Turpoa tuutin täydeltä?

Edellisessä blogautuksessani käsittelin – en niinkään harmitellut, kuten tapana on – Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun vinoumien syitä ja lähtökohtia.

Tasapuolisuuden nimissä on myönnettävä, että Suomen turpokeskustelussa on viime aikoina havaittu myös uudenlaista virettä. Jos nyt ei välttämättä kaikkien keskustelua seuraavien mielestä aina niin raikasta sellaista. Itse jätän varauksen ottaa kantaa keskustelun hedelmällisyyteen vasta, kun varsinaisia poliittisia johtopäätöksiä niputetaan yhteen.

Joka tapauksessa ainakin seuraavanlaista muutosta on havaittavissa (tästä kokoelmasta osakrediitti myös hesarin Kari Huhdalle (HS 6.2.2013, A 12), joka kirvoitti pohtimaan muutosta:

1) Turpon hallinnonalojen ministereistä Carl Haglund (r) on ottanut isoa roolia mediassa. Vaikuttaa siltä, että mediaan ei ole juuri välittynyt Erkki Tuomiojan näkemyksiä, joka ikään kuin näki viisaaksi ottaa hieman takapakkia paikallaan jumittavasta keskustelusta Islannin ilmaoperaation jälkeen. Tai kenties hän suojelee poliittista selustaansa huomatessaan, että keskustelu liikahtelee sellaisiin suuntiin, joka ei välttämättä istu yhteen hänen kannattajakuntansa mielipiteiden kanssa.

2) Haglundin roolissa ei kenties sisällöllisesti ole mitään hirveän uutta: puolustusmäärärahojen kehityksen kitsaus pitkällä jänteellä on ollut puolustusministeriemme vakiovuodatuksia ainakin niin pitkään, kun selontekomenetelmä on jaettu puolustus- ja ulkoasiainhallinnon resurssikamppailun näyttämöksi. Uutta sen sijaan on Haglundin retoriikan painotus: hän vihjaa entistä selvemmin, käsittääkseni juuri retorisena tehokeinona poliittisen keskustelun ja päätöksenteon tehostamiseksi, että Suomen puolustuspolitiikka on tienhaarassa – jos massia hävittäjiin ei liikene (reilut kymmenen puolustusvoimien hankintabudjettia pelkästään hävittäjäkannan uusimiseen), on edessä sotilaallisen liittoutumisen tie.

3) Ja liittoutumisen tarvetta on ennakoitu pitkin talvea Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä käytävässä keskustelussa. Poliitikot ja joulukuussa julkaistu selonteko ovat opettaneet, että ei ole aivan yhdentekevää, puhutaanko tässä yhteydessä käsittein ’yhteistoiminta’ vai ’yhteistyö’, puhumattakaan vallankumouksellisesta ’yhteispuolustuksesta’. Haglundin piirtämään tienhaaraan nähden puolustusalan yhteistoiminnan näkymät Pohjoismaiden kesken vaikuttavat sittenkin historiallisten kokemusten (kopterihankintojen surkuhupaisuus, anyone) ja nykyrealiteettien (vasta edellytyksistä yhteistoiminnasta ollaan yhteisymmärryksessä) valossa kapealta kinttupolulta – etenkin jos sitä verrataan hiljaa taustalla siintävän Nato-valtatiehen. Horisontissa kiiltelevä Nato-valtatie aiheuttaa monille revisionisteille vauhtisokeutta jo etänä. Avoimia käytännön toimivuuteen liittyviä kysymyksiä, joita listasin edelliseen blogautukseeni, on runsaasti.

4) Tähän liitty neljäs uutuus, jota en tullut maininneeksi edellisessä kirjoituksessani: Yhdysvaltojen merkitys, josta puhutaan tätä nykyä hieman erilaisin äänenpainoin. Yhdysvaltojen sitouttaminen Eurooppaan on pitkään nähty lähinnä ulkopoliittisena arvovaltakysymyksenä. Nyt mukana on myös strateginen ulottuvuus. Pohjolassa on huomattu Yhdysvaltain Tyynellemerelle sekä toisaalta kyberulottuvuuteen painottuvat strategiset linjaukset. Pelko Yhdysvaltojen ”vetäytymisestä” Euroopasta on kalvannut niin Nato- kuin liittoutumattomiakin valtoja. Tämä argumentti on ollut vahvasti esillä muun muassa Islannin ilmavalvontaan osallistumista ruotivassa keskustelussa, kuten esimerkiksi Hiski Haukkan Suomen muuttuvat koordinaatit -blogissa.

5) Tästä päästään suoraan viidenteen ja tällä erää viimeiseen huomioon turpokeskustelun uusista virtauksista. Kuten Yhdysvaltojen strategisen vaikutuksen pohdinta osoittaa, ollaan suomalaisesta keskustelua ankkuroitu viimeisen vuoden aikana entistä vahvemmin nimenomaan Pohjois-Euroopan, Pohjolan ja Suomen lähialueen strategisen ulottuvuuden kysymyksiin. Tämä on suuri muutos 2000-luvun alun keskustelussa, jossa strateginen horisonttin oli asetettu monesti pitkälle Euroopan alueen ulkopuolelle (kriisinhallintakeskustelu) tai abstraktille globaalille tasolle. Kaksi jälkimmäistä yhteyttä eivät luonnollisesti ole poistuneet turpo-keskustelun agendalta (eivätkä toki selonteostakaan), mutta niitä on tullut haastamaan lähialueiden kokonaistrategiaa koskevat puheet, joissa Yhdysvaltojen merkitystä tarkastellaan pitkästä aikaa, ei vain ulkopoliittisten vaan myös puolustuspoliittisten argumenttien läpi.

Viimeisestä pointista seuraakin jatkokysymys, jota turpo-keskusteluun ei – ainakaan virallisissa puitteissa – ole vielä kytketty: onko Suomen strategisessa lähiympäristössä tapahtunut sellaisia muutoksia, jotka selittävät viidennen kohdan tarpeen, vai onko kyse edelleen laajemmasta voimatasapainoajattelusta, joka ei välttämättä anna viitteitä reaktiivisen politiikan tarpeesta?

Entä mitä keskustelusta puuttuu. Omasta näkökulmastani katsoen esimerkiksi Naton ja Venäjän suhteista puhutaan edelleen liian vähän – riippumatta siitä mikä rooli Natolla nähdään Suomelle olevan. Venäjän ja Naton välinen säilänkalistelu esimerkiksi ydinasejärjestelmien ja ohjuspuolustusjärjestelmien saralla on sen verran kovan luokan tavaraa, joka koskee väistämättä Suomeakin, että toivoisi Suomessa käytävän keskustelua myös näistä asioista. Muutoin Suomi todella alkaa näyttää vetäytyvältä reagoijalta (turvallisuuspoliittinen keskustelu on myös aina viesti Suomen ulkopuolellekin), ei niinkään aktiiviselta ongelmien ratkojalta ja lievittäjältä, jonka toivoisi määrittelevän Suomen ulkopoliittista profiilia jatkossakin.

Mainokset

2 Responses to Turpoa tuutin täydeltä?

  1. 1baltic1bullet says:

    ”Viimeisestä pointista seuraakin jatkokysymys, jota turpo-keskusteluun ei – ainakaan virallisissa puitteissa – ole vielä kytketty: onko Suomen strategisessa lähiympäristössä tapahtunut sellaisia muutoksia, jotka selittävät viidennen kohdan tarpeen, vai onko kyse edelleen laajemmasta voimatasapainoajattelusta, joka ei välttämättä anna viitteitä reaktiivisen politiikan tarpeesta?”

    On. Tanskan himo pohjoiseen ja öljyyn/ kaasuun. Suomen merkitys tässä on mahdollisen konfliktin sattuessa, saada Suomi mukaan Natoon ja sitomaan Venäjän sotilaallista voimaa Pietarin, Karjalan ja Murmanskin, sekä Itämeren alueelle. Sotilaallisen tiedustelun (tutkat, elint etc.) merkitys on myös suuri. Sekä Naton koneille vapaa pääsy Lapin ilmatilaan, puhumattakaan joukoista. Sekä vielä Naton mahdollisuus tulpata Itämeren laivasto vetämällä miinakentät (taas) Eestin ja Suomen välille. Suomella on teoreettinen mahdollisuus saada Petsamo takaisin, jolloin Suomesta tulisi myös Valtio, jolla on oikeuksia Pohjoisen Jäämeren öljyyn/ kaasuun. Tämä kummittelee eräiden takaraivoissa mm. Fortumin herrat kuolaavat ajatuksen perään…

  2. tweaklerish says:

    Kiitoksia räväköistä kommenteista!

    Joku joskus jossain totesi, ehkä pienoinen pilke silmäkulmassaan, että luojan kiitos Suomella ei ole merenrantaa Jäämerellä. Minkälaiseen strategiseen myllytykseen Suomi ajautuisikaan!

