Opettaminen on kasvatustehtävä

Evan johtaja Matti Apunen avasi Hesarin vakiopalstallaan sanaisen arkkunsa suomalaisen koulutuksen ja opettajuuden tilasta. Kirjoitus oli taattua, polemisoivaa Apusta – retorisia kysymyksiä, reipashenkisiä yleistyksiä, jonkin verran tarkoitushakuiselta vaikuttavaa mutkat oikovaa argumentointia.

Apusen pohjimmainen huoli taisi koskea valinnan vapautta. Tai tarkemmin tasapäistävän koulutusjärjestelmämme luonteesta aiheutuvaa valinnan vapauden puutetta. Vanhempien pitäisi pystyä valitsemaan, ei vain koulua, vaan myös opettajat, sillä kouluissa on joka tapauksessa ”hyviä, keskinkertaisia ja huonoja opettajia”, Apunen penää.

Huonoja ja hyviä opettajia suhteessa mihin ja millä mittareilla, saatat kysyä. Yksittäiseen oppilaaseen käytettävä aika, uudet kurssi-ideat? Ehkäpä suoraan oppilaille annetut arvosanat? Ajatus liittyy sinänsä merkittävään ja tärkeään kysymykseen: miten ja millä perusteilla koulutusta ja opetusta tulisi kehittää sekä mihin asioihin halukkuus tällaiseen kehittämiseen perustuu.

Apusen ajatuksena vaikuttaisi olevan, että perusopetuksen kehittämistä varten tulisi perustaa monella muulla koulutussektorilla jo muodissa oleva intensiivijärjestelmä, jonka avulla myös perusasteen opettajat voidaan tuoda eräänlaisten rajoitettujen markkinasignaalien piiriin. Apunen järkeilee:

Yksityisellä sektorilla on jatkuva tarve kehittää omaa toimintaansa ja levittää hyviä ideoita eteenpäin. Mutta mitkä mahtavat olla nykykoulun opettajan kannusteet tehdä ammatillisia kumouksia?

Opettajat saavat erilaisia haittakorvauksia, mutta harvemmin selviä palkkioita onnistumisesta tai uuden keksimisestä. Hyvin suoriutuvat saattavat saada pieniä palkankorotuksia.

Parhaita tai selvästi ammattiaan kehittäviä opettajia voisi palkita tukevammin kertaluonteisilla vuosibonuksilla.

Ovatko opettajat siis niin tasapäistävän, julkisen hyödykeajattelun loukkuun jäävän palkkarakenteensa vankeja, ettei motivaatiota oman opettajuuden tai käytäntöjen kehittämiseen löydy? Jotain irvokasta, mutta samalla ihailtavaa on siinä määrätietoisuudessa, jolla Apunen on valmis sitomaan yhteiskunnallisen edistyksen sytykkeet näinkin vulgaarin utilitarismitulkintaan. Kasvatustehtävään liittyvät itseisarvoiset ideaalit eivät näemmä tähän yhtälöön ole liitettävissä. Ei rahan mittaa, ei kehitystä.

Itse olen käynyt aineenopettajan pedagogiset opinnot. Näiden opintojen sekä käytännön kokemuksen kautta (olen enimmäkseen tosin opettanut ja osallistunut koulutuksen kehittämistoimintaan yliopistossa) ymmärrän asian melko lailla eri vinkkelistä kuin Apunen. Opettajana kehittyminen kumpuaa halusta kasvattaa, luoda parempaa yhteiskuntaa. Opettajuus, aivan kuten mikä tahansa yhteiskunnallinen asema, perustuu tarpeeseen jatkuvasti kehittää ja jalostaa omaa osaamistaan vuorovaikutuksessa opiskelijoiden/oppilaiden ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Oppiminen on elinikäinen prosessi, myös opettajalle. Tämä lienee ensimmäinen asia, joka jokaiselle opettajakoulutuksen auskultantille on vähintään viimeiset 20 vuotta iskostettu aivokuoreen.

Apunen siis pelaa osittain lukijan huomion tietyistä olennaisista kysymyksistä toisaalle ohjaavaa peliä esittäessään, ”että nykykoulu ei palkitse riittävästi hyviä eikä herättele huonoja” opettajia. Keskeinen kysymys ei kuitenkaan ole kuluttajien tai valtion, ei edes koulun tai kunnan antamat rahalliset intensiivit (mihin ikinä perustuisivatkaan). Keskeistä on opettajan oma halu ja motivaatio kehittää itseään. Siihen nykyisetkin palkkarakenteet, globaalissakin mittakaavassa poikkeuksellisen laadukas ja suosittu opettajankoulutus sekä yhteiskuntamme perustavat arvot antavat aivan riittävästä insentiivejä. Lisäksi varsin pitkäjänteisesti aina 1980-luvulta rakennettu opetussuunnitelmakulttuuri, joka lisää sekä koulujen että opettajien omaa liikkumatilaa niin opetuksen sisällön kuin toteutuksenkin suhteen, antaa varsin hyvät rakenteelliset olosuhteet opettajuuden ja kasvatustehtävän kultivoimiseen.

Aivan polemiikkinsa loppupuolella Apunen alkaa osua jo johonkin olennaiseen esittäessään:

Jos koulu tehostaa oma-aloitteisesti toimintaansa ja siitä koituu selvää säästöä, jonkin kohtuullisen osuuden kertyneestä hyvästä voisi mainiosti käyttää uutta luovien kannusteisiin – tai lisäopetustunteihin.

On hyvä muistaa, että opettajan ja oppilaan lisäksi oppimistuloksiin vaikuttavat oppimisympäristöt. Koulujen ja kuntien tasolla kehittämisinsentiivit voisivat olla näitä koskien järkevämpi ajatus, koska tällainen kuvio iskee kasvatustehtävän sijasta enemmänkin koulujärjestelmän instituution rakenteisiin ja sieltä paljastuviin hankauksiin. Kuntatasolla ajatus voisi ideaalitilanteessa ollakin toteuttamisen arvoinen. Tällaista ajatusta voisi virittää tekemällä näkyvämmäksi esimerkiksi kuntien välistä kilpailuasetelmaa, jossa insentiivit allokoitaisiin esimerkiksi valtakunnallisen minimitason ylittävien valinnaisten aineiden opetuksen resurssien lisäämiseen. Tai vaikkapa koululle/kunnille uusien oppimisympäristöjä raikastavien virikkeiden sekä infrastruktuurin rakentamiseen. Tällaisen korvamerkityn rahan valvominen ei pitäisi olla mikään mittava urakka.

Suoraan sanoen en tiedä, miten asiat nykytolallaan ovat tässä suhteessa järjestetty, mutta heitetään nyt ummikkomaisesti tällainen idea rakentavassa hengessä ilmoille. Samalla on tosin todettava, että tällainen järjestely luultavasti lisäisi jossain määrin ydintoimintaa – siis toiminnan institutionaalisista rakenteista irrotettavissa olevaa kasvatustehtävää – nakertavaan hallinnointiin meneviä kulueriä, esimerkiksi uusien mittaus- ja kontrollijärjestelmien sekä raportointikäytäntöjen muodossa. Ja näin sitä enemmän mitä reilummin insentiivipolitiikka kohdistuu joko a) määrälliseen oppilasmassan suorituksien mittaamiseen tai b) sisällöllisiin aloitteisiin ja niistä raportoimisiin.

Apusen hypoteettinen ratkaisu tähän pulmaan saattaisi löytyä hänen markkinaidealismistaan, jossa hallinnan hoitaisi rationalistisesti täydellisen informaation tilassa koulutuskulutusvalintojaan punnitsevat vanhemmat. Nämä koulutuskuluttajat siis hinnoittelisivat markkinamekanismin mukaisesti insentiivit julkisen vallan puolesta. Se, mitä tällaisesta järjestelystä seuraisi nykytilanteessa (puhumattakaan laajemmasta muutoksesta, jonka tällaisen järjestelyn kitkaton toteuttaminen ympärilleen vaatisi) jääköön lukijoiden pääteltäväksi. Mietittäköön asiaa vaikka valinnan vapauden instrumentaalisen arvon ja oikeudenmukaisuuden perustavien arvojen suhteiden näkökulmasta.

Keskeisempää on kuitenkin tiedostaa ne filosofiset ja kulttuuriset tekijät, joiden kautta koulujen toiminnan tehostamiseen liittyvät seikat ovat irrotettavissa kasvatustehtävän ja koulutuksen käytäntöjen vuorovaikutteisuuteen tähtäävästä eetoksesta, joka ohjaa (tai tulisi ohjata) opettajia markkinamekanismeista riippumatta ja niiden jälkeenkin. Jälkimmäistä elementtiä Apunen ei kirjoituksessaan huomioi. Kyllä hän fiksuna ihmisenä tämän varmasti tiedostaa, mutta ehkä se ei vain mahdu hänen vakiopalstansa itseään toistavaan viitekehykseen.

Lopetetaan nämä ajatukset pitkään, mutta oivaltavaan lainaukseen Helena Linnan Apuselle vastineena kirjoittamasta, tämänkin blogipäivityksen ydinteesit mainiosti tiivistävästä mielipidekirjoituksesta:

Apunen vaatii vanhemmille oikeutta saada valita lapsensa koulu. Se on mahdollista jo nyt. Lasta ei ole pakko panna lähikouluun. Mutta vanhempien toivekoulussakaan mikään ei takaa sitä, että lapsi pääsee vanhempien haluaman opettajan luokalle. Konflikteja voi syntyä toivekoulunkin opettajan kanssa. Millaista järjestelmää Apunen ehdottaa, jotta jokaiselle vanhemmalle taattaisiin oikeus saada lapsensa haluamansa opettajan luokalle?

Olen tavannut lukuisia opettajia, jotka ovat innokkaita kehittämään luovasti opetustaan. Heidän ensisijainen kannustimensa on suuri kiinnostus ihmisen kasvuun ja oppimiseen. Nämä opettajat tekevät työtä sydämellään. En usko, että tässä työssä parhaisiin saavutuksiin pääsevät ne, joiden vahvana kannustimena ovat taloudelliset palkkiot.

P.S. Kiitokset Poutasen Mikolle blogitekstin kokoavan ajatuksen liikkeelle sysäämästä intellektuellista insentiivistä.

Advertisement