Ulos limbosta – kuka on varastanut Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun sisällön?

Christopher Nolanin ohjaamassa menestyselokuvassa, Inceptionissa, vakoiltiin ihmisten unia ja varastettiin niiden sisältöjä. Menetelmä oli näppärä, sillä uniin tunkeutumalla Leonardo DiCaprion näyttelemä Dominic Cobb sai, paitsi suoraa tiedusteluinformaatiota, myös istutettua työnantajansa toivomia ajatusrakennelmia kohteidensa alitajuntaan. Tehokkaan tiedustelumenetelmän kääntöpuolena oli vaara juuttua syvenevien unikerrosten uumeniin, etenkin kolmannen kerroksen limboon (unet unien sisällä), josta ei käytännössä ollut pääsemistä takaisin tosimaailmaan, jossa vasta unien sisällöillä oli jotain käytännön seurauksia.

Miten tämä sitten liittyy Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, jonka kierrokset ovat käyneet ainakin rajatussa poliittisessa ja akateemisessa keskustelussa verrattain kovilla viimeisten kuukausien aikana?

Viimeksi perjantaina Charly Salonius-Pasternak ja Jarmo Limnéll, kaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeistä nuoremman polven tutkijaa ja vaikuttajaa, kävivät käsiksi Suomen ulkopoliittisen linjan hesarin vieraskynässään (HS 1.2.2013).

Herrasmiehet penäsivät uutta, päivitettyyn tilanneanalyysiin pohjautuvaa ulko- ja turvallisuuspoliittista konsensusta. Kohtuullisen selvä näpäytys hiljattain julkaistua turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa, ehkä selontekoprosessiakin kohtaan. Kirjoitus herätti – ainakin pienissä asiaan vihkiytyneissä piireissä – vireää, mutta (toistaiseksi) valitettavan sisällyksetöntä keskustelua, joka toki jatkunee vielä tovin tämän jälkeenkin.

Suomen ulkopolitiikassa harrastettiin kylmän sodan kahden viimeisen vuosikymmenen aikana (muun muassa) rähmälläänolon ja inhorealismin siivilöimän liturgian suoltamista. Keskustelu oli juuttunut limboon, josta päästiin ulos vasta ulkoa tulleesta herätyksestä (kylmän sodan päättyminen), jollaista myös Inceptionissa tarvitaan operaation kohteena olevien unien keskeyttämiseksi. Politiikassa ajauduttiin dogmaatikon uneen, uneen unessa.

1990-luvun turvallisuuden merkityksiä ravistelleesta hajaannuksesta on 2000-luvun myötä siirrytty uuteen liturgian vaiheeseen. Kuten jo muutama vuosi sitten julkaistussa pro gradussani osoitin, on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu juuttunut keskusteluksi siitä mistä ja miten siitä pitäisi keskustella (sama ilmiö vaivaa myös oireellisesti esimerkiksi maahanmuuttopolitiikkaa). Kysymys kuuluukin: kuka (ja miksi) on ottanut suomalaisen keskustelun haltuunsa ja upottanut sen hedelmättömälle metatasolle, jossa keskustellaan keskustelusta? Tai sitten voitte lopettaa lukemisen tähän ja todeta, että olen selvästi perehtynyt vaan vinksahtaneeseen otokseen tästä keskustelusta, enkä näe sen koko rikkautta (voisitte kenties tällöin ystävällisesti ohjata minut terveemmille urille).

Salonius-Pasternakin ja Limnéllin ehdotuksessa oli toki sisällöllisiäkin pointteja, eikä tarkoituksenani ole syyttä heitä edellä esittämistäni keskustelukulttuurin elementeistä. He esittivät esimerkiksi vaatimuksen Suomen de facto liittoutumisen avoimesta tunnustamisesta. Myös normatiivinen vaade pienvaltiolle tärkeästä (parlamentaarisesta, akateemisesta, strategisesta?) konsensuksesta on omalla historiaan taittuvalla tavallaan varsin virkistävä ehdotus. Tähän liittyy myös, näin haluan tulkita, vaatimus keskustelusta, jossa vastakkaisia näkemyksiä esittäviä debatoijia kunnioitetaan, sillä muutoin politiikalta katoaa demokraattinen pohja. Tästä huolimatta en voi välttyä huomaamasta, että nämäkin sinänsä tärkeät huomiot kohdistuvat vähintään yhtä paljon keskustelun muotoon (onko konsensus väline vai itseisarvo?) kuin sen sisältöön ja tästä tehtäviin politiikan käytännön johtopäätöksiin.

Tietty kaava vaikuttaa siis toistuvan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Tämä on osoitus uudesta liturgiasta. Yksi oire tästä on Suomen syvenevää länsi-integraatiota kannattavien ihmisten keskittyminen todellisten argumenttien sijaan juuri keskustelun muodon ruotimiseen. Nato-jäsenyyttä kannatetaan politiikan ja tutkimuksen eliitissä, varmasti monin eri perustein, joista olisi huomattavasti mielenkiintoisempaa lukea kuin keskustelun muodosta, sen puutteesta ja vinoutumisesta käytävää metakeskustelua. Itse nautin elämästä valveilla, en unessa – puhumattakaan unesta unen sisällä.

Voinen tässä paljastaa, että suhtaudun varauksellisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusteita ravisutteleviin avauksiin. Jopa ulkopolitiikan ongelmaton nostaminen itsenäiseksi ja ongelmattomaksi politiikan alaksi laajemman turvallisuuspolitiikan rinnalle nostaa hieman niskavillojani pystyyn. Minulle ulkopolitiikka on aina näyttäytynyt myös turvallisuuspolitiikan välineenä.

Kun puhutaan turvallisuuspolitiikasta, ei kyse ole mistä tahansa hallinnollisesta tai toimintapoliittisesta näpertelystä. Perinteen painolastia tulee kunnioittaa sekä sisäisistä että strategisista syistä. Jälkimmäiseen liittyy myös ajatus siitä, että kaikenlainen linjan- ja konsensuksen muutos tulee pystyä viestimään mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti ulkoiseen toimintaympäristöön. Ja tämä viestintä vaatii keskusteluja sellaistenkin osapuolten, kuten venäläisten kanssa, joiden mielipiteiden kuuntelemiselle (ja kriittiselle arvioinnille toki samalla) toivoisi olevan perusteita jatkossakin ilman, että saa taistolaisen tai uusrähmettyneen leiman otsaansa.

Mutta mikään perinne ei ole niin vahva tai tärkeä, että se olisi immuuni nykyisyyden ja tulevaisuuden horisonteille. Perinne tarjoaa keskusteluyhteyden toimintaa ohjaaviin arvoihin. Nämä arvot taas tulevat määrittelemään pohjimmiltaan sen mikä on toimivaa politiikkaa nykyisyyden ja tulevaisuuden horisontteja vasten. Tämän päälle sitten nousevat poliittiset linjaukset politiikan tekoina ja välineinä. Ja valitut välineet ovat niitä, jotka ovat kaikkein toimivimpia edellisiä arvoja vasten. Tätä voisi kutsua pragmatistisesti perustelluksi politiikanteoksi, joka on syvemmälle menevä lähtökohta kuin siihen läheisesti liittyvä pragmaattinen ongelmanratkaisupolitiikka, millä saralla Suomessa on hyvät perinteet, ainakin aivan viime vuosiin saakka.

***

Palaan vielä hetkeksi metakeskusteluun. Miten suomalaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen pahanlaatuisen kehän, limboon juuttumisen, voisi rikkoa? Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä käydyssä keskustelussa tätä on jo osittain tehtykin pohtimalla poliittisten johtopäätösten ja käytäntöjen tosiasiallisia seurauksia. Tämä tulisi tehdä myös liittoutumiskeskustelun todellisen kohteen, eli Nato-jäsenyyden suhteen. Mitä Nato-jäsenyydestä seuraisi Suomelle?

On jotenkin oireellista, että keskustelussa joudutaan käyttämään Nato-jäsenyyden kannattamiselle kiertoilmauksia – uutta käänteisliturgiaa – kuten ’ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on revittävä auki’, ’keskustelu on kriisissä’, ’quo vadis Suomen ulkopoliittinen linja?’, ’rationaalisesti perusteltu keskustelu puuttuu’ (olisin kiinnostunut kuulemaan mikä se epärationaalinen elementti tässä keskustelussa on, jos ei juuri se, että keskustelija itse keskustelee siitä, miten keskustella?). Tässä on jotain kafkamaista; Suomessa vallitsee sananvapaus, mutta sitä ei tohdita tai osata käyttää? Ehkä perinne on tässä näyttänyt ruman puolensa: keskustelua ei kyetä käymään pragmatistisista lähtökohdista, vaan se kiinnittyy vanhoihin ideologisiin haamuihin ennen kuin on ehtinyt alkaakaan; 1990-luvun verraten liberaalissa ilmapiirissä koulunsa käyneelle tämä vaikuttaa sanalla sanoen kummalliselta ilmiöltä.

Mutta koska Nato-jäsenyys on eräs keskustelun todellisista kiintopisteistä, jota ei jostain syystä haluta, osata tai uskalleta ottaa julkilausutuksi kiintopisteeksi, voisi olla virkistävää vaikka kuulla näkemyksiä tästä metakeskustelun sijaan. Ohjureiksi voisi ottaa  muun muassa seuraavia kysymyksiä:

– Miten Naton ja Venäjän välinen dialogi ja yhteys toimii? Mitkä sisäpoliittiset tekijät vaikuttavat tämän dialogin kehitykseen niin Natomaiden kuin Venäjänkin osalta? Mitä tämä tarkoittaisi Suomelle, jos Suomesta tulisi Naton jäsen? Voisiko Suomella olla tässä jotain roolia Naton sisällä sekä toisaalta voisiko Suomi vaatia Natolta ryhdistäytymistä tai kehittymistä tällä saralla?

– Miten Natojäsenyys vaikuttaisi Lissabonin sopimukseen kirjoitettuihin solidaarisuuslausekkeisiin? Eli kuinka paljon jäsenyys tehostaisi näiden lausekkeiden painoarvoa?

– Miten Suomen laaja alueellinen puolustus hoidetaan Naton alla, vai onko tällaiseen enää edes tarvetta kyberturvallisuuden aikakaudella? Ja jos tähän ei ole tarvetta, niin mikä on jatkossa Suomen puolustusdoktriini (onko se enää edes alueellinen)?

– Mitä muita liittoutumisen pragmaattisia yhdistelmiä on olemassa? Onko monenkeskisessä ja jatkuvasti muuttuvassa maailmassa enää perusteltua rakentaa linjaa yhden doktriinin ja liiton varaan, jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kielteinen?

– Millä tavalla jäsenyys Natossa toisi Suomelle vaikutusvaltaa (tämä vaikutusvalta-argumentti lienee edelleen institutionalistien ja liberaalien kannattajien joukossa strategisia, puolustuksellisia ja vielä enemmän hyökkäyksellisiä argumentteja suositumpi)? Onko tarjolla vain seremoniallisia illallisia vai pääsisikö Suomi osallistumaan Naton arvoista ja praksiksesta käytävään keskusteluun, joko kokonaisuudessaan tai jollain turvallisuuden sektorilla?

– Mitä jäsenyys tekisi pohjoismaiselle puolustus- ja turvallisuusyhteistyölle?

– Mitä puolustushallinnolle tapahtuu?

– Voidaanko jäsenyyden rinnalla rakentaa nykyisen kokonaisturvallisuuden ja riskiyhteiskuntamme vaatimia turvallisuusvalmiuksia, kuten esimerkiksi siviilipalveluksen kehittämistä kansallisen turvallisuuden kannalta tärkeiden kansalaistaitojen suuntaan?

– Miten Nato-Suomi tulisi linjaamaan YK-politiikkaansa; tulisiko Suomen ihmisoikeuskysymyksiä, globaalia ulottuvuutta ja rakenteellisiin ongelmiin kiinnittyvää politiikkaa linjata tällöin uudelleen Naton sisäisistä syistä?

Mielestäni keskustelun tasosta kiinnostuneet analyytikot voisivat käyttää sananvapauttaan ja esittää näkemyksiään näistä asioista. Ja jos nämä argumentit ovat jo esitetty, voisi ne vaikka kerätä yhteen paikkaan ja kääntää selokielelle. 1) Jos näitä argumentteja ei kyetä  tai osata esittää, osoittautuu uusi liturgia ideologiseksi ja hedelmättömäksi peitseämiseksi, jolloin on turha itkeä omia visiota vastaisesta kansalaismielipiteestä. 2) Tai sitten syynä voi olla pelko argumentoinnin Suomen ulkopuolella herättämästä poliittisesta levottomuudesta, mikä riittänee vastaukseksi myös kysymykseen Nato-jäsenyyden aiheuttamista reaktioista (vaikka kyse voi olla vain argumentoijan omista näkemyksistä tilanteesta). 3) Jos argumentteja ei sen sijaan edes haluta tai uskalleta sisäpoliittiseen paitsioon joutumisen pelossa esittää, osoittaa tämä historiasta tai muualta edelleen keskuuteemme kiinnittyviä ongelmia keskustelukulttuurissamme. Niin tai näin, limbosta on päästävä ulos.

Ja vielä yksi ajatus. Ehkä liittoutumiskysymyksen ympärillä linjasta käytävän keskustelun tuleekin juuttua limboon? Ehkä linjakeskustelu tällä tasolla on vain yksinkertaisesti perusteiltaan hedelmätöntä monenkeskisessä, kompleksisessa ja alituiseen muuttuvassa nykymaailmassa? Ehkä linjat määritellään arvojen, ei niinkään poliittis-sotilaallisten liittoutumien kautta? Iiittoumat edustaisivat pragmatistille ideaalitilanteessa toimivien ratkaisujen alustoja, ei niinkään linjoja itseisarvoina. Valitettavasti nämä alustat suhtautuisivat tällaiseen toimintaan luultavasti samaan tapaan kuin EU:n enemmistö Cameronin linjapuheeseen: keitä te olette poimimaan rusinoita pullastamme?

Advertisements

2 Responses to Ulos limbosta – kuka on varastanut Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun sisällön?

  1. Päivitysilmoitus: Turpoa tuutin täydeltä? « Tweakling

  2. Päivitysilmoitus: Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun jakolinjoista osa 3/3: keskustelua keskustelusta, ketterää turvallisuutta ja kultarannan humua | Tweakling

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

thoughts for the post-2008 world

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: