Heavy metal -diplomatiaa ja sapelinkalistelua

Puolustusministeri Ashton Carter vahvisti Wall Street Journalin mukaan toissapäivänä Tallinnassa Yhdysvaltain aikeet ennakkosijoittaa raskasta asekalustoa kuuteen Itä- ja Keski-Euroopan maahan. Kysymys NATO:n sotilaallisen läsnäolon vahvistamisesta, jopa mahdollisten pysyvien joukkojen sijoittamisesta Baltian ja Itä-Euroopan alueelle, on toki leijunut ilmassa jo pidempään. Tässä suhteessa tankkien, tykistön ja muun varustuksen tilapäiseksi mainittu ennakkosijoituspäätös on tietoisen varovainen, mutta kuitenkin symbolisesti merkittävä signaali, kuten esimerkiksi Kristi Raik on Helsingin Sanomissa todennut. Päätös kaluston ennakkosijoittamisesta on ollut esillä ainakin NATO:n viime syksyn Walesin huippukokouksesta eteenpäin. Uutta on ilmeisesti vain toteutuksen aikataulu (sen nopeutuminen) sekä päätöksen sisällön konkretisoituminen Yhdysvaltain kaluston osalta.

Päätöksestä lähtevä viesti on kuitenkin selvä ja kuuluva. Se on suunnattu ainakin kolmeen osoitteeseen. Ensinnäkin päätös konkretisoinee Yhdysvaltain kotiyleisölle viestiä siitä, että Obaman hallinnon kiinnostus myös Eurooppaa sekä laajemmin liittolaissuhteidensa uskottavuuden ylläpitämistä kohtaan ei ole lipsumassa. Toisekseen kysymys on rauhoittavasta, vaikkakin varsin symbolisesta eleestä omille liittolaisille. Yhdysvallat pyrkii osoittamaan sitoutumisensa liittokunnan yhteiseen puolustukseen sekä jakavansa Baltian maiden huolen alueen turvallisuustilanteen muutoksesta ja Venäjän intentioista.

Kolmas viesti lähtee Venäjän suuntaan. Vaikka päätös istuukin ulkomuodoltaan sarjaan ”muskelinpullistelu” ja ”heavy metal -diplomatia” – näin Mark Galeottin ilmausta lainatakseni – on viestin terävimpiä reunoja pyritty hiomaan pehmeämmiksi. Yhdysvaltain suunnitelmien noustua mediakeskusteluun aivan kotoisten Kultaranta-keskustelujemme aattona vajaat pari viikkoa takaperin, käynnistyi Venäjän ja Yhdysvaltain välillä välittömästi sananvaihto, jonka lomassa Yhdysvaltain maavoimien eversti Steve Warren lievensi lähtevän signaalin pisteliäisyyttä. Warren mainitsi kyseessä olevan vain harjoituskalustoa koskevasta päätöksestä (ja vieläpä varsin pienestä määrästä sellaista). Warren jatkoi toteamalla, että kyseessä ei sentään ole ydinasejärjestelmien sijoittamisesta, viitaten näin Vladimir Putinin samassa yhteydessä esittämiin kommentteihin Venäjän mannertenvälisten ballististen ohjusten modernisointisuunnitelmista.

Yhdysvaltain viestin olennainen osa oli esittää päätös varovaisena ”askeleena”, josta siis voi tilanteen niin vaatiessa askeltaa myös eteenpäin. Kyseessä vaikuttaisi olevan klassinen kriisinhallintaan pyrkivä viesti, jonka pääasiallinen tehtävä on antaa ennalta ehkäisevä varoitus mahdollisista tulevista reaktiosta ja vastatoimista, jos yleinen turvallisuustilanne edelleen heikkenee tai koettu uhka kasvaa. Vaikka varsinaiseen kuilun partaalla tapahtuvaan tasapainotteluun on vielä useita askelia matkaa, lienee keskeisintä ymmärtää se symbolinen arvo, mikä kätkeytyy juuri Yhdysvaltain kaluston varastointiin ja sitä kautta tämän turvallisuusintressien entistä elimellisempään linkittämiseen Itä- ja Keski-Eurooppaan maaperälle. Itse asiassa viimeisin päätös voidaan hyvin nähdä osana laajempaa ja pidempään Yhdysvaltain suunnittelemaa askelmerkkien sarjaa, johon liittyvät myös esimerkiksi aikaisemmat päätökset Baltian ilmavalvontaan osallistuvien hävittäjien lisäämisestä sekä Baltiassa ja Puolassa kiertävien joukkojen kasvattamisesta (ks. esim. McNamara et al. 2015, ss: 14-18). Yhdysvallat pyrkivät askelmerkeillään luomaan johtimen sen turvallisuusintressien sekä toisaalta Itä-Euroopan NATO-jäsenten alueellisen koskemattomuuden välille.

Venäjän vastaus

Venäjän vastaus Yhdysvaltain ilmoitukseen ansaitsee oman käsittelynsä. Ensimmäisessä vaiheessa Venäjän viranomaiset viittasivat yleisesti vastaavansa Yhdysvaltain ja NATO:n mahdolliseen uhkaan ”asianmukaisella tavalla”. Tässä yhteydessä Venäjän puolustusministeriöstä mainittiin muun muassa Kaliningradiin suunniteltujen Iskander-ohjusten sijoittelun nopeuttaminen. Lisäksi Venäjä totesi olevansa pakotettu edelleen vahvistamaan joukkojaan sen länsiosissa, mukaan lukien Valko-Venäjällä, jos Yhdysvaltain suunnitelmat toteutuvat.

Enemmän huomiota keräsi kuitenkin Vladimir Putinin erikseen antama lupaus lisätä vielä tämän vuoden kuluessa 40 uutta mannertenvälistä ohjusta Venäjän ydinasekapasiteettiin. Putin mainitsi puheessaan myös muita uusia aseita, kuten tankkeja. Strategisten ballististen ohjusten modernisaatioaikeet jäivät kuitenkin selvemmin median haaviin.

Putinin Moskovassa järjestetyillä sotilasmessuilla esittämä puhe sekä maininta ydinasevarustelusta tulkittiin automaattisesti lännen suuntaan lähteneeksi nokitukseksi sekä vastaukseksi Yhdysvaltain suunnitelmiin. Viittasihan Putin puheessaan myös Yhdysvaltain kaluston ennakkosijoitusaikeisiin. On kuitenkin muistettava, kuten edelläkin viittaamani Mark Galeotti on todennut, ettei Putinin ilmoituksessa sinänsä ollut mitään uutta. Venäjän suunnitelmat ydinasejärjestelmien modernisaatiosta ovat olleet tiedossa jo jonkin tovin, eivätkä nykyiset suunnitelmat väistämättä edes riko vuonna 2010 Yhdysvaltain ja Venäjän välille solmittua uutta START-sopimusta.

Putin toki tiedostaa, että ydinasekortin esittely on symbolisesti mitä selkein signaloinnin väline, ainakin mitä lännen huomion herättämiseen tulee. Kyse on siis ennen kaikkea poliittisesta painostuksesta – ydinaseiden sotilaallinen rooli Venäjän kansallisessa turvallisuuspolitiikassa on ennen kaikkea varattu viimekätiseksi pelotteeksi Venäjän valtion olemassaoloa uhkaavia eksistentiaalisia uhkia, eli käytännössä muita ydinaseita ja niitä vastaavia asejärjestelmiä vastaan (sotilasdoktriinista lisää myöhemmin). Konkreettisena kriisinhallintamekanismina ydinaseuhalla on (toivottavasti) hyvin vähän käytännön arvoa.

Venäjä nosti esiin nimenomaan mannertenväliset ohjukset. Näin ollen viesti on suunnattu korostetusti Yhdysvalloille. Viesti yhdistää Yhdysvaltojen Euroopassa NATO:n puitteissa toteuttamat sotilaspoliittiset ratkaisut suoraan Yhdysvaltojen ja Venäjän väliseen ydinasetasapainoon. Johtopäätöstä tukee myös Putinin viittaus Yhdysvaltain Eurooppaan suunnittelemaan, jo vaiheittain toteutettuun ohjuspuolustusjärjestelmään, jota Venäjä on jo pitkään pitänyt sekä symbolisena haasteena sen suurvaltastatukselle että haasteena strategisen ydinasepelotteen tasapainolle Yhdysvaltain ja Venäjän välillä.

Ydinaseuhkan mainitseminen on näin ollen Yhdysvaltain ennakkosijoituspäätökseen nähden tietoisen epäsymmetrinen puheteko; Venäjä toisin sanoen sitoo Ukrainan kriisin heijastevaikutukset sekä Yhdysvaltain ennakkosijoituspäätöksen suoraan laajempaan, lännen ja Venäjän väliseen, alati jähmettyvään konfliktiin, jonka juuret se ulottaa ydinasekysymysten osalta pitkälle 2000-luvun alkupuolelle. Eräänlaista muistin tai narratiivin hallintaakin tilanteessa on siis havaittavissa.

Sapelinkalistelua

Ymmärrys siitä, että päätökset ydinasevarustelun modernisoinnista – suunnitelmiahan toteuttavat tällä hetkellä lähes kaikki ydinasevallat, ei siis vain Venäjä – olivat jo ennalta tiedossa, ei luonnollisesti tee itse ajatuksesta yhtään sen vähemmän huojentavaa. Galeotti tosin oli valmis näkemään pilvessä hopeareunuksen: jo tehtyjen ydinaseiden modernisaatiosuunnitelmien toistaminen sekä nykytilanteeseen nähden sotilaallisesti käyttökelvottomaan aseeseen viittaaminen on helpottavampi uutinen, jos sitä vertaisi esimerkiksi hypoteettiseen ilmoitukseen keskittää erikoisjoukkoja lähelle Baltian rajaa.

NATO:n ja Yhdysvaltain vastareaktioissa hopeareunusta ei löydetty. NATO:n pääsihteeri Jens Stoltenberg näki Putinin vastauksen vaarallisena sapelinkalisteluna, joka lisäisi entisestään epätasapainoa, ilmeisesti sekä alueellisesti että idän ja lännen suhteissa yleisesti. Toisaalta myös Stoltenberg lisäsi, että kyseessä on tavallaan looginen jatko Venäjän jo pidempään käynnissä olleessa varustelupolitiikassa, jossa ydinaseet muodostavat keskeisen elementin.

Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry oli sanoissaan jokseenkin varovaisempi. Kerryn mukaan Putinin ydinasemodernisaatiota koskeva ilmoitus muistutti kylmän sodan kaltaiseen tilanteeseen johtavaa taka-askelta. Lisäksi Kerry arvuutteli, onko kyseessä vain voimannäytön valmiutta esittelevää muskelinpullistelua, päätyen kuitenkin toteamaan, ettei tämän tason uhkauksesta voi olla huolestumatta – ikään kuin Kerry olisi rivien välissä nostanut Venäjän juuri sen kaipaamalle suurvaltajalustalle. Kerry onkin viime aikoina ollut puheväleissä Venäjän ulkoministeri Lavrovin kanssa Ukrainan kriisin suhteen. Puheyhteyden ylläpitäminen, jonka on huhuttu tuovan Yhdysvaltain ja Venäjän välisen suoran neuvotteluraiteen nykyisen Normandia/Minsk-formaatin rinnalle, saattaisi osaltaan selittää astetta varovaisempaa vastausta.

Ydinaseiden lumoa

Putin siis viittasi ohjusilmoituksessa NATO:n ja Yhdysvaltain ohjuspuolustuspolitiikkaan, joka on ollut Venäjän hampaissa aina siitä asti, kun George W. Bushin hallinto vuonna 2002 irtautui ohjuspuolustusjärjestelmiä rajoittavasta sopimuksesta (tämä kylmän sodan kenties merkittävin suurvaltojen ydinasevalvontasopimus allekirjoitettiin vuonna 1972) ja ilmoitti panostavansa järjestelmien kehittämiseen. Yhdysvaltojen vakuutukset siitä, että sen Eurooppaan sijoittamat ohjuspuolustusjärjestelmän osat ovat suunnattu Iranin ballististen ohjusten (ei vain ydinohjusten) muodostamaa uhkaa vastaan, ja ettei ohjuspuolustusjärjestelmä edes kykenisi mitätöimään Venäjän nykypelotteen uskottavuuden kannalta keskeistä vastaiskukykyä, ovat kaikuneet Venäjällä kuuroille korville.

Miksi sitten ydinaseet vaikuttavat edelleen olevan niin merkittävässä roolissa Venäjän retoriikassa? James Mashiri ja Katri Pynnöniemi ovat tulkinneet ydinaseiden roolin selkeytyneen hienoisesti Venäjän hiljattain kriisiajan taajuudelle uudelleenviritetyssä sotilasdoktriinissa (ks. sivut 37–38). Varovainen liukuma pois rajoitetun ydinsodan konseption korostamisesta sekä toisaalta ydinaseiden näkemisestä eskalaation hallinnan välineinä tuottavat edellä mainittua selkeyttä sekä vahvistavat kuvaa ydinaseiden roolista nimenomaan viimekätisenä, kansallista olemassaoloa haastavia uhkia vastaan suunnattuna pelotteena. Sotilasdoktriinin linjaukset siis voisivat viitata jopa ydinaseiden roolin hienoiseen liudentumiseen. (On toki huomattava, että Venäjän sotilasdoktriini on julkinen asiakirja, jollaisena sitä tulee myös tulkita. Toisin sanoen sitä tulee tarkastella myös ulospäin suunnattuna viestinä sekä osana sen laajempaa sotilaspoliittisen ajattelun perinnettä Venäjällä, kuten myös Mashiri ja Pynnöniemikin toteavat.)

Ydinaseiden roolin ”selkeytyminen” siirtää huomiota ”tavanomaisten” aseiden saralla tapahtuvaan teknologiseen kehitykseen sekä entistä hämärärajaisempiin sodankäynnin ja muun poliittisen vaikuttamisen muotoihin. Yliääninopeuteen kykenevät ”tavanomaiset” risteilyohjukset, muut vastaavat täsmäaseet sekä esimerkiksi automatisoidut asejärjestelmät ovat tällä hetkellä kuumia perunoita suurvaltain pelipöydillä. Varustelukierrepaineet kyseisten asejärjestelmien kohdalla ovat kovat, eikä olekaan ihme, että esimerkiksi Venäjä on pyrkinyt (toistaiseksi turhaan) sitomaan globaalin tason iskukykyyn yltävät ”tavanomaiset” täsmäohjukset perinteisesti vain strategiset ydinaseet käsittävän START-regiimin asevalvontaneuvotteluiden agendalle.

Toistuvat viittaukset ydinasepelotteeseen kielivät kuitenkin edelleen Venäjän pitkästä ydinasepolitiikan perinteestä ja ”Pommille” annetuista merkityksistä. Tämäkin perinne kuitenkin elää ajassa. Kuten Kultaranta-keskustelujen Venäjän kehitys -työryhmän puheenjohtajana toiminut René Nyberg asian yleisen keskustelun lomassa esitti: Venäjällä puhutaan nykyään ydinaseista selvästi Neuvostoperinnettä varomattomammin. Raskaiden pommikoneiden lentoaktiivisuuden lisääntyminen muun muassa Itämerellä, diplomaattitasolla esitetyt uhkaukset ydinaseiden mahdollisesta kohdistamisesta NATO-maihin, ydinasekynnyksen ylittävien kansallisten intressien liittäminen Krimin niemimaahan… sanat ja teot luovat hämärää sinänsä doktriinitasolla kirkastuneen ydinasepolitiikan ympärille. Uskottavan sotilaallisen pelotteen lisäksi ydinaseet ovatkin edelleen vahva poliittisen vaikuttamisen väline. Ylenpalttinen julkinen ydinasekortin vilauttelu ja poliittinen hyödyntäminen saattaa kuitenkin paradoksaalisesti myös nakertaa ydinasepelotteen uskottavuutta (pelotteen uskottavuuden ylläpitämisen haaste on tietysti ydinasestrategioista käytävän keskustelun ikuisuuskysymys ainakin Korean sodasta eteenpäin).

Jähmeän kriisin sokeat pisteet

Venäjän ydinaseperinteen tausta on tietysti kylmän sodan ajan supervaltastatuksessa. Venäjän taloudelliset haasteet 1990-luvulla korostivat ydinaseiden roolia entisestään. Onkin muistettava, että Venäjä on edelleen maailman toinen globaalin tason ydinasevalta, mikä on tunnustettu myös suurvaltojen välisin sopimusjärjestelyin. Venäjän käsitys sen ydinasepelotteesta on siis vahvasti kytköksissä ajatukseen tasavertaisesta asemasta Yhdysvaltojen kanssa. Tämän tasapainotilan säilymistä aikana, jota luonnehtivat merkittävät tavanomaisten asejärjestelmien varustelupaineet, voidaan pitää Venäjän kannalta entistä tärkeämpänä symbolisena tekijänä. Lisäksi tulkitsen, että Venäjä pyrkii sitomaan kommenteillaan huomion – jota se eittämättä ydinasekortin käyttämisellä länsimaissa saa – Ukrainan kriisistä ja Krimistä laajempaan, heidän näkökulmastaan jo pidempään jatkuneeseen välirikkoon lännen (erityisesti Yhdysvaltain) ja Venäjän välillä.

Meneillään on todennäköisesti pitkään ja intensiteetiltään vaihtelevien käänteiden kautta jatkuva, osittain jo alueellisella tasolla jähmettynyt kriisi, jonka ytimessä tulisi olla huoli Ukrainan tulevaisuudesta ja tavallisten ihmisten turvallisuudesta. Samalla Yhdysvaltain ja Venäjän välinen ydinasevalvontapolitiikka polkee paikallaan, ellei ota jopa taka-askelia – tästä konkreettisena esimerkkinä käy jo pari vuotta jatkunut kissa ja hiiri -leikki vuonna 1987 solmitun, symbolisestikin erittäin merkittävän keskimatkan ydinvoimasopimuksen mahdollisten rikkomusten todentamisen ympärillä.

Ukrainan sodan ympärillä käytävä laajempi arvopoliittinen kädenvääntö on kuitenkin korostuneesti alueellinen kriisi. Tämä on Euroopalle uusi tilanne – jähmettymässä oleva alueellinen selkkaus hivuttaa mannerta päivä päivältä kohti maailmanpolitiikan marginaalia. Euroopan katse harhailee, eikä se kohtaa enää esimerkiksi Lähi-idän tilannetta entisellä herkkyydellä. Siellähän Venäjän ja Yhdysvaltain intressit lyövät paikoin jopa kättä yhteen. Potentiaalisia voittajia jähmettyvästä kriisistä on enää vaikea löytää, ellei sitten kohdista katsettaan tyystin pois Euroopasta, Venäjästä ja Ukrainasta. Tähän ei olla näillä leveys- ja korkeusasteilla viimeisten vuosisatojen aikoina totuttu. Euroopan ajatukset ovat saaneet ehkä turhankin pitkään viipyillä oman erinomaisuuden historiallisen nostalgian tuottamissa lämpimissä tunteissa. Toisaalta katse pitäisi kääntää tavallisiin ihmisiin, jotka niin usein unohtuvat suurvaltapolitiikan jalkoihin. Paikoin löysästäkin ydinasepelotteen olemassaolosta muistuttavasta puheesta kun on mahdollisimman pitkä matka tavallisten Ukrainassa kärsivien ihmisten arkeen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: