Niinistön ulkopolitiikka: toiminnanvapautta ja mahdollisuuksia valita?

Suomen ulkopoliittinen johto ja suurlähettiläät ovat jälleen koolla Helsingissä perinteisillä suurlähettiläspäivillä. En osaa kokemukseltani arvioida tapahtuman viimekätistä merkitystä Suomen ulkopolitiikalle, mutta jotain voi päätellä osallistujien muodostamasta kattauksesta, joka sulkee sisäänsä Suomen ulkopoliittisen johdon – käsitteen laajassa merkityksessä – sekä ulkopolitiikan käytännön kenttätyöntekijät. Tapahtuman merkitys saattaa hyvin olla myös niissä lukuisissa epävirallisissa keskusteluissa, joissa ulkopolitiikan tekijöiden kokemuksista varisevat muruset vaivataan jälleen kerran yhtenäiseksi pullataikinaksi. Sillä pitäisi taas pärjätä talven tyrskyjen yli.

Merkityksensä on myös ulkopoliittisilla puheilla. Esimerkiksi viime vuonna suurlähettiläspäivillä viriteltiin sittemmin ulkoasiainvaliokunnan selontekokantaan sekä edelleen ulkoministeri Tuomiojan Kultarannassa pitämään puheeseen sisältyneen keskinäisriippuvuuden käsitteen lanseeraamista [ks. 1, 2] – nimenomaan käsitteen ulkopoliittisessa merkityksessä. Tämän vuoden suurlähettiläspäivien suurin huomio vaikuttaa kohdistuvan tasavallan presidentti Sauli Niinistöön, ehkä osittain siksi, ettei hän viime vuonna käsittääkseni puhunut suurlähettiläspäivillä*.

Niinistöltä odotettiin ulkopoliittista linjapuhetta, joka kenties kiteyttäisi kesän kuluessa virinneen ’kultarannan hengen’. Osittain näin tapahtuikin: Suomen itsenäisen puolustuksen tärkeys on  asia, joka yhdistää turvallisuuspoliittisen eliitin enemmistöä, riippumatta muista valinnoista. Nähtäväksi jää, miten tämä henki ’operationalisoidaan’ nykyisessä taloustilanteessa.

Ulkopolitiikkaa valtasuhteiden, liittolaisryhmittymien ja instituutiokytköksien kautta hahmottavat joutuivat sen sijaan pettymään. Niinistö ei tarjonnut järisyttäviä suunnanmuutoksia näillä rintamilla, mitä nyt vaatimus esimerkiksi EU:n integraation poliittisen syvenemisen fundeeraustauosta voidaan sellaiseksi lukea. Sen sijaan Niinistö keskittyi turvallisuuspolitiikan laajempaan kuvaan ja merkityksiin. Tällaiselle filosofisesti hieman hairahtuneelle ulkopolitiikan seuraajalle tämä oli ilahduttava yllätys. Tällä kuvalla tarkoitan niitä syvälle ulottuvia käsityksiä siitä, mikä on Suomen  ulko- ja puolustuspolitiikan yhteen niputtava turvallisuuspoliittinen eetos ja miten tämä maailman hahmottamisen tapa on yhteydessä käytäntöihin.

Niinistön puheen tärkein kohta, omasta näkökulmastani, limittyi pintapuolisesti Suomen Nato-suhteita käsittelevään osaan, vaikkei homman pihvi enää Natoon elimellisesti liittynytkään. Oman tulkintani mukaan seuraava johtopäätös ilmentää Niinistön pragmatistista ulkopoliittista linjaa:

Minusta taas aidan päällä on aika hyvä olla [viittaus Suomen asemaan Länsi-Euroopan turvallisuusarkitehtuurissa, jossa Suomelle on ominaista tiivis yhteistyö Naton kanssa ilman tarvetta jäsenyyteen]. Nykyinen asemamme palvelee etujamme tässä ajassa hyvin, kun niitä kokonaisvaltaisesti punnitsee. Meillä on toimintavapautta, valinnanmahdollisuuksia sekä tilaa nähdä ja toimia eri suuntiin. Ei ole automatiikkaa mihinkään suuntaan. Ja kuten eräs arvoisista edeltäjistäni varoitti, mitään ei pidä tehdä ”ajattomalla ajalla” – abstraktiona, ilman tilanteen ja ajankohdan tajua. Suomi päättää paikkansa ja suuntansa, niin kuin sille hyväksi on, siinä asetelmassa, jonka historia kulloinkin ympärillemme asettaa.

Toiminnanvapautta, mahdollisuuksia kokemusperäiseen käytännölliseen päättelyyn ja valintoihin; ei vapaaehtoisesti rakennettuja kytköksiä automatiikkaan, johtimiin, jotka asettaisivat Suomen omaehtoisen politiikan tekemisen edellytykset kyseenalaiseksi. Niinistön ajatusmaailma heijastelee perinteistä valtioviisauden ideaalia, prudentiaa, jossa teoriakirjoista johdetut opinkappaleet, ideologiat sekä esteettisistä syistä kaivatut poliittiset liitot asetetaan käytännöllisen viisauden ja tilannekohtaisen harkinnan taakse toisarvoiseen asemaan.

Tulkintani on väistämättä eräänlainen pelkistys. Niinistö kyllä haarukoi ulkopolitiikan kannalta keskeisten viiteryhmien kautta avautuvia näkymiäkin. Toisaalta hänen lähestymistapaansa ei vaikuta leimaavan politiikan käytäntöjä edeltävien kärkihankkeiden korostaminen – kenties talouskysymyksien korostamista lukuun ottamatta. Katse on laajemmassa kuvassa, mikä voidaan toisaalta tulkita myös ylenpalttiseksi varovaisuudeksi – jopa vetäytymiseksi -, mitä tulee ulkopolitiikan yksityiskohtiin. Toisaalta kiinnittyminen laajempaan kuvaan luo edelleen liikkuma- ja hengitystilaa muille ulkopolitiikan käytännön toimijoille. Sikäli kun keskinäisriippuvaisuuden, monenkeskisyyden ja alituisen muutoksen teesit otetaan vakavissaan, tämä on looginen suunta; pragmatistisen ulkopolitiikan tärkeys korostuu entisestään. Pragmaattista siitä tulee siinä vaiheessa, kun käytännön johtopäätökset osoittautuvat toimiviksi. Toimivuutta ei kuitenkaan voida pelkistää kylmään seurauksien ja hyötyjen punnitsemiseen. Kysymys on suhtautumistavasta; esteettisistä syistä tai teoriakirjojen pelkistysten varassa toteutetut politiikkavalinnat eivät sellaisenaan tyydytä pragmatistin kaipuuta toimivuuteen.

Ulkopolitiikan historiasta kiinnostuneille Niinistö tarjosi mielenkiintoisen ristiviittauksen. Käsitettä ”ajattomalla ajalla” käytti muuan Urho Kaleva Kekkonen vuonna 1972 viitatessaan Suomen aktiiviseen politiikkaan Saksojen välisen valtiosopimuksen sekä valtioiden diplomaattisen tunnistamisen yhteydessä. Kyseessä oli aikansa merkittävimpiä kansainvälispoliittisia kysymyksiä, jonka kaiut luonnollisesti jylisivät myös Suomen sisäpolitiikassa. Aika tunnistamiselle oli tuolloin kypsä – sitä ei tehty ”ajattomasta ajasta” käsin -, vaikkei sitä sellaiseksi tahdottu tunnistaakaan, järkeilee Kekkonen. Tästä tilannesidonnaisesta herkkyydestä voi toki vetää Suomen nykypolitiikan suhteen moneen suuntaan lähteviä johtopäätöksiä. Parhaita ovat yleensä sellaiset, jotka rakentuvat ajan saatossa toimiviksi osoittautuneiden ratkaisujen päälle, niitä kuitenkaan sokeasti toistamatta. Tulevaisuuden eksistentialistisen epävarmuuden tunteen lietsojia riittänee jatkossakin. Se, mitä voimme tietää, on kuitenkin siellä, mikä on jo ollut ja toimivaksi osoittautunut.

Suurlähettiläspäivillä puhuivat myös muut ulkopoliittiset johtohenkilömme aina Pertti Torstilasta (joka muuten piti toistaiseksi viimeisen avajaispuheensa UM:n valtiosihteerin roolissaan) Erkki Tuomiojan ja Alexander Stubbin kautta Heidi Hautalaan. Näkemyksiä siis riittää ruodittavaksi, mutta jääköön se toiseen kertaan ja muille. Joka tapauksessa Niinistön orastava pragmatismi viitannee siihen, että Suomen ulkopolitiikassa on mahdollisuuksia edetä ketterästi ja laajalla rintamalla, kunkin ministeriösektorin omia vahvuuksia korostaen (ottamatta kantaa mahdollisiin ministeriöiden sisäisiin rutiineihin ja niiden ohjausvaikutuksiin). Tällaista notkeampaa ilmapiiriä ilmentävät myös Suomen ulkopolitiikkaa viime aikoina linjanneet lukuisat strategiat (sikäli kun strategiat nyt ylipäätään voivat olla notkeita). Tätä ketteryyden intuitiota voi koetella esimerkiksi siten, että vertaa Heidi Hautalan ja Niinistön puheissaan esittämiä käsityksiä ihmisoikeuspolitiikan merkityksestä Suomen ulkopolitiikassa. Eivät nämä kannat välttämättä niin yhteismitattomat olekaan.

Palaan vielä lopuksi Niinistön ohimennen siteeraamaan Kekkosen puheeseen, ’Näkökohtia Suomen ulkopolitiikasta’, vuodelta 1972, erityisesti sen alusta löytyvään luonnehdintaan kansainvälisen politiikan luonteesta:

Niiden monien muutosten joukossa, jotka maailmassamme ovat uusimman ajan auettua tapahtuneet, on yksi merkittävämpiä ollut kansainvälisen yhteistyön kasvaminen ja monipuolistuminen. Kansainvälisen ajattelutavan sekä kansainvälisen toiminnan tarve ja arvo ovat ennenaavistamattomalla tavalla lisääntyneet. Kuta vilkkaampi ja laajempi kansojen välinen vuorovaikutus ja yhteistyö ovat, sitä suurempi merkitys on valtioiden ulkopolitiikalla.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin jokin valtakunta saattoi harjoittaa muista maista täysin riippumatonta ulkopolitiikkaa. Nyt on asianlaita se, että jokaisen maan, suurimmankin, ulkopolitiikka on tavalla tai toisella sidoksissa kansainväliseen politiikkaan. Sen perusteella on voitu sanoa, että yksityisen maan kansallinen ulkopolitiikka on kansainvälistä politiikkaa tämän valtion omasta näkökulmasta katsottuna.

Nykyhetkemme on eräänlainen historiallisten tapahtumien ja niistä tehtyjen tulkintojen kompressoitu sulauma. Filosofi Hans-Georg Gadamer puhuu tässä yhteydessä vaikutushistoriasta, joka on läpitunkevampaa kuin kirjoitettu historia sellaisenaan. Jotain on aina unohdettu ja hylätty, mutta mitään täysin uuttakaan ei voida maailmassa tuottaa. Tämä on meidän historiallisten olentojen kohtalo. Ei ole olemassa ajasta vapaata tyhjiötä, josta historiasta irrotetut ideat olisivat noukittavissa.

Suomen ulkopolitiikan historiaa voi lähestyä monesta vinkkelistä. Yksi tapa on pelkistää se anakronistiseen luentaan kylmän sodan ajan puolueettomuuspolitiikan lähtökohdista, jotka tekevät sen yhteismitattomaksi oman aikamme olosuhteiden kanssa. Toinen tapa on hahmottaa historiaa päätöksinä ja valintoina sekä näiden taustalla vaikuttavina mielikuvina kansainvälisen politiikan luonteesta. Mitä ulkopolitiikkamme johtajiin tulee, jälkimmäinen näkemys tukee valtioviisaudeksikin kutsuttua herkkyyttä, ensiksi mainittu jotain muuta.

–  –  –  –  –  –  –  –  –  –  –

* Päivitys ja korjaus 29.8.2013: Toisin kuin teksissäni esitin, Niinistö piti puheen myös vuoden 2012 suurlähettiläspäivillä. Tavallaan edellisvuoden puhe, joka oli tämän vuoden puhetta pidempi ja polveilevampi, alusti niitä näkymiä, joista hieman kirkkaampana nyt hahmottuva pragmatistinen johtopäätös on johdettavissa. Ja mitä historiaan tulee, Niinistön viime vuoden viittaus osui Kekkosen sijasta Paasikiveen. Ehkä ensi vuonna on Koiviston aika… Vuoden 2012 puheen voi lukea täältä.

Advertisements

3 Responses to Niinistön ulkopolitiikka: toiminnanvapautta ja mahdollisuuksia valita?

  1. Päivitysilmoitus: Suomi ja kansainväliset instituutiot | The Ulkopolitist

  2. Päivitysilmoitus: Puolivallaton kaksivuotinen | The Ulkopolitist

  3. Päivitysilmoitus: Suurlähettiläspäivät 2015 | Tweakling

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

thoughts for the post-2008 world

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: