Suurlähettiläspäivät 2015

Jo perinteeksi muodostuneet suurlähettiläspäivät ovat jo useamman vuoden toimineet alustana merkittäville ulko- ja turvallisuuspoliittisille linjapuheille, joiden sisällöstä on ollut mahdollista hahmottaa Suomen ulkopoliittisen johdon sekä ulkoasiainhallinnon käsityksiä Suomen kansainvälisistä sitoumuksista, kansainvälisen politiikan ja turvallisuusympäristön luonteesta sekä ulkopolitiikan tulevista painotuksista, jotka eivät aina ympäripyöreisiin selontekoihin ja hallituksen strategiapapereihin mahdu. Kerään tähän alle nopeasti kirjaamiani tunnelmia suurlähettiläspäivien puheiden annista (tuoreemmat mietteet ensimmäisenä).

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe 25.8.2015 [päivitetty 25.8. klo 14:00]

Aikaisempien vuosien tapaan presidentti Niinistö keskittyi puheessaan Suomen ulkopolitiikan ”isoon kuvaan” sekä turvallisuusympäristön yleisten luonteenpiirteiden muutosten kuvailuun. Niinistö nosti jälleen puheessaan esille viimeisen vuoden kuluessa hahmottelemaansa neljän pilarin turvallisuuspoliittisen mallin. Kuten olen tässä blogissa jo aikaisemmin tulkinnut, Niinistö tarkastelee Suomen turvallisuuspolitiikkaa ainakin osittain dynaamisena kokonaisuutena, jota ei pragmaattisessa hengessä pyritä rakentamaan yhden paalutuksen varaan, oli se kuinka vakaaksi tahansa kuviteltavissa. Pilarimallin avulla Niinistö pyrkii havainnollistamaan Suomen omissa käsissä olevia valmiuksia oman asemansa vakauttamiseen. Tällainen herkkyys koetaan arvokkaalta maailmassa, jossa ulkoisen toimintaympäristön rakenne vaikuttaa muuttuvan nopeasti. Tähän liittyen Niinistö viittaa jälleen Suomen ulkopolitiikan pitkään ”henkiseen kerrostumaan”, jonka muodostamasta perinteestä pilarirakenteen ainesosat monella tavalla muodostuvat.

Lisäksi metaforan taustalta on mahdollista löytää tiettyjä kansainvälisiä suhteita leimaavia vakioita, tällä kertaa Snellmannin ja Paasikiven näkemysten kautta suodatettuna. Kansainvälisen politiikan suurvaltapeleistä nousevien sääntöjen sekä historiallisten vakioiden lisäksi ajattelutapaa leimaa käsitys kansainvälisen politiikan lähtemättömästä epävarmuudesta sekä suurvaltojen toteuttaman logiikan pienemille toimijoille tuottamista sattumanvaraisuuksista. Maailmanpolitiikka hahmottuu pikemminkin syklisenä kuin lineaarisesti kehittyvänä. Huonoina aikoina osa pilareista joutuu väliaikaisesti ulkopolitiikan työkalupakkiin varastoon eräänlaisina latentteina valmiuksina samalla, kun toiset pilarit ovat aktiivisempia. Jollain tasolla Soinin eiliseen puheeseen päätynyt käsitys Suomen ja Venäjän välillä olevasta ”suhdepääomasta” on sukua ajatukselle pilarirakenteen piilevistä ominaisuuksista. Kansainvälisen järjestyksen myllerryksen sekä Venäjä-suhteiden eräänlaisen aallonpohjan keskellä voidaan tulkita, että Suomen kansallista puolustusta ja läntistä integraatiota (ainakin sen Pohjoismaisen linkin osalta) korostavat pilarit joutuvat nyt vastaanottaamaan kylmän sodan jälkeisen optimismin kauden puhkeamisesta aiheutuvaa painetta.

Niinistön puhetta lukiessa ei kuitenkaan voi välttyä jo eilisiä puheita leimanneelta pessimismiltä. Yhteistyövaraisen turvallisuuden kuvasto on väistymässä kansallisen turvallisuuden ydinkysymysten tieltä. Turvallisuusajattelua leimaa käsitys, jonka mukaan kansainvälinen vastuu lähtee ensisijaisesti kotoa, oli kyse sitten oman puolustuksen vakuuttavuudesta tai taloudesta (ehkä kasakka onkin Niinistön mainitsema kansainvälisiä saamisiaan tunteettomasti tarkkaileva ”velkoja”). Kansallisten intressien tavoitteleminen on toki ulko- ja turvallisuuspolitiikan eräänlainen itseisarvo, mutta on huomattava, että sitä saatetaan toteuttaa niin korostuneen kansallisista kuin yhteistyövaraisistakin lähtökohdista käsin.

Kyllä, Niinistö palauttaa puheensa loppupuolilla mieliimme Snellmannin lauseen jatkon, jossa kansallisten intressien toteutumista mitataan aina ihmiskunnan jaettuja intressejä vasten. Tosiasia kuitenkin on, kuten käytännöt osoittavat, että ihmiskunnan jaetusta intressistä lähtevät motiivit ja teot ovat tällä hetkellä Suomen ulkopolitiikassa entistä tiukemmassa, vaikka aseriisuntapolitiikan ja kriisinhallinnan panostukset voidaankin vielä ylpeydellä – ja varmasti aivan aiheesta – mainita. On myös toki totta – ja tämä sanottakoon myös eilisten puhujien puolustukseksi – ettei käsillä oleva tilanne turvallisuusarkitehtuurin ja globaalin talousrakenteen kriiseineen Suomen omaa tilausta tieteenkään ole.

Omiin käsityksiimme voimme kuitenkin vaikuttaa. Tällä hetkellä ymmärrys ”omasta pesästä” huolehtimisesta vaikuttaa koostuvan konservatiivisen taloudenhoidon, sisäisen turvallisuuden varautumisen edellytysten parantamisen ja puolustusvalmiuden noston muodostamasta kolminaisuudesta. Tähän rinnalle tulisi entistä selvemmin nostaa myös perinteiset ajatukset yhteiskunnallisesta luottamuksesta, kansalaisten arjen turvallisuudesta huolehtivien viranomaisten toimintaedellytysten varmistamisesta sekä toisaalta myös valtiovallan vastuusta omien kansalaistensa itsensä toteuttamisen mahdollisuuksien vahvistamisesta.

Niinistön huomiot EU:n turvatakuista” herättivät myös välitöntä keskustelua sosiaalisessa mediassa. Niinistö vaikutti esittävän kritiikkiä tahoille, jotka vähättelevät EU:n merkitystä turvallisuuden yhteistyövaraisena tuottajana, mutta jotka samalla vetoavat Suomen Lissabonin sopimuksessa solmimiinsa solidaarisuussitoumuksiin penätessään Suomen vastuuta EU:n jäsemaiden yhteisestä turvallisuudesta esimerkiksi Itämeren alueella. Niinistöllä itsellään ei taida olla harhakuvia turvallisuusklausuulien auvosta, siinä määrin voimakas hänen näkemyksensä kansallisen puolustuksen omaehtoisen järjestämisen hyveestä on. Toisaalta Niinistö hahmottaa paikoin varsin abstraktissa puheessaan kuvastoa konfliktien luonteen muutoksesta. Niinistön mukaan konfliktit perustuvat yhä useammin sotaa matalamman intensiteetin keinovalikoimaan sekä varsin rajallistenkin poliittisten tavoitteiden saavuttamiselle. Turvallisuuspolitiikkaa ei näin ollen rakenneta vain ”suoraviivaisia sotilaallisia ratkaisuja” vastaan. Sodankäynnin rajojen hämärtyessä myös kysymys turvatakuista käy alati vaikeammaksi, kuten esimerkiksi NATO:n sisäistä keskustelua seuraamalla on saattanut huomata. Baltian kohdalla Niinistö kuitenkin puhuu suoraan ”sotilaallisista turvatakuista”, toisin sanoen hän vaikuttaa esittävän, ettei Suomen (ja Ruotsin) ole viisasta pyrkiä Yhdysvaltain muskelin alueelliseksi korvikkeeksi. Yhdysvaltain sitoutuminen alueen turvallisuuteen kun on myös Suomen intresseissä.

Tekevätkö nämä huomiot sitten EU:n solidaarisuuslausekkeet tyhjiksi? Eivät välttämättä, sillä ”sotilaallisten turvatakuiden” katveesta paljastuu koko joukko jälkimodernia turvallisuustodellisuuttamme leimaavia nyansseja, joiden suhteen solidaarisuusharjoituksia varmasti voidaan kehittää (EU:n pakotepolitiikasta keräämät kokemukset varmasti antavat aihetta optimismiin). Tämän turvallisuuspolitiikan ja turvallisuusongelmien moniportaisuuden ajatuksen sekä sen ”matalammilta portailta” myös Baltian suuntaan hahmottuvan keskinäisen riippuvaisuuden presidentti voisi kenties tuoda esiin kirkkaamminkin. Vai onko tarkoituksena välttää kaikkia mahdollisia virhetulkintoja, jottei kuvan selkeys voimapolitiikkaa kohti kohoavien portaiden yläpäässä hämärtyisi?

***

Maanantai (aamupäivä) 24.8.2014; puheet: ulkoministeri Timo Soini, valtiosihteeri Peter Stenlund ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka. [Päivitetty 24.8. klo. 21:00]

1. Talousrationaliteetti jyllää vahvana. Taloustilanne on samalla sekä toimintaa rajoittava realiteetti että ulkopolitiikan sisältöä suuntava mittari. Kysymys ei ole ainoastaan määrärahojen leikkaamisesta sekä esimerkiksi kehityspolitiikkaa rampauttavista päätöksistä, vaan ajattelumallista, jossa ulkopolitiikasta muovataan uudella tapaa Suomen kauppa- ja vientipolitiikan välinettä. Näkemys leikkaa kaikkia puheita, mutta on (ymmärrettäväst) erityisen vahva ulkomaankauppa- ja kehitysministerin puheessa. Toivakka oli puheessaan huolissaan Suomen maineesta, jota pidetään maailmalla jopa itsekkäänä, viitaten näin ainakin Suomen Kreikka-politiikkaan sekä mahdollisesti myös turvapaikkapolitiikkaan. Mutta astuuko Toivakka ja Suomen ulkosuhteet myös itsekkyyden ansaan, kun Suomen maineenhallinnan ja kehityspolitiikan ensisijaiseksi tavoitteeksi asetetaan Suomen viennin ja vaurauden kasvu, sekä keinoiksi Finnfundin varojen kasvattaminen, kuten Toivakka melko suoraan esittää?

Tämä ei vaikuta altruistiselta ja solidaristiselta asenteelta, vaan pikemminkin kansalliselta utilitarismilta, jonka rinnalla ihailtavat tavoitteet naisten ja tyttöjen oikeuksien parantamiseksi ja kehitysmaiden demokraattisten järjestelmien kehittämiseksi vaikuttavat jokseenkin välineelliseltä. Kyse lienee lopulta maailmankuvista, joiden pohjalta politiikkaa linjataan. Globaaliin solidaarisuuteen ja velvollisuusetiikkaan sekä toisaalta markkinaliberalistiseen utilitarismiin perustuvat lähtökohdat istuvat hieman vavalloisesti yhden ja saman agendan sisälle. Ristiriita ei varmasti ole mikään uusi ilmiö Suomen globaalipolitiikassa, mutta oikeistovetoisen hallituksen leikkauspäätökset sekä kauppa- ja talouspoliittinen fokus ovat sitä eittämättä vahvistaneet.

2. Puheiden ja toimien ristiriita. Kehitysapuleikkausten keskelläkin ulkoministeri Soini linjasi, ettei Suomen ulkopolitiikan tule puristua ”kapeaksi ja kovaksi” lähialuepolitiikaksi, jota ohjaavat yksinomaan kysymykset Pohjois-Euroopan sotilaallisesta turvallisuudesta. Avarakatseisen ulkopolitiikan ajatus on kaunis, mutta samalla on päivänselvää, että esimerkiksi kehitysapuleikkaukset tulevat vaikuttamaan heikentävästi Suomen kansainväliseen profiiliin sekä läsnäoloon maailmalla.

3. Linjakkuuden historiallinen hyve. Suomen ulkopolitiikan sisällön katsotaan jälleen kerran asettuvan kokonaiskuvan kaltaiseksi ”linjaksi”. Jatkuvuutta ei kuitenkaan puheissa pidetä enää itseisarvona, jonka viesti pyrittäisiin yhdessä lauseessa muotoilemaan kahteen eri ilmansuuntaan lähtevinä merkityksinä, vaan kysymys on pikemminkin ulkopolitiikan ennustettavuuden tuottamasta käytännöllisyydestä. Jatkuvuuden määrittelyssä korostuvat periaatteellisten kysymysten (esim. Suomi korostaa vuoropuhelua ja kriisien rauhanomaista ratkaisua) lisäksi kansainvälisiin sidonnaisuuksiin liittyvät kysymykset – toisin kuin ennen, jolloin jatkuvuudella pyrittiin itsenäisen liikkumatilan lisäämiseen, pyritään sillä nyt ilmentämään kansallista toiminnanvapautta, mikä toteutuu (läntisiin) yhteistyöverkostoihin kiinnittymistä jatkamalla. Linjakkuuteen läheisesti liittyvän jatkuvuuden sisältöä havainnollistettiin myös käytännön esimerkein. Valtiosihteeri Stenlund esimerkiksi korosti hallinnon sisältä ukopolitiikan näköaloja luotaavassa puheessaan Suomen asevalvontapoliittista osaamista, josta Suomella on jo varsin pitkät, aikakausien heilahdukset sekä jännitteet ylittäneitä perinteitä.

4. Edelliseen läheisesti liittyen: Luottamus yhteistyövaraiseen turvallisuuteen vaikuttaa kestävän, ellei jopa vahvistuvan. Tämä näkyi vahvana niin Soinin, Stenlundin kuin Toivakankin puheissa. Soini sanoi haluavansa nähdä maailmalla ”aktiivisen ja yhteistyöhakuisen” Suomen, jonka ”hyväksi koettu vakioresepti kansainvälisiin haasteisiin on yhteistyö.” Toimintatapojen ja keinojen osalta Soini painotti vähintään yhtä toistettua vakioreseptiä ”pragmaattisesta aktiivisuudesta”. Mieleeni jäi myös Valtiosihteeri Stendlundin maininta Suomen paikasta ”uutta tasapainoa hakevassa maailmanjärjestyksessä” – tavoite, joka vaatii Stenlundin mukaan ”aktiivista huolenpitoa”. Ajatus sisältää mielenkiintoisen metaforan, jossa kansainvälinen politiikka koetaan mekanistiseksi, suurvaltapolitiikan liikkeiden myötä tasapainoa kohti pyrkiväksi koneistoksi, jossa Suomi on samalla sekä reaktiivinen että mekanismin liikeratoihin reagoidessaan mahdollisimman aktiivinen ja nokkela toimija.

Soinin henkilökohtaisen linjan muodostuminen herättää kuitenkin edelleen paljon kysymyksiä, enkä pidä mitenkään varmana, että tässä tilausuudessa koko hallinnonalan toimintakulttuuria hahmottaneen puheen kaikkia osia voi täysin ongelmattomasti soveltaa hänen henkilökohtaiseen tyyliinsä. Esimerkiksi kesän Etyj-polemiikin yhteydessä Soini antoi jokseenkin ”pragmaattista aktiivisuutta” vastakkaisen kuvan toteamalla, että  ”Suomi ei hypi, ei ole hyppinyt ennen eikä hypi nytkään kenenkään pillin mukaan”, vastaten näin edellisenä ulkoministerinä toimineen Erkki Tuomiojan esittämään kritiikkiin. Kyseessä saattoi olla annos sisäpoliittistakin retoriikkaa, mutta samalla on hieman vaikea sovittaa tällaista ulkonäköpolitiikkaa henkivää lausetta Soinin peräänkuuluttaman pragmaattisen ongelmanratkaisijan habitukseen.

5. Idänsuhteiden kohdalla Soinin lanseeraama ”suhdepääoman” käsite oli mielenkiintoinen. Ajatuksena siis lienee, että kun aikanaan nykyinen kriisi lientyy tai muuttaa muutoin ratkaisevasti muotoaan, on Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin pysyvästi rakentuneen muistitiedon ja käytäntöyhteyksien vipuvarsi mahdollista rehabilitoida. Naapuruussuhteiden pitkän perinteen kautta suhdepääoma tuottaa jo nyt, kriisin keskellä, käytännön tason kontakteja ja kanssakäymistä, jolla nähdään olevan kriisin vaikutuksia niin kahdenvälisiin suhteisiin kuin yleiselläkin tasolla hillitsevä vaikutus. Tai näin käsitteen käyttöä voi Soinin puheen perusteella tulkita.

6. Ulkopolitiikka on entistä enemmän myös mielikuvapolitiikkaa, strategista viestintää, jonka kautta käsitys Suomesta esimerkiksi investointien suhteen rakennetaan. Tämän kuvan saattoi muodostaa etenkin ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Toivakan puheesta. Tulkinta: Ulkopolitiikkaa ei näin mielikuvapolitiikan kautena ole enää diplomaattien ja valtiojohtajien yksinoikeutta, vaan sitä tehdään – tahtomattakin – kaikkialla siellä, missä kansainvälisyys esimerkiksi ihmisten välisissä suhteissa käytännössä toteutuu: turuilla ja toreilla, messuissa ja urheilutapahtumissa, ulkomaanmatkoilla ja opiskelijavaihdossa, sosiaalisen median lukemattomissa kohtaamisissa. Tämä lienee ihan paikkansa pitävä kuvaus asiain tilasta, mutta jotain häiritsevääkin tähän liittyy: missä menevät ulkopoliittisen vastuun ja tavoitteiden rajat, jos kaikenlainen ihmisten välillä tapahtuva mielikuvapolitiikka ja kansalaisyhteiskunnan valtioista riippumaton tila myös valjastetaan ulkopoliittisen mielikuvapolitiikan tavoitteille?

Entä minkälaista maakuvaa Suomi rakentaa leikkaamalla rajusti kehitysavun määrärahoista yleiseen taloustilanteeseen vedoten samalla, kun puolustusmäärärahojen korotuksiin sitoudutaan laajahkon parlamentaarisen konsensuksen saattelemana useamman vuoden tähtäimellä? Yhteys näiden kahden valinnan välillä ei välttämättä ole näin suora tai ylipäätään ongelmaton, mutta yhtälöstä syntyvä mielikuva ei välttämättä kaikkia kansainvälisillä areenoilla mairittele. Jossain viiteryhmässä tällä voidaan kyllä kerätä suosiota, mutta ei näin syntyvä mielikuva ajatusta avoimesta, aktiivisesta ja huolehtivasta maaprofiilista ilman melkoisia silmänkääntötemppuja tue. Mielikuva tarjoaa sen sijaan näkymän varsin kovasta ja käpertyvästä, ennen kaikkea omasta asemastaan ja turvallisuudestaan kovasti huolehtivasta Suomesta.

Mainokset

One Response to Suurlähettiläspäivät 2015

  1. Päivitysilmoitus: Tweakling

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: