Euroopan turvallisuus, Suomi ja Ukrainan kriisi

Syntyperäinen tamperelainen on Helsingissä aina hitusen hukassa. Mutta se on myönnettävä, että varsinkin ulkopolitiikkaa seuraavalle tutkijalle Helsinki tarjoaa moninkertaisen ajankohtaistapahtumien kirjon Tampereen vastaavaan verrattuna. Ei turpoilut Helsinkiä kotoisaksi tee – kenties päinvastoin -, mutta ainakin allekirjoittaneen vierailualttiutta syrjäisille rannikkoseuduille tämä kasvattaa. Käsitykseni sai vahvistusta, kun väikkäriprojektin tiimoilta järjestämälleni Helsingin reissulle sattui kaksikin Suomen ja Euroopan turvallisuuspoliittista tilannetta ruotivaa keskustelutilaisuutta.

Blogauttelen lyhyet raportit kumpaisestakin tilaisuudesta – tai paremminkin valikoidut nostot, joiden kautta pyrin omasta tulkintavinkkelistäni suodattamaan keskusteluissa esiintyneitä näkökulmia.

Turvallisuuden politiikkaa Nato-kysymyksen ehdoilla?

Ensimmäinen keskustelutilaisuus, johon tämä blogautus keskittyy, muodostui yllättävän, ennakkoluulojen pohjalta lähes epäpyhältä vaikuttavan allianssin pohjalle. Rauhanliiton ja Naton aika -kollektiivin yhteisvoimin järjestämä tilaisuus huokui, jos ei muuten, niin ainakin organisointinsa osalta tervettä rajoja ylittävän dialogin henkeä.

Organisointi tosin olikin sitten se taso, jolle rajojen ylittämiset ja yhteisen sävelen tapailut ylsivät. Vaikka paneeliin osallistuneet eurovaaliehdokkaat – vasemmalta oikealle (istumajärjestyksen mukaisesti) lueteltuna  Heikki Patomäki (vas), Kimmo Kiljunen (sdp), Heidi Hautala (vihr) ja Petri Sarvamaa (kok) – lämpenivätkin tunnin kuluessa vastavuoroiseen sanailuun, ei keskustelun edetessä odotetusti hahmottuneet näkökulmaerot joustaneet nimeksikään. Ei myönnytyksiä. Ei rivien rakoilemista. Näinhän se monesti menee, vaalien alla.

Tilaisuuden juontanut Aki Pulli paalutti panelistien peruskäsitykset heti ensimmäisellä kysymyksellä Suomen turvallisuuspolitiikan perusteista, erityisesti suhteessa maanpuolustuksen järjestämiseen. Sarvamaa kiinnitti ratkaisunsa keskustelun edetessä Nato-jäsenyyden tuoman ”palovakuutuksen” sekä itsenäisen maanpuolustuksen uskottavuuden yhdistelmään; Patomäki ja Kiljunen korostivat liittoutumattomuutta, kuitenkin vivahde-eroin: Kiljusen korostaessa hyvien ja ongelmattomien naapuruussuhteiden muodostavan Suomen turvallisuuden ytimen (minkä mahdollisen Nato-jäsenyyden tuoma naapuruusdynamiikka haastaisi), vierasti Patomäki selvemmin Natoa ja sen turvallisuuspoliittisen merkityksen kasvua, ei vain Suomen turvallisuuspolitiikan suhteen. Heidi Hautala ei sitonut omaa päättelyään, hyvässä tai pahassa, Nato-kysymyksen ympärille, vaikkakin ehdotus Suomen maanpuolustuksen järjestämisen perusteiden päivittämisestä – käytännössä asevelvollisuuden ja laajan reservin mielekkyyden harkinta sodankäynnin ja tästä seuraavia uhkakuvien rajua muutosta vasten – voidaan liittää myös ajatukseen sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuudesta.

Tilaisuuden otsikosta (EuroTurpo) huolimatta keskustelu liikkui korostuneesti Suomen oman navan ympärillä, erityisesti Sarvamaan ja Kiljusen välisen sanailun kohdalla. Sanailu sai henkilökohtaisia piirteitä Kiljusen hyökätessä Kokoomuksen presidentin linjalta poikkeavia ”kellokkaita” vastaan, kun taas Sarvamaa syytti Kiljusta jämähtämisestä menneisyyteen Koivisto-sitaatteineen.

Euroopan yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka nousi kunnolla esiin vasta paneelin loppupuolella, mutta tällöinkin lähinnä kuriositeettina suhteessa ”turvallisuuden ytimeen”, kuten Sarvamaa keskustelun alkupuolella veisteli. Mainittu sananparsi toistui useasti paneelin edetessä, aivan kuin turvallisuuden ulkoreunat tai kompleksisen maailman monisyinen ymmärtäminen ei enää toisi helpotusta luissa ja ytimissä tuntuvaan läpivetoon. Onko turvallisuus pelkistymässä sotilaalliseksi turvallisuudeksi ja turvallisuuden politiikan suhteet historiallisesti rakentuneiden liittosuhteiden kanavoimiksi? Patomäkeä lukuun ottamatta esimerkiksi talouskysymykset tai eurokriisi sekä näihin liittyvä yhteiskuntien sisäisen koheesion hapertuminen eivät nousseet turvallisuuskäsitysten paraatipaikoille. Käsitteellistämällä tapahtuvat politiikkasektorien rajanvedot kertovat paljon puolueiden linjoista ja maailmankuvista.

Eurooppa ja Ukraina

EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan roolin kehittäminen oli selkeimmin esillä Hautalan puheenvuoroissa. Hautala katsoikin EU:lla olevan edelleen tärkeä rooli Ukrainan kriisin ratkaisemisessa, erityisesti suhteessa Venäjään vaikuttamisessa. Epäselväksi jäi, miten EU:n on mahdollista paaluttaa rooliaan tilanteessa, jossa Venäjä katsoo tämän olevan keskeinen tekijä kriisin taustalla vaikuttaviin syihin, kuten Patomäki rivien välissä huomautti – viimeiset viikot ovat osoittaneet, että Venäjän tarjoamat varaventtiilit voisivat sittenkin olla kahdenkeskisissä (tasa-arvoisuuden periaatteesta lähtevissä) neuvotteluasetelmissa Yhdysvaltojen kanssa, kenties riippumattoman Sveitsin vetämän Etyj:n toimiessa välittäjänä.

Patomäki pyrki kiinnittämään huomion laajempaan kuvaan, jossa pyrittäisiin ymmärtämään kaikkien kriisiin sotkeutuneiden toimijoiden näkemykset konfliktin syistä. Huomion kärki kohdistui kaiketi siihen, ettei Euroopassa voida tarkastella Ukrainan kriisiä kaikkivoipaisesta näkökulmasta, vaan tulisi ymmärtää ulospääsy kriisistä symmetrisempänä. Hautala vastaavasti kiirehti kumoamaan eurooppalaisen vasemmiston flirttailun ajatuksella, jossa Ukrainan kriisin syitä yritetään puolihuolimattomasti kaataa eurooppalaisten niskaan (tätä keskustelua en itse tunne kovin hyvin). Kriisin keskiössä – erityisesti sen ratkaisuissa – on Venäjän toiminta, seikka, josta ei verbaalisella akrobatiallakaan pääse karkuun.

Turvallisuusdilemma ja keskustelun abstrakti käänne

Sarvamaa puolestaan intoutui moittimaan kanssakeskustelijoitansa turhan abstraktilla tasolla liikkuvasta tarkastelusta. Kokonaiskuvaa hahmottavan pohdiskelun sijaan Sarvamaa keskittyisi kernaasti siihen, miten Suomi voisi vihdoin saada Naton kautta luontevaksi tuntemansa palovakuutuspolitiikan kuntoon. Tutut, joskin turvallisuuspolitiikan näkökulmasta yhtä valitettavan abstraktit vihjeet arvoyhteisöstä sekä läntiseen järjestelmään tapahtuvasta lopullisesta integroitumisesta nousivat tässä vaiheessa myös esiin. Abstraktiot saivat lisäväriä, kun tutkijataustastaan ammentanut Patomäki kiinnitti huomion kansainvälisen politiikan keskeiseen, ratkaisemattoman epävarmuuden ongelmaan ja tästä seuraavaan turvallisuusdilemmaan. Toisin kuin Sarvamaa vaikutti asiaan suhtautuvan, pidin itse tällaista lähestymistapaa raikkaana ja mahdollisesti keskustelun analyyttistä tasoa syventävänä liikkeenä, joskaan en menisi takuuseen siitä, kuinka tehokas vaaliase esimerkiksi John Herzin [1, 2, 3] teoreettisen turvallisuusdilemma-analyysin puiminen tässä vaiheessa on Patomäen työkalupakkia ajatellen.

Yksinkertaistaen turvallisuusdilemma syntyy siitä perustavasta poliittis-psykologisesta tosiasiasta, ettei meillä ole pääsyä toisen pään sisälle tämän ajatuksia, käsityksiä ja intentioita luotaamaan. Historiallisessa tilanteessa, jossa käsitykset ja ymmärrykset ovat kriisien myötä eräänlaisessa vellovassa tilassa, epävarmuuden psykologinen perusta saa aimo annoksen lisää reaalipoliittisia kertoimia. Esimerkiksi Suomen turvallisuuspolitiikan osalta turvallisuusdilemman klassinen ilmentymä on kysymys siitä, miten Suomen omat turvallisuuspoliittiset ratkaisut tulkitaan muualla – etenkin Venäjällä – sekä miten ja millä ehdoilla itse kykenemme tulkitsemaan näitä muiden tulkintoja ja vaikuttaa niiden luonteeseen.

Suomen kaltaisen pienen valtion keskeisin murhe tässä suhteessa on saada turvallisuuspoliittiset ratkaisut näyttämään niin puolustuksellisilta kuin mahdollista. (Tämä lienee premissi, jonka itse asiassa kaikki panelistit olisivat mitä ilmeisimmin jakaneet. Tässä mielessä olisikin mielenkiintoista pohtia sitä, saattaisiko tämä alustava johtopäätös tarjota eväitä laajemmallekin turvallisuuspoliittisen keskustelun eheytymiselle.) Statuksestaan ja arvovallastaan rimpuilevan suurvallan kupeessa taiteilevan ja edelliselle verraten vastakkaisen arvomaailman omaavan pienvaltion turvallisuuspoliittisten ratkaisujen tulee olla selkeästi signaloituja, itsenäisestikin tehtyinä. Laajemman sopimusjärjestön tai puolustusliiton jäsenyyskysymyksen kohdalla dilemma saavuttaa toki Suomen välittömiä intentioita laajemmatkin puitteet, jotka tulisi ottaa mahdollisimman hyvin huomioon. Tällä tavoin myös aktiivisen ja monitahoisen ulkopolitiikan merkitys turvallisuuden ”kovempaan ytimeen” kohdistuvien ratkaisujen ketjukaverina korostuu. Tai toista urheilumetaforaa hyödyntääkseni: kolmiloikassa ratkaisevan loikan tekemiseen on useita eri tyylejä, eikä alastulotekniikkaakaan tule aliarvioida; yltiöoptimistisesti hutiloimalla (kyllä, tässä kohdin on mahdollista sortua myös innostuneisuuden aiheuttamaan näköalattomuuteen) alastulossa saatetaan menettää kymmeniä senttejä saatavilla olleesta kauden kotimaisesta kärkituloksesta.

Eräällä tavalla myös Sarvamaan retorinen pohdinta siitä voimmeko todella olettaa, että Nato tulkitaan hyökkäysliitoksi, liittyy turvallisuusdilemmaan. Mitä blogin aiheena olleeseen keskusteluun tulee, oli Sarvamaan pohdinta Naton roolista vastaus Kiljusen suorasukaiseen tulkintaan. Kiljusen mukaan Nato (jäsenyys) ei lisäisi Suomen turvallisuutta, vaan pikemminkin vähentäisi sitä. Palovakuutuksen kylkiäisinä saisimme tynnyrin ruutia eteiseemme, Kiljunen yltyi muotoilemaan. Sarvamaa jatkoi pohdiskelevaan tyyliinsä kysymällä, miksei tilanne vaikuta lainkaan tältä kun katsoo Naton jäsenten, etenkin uudempien sellaisten, nykyistä olemusta ja Venäjä-suhteita. Tai kuten eräs aktiivinen turvallisuuspolitiikan keskustelija twitterissä asian ilmaisi: esitetäänkö Suomi-parka jälleen sui generis tapauksena?

Oli miten oli, mielestäni palovakuutus ontuu metaforana. Emme tarvitse lähtökohtaisesti vakuutusta, vaan mahdollisimman vakuuttavan toimintasuunnitelman siitä, ettei palo syty. Toisekseen tarvitsemme toimivan palokunnan, jonka tehtäväkenttä tosin on uhkakuvien ja sodankäynnin hämärtymisen myötä jatkuvassa muutoksessa. Kolmannekseen – siinä vaiheessa kun tragedia on jo tapahtunut ja talo on palanut – voimme saada lohtua palovakuutuksesta, mutta ei turvallisuuspolitiikkaa sovi lohdun ja katastrofien varan rakentaa.

Maailmanjärjestys muutoksessa ja muutos maailmanjärjestyksessä

Erimielisyyksiä siis riitti. Panelistit olivat nähdäkseni yksimielisiä kahdesta asiasta. Ensinnäkin Venäjän toiminta Ukrainaa sekä laajempaa kylmän sodan jälkeistä Euroopan turvallisuusarkitehtuuria kohtaan on tuomittavaa (Patomäen huomautus kokonaisuuden huomioimisesta ei siis sisältänyt ajatusta Venäjän toimien hyväksymisestä, hän kiirehti lisäämään). Toisekseen panelistit olivat tulkintani mukaan varsin yksimielisiä siitä, että maailmanpolitiikan keskeiset toimintatavat, normit ja säännöstöt elävät vakavassa ja pahimmillaan pahaenteisen ennustamattomassa murroksessa. Heidi Hautala mainitsi jopa kansainvälisen politiikan etenevän tällä hetkellä vailla sääntöjä. Ihan näin fatalistinen tilanne ei sentään taida olla (normien mukaista käyttäytymistä ja säännönmukaisuutta on edelleen havaittavissa paljon, kriisistä huolimatta, tai jopa kenties sen johdosta).

Epävarmuuden syvyyttä vahvistaa Ukrainankin kriisin myötä hahmottuva sodankäynnin muutos, jossa informaatiosodan, kansalaisten ja kansan osien tahtotilan ja sosiaalisen koheesion hallintaan kytkeytyvien operaatioiden merkitys on suhteellisesti kasvanut. Miten perinteiset instituutiot, kuten yleiseen asevelvollisuuteen ja laajaan reserviin perustuva maanpuolustus, puolustusliitot kuten Nato, tai valtioiden välisten suhteiden vaaliminen ylipäätään, kykenevät varsin konservatiivisine rakenteineen ja käytäntöineen vastaamaan näihin jälkimodernin maailman mukanaan tuomiin hahmottomiin haasteisiin? Ja ei: pelkkä kyberhype ei ole ratkaisu näihin kysymyksiin, kenties osa ratkaisua toki. Ja edelleen: mikä ratkaisujen joukko edistää ketteryyttämme kohdata edelliset ongelmat alati individualisoituvan länsimaisen kulttuurimme keskeltä? – Siinä filosofisesti orientoituneemman ulkopolitiikan seuraajan kysymys panelisteille. Onneksi yleisökysymyksille ei jäänyt intensiiviseksi yltyneen keskustelun vuoksi kovin paljoa aikaa, ja allekirjoittanut kun on tunnetusti hitauteen taipuvainen hämäläinen…

Yhtä kaikki, häiritsevän polveilevia ja monisyisiä ongelmia. Yksi asia kuitenkin lienee selvää. Venäjä on vakavissaan asettunut haastamaan tulkitsemiensa läntisten arvokäsitysten ehdoilla etenevän maailmanjärjestyksen perusteita. Miten tämä laajempi kansainvälisen järjestyksen perusnuottien oktaavimuutos vaikuttaa Suomelle keskeisten turvallisuuskumppanien, kuten Naton, EU:n, Etyj:n ja muiden monenkeskisten instituutioiden rooleihin ja toimintaan, on siis tuhannen taalan kysymys. Esimerkiksi Naton kohdalla voisimme kysyä myös kysymyksiä ”mihin Nato on menossa?” ja ”minkälainen Nato rakentuu Euroopassa/Yhdysvaltojen tuella Suomen puolustuksellisten intressien näkökulmasta?” sen sijaan, että tyytyisimme vain ”koska Nato?”, ”miksi Nato?”, ”missä johtajuus?” ja ”mitä  Venäjä?” -kysymyksiin. Ehkä edelliset reaalipolitiikasta ammentavat kysymykset palvelisivat myös toistuvasti peräänkuulutettua ”analyyttistä” turvallisuuspoliittista [lue: Nato-] keskustelua hieman alentavalta ja naivilta vaikuttavan myytinpurkamisen ja informaatiokampanjoinnin sijasta. Ulkopolitiikan arki ja sen realiteetit eivät katoa mihinkään, olimme sitten Naton jäseniä tai toimivaa yhteistyötä vaalivia aktiivisia rauhankumppaneita. Tämänkin puolesta olisi keskeistä, että linjansa kiveen hakanneet – niin haukat kuin kyyhkytkin – harrastaisivat nykyistä kampanjointikeskustelua enemmän myös itsekriittistä tarkastelua.

***

Oma tulkintani kaikesta edellisestä on, että Suomen turvallisuuspoliittinen debatti, etenkin poliittisen eliitin osalta, polarisoituu parhaillaan entisestään. Pienen ja omaan yhtenäisyyteensä historiassa paljon laskeneen valtiokulttuurin kohdalla tämä on jo itsessään huolestuttava piirre. Tunnemme varsin hyvin kansallisen eheytyksen ja integraation varaan lasketut menneisyyden tarinat sekä niiden ratkaisevan merkityksen myös turvallisuuden kannalta, oli kyse sitten glorifioidusta Talvisodan Ihmeestä tahi tylsemmästä kommunismin vaikutusta torjuvien keskustavoimien puoluepoliittisesta integraatiosta. Ehkä tulisikin kysyä, missä määrin pääministerimmekin useasti esittämä ajatus individualisoituvasta ja auktoriteettivastaisesta mosaiikkiyhteiskunnasta vaikuttaa ylipäätään edellytyksiimme rakentaa yhteiskunnan kerrosten tasolla koherentisti jäsentyvää turvallisuuspolitiikkaa? Onko turvallisuuspolitiikasta edes mielekästä käydä debattia? Toisaalta on todettava, että kansalaisten maanpuolustustahto – henkisen maanpuolustuksemme lähes pyhäksi valettu perusta aina maailmansotien jälkeisestä ajasta lähtien –, luottamus viranomaisiin jne. ovat säilyneet vahvoina ja kansaa yhdistävinä tekijöinä muodikkaista liberalisoitumisvirtauksista ja puheenparsista huolimatta. Tässäkin ristiriidassa riittää mietittävää, eikä tämä kysymyksenasettelu ole millään tavalla epärelevanttia turvallisuuspolitiikan perusteita pohdiskellessa.

***

(Raportointi illan toisesta, Suomen rauhantutkimusyhdistyksen järjestämästä tilaisuudesta ”Miten ulos Ukrainan kriisistä?”, jääköön myöhempään ajankohtaan ja blogautuksen toiseen osaan. Tässäkin merkinnässä riittänee puitavaa, ainakin alkuunsa.)

P.S. EuroTurpo-keskustelutilaisuuden editoitu versio on käsittääkseni myöhemmin kuunneltavissa Radio Ravun sivuilta. Lisäksi Rauhanliitto ja NatoAika välittivät twiittasivat keskustelun tunnelmia häsärillä #EuroTurpo.

P.P.S. Jos joku teoreettisemman pohdiskelun maailmaan harhautunut kiinnostui perehtymään yllä mainittuun turvallisuusdilemman käsitteeseen, suosittelen lämpimästi Ken Boothin ja Nicholas Wheelerin teosta Security Dilemma: Fear, Cooperation, and Trust in World Politics (2007), joka on mielestäni paitsi oivallisin ja syvällisin yleisesitys turvallisuusdilemmasta, myös verraton ja runsailla historiallisilla esimerkeillä varustettu opus kansainvälisen politiikan perusteiden opiskeluun.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: