Kultaranta, tiedustelu ja kyberturvallisuus

Kultarannassa keskusteltiin turvallisuudesta laajasti, myös tiedustelusta, verkon vapaudesta ja kyberturvallisuudesta. Kuva: Wikimedia Commons.

Kultarannassa keskusteltiin turvallisuudesta laajasti, myös tiedustelusta, verkon vapaudesta ja kyberturvallisuudesta. Kuva: Wikimedia Commons.

Osallistuin kuluvana maanantaina käytyjen Kultaranta-keskustelujen työryhmään ”Tiedustelu, terrorismi ja turvallisuus”. Koin työryhmän annin monella tapaa mielenkiintoisena ja silmiä avaavana, mutta samalla hieman kapea-alaisena. Varautumista korostavan ajattelutavan vahvistumisen, ulkopoliittisen ulottuvuuden sekä toisaalta teknologisen kehityksen tuottamien haasteiden ja vapauden välisen jännitteen kaltaiset kysymykset eivät juuri työryhmän keskusteluun ehtineet nousta, kenties käytettävissä olleen ajankin niukkuudesta johtuen. Otan tämän haasteena ja kutsuna jatkaa keskustelua tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä täällä sosiaalisen median puolella: Kultaranta-keskustelut jatkukoot!

Suomen turvallisuus kansainvälisen turbulenssin ikeessä

Aloitan kuitenkin yleisillä huomioilla työryhmätyöskentelyn tunnelmasta, jonka voi mielestäni tiivistää kahteen teemaan tai ulottuvuuteen. Tätä ennen haluan vielä muistuttaa, että työryhmäkeskustelut käytiin aikaisempien vuosien tapaan Chatham House -säännön hengessä. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjoitan seuraavassa vain keskustelun yleisistä teemoista ja tunnelmista, jotka eivät ole palautettavissa yksittäisiin puheenvuoroihin. Lisäksi haluan huomauttaa, että seuraavassa esitettävät näkemykset menevät myös ristiin omien, varsin yleisen tason tulkintojeni kanssa, eivätkä kaikki näkemykset välttämättä nousseet esiin Kultaranta-keskusteluista.

Ensinnäkin työryhmäkeskustelun tunnelma ja siitä keskustelujen julkiseen osioon koostettu yhteenveto paljastivat, että tiedustelun kannalta keskeiset viranomaiset – suojelupoliisi ja puolustusvoimat, sekä hieman osittain myös rajavartiolaitos – kantavat huolta mahdollisuuksistaan täyttää täysimääräisesti lakisääteiset tehtävänsä ja velvoitteensa, eli alueellisen koskemattomuuden takaamisen sekä kansalaisten perusoikeuksien ja valtiojohdon toimintavapauden turvaamisen. Samalla on todettava, että keskustelujen lomasta oli kuitenkin havaittavissa näkemys Suomesta edelleen hyvin turvallisena valtiona – ehkä juuri tämänkin perinteen mukaisesti turvallisuuden takaamiseen liittyvät kysymykset otetaan hyvin vakavissaan.

Huoli juontuu tulkintani mukaan kolmen tekijän summasta: 1) kansainvälisen politiikan ja uhkakuvastojen kompleksisuuden kasvu sekä tähän liittyvän teknologisen kehityksen tuottamat heijastevaikutukset Suomen yhteiskunta- ja oikeusjärjestyksen jatkuvuutta koettelevina riskeinä; 2) resurssien niukkeneminen suhteessa kompleksisuuden tuottamien haasteiden kasvuun; 3) lainsäädäntö ja toimivaltuudet. Oma asiantuntemukseni näistä kysymyksistä rajoittuu lähinnä kahden ensimmäisen tekijän arviointiin.

Ajatukset resurssien niukkuuden kanssa elämisestä ja tiedusteluvalmiuksia koskevan lainsäädännön muuttamisesta hallitusohjelman jo suuntaamalla linjalla olivat lähtökohtia, jotka selvästi vaikuttivat työryhmäkeskustelun taustalla. Hallitusohjelmassa tavoite siis asetetaan seuraavasti (ed. linkki, s. 33; kursivointi minun):

Hallitus vahvistaa […] uusien ja laaja-alaisten uhkien kuten hybridivaikuttamisen, kyberhyökkäysten ja terrorismin torjuntaa. Hallitus vahvistaa ulkoisen turvallisuuden sisäisiä edellytyksiä. Hallitus esittää säädösperustaa ulkomaantiedustelulle ja tietoliikennetiedustelulle sekä tarkentaa kokonaisturvallisuuden kannalta merkittävien maa-alueiden ja kiinteistöjen hankintaan sekä kaksoiskansalaisuuteen liittyvää lainsäädäntöä. Niiden valmistelun yhteydessä kiinnitetään huomiota perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Edellä lainatun otteen viimeinen lause on hieman onnettomasti kirjattu. Perus- ja ihmisoikeuksien tulee toteutua, pelkkä huomion kiinnittäminen näihin kysymyksiin ei yksin riitä. Ulkomaan- ja tietoliikennetiedustelun sekä toisaalta puolustusvoimien tilannekuva-analyysin edellytysten kehitystarpeet muodostivat kuitenkin kehyksen, jonka sisällä Kultaranta-keskusteluissa sekä työryhmän kohdalla liikuttiin. Ja kuten todettua, ajatus ei sinänsä ole mullistava tai uusi, vaan pikemminkin kevään kuluessa selvästi voimistunut. Kysymystä on muodossa ja toisessa käsitelty julkisuudessa melko vilkkaasti, etenkin tammikuussa 2015 julkaistun, puolustusministeriön alaisen työryhmän mietinnön jälkeen. Itse asiassa keskustelu oli vilkasta jo mietinnön valmisteluprosessinkin aikaan.

Tässä yhteydessä lienee hyvä mainita, edelliseen sitaattiinkin viitaten, että keskeinen kysymys turvallisuuden kasvattamisen ja kansalaisten vapauksien sekä perusoikeuksien toteutumisen latentista jännitteestä oli kyllä työryhmän keskusteluissa esillä. Jännitettä käsiteltiin nähdäkseni ihan aitona huolena, joskin myös kysymyksenä, johon ei juututtu. Vapauksien ja turvallisuuden väliseen jännitteeseenhän myös tasavallan presidentti vihjasi omissa puheenvuoroissaan, pariinkin otteeseen: vapaus ilman oikeutta ja mahdollisuutta turvallisuuteen on tyhjä arpa, jonka varaan emme voi tulevaisuuttamme rakentaa – näin taisi presidentin viesti vapaasti tulkittuna kuulua. Vaikka ymmärrän huolen turvallisuuden takaamisesta, kallistuu oma vaakani sittenkin huoleksi vapauden ja perusoikeuksien takaamisesta.

Toinen työryhmäkeskustelun yleistä tunnelmaa luonnehtinut piirre liittyy yleisempään riski- ja varautumisajattelun kasvuun. Uhkakuvapoliittisessa mielessä keskustelua leimasivat ajatukset sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden raja-aitojen jatkuvasta hämärtymisestä. Tähän liittyy läheisesti myös kansainvälisen politiikan vallan diffuusiosta valtioille aiheutuvat haasteet, jotka näkyvät suoraan kansainvälisen toimijakentän moninaistumisena ja toimintatapojen notkistumisena. Ajatus valtiotoimijoiden – etenkin liberaalien demokratioiden – kankeudesta mukautua nykymaailman kiivastahtiseen muutokseen oli teema, joka nousi esiin useissa yhteyksissä myös Kultaranta-keskustelujen julkisissa osioissa. Mielestäni tähän keskusteluun liittyi hieman häiritseviäkin piirteitä. Esimerkkinä mainittakoon ajatus autoritääristen yhteiskuntajärjestelmien (joista Kiina taidettiin mainita konkreettisena esimerkkinä) toimivaksi osoittautuneiden käytänteiden soveltamisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Toivottavasti tiedustelukysymyksissä nämä käytänteet kierretään kaukaa ja tukeudutaan itseluottamuksella omiin vahvuuksiimme, joihin kirkkaus ja läpinäkyvyys sopivat sävyinä huomattavasti hämäriä katveita paremmin.

Tilannekuvan kompleksisuuden lähemmälle tarkastelulle – sekä yleisesti keskustelu kansainvälisen politiikan muutostrendeistä ja uhkakuvastojen todenmukaisuudesta – jäi itse työryhmäkeskustelussa valitettavan vähän aikaa. Toisaalta olihan aihekin melkoisen laaja. Tähän liittyen esimerkiksi avoimen ’big datan’ mahdollinen hyödyntäminen osana tiedustelua tai muutoin massavalvontaan liittyvät kysymykset eivät nousseet keskustelua ohjaaviksi teemoiksi. Myös terrorismin olemusta ja kehitystä koskeva keskustelu, jota olisi kenties työryhmän otsakkeen perusteella voinut odottaa, jäi tiedustelun edellytyksiä koskevan keskustelun varjoon. Kyberturvallisuutta ja informaatiovaikuttamisen yhteiskunnallisia vaikutuksia sivuttiin muun keskustelun lomassa.

Tiedusteluvaltuuksien ja -käytäntöjen valvontaan liittyviä kysymyksiä sen sijaan kyllä käsiteltiin. Ylipäätään riippumattoman tiedusteluvaltuuksia tarkkailevan valvontajärjestelmän, jonka tullee toimia sekä parlamentaariselta että oikeudelliselta (riippumaton tuomioistuin?) pohjalta, luominen on keskeistä järjestelmän (ja sen varassa toimivien viranomaisten) legitimiteetin ja yhteiskunnallisen arvostuksen takaamisen kannalta. Tämä arvo nousi esiin useaan otteeseen muun muassa pääministeri Sipilän yleistä yhteiskunnallista tilannetta hahmottaneissa puheenvuoroissa (keskustelujen julkisissa osuuksissa): kansalaisten luottamus toisiinsa, yhteiskuntaan sekä sen instituutioihin ovat kysymyksiä, jotka liittyvät läheisesti myös tiedusteluvaltuuksien kehittämiseen.

Ajatuksia herättäneestä työryhmäkeskustelusta jatkaen otan seuraavassa kiinni lyhyesti kahdesta teemasta, jotka jäivät ajaltaan rajallisesta keskustelusta mielestäni uupumaan. Toivottavasti tämä vie Kultaranta-keskusteluja edelleen eteenpäin: 1) tiedustelun, siihen liittyvän uhkakuvapolitiikan sekä etenkin kyberturvallisuuskeskustelun kansainvälinen ulottuvuus ja turvallisuusdilemma; 2) turvallisuuskeskustelun yleinen tunnelma (varautumisen ja väistämättömien riskien orastuksen kausi) ja suhde kansalaisten itsensä toteuttamisen mahdollisuuksiin.

Kybervarustelun- ja informaatiovaikuttamisen negatiivinen kierre?

Mitä on kansainvälisyys? Tiedustelua käsittelevästä keskustelusta tähän kysymykseen saattoi saada varsin pessimistisen ja hämäryyksien täyttämän kuvan. Monella tapaa tämä on luonnollista: asiaan vihkiytyneiden viranomaisten tehtävä ei ole rakentaa omaa toimintaansa ruusunsävyisten pumpulikuvastojen varaan, vaan pikemminkin asettaa horisontti pahimpien mahdollisten oletusten ja skenaarioiden varaan. Oli miten oli, työryhmäkeskustelua ohjannut näkymä kansainvälisestä politiikasta – joka ehkä itsellenikin valkeni hitaana hämäläisenä vasta keskustelujen loputtua – näyttäytyi kansallisvaltioiden rajojen ulkopuolelta avautuvana uhkien ja vaarojen entistä sotkuisemmalta rihmastolta, jonka vaateisiin reagoiminen tuottaa huolta oman vastuunsa vakavasti ottaville viranomaistahoille. Toisaalta kansainvälisyys näyttäytyi keskusteluissa myös samanmielisten ja poliittisessa liittosuhteessa olevien valtioiden yhteistyönä. Etenkin siviiliviranomaisten perspektiivistä kansainväliset yhteistyöverkostot (toki esimerkiksi kansainvälinen kriisinhallintayhteistyö on keskeistä myös puolustusvoimille) ovat elintärkeitä tiedonlähteitä pienvaltiolle relevantin tiedustelutiedon hankkimiseksi. Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman omia pelimerkkejä, joita yhteistyön merkeissä odotetaan vaihdannan välineinä.

Kansainvälisyyden käsittäminen uhkien upottavana suona sekä toisaalta samanmielisten verkostona jää kuitenkin joiltain kriittisiltä osiltaan vaillinaiseksi. Käsitykseen limittyy jännite, jonka purkaminen vaatii analyyttistä tarkastelua. Erityisen keskeistä on huomata, että emme tee omia varautumis- ja varustautumispäätöksiämme eristyksissä, vaan päätöksillämme on vaikutuksensa myös kansainväliseen ympäristöön, jonka herkästi tulkitsemme sijaitsevan ”tuolla jossain”. Tiedustelutoiminnan ja tilannekuva-analyysien kohdalla yhteys ei ehkä ole niin selvä, mutta esimerkiksi kyberturvallisuuteen liittyvissä ratkaisuissa (jotka myös liittyvät tiedustelukysymyksiin) yhteys kansallisten ratkaisujen ja kansainvälisen turvallisuusympäristön välillä käy – ainakin teoriassa – selvemmäksi.

Ensinnäkin on otettava huomioon, että kansainvälisten suhteiden olemuksen ytimessä oleva ajatus epävarmuuden hallinnasta ja siihen läheisesti liittyvästä turvallisuusdilemmasta koskee elimellisesti myös digitaalisen varautumisen ja turvallisuuden kysymyksiä. Itse asiassa kyberturvallisuuden kohdalla turvallisuusdilemmaherkkyys on jopa perinteistä, kineettisen turvallisuuden alaa kriittisempi kysymys. Tämä johtuu ennen kaikkea puolustuksellisten ja hyökkäyksellisten valmiuksien rajan hämärtymisestä kyberympäristössä, mutta myös siitä, että valtiot ovat menettämässä pitkään hallussaan pitämäänsä väkivallan monopolia juuri tällä sektorilla (mitä tietysti sitten myös käytetään hyväksi joidenkin valtioiden toimesta).

Pelkistetysti esitettynä turvallisuusdilemma syntyy valtiotoimijoiden kyvyttömyydestä saada vedenpitävää tietoa toisten valtioiden nykyisten ja tulevien intentioiden luonteesta. Tämä yksilöidenkin välisestä suhteesta analogisesti hahmotettava psykologinen dilemma sysää epävarmuuden pysyväksi olosuhteeksi kansainvälisiin suhteisiin. Epävarmuus on mahdollista ylittää esimerkiksi luottamusta lisäävillä toimilla, dialogilla ja käytäntöyhteyksien vahvistamisella, mutta ei koskaan pysyvästi ohittaa.

Ratkaisut epävarmuuden pysyvyyteen ja siitä johtuvat tulkinnat vastapuolen intentioista voivat olla luonteeltaan optimistisia, pessimistisiä, ideologisia tai suorastaan fatalistisia. Ratkaisu turvallisuusdilemman tulkintahaasteeseen saattaa johtaa oman varustelutason lisäämiseen, jota puolestaan voidaan edistää joko kehittämällä omia puolustuksellisia valmiuksia (ollen usein pienempien, status quo:n säilyttämiseen pyrkivien valtojen lähes automaattinen ratkaisu) tai vaihtoehtoisesti hyökkäyksellisiä valmiuksia kehittämällä, etenkin jos tulkinta vastapuolesta on niin pessimistinen, että ennaltaehkäisevän iskun suorittaminen oman turvallisuuden lisäämiseksi katsotaan käytännössä ainoaksi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Turvallisuusparadoksi – jota siis kutsutaan yleisesti, mutta samalla hieman harhaanjohtavasti, turvallisuusdilemmaksi (johtopäätösten jälkeen varsinaista tulkintatason dilemmaa ei enää ole olemassa) – syntyy lopulta tilanteessa, kun kaksi tai useampi toimija pyrkivät vahvistamaan omaa turvallisuuttaan varustautumalla (vaikka sitten omasta mielestään puolustuksellisesti). Samalla varustelupäätöksiin liittyvistä tulkinnanvaraisuuksista johtuen (kyvyttömyys erotella varmasti hyökkäyksellisiä ja puolustuksellisia intentioita) päätökset saattavat johtaa syvenevään varustelukierteeseen, jonka seurauksena kaikkien osapuolten turvallisuus itse asiassa heikkenee, vaikka tavoite on alun alkaen ollut päinvastainen.

Robert Jervisin ja monien muiden kansainvälisen politiikan tieteenalan klassikoita hieman yksinkertaistaen turvallisuusdilemman hallinnassa on siis keskeistä huomioida kaksi tekijää: 1) mahdollisuus tehdä erottelu hyökkäyksellisten ja puolustuksellisten varustautumispäätösten välillä niin, että myös vastapuoli osaa tämän eron tulkita; 2) huomioida kansainvälinen tilanne sekä tiedostaa, tukeeko esimerkiksi aseteknologian kehitysvaihe hyökkäyksellisten vai puolustuksellisten kapasiteettien kehittämistä ja hyödyntämistä? Näihin tulkintoihin vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi maantiede, päättäjien aikaisempien kokemusten luomat uskomusjärjestelmät sekä esimerkiksi teknologian kehitys. Näistä etenkin teknologian luomat paineet osuvat suoraan kyberturvallisuusvarustelusta käytyyn debattiin. Kyberturvallisuudesta puhuttaessa, näin olen antanut itseni ymmärtää, puolustuksellisia valmiuksia on suhteellisen helppo kääntää tukemaan myös hyökkäyksellisiä valmiuksia. Vastaavasti keskustelussa on esitetty, ettei puolustuksellisten valmiuksien kehittäminen ole mahdollista ilman valmiutta suorittaa myös kyberhyökkäyksiä – tai ainakin tehokkaan puolustuksen järjestäminen vaatii myös hyökkäysvalmiuksien kehittämistä. Turvallisuusdilemmaherkkyyttä ajatellen tilanne on vähintäänkin ongelmallinen.

Suomen kaltaisen pienvaltion kannalta voi olettaa, että heittäytyminen kyberturvallisuusvarustelupolitiikkaan, joka siis edellä esitetyn valossa sisältää huomattavia turvallisuusdilemmajännitteitä, on lähtökohtaisesti valinta, jota tulisi välttää. Toisaalta se voi myös olla pakotettu valinta – Suomen kaltaisen pienen valtion mahdollisuudet liennyttää jännitteitä pelkillä varustautumispäätösten defensiivisyyttä korostavilla signaaleilla on rajoitettu. Tämä havainto johtaakin lopulta varsinaisen johtopäätökseeni ja suositukseeni.

Useat turvallisuusdilemmateoreetikot ovat korostaneet, että vastavuoroisen epäluulon kehän murtamiseksi löytyy välineitä myös varustelupäätösten ulkopuolelta. Sikäli kun esimeriksi Suomi katsoo tarpeelliseksi kehittää omia kybervalmiuksiaan (samat päätelmät voisivat toimia analogisesti myös informaatiovaikuttamiseen liittyvissä kysymyksissä), toivottavasti mahdollisimman defensiivisten intentioiden pohjalta, tulisi Suomen myös aktiivisesti kehittää tämän rinnalle toista, ulkopoliittisen aktiivisuuden raidetta. Suomi voisi panostaa sääntöperustaisen ja yhteistyövaraisen kansainvälisen järjestyksen mukaisiin prosesseihin, joissa pyrittäisiin edistämään sinänsä vielä lapsen kengissä olevaa monenkeskistä diplomatiaa kyber- ja informaatiovarustelukierteen hillitsemiseksi.

Ensinnäkin tämä kahden raiteen politiikka – defensiivisen, ennaltaehkäisyyn perustuvan varautumisen ja ulkopoliittisen vakauttamisen yhdistelmä – tulisi nostaa selvemmin myös poliittisen johdon strategiseksi ohjelmaksi. Tällä hetkellä keskustelua leimaa liiaksi varautumisen logiikka. Varautumisen ja turvallisuuden tuottamisen logiikan rinnalle nostettavat panostukset kansainvälisiin neuvotteluihin sekä monenkeskisen diplomatian keinoihin olisi myös rauhoittava viesti kansalaisten suuntaan – kansainvälinen politiikka saataisiin näyttämään sääntöperustaisena sekä nykyistä hieman ennustettavampana, millä saattaisi olla positiivisia vaikutuksia myös kansalaisten yleiseen tulevaisuususkoon. Mielestäni tällainen vaikutus on erittäin keskeinen myös valtiojohtomme vakaumuksessa ylläpitää kansainvälisiä puheyhteyksiä mahdollisimman laajasti kriisi- ja konfliktitilanteidenkin keskellä.

Se on kuitenkin selvää, vaikka julkisuusdiplomatian edistämisellä ja Suomen kansainvälisellä profiloitumisella tietty itseisarvo onkin, ettei pelkästä aloitteellisuuden ilosta kannata monenkeskisiä kokoontumisia rakennella. Esimerkiksi kyberturvallisuudesta ja informaatiovaikuttamisesta käytävään kansainväliseen dialogiin tulee suhtautua yhtä lailla pragmaattisesti, kuin mihin tahansa muuhun ulkopolitiikan alaan. Onnistumisen ja edistymisen mahdollisuuksien tulee olla sillä tasolla, että ne saattaa omaan horisonttiin kuvitella mahtuvan. Näin ollen toiminnassa kannattanee ensimmäisessä vaiheessa keskittyä ensisijassa jo olemassa olevilla foorumeilla vaikuttamiseen. Tukea EU:n ulkoasiainhallinnon kahdenvälisen kyberturvallisuusdialogin edistämistä, oli kyse sitten Yhdysvalloista, Intiasta, Kiinasta tai Venäjästä; tukea Eurooppa-neuvoston kyberdiplomatia-aloitteita; painottaa kyberturvallisuuskysymyksiä yleisten aseidenriisuntaa koskevien monenkeskisten neuvottelujen yhteydessä sekä pyrkiä kansainvälisten sopimusjärjestelmien kehittämiseen kyberturvallisuuden alalla; tukea Internetin demokraattisten ja valvontavapaiden vyöhykkeiden kehittämistä globaalilla tasolla. Yhtä kaikki, ulkoasiainministeriössä (ja valtioneuvostossa yleisesti) ollaan varmasti hyvin kartalla keskeisistä foorumeista ja vaikutuspaikoista, joissa profiloitumista voi toteuttaa. Kyse on enemmänkin siitä, että suuntaus näkyisi myös poliittisen päätöksenteon strategisissa painotuksissa varautumisajattelun rinnalla.

Turvallisuuskeskustelun yleinen tunnelma ja verkon vapaan käytön henkinen merkitys

Kolmen T:n työryhmän keskustelut siis pohjautuivat ajatukselle siitä, että tiedusteluvalmiudet on saatava tasolle, joka mahdollistaa kansallista turvallisuutta vaarantavien uhkien mahdollisimman tehokkaan ennaltaehkäisyn. Tällä tavoin voi yleistää, että tiedustelukysymyksen taustalla vaikuttava turvallisuuskäsitys lähtee edelleen liikkeelle varsin perinteisistä, moderneista lähtökohdista: koska turvallisuusuhkat, jotka edelleen sijaitsevat pääosin valtiomme rajojen ulkopuolella, ovat paikannettavissa, voidaan (ja tulee) niihin myös vaikuttaa ennen uhkien konkretisoitumista kriiseiksi. Koska kyseessä ovat inhimillisistä prosesseista juontuvat uhkat (erotuksena esimerkiksi ympäristökatastrofeista), kyetään niiden toteutumisesta saavuttamaan kriittistä tietoa, jota poliittinen päätöksenteko voi hyödyntää. Tämä on monella tapaa varsin terve suhtautuminen – on hyvä tietää, että turvallisuutta katsotaan voitavan edelleen ennaltaehkäisevästi tuottaa.

Modernia, ennaltaehkäisyä korostavaa turvallisuusajattelua vasten maailmalla on viimeisten vuosien aikana voimistunut jälkimoderni ajattelu, jossa hieman pelkistäen myönnetään, ettei kaikkia turvallisuusuhkia ole edes mahdollista ennakoida. Viranomaisten vaikutusmahdollisuudet epälineaarisesti syntyvien uhkien torjuntaan katsotaan olevan rajalliset. Tällöin turvallisuuspolitiikan kiinnekohta liukuu hiljalleen ennalta vaikuttamisesta yhteiskunnan kriisinsietokyvyn ja palautumisvalmiuksien kehittämiseen – siis turvattomuuden kanssa elämisen edellytysten kultivoimiseen – oli kyse sitten ympäristökaaoksen vaikutusten negatiivisten seurausten minimoimisesta tai esimerkiksi terrorismin kaltaisesta uhkakuvasta. Jälkimoderniin, resilienssin käsitteeseen läheisesti liittyvään turvallisuusajatteluun, törmää kasvavasti niin angloamerikkalaista turvallisuuskeskustelua kuin globaalihallinnan edellytyksistä käytyä keskustelua seuratessa.

Tämä trendi on verkkoturvallisuuden kannalta hieman ongelmallinen. Hieman karrikoiden voisi todeta, että käsitystämme Internetin mahdollisuuksista sävytti vielä joitain vuosia sitten visiot suurista demokraattisen osallistumisen kulttuurin sekä tasa-arvoisen kehityksen mahdollisuuksista. Kaikki tieto olisi yhtäkkiä kaikkien saatavilla ja ihmiset kykenevät vapaasti ja vilpittömästi osallistumaan keskusteluihin kaukaistenkin vaikuttajien ja kulttuurien kanssa. Nyt kuitenkin puhumme uhkakuvista, varautumisesta sekä informaatiovaikuttamisen ja -resilienssin kaltaisista käsitteistä. Edelleen kärjistäen: onko verkosta muodostumassa, jos ei suoranainen välttämätön taakka, niin ainakin hämärien katvealueiden ja turvattomuuksien leimaava tila, jossa meidän kuitenkin tulee päivittäin yhteiskunnallista toimeliaisuuttamme ylläpitääksemme operoida?

Tutkija Mari K. Niemi, joka myös osallistui Kultaranta-keskusteluihin, ehtikin jo niputtaa blogissaan demokratian tilaa käsitelleen työryhmän keskeistä antia seuraavasti:

Kultarannassa demokratian tilaa pohtineen työryhmän keskusteluissa toivottiin, että suomalaiset kokisivat kansalaisina enemmän yhteiskunnan omistajuutta sen sijaan, että asemoivat itsensä tyytymättömiksi asiakkaiksi.

Ja edelleen:

En usko, että esimerkiksi vaatimus suorista riveistä haasteiden edessä tai entistä synkempien uhkakuvien maalailu saa mukaan heitä, joille visiot yhteiskunnallisesta omistajuudesta ja omistautumisesta tuntuvat vierailta.

Näihin ajatuksiin kiteytyy myös toinen huomioni, joka koskee verkkoturvallisuuden, vapauden, taloudellisen toimeliaisuuden ja yhteiskunnallisen luottamuksen suhdetta – kaikki siis teemoja, jotka tavalla tai toisella nousivat Kultaranta-keskusteluissa esiin. Vapaus ei ole vain etuoikeus, vaan myös välttämättömyys liberaalin demokratiamme toimivuudelle (ja kyllä, myös talouskasvulle, kunhan vastuullisuudesta pidetään viranomaisten ja kansalaisten yhteistoimin huolta). Sama koskee viranomaisten nauttimaa luottamusta, joka Suomessa on tällä hetkellä eittämättä kansainvälisestikin vertaillen varsin korkealla tasolla. Verkko- ja informaatioteknologia on kuitenkin ala, jossa tämä luottamus saattaa rapista nopeastikin. Ihmiset tuottavat hirmuisen määrän henkilökohtaista informaatiota nettiin, josta se voi olla vielä pitkänkin ajan kuluttua viranomaisten kaivettavissa. Mitään takuita meillä ei ole siitä, että tulevaisuuden viranomaiset toimivat samoilla motiiveilla, kuin aikalaisemme – olemmehan rivien välissä myöntäneet, että viranomaisten ja kansalaisten suhde määrittyy mitä enenevissä määrin myös välittömien vaikutusmahdollisuuksiemme ulottumattomissa olevien kansainvälisten kehityskulkujen paineen seurauksena.

Keskeisempi tekijä on kuitenkin ihmisten luottamuksen rakentaminen ja vahvistaminen tässä ja nyt. Luottamusta voisi vahvistaa esimerkiksi kehittämällä erilaisia demokraattisia tiloja verkkoon. Maailmalla tilanne ei ole kovin valoisa tässä suhteessa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kyberturvallisuuteen varattu budjetti on yli satakertainen määrärahoihin, jotka ovat varattu Internetin demokraattisen käytön edistämiseen (Brantly 2014, 151). Erilaiset kansalaisten osallistumismahdollisuuksia (tasa-arvon pohjalta, ei markkinaperustaisesti) lisäävät verkkoteknologiat olisivat kuitenkin tehokkaita instrumentteja kansalaisten tulevaisuususkon sekä teknologiaa kohtaan koetun luottamuksen lisäämiseksi. Tämä luottamus taas varmasti versoisi positiivisella tavalla myös kultaranta-keskusteluissa esillä olleen digitalisaation hyödyntämiseen sekä yleisesti kansalaisten itsensä toteuttamisen mahdollisuuksiin. Retoriikka, jossa verkosta maalataan synkeä, varautumisajattelun leimaama tila, saattaa kääntyä itseään vastaan ja eristää ihmisiä tekemästä asioita, mitä he parhaimmillaan kykenisivät itsestään irti saamaan. Puhumattakaan nyt siitä, että sananvapauden edistämisen tulisi olla meille itseisarvo.

Yhteenveto

Tiedustelusta, informaatiotilan kansainvälisestä luonteesta tai kyberturvallisuudesta puhuttaessa valtionjohdon olisi hyvä jo lähtökohtaisesti tukeutua kaksoisstrategiaan, jossa varautumisen logiikkaa korostavan raiteen rinnalla kuljetettaisiin vastapainona aktiivista diplomaattista sitoutumista ja sääntöperustaisen kansainvälisen järjestyksen merkitystä korostavaa linjaa. Esimerkiksi vuonna 2013 julkaistussa Suomen ensimmäisessä kyberturvallisuusstrategiassa kansainvälisyys vaikutetaan ymmärrettävän lähinnä kapeasta hyötynäkökulmasta omien kyberturvallisuuskyvykkyyksien kehittämiseksi. Pyrkimys kansainväliseen vaikuttamiseen kybernormiston ja kyberdiplomatia-aloitteiden kehittämiseksi voisi olla oivallinen tulevaisuuden painopiste Suomelle. Kyberturvallisuutta koskevien kansainvälisten neuvottelujen onnistuminen luonnollisesti lisäisi myös valtiotoimijoiden vastavuoroista luottamusta ja lieventäisi turvallisuusdilemman painetta. Toisekseen, aktiivisen ulkopolitiikan linja korostaisi kansainvälisen politiikan yhteistyövaraisen turvallisuuden kuvastoa myös Suomen kansalaisten näkökulmasta. Katteettomalle pohjalle tätä mielikuvaa ei kuitenkaan tule rakentaa, joskin yhtä lailla olisi onnetonta, jos kansalaisten käsitys kansainvälisistä suhteista vilisee ratkaisemattomia uhkakuvia, piileviä riskejä ja trollitehtaita ilman mitään varaventtiilejä. Tämä kuva kun ei todellisuutta sellaisenaan vastaa. Lisäksi se heikentää – näin rohkenen hieman spekulatiivisessa hengessä väittää – suomalaisten toimeliaisuutta ja rohkeutta hyödyntää verkon ja digitalisaation mahdollisuuksia täysimääräisesti.

***

P.S. Kaikkinensa Kultaranta-keskustelut olivat henkilökohtaisella tasolla hieno kokemus sekä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua edelleen kesän kynnyksellä mukavasti piristävä tapahtuma. Ulkomaalaisten, varsin vaikutusvaltaisten puhujien kutsuminen oli mielestäni hieno kehitysaskel tapahtuman konseptille. Suuret kiitokset omalta osaltani tasavallan presidentille kutsusta tilaisuuteen sekä kaikille tilaisuuden järjestäjille onnistuneen tapahtuman luomisesta. Toivottavasti myös jatkossa tilaisuuteen kutsutaan nuoria tutkijoita sekä sosiaalisessa mediassa vaikuttavia keskustelijoita mukaan – näin myös keskustelun moniäänisyys sekä tilaisuuden jälkeinen tavoitettavuus vahvistuvat.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

thoughts for the post-2008 world

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: