Teknologiat opetuksessa – herra vai renki?

Kirjoitin oheisen artikkelin osana aineenopettajan pedagogisia opintoja, joiden parissa (muun muassa) parhaillaan piehtaroin Tampereen yliopistossa. Laadin artikkelin tavallaan opetusryhmämme sisäisen keskustelun pohjalta, mikä kenties selittää hitusen tavanomaistakin poleemisempaa tyyliä sekä mahdollisia viittauksia joihinkin aikaisempiin ryhmämme sisäisiin puheenvuoroihin. Artikkelia pälyiltyäni totesin, että kenties ajatuksesta saattaisi olla iloa laajemmassakin levityksessä. Nähtäväksi jää.

***

Uudet digitaaliset teknologiat ovat synnyttäneet kokonaan uusia sosiaalisia innovaatioita ja käytäntöjä etenkin nuorten keskuuteen. Ne tulevat luomaan uusia muotoja ja sovelluksia oppimiseen. Ne voivat synnyttää myös radikaaleja uusia oppimisen käytänteitä ja korvata nykymuotoisia koulutuksen muotoja. (Lankinen 2010, 4.)

Näin ylevin sanankääntein meidät johdatellaan opetushallituksen koulu 3.0 -hankkeeseen. Johdatuksesta vastaa tuolloinen opetushallituksen pääjohtaja, nykyinen valtioneuvoston kanslian alivaltiosihteeri Timo Lankinen. Lankisen työnkuvana tosin olikin hallinnon edustajana vahvistaa kyseisen projektin ja sen tuottaman opuksen selkärankana toimivaa teknologiahypeä, joten ei ole syytä liiaksi tuomita poliittiseen nostatukseen ja korupuheisiin leipäänsä perustavan Lankisen panosta. Tärkeämpää sen sijaan on kiinnittää huomio kahteen seikkaan: 1) pöhöttyneellä teknologiadiskurssilla peitellään todellisia ongelmia sekä 2) teknologiaa ollaan (vai ollaanko?) – kenties hieman huomaamattakin – siirtämässä välinearvosta itseisarvoksi opetuksessa ja kasvatuksessa.

Lähdetään liikkeelle jälkimmäisestä pointista. Opettajat tietävät, ettei kasvatukseen ole mitään mahdollisuuksia – tai varaa – rynnätä teknologia edellä. Jalkapallojoukkuettakaan tuskin kasataan sillä perusteella, kenellä on kiiltävimmät ja upeimmat nappulakengät (vaikka joskus tältä saattaa mestareiden liigan matseja katsellessa näyttääkin). Oppimisen renkinä teknologia voi näyttää parhaita puoliaan. Tavallaan se on oppilaiden arkipäivässä joka tapauksessa läsnä, teimme siitä numeroa tai emme. Kyse on eräänlaisesta päätehabituaalisuudesta. Kansalaiset, eivät vain nuoriso, kasvavat yhteiskuntaan kiinni näyttöpäätteillä siinä missä muissakin, perinteisissä sosiaalisissa ympäristöissä. Kysymys ei ole siitä, että teknologia olisi merkittävästi muuttanut esimerkiksi peruskoulun opetussisältöjä (ellei tiedonvälityksen kiihtyvän tahdin tuottamaa ähkyä ja lyhytjänteisyyttä tarkastella myös sisällöllisenä seikkana). Sen sijaan teknologia tarjoaa toisinaan oikoteitä niiden perimmäisten kysymysten äärelle, jotka pitävät kasvatusfilosofiassa pintansa siitä huolimatta, kuinka monta iPadia tai muuta sormeiltavaa kunnat ja hallinnot kersoille kustantavat.

Opettajan kasvatustehtävä on enemmän ja vähemmän pelkistäen määritelty oppimaan ohjaamiseksi. Vai miten se nyt meni? Jotenkin niin kuitenkin, että meidän tehtävänämme ei ole enää niinkään tiedon syöttämisen ja järsimisen kaitseminen, vaan juuri näiden sinänsä ihan arvokkaina pidettyjen toimintojen taustalla vaikuttavien metataitojen äärelle johdattaminen. Antaa majavan sitten itse tehdä patonsa. Tehtävä on vähintäänkin ylevä ja tätä kautta kaikessa epäkäytännöllisyydessään ja konstruktivistisessa pöhöttyneisyydessään haastava. Mutta, ja jos otetaan esitetty konstruktivistinen ja voimaannuttamiseen perustuva paradigma tosisaan, silti: millä ihmeen tavalla teknologiat voivat (tai voisivat?) hyödyttää metaoppimista? Millä tavalla naiivi ja presentistinen käsitys, jossa junnut oppivat puhtaalta pöydältä esimerkiksi iPadia käyttämällä innovoimaan meille käsityönä paremman maailman, kestää päivänvaloa virallisten kasvatustavoitteiden rinnalla? Heikosti.

Viimeksi tänään Helsingin Sanomissa (11.2.2013) harmiteltiin digilaitteiden jäävän vähälle käytölle koulussa. Syitä tilanteelle nähtiin monia: opetushenkilökunnan kiire, opettajien teknologiakoulutukseen käytettävissä olevat niukat resurssit (aivan kuin muutoin opettajakoulutus ja täydennyskoulutussektori uisi rahassa), teknologiaympäristölle tuotettujen fiksujen sisältöjen heikko taso, ja niin edelleen. Perustelut ja luetellut syyt ovat kiusallisen banaaleja kasvatusfilosofian kontekstista katsoen. Aivan kuin monimutkaisemmat ja paremmin suunnitellut tietoaineiden tehtävät tuottaisivat teknologiavälitteisen kasvatuksen vallankumouksen. Missä on metaoppiminen? Kuinka tabletit ja sosiaalinen media edistävät oppijan kykyä kriittiseen ja synteettiseen ajatteluun, puhumattakaan omaehtoiseen ja päämäärätietoiseen oman oppijaprofiilinsa tutkimiseen? Miten tabletti kasvattaa itsetietoisia, kestävään ajatteluun pyrkiviä kansalaisia?

Sitten ensimmäiseen pointtiin. Ongelma on pähkinänkuoressa se, että tällä hetkellä pähkäillään sitä, miten teknologia saadaan istutettua luokkaan, ei sitä, miten se edesauttaa oppilaiden syvätason oppimista tavoilla, joihin perinteiset opetusympäristöt  ja -menetelmät eivät pysty. Näkemykseni teknologian integroimisesta oppimiseen on hyvin skeptinen, kuten polemiikistani saattaa huokua. Parhaimmillaan se voi olla kelpo väline esimerkiksi tietoaineiden opettamisessa (ja sitähän perinteinen tietokone parhaimmillaan onkin). On kuitenkin aivan eri asia suunnitella koulutuksen tulevaisuutta siitä näkökulmasta, miten ja kuinka tehokkaasti taulutietokoneet saadaan kolmosluokkalaisten käsiin koulussa. Hesarin jutusta päätellen tällaisia pohditaan hallinnossa ihan korvausta vastaan: opetushallitus on päättänyt perustaa erillisen digitaalisen oppimisen neuvottelukunnan (kainalojutussa, oireellista kyllä, isolla alkukirjaimella). Kenties kasvatusfilosofian klassikotkin motkottivat aikoinaan, kuinka absudria on kehittää kasvatusajattelua siltä pohjalta, kuinka tehokkaasti ja mielekkäästi oppilaat saadaan käyttämään kynää ja vihkoa. Toivottavasti digitaalisen oppimisen neuvottelukunnassa otetaan analogiasta vaari ja uskalletaan kurkistaa edes hitusen koului 3.0 -projektia kriittisemmin post-Nokia -maailmaan.

Ja sitten oli se intialaisten lapsien tapaus, jossa tenavat oppivat käyttämään tietokonetta ilman minkäänlaista ulkopuolista auktoriteettia. Tämä on tarjonnut joillekin kolumnisteille suuren ilmestyksen, vaikka jo jokainen allekirjoittaneen 80-luvun sukupolvesta on käytännössä käynyt aivan saman polun läpi (vaikka meillä oli yläasteelta alkaen jotain atk-tunteja, ei kukaan oppilaista tehnyt mitään aiheesta pihalla olevan opettajan antamia tehtäviä, vaan koetteli lähinnä silloisen modeemin ja alkeellisten käyttöjärjestelmien rajoja), eikä käsittääkseni tästä huolimatta kaikista ystävistäni ole kuoriutunut tietotekniikan ammattilaisia, ohjelmoijia, hakkereita ja nörttejä. Itse asiassa suurin osa varmasti panettelee sitä, kuinka suurien monikansallisten korporaatioiden markkinalogiikan seuraamat tekniikkaratkaisut lähinnä asettavat painostavan kehikon ja reunaehdot luovuutemme kukkimiselle. Mistä tämä johtuu: siitä, että kyseessä on hyvin alkeellinen, mekaaninen ja suljettu oppimisympäristö, jolla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi etiikan, estetiikan, yhteiskunnallisen ajattelun, normien, kriittisen ja itsenäisen ajattelun saati luovuuden (no ehkä jossain rajatussa ja suljetussa mielessä luovuuden) kanssa. Teknologiaa ei kehitetä altruistisin perustein: markkinalogiikka ylittää avoimen ja solidaristisen hyötynäkökulman.

Jos tällainen maailma edustaa kasvatuksen vallankumouksen suurta alkusysäystä, olemme isossa liemessä. Itse vastustan kaikkea (lauseen olisi varmasti voinut lopettaa tähänkin) menetelmälähtöistä ja välineellis-rationaalista kasvatusajattelua, jota tietotekniikkahekuma pahamaineisena silmissäni edustaa. Hyvästä ja toisinaan hyödyllisestä rengistä ollaan tekemässä vaivihkaa herraa, joka palvelee varsin rajallisia ja lyhytnäköisiä päämääriä. Luovuus ei synny näpertelelyn vaan aivomassojen heilahdusten tasolla. Tekemällä toki oppii, mutta tämäkin ilmiö on mahdollista vain, jos joku keskittyy ensiksi kasvattamaan oppijaa oppimisen ilmiöön – käsittelemään sitä itsetietoisesti ja kriittisesti. Oppiminen ilman subjektia on lähinnä alistumista nykyisyydessä vallitseville käytänteille – vai pitäisikö sanoa tätä nykyä osuvammin käyttöjärjestelmille.

Advertisements

2 Responses to Teknologiat opetuksessa – herra vai renki?

  1. miiku87 says:

    Törmäilin kirjoitukseesi muutaman linkin kautta, ja ajattelin kiittää ajatuksia herättävästä (ja provokatiivisesta) kirjoituksesta.

    Muutama ajatus: sosiaalisella medialla voi olla keskeinen rooli kriittisessä tiedonrakennuksessa, esimerkiksi oppimateriaalituotannossa. Monessa tapauksessa oppilaat on saatu kaipaamasi meta-oppimisen äärelle nimenomaan yhdessä tuotetun tiedon avulla. Jos luokka tuottaa omia oppimateriaalejaan esimerkiksi wikissä, ja oppilaat saa johdateltua pohtimaan toistensa tuottaman tiedon luotettavuutta, ollaan varsin lähellä kriittistä tietoisuutta, jos ei aivan äärellä.

    Teknologia uskovaisuuden sudenkuoppien luulisi olevan tuoreessa muistissa 90-luvun koulukuplasta, mutta toisin ilmeisesti on. Tällä kertaa erottavana tekijänä kuitenkin lienee, että teknologia tulee kouluihin ympäröivän yhteiskunnan, ei pelkästään opetushallituksen konsulttien, painostuksesta. Toisaalta oppilaat kantavat jo mukanaan tabletteihin verrattavia laitteita, miksei niitä hyödynnetä opetuksesa? Näihin laitteisiin oppilailla on jo vahva sosiaalis-emotionaalinen side, joka mahdollistaa merkitykselliset oppimistilanteet ja toisaalta kaventaa kuilua koulun ja ympäröivän maailman välillä.

  2. tweaklerish says:

    Hei Miiku ja kiitokset kommentistasi!

    Vastailen hieman jälkijunassa, mutta onneksi aihe on edelleen (ja lienee vielä jokusen tovin) ajankohtainen.

    Mainitsemasi ajatus wiki-pohjien käytöstä on kyllä ehdottomasti hyvä. Tällaisessa tarkoituksessa teknologia toimii hyvänä välineenä oppimiselle. Myös blogialustoja voi käyttää vastaavaan tapaan, jolloin luokassa tapahtuvaa vuorovaikutusta saadaan parhaimmillaan siirrettyä luokkahuoneen ulkopuolellekin.

    Tämä lienee kuitenkin monelle opettajalle utopiaa: kiire vie mehut, eivätkä teknologia tai medianlukutaidot ole tarvittavalla tasolla. Ja joka tapauksessa wiki on esimerkki siitä, kuinka teknologiat toimivat renkinä. Oma kritiikkini kohdistui osittain siihen, että teknologiahuuma on viemässä huomioita pois opetuksen sisällöistä.

    Olen osittain samaa mieltä siitä, että esimerkiksi oppilaiden omia älypuhelimia, tabletteja ja muita laitteita voidaan rajatusti tuoda mukaan opetukseen. Itse esimerkiksi annoin oppilaille eräällä tunnilla tehtäväksi ladata taululta EU-aiheisia UpCodeja, joita saivat sitten avata ja esitellä muulle luokalle. Mutta tällaiset esimerkit ovat hieman triviaaleja, osin siksi, ettei kaikilla oppilailla välttämättä ole omasta takaa samantasoisia laitteita. Ehkä näillä laitteilla on paikkansa koulussa, mutta oppitunneilla niitä on vaikea nähdä, ellei laitteet ole jaettu oppilaille kuntien toimesta. Muutoin oppilaat eivät ole samalla lähtöviivalla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

thoughts for the post-2008 world

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: