Suomen turvallisuuspolitiikan orastavasta islantisoitumisesta

Nokka kohti Islantia – ja Baltiaa?

Ajoitus on toisinaan politiikassa kaikki kaikessa. Jotain tällaista olen havaitsevinani kunnallisvaalien pahimman krapula-aallon keskelle ilmestyneessä uutisessa Suomen liittymisestä yhteispohjoismaiseen Islannin ilmavalvontahankkeeseen.

Todellisuudessa uutinen ei ole liiemmin nostanut – tai ehtinyt nostaa – laajaa kansalaiskeskustelua. Itse veikkaan, että suuren yleisön mukaan uutisessa ei kerta kaikkiaan ole juuri mitään mistä keskustella, varsinkin jos uutista peilaa kysymyksiin eurokriisistä, kuntauudistuksesta, sote-uudistuksesta tai tämän kaltaisista poliittisista kysymyksistä käytyyn keskusteluun. Kansaa on tästä vaikea syyttää.

Turvallisuuspolitiikkaa ruotivissa piireissä keskustelua on toki sitäkin enemmän. Sananvaihto tulee seuraamaan tuttua linjaa: konservatiivit kyselevät hankkeen käytännön arvon perään ja tätä taustaa vasten kieltävät koko manööverin turhakkeena; uudistusmieliset länsisuuntautuneet puolestaan kaivanevat esille tutun retoriikan ”Suomen oikeasta viiteryhmästä” Nato-kortteineen (vaikka Pohjois-Atlantin puolustusliittoa ei silti jotenkin mystisesti uskalleta sanoa ääneen. Mitä pelättävää järjestön ääneen sanomisessa on?).

Todellisuudessa asetelma on moniulotteisempi: konservatiivit voivat esimerkiksi pehmeämmän ulkopolitiikan saralla esittäytyä hyvinkin länsi- ja globaalisuuntautuneina; vastaavasti uudistusmieliset saattavat tehostaa toisinaan sanomaansa nurkkapatrioottisilla ja kansallishenkisillä viittauksilla historiaan ja historiasta esitettyihin tulkintoihin. Ja niin edelleen…

Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjavalintojen suhteen perusasetelma on kuitenkin selvä. Transatlanttiseen viiteryhmään ja yhteistyöhön vannovien mielestä Suomen liittoutumattomuuspolitiikka on kylmästä sodasta ikävästi mukaan tarttunut muinaisjäänne – puolueettomuuspolitiikkaa turhalla kikkailulla kuorrutettuna. Puolustukselliset realistit puolestaan ajattelevat, hieman paradoksaalisesti, samansuuntaisesti; heidän mukaansa ylitsevuotava länsisuuntautuneisuus on Suomen puolustus- ja turvallisuuspolitiikan käytännön järjestämisen kannalta yhtä hyödyllistä kuin imarteleva matelu Kremlin porteilla aikanaan.

Molemmat esittävät kantansa pragmaattiselta kalskahtavin perustein. Länsisuuntautuneilla on tarjota kategorisen kantansa tueksi valitettavan vähän faktapohjaista, mutta samalla kaduntallaajaa vakuuttavaa analyysiä siitä, mitä käytännön seurauksia NATO-myönteisen linjan valitsemisesta kehkeytyy? Suuri yleisö on tylsistynyt kuulemaan akateemiselta identiteettijargonilta kalskahtavia kommentteja ”oikeista viiteryhmistä” samalla, kun toisella puolella pöytää puhutaan ”maailman kompleksisuudesta”. Sama yleisö ei myöskään usko hetkeäkään vaikutusvalta-argumenttiin: pienvaltiorealistinen perinteemme on opettanut kansallemme nuivan suhtautumisen  vaikutusmahdollisuuksiimme isojen kansainvälisen politiikan pelureiden peleissä. Jos historia ei opeta niin mikä sitten, kysyy kansa. Tähän eittämättä sisältyy ripaus viisautta: sen sijaan että koitamme uskotella olevamme maailmanpolitiikan makrotason muutosten ytimessä voimme kenties kultivoida viisauttamme keskittymällä rakentavaan ongelmanratkaisuun niistä eväistä käsin, joita käytettävissämme on. Eikö? Tämä johtopäätös ei vielä kategorisesti kiellä mahdollisuutta sotilaallisestakaan liittoutumisesta jossain mahdollisessa maailmassa.

Vastaavasti puolustukselliseen realismiin tukeutuvat traditionalistit – tai konservatiivit – esittävät, samoin pragmaattiselta vaikuttavin perustein, että toimivaksi havaittua politiikkaa on turha muuttaa. Toki näin, mutta mitä tavoitteita ja arvoja vasten toimivuutta mitataan? Onko traditionalistien pragmatismin mittatikku turhankin vaatimaton? Epäilemättä on. Toisin sanoen: myös pitäytyminen perinteestä nousevaan, sinänsä turvalliselta vaikuttavaan linjaan tuskin tuottaa pitkällä tähtäimellä käytännön kannalta parasta mahdollista tilannetta; kykymme refleksiivisyyteen, oma-aloitteisuuteen, herkkyyteen ja tulevaisuuden horisonttiin kytekytyvään maailman hahmottamiseen hämärtyvät, jos politiikka ankkuroidaan pelkästään perinteeseen. Gadamer opetti meille, ettei perinteestä kumpuavaa yliyksilöllistä auktoriteettia ole ohittaminen, mutta tukeutumalla täysin menneisyydestä nousevaan horisonttiin takaamme älyllisen näkymämme taantumisen pitkällä aikajänteellä.

Johtopäätöksenä edellisistä huomioista voisi muodostua synteesi, jossa turvallisuuspolitiikan merkitystä ja päämääriä tarkastellaan kategorisen linjanmuodostuksen sijaan käytännön toimintana, jossa yksittäiset teot  irrotetaan mustavalkoisesta joko-tai-keskustelusta. Esimerkiksi ilmavalvontakeskustelua voisi siirtää itsestäänselvyyksistä päätöksen tuottamiin laajempiin seurauksiin – ainakin niin pitkälle kuin turvallisuuspoliittisiin päätöksiin sisältyvä kansallisen intressin mukainen salailukäytäntö antaa myöten. Muutoin lienee turha haikaillakaan kansan yleisen mielipiteen suunnanmuutoksesta, jos kansan ymmärryksen laajenemisen kannalta arvokasta tietoa pantataan.

Toki käytäntöjen toimivuutta on mitattava myös arvoja vasten. Meidän on siis kysyttävä mitä arvoja  haluamme tukea? [tässä vaiheessa yleensä alkaa haukottelu, tiedän, mutta koittakaa jaksaa mukana] Perinne on keskustelukumppanimme tähän kysymykseen vastaamisessa (nykyisyys ja tulevaisuus rakentavat historiaa uudelleen järjestettynä). Turvallisuuspoliittisen linjan suhteen pragmaattinen kysymys kuuluu: onko linjaava turvallisuuspolitiikka käytännössä toimivampaa kuin moniulotteinen verkonpudonta, jossa viiteryhmänämme ovat asiakysymykset, eivät liittoumat tai liittoutumatta jättämiset.

Vieläkin laajemmin tämän kysymyksen voisi asetella seuraavasti:tarvitsevatko pienet- ja keskisuuret valtiot turvallisuuspoliittista linjaa, jonka voi kiteyttää ’puolueettomuus’ – ’liittoutumattomuus’ – ’liittoutuminen -tyyppisiin otsakkeisiin? Tukeeko linja itsessään toimivuutta? Pakottaako juuri historiamme (kylmän sodan kokemus) esiin kaipuun linjalähtöiseen turvallisuuspolitiikan doktriiniin (ovatko uudistushenkiset länsisuuntautuneet tässä mielessä myös konservatiiveja?)? Mikä on tässä suhteessa strategian ja linjan erot? Onko yksinkertaisesti niin, että menestyksellinen turvallisuuspolitiikka vaatii tuekseen linjan, johon eri toimijat, hallinnonalojen edustajat, poliitikot ja think-thankit voivat tukeutua, jotta argumentointi ja toimintamallit kiinnittyvät johonkin suhteellisen koherenttiin kokonaisuuteen ja sen asettamiin reunaehtoihin? Ja lopulta: minkä tasoisiin yhteisiin nimittäjiin tämä linja voi perustua: kapeasti katsottuna littolaissuhteisiin; laajemmin toimintaa ohjaaviin arvoihin? Entä voiko pragmatismi, joka tietyllä tavalla vierastaa koko linjakkuuden käsitettä, itsessään tarjota toiminnallisen linjan?

***

Palaan vielä hetkeksi takaisin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.

Käsittääkseni varsinkin länsimieliset kärsivät elitistiseltä identiteettipuheelta kalskahtavasta viiteryhmäjargonistaan. Tämä vieraannuttaa kansan politiikan käytännön kysymyksistä, mitä emme nykyisessä poliittisen vaikuttamisen alennustilassa varmasti halua edistää myöskään ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan saralla (kenties joskus aiemmin tähän on ollut varaa). Keskustelua tulisi ohjata politiikan käytännön seurauksista käytävään keskusteluun, jota pohjustavat laajemmat maailmankatsomukselliset arvot, ei niinkään pikkutärkeät puheet ”viiteryhmistä”. Viiteryhmät eivät ole merkityksettömiä- saamme ne toimivan politiikan kylkiäisinä; onnistuneella, monipuolisella ja pragmaattisella politiikalla saadaan varmasti ystäviä, pr-huomionosoituksia ja illalliskutsuja (sitäpaitsi illalliskutsuilla on ihan jees nostaa esiin ’eriskummalliset suomalaiset’ -kortti). Tai jos ei saada, on mielestäni ihan perusteltua pysytellä sivussa sellaisista ryhmittymistä, jotka eivät tällaista suhtautumistapaa arvosta.

Ensimmäiseksi kotitehtäväksi voitaisiin ottaa nyt esillä oleva Islannin ilmavalvontakysymys. Sen sijaan, että keskustelua aletaan heti kiinnittämään kysymykseen Nato-jäsenyyden avaavasta porttiteoriasta, voisimme ihan rehellisesti kysyä, mitä tästä valvontamanööveristä seuraa Suomelle, Pohjoismaille ja Pohjois-Euroopan turvallisuudelle laajemmin? Edistääkö tämä ratkaisu turvallisuuspoliittisen kokonaisuudemme toimivuutta? Mitä hyötyä siitä on ja miten maailma on tämän jälkeen erilainen? Toisekseen voisi olla ihan vakavan harkinnan paikka minkälaisella kielellä päätöstä Islannin ilmavalvontaan osallistumisesta kuvaillaan. Sosiaalisen median sisäänpäin lämpeävissä keskusteluissa varsin arvovaltaisetkin kommentaattorit ovat kuvailleet Islannissa myöhemmin tapahtuvia toimia hieman suurelkeisesti ”operaatioksi”: kyse taitaa sittenkin olla vain muutaman Hornetin tekemistä, korkeintaan kolme viikkoa kestävistä valvontalennoista Islannin ilmatilassa.  Voimme vain arvuutella sitä keskustelun tasoa, mikä tullaan käymään hävittäjien mahdollisesta puolustusaseistukseen varustamisesta, puhumattakaan porttiteoretisoinnista, jonka mukaan Suomi on parin vuoden säteellä puolustamassa Nato-joukkojen rinnalla Baltian ilmatilaa…

Termi ”operaatio” – vaikka onkin vain tavallaan semanttinen tehokeino – jotenkin korostaa tunnetta siitä, että osa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kommentoivasta jengistä intoilee kuin pikkuviikarit karkkipäivänä: karkkipussi on poltellut keittiön kaapissa koko aamupäivän, ja kun se viimein päästään avaamaan, hotkitaan pussin sisältö parilla kahmaisulla. Vatsa siitä tulee kipeäksi, ei muuta. Tämä on tyypillinen tutkijan paradoksi: kun maailma makaa hyvin, eikä poliittisessa kentässä ole jännitteitä, on tutkijan haettava leipänsä pöytään jostain muualta kuin polttavista päivänpoliittisista kysymyksistä (kuka tekee perustutkimuksella massia?). Toisinaan saatamme ihan inhimillisistä syistä sortua näiden päivänpoliittisten kysymysten ja niiden yhteyksien ylitulkintaan.

Toinen kotitehtävä voisi olla paluu sen tosiasian ääreen, että ympärillämme avautuvaa turvallisuusympäristöä on ihan syystäkin kuvailtu käsitteillä ’globaali’, ’kompleksinen’, ’monenkeskinen’, ’keksinäisriippuvainen’ ja niin edelleen. Tyhjeneekö Suomen turpoilu tässä maailmassa transatlanttista yhteistyötä ylitulkitsevaan ilmavalvontaretkeen vai kuuluuko siihen sittenkin monenlaista muutakin toimintaa, kuten nyt vaikkapa talouspolitiikkaa? Ja vielä laajemmin: pelkistetäänkö ulkopolitiikan toiminnan kokonaisuus kovan tason turvallisuuspoliittisiin ydinkysymyksiin (mielestäni köpisläiset olivat tässä aikoinaan hieman yksisuuntaisia)? Tästä asetelmasta ei seuraa muuta kuin konservatiivien ja uudistusmielisten välillä käytävää hedelmätöntä sanailua, jota ei kiinnitetä käytäntöihin taitavimmallakaan retoriikalla. Mitä hyötyä meille on linjateknisestä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ylipäätään?

***

P.S. Tätä kirjoittaessani kuuntelin hyvää musiikkia. Suosittelen kaikille turvallisuuspoliittisten pinnistelyiden taustamusiikiksi Blurin Coffee and TV -biisiä. Kaikki näyttää jotenkin ihanan flegmaattisen kirkkaalta kyseisen tsibaleen läpi. Tai vieläkin paremmin: älkää miettikö näitä asioita, katsokaa loistava video samalla ja säästäkää itseänne.

Advertisement