Ydinasepolitiikan paradoksit, järjettömyydet ja tulevaisuus

Cenotaph and Atomic Bomb Dome, Peace Memorial Park, Hiroshima, Japan. Kuva: Wikimedia Commons.

Cenotaph and Atomic Bomb Dome, Peace Memorial Park, Hiroshima, Japan. Kuva: Wikimedia Commons.

Kirjoitus on julkaistu alunperin 6.8.2015 Hiroshiman 70-vuotispäivänä otsikolla ”Hiroshiman varjot – 70 vuotta Pommista”. Tämä on päivitetty sekä joillain ajankohtaisilla esimerkeillä täydennetty versio (26.8.2016)  noin vuosi sitten julkaistusta tekstistä.

Kuun alkupuolella vietettiin jälleen Hiroshiman pommituksen vuosipäivää. Hiroshiman uhrien edelleen vakavana kantava ääni muistuttaa meitä ydinaseiden käytön järjettömyydestä. Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten vaikutusta toisen maailmansodan päättymiselle sekä Japanin antautumiselle voi tuskin kiistää. Hyötylaskelmat loppusodan hinnasta ilman atomiaseen vaikutusta johtavat moraalisesti niin häilyvälle maastolle, etten tässä yhteydessä tohdi sinne astua. Nykyteknologiaan verrattuna alkeellisina pidettävien atomiaseiden tuhovoima Hiroshimassa ja Nagasakissa riitti kuitenkin vakuuttamaan poliitikot ydinaseiden perimmäisestä luonteesta – ydinaseiden sotilaallinen käyttökynnys nousi viikossa tähtitieteellisiin lukemiin.

Supervaltojen ydinasepariteetin vakiintuminen ja vastavuoroisen tuhon mahdollisuuden ymmärtäminen 1950- ja 60-lukujen kuluessa nostivat ydinaseiden ensikäytöstä seuraavat riskit kysymyksiksi ihmiskunnan olemassaolon jatkumisesta. Ydinaseiden teknistä kehitystä, mikä siirsi ydinpelotteen 1950-luvun puolesta välistä eteenpäin pommikoneiden lisäksi myös maahan ja merelle, sekä ydinaseiden käyttöoppien muotoilua, ohjasi nimenomaan ajatus, ettei niitä koskaan jouduttaisi laukaisemaan. Strategistit, joista yhä useampi alkoi tulla siviilipuolelta, aloittivat samalla omat, kylmäkiskoisilta vaikuttavat kiistansa ydinasestrategioiden muodosta sekä näiden suhteesta supervaltojen ydinasevalvontapyrkimyksiin, joiden maailmanlaajuinen merkitys nousi kouriintuntuvasti esiin Kuuban ohjuskriisin myötä 1960-luvulla.

Paradokseja ja uskottavan pelotteen metsästystä

Uskottava pelote vaati riittävän uskottavaa näyttöä siitä, että ydinaseita ollaan myös äärimmäisessä, joskin samalla kuviteltavissa olevassa tapauksessa valmiita käyttämään. Tässä mielessä ydinaseiden julistaminen puhtaasti sotilaallis-operationaalisessa mielessä käyttökelvottomiksi pelotteen välineiksi ei ole tyydyttävä lähtökohta, vaan pikemminkin osoitus vaarallisesta peloteoptimismista. Tämä puolestaan johtaa helposti ristiriitaan ydinaseiden leviämisen estämisen tavoitteen kanssa – jos kerran ydinaseet ovat ”vain” pelotetta tuottamassa, ja vieläpä oletettavan tehokkaita tällaisessa tehtävässä (mikä ei tosin pidä paikkaansa, mihin palaan myöhemmin), miksei siis ydinaseiden leviäminen uusien valtioiden käsiin vain lisäisi kansainvälistä vakautta? Näinhän on aikanaan provosoivasti argumentoinut proliferaatio-optimismiansa muun muassa Kenneth Waltz.

Ydinasepelotteen uskottavuus punnitaan niin psykologisella kuin tekniselläkin tasolla. Ydinasestrategiseen ajatteluun nousee tässä ristivedossa nopeasti ajatellen mielettömyyksiltä vaikuttavia ajatusrakennelmia, kuten opit rajoitetusta ydinsodasta, ydinaseiden roolista alueellisen eskalaation hillitsijänä (NATO kylmän sodan aikaan; Venäjä nykyään) – esimerkiksi Venäjän niin kutsutussa asymmetrisessä eskalaatio-opissa ydinasein suoritettavan ensi-iskun kynnys madalletaan pelotetta edistäväksi vastaiskuksi tavanomaisin asein suoritettavia provokaatoita vastaan. Samalla kuitenkin käsitys sodankäynnin luonteesta ja tulkinnat kansallista turvallisuutta haastavista vakavista provokaatioista ovat yhteiskunnallisen kokonaisturvallisuuden, hybridiuhkien ja mittavan propagandavyörytyksen kaltaisten ilmiöiden ja käsitteiden johdosta liudentunut melkoisesti kylmän sodan vuosista.

Toisaalta on huomattu, että samalla kun ydinaseet vaikuttavat lisäävän vakautta strategisella (mannertenvälisellä) tasolla – ainakin kaksinapaisessa kansainvälisessä järjestelmässä – vaikuttaa strateginen ydinasepariteetti lisäävän paradoksaalisesti epävakautta alueellisella tasolla sekä tätä kautta matalamman intensiteetin konfiltien todennäköisyyttä. Tämä tasapaino-epätasapaino -paradoksiksi hieman kömpelösti nimetty ilmiö muistuttaa tosin myös Intian ja Pakistanin välistä suhdetta, jossa ydinaseet ovat olleet riittämättömiä luomaan tavanomaiset konfliktit estävän pelotteen. Samalla paradoksi näkyy siten, että Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton ydinasepariteetin ja -tasapainon vastavuoroisen tunnustamisen jälkeen supervallat osallistuivat kasvavasti esimerkiksi sijaissotiin kylmän sodan loppupuolella.

Niin mieletön tämä ase on, että ristiriidat sen ympärillä seuraavat toisiaan. Otetaan esimerkiksi ohjuspuolustus. Pinnallisesti katsoen kyse on sanamukaisesti mitä defensiivisimmässä tarkoituksessa kehitetystä asejärjestelmästä. Ydinasepelotteen varaan rakentuvassa turvallisuusjärjestelmässä jo pelkkä mahdollisuus täydellisen ohjuspuolustuksen kehittämisestä osoittautuu kuitenkin mitä epävakauttavimmaksi tekijäksi; täydellisen ohjuspuolustuksen saavuttaminen kun nostaisi – ainakin mitä kylmäkiskoisen peliteorian rationaalisuusolettamia on seuraaminen – samaisen puolustajan yllykkeitä hyödyntää varsinaista hyökkäyksellistä ydinasekapasiteettiaan lamaannuttavan ensi-iskun merkeissä; tai tältä tilanne saattaa näyttää vastapuolen silmin – puolustus onkin paras hyökkäys. Näin suunnitelmat täydellisen ohjuspuolustuksen rakentamisesta ovat omiaan lisäämään vastapuolen tarmokkuutta hyökkäysaseistuksen teknologiseen ja määrälliseen kehittämiseen, kuten kylmän sodan loppupuolella tapahtui.

Ei lienekään yllättävää, että Reaganin ja Gorbatshovin lopullinen läpimurto ydinaseettoman maailman saavuttamiseksi, jota historioitsijoiden mukaan molemmat valtionjohtajat aivan aidosti tavoittelivat, kompastuikin lopulta saavutetun dialogin kokonaisuutta vasten mitättömältä vaikuttavaan kiistaan Reaganin pakkomielteeksi muodostuneen ohjuspuolustussuunnitelman jäädyttämistä koskevista yksityiskohdista. (Tai ainakin näin herkullisen narratiivin voi rakentaa hiljattain julkaistujen dokumenttien pohjalta, jotka paljastavat Reaganin, Shultzin, Gorbatshovin ja Shevardnadzen välisen huikean loppukeskustelun Reykjavikin lokakuun 1986 huippukokouksessa sekä siihen liitetyn historiallisen mahdollisuuden menettämisestä.)

Toisen iskun lamauttavan tuhokyvyn takaavan, ja täten pinnallisesti katsoen puolustuksellisen teknologian pakonomainen kehittäminen johti tunnetusti massiivisiin asevarusteluponnistuksiin kylmän sodan aikana. Tällä lienee ollut vähintään vahvistava vaikutus Neuvostoliiton romahtamiseen johtaneessa monisyisessä prosessissa. Varustelukierteen sekä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suhteiden aallonpohja 1980-luvun alussa johti myös ihmiskunnan katastrofin partaalle siirtäneisiin virhetulkintoihin, joiden heijasteita analyytikot ovat huolestuttavasti alkaneet nähdä myös lännen ja Venäjän nykyisenkin kriisin yhteydessä.

Pitkälti käyttökelvottomiksi todetuilta ydinaseilta edelleen toivotun pelotteen uskottavuuden ylläpitäminen oli  johtaa niiden tahattomaan käyttöön Euro-ohjuskriisin huipentuessa loppuvuonna 1983, kun Neuvostoliitossa tulkittiin Yhdysvaltain ja NATO:n sotaharjoituksissa tekemiä manöövereitä turhankin uskottavina. Samalla on muistettava, että maailmasta tuskin löytyy toista aselajia, jonka käyttämättömyyden varjeluksi – siis pelotteen uskottavuuden takaamiseksi ja ylläpitämiseksi – suoritettavat rauhanajan manööverit, harjoitukset, rutiininomaiset huoltotoimenpiteet ja aseiden fyysinen liikuttelu ovat johtaneet niin lukuisiin onnettomuuksiin ja läheltä piti -tilanteisiin, kuin ydinaseet.

Ihmiskunta on saanut koistaiseksi kiittää Hannu Hanhen onneaan, mutta myös ponnistuksia vastavuoroista luottamusta lisäävien asevalvontamekanismien luomiseksi. Juuri tällaiseen ”onnettomuuksien välttämisen tiehen” perustui hiljattain tasavallan presidentti Sauli Niinistön tekemä huomio Itämeren lentoturvallisuuden parantamista koskevista monenkeskisistä keskusteluista. Sittemmin Venäjä hämärsi omilla vastauksillaan Niinistön Venäjän suuntaan selvästi osoitettuun huomioon liittyneen asiakeskustelun edellytyksiä. Suomessa keskustelu siirtyi lähes yhtä nopeasti itse asiasta kompleksisen Venäjä-suhteemme vatvomiseksi.

Ei täysin käyttökelvoton ase?

Palataan vielä hetkeksi kylmän sodan ydinaseperintöön. Samalla kun supervallat jatkoivat ratkaisun etsimistä ydinaseidepelotteen uskottavuuden ylläpitämisen ja käyttämättömyyden periaatteen väliseen dilemmaan, jatkui myös ydinaseiden leviäminen uusien valtioiden käsiin. Se, että ydinaseita pidettiin tiettyjä rajoitetun ydinsodan konseptioita lukuun ottamatta sotilaallisesti käyttökelvottomina, erityisesti niiden käytöstä aiheutuvien poliittisten ja moraalisten seurausten johdosta, ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö niiden halluspidolla ja omistamisella olisi ollut käytännön merkitystä, myös sotatoimien yhteydessä.

Hieman kääntäen voidaankin esittää, että ydinaseita opeteltiin aina Korean sodasta [1] eteenpäin ”käyttämään” hienovaraisesti ilman, että niitä tarvitsisi laukaista tai että niiden sijoittelun varassa harrastettu painostus johtaisi odottamattomiin vastareaktioihin ja virhetulkintoihin. Tähän ajatus pelotteesta ja painostamisesta kiteytyy. Yksi tutkituimmista esimerkeistä ydinasepolitiikan höydyntämisestä painostuskeinona (joskaan ei suorana uhkauksena) taitaa olla presidentti Nixonin määräämä globaali ydinasevalmiuden nostoon tähdännyt mittava operaatio elokuussa 1969. Operaatiollaan Nixon pyrittiin vaikuttamaan Neuvostoliiton Pohjois-Vietnamille antamaan tukeen signaloimalla draamaattisesti Yhdysvaltain valmiutta eskaloida konflikti (taktisten) ydinaseiskujen tasolle. Kuten hyvin tiedetään, Nixonin ”hullun miehen teorian” kouriintuntuvimmalla sovelluksella ei ollut sanottavaa vaikutusta sotatoimien kululle (Pohjois-Vietnamiin asti Nixonin signaalit tuskin kantoivat). Neuvostoliitto ei myöskään ryhtynyt signaloinnin toimesta painostamaan Pohjois-Vietnamia Yhdysvalloille suotuisiin rauhanneuvotteluihin. Vielä Berliinin kriisin aikaan vuonna 1948 vastaavanlainen signalointi, joskin pienemmässä mittakaavassa ja suoraan Neuvostoliitolle osoitettuna, saattoi Yhdysvaltain ydinasemonopolin lyhyeksi jääneellä aikakaudella tepsiä.

Tuskin ydinaseet olisivat levinneet nykyisten yhdeksän ydinasevaltion haltuun, jos ne täysin kömpelöitä tai hyödyttömiä olisivat. Vastakkaiset esimerkit ovat vähissä. Etelä-Afrikka on tiettävästi ainoa, alkeellisen ydinasekapasiteettinsa vapaaehtoisesti hävittänyt valtio [2]. Ei Pommia siis aivan käyttökelvottomana aseena olla pidetty – eikä pidetä, varsinkin kun ottaa huomioon ydinaseiden mittavat ylläpitokustannukset. Toisaalta kylmän sodan aikaan esimerkiksi Yhdysvallat pitivät ydinasepainotteista pidäkettä varsin edullisena vaihtoehtona eurooppalaisten liittolaistensa turvallisuuden takaamiseksi Neuvostoliiton ja Varsovan liiton tavanomaisten joukkojen ylivoimaa vastaan.

Myös NATO:n edelleen vahvana porskuttava ydinasesuunnittelu ja sen keskeisyys liittokuntapolitiikassa käy esimerkistä ydinaseiden ”käyttökelpoisuuden” sitkeydestä. Turkin sisäisten levottomuuksien yhteydessä käynnistynyt keskustelu Yhdysvaltain Eurooppaan eteentyönnettyjen ydinaseiden kohtalosta käy tästä hyvänä esimerkkinä – vielä 2000-luvun alussa Yhdysvallat vetivät lentokonesijoitteiset taktiset ydinaseensa Kreikasta takaisin Yhdysvaltoihin. Ukrainan ja Syyrian sotien leimaamassa kansainvälisessä ilmapiirissä Turkissa sijaitsevia noin 50 ydinkärkeä on, toisin kuin Kreikan tapauksessa, spekuloitu lähinnä siirrettäväksi johonkin toiseen NATO-maahan Euroopassa. Lisäksi ainakin Puola on mainostanut poliittista valmiuttaan osallistua NATO:n ydinasejako-ohjelmaan. Nämä sotilaallisesti jo lähes käyttökelvottomat ja miljardeja maksavaa modernisaatio-ohjelmaa odottavat taktiset ydinaseet nähdään useassa itäisen Keski-Euroopan maassa eräänlaisena toteemina – symbolina, joka materialisoi Yhdysvaltain sitoutumisen Euroopan puolustukseen.

Taiwanin, Japanin ja Etelä-Korean reaktiot Donald Trumpin vastuuttomiin ydinasepuheisiin osoittavat, kuinka painava rooli eteentyönnetyllä ydinasepelotteella on edelleen Yhdysvaltain liittolaispolitiikassa. Ydinaseita ”käyttävät” ja ovat ”käyttäneet” näin lukuisat liittosuhteittensa kautta ydinasesateenvarjon alla värjöttelevät valtiot. Esimerkiksi Norja ”käytti” kylmän sodan aikana Yhdysvaltain ydinaseita – tai paremminkin rauhanajan ydinaseettomuuden politiikkaansa sekä tähän liittyvän ”ydinaseoption” ja Pohjolan strategisen tasapainotilan kytköstä (Norjan UPI:laisten keksintö 1960-luvun alussa) useampaankin otteeseen.

NATO:n jäsenvaltiot käyttävät yhtä lailla ydinaseita osana turvallisuuspolitiikkaansa sopimusjärjestön strategian kautta (vaikka useat asiantuntijat katsovatkin ydinasepelotteen merkityksen laskuun Euroopassa Venäjän uhkan kasvun kokemisesta huolimatta). Venäjä on käyttänyt ydinasekorttiaan tätäkin suoremmin, jopa suoria uhkauksia Euroopan NATO-maita kohtaan esittäen. Putin siis soveltaa omaa versiotaan ”hullun miehen teoriasta”. On myös mainittava lukuisat ydinasekynnysvaltiot, jotka käyttävät ydinasekapasiteetin hankkimisen mahdollisuuteen kätkeytyvää latenttia pelotetta hyväkseen eräänlaisena neuvotteluvalttina.

Ja lopulta tulee se kolikon kääntöpuoli: kaikki edellä mainittu, poliittiseen ”käyttökelpoisuuteen” viittaava todistusaineisto tuo mukanaan kovan, viime kädessä ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta kestämättömän hinnan, jota on (edelleen) toistaiseksi opittava mahdollisimman taiten sietämään, mutta jota ei kovinkaan kiemurtelija kykene moraalisesti oikeuttamaan.

Ydinaseriisunnan tuskaisuus ja alueellisten ydinasevarustelupaineiden aikakausi

Positiivistakin kehitystä kylmän sodan hulluimmista vuosista on monien mielestä tapahtunut. Esimerkiksi ydinaseiden määrä on vähentynyt viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana merkittävästi. 1980-luvun puolenvälin huippulukemista, noin 60 000 ydinkärjestä, määrä on tippunut alle kolmannekseen, noin 15 000 ydinkärkeen.

Vakuuttavaako? Kysytään suoraan: käsi ylös kaikki, joita tieto määrien laskusta kovasti huojentaa? Ehkä määrän laskun poliittinen konteksti helpottaa. Vähenemiseen ovat nimittäin vaikuttaneet lähinnä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton väliset ydinasevalvontasopimukset, jotka taas perustuvat jaettuun näkemykseen tarpeesta hallinnoida ja valvoa käyttömahdollisuuksia mahdollisimman huolellisesti. Enää jaettua näkemystä ei vaikuta löytyvän. Lisäksi nykyisetkin ydinasearsenaalit ovat täysin ylimitoitettuja, etenkin Venäjän ja Yhdysvaltojen kohdalla, ja ne riittäisivät edelleen maapallon moninkertaiseen tuhoamiseen. Vai miltä maistuu seuraava ajatuskoe: jo yhden Iso-Britannian Trident-sukellusveneen arsenaali vastaa yli 300-kertaisesti Hiroshiman räjäytyksen tuhovoimaa…

Ydinkärkien määrän laskiessa ydinaseita omistavien valtioiden määrä on myös kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella kasvanut. Toista ydinaseaikakautta leimaakin useiden asiantuntijoiden mukaan ydinaseiden vaikutuksen – ja jopa mahdollisen sotilaallisen käytön – alueellistuminen. Tämä lisää myös ydinaseiden käyttökelvottomuuden takaavan ydinasetabun periaatetta rapauttavaa epävakautta. Alueellisessa kontekstissa ydinasestrategiat vaikuttavat siirtyvän entistä selvemmin vastavuoroisen tuhon opista (joka alueellisella tasolla tarkoittaisi Kiinan perinteisesti suosiman vastaiskykyn varjelevan minimipelotteen kaltaista doktriinia) ydinaseiden ensikäytön mahdollisuudella myös tavanomaisin asein tehtävää hyökkäystä vastaan pelotteena toimivaa asymmetristä eskalaatio-oppia kohti. Kuten Viping Narang osoittaa uusklassista realismia soveltavassa (ja tästä johtuen hieman reduktionistiseen tulkintaan sortuvassa) teoksessaan Nuclear Strategy in the Modern Era: Regional Powers and International Conflict (Princeton University Press, 2014), asymmetrisen eskalaatio-oppi vetoaa erityisesti sellaisille alueellisesti merkittäville valloille (tai sellaiseksi pyrkiville), jotka

a) kokevat itseään voimakkaammaksi tulkitsemansa alueellisen toimijan tavanomaisten aseistuksen vakavaksi uhaksi sen kansalliselle turvallisuudelle, sekä

b) joiden strategisessa kulttuurissa sotilailla on keskimääräistä itsenäisempi asema suhteessa poliittiseen johtoon.

Narangin johtopäätös on joka tapauksessa selvä: pelkkä ydinseiden omistaminen ei jatkossa(kaan) takaa uskottavaa pelotetta tavanomaisin asein suoritettavaa hyökkäystä vastaan. Narang kumoaa teoksellaan käsityksen Pommin hankinnan ihmeitä tekevästä, eksistentiaalisesta vaikutuksesta. Narangin johtopäätös voi auttaa ymmärtämään esimerkiksi Venäjän uhmakkaan, alueellisella tasolla juuri asymmetristä eskalaatio-oppia jäljittelevän ”de-eskalaatio-opin” tarkoitusperiä; ydinaseiden ensikäytöllä uhkaava ydinasedoktriini kun vaikuttaa historiaa vasten takaavan, näin Narang päättelee laajan empiirisen aineiston ja konfliktitietokantojen pohjalta, uskottavan pelotteen myös tavanomaisin asein suoritettavaa hyökkäystä vasten. Näin ainakin siihen asti, kun vastakkain on kaksi (tai kenties jopa useampi) asymmetrisen eskalaation ydinasedoktriinikseen valinnutta valtiota – skenaario, jota Narang ei teoksessaan käsittele (Narangin positivstinen metodologia ei kykene tilannetta hahmottamaan, koska tällaista esimerkkiä ja dataa ei historiasta löydy), mutta joka jo maalaisjärjellä sisältää huomattavan virhetulkintojen ja eskalaatiokierteen mahdollisuuden.

On myös huomattava, että Narangin tulosten perusteella ainoan uskottavan pelotteen tuottava ydinasedoktriini (edelleen nimenomaan alueellisisista ydinasevalloista puhuttaessa), eli asymmetrinen eskalaatio-oppi, on, paitsi kaikkein kallein ylläpidettävä, myös haavoittuvaisin virhetulkinnoille ja vahingoille. Pelotteen uskottavuuden ylläpitäminen kun vaatii joustavan ensikäytön uhan korostuessa ydinaseiden hallintaan liittyvien komento- ja päätöksentekojärjestelmien herkistämistä lähemmäs sotilaiden operationaalista tasoa, eli sitä konkreettista infrastruktuuria, josta myös ydinaseet laukaistaan (näin on myös esimerkiksi Ranskalla, joka on harrastanut itsenäisen ydinasepolitiikan linjaansa NATO:sta irrallaan aina 1960-luvulta lähtien, sen taktisten ydinaseiden osalta).

Asymmetrisessä eskalaatio-opissa ydinaseiden poliittinen kontrolli toisin sanoen heikkenee. Samalla kun tulkintaongelmat kasvavat, hupenee ydinaseiden käyttöön varattu varoaika (mikä on se tavanomaisin asein suoritettavan provokaation taso, joka laukaisee asymmetrisen eskalaation?). Tällaiset jännitteet piinaavat erityisesti Etelä-Aasiassa Intian ja Pakistanin välejä. Näiden epävakauttavien tekijöiden lisäksi toisen ydinaseaikakauden alueellinen luonne näkyy kasvavina ydinaseproliferaatiopaineina, etenkin Lähi-idässä.

Paine pommin kieltämiselle kasvaa

Alueellisten varustelupaineiden lisäksi olemassa olevien ydinasevaltioiden arsenaalien kehittäminen (”käyttöiän jatkaminen”) on täydessä vauhdissa – suurin osa nykyisestä yhdeksästä ydinasevaltiosta jatkavat omien ydinasejärjestelmiensä modernisoimista, mikä lisää myös varustelupaineita ja tästä nousevia virhetulkintojen mahdollisuuksia. Valtaosa ydinasevaltioiden asevarustelumenoista menee kuitenkin edelleen ”tavanomaisen” aseistuksen kehittämiseen (joista mahdollisina epävakauttavina teknologioina mainittakoon esimerkiksi automatisoidut asejärjestelmät sekä yliääninopeudella toimivat täsmäristeilyohjukset), ehkä siitäkin syystä, etteivät ydinaseet enää nykyisen sodankuvan ja uhkien aikakaudella ole se kylmästä sodasta tuttu ”edullinen” ja kaikkivoipaiselta vaikuttava vaihtoehto.

Ydinaseriisunnassa ei tästä huolimatta olla edistytty vuonna 2010 Venäjän ja Yhdysvaltojen välille solmitun uuden START-sopimuksen jälkeen. Ydinaseiden määrän lasku on pysähtynyt, eikä läpimurtoja tällä saralla ole valitettavasti näköpiirissä. Tässä suhteessa neuvottelutulos Iranin ydinohjelmasta oli harvinainen positiivinen uutinen – paitsi tietysti Washingtonin haukoille. Ydinasevaltioiden kyvyttömyys edetä ydinsulkusopimuksessa lupaamassaan ydinaseriisunnassa on samalla vahvistanut kansalaisjärjestötoimijoiden merkitystä ja roolia lukuisten ydinaseettomuuteen sitoutuneiden valtioiden rinnalla. Ydinaseet laittomina kieltävän sopimuksen kampanja sekä ydinaseiden käytöstä aiheutuvien katastrofaalisten humanitaaristen seurausten aloite ovat tämän globaalin tason kansalaisaktiivisuuden keskeisiä instrumentteja. Kevään 2015 NPT-sopimuksen tarkastelukonferenssin epäonnistuminen – etenkin sen kyvyttömyys edetä Lähi-idän joukkotuhoaseettomaa vyöhykettä koskevissa neuvotteluissa – lisää entisestään painetta uusille neuvottelu- ja sopimusregiimeille, joita NPT-sopimuksen tunnustavien ydinasevaltojen käsijarru ei enää pidättele, kuten Honna Marttila kirjoituksessaan argumentoi.

Miksei sitten ydinaseita ole kielletty, toisin kuin esimerkiksi kemiallisia aseita? Tämän kysymyksen minulle esitti jokin aika sitten Vasabladetin toimittaja. Se on hyvä kysymys, johon luonnollisesti ei ole yksiselitteistä vastausta tarjolla, mutta yrittää kannattaa. Kuten edellä esitin, ydinasepolitiikkaa edelleen monin paikoin määrittelevä mielenmaisema on 1950 ja 60-luvuilla tehtyjen linjausten tuotosta. Ydinasevarustelua koskevilla päätöksillä ja niiden käyttöä hahmottavilla strategioilla pyrittiin nimenomaan estämään vastapuolta laukaisemasta ydinaseita sekä käynnistämättä laajamittaisia sotatoimia. Ydinaseiden käyttöarvo tiivistyi niiden tarjoamaan pelotteeseen, jota voitiin käyttää myös poliittisen painostuksen välineenä. Tähän liittyvä, vuodesta 1945 aina tähän päivään kestänyt ydinaseiden sotilaallisen käyttämättömyyden periaate – ydinasetabu – erottaa ydinaseet vuonna 1925 Geneven sopimuksella kielletyistä kemiallisista aseista, joita käytettiin laajasti esimerkiksi ensimmäisessä maailmansodassa.

Ydinasevallat toisin sanoen luottavat ydinaseiden vakauttavaan vaikutukseen, mistä kertoo myös ydinasevaltojen halu säädellä ydinasearsenaaliensa luonnetta vastavuoroisilla ydinasevalvontasopimuksilla. Lisäksi ydinaseiden omistaminen huokuu edelleen voimapoliittista arvovaltaa.

Lukuisat ydinaseiden varastoinnista ja kuljettamisesta aiheutuneet vaaratilanteet, virhetulkinnat sekä ydinaseiden potentiaalinen leviäminen niin uusien valtioiden kuin mahdollisesti terroristienkin käsiin kuitenkin vahvistavat kuvaa ydinaseiden ”käyttökelvottomuudesta”. Ydinaseriisunnan hidas eteneminen sekä ydinasevaltioiden modernisaatiosuunnitelmat tulevat lähivuosina entisestään lisäämään ydinaseita vastaan kohdistuvaa kritiikkiä.

Suomen kaltaisen sääntöperustaista kansainvälistä järjestystä ulkopoliittisessa toiminnassaan painottavalle valtiolle on varsin luonnollista korostaa olemassa olevien asevalvontamekanismien tukemista ja niiden varsin lamaantuneeksi rapistuneen tilan elävöittämistä. Samalla aika on kuitenkin ajamassa monen kylmän sodan ajalta peräisin olevan regiimin ohi, mikä saa Suomen ydinasepoliittisen linjan vaikuttamaan varsin konservatiiviselta ja varovaiselta. Varovaisuus voi myös osoittautua hyveeksi, mutta niin kauan, kun suurvaltavetoinen kansainvälinen järjestys ja sen keskeiset mekanismit puksuttavat eteenpäin yskähdellen, olisi viisasta pyrkiä myös etsimään vaihtoehtoisia kanavia sääntöperustaisen järjestyksen, YK:n roolin ja laajan turvallisuuden kysymysten edistämiseen. Tästä näkökulmasta ajateltuna Suomi voisi ottaa vielä pari askelta progressiivisemman kannan ydinaseiden kieltävän sopimuksen valmisteluun ja sen tarpeellisuuden tunnustamiseen. Vaatimuksen ydinaseiden hävittämisestä ja täten ydinaseriisuntaa koskevien laillisten sitoumusten tarkentamisesta ei tarvitse olla ristiriidassa ”pragmaattisemman”, olemassaolevia mekanismeja ja ydinasevaltioiden vastavuoroisen luottamuksen kasvattamiseen perustuvan linjan kanssa. Itse asiassa päinvastoin: ydinaseriisuntaa tukeva vankempi ja aukottomampi kansainvälisen lain perusta sekä tämän vaatiminen istuisi varsin luontevasti Suomen ulkopolitiikan kansainvälistä sääntöperustaista järjestystä korostavan pilarin työkalupakkiin.

Kansallisvaltioiden roolin muutoksen ja entistä hämärämpien uhkakuvapuheiden aikakaudella on hyvä kysyä, kuinka sokeasti voimme luottaa valtiollisen järjen kaikkivoipaisuuteen asiassa, jossa epäonnistuminen johtaa väistämättä sietämättömän katastrofaalisiin seurauksiin sekä pahimmillaan ihmiskunnan tuhoon? En tietysti esitä, etteikö näitä ajatuksia otettaisi vakavasti myös ydinasevaltioiden poliittisten ja sotilaallisten eliittien keskusteluissa. Kontrolloimaton ydinaseriisunta ei liene kenenkään toiveissa. Tällaisella skenaariolla murehtiminen kuitenkin vaikuttaa valitettavasti juuri nyt kaukaiselta. Suomalaisessakin turvallisuuspoliittisessa keskustelussa, esimerkiksi NATO:sta debatoidessa, kysymys ydinaseista tavataan flegmaattisesti sivuuttaa toteamalla lakonisesti, että ”kyseessä on vain pelotease”, ikään kuin näin toteamalla voitaisiin suorittaa eräänlainen ydinaseiden kokoinen kielellinen reduktio, sulkeistaminen – ”siitä mitä ei käytetä, ei tarvitse kriittisesti keskustella”. Toisen ydinaseaikakauden leimaamien alueellisten varustelupaineiden ja entistä kiivastahtisemmiksi käyvien kansainvälisten suhteiden keskellä tällaiseen flegmaattisuuteen ei kuitenkaan ole varaa.

***

[1] Nina Tannewaldin mukaan keskeinen syy ydinaseiden käyttämättömyydelle Korean sodassa, jonka alkuvaiheissa Yhdysvalloilla oli vielä käytännössä ydinaseiskukyvyn monopoli, oli presidentti Trumanin henkilökohtaisesti tuntema vastenmielisyys ydinaseen käyttöä kohtaan, kun taas Eisenhowerin (tuolloin vielä sotajohdossa) ja esimerkiksi Dullesin tulkinnat olivat kylmäkiskoisempia, ottaen vastahakoisesti huomioon muodostumassa olleen ydinasetabun potentiaalisesta rikkomisesta aiheutuvat valtavat strategiset ja arvovaltaa koskevat tappiot. Mutta kun puhutaan ydinaseen poliittisesta käytöstä, on huomattava, että Yhdysvallat tekivät tiettäväksi ydinasekapasiteettinsa olemassaolon vastapuolelle sijoittelemalla kapasiteettiaan lähelle Korean niemimaata. Lähde: Tannewald, Nina (2007): The Nuclear Taboo. The United States and the Non-User of Nuclear Weapons Since 1945. Cambridge: Cambridge University Press. ss: 115-154.

[2] Etelä-Afrikan vuosina 1979-1991 hallussaan pitämän alkeellisen ydinasekapasiteetin tehtävä, kuten pitkään Israelinkin, oli lähinnä taata Yhdysvaltojen suojelu. Ydinaseiden ”käyttöarvo” perustui tällöin käsitykseen siitä, että Yhdysvallat tulisi tekemään Etelä-Afrikan kannalta merkittäviäkin uhrauksia ja diplomaattisia liikkeitä alueellisten konfliktien yhteydessä, jotta Etelä-Afrikka ei käyttäisi ydinaseitaan. Tämä kun olisi laskenut ydinaseiden käyttökynnystä laajemminkin, sekä murentanut ydiansetabun merkitystä, mikä puolestaan olisi rapauttanut myös luottamusta suurvaltapolitiikan ytimessä olevan ydinasepariteetin tasapainottavaan vaikutukseen.

Bonuksena aiheeseen sopiva soundtrack, eli OMD – Enola Gay (mainio taustoitus Aamulehden Johanna Juupaluomalta):

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: