Ulkopolitiikkaa viestimällä

Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Torsti Sirén kirjoittaa tämän Helsingin Sanomien vieraskynässään strategisesta kommunikaatiosta. Kirjoitus on mielenkiintoinen ja se käsittelee ajankohtaista aihetta. Kirjoituksessa on kuitenkin ongelmallisiakin kohtia. En tosin osaa täysin sanoa, johtuuko tämä itse kirjoituksesta vai ajatteluperinteestä, jota kirjoitus esittelee ja johon se kytkeytyy. Nostan joka tapauksessa muutaman huomion kirjoituksesta blogiini, ikään kuin pohdiskelevana päiväkirjamerkintänä.

Sirénin tavoitteena on siis korostaa strategisen kommunikaation tärkeyttä (kansallista?) turvallisuutta vahvistavana tekijänä. Toisaalta paikoin hän puhuu myös viestinnästä, joka on sisällöltään eritasoinen käsite kommunikaatioon verrattuna. Ilmeisesti ero näiden välillä toimii tämän kirjoituksen yhteydessä siten, että strateginen kommunikaatio on eräänlainen yläkäsite, jonka alle strateginen viestintä osa-alueena istuu. [Tutkimuskirjallisuudessa Sirén pitäytyy kollegoineen johdonmukaisesti nimenomaan kommunikaation käsitteessä; ks. erit. kpl. 2.]

Sirénin mukaan strategista viestintää tarvitaan ”monin tavoin verkostoituneessa maailmassa”, jossa ”kaikkiin uhkiin ei kuitenkaan voida varautua”. Strategisen kommunikaation tarkoitus on näin ollen ehkäistä ennalta sellaisten turvallisuusuhkien syntyä, joihin ei voida varautua. Ajatus on hieman paradoksaalinen. Uhkakuvaan, joka on osoitettavissa niin konkreettiseksi, että siihen voidaan jopa vaikuttaa ennalta, on käsitykseni mukaan täysin mahdollista myös varautua. Itse asiassa ennaltaehkäisy on jo itsessään varautumisen muoto. Ajatus mahdollisuudesta ennaltaehkäistä turvallisuusuhkia on Siréniltä raikas tuulahdus ennakoimattomuutta ja kompleksisuutta korostavan resilienssikeskustelun aikana, olkoonkin että Sirén turvautuu muodikkaaseen ajatukseen yksioikoisen varautumisajatteluun turvautumisen tuottamasta haavoittuvuudesta. Tämä on kieltämättä hieman itseään kumoavalta vaikuttava päättelyketju, jonka keskeinen premissi vaikuttaisi olevan ristiriidassa argumentin päätelmän kanssa.

Sirénin mukaan turvallisuusuhkien syntymistä ehkäisevää strategista kommunikaatiota ajetaan valtionhallinnon luomalla yhtenäisellä perusviestillä, ”jota välitetään erilaisin strategisen viestinnän keinoin maailmalle.” Kansallisen tason yhtenäinen perusviesti ei näin ollen limity niinkään valta- ja voimapolitiikan keinoihin, vaan pikemminkin ideoihin, normeihin ja tulkintoihin kytkeytyvän arvovaltapolitiikan välineeksi. Viimeistään klassisten realistien – Hans Morgenthaun, Hedley Bull ja Martin Wight tulevat heti mieleen – oppirakennelmista saakka (joista Sirén on oppineena tutkijana sekä kirjoitustensa perusteella toki on hyvin tietoinen) prestiisillä on ollut kansainvälisen politiikan tutkimuksessa keskeinen sija. On kuitenkin esitettävä kriittinen kysymys siitä, mitä analyyttistä lisäarvoa strategisen kommunikaation käsite tässä yhteydessä tarjoaa? Occamin partaveitsi vieressä vihjailee, että kyse on yksinkertaisesti kansallisen ulkopolitiikan ja diplomatian harjoittamisesta – julkisuusdiplomatia mukaan lukien –, jonka tärkeimpiä tehtäviä lienee jo pitkään ollut valtiota kohtaavien turvallisuusuhkien ennaltaehkäiseminen?

Sirén ei tosin tyydy vain ulkopolitiikan keinoin välitettäviin perusviesteihin, joiden tulee rakentua myös valtion sisäisesti uskottavalle perustalle. Näin valtion toimiva sisäpolitiikka sekä sen varassa toteutettava ulkopolitiikka sotilaspolitiikkoineen muodostaa hyvin laajakantoiselta vaikuttavan ”perusviestin”: valtiosta tulee rakentaa itsestään niin ”houkutteleva esimerkki, etteivät muut maat tai ihmisyhteisöt edes ajattelisi ryhtyvänsä aggressiivisiin toimiin sitä vastaan.” Näin aletaan vahvasti lähestyä kylmän sodan ajoilta tuttua kokonaismaanpuolustusajattelua sekä siihen kytkettyä, kansallisen yhtenäiskulttuurin varaan rakennettua henkisen maanpuolustuksen perinnettä, jota 1950-luvulta eteenpäin rakennettiin eräänlaiseksi vaiheittain aktivoituneen puolueettomuuspolitiikan tukipilariksi. Strateginen perusviesti oli kirkas, ainakin teoriassa, eikä siitä poikenneille onnettomille jäänyt epäselväksi, milloin tuli poikettua ”strategisen kommunikaation” kultaiselta tieltä…

Sirénin mukaan on valtionhallinnon tehtävä eksplikoida tämä kansallista jämäkkyyttä edustava perusviestin tarkkaan muotoon. Lisäksi valtionhallinnon tulee huolehtia perusviestin jatkuvuudesta. Rinnakkaisuus ulkopolitiikkaan tulee selväksi viimeistään, kun Sirén luettelee strategisen kommunikaation keinovalikoiman: ”Kansallista perusviestiä sekä sanojen ja tekojen yhdenmukaisuutta voidaan viedä eteenpäin tukeutumalla diplomatiaan, sotilaspolitiikkaan, kauppapolitiikkaan ja muihin politiikan lohkoihin sekä tiedon levittämiseen esimerkiksi eri viestintävälineiden, myös sosiaalisen median, avulla.” Keinovalikoiman osalta kaikki yllä mainitut elementit lienevät jo enemmän ja vähemmän tiedostetulla tavalla käytössä – aina bilateraalidiplomatian jännitteisestä maailmasta hieman pehmoisempaan Suomi-kuvan kansainväliseen iskostamiseen pyrkivään pr-politiikkaan.

Ehkä kenkä puristaa pikemminkin arvoista, joiden varassa ulkopolitiikkaa johdetaan. Sirén esimerkiksi kirjoittaa, että jatkuvaa kansallista väittelyä liittoutumattomuuden ja liittoutumisen välillä voidaan pitää sotilaspolitiikassa kielteisenä strategisen kommunikaation näkökulmasta. Toisaalta moniarvoisuutta korostava yhteiskuntapolitiikka, sekä sen luoma kuva täysivaltaisesta läntisten demokratioiden viiteryhmään kuulumisesta, on hyvä tekijä strategisen kommunikaation näkökulmasta (toim. huom. ainakin jos viestintä suuntautuu tähän viiteryhmään, esimerkiksi kauppapolitiikassa). Enää jää epäselväksi se, miksei avoimen väittelyn eittämättä moniarvoisuutta toteuttava funktio sovi sen saman yhteiskunnan sisälle, jossa moniäänisyys todettiin hyväksi sen kokonaisnarratiiville? Kenties demokraattinen keskustelukulttuuri yltää vain sotilaspolitiikasta käydyn debatin rajoille, eikä tähän liittyvää pienvaltiopoliittista varovaisuusharkintaa osata arvostaa haluamamme kansainvälisen viiteryhmän keskuudessa? Nouseeko tällöin valtionhallinnon muodostama kirkas strateginen perusviesti sisäistä keskustelua keskeisempään asemaan? Missä tilanteissa näin voi tapahtua?

Kyse taitaa viimeisen kysymyksen osalta olla sittenkin enemmän strategiasta ja turvallisuudesta kuin deliberatiivisesta kommunikaatiosta. Ja sikäli kun elämme parlamentarismiin perustuvassa liberaalissa demokratiassa, ei strategisen viestin valtiojohtoinen kirkastuspolitiikka tai sotilaspolitiikan kaipaama viestinnällisen selkeyden vaade voi ylittää kansallisen parlamentin vaaleilla saamaa mandaattia kuin poikkeustapauksissa. Jännite kuitenkin lienee selvä, joskaan ei ratkaisematon. Tämä on ainakin yksi niistä arvoista, jonka viesti kannattaa pitää sekä sisäisesti että ulkoisesti kirkkaana mielessä.

Mainokset

Akateemista ketteryyttä

Suomessa on muutamia ns. ”virallisista kommentoijia”, joilla katsotaan olevan näkemystä ja tilaa esittää valistunut mielipiteensä ihan mistä tahansa yhteiskunnallisesta, poliittisesta tai taloudellisesta kysymyksestä. Mikä nyt vain sattuu polttamaan virallisen kommentoijan mieltä.

Viralliset kommentoijat eivät ole mitään päivystäviä dosentteja. Siinä missä jälkimmäisten julkinen asema perustuu median, usein yksittäisten toimittajien kanssa muodostettavaan erityissiteeseen, nousevat viralliset kommentoijat ylväällä habituksellaan sekä mediasymbioosin että asiantuntijuutta edustavien erityiskysymysten yläpuolelle. Siinä missä dosentti seuraa ennalta valittua agendaa, asettaa virallinen kommentoija agendan toimittajien puolesta.

Joku Gramsci olisi ehkä kutsunut tällaista tyyppiä kulttuurista hegemoniaa ylläpitäväksi, ja täten huomattavaa julkista valtaa käyttäväksi intellektuelliksi, joka koetaan (ja joka kokee itsensä) vallitsevan valtaeliitin kytköksistä riippumattomaksi vaikuttajaksi. Näennäisestä riippumattomuudestaan huolimatta tämä eliittityyppi käyttää asiallisesti ottaen valtaa, sillä juuri pintapuolisen riippumattomuutensa ja itsenäisyytensä kautta he nousevat määrittelemään yhteiskunnallisen intressiryhmänsä käsitystä yhteiskunnallisen muutoksen suunnasta ja intensiteetistä.

***

Alkuviikosta Suomen start up -skenen mekaksi muodostuneessa Slush-tapahtumassa puhunut Jorma Ollila käytti oman viralliselle kommentoijalle varatun hetkensä tehokkaasti. Uutiset osasivat kertoa Ollilan jakaneen osallistujajoukolle viisauden: ”Lue hieman, mutta älä kuitenkaan liikaa tai muuten sinusta tulee akateeminen, totesi Ollila aiheuttaen katsomossa hilpeyttä.”

Puhetapahtumana Ollilan esiintyminen oli merkittävä, sisällöltään lähinnä huolestuttava. Ollilan viestiä on toki tulkittava kontekstissaan, jossa se on esitetty tietylle kohdeyleisölle. Viralliseksi kommentoijaksi noussut julkinen intellektuelli kuitenkin tietää hyvin, ettei hänellä ole oikeutta rajata yleisöänsä – hän puhuttelee väistämättä asemansa nojalla yhteiskuntaa kokonaisuudessaan, vaikkakin tietyn intressiryhmän muodostaman siivilän läpi.

Aivot todella voivat ylikuormittua liialla pänttäämisellä, mikä puolestaan voi edelleen heikentää toiminnallista herkkyyttä ja valppautta, oli kyse sitten teoreettisemmasta kontemplaatiosta tai mobiilisovellusbisneksen parissa puuhastelusta. Tämän simppelin ajatuksen ymmärtämiseksi emme kuitenkaan tarvitse julkisen intellektuellin – hänkin tässä kohdin varsin lukenutta sorttia – muistutusta. Näin ollen Ollilan puhetapahtumasta jääkin käteen lähinnä akateemisuuteen yhdistetty negatiivinen konnotaatio. Historiasta voimme kaivaa lukuisia varottavia esimerkkejä ajoista, joissa negatiivisuus valistunutta oppineisuutta kohtaan kirjarovioineen (no pun intended!) on yhdistynyt pahaenteisiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin. Näin syvällisestä kehotuksesta ei sentään tainnut olla kyse – kätkeytyihän Ollilan viestiin ajatus, että jonkin sortin lukeminen on ihan ok, kunhan se tehdään tuottavuuden ja toimeliaisuuden ehdoilla. Siis sivistysajattelusta puhtaasti koulutuksen välineellistävään hyötyajatteluun – sehän on jatkuvasti voimistuva ajan henki, jonka ikävämpiä seurauksia julkisessa keskustelussa ei juuri haluta ruotia.

Ollilan ohjenuoran piilossa olevista taustapremisseistä voidaan siis poimia jännä yhdistelmä, jossa tuottelias ja ketterä toiminta asetetaan vastakkain sivistyneisyydelle pohjautuvan ajattelun ja reflektiokyvyn kanssa. Mielestäni asetelma on lähtökohtaisesti virheellinen; jälkimmäinen on pikemminkin ennakkoehto ensimmäiselle, ei tämän antiteesi.

***

Toiminta ilman kykyä kriittiseen ajatteluun on käyttäytymistä. Käyttäytymisen pauloihin lankeamalla vain kertaannutamme maailman eteemme sysäämiä rakennevikoja. Maailma otetaan käyttäytyessä vastaan sellaisenaan, reagoimalla sen asettamiin vaateisiin ja ulkoa tuleviin ärsykkeisiin. Maailma ei tällöin muutu vaan sanelee muutoksemme. Subjektiudestamme tulee tällöin illuusio. Ja juuri tähän tavanomaisuuden toistamisesta lankeavaan ansaan astumistahan Suomessa pitäisi näinä vaikeaksi markkinoituina aikoina välttää.

Reaktiivisestä käyttäytymisestä kun on ketteryys kaukana. Vaikka meillä ei kuolevaisina olekaan lopullista pääsyä ulos tavanmukaisuuden ansasta ja sen toimintaamme ohjaavasta vaikutuksesta, on lukeminen ja pitkäjänteinen asioihin perehtyminen erityisen hyvä lääke tavanomaisuudelle antautumisesta aiheutuvan halvaantumisen ylittämiseksi. Perehtyneisyyden arvostaminen, siihen eittämättä yhdistyvä lukeneisuus sekä kyky havaita maailmassa eroja ja irtioton paikkoja taitaa sittenkin vaikuttaa myös Slush-tapahtuman uutta ja perinteisiä kaavoja haastavan toiminnallisuuden – kutsuttakoon tätä myös innovatiivisuudenkin väistämättömäksi ehdoksi – taustalla.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff