Kultarannan jälkeen

Kultarannan keskustelut ovat tältä vuodelta takanapäin. Oloni on jokseenkin hämmentynyt. Ilmassa on positiivista virettä. Kultarantaa edeltäneen ja sitä seuranneen kommentoinnin ja huomioiden määrä osoittaa jo itsessään, että turvallisuuspoliittinen keskustelu on kaivannut kipeästi uudenlaista kanavaa. Avarakatseisen keskustelun kehittyminen ottaa kuitenkin oman aikansa. Tasavallan presidentin kannustama ohipuhumisen kulttuuri ei taivu helpolla. Nykykeskustelusta aistii valtavan tarpeen tehdä turvallisuuspolitiikan suuntalinjoista vedettäviä johtopäätöksiä. Monesti johtopäätökset ovat kuitenkin valmiina ennen keskustelua. Keskustelu etenee kuitenkin kysymysten ja itsekritiikin, ei niinkään toisiinsa kiinnittymättömiksi huomioiksi jäävien valmiiden vastausten välisen taistelun kautta. Ehkä olen tässä mielessä turhankin paatunut idealisti…

Joka tapauksessa peli on nyt avattu ja osallistujien hyvät kokemukset ruokkinevat varmasti käytännölle jatkoa, kuten Sauli Niinistö ja tasavallan presidentin kanslia ovat jo ehtineet lupaamaan. Lisäksi Kultarannan keskusteluista on luvattu toimittaa erillinen raportti.

Kultarannan keskustelut kaikuivat samalla Naantalia laajemmalle. Kultaranta on toiminut johtimena, joka on aktivoinut ulko- ja puolustuspolitiikasta käytävää kansalaiskeskustelua. Olen itse seurannut niin ulko- kuin puolustuspolitiikankin vinkkeleistä käytyä keskustelua, lähinnä sosiaalisen median kautta. Ainakin siellä keskustelu on ollut rohkaisevan asiallista.

Tässä välissä on hyvä nostaa esiin kaksi blogia, jotka tarjoavat erinomaisia eväitä keskustelun kokonaiskuvan muodostamiselle. Ensinnäkin kannattaa kurkistaa James Mashirin blogiin, jonne hän on kerännyt kattavasti Kultarantaa koskevaa uutisointia ja näkemyksiä. Mashirin keräämä kokoelma on vähintäänkin kunnioitettava näyttö modernista kansalaiskunnosta. Kiitos siitä!

Toinen blogi, jota kannattaa ehdottomasti vilkaista, on Janne Riiheläisen käsialaa. Riiheläinen on koonnut keskustelevassa hengessä Kultarannan ympärille jo lähemmäs kymmenestä blogimerkinnästä koostuvan ennakko- ja jälkipyykkipaketin, jota hän on täydentänyt twiittiensä koosteilla Kultarantaa käsittelevistä reaktioista. Toisin kuin allekirjoittaneen filosofisen pöhönnyneisyyden toisinaan läpileikkaavassa maailmassa, Riiheläisen kirjoitukset ovat lisäksi ajankohtaisia ja napakkoja.

Keskustelun ydintä kuorimassa

Niinistö ehdotti avauspuheenvuorossaan kuorimatalkoita: keskusteluissa tulisi pyrkiä kohti turvallisuuspoliittisen ajattelun ydintä. Talousulottuvuuden lisäksi Niinistö jätti vastaukset ytimen merkityksistä pääasiassa kutsuvieraidensa harteille, mikä on luontevaa hänen valtaoikeutensa tuntien. Vaikka turvallisuuskysymyksiä ruodittaessa ei olekaan toivottavaa heittäytyä tunteettomaksi, Niinistö jatkoi, olisi kuitenkin keskustelussa siirryttävä muotoseikoista itse asioihin, tunnepatoumista loogiseen ajatteluun.

Mutta eivät tunnepatoutumat noin vain katoa, vaikka kauniisti pyytäisikin. Se vaatii kovaa duunia asennerintamalla.

Itse haluan edelleen nostaa esiin keskustelukulttuurin suopeuden. Suopeus voidaan nähdä vaatimuksena ohipuhumisen välttämisestä. Tämä ei kuitenkaan yksin riitä. Itse näen suopeuden lähtökohtaisena asenteena, jossa kanssakeskustelijan esittämille näkemyksille annetaan tilaa – annetaan niiden haastaa omia lähtökohtia. Itse olen esimerkiksi kallellaan laajemman turvallisuusajattelun ja ulkopolitiikan painoarvon suuntaan, mutta olen viime aikoina saanut mielenkiintoista lisäperspektiiviä sotilaallisemman turvallisuuden ympärillä sosiaalisessa mediassa käytävästä keskustelusta. Keskustelu ei ole ennenkään ollut minulle vierasta, mutta nyt hieman aktiivisemmin seurattuna se on ajanut jälleen tarkistamaan omia lähtökohtiani. Merkitykset ovat liikkeessä, täälläkin.

Aamulehden pääkirjoitussivulla (AL 18.6.2013) Toni Viljamaa mainitsee Kultarannan keskustelujen tarjonneen näytteitä kylmän sodan ajalta opittusta ulkopoliittisesta saivartelusta. Eittämättä sellaiset keskustelun parret ja vireet, jotka eivät sovi teknisiltä yksityiskohdiltaan omaan pirtaan, tuntuvat saivartelulta. Tällöin suosittelen horisonttia laajentavaa lääkitystä. Teknisistä määritelmäkysymyksistä tulee pystyä keskustelemaan, myös turvallisuuspolitiikassa, ilman pelkoa leimautumisesta ”saivartelijaksi” tai ”kylmän sodan jäänteeksi”. Toisaalta syytös ei varmasti nouse tyhjästä, vaan itse kunkin tulee suhtautua siihen vakavasti: olenko avoin vai jumiutunut pinttyneisiin käsityksiin?

Keskusteluissa tulisi siis välttää poteroitumista, riippumatta siitä, ovatko ne kaivettu maailmankuvallisista, teoreettisista tai hallinnon resurssijakoa koskevista painotuksista käsin. Kuten emeritusprofessori, Suomen ulkopolitiikan historian läpikotaisin tunteva Osmo Apunen totesi taannoin blogissaan osuvasti: ”Olisi päästävä eroon tästä omituisesta konsensuksesta, että jokainen pysyy poterossaan ja lykkii asioita tuonnemmaksi.”

Ilmeisesti kokonaisturvallisuuden ajatus ei ole onnistunut tuottamaan keskustelijoita yhteen keräävää työmaata – soramontulla häärätään edelleen varsin varautuneissa tunnelmissa. Mutta tämä on uteliaan ulkopuolisen tulkinta, joka voi johtua myös siitä, että turvallisuuspolitiikka on pohjimmiltaan hyvin arka aihe. Jokaista näkemystä, kommenttia ja keskustelua ei kenties ole viisastakaan saattaa sellaisenaan median valokeilaan.

Mutta nyt pois saivartelusta saivartelemisesta ja takaisin Kultarantaan. Huomasin naputelleeni seitsemisen sivua alustavia huomioita ja muistiinpanoja avauspuheenvuorojen ja työryhmien keskusteluita purkaneen paneelin aikana. Karsimista riittää, mutta teen parhaani. Nostan esiin kolme teemaa: talouden, turvallisuuden todellisuuskuvat sekä lyhyesti Suomen puolustuspolitiikan.

Talouden politiikkaa

Sauli Niinistö avasi keskustelut sunnuntaiehtoona. Niinistön puhe oli odotettu keitos kadunmiehen maalaisjärkeä, talousulottuvuutta sekä pragmaatikon toiveikasta synkistelyä (ristiriita intended); Niinistö maalaili, että kylmän sodan jälkeistä krapulaa – niin kansallisella kuin kansainvälisten instituutioidenkin tasolla – tullaan potemaan jatkossa entistä huonommassa säässä. Niinistön oma painotus oli odotetusti talouspolitiikassa.

Talouspolitiikka ei ole omaa vahvuusaluettani. Olin kuitenkin jokseenkin hämmentynyt Niinistön kotitalousanalogiaan perustuvista velkakäsityksistä ja keskuspankkien rahanpainopolitiikkaan liittyvistä näkemyksistä: ’tässäkö on turvallisuuspolitiikan uudet jakolinjat?’ – huomasin kysyväni itseltäni. Tehdäänkö taloutta politiikan vai politiikkaa talouden ehdoilla? Niinistö halusi provosoida keskustelua esiin tarjoten samalla varsin kylmäävän pohjavireen keskustelulle. Metafora kolmannesta, talouden saralla käytävästä maailmansodasta jäi itselleni epäselväksi, mutta jätti ajatuksen kytemään aivokuoreen: mitkä ovat tämän rakenteellisen sodan (yhteydet Johan Galtungin rakenteellisen väkivallan teoriaan eivät ole aivan pienet) oikeutuksen lähtökohdat sekä toisaalta taloussodan sisäisten keinojen oikeutukset. En ole ilmeisesti ainoa, joka kokee pienimuotoista hämmennystä jäsentäessäni ajatusta tarkemmin.

Talouskysymykset nousivat keskusteluissa esiin myöhemminkin. Voisi jopa väittää, että Kultarannan ykkösaihe oli nimenomaan talous, ei vaikkapa Suomen puolustusratkaisu. Jälkimmäistä esimerkiksi luodattiin keskusteluissa monasti juuri talouden vinkkelistä. Nostan esiin kolme tarkempaa teemaa, joissa talous ja politiikka kietoutuivat yhteen.

Ensinnäkin taloutta käsiteltiin kauppapolitiikan ja ulkopolitiikan kokonaisuuden yhteydessä. olin yllättynyt, kuinka paljon ihmisoikeuksien ja kauppapolitiikan suhteista keskusteltiin. Keskustelua oli mielenkiintoista ja raikasta seurata. Arvoja ja intressejä koskevan työryhmän anti käytännössä tyhjentyi tämän jännitteen purkamiseen. Keskustelussa päädyttiin jonkinlaiseen talousrealistiseen johtopäätökseen, jonka mukaan Suomen on kunnioitettava kulttuurista pluralismia ja vältettävä kansantalouteemmekin heikentävästi vaikuttavaa moralisointia ja saarnaamista. Osittain tämä keskustelu toimi suuntaavana vastauksena kysymykseen taloussodan – jos tällaisen maailmassa näemme – oikeutetuista keinoista.

Amnestyn Frank Johansson muistutti epäsuorasti, etteivät eettiset pelisäännöt ja taloudellinen hyöty ole dikotomisessa kahnauksessa keskenään, kenties päinvastoin. Johansson penäsi myös tarkempia ja tilannesidonnaisesti joustavampia määritelmiä käsitteelle ’ihmisoikeudet’. Yleisemmällä tasolla Johansson osoitti loogisesti päätellen, että olisi nimenomaan suomalaisen yritysten ja viennin talousintressien mukaista pyrkiä edistämään kansainvälisesti kyynärpäätaktiikkaa kitkeviä yritysvastuusääntöjä. Tähän ilmeisesti yhdyttiin: Suomi pärjää parhaiten eettisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti että poliittisesti kestävillä markkinoilla.

Toisekseen on mainittava eurokriisi. Björn Wahlroos maalasi talouden murroksen suurimmaksi uhkakuvaksi Euroopalle ja Suomelle, mutta oli sittemmin Helsingin Sanomien haastattelussa (HS, 17.6.2013) pettynyt, kuinka vähän aiheesta keskusteltiin Kultarannassa. Myös monet muut puhujat, kuten maanantain aamupäivän session aloittanut professori Hiski Haukkala, kiinnittivät kyllä huomion aiheeseen. Haukkala esimerkiksi nosti esiin kysymyksen siitä, onko EU:sta, entisestä hyödykkeestä, muodostumassa Suomelle taloudellinen ja poliittinen turhake, jopa haitake? Kysymys oli kohdistettu Suomen itsensä asemoitumiseen suhteessa Eurooppaan, eli mikä on Suomen näkemys Euroopan unionista ja sen tulevaisuudesta. Haukkala asetti tätä vasten myös toisen kysymyssarjan: mikä on Suomen identiteetti osana Eurooppaa? Kuinka pohjoismaiseksi Suomi voi itseään mainostaa, jos yhteistyötä ja pohjoismaalaisia juuria vieroksutaan myös kulttuurisella tasolla? Mitkä ovat Suomen käytännön aloitteet ja vahvuudet niin Pohjoismaita kuin Eurooppaakin ajatellen?

Kolmas talouden ja politiikan liittoa ilmentävä teema koski turvallisuuspolitiikan resurssijakoa. Puolustusratkaisua koskevassa argumentoinnissa resurssien uusjako on keskeisellä sijalla suuntaan jos toiseenkin. Puolustusministeri Haglund mainitsi alustuspuheenvuoroja seuranneessa keskustelussa, että puolustushallinnon sitruuna on jo puristettu kuivaksi – lisäleikkauksia tähyävät saavat kääntää katseensa muiden hallinnonalojen suuntaan.

Toisaalta resurssit liittyivät myös Kultarannan julkisten osuuksien varsin niukkaan Venäjä-antiin. Hiski Haukkala, Suomen johtavia Venäjä-asiantuntijoita, mainitsi Venäjän näivettyvän taloudellisesti, mistä seuraa osin myös Venäjän poliittinen kääntyminen sisäänpäin. Herää Suomeen suoraan vaikuttavia kysymyksiä: Kuinka vakaalla taloudellisella pohjalla Venäjän muskelinpullistelu ja varustelupolitiikka lopulta on? Entä miten Venäjän ilmeisesti kasvava riippuvaisuus energiasektorin tuloista vaikuttaa Pohjolan geopoliittiseen asetelmaan, esimerkiksi käsityksiin arktisesta alueesta?

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen summasi ulkopolitiikan painopistealueita ja resursseja käsitelleen työryhmän näkemyksiä resurssijaon paradoksin kautta: resurssitarpeet kasvavat (edustaminen ja verkostoituminen), mutta resurssit itsessään näyttävät vähenevän. Ulkopoliittisen profiilin terävöittäminen, omien vahvuuksien kirkkaampi tunnustaminen sekä kumppanuuksien hyödyntäminen esimerkiksi ulkoisten turvallisuusympäristöanalyysien kohdalla olivat työryhmän esittämiä käytännön ratkaisuja resurssipulaan. Tiilikaisen työryhmä vaikutti onnistuneen käytännön ratkaisuehdotuksien työstämisessä, mikä kertonee hyvässä hengessä edenneestä keskustelusta.

Pekka Haaviston ja sittemmin myös Alex Stubbin mainostaman läppäridiplomaatti-idean kohtalona saattaa yhtä lailla olla hallinnollisten käytäntöjen (hallinnon budjetointi ei jousta kvartaalien ja kriisien, vaan wanhan kunnon weberiläisen vuosirytmin mukaisesti) lisäksi myös kustannukset, vaikka aloitteessa ei ole käsittääkseni kyse perinteisen diplomatian ja lähetystökäytäntöjen sekä uusien avausten välisestä nollasummapelistä. Kyse on pikemminkin vastauksesta ketteryyttä vaativaan monimutkaisen ja kiivastahtisen maailman muutokseen. Tästä voimmekin siirtyä näppärästi ketteryyden teemaan.

Kohti ketterää turvallisuuspolitiikkaa?

Suomen Keskustan nosteessa oleva puheenjohtaja, Juha Sipilä, oli varmasti monelle yksi mielenkiintoisimmista Kultarannan alustajista. Monet odottivat hänen näkemyksiään sekä mahdollisesti uusia avauksia turvallisuuspolitiikan saralla. Aika näyttää, mutta vaikuttaisi siltä, etteivät odottajat joutuneet pettymään ainakaan uusien näkemysten suhteen, vaikka Sipilä välttikin vetämästä suuria ja provosoivia linjoja.

Sipilän ydinajatuksen voi kiteyttää vaatimukseen: Suomen ulkopolitiikka kaipaa luovuutta ja ketteryyttä. Aivan kuin Sipilä olisi kuunnellut sosiaalisessa mediassa käytyjä ketterää turvallisuuspolitiikkaa hahmottaneita keskusteluita. Sipilän mukaan luova yhteisö, jollaiseksi hän mielellään Suomen ulkopoliittisen toimintakulttuurin näkisi muuttuvan, koostuu neljästä tekijästä: 1) epäonnistumisista ei tule rankaista; 2) ongelmista tulee keskustella niiden oikeilla nimillä; 3) keskustelukulttuuriin kuuluu myös halu kyseenalaistaa omiakin ajatuksia (juuri näin!); sekä 4) luovan yhteisön tulee pystyä nauttimaan omista työnsä tuloksista.

Sipilä nosti esiin neljä (+ yksi) maailmaa koettelevaa vitsausta: ilmastonmuutos, energiavarat, vesivarat, ruokapula. Tämän lisäksi hän mainitsi informaatio- ja kyberulottuvuuden. Kaikkinensa mielenkiintoinen kattaus ulkopolitiikan haasteita, jotka kytkeytyvät enemmän Erkki Tuomiojan kahdesta todellisuudesta siihen jälkimmäiseen, keskinäisriippuvuuksien ja monenkeskistä päätöksentekoa vaativaan maailmaan. Uusista turvallisuusuhkista ja niihin vastaamisesta olisi Kultarannassa suonut keskusteltavan enemmänkin, mutta kuten olen jo aikaisemmin todennut, ajan henki ruokkii tällä hetkellä lähialueillemme ulottuvaa strategista katsetta, talousnäkymiä sekä sotilaspolitiikasta johdettuja turvallisuuskysymyksiä.

Yksi maailma – monta todellisuutta

Tuomiojan jako vanhaan reaalipolitiikan ja uuteen keskinäisriippuvuuksien todellisuuteen on varsin osuva. Hieman samansuuntaista tulkintaa oli aistittavissa EVA:n Matti Apusen mainitsemasta eksklusivismin ja universalismin välisestä jaosta. Näihin todellisuuksiin voidaan lisäksi suhtautua eri intensiteeteillä. Keskinäisriippuvuuksien todellisuutta voidaan lähestyä emansipatorisesta tai maltillisemmin liberaalin institutionalismin näkökulmasta. Toisaalta reaalipolitiikan maailmaan voidaan suhtautua puolustuksellisesti uskomalla rajoitetun ja väliaikaisen yhteistyön mahdollisuuteen tai fatalistisesti, jolloin maailmanpolitiikkaa sävyttävään endeemiseen epävarmuuteen pyritään aina varautumaan sotilaallisesti (tai kaikin mahdollisin keinoin). Erottelua voi hahmottaa myös kysymällä, kuinka anarkinen kansainvälisten suhteiden todellisuus lopulta on?

Käyttämäni väliotsikko on lainattu muistaakseni filosofi John Searlelta (vai oliko tuo Ian Hacking?). Maailma ei tyhjenny yhteen todellisuuskuvaan. Toisaalta maailmaa, vaikka se nähtäisiinkin yhdeksi ja jakamattomaksi, ei voida tietoteoreettisesti kohdata suorana havaitsijan ja kohteen välisenä vastaavuussuhteena. Tästä seuraa johtopäätös: turvallisuuspolitiikassa, kuten missä tahansa politiikassa, tarvitaan ketteryyden tueksi herkkyyttä ymmärtää edellä mainittujen todellisuuksien olemassaoloa myös turvallisuuspolitiikan käytäntöjen ja turvallisuuskäsityksiemme yhteydessä. Tämän tunnistaminen antaa edellytykset käytännön viisauteen, jota voidaan soveltaa tilannekohtaisesti.

Useimmiten lienee niin, että yksittäisten ihmisten todelliset maailmankuvat vieläpä karttavat edellistä lokerointia sisältäen useita toisiinsa kytkeytyviä suuntauksia. Kukapa meistä ei kierisi välillä ristiriidoissa sen suhteen, miten maailma makaa ja mikä on lopulta oikea tie eteenpäin? Ihmiset, joilla on näihin kysymyksiin niin yksinkertaiset ja varmat vastaukset, ettei muita tarvitse ymmärtää ja kuunnella, etenevät mielestäni väärillä raiteilla, ainakin politiikan maailmassa. Täten tuntuisi luontevalta altistaa myös turvallisuuspolitiikan käytännöt ketteriksi. Jotain perustaa pitää kuitenkin olla. Tämä perusta voisi löytyä niistä paljon parjatuista arvoista, joihin kultarannassa ei suoraan juurikaan uppottu. Lisäksi tarvitaan käytännön soveltamistaitoa ja viisautta, jota vaaditaan arvojen operationalisoimiseksi.

Lyhyesti Suomen puolustuspolitiikasta

Suomen puolustusta käsiteltiin Kultarannassa (tulevaisuutta kenties ennakoiden?) etenkin suositussa Nato-työryhmässä sekä Pohjoismaista yhteistyötä kartoittaneessa työryhmässä. Nato-työryhmän moderaattori, Jarmo Mäkelä, tiivisti pilke silmäkulmassa työryhmänsä keskustelun hengen: Suomella on edessä kaksi vaihtoehtoa; a) lisää rahaa puolustusvoimille ja emme liity Natoon tai b) lisää rahaa puolustusvoimille ja liitymme Natoon. Mitä kolmannet ja neljännet vaihtoehdot voisivat mahdollisesti olla?

Verkottuneesta puolustuksesta ei Nato-työryhmän yhteenvetovaiheessa keskusteltu. En ole tosin tästä aivan varma, koska YLE-Areenan striimi pätki iltapäivän session kohdalla pahasti. Aihetta sivuttiin ainakin Jyrki Iivosen vetämässä Pohjoismaista (puolustus)yhteistyötä käsitelleessä työryhmässä. Siitä voinemme olla varmoja, ainakin työryhmän yhteenvedon perusteella, että yhteistyö tällä saralla on Suomen intresseissä ja tulee jatkumaan – ehkä se on yhden sektorin vastaus myös Haukkalan aikaisemmin mainitsemaan identiteettikysymykseen. Työryhmä totesi, ettei Pohjoismainen yhteistyö korvaa kansallista puolustustarvetta, mutta kansainvälisestä verkottumisesta on Suomelle hyötyä (jälleen jää hieman avoimeksi, viittaako verkottuminen puolustusratkaisun operationaaliseen puoleen vai laajempaan ulkopoliittiseen yhteistyöhön ja turvallisuusympäristökuvaukseen). Sain kirjattua työryhmältä ylös viisi pointtia ja kysymystä, joissa oli hyviä aineksia myös turponarkkien jatkopohdintoihin:

1) Pohjoismainen yhteistyö ei ole välttämättömyyden pakosta tuotettua, eikä se kilpaile muiden yhteistyötasojen kanssa. Pohjoismaat, EU ja Nato eivät sulje toisiaan pois.

2) Pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehittäminen: NORDEFCO:n yhteistyö etenee pragmaattisesti ja kevyellä organisaatiolla – ei ole ainoa taso, jolla PM-yhteistyötä käydään.

3) Suomen ja Ruotsin suhteet: onko luottamuspulaa (vrt. Ruotsin EU-jäsenhakemuksen yllätyksellisyys)? Tällä hetkellä ei mitään syytä epäillä, että vastaava tilanne toistuisi, sillä juuri nyt FIN-SWE yhteistyö on aktiivisempaa kuin monen Nato-maiden välillä.

4) Sopimusarkkitehtuuri: yhteinen sopimuspohja käytännössä mahdoton Norjan ja Tanskan Nato-jäsenyyden vuoksi; Ruotsin kanssa kahdenkeskisesti kenties mahdollista, mutta ei todennäköistä. [Tässä vaiheessa Tuomioja väläytti mahdollisuutta esittää Norjan ja Islannin liittymist EU:n ns. ’solidaarisuuslausekkeen’ piiriin, millä voitaisiin testata lausekkeen uskottavuutta. Vai miten tämä ajatus kulki?]

5) Venäjä: Pohjoismaista yhteistyötä arvioitaessa on aina muistettava Venäjä-ulottuvuus.

EU:n tulevaisuuden kohdalla painotus taisi olla yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, joka vaikuttaa olevan Ashtonin Kosovo-onnistumista lukuun ottamatta edelleen melkoisessa käymistilassa. Eurooppa-neuvoston joulukuussa siintävälle turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevalle keskustelulle on ladattu melkoisesti odotuksia. Neuvosto on itsekin linjannut, että EU:n tulee jatkossa kantaa enemmän vastuuta kansainvälisestä turvallisuudesta. Kovaa ruodintaa on tiedossa, mutta Kultarannassa tähän ei päästy. Ehkä siksi, ettei tässä suhteessa ole paljoa mistä puhua?

Lopuksi

Lupasin kesäkuun alussa kirjoittaa jatkossa ytimekkäämpiä blogitekstejä. Tätä räikeämmin lupausta voi tuskin rikkoa. Aiheen tärkeys pyhittää nyt kuitenkin käytöksen, kuin kovassa kauppapolitiikassa konsanaan. Päätin lisäksi koota yhteen blogimerkintään Kultarannan kirvoittamat ajatukseni. Toivottavasti jaksoitte tänne asti.

Paljon aiheita jäi kuitenkin edelleen käsittelemättä. Esimerkiksi YK:n tulevaisuudesta ja Suomen roolista YK:ssa ei Kultarannan julkisessa osuudessa valitettavasti juuri keskusteltu. Samoin oli arktisen alueen näkymien suhteen. Myös kyberturvallisuudesta olisin toivonut muutaman kommentin enemmän. Mutta kuten todettu, keskustelu on nyt käynnissä ja sitä käytiin Kultarannassa varmasti näistäkin aiheista verhojen takana. Edellisiin puuttuviin teemoihin on kuitenkin hallinnon puolelta tarjolla tuoreita sytykkeitä. Mainittakoon ainakin ulkoasiainhallinnon tuore YK-strategia, ulkoministeriön vastikään julkaisema ansiokas arktinen strategia, jossa painotetaan alueen taloudellis-funktionaalista potentiaalia sekä toisaalta normisääntelyn merkitystä kv-oikeuden pohjalta. Lisäksi valtioneuvosto julkaisi jo alkuvuodesta Suomen kyberturvallisuusstrategian. Keskustelu jatkukoon myös näistä teemoista.

Lopuksi vielä tiivistettynä keskeiset teemat:

Keskustelukulttuuri. Kultarannan keskustelut tarjosivat virkistävän avauksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelukulttuurissa. Avaus ei kuitenkaan itsessään takaa sitä, että ohipuhuminen loppuisi. Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle on tärkeää puhaltaa yhteen hiileen. Tätä edistää avoin ja suopea keskustelukulttuuri, jossa pyritään haastamaan myös omia, juurtuneitakin lähtökohtia.

Talouden ja politiikan yhteenkietoutuminen. Kultarannan kenties johtavaksi teemaksi nousi talouskysymysten merkitys. Talouden ja turvallisuuspolitiikan yhteys on monisyinen. Onkin hyvä kysyä, millä poliittisilla horisonteilla taloutta rakennetaan; vai onko politiikan rooli jatkossa reagoida talousmuutoksiin? Jos vastaus on jälkimmäinen, on edelleen hyvä kysyä, kuka tai mitkä voimat ohjaavat talouden politiikkaa globaalin keskinäisriippuvuuden maailmassa?

Muuttuva maailma ja ketterä turvallisuuspolitiikka. Alituisesti trendeiltään ja voimasuhteiltaan muuttuva maailma karsastaa selkeitä tekniselle tasolle tukeutuvia linjaratkaisuja. Mitkä ovat Suomen eväät ketterämpään ja joustavampaan turvallisuuspolitiikkaan? Mitkä ovat puolustusratkaisun osalta ketteryyttä tukevat yhdistelmät? Entä miten historia voisi tarjota meille opetuksia ketteryytemme ja luovuutemme jalostamiseksi?

Ja aivan lopuksi vielä bonuskysymys: Mikä on median tuleva rooli muutosten jäsentämisessä kansalaisille? Ajaako media tiettyä ratkaisuagendaa vai tarjoaako se edellytyksiä tarpeeksi maanläheiselle analyysille siitä, mikä on Suomen paikka muutosten maailmassa? Miten media edistää herkkyyttämme tunnistaa moninaisia todellisuuksia ja täten edesauttaa elämistä niiden keskellä?

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin,

Hyvää juhannusta kaikille lukijoille!

Mainokset

One Response to Kultarannan jälkeen

  1. Päivitysilmoitus: Lisää keskenäisestä riippuvaisuudesta | Tweakling

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: