Paatelaisen opit

Pari päivää sitten saimme lukea uutisia Aleksei Eremenko nuoremman paluusta Suomen maajoukkueen kokoonpanoon 15.8. Belfastissa Pohjois-Irlantia vastaan pelattavaa harjoitusmaaottelua varten.

Paatelaisen mukaan Eremenko on hyvässä iskussa, päästen jopa Rubinin pelaavaan kokoonpanoonkin (vaan ei pelaamaan) pahan polvivammansa jäljiltä. Kai nyt kaikki tajuavat, ettei hän missään iskussa ole, jos ei kerran pelaa. Ehkä kyse ei olekaan siitä, missä kunnossa Eremenko on, vaan siitä, missä kunnossa hänen tulisi olla. Lausunto ja valinta viittaavat siis siihen, että Paatelaisella lienee jatkossakin Eremenkolle varsin merkittävä rooli hänen palapelissään.

Tämä on monella tavalla uutta ja yllättävää Suomen maajoukkueessa. Eremenko on totuttu näkemään Suomen maajoukkueen kovatasoisimpana väliinputoajana, etenkin Hodgsonin ja Baxterin aikakaudella. Molemmat herrat luottivat varsin ortodoksiseen keskikenttäpelaajien ja hyökkääjien välisten roolien erotteluun, eikä tähän välimaastoon istuvalle Eremenkolle jäänyt kenties hänen potentiaalia vastaavaa aukkoa kokoonpanoissa. Laidoilla olisi kyllä ollut tarvetta koville pelimiehille, mutta varsinkin Hodgsonin pelityylissä Eremenkon avut eivät vastanneet käsitystä nopeakinttuisesta, kovan työmoraalin ja puolustuspelinkin osaavasta, laitaa hevoslaput silmillä kyntävästä brittityyppisestä wingeristä.

Toki Eremenkolla oli myös hetkensä aikaisempienkin valmentajien kuvioissa. Mainittakoon esimerkiksi hänen mainion esityksensä vuoden 2008 EM-kisojen hekumallisessa karsinnassa kotona Belgiaa vastaan, jossa Eremenko uurasti jonkinlaisena hyökkäävänä keskikenttänä tai tilaan putoavana hyökkääjänä. Tuosta Bubi-huuhkajan värittämästä kesäkuun illasta muistan Fellainin punaisen kortin ja Eremenkon loistavan esityksen, jonka hän kruunasi niittamalla ottelun toisen osuman (oireellista kyllä, youtube-hittien ja tarjonnan perusteella Eremenkon maali jää selvästi kakkoseksi Bubin ilmestykselle).

Tilanne on kuitenkin muuttunut Paatelaisen paljon puhutun joulukuusimuodostelman myötä. Tässä muodostelmassa yksinäisen hyökkäyslinjaa johtavan kärkipelaajan takana on tilaa kahdellekin hyökkävälle keskikenttäpelaajalle. Paatelaisen suosikit näille paikoille ovat olleet Eremenko sekä hänestä täysin tyyliltään poikkeava Kasper Hämäläinen. Siinä missä Kasperilta odotetaan jokseenkin laitapelaajan kaltaista suoraviivaista ja juoksuvoimaan perustuvaa peliä, yleensä oikean laidan puolella laitapakin ja topparin välimaastossa, on Eremenkolle puolestaan tarjolla luovempi rooli. Osin Hämäläisen pelityylin (ja -roolin) tietynlaisesta mielikuvituksettomuudesta sekä vastaavasti keskikentän syvemmän kolmikon puolustusvoittoisuudesta johtuen Eremenkon kaltaiselle pelaajalle, joita Suomen maajoukkueella ei juuri ole reservissä, kenties osittain juuuri edellä mainituista aikaisempien päävalmentajien pelikulttuurillisista syistä, jää runsaasti tilaa toteuttaa omaa vapaata rooliaan.

Tulokset antavat tässä suhteessa odottaa itseään. Onnistuakseen Eremenko tarvitsee Paatelaisen systeemissä tukea kolmelta taholta. Ensinnäkin hyökkäystä johtavan yksittäisen kärjen tulee olla todella aktiivinen ja vetää vastustajan keskuspuolustus itseensä omalla liikkeellään. Tämä luo tilaa Eremenkolle. Toisekseen laitapuolustajien tulee olla aktiivisia ylöspäin, jotta vastustajan laitapakit ja keskikentät tulevat sidotuksi laitoihin Suomen hyökätessä. Kolmas tekijä on alhaalta päin tuleva tarjonta, joka on tällä hetkellä kohtalaisissa kantimissa myös Sparvin ja Ringin kyetessä osallistumaan puolustuspelin lisäksi myös pelin avaamiseen Roman Eremenkon lisäksi.

***

Vielä muutama sana Paatelaisen joulukuusesta, joka on saanut suomalaisen, taktiselta ulottuvuudeltaan hyvin köyhässä futiskeskustelussa yllättävänkin paljon huomiota (ehkä siksi, että kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Suomen maajoukkueen lähihistoriassa murretaan 60-lukulainen 4-4-2:n pohjautuva pelieetos, jossa lähes poikkeuksetta tuhrataan neljä laitapelaajaa pois dynaamisemman ja luovemman pelin tieltä yksiselitteisine puolustus- ja hyökkäysrooleineen).

Paatelaisen systeemihän on lähes suora kopio jostain Benitezin alkuaikojen Liverpoolin systeemistä, ainoastaan sillä erotuksella, että Suomen oma Steven Gerrard, Roman Eremenko, pelaa keskikentän pohjalla puolustavana pelintekijänä. Kyse on siis eräänlaisesta käännetystä Benitezistä, jossa Eremenko ottaa omanlaisensa roolin paljon tilaa vastustajan puolustuksen edessä haalivana hyökkäävänä keskikenttäpelaajana. Muodostelman suurimpana haasteena (jos unohdetaan pelaajien henkilökohtainen taitotaso) Suomen futiskulttuurin tuntien on edelleen laitojen käyttö. Etenkin suomalaiset laitapakit eivät kerta kaikkiaan ole saaneet minkäänlaista koulutusta näin moderniin pelityyliin, jossa teoriassa pitäisi olla valmiudet tukea hyökkäystä hieman samaan tapaan kuin Espanjan Jordi Alba teki ansiokkaasti kesän EM-karkeloissa. Eron suomalaisen perinteen ja modernin wing-back -futiksen välillä huomaa, kun vertailee vaikka Hodgsonin vasemmaksi pakiksi 2008-karsinnoissa jalostamaa Toni Kalliota ja edellä mainittua Albaa. Vertailun asettelu ei ehkä ole kovin reilu, eikä kovin hedelmällinen, mutta osoittanee pointin kulttuurien eroista.

Suomella on siis kenties ennen ollut perusteltuja syitä sälyttää laitapakeille lähinnä bussinparkkeeraushommia (muistan Toni Kallion laitapakkihommien aikaiset tuskanhiet, kun mies lähti yrittämään väkinäistä nousua tuetakseen Kolkan laitapyrähdyksiä). Nyt tilanne on täysin päinvastainen – laitapakkien pitäisi täyttää koko laita ylhäältä alas, etenkin vasemmalla laidalla, josta Eremenko hyökkäyspäässä lipuu jatkuvasti kohti keskustaa. Tätä pitäisi harjoitella jo lähes uhkarohkeasti luottaen siihen, että Ringin ja Sparvin tasapainnottavat roolit täyttävät laitapakkien nousuista jääneitä aukkoja. Kovia moderneja laiturimaita vastaan (esimerkiksi seuraavissa karsinnoissa Ranskan sisälle leikkaava Ribery ja laitaa rullaava Espanjan Navas ja tietyin varauksin myös Iniesta) tämä yhtälö tullee kuitenkin edelleen olemaan tuhoisa Suomelle. Hieman ortodoksisemmin 4-4-2 tai varovaisempaa peliä pelaavia maita vastaan Suomi saattaa silti yllättää, jos kaikki osaset, laitapeli mukaan lukien, napsahtaa kohdalleen. Tässä mielessä ottelu Pohjois-Irlantia vastaan on otollinen näytön paikka.

***

Kahden juoksuvoimaisen laitapelaajan systeemi antaa Suomelle mahdollisuuden muuttaa tehokkaammin pelin painopistettä vasemman ja oikean laidan välillä juuri Pohjois-Irlannin kaltaisia joukkoueita vastaan. Tämä mahdollistaa myös pelityylien varioinnin pallollisesta hieman suoraviivaisempaan otteeseen matsin sisäisen dynamiikan mukaisesti. Tulevista MM-karsinnoista voimme tässä suhteessa odottaa totutusti lähinnä positiivisia kokemuksia (minulla ei ole mitään käsitystä Georgian ja Valko-Venäjän pelityylistä) sekä henkilökohtaisia onnistumisia. Lopullinen joulukuusen tuloksellinen tilinpäätös tehdään sitten vuoden 2016 EM-karsinnoissa. Siihen saakka Eremenkolla lienee merkittävä paikka Paatelaisen palapelissä puolikuntoisenakin.

Advertisement