    Tuo on tietysti siinä mielessä historiaton päättelyketju, koska olisihan tällöin Suomen strateginen kulttuurikin päässyt muotoutumaan kenties erilaiseksi. Miten Suomen varsin vetäytyvä ja tarkkaileva ulko- ja turvallisuuspoliittinen asemoituminen olisi muuttunut kylmän sodan aikaan, jos Suomella olisi ollut Petsamo hallussaan. Sinänsä ihan mielenkiintoinen kontrafaktuaali kysymys, johon vastaus tosin saattaa olla tylsänpuoleinen: kenties ei juuri mitenkään, sillä Suomi olisi luultavasti varannut sataman täysin rauhanomaisiin tarkoituksiin (ainakin retoriikassa); toisaalta merireitillä ei luultavasti olisi ollut mannertenvälisten ja sittemmin risteilyohjusten hallitsemassa suurstrategisessa pelissä juurikaan roolia.

    Mutta tämä olikin taas ihan aiheen vierestä. Jotenkin olen skeptinen (tai käänteisesti optimistinen) siitä, ettei Arktisen alueen resurssikonfliktit voi millään eskaloitua niin laajaksi alueelliseksi selkkaukseksi, että Suomea tarvittaisiin Naton kylkiluuna antamaan painetta Luoteis-Venäjälle. Uskoisin operoinnin, jos moinen selkkaus syttyisi, olevan hyvin pitkälle erikoistunutta ja täsmäiskuihin perustuvaa. Tällöin Suomen rooli olisi varmasti jälleen lähempänä lääkäriä kuin puoskaria. Joka tapauksessa Petsamon takaisin saamisella on niin kova poliittinen ja sotilaallinen hinta, eikä varmasti millään tavalla irrallinen jostain Karjalasta käytävästä keskustelusta, että mainitsemasi haaveilijat saavat kyllä viettää yönsä varsin pitkään rauhassa.

    Mutta Tanskan ja paikallisten energianeuvosten himot ovat kyllä varmasti todellisia, vaikkakaan eivät aina kovin realistisia, kuten tietysti monen muunkin Arktisen alueen valtion. Sillä tavalla kiinnostus energiavaroihin toki heijastuu Suomeenkin, että alueesta käydään eräänlaista arvovaltakamppailua. Sitä toki voidaan käyttää – ja varmasti vielä pitkälle käydäänkin – ilman sen suurempia provokaatioita ja voimaprojisointeja, ehkä Venäjää lukuun ottamatta. Ja Yhdysvaltojen, ei niinkään vain Naton, sitouttaminen Pohjolaan, jota Pohjoismaat eräällä tavalla omissa puolustusyhteistyöaloitteissaan hakevat, on osa tätä juonta.

    Lapin ilmatilakysymys on ollut arka vähintäänkin 50-luvun lopulta alkaen. En sillä tavalla näe tätä uutena seikkana strategisessa ympäristössämme. Lentoreitit sekä ohjusreitit kulkevat edelleen Lapin yltä, molempiin suuntiin, mutta tälle Suomi ei paljon mitään voi tehdä, vaikka teoriassa ilmavalvonnan tasostamme lähetetäänkin kaikkiin mahdollisiin leireihin omaehtoisuuden signaaleja. Tästä politiikasta, ja sen Suomessa aiheuttamista reaktioista, on olemassa kiintoisa tapaus kylmän sodan kriittisiltä vuosilta, nimittäin 85′ uudenvuoden Inarinjärven ohjuskriisi. Edelleen varsin vähän tutkittu tapaus Suomen turvallisuuspolitiikan varsin seesteisessä historiassa.

    Tuosta Naton Itämerellä harrastamasta vaikutuksesta on pakko kysyä, että koska Nato on vetänyt miinakentät Viron ja Suomen välille? Tällaisesta en ole kuullut. Vai viittaatko toisen maailmansodan tapahtumiin?

    Itse haluaisin nostaa vielä esiin Yhdysvaltojen Keski-Eurooppaan ajaman ohjuspuolustusjärjestelmän. Suomen kannalta kyse ei välttämättä ole niinkään siitä, mihin Yhdysvallat on järjestelmänsä suunnitellut, vaan siitä, miten sen käyttötarkoitusta ja olemassaoloa havainnoidaan ja tulkitaan Kremlin haukankatseella. Tällä voi olla – ja onkin – suoria seurauksia Pohjois-Euroopan strategiselle tasapainolle. Mielenkiintoisella tavalla Suomenkin strategisia linjauksia saatetaan hyvinkin tulkita Venäjällä juuri tätä kokonaisuutta vasten: http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=4&id=5406

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: