Ulkoministeriön verkkovakoilu – kohti ulkopoliittisia johtopäätöksiä?

Ulkoministeriöön kohdistuneen pitkäkestoisen verkkovakoilun paljastuminen on herättänyt Suomessa voimakkaita reaktioita. Tapaus herättää kiivasta keskustelua monesta syystä. Yksi näistä on verkkotiedustelun ajankohtaisuus ja paljastuneen ilmiön linkittyminen kansainvälisellä tasolla käytävään polemiikkiin verkkotiedustelun säännöistä, seurauksista ja tulevaisuudesta.

Tapauksesta vedettyjä johtopäätöksiä on esitetty nopealla tahdilla kautta rantain. Tämä osoittaa, että varmistimia on tämän aihepiirin kohdalla vapautettu jo tovi ennen kyseisen vyyhdin paljastumista. Iso liuta johtopäätöksistä on ollut jo valmiina pöydällä, jolloin tarkastelun kohteena oleva yksittäistapaus linkittyy automaattisesti laajempiin asiakokonaisuuksiin ja intresseihin. Samalla suuri yleisö luultavasti kohauttelee yhtä paljon olkapäitään kuin perehtyy aiheeseen.

Ja miksei kohauttelisi – vakoilun asteesta, merkityksestä ja painarvosta on kun tuotu julkiseen keskusteluun vielä hyvin vähän tarkkaa tietoa. Tästä huolimatta tapauksesta on monin paikoin valmiita vetämään hyvin pitkälle meneviä johtopäätöksiä – eli tapauksella kehystetään jokin valmiina selkärangassa oleva johtopäätös. Eikä lonkalta vetely ole ainoastaan intressiryhmien, median ja nopealiikkeisten tutkijoiden yksinoikeutta. Esimerkiksi puolustusministeri Carl Haglund reagoi tapaukseen nopeasti vaatimalla viranomaisille lisävaltuuksia. Johtopäätös voi toki olla oikea, mutta toimiiko nyt paljastunut, vielä yksityiskohdiltaan hämärä tapaus premissinä, on jo täysin toinen asia. Tai ehkä puolustusministeri – ja poliittinen johto laajemmin – tietää tilanteesta enemmän kuin antavat ymmärtää. Tai sitten vain ovat varmoja johtopäätöksistään. Hyvät poliitikot varmasti ovat.

Itse olen tutkijana taipuvainen tarkastelemaan tapahtuman reaktioita tietyn kriittisen etäisyyden päästä. Pyrin malttamaan mieleni ja kiinnittää huomioni ilmiön taustalla vaikuttaviin poliittisesti johdannaisiin syvävirtoihin. Tutkijoita syytetään monesti hitaudesta. Tähän vaikuttavat toki monet tekijät, kuten akateemisen kulttuurin sisäisetkin koukerot julkaisukulttuureineen. Toisaalta hitauteen on akateemisen tiedonintressin erityisluonteesta nousevia syitä: asioiden taustalta avautuvat syvämerkitykset, monimutkaiset syy-seuraussuhteet sekä puhtaasti historialliset ja kontekstisidonnaiset muuttujat vaativat tarkastelijalta malttia ja etäisyyttä.

***

Kotomainen kybermaailmaa ja ulkoministeriön vakoilua koskeva keskustelumme on kulkenut nähdäkseni ainakin kolmella rinnakkaisella uralla: teknisellä, muodollisella ja sisällöllisellä.

Teknisellä uralla hahmotetaan kybertodellisuuden ja turvallisuuden tuottamisen suhdetta. Tällöin huomio kohdistuu kybermaailman ja kineettisen maailman (ilma, vesi, maa ja avaruus) väliseen analogiaan: muodostaako kybermaailma oma maailmansa, jonka toiminnallisen logiikan ymmärtäminen vaatii omat lähtökohtansa? Onko kybermaailma edes oma sfäärinsä? Todellisuuden luonnetta hahmottavien kysymysten päältä löytyy joukko konkreettisempia kysymyksiä: miten kybermaailman haavoittuvaisuuteen, etenkin tiedusteluun ja tietoturvan parantamiseen tulisi suhtautua? Miten suljetut verkot ja avoimet verkot ovat revittävissä irti toisistaan? Mikä on inhimillisen toiminnan ja tietoturvan teknisen puolen suhde kokonaisuuden haavoittuvaisuuden näkökulmasta? Kuka saa resurssit ja mihin – eli panostetaanko varautumiseen puolustuksen vai hyökkäyskapasiteetin näkökulmasta? Miten toteuttaa kokonaisturvallisuuden hengessä viranomaisten, kansalaisten ja elinkeinoelämän kolmiyhteyden mahdollisimman saumaton yhteistyö? Ulkoministeriön tapauksen kohdalla on tietysti myös aikanaan saatava selvyys siihen, kuinka merkittävään informaatioon tietomurto on päässyt käsiksi?

Seuraava taso on poliittisen päätöksenteon muodollinen taso. Ulkoministeriöön kohdistuvan vakoilutapauksen kohdalla ovat nousseet piinaavan selvästi esiin ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksentekokulttuurimme perinteiset kysymykset; mihin saakka parlamentaarinen päätöksenteko ulottuu turvallisuuspolitiikassa (siis de facto)? Mitä johtopäätöksiä on vedettävä siitä, etteivät eduskunta ja ulkoasiainvaliokunta olleet tietoisia jo noin vuosi sitten paljastuneista, ja nykytiedon valossa selvästi pidempään jatkuneista tietomurroista? Johtuuko pimittäminen asiakysymyksistä vai sektori- ja puoluekohtaisesta valtapelistä (mikä itsessään käy helposti kansallisen intressin vastaiseksi)? Lisäksi tähän muodolliseen ulottuvuuteen liittyvät myös kysymykset ”kuka, miksi ja miksi juuri nyt”? Onko taustalla (sisä)poliittisista motiiveista johdettu, 2000-luvun oma Zavidovo-vuoto, vai onko kyse pelkästä virkamiesmäisestä levottomuudesta aiheutuneesta närkästyksestä? Jos kyseessä on ensimmäinen diagnoosi, rakentuu tästä silta kolmannelle, sisällölliselle tasolle. Jos kyse on jälkimmäisestä, jäävät vuodosta tehtävät johtopäätökset pääosin teknisen ja muodollisen tarkastelun piiriin.

Kolmas, tietomurron poliittinen ja sisällöllinen taso, on toistaiseksi – ja valitettavasti – jäänyt keskustelussa taustalle. Tämä on toki ymmärrettävää mediakulttuurissamme (sekä valitettavasti enenevissä määrin myös politiikka-analyysikulttuurissamme), joka arvostaa nopeasti vetäviä revolverisankareita syväluotaavien, hitaasti kypsyvien patojensa äärellä kokkailevien analyytikoiden sijasta.

Sisällölliset kysymykset ovat kuitenkin tärkeimpiä: mitä tapaus merkitsee Suomen ulkopolitiikalle – nyt ja tulevaisuudessa? Eli tarkoittaako tämä monenkeskisen toimintakulttuurin hengitystilan kiristämistä valtiolähtöisemmän intressipolitiikan paineessa? Onko Suomen toimintaympäristö kybermaailman muutosten välityksellä muuttumassa nurkkakuntaisemmaksi, jolloin käsitys turvallisuudesta niukkana resurssina vahvistuu yhteisöllisen ja jaetun turvallisuusajattelun sijaan? Onko kyseinen tietomurto suurten kybervaltioiden rutiinitoimintaa, vai onko Suomeen kohdistunut mielenkiinto todella ulkopoliittisesti merkittävää? Koskeeko mielenkiinto Suomea vai toimiiko Suomi siltana a) mielenkiintoisempien toimijoiden tekemisten ja näkemysten ronkkimiseen tai b) Suomea laajempiin kysymyksiin ja prosesseihin, joihin Suomi kytkeytyy vain välillisesti? Jos mielenkiinto Suomea kohtaan nousee johtimen lailla muiden valtioiden, liittojen tai järjestöjen toiminnasta ja selkkauksista, on mielenkiintoista seurata, mitä vaatimuksia tämä nostaa esiin Suomessa – tässä on siis käytännön paikka hahmottaa, mitä se paljon puhuttu keskinäisriippuvuus ja sen taustalta löytyvät konkreettisemmat valtioiden väliset kytkökset tarkoittavat Suomen kannalta, oli kyse sitten EU:sta tai läntisestä sotilasliitosta. Ovatko poliittiset liitot samalla sekä ratkaisuja että ongelmia?

***

Verkkotiedustelun tekniset koukerot eivät ole missään nimessä merkityksettömiä. Massiivisen datan kerääminen ja sen palasiksi suodattavat algoritmit (joita luulisi olevan maallikon silmin helppo harhauttaa suodattamalla tiedostotolkulla sopivia asiasanoja sisältävää potaskaa tärkeisiin kohteisiimme) ovat kuitenkin merkityksellisiä vain suhteessa siihen poliittiseen todellisuuteen, jonka päätökset tekevät viime kädessä inhimilliseen vajavaisuuteen, hätiköityihin johtopäätöksiin ja toimintakulttuurista johdettuihin tavanomaisuuksiin taipuvaiset poliitikot, byrokraatit ja heidän neuvonantajansa.

Ihmisten maailmaa piinaa vajavaisuuden lisäksi epävarmuus. Epävarmuus on läsnä niin pitkään, kun meillä ei ole suoraa pääsyä naapurimme päässä itsestämme muhiviin ajatuksiin. Mutta epävarmuuden pahanlaatuinen kierre on ylitettävissä, jos ei täysin poistettavissa. Kylmän sodan oloissa tätä kierrettä jouduttiin kääntämään äärimmäisissä olosuhteissa, pahimmillaan 1960- ja 1980-luvun alkupuolilla ydinsodan partaalta. Tässä suhteessa kybermaailma on vielä pikkutarkkaa näpertelyä, vaikkakin sillä toki on yhteytensä myös esimerkiksi yhteiskunnan kriittiseen infrastruktuuriin – sekä tietty ulkopolitiikan kautta laajempaan konfliktipotentiaaliin.

Epävarmuuden kierteen ylittäminen vaatii rohkeutta tehdä ensin hieman pienempi harppaus: ylittää hetkellisesti painetta poistava (ja juuri tästä syystä houkutteleva) puhtaan varautumisen kulttuuri. Puhdas varautuminen, joka voidaan epävarmuuden ja epäluulon maailmassa tulkita myös hyökkäykselliseksi intentioksi pitkällä aikajänteellä, ei vaadi niinkään rohkeutta (mutta luultavasti sitäkin enemmän resursseja). Esimerkiksi Jarno Limnell korosti perjantain (1.11.2013) A-studion tietomurtoa käsitelleessä erikoislähetyksessä ansiokkaasti kansainvälisen normiston ja keskustelun tärkeyttä, ei vähiten pienen Suomen kaltaisen valtion näkökulmasta. Hieman huolestuttavaa oli se, ettei tätä ulottuvuutta keskusteluun tarjoilleet oma-aloitteisesti esimerkiksi Pertti Salolainen tai Pertti Torstila – herrat, jotka kuitenkin edustivat keskustelussa poliittista päätöksentekoa ja toimeenpanoa. Heidän keskustelunsa juuttui lähinnä edellä mainitulle muodolliselle tasolle (joskin esimerkiksi Salolaisen tuohtumiselle ja muotoon keskittymiselle vaikuttaa olevan todella syytä).

Kysymys ei ole siitä, onko täydellisen normiston ja valvonnan saaminen tahi toteuttaminen edes teoriassa mahdollista, vaan siitä, että epävarmuuden kierteen väistämättä rikkovaa valtioiden välistä keskustelua ylipäätään edistetään. Tällöin valtiot luovat tilaa, jossa teknisten ja muodollisten kysymysten linkittymistä asiallisiin kysymyksiin, joita ulkopolitiikka kaiketi ensisijaisesti käsittelee, päästään hahmottamaan. Näin syntyy oikoteitä toisten ajatuksiin, vaikka aivan perille ei päästäisikään.

Molempia kuitenkin tarvitaan – sekä omaehtoista varautumista että epävarmuuden kierrettä haastavaa kansainvälistä aktivoitumista, neuvotteluja ja dialogia. Pienen valtion tulevaisuus on kirkkaampi sellaisessa kansainvälisessä kulttuurissa, jossa pyritään lieventämään epävarmuutta sen kasvattamisen sijaan, sortumatta kuitenkaan raadollisuudelle selkää kääntävään opportunismiin. Samalla on ymmärrettävä, että myös oman turvallisuuskulttuurin integriteetin vahvistaminen antaa parhaimmillaan oivallista taustatukea arvokkaalle ja liennyttävälle ulkopolitiikalle, myös kyberturvallisuuden maailmassa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: