Realismista ja sen realistisuudesta

Eräs tapa hahmottaa realistista maailmankuvaa. Tehtävä: etsi sanat ”peace” tai ”cooperation”.

Toisinaan vaikuttaa siltä, että elämme mielenkiintoisia aikoja. Tuntemus iskee puuskittain, monasti jonkin sopivasti kutkuttavan ulkoisen ärsykkeen siivittämänä. Nämä kokemukset avartavat silmiä ja saavat henkilökohtaisella tasolla fakkiutuneita näkemyksiä liikkeelle. Näin on jälleen kerran käynyt.

Viimeisin tällainen peirceläisen kutkutuksen siemen löytyy täältä. Linkki johtaa toiseen blogiin, jossa voitte kohdata innokasta ja taitavasti kirjoitettua, mutta samalla monasti varsin puuduttavan yksitoikkoisella realistin kynällä raapustettua ulkopolitiikan analyysia (silti mielenkiintoista sellaista).

Perusvire on tuttu kansainvälistä politiikka opiskelleille ja harrastaneille:

1) Maailma on paha ja ihminen siinä moraalisesti korruptoitunut – siispä varautukaa aina pahimpaan: toiseen ei voi koskaan luottaa, ja vaikka olisimmekin empiirisesti muka todistamassa ylikansallisen yhteistyön hedelmiä, on kyse vain väliaikaisen hengitystilan saamisesta ennen tulevia yhteenottoja. Myös nämä toiset ajattelevat vastaavalla tavalla meistä, mikä johtaa siihen, että meidän on turha kuvitella kykenevämme viestimään aikomustemme rauhanomaisista ja täysin puolustuksellisista aikeista. Mielemme korruptoinut pessimistinen savuverho kääntää nämä viestit epäilyttäviksi.

2) Todellisuus koostuu joko rakenteellisesti tai historiallisesti valtioiden välisiä suhteita ohjaavasta, valtioiden välittömästä toiminnasta irrallisesta mekanismista. Voimme saada käsityksen tämän mekanismin tuottamista seurauksista ja sen yleisestä dynamiikasta havainnoimalla maailman tosiasiallisia tapahtumia. Näiden havaintojen pohjalta voimme päätellä, että kansainvälisten suhteiden maailma koostuu tietyistä enemmän ja vähemmän vallitsevista säännönmukaisuuksista

3) Käsityksemme siitä, miten maailma makaa, sisältää seka metafyysisesti idealistisia että tieteellisesti realistisia piirteitä: metafyysisesti valtioiden käyttäytymistä ohjaava rakennelma on idealistinen, joskaan ei esimerkiksi hegeliläisittäin (välttämättä?) teleologinen, kuten joissain realismin liberalistisissa vastinpareissa. Joka tapauksessa todellisuus on meistä riippumatonta, mikä tekee teoriasta tieteellisesti jollain tasolla myös realistisen.

4) Tästä huolimatta [vai kenties juuri tästä johtuen?] olemme valmiita venyttämään realistista teoriaamme myös normatiiviseksi politiikkaohjelmaksi suhteessa siihen, miten ulkopolitiikan isot linjakysymykset tulisi järjestää. Yllä olevassa blogissa nämä johtopäätökset ladotaan Suomen osalta pöytään seuraavassa postauksessa, mutta suunta lienee selvä: Suomen tulisi kylmän sodan harha-askelten vihdoin myöntää Suuren Teorian teesit niin todellisina maailmaa ohjaavina tosiasioina ja varautua pahimpaan. Ja tämä varautuminen tapahtuu liittoutumalla vahvimpien kanssa, jottei jääräpäinen puolueettomuus- ja sittemmin liittoutumattomuuspolitiikkamme enää häiritsisi metafyysisesti idealistisen rakenteellisen vallanjaon jakautumista sen omien mekanismien mukaisesti.

Absoluuttiseen valtakäsitykseen nojautuvassa intuitiivisessa peliteoreettisessa asetelmassa valtaa tuottavat resurssit ovat aina niin kovin niukat. Ainoa ongelma on se, että esimerkiksi moraalisesti tasapainottavaa käytöstä, pehmeää vaikuttamista ja sen sellaisia kansainvälisessä politiikassa tosiasiassa vaikuttavia käytäntöjä ei tunnusteta realismissa kovinkaan vakuuttaviksi valtioiden käytössä oleviksi resursseiksi. Tämää tekee realismista hieman hämmentävästi, paitsi todellisuutta suodattavan reduktionistisen teorian, myös varsin idealistisen maailmankuvan.

Realismi on siis hyvin idealistinen katsantokanta maailmasta. Ja nyt en viittaa kv-politiikan idealistiseen perinteeseen, vaan metafyysisiin lähtökohtiin. Tällainen katsomus vaivaa muutoinkin monasti sellaisia yhteiskuntatieteellisiä teorioita ja malleja, jotka perustuvat tietoteoreettiseen fundamentalismiin.

Ja tähän liittyy, näin itseäni tulkitsen, alussa mainitsemani kutkutus. On erittäin mielenkiintoista huomata, että nuorien ja selvästi etevien kansainvälisen politiikan tutkijoiden piirissä realismi saa näinkin kovaa kannatusta tätä nykyä. Ehkä peilaan tämän omaan taustaani kv-politiikan opiskelijana viime vuosikymmenen puolella – muistan opiskeluajoiltani vain muutaman tapauksen, jossa kanssaopiskelijat rakensivat tutkielmansa – ja kenties laajemmin maailmankuvansa – realismin opeille. Nämä tyypit olivat yleensä puolustuskannalla liberalisteihin ja näiden sivustassa toimineisiin englantilaiseen koulukuntaan tukeutuneisiin nähden – puhumattakaan sekavasta joukosta kriittistä teoriaa, jälkistrukturalistista paatosta ja konstruktivismia kannattaneista (itse taisin kuulua tähän jälkimmäiseen, varsin kirjavaan joukkoon – oi niitä aikoja, kaikki oli niin mukavan monisäikeistä ennen asuntolainaa 🙂 ).

Onko ajat jotenkin muuttuneet, vai vedänkö yhdestä blogista hieman liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä?

Yhtä kaikki, on monessa mielessä tervehdyttävää kohdata realistisia argumentteja kansainvälisestä politiikasta. Realistien opeilla on ihan oikeastikin empiiristä selitysvoimaa, mutta tyhjentävänä teoriana siitä, miten kansainvälinen politiikka toimii (ja tästä vedettynä politiikkaohjelmana siitä, miten meidän tulisi toimia) realismi ei ole mielestäni yksistään kyllin sofistikoitunut oppi. Todellisuus on liian monisyinen tullakseen tungetuksi realistien ahtaaseen koloon. Ja ehkä tässä piileekin realismin houkutus – teoriasta valettu kolo saadaan kyllä tehokkaasti täytetyksi, jolloin tutkimuksessa voidaan lennokkaasti edetä paradigmaattisesti autaaseen tilaan.

Käsitykseni mukaan emme kuitenkaan voi olla parhaita mahdollisia arkkitehteja, jos kaikki rakennukset mitä olemme nähneet – ja haluamme tästä syystä jatkossakin ainoastaan nähdä – ovat olleet kerrostaloja. Pystymme eittämättä rakentamaan uuden lähiön, joka koostuu toinen toistaan upeammista kerrostaloista. Mutta todellisuuden tarpeet ovat moninaisemmat – olkoonkin sitten niin, että kerrostalot ovat tärkeä osa vaikkapa modernia kaupunkirakentamisen kokonaisuutta.

Ja juuri tästä luulen suomalaiskansallisessa pienvaltiorealismissakin olevan pohjimmiltaan kyse: ei niinkään realismista jääräpäisenä oppina vaan pikemminkin poliittisesta pragmatismista, jossa realismi saa ansaitsemaansa liikkumatilaa. Pragmatismin etu on sen naturalistinen ote siihen, mitä me olemme, mitä me voimme tehdä ja mihin meidän olemisemme tässä maailmassa kohdistuu (ja tästä juontuva tietoteoreettinen instrumentalismi). Politiikan käytännöissä tämä sukeutuu esiin todellisena valtiomiestaitona, joka ei voi pohjautua tiedeihmisille annettuun etuoikeuteen seisoa jääräpäisesti yhden metafyysisesti idealistiselle pohjalle rakennetun teorian takana (todettakoon, että ehkä jotain John Mearsheimeria lukuun ottamatta johtavat kv-politiikankin realistit ovat käytännön näkemyksissään olleet enemmän ja vähemmän pragmatisteja, näin tulkitsisin omasta kieltämättä vaatimattomasta lukeneisuudestani käsin). Teoriakentän puolella metafyysinen idealismi tulisi korvata naturalistisella ohjelmalla, jossa realismin kaltaiset poliisiteoriat asetetaan vain  yhdeksi osaksi tutkijan monimuotoista työkalupakkia. Tässä mielessä yhteensovittamattomiltakin vaikuttavat teoriat saattavat hyvin kommunikoida keskenään, sikäli kun laajemmat tutkimusprosessit tulevat koordinoiduksi naturalistiselta pohjalta. Tämä taas vaatii kuhnilaisen maailmankuvan hylkäämistä tieteentekemisen taustalta.

Naturalistisesta ja pragmatistisesta teoriaotteesta toki seuraa se ikävä piirre, että tutkimuksen tuotoksien tieteellinen selittävyys saattaa, ainakin lyhyellä tähtäimellä, kärsiä. Pragmatismi ei tule ensiksi pärjäämään idealisoiduille teorioille, joiden meistä riippumatonta todellisuutta näppärästi kuvaileville teorioille on myös varsin helppo rakentaa sutjakkaita käytännön politiikkaohjelmia. Houkutus vetää mutkat suoriksi on varsin suuri, varsinkin kun tiedämme, että ei se raha tutkimuksenkaan puolella kasva puussa. Tämän realismillekin tyypillisen normatiivisen kaulan kuromiseksi naturalistisemmat tutkimusohjelmat vaativat tuekseen entistä laajempia, mutta samalla tehokkaaseen vastavuoroiseen kommunikaatioon perustuvia monitieteellisiä tutkimusohjelmia (älkää kysykö minulta miten tämä toteutetaan, huh). Erityisen keskeiseksi tulee näiden tutkimusohjelmien eri osa-alueiden keskusteluyhteyksien luominen sekä taito jalostaa tutkimustulosten tuotokset myös laajemmalle päättäjäjoukolle helposti operationalisoitavaan muotoon. Tässä realismin kaltaiset opit vetänevät vielä pitkään pidemmän korren naturalistisempiin tutkimusohjelmiin nähden.

***

Vielä lyhyt loppukaneetti.

Modernia versiota pienvaltiorealismista ja tosiasioiden tunnistamisen politiikasta ei käsittääkseni tarvitse etsiä kaukaa. Nykyisen europolitiikan yhteyttä paasikiveläiseen kylmäpäisyyteen ei voine sivuuttaa. Aikamme keskeiset kansainvälispoliittiset kysymykset eivät vain kerta kaikkiaan tyhjenny siihen realistien lukuisia kertoja läpivalaisemaan sotilaspoliittiseen maastoon. Sotilaspoliittisten fiksaatioiden lisäksi olisi myös mielenkiintoista kuulla, mitä realisteilla – joita toki löytyy moneen lähtöön – olisi sanottavanaan Suomen ulkopolitiikan ja kansainvälisen taloustilanteen yhteydestä? Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sotilaspolitiikalla olisi roolinsa maailmassa, mutta että pelkkiä kerrostaloja…?

Ja entä sitten valta? Yllä olevassa Ulkopolitistin postauksessa ei jostain syystä käsitelty sen syvemmin realistisen maailmankuvan keskiössä olevaa vallan käsitettä. Itse toivoisin realismiin perehtyneiltä tutkijoilta viileää naturalistiseen tutkimusohjelmaan perustavaa valta-analyysiä – siis sitä miten valtaa oikeasti käytetään kansainävälisen politiikan moniulotteisilla näyttämöillä, ei niinkään sitä, mitä vallasta on tieteentekijöiden kesken toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettu.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

thoughts for the post-2008 world

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: