Sumusarjat käyntiin

Suomalaisten futismaanikkojen valtaosa sai viikonloppuna pitkään odotettua mannaa, kun sumusaarten liigajärjestelmä pyörähti käyntiin.

Valioliigassa avauskierros tarjoili kenties odotettua kutkuttavampaa purtavaa. Useita yllätyksiä nousee esiin:

Swansean nöyryyttävä 0-5 vierasvoitto Loftus Roadilla; Evertonin vakuuttava keskikentän dominointi ManUa vastaan; Hazardin onnistuminen; Agüeron loukkaantuminen matsissa, jonka Saints oli kääntää itselleen pirteällä vastahyökkäyspelillä (kenelle tuli mieleen muistelot eräästä toukokuisesta liigapelistä samaisella Ethihadilla?); samaisessa pelissä onnistuneen Rickie Lambertin urakehityksen käsittämätön kulminoituminen valioliigaosumaan lähes ensimmäisellä kosketuksella; ja sokerina pohjalla suomalaisille jostain syystä niin rakkaan Liverpoolin pupelluksen jatkuminen…

Lista voisi jatkua pitkään. Otetaan kuitenkin kiinni Liverpoolista. Maikkarilta tullut peli osoitti karua kieltään brittiläisen futisperinteen ja siihen viime vuosina päälleliimatun lyhytsyöttöpelin ideaalin välisestä kuilusta. Kuten Pasi Rautiainen Canal + -studiossa oivallisesti kiteytti, ei Downing ja kumppanit kertakaikkiaan ole tehty sexyfutista pelaamaan. Miehet ovat koulutettu juoksemaan laitaa – joko pallon kanssa tai ilman – hevoslaput silmillä. Ja nämä laput ovat liimattu niin kivenkovaan, ettei niitä irroitella Brendan Rodgersin kaltaisten fiilismanagerienkaan toimesta ihan hevillä. Vastaavasti se, mitä WBA teki, oli ortodoksista brittifutista – riittävästi miehiä pallon alla, myös pallollisena; repiviä pystyjuoksuja pallon kanssa ja ilman; kovaan fyysiseen työmoraaliin perustuvaa prässiä, joka tuotti myös toisen joukkueen pilkuista; varmaotteinen ’industrious midfielder’ pelin tasapainottajana (Mulumbu vei pisteet Allenia, Gerrardia ja Lucasia vastaan 100-0).

Mielenkiintoista kyllä, olin eilen havaitsevinani samaa myös Evertonin ja ManUn välisessä, eittämättä edellistä kovemmassa väännössä. Osman, Pienaar ja kumppanit jollain tavalla voittivat keskikentän kamppailun. Kagawa ja varsinkin Cleverley vaikuttivat välillä siltä, että eivät oikein tiedä mitä ovat tekemässä. Tämä on harvinaista Fergusonin kaltaisen tiukkalinjaisen managerin alaisuudessa. Yhtä lailla Fellainin loistava rooli vanhaoppisena targettina veti viikonlopun pistepottia entisestään suoraviivaisen brittifutiksen perinteen suuntaan.

***

Alemmilla tasoilla huomio kiinnittyi erityisesti Portsmouthin selviytymiskamppailuun. 1-1 tasuri kauden tilanteessa, jossa vielä pari päivää ennen matsia joukkueen viralliseen rinkiin oli ehditty kiinnittää vasta kolme (?) pelaajaa, ei ollu lainkaan hassumpi saavutus. Tähän päälle vielä uutiset siitä, että joukkueella saattaisi olla mahdollisuudet välttää selvitystilaan joutumisesta aiheutuvat 10 miinuspistettä. Mielenkiintoista muuten huomata etelärannikon arkkivihollisten, Pompeyn ja Saintsin välinen dynamiikka. Kun toisella menee huonosti kentällä ja sen ulkopuolella, alkaa toisella vastaavasti menemään paremmin…

Mainokset

Senaste musique

20120817-201052.jpg

Bloc Party – Four LP

OMD – Sugar Tax CD

OMD – Navigation (The OMD B-sides)

OMD – Peel Sessions

RHCP – Strange Man / Long Progression 7″

Pet Shop Boys – Format

Paatelaisen opit

Pari päivää sitten saimme lukea uutisia Aleksei Eremenko nuoremman paluusta Suomen maajoukkueen kokoonpanoon 15.8. Belfastissa Pohjois-Irlantia vastaan pelattavaa harjoitusmaaottelua varten.

Paatelaisen mukaan Eremenko on hyvässä iskussa, päästen jopa Rubinin pelaavaan kokoonpanoonkin (vaan ei pelaamaan) pahan polvivammansa jäljiltä. Kai nyt kaikki tajuavat, ettei hän missään iskussa ole, jos ei kerran pelaa. Ehkä kyse ei olekaan siitä, missä kunnossa Eremenko on, vaan siitä, missä kunnossa hänen tulisi olla. Lausunto ja valinta viittaavat siis siihen, että Paatelaisella lienee jatkossakin Eremenkolle varsin merkittävä rooli hänen palapelissään.

Tämä on monella tavalla uutta ja yllättävää Suomen maajoukkueessa. Eremenko on totuttu näkemään Suomen maajoukkueen kovatasoisimpana väliinputoajana, etenkin Hodgsonin ja Baxterin aikakaudella. Molemmat herrat luottivat varsin ortodoksiseen keskikenttäpelaajien ja hyökkääjien välisten roolien erotteluun, eikä tähän välimaastoon istuvalle Eremenkolle jäänyt kenties hänen potentiaalia vastaavaa aukkoa kokoonpanoissa. Laidoilla olisi kyllä ollut tarvetta koville pelimiehille, mutta varsinkin Hodgsonin pelityylissä Eremenkon avut eivät vastanneet käsitystä nopeakinttuisesta, kovan työmoraalin ja puolustuspelinkin osaavasta, laitaa hevoslaput silmillä kyntävästä brittityyppisestä wingeristä.

Toki Eremenkolla oli myös hetkensä aikaisempienkin valmentajien kuvioissa. Mainittakoon esimerkiksi hänen mainion esityksensä vuoden 2008 EM-kisojen hekumallisessa karsinnassa kotona Belgiaa vastaan, jossa Eremenko uurasti jonkinlaisena hyökkäävänä keskikenttänä tai tilaan putoavana hyökkääjänä. Tuosta Bubi-huuhkajan värittämästä kesäkuun illasta muistan Fellainin punaisen kortin ja Eremenkon loistavan esityksen, jonka hän kruunasi niittamalla ottelun toisen osuman (oireellista kyllä, youtube-hittien ja tarjonnan perusteella Eremenkon maali jää selvästi kakkoseksi Bubin ilmestykselle).

Tilanne on kuitenkin muuttunut Paatelaisen paljon puhutun joulukuusimuodostelman myötä. Tässä muodostelmassa yksinäisen hyökkäyslinjaa johtavan kärkipelaajan takana on tilaa kahdellekin hyökkävälle keskikenttäpelaajalle. Paatelaisen suosikit näille paikoille ovat olleet Eremenko sekä hänestä täysin tyyliltään poikkeava Kasper Hämäläinen. Siinä missä Kasperilta odotetaan jokseenkin laitapelaajan kaltaista suoraviivaista ja juoksuvoimaan perustuvaa peliä, yleensä oikean laidan puolella laitapakin ja topparin välimaastossa, on Eremenkolle puolestaan tarjolla luovempi rooli. Osin Hämäläisen pelityylin (ja -roolin) tietynlaisesta mielikuvituksettomuudesta sekä vastaavasti keskikentän syvemmän kolmikon puolustusvoittoisuudesta johtuen Eremenkon kaltaiselle pelaajalle, joita Suomen maajoukkueella ei juuri ole reservissä, kenties osittain juuuri edellä mainituista aikaisempien päävalmentajien pelikulttuurillisista syistä, jää runsaasti tilaa toteuttaa omaa vapaata rooliaan.

Tulokset antavat tässä suhteessa odottaa itseään. Onnistuakseen Eremenko tarvitsee Paatelaisen systeemissä tukea kolmelta taholta. Ensinnäkin hyökkäystä johtavan yksittäisen kärjen tulee olla todella aktiivinen ja vetää vastustajan keskuspuolustus itseensä omalla liikkeellään. Tämä luo tilaa Eremenkolle. Toisekseen laitapuolustajien tulee olla aktiivisia ylöspäin, jotta vastustajan laitapakit ja keskikentät tulevat sidotuksi laitoihin Suomen hyökätessä. Kolmas tekijä on alhaalta päin tuleva tarjonta, joka on tällä hetkellä kohtalaisissa kantimissa myös Sparvin ja Ringin kyetessä osallistumaan puolustuspelin lisäksi myös pelin avaamiseen Roman Eremenkon lisäksi.

***

Vielä muutama sana Paatelaisen joulukuusesta, joka on saanut suomalaisen, taktiselta ulottuvuudeltaan hyvin köyhässä futiskeskustelussa yllättävänkin paljon huomiota (ehkä siksi, että kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Suomen maajoukkueen lähihistoriassa murretaan 60-lukulainen 4-4-2:n pohjautuva pelieetos, jossa lähes poikkeuksetta tuhrataan neljä laitapelaajaa pois dynaamisemman ja luovemman pelin tieltä yksiselitteisine puolustus- ja hyökkäysrooleineen).

Paatelaisen systeemihän on lähes suora kopio jostain Benitezin alkuaikojen Liverpoolin systeemistä, ainoastaan sillä erotuksella, että Suomen oma Steven Gerrard, Roman Eremenko, pelaa keskikentän pohjalla puolustavana pelintekijänä. Kyse on siis eräänlaisesta käännetystä Benitezistä, jossa Eremenko ottaa omanlaisensa roolin paljon tilaa vastustajan puolustuksen edessä haalivana hyökkäävänä keskikenttäpelaajana. Muodostelman suurimpana haasteena (jos unohdetaan pelaajien henkilökohtainen taitotaso) Suomen futiskulttuurin tuntien on edelleen laitojen käyttö. Etenkin suomalaiset laitapakit eivät kerta kaikkiaan ole saaneet minkäänlaista koulutusta näin moderniin pelityyliin, jossa teoriassa pitäisi olla valmiudet tukea hyökkäystä hieman samaan tapaan kuin Espanjan Jordi Alba teki ansiokkaasti kesän EM-karkeloissa. Eron suomalaisen perinteen ja modernin wing-back -futiksen välillä huomaa, kun vertailee vaikka Hodgsonin vasemmaksi pakiksi 2008-karsinnoissa jalostamaa Toni Kalliota ja edellä mainittua Albaa. Vertailun asettelu ei ehkä ole kovin reilu, eikä kovin hedelmällinen, mutta osoittanee pointin kulttuurien eroista.

Suomella on siis kenties ennen ollut perusteltuja syitä sälyttää laitapakeille lähinnä bussinparkkeeraushommia (muistan Toni Kallion laitapakkihommien aikaiset tuskanhiet, kun mies lähti yrittämään väkinäistä nousua tuetakseen Kolkan laitapyrähdyksiä). Nyt tilanne on täysin päinvastainen – laitapakkien pitäisi täyttää koko laita ylhäältä alas, etenkin vasemmalla laidalla, josta Eremenko hyökkäyspäässä lipuu jatkuvasti kohti keskustaa. Tätä pitäisi harjoitella jo lähes uhkarohkeasti luottaen siihen, että Ringin ja Sparvin tasapainnottavat roolit täyttävät laitapakkien nousuista jääneitä aukkoja. Kovia moderneja laiturimaita vastaan (esimerkiksi seuraavissa karsinnoissa Ranskan sisälle leikkaava Ribery ja laitaa rullaava Espanjan Navas ja tietyin varauksin myös Iniesta) tämä yhtälö tullee kuitenkin edelleen olemaan tuhoisa Suomelle. Hieman ortodoksisemmin 4-4-2 tai varovaisempaa peliä pelaavia maita vastaan Suomi saattaa silti yllättää, jos kaikki osaset, laitapeli mukaan lukien, napsahtaa kohdalleen. Tässä mielessä ottelu Pohjois-Irlantia vastaan on otollinen näytön paikka.

***

Kahden juoksuvoimaisen laitapelaajan systeemi antaa Suomelle mahdollisuuden muuttaa tehokkaammin pelin painopistettä vasemman ja oikean laidan välillä juuri Pohjois-Irlannin kaltaisia joukkoueita vastaan. Tämä mahdollistaa myös pelityylien varioinnin pallollisesta hieman suoraviivaisempaan otteeseen matsin sisäisen dynamiikan mukaisesti. Tulevista MM-karsinnoista voimme tässä suhteessa odottaa totutusti lähinnä positiivisia kokemuksia (minulla ei ole mitään käsitystä Georgian ja Valko-Venäjän pelityylistä) sekä henkilökohtaisia onnistumisia. Lopullinen joulukuusen tuloksellinen tilinpäätös tehdään sitten vuoden 2016 EM-karsinnoissa. Siihen saakka Eremenkolla lienee merkittävä paikka Paatelaisen palapelissä puolikuntoisenakin.

Me and Prince at the Blackpool Piers

By spinning Prince

you salute my moves

Here in the seaside

it’s easier to breathe

Life felt as it is

trough the floor

trough the body

 

Living on the sweet lie

of the spinning plate

While My Guitar Gently Squeekz – Top # 5 – Guitar Solos

Since this is my blog, my king-dom, I can pretty much mess it up in such a manner that’ll please me. You know, those extrovert, convention breaking posts are making their coming.

And this is the logic behind a list of the best guitar solos. Although, now that you’ve give it a thought, it’s not really that kind of a topic, isn’t it? Actually, in paper, it sounds pretty lame – almost as lame as muzaak-related posts probably ever come. So I guess I have to exceed this mental abyss I’m taking my creations to, somehow at least, by taking the concept of guitar solo not that seriously – or, indeed, more seriously than ever. Becuz for me, living in several realities simultaneously, a good guitar solo can mean a whole spectrum of styles all the way from orthodox to postmodern, from state-of-the-art technical and production-wise output to simple and rebellious.

Now, then, here they are, in reverse order to keep the tension on. [and of course, here they weren’t? Make it explicit via comments, what’s your fav solos?]

***

No.5 Manic Street Preachers – Archives of Pain / Guitarist: James Dean Bradfield / Duration: 3:49 – 5:20

So here we start with a stellar classic. Manic Street Preachers were in a killer form during those days, both in the studio and in the stage. James Dean Bradfield established himself as one of the best of bussiness already in their debut album, notably in the sublime Motorcycle Emptiness, which was basicly design around the solo. But for me it is the raw energy and bleak expression of the Holy Bible era that really makes it for me. As the longest of the coming solos in this listing (sorry for spoiling it already), this is probably the most intricate and technically gifted piece of art here.

***

No.4 Buzzcocks – Boredom / Guitarist: Pete Shelley / Duration: 1:25 – 1:45 & 2:29 – 2:52

In my opinion, the 67 th note of the solo, one of the third of them allowed to appear and the first of it’s kind, is possibly the most important single note in the music history. Nuff’ said?

And as a bonus, what do you think of this retake of the idea in Boredom (tracking between 5:33 – 6:06). I’m pretty sure Mr. Murphy made this to equal Buzzcocks three note solo genius.

***

No.3 Red Hot Chili Peppers – Dani California / Guitarist: John Frusciante / Duration: 3:49 – end

Okay. I admit it. This is probably something you would not expect after the likes of Buzzcocks three note, musical version of the occam’s razor.

But I love it! The sheer quality of John Frusciante picking, the presence of the sound within the production (I wouldn’t be surprised if Rick Rubin, THE producer, and John would have masterminded at least four similar takes on top of each other to create a perfect stereo effect), distortion, lenght, and, most of all, that little trick it makes to the whole song. I mean, the song exists really for the solo to emerge, and that includes those massive power-riffs Frusciante builds the chorus on.

And, let’s be fair, we need some orthodox style to counter the alien. And, as it seams after including two of these in the top 5, I’ve got a some sort of weak spot for epic, song-ending guitar twagging, aren’t I? Well, anyway, here it is (love the Lennon imitation in the video, especially during the wah-part of the solo)

***

No.2 Yo La Tengo – Stockholm Syndrome / Guitarist: Ira Kaplan / Duration: 1:23 – 1:53

Like somebody says in the Youtube-comments below, ”perfect distorted but melodic solo.” That’s what really says it all. It’s so orthodox but oh so melodic and sweet, making perfect sense with the mellowness of the rest of the song. YLT hasn’t ever been one of my favourite bands – I guess their pop/rock style is sometimes carried too far away in the numb deserts of indieness -, and still, this it is, YLT probably as typical as they’ll get. And that means it’s the prefect thing, almost.

***

No.1 Talking Heads – Born Under Punches (The Heat Goes On) / Guitarist: Adrian Belew (isn’t it?) / Duration: 2:46 – 3:20

And finally, in the end, the surprise nominee gets it all. Talking Heads, one of the new wave giants, here, at their best, messing things up seriously (drastically and in a professional manner, that is). The no. 1 pick here is the ”guitar solo” from the opening track ”Born Under Punches (The Heat Goes On)” of their seminal fourth album, Remain in Light. It could’ve easily been also the solos in The Great Curve”, ”Crosseyed and Painless” or even the one in ”Houses in Motion”.

Though I’m quite not sure if it is Mr. Eno himself or Belew who nails the solo here. Could be Byrne too, but I doubt it – Byrnes eccentricity was there, but more in the overall mood of the song and in the lyrics. These absolute gem of a live captures (”The Great Curve”, from 1:59 onwards probably proving the point even more effectively here) from their Remain in Light tour in Rome illustrates that Belew had that kind of plib-plob-wouuum-wouuum -guitar solo thing going on around that time. But he could’ve learned it from Eno during the sessions of Remain in Light, eh?

Anyway. It’s the experimental, innovative, even disruptive yet rythimaclly syncronized feel that makes this solo the best guitar solo that’s ever made. And yes, the thing about it is that the first time you listen it you don’t even realise your listening an instrument called guitar. nuff’ said, pnce again.

Remix: Hot Chip- ’Look at Where we Are (Diplo Culture Remix)’

Ok, I know my muzak-related posts have been all a bout Hot Chip thus far… and with a good reason. Here’s on more, LAWWA remix by Diplo, introduced here by another stellar (so it seem by a quick peek) blogger AudioFold. This is a killer!

Superkarttumasta tehokkuuteen?

Todellisuus:

– Motivaationsa ja kehittymishalunsa menettäneet, pääosin julkisella sektorilla työskentelevät työntekijät kerryttävät superkarttumaansa, mikä maksaa yhteiskunnalle suoraan hunajaa, lisäksi välillisesti menetettyinä nuorisotyövuosien tukina sekä hunajaa että timanttia

– Kovan eläkkeen saajien joukko kasvaa veronmaksajien vähetessä

– Vuosituhannen myyttiin massiivisesta eläkepommin jättämästä työvoimatyhjiöstä uskotaan läpi kaikkien työelämän sektorien

Ideaali:

– Superkarttuma tiputetaan pelkäksi karttumaksi 4,5 -> 2,5

– Työn tehokkuus, luovuus, viriiliys, innovatiivisuus ja tuottavuus kasvaa

– ”Menetetyt”, superkarttumansa aikana palkasta maksetut veroeurot katetaan (ja reilusti!) nousevalla tuottavuudella sekä nuorisotyöttömyyden vähenemisenä. (Eläkettä tuskin voidaan verottaa erikseen sen kovemmin?).

– Myytti eläkepommista ja työvoimapulasta puretaan kertakaikkisesti (vääriä profetioita esittäville julmia katseita)

– Julkinen sektori voi paremmin ja tehokkaammin. Oikeudenmukaisuus yhteiskunnassa kasvaa, kun työyhteisöjen vinoutunut (edelleen lähinnä julkisella sektorilla) ikärakenne tasoittuu.

– Korkeasti koulutetut, monesti vanhempia ”käytännössä kokoeneita” selvästi fiksummat ja nokkelammat nuoret osaavat pitää kiinni oikeuksistaan: ei enää vastuuta ilman korvausta; ei enää määräaikaisten sopimusten loputonta ketjua; ei enää täysivaltaisia tehtäviä hikisellä työmarkkinatuella – rahat palkkaan ovat olemassa, kyse on siitä, mihin ja mistä niitä kanavoidaan.

– Ahne sukupolvi kykenee katsomaan pitkälle tulevaisuuteen, ei vain seuraavaan 15-20 vuoteen.

Realismi(?):

– Eläkepommista eriävien mielipiteiden esittämisen hyväksyminen, hyssyttelyn lopettaminen ja tiukkaa faktatietoa kunnioittava keskustelu (tämä blogipostaus ei kuvittelekaan olevansa realistinen), jossa johtoajatuksena on työurien pidentämisen sijaan työurien luominen ylipäätään!

– Tulonjakoa kyetään hiljalleen siirtämään työurien venyttämisestä ja ennenaikaisesta aloittamisesta niiden luomisen politiikkaan

– Superkarttumaa saadaan leikattua edes hieman ja ylijäävät varat käytetään nuorten työllistämiseen

– Työmarkkinapolitiikan historian taakasta voidaan puhua ja tuoda keskustelua jälleen tämän päivän ja tulevaisuuden vaateisiin

Art Deco Hotel

We’ll stay in an art deco hotel

with plenty of stories to tell

And the times of the tides

are turning against us

leaving us wondering

with Kadinsky and Macke

 

We’ll stray from our art deco hotel

Gonna flip it across the bay

with Trujillo and Hoover

Gonna slip it like a real night mover,

as righteous as we’ll ever be

 

With all this freedom in the world

we’ll gonna see it as a distant end

lurking from our art deco hotel

Ulkopolitiikan taloudellistuminen = ulkopolitiikan depolitisoituminen?

Helsingin Sanomat ja heidän haastattelemansa Suomen ulkopolitiikan tuntija, Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Hiski Haukkala tekevät yhdessä ilmeisen huomion (ja nyt hieman kärjistän omilla valtuuksillani sanomaa): Suomen ulkopolitiikka on epäpolitisoitumassa talouspoliittisen pragmatismin vallatessa tilaa.

Mitä tämä tarkoittaa? Ensinnäkin sitä, että perinteinen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen eetos on väistymässä ulkopolitiikan sektorin keskiöstä. Taloutta on vaikea turvallistaa – asia, jota yritettiin epäonnistuneesti, ajan henkeä seuraten, toteuttaa vuosituhannen vaihteen parlamentaaristen turvallisuus- ja puolustuspoliittisten selontekoprosessien yhteydessä – sen vallatessa käytännössä kaikki politiikan sektorit, enemmän ja vähemmän tehokkaasti (ja ne sektorit, joita ei ole mitään tolkkua vallata, jäävät vain marginaaliin). Kyse ei ole siis nähdäkseni vain ulkopolitiikan talouspolitisoitumisesta, vaan koko politiikan (sen perinteisessä, kapeassa merkityksessä) taloudellistumisesta.

Valitettavasti en nyt tässä kohti pyri antamaan argumentilleni sen enempää tukea. Joudutte nyt luottamaan intuitiooni ja sen lähtökohtiin. Tärkeämpää on sen sijaan miettiä Haukkalan esittämän näkemyksen laajempia seurauksia, jotka ovat – tai voivat olla – sekä hyviä että huonoja Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. Hesarin jutussa mainitaan näitä positiivisia elementtejä: hieman paradoksaalisesti talouspoliittinen pragmatismi palauttaa yleisesti aloitteellisuutta Suomen ulkopolitiikan toteuttamiseen ja sen perusteiden hahmottamiseen. Parhaimmillaan tämä tietysti tuo ulkopoliittisen keskustelun lähemmäs kansalaisia, vähintään erinäisiä intressiryhmiä mukaan ulkopoliittiseen keskusteluun.

Ja tässä kohti liikkuu myös tietysti ilmeinen vaara. Jos (ulko)politiikan taloudellistumisen seurauksena ulkopoliittisen linjan (tai käytäntöjen) argumentoinnin tila kallistuu liian tiukasti talouspolitiikassa kiinni oleville intressiryhmille, katoaa yhteys moniin muihin ulkopolitiikan kannalta keskeisiin kysymyksiin – YK-politiikka, rauhanvälitystoiminta, kehitysyhteistyö, ilmastopolitiikka ja jopa Suomen sotilaallisen yhteistyön (tai eristäytymisen, miten vaan) moninaiset lähtökohdat toki kärsivät tällaisessa tilanteessa. Samalla kytkös vahvasti konsensushakuisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perinteisiin – jotka saattavat monille näyttäytyä taakkana, vaikkakin ovat kansallisen turvallisuus- ja ulkopoliittisen itseymmärryksen kannalta välttämätön paha – saattaisi kärsiä. Voisi syntyä tyhjiö, jonka täyttäjät eivät välttämättä ajattele ulko- tai turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta, vaan kapean sektoriajattelun mukaisesti tiettyä, kansalaisten kannalta kenties varsin rajattuakin intressiä.

Joka tapauksessa yllä esitetty huomio on oikea ja käsin kosketeltava. Siitä tehtävät johtopäätökset ovat toki aivan toinen juttu. Seuraukset voivat olla positiivisia (aloitteellisuuden, pragmaattisuuden ja ulkopolitiikan kentän avautumisen lisääntyminen) sekä yhtä lailla negatiivisia (ulkopolitiikan talouspolitisoitumisen eteneminen asteelle, jossa ”normaalipolitiikan” sisälle luettavien merkittävien kysymysten elintila kapenee). Se positiivinen puoli tässä ainakin on, jos esimerkiksi Haukkalan pointti otetaan todesta (ja miksi emme ottaisi), että enää ulkopolitiikan osalta keskustelua ei käydä siitä, miten keskustelua tulisi käydä (huoh!). Keskustelua käydään asioista ja osin, uskaltaisin väittää, arvoista, vaikka sitten hieman rivien välistä luettuna.

Hot Chip – Look At Where We Are (Four Tet Remix)

If you haven’t heard it yet, and you somewhat might entertain yourself with an idea of a Hot Chip cum Four Tet, then this certainly is your cup of tea:

And, of course, here is the original version, beautiful tune by itself, too (weird video, though. Someone like to interpret it to me?):

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff