Vaihtoehdottomuuden politiikasta

Helsingin sanomien pääkirjoitussivulla tehtiin tänään varsin selväksi lehden linja käynnissä olevaan työmarkkinapoliittiseen keskusteluun liittyen. Linjassa vahvistuu kuva vähintäänkin penseästä suhtautumisesta ammattiyhdistysliikkeen viimeaikaista politiikkaa kohtaan. Samaisessa pääkirjoituksessa korostetaan, ettei nyt ole ”varaa ideologiseen peitsien kalisteluun”, vaan kaikkien vastuullisten tahojen tulisi laittaa lusikkansa soppaan, josta hämmennetään Sipilän hallituksen kovasti toivomia viiden prosentin alennuksia Suomen yksikkötyökustannuksiin. Tämän selvemmin lehti ei kaiketi voisi hallituksen tavoitteiden taakse asettua? Ei ollut kuin vajaa viikko sitten, Sipilän paketin julkistamisen jälkeen, kun Hesarin pääkirjoituksessa vielä kaipailtiin kolmatta  ”yhteiskuntasopimuskierroksen” yritystä. Nyt Sipilän hallituksen määräämä tahti otetaan annettuna. Samaisessa viime viikon pääkirjoituksessa todettiin lisäksi, että ”[h]allituksen toimet saattavatkin lopulta vain hankaloittaa Suomen talouden lähiaikojen toipumista” ja että ”[h]allituksen ja palkansaajien taistelu uhkaa mennä ideologiselle ja periaatteelliselle tasolle. Se on Suomelle riski.” Nyt neutraali asema vaikuttaa kallistuneen työntekijäpuolen vastaantuloa korostavaan suuntaan.

Lehdellä on tietysti kaikki oikeus valita linjansa. Sen esittämiseksi varattua tyyliä sopii kuitenkin arvostella, jos siihen tarvetta ilmenee. On jotenkin irvokasta, että samalle pääkirjoitussivulle, jossa lehti itse vaatii ideologisten askelmerkkien purkamista, on mahtunut avoimesti ammattiyhdistysliikettä ruoskiva, vähintäänkin ideologisesti sävyttynyt Matti Apusen kolumni. Schröderiläisen johtajuuden ihannoinnista Iso-Britannian ammattiyhdistysliikkeen 1980-luvun romahduksella hekumointiin etenevässä kolumnissa ei sinänsä ole kolumnistin tyylin tuntien mitään yllätyksellistä. Eikä se juuri tarjoa kättä pidempää Suomen ongelmiin, ellei nyt halua uskoa, että Suomen nykytilanne toimintaympäristön dynamiikkoineen vastaa 2000-luvun taitteen Saksaa, tai että paikallisen sopimisen kehittäminen tasoittaisi Suomen idänkaupan pohjakosketuksesta aiheutuvan loven. Ihan viihdyttäväkin Apusen kolumni on, kuten taitavalta kynäniekalta odottaa sopii. Enemmän tässä häiritseekin Hesarin omat pääkirjoituslinjan piirissä tekemät valinnat sekä tähän liittyvä tilannetajun puute, joka on vain omiaan kiihdyttämään vastakkainasettelua, jonka lietsomisesta lehti itse muodostamansa sädekehän alta varoittelee.

Olen kyllä samaa mieltä siitä, että nyt olisi korkea aika vaalia yhteiskunnallemme edelleen kovin arvokkaita yhtenäiskulttuurin rippeitä sekä hyviä tapoja, jotka tarjoavat valmiuden sopia asioita keskustelemalla ilman kaivoja myrkyttävää leimaamista. Kenties maan johtava lehti voisi tässä yhteydessä keskittyä ammattiyhdistysliikkeen tyylin arvioinnin lisäksi hallituksen toimien ja ratkaisujen kestävyyden luotaamiseen, mikä tarjoaisi kansalaisille paremman valmiuden arvioida nykyisen politiikan suuntaa. Ehkä lehti voisi itsekin keskittyä etsimään toimituksellisin keinoin penäämiänsä vaihtoehtoisia malleja asettamansa kustannuskilpailukykytavoitteen saavuttamiseksi.

Lehden pääkirjoituslinjan muodostajilta vaikuttaa jääneen huomaamatta se, ettei perjantainen mielenilmauksen merkitys suinkaan tyhjenny ammattiyhdistysliikkeen ja työntekijäpuolen saavutettujen etujen puolustamiseen. Mielenilmaisun taustalta avautuu myös laajempia arvoja, kuten kysymykset sukupuolten ja sukupolvien välisestä tasa-arvosta. Lisäksi mielenilmaukseen sisältyy aimo annos skeptisyyttä hallituksen poliittisten linjausten ja kulmikkaalta vaikuttavan prosenttipelin riittämättömyyteen sekä sen oletettuihin seurauksiin. Kohentavatko ne todella, jos edes toteutuvat, aidosti kilpailukykyä? Mitä takuita on, että hallituksen olosuhdepolitiikka todella kanavoituu työpaikoiksi? Mitä sanovat esimerkiksi yhteisöveron alennuksesta omatut kokemukset?

Kansalla on ihan päteviä syitä skeptisyyteen sen suhteen, että Suomen teollisuuden investointivirrat sekä vientikilpailukyky kääntyisivät Sipilän paketin myötä niin voimakkaaseen positiiviseen kierteeseen, että tämä kuroisi edes keskipitkällä välillä umpeen paketin sisämarkkinoita ja ostovoimaa potentiaalisesti kuihduttavan kierteen (puhumattakaan suorista vaikutuksista yksilötasolla – nämä duunaritkin kun ovat yksilöitä, esimerkiksi yksinhuoltajaäitejä). Ehkä Helsingin sanomat voisi myöntää, ettei tällaisessa kritiikissä ole väistämättä mitään ideologista, vaan sitä voidaan esittää hyvin pragmaattisistakin lähtökohdista. Ja jos tätä ei myönnetä, paljastaa se itse asiassa tällaiseen kantaan tukeutuvan tahon oman ideologisuuden.

Perjantain mielenilmaus heijastelee nähdäkseni myös tyytymättömyyttä hallituksen laajempaan politiikkaan, oli kyse sitten Suomen yritteliäisyyttä ja luovuuden pääomaa pitkällä aikajänteellä rapauttavista koulutusleikkauksista tai petetyistä vaalilupauksista. Nämä laajempaan horisonttiin kiinnittyvät protestit kanavoituvat nyt myös ammattiyhdistysliikkeen kautta. Samalla sosiaalisessa mediassa on nokkelasti keksitty perjantaille erinäisiä vastatempauksia #perjantainatöissä-hästägeineen (naivistisiakin tempauksia on esitetty toteutettavaksi, joskin nämäkin vain kärjistivät yhteiskunnallista keskustelua ja leimaavat tässä tapauksessa esimerkiksi Slush-tuotemerkin poliittisesti sidonnaiseksi*). Työnteon arvon terve korostaminen on ihan suotavaa asennetta, mutta jotenkin en voi välttyä mielikuvalta, että ammattiyhdistysliikkeen kautta projisoitu viholliskuva estää monia näkemästä, että tilanteen taustalla kytee myös välittömään taantumaan reaktiivisesti esitettyä kilpailukykyprosenttien viilaamista sekä työntekijöiden ja yritysten välisiä tulonjakovirtoja laajempia kysymyksiä. Näihin kysymyksiin olisi hyvä herätä, myös pääkirjoitustasollla.

***

Helsingin sanomien pääkirjoitusosasto ei kuitenkaan tyhjentynyt edellä mainitsemiini kahteen kirjoitukseen. Yhdessä tekstissä käsiteltiin Britannian työväenpuolueen johtoon vastikään noussutta Jeremy Corbynia. Valitettavasti tämäkään teksti ei pääkirjoitusosaston yleistä tasoa nostanut. Oli itse asiassa varsin hämmentävää huomata, että lehti käytti tällaisena aikana arvokasta palstatilaansa esimerkiksi Corbynin ulkoisen habituksen arvioimiseen. Minulle jäi täydelliseksi arvoitukseksi, mihin vertailulla Erkki Tuomiojan ja Corbynin naamakarvoituksen välillä esimerkiksi pyrittiin (ehkä olen työkiireiltäni missannut jonkin aihetta käsittelevän keskustelun – kenties hyvä niin)? Aloin miettimään, onko Corbynin politiikan sisältö jotenkin niin pahasti analyyttisen käsityskyvyn tuolla puolen, että pääkirjoituksessa on tämä sijaan turvauduttava ad hominem -tasoa lähentyvään argumentaatioon. Kyseessä olikin, näin asian näen, yksi niistä kirjoituksista, joka paljastaa enemmän itse kirjoittajasta kuin aiheesta.

Aihe sinänsä on nimittäin hyvin kiinnostava. Corbynin vetovoima perustuu, näin uskoisin, pitkälti siihen mahdollisuuksien horisonttiin ja politiikan uusia avauksia tuottavaan potentiaaliin, jonka hän on tarjonnut itseään toistavalta vaikuttavan poliittisen kulttuurin keskelle. On toki selvä, että myös Corbynin lupaamilla pehmeämmillä arvoilla on kannattajakuntansa; ei abstraktio politiikasta mahdollisen taiteena yksin hänen suosiotaan selitä. Ajatus jo tovin suossa tarponeen työväenpuolueen suunnanmuutoksesta houkuttelee luultavasti myös monia puolueen pitkäikäisiä äänestäjiä, vaikka he epäröisivätkin joitain elementtejä Corbynin politiikasta.

Yhtä mielenkiintoista on ollut seurata niitä kauhunsekaisia reaktioita, joita Corbynin nousu on establishmentin piirissä aiheuttanut. Esimerkiksi konservatiivijohtaja David Cameron äityi kenties kaikkien aikojen turvallistamisaktiin twiittaamalla, että työväenpuolue on Corbynin valinnan myötä uhka, ei vain taloudelle ja perheille, vaan myös kansalliselle turvallisuudelle. Lähes yhtä kauhunsekaisilta vaikuttavia tunnelmia on esitetty myös työväenpuolueen sisältä sen kolmannen tien vaalijoiden leiristä. Myös Brittien Eurooppa-suhteiden tulevaisuudesta ollaan oltu kovin huolissaan. Tämä kaikki on melko paljon sanottu miehestä, jota samat kommentoijat pitävät utopistisena haihattelijana ja taitamattomana poliitikkona. Mitä pelättävää heillä sitten oikein on? Kansan mielipiteen mahdollinen ”aktivoituminen”, kenties?

Voi aivan hyvin käydä myös niin, että esimerkiksi Corbynin ulkopoliittiset linjaukset muokkautuvat puolue- ja hallintokoneiston jauhannan kautta selvästi maltillisemmaksi, kuin miltä ne puolueen sisäisen vaalitaistelun tiimellyksessä ovat vaikuttaneet. Tai sitten ei, aika näyttää. Yhtä kaikki, Corbynin nousu on mielenkiintoisella tavalla osoittanut jotain olennaista politiikan syvävirroista.

Palataan kuitenkin takaisin Suomeen, jossa Corbynin kaltaisesta ilmiöstä ei vaikuta olevan pelkoa. Status quon ylläpitämisen nimeen vannovat voivat täällä nukkua yönsä rauhassa. Mitä politiikkaan tulee, ohjaa suomalaisten syviä rivejä toisinaan lähes masokistisiin mittasuhteisiin yltävä kamreerihenkisyys, auktoriteettiusko sekä itsekurin hyveiden arvostus. Sopivassa paikassa ja ajassa ne ovatkin ihan arvostettavia hyveitä, mutta koko politiikan kentän ja suhdanteet läpileikkaavana reseptinä asenne saattaa myös kankeuttaa kansallista valveutuneisuuttamme. Kun esimerkiksi televisiouutisissa kysyttiin turuilla ja toreilla käyskentelevien ihmisten mielipiteitä Sipilän kustannuskilpailukykypaketista sekä ammattiyhdistysliikkeen protestiaikeista, olivat reaktiot hämmästyttävän säyseitä ja ympäripyöreitä: ”jotain tarttis tehrä”; ”kyllä mää ymmärrän, että nyt on jotain tehtävä”; ”nyt ei ole oikea aika käyttää lakkoasetta, kun on kriisi päällä ja vaikeita päätöksiä olis tehtävä”; ja niin edelleen.

Jo vuosia rakennettu, talousrationaliteettien ympärille kietoutuva kriisitietoisuus on juurtunut syvälle kansakunnan olemuksen kerrostumiin. Tämä ajatusmaailma vaikuttaa jotenkin kiteytyvän tasavallan presidentti Sauli Niinistön unilukkarimaiseen huomioon ”talouspoikaisjärjestä”. Ihmisten vastauksista kuitenkin huokuu, etteivät he ole aivan viimeisen päälle perillä siitä, mitä tässä itse asiassa ollaan tekemässä (en ole sitä itsekään), kunhan nyt jotain tekisivät. Velkaa ei voi ottaa, ei vaikka valtionvelan korot painuisivat miinukselle, sillä kyllähän nyt jokainen sen omasta kotitaloudenpidostaan tuntee, kuinka pahasti velkaloukun mahdollisuus voi puristaa. Niinpä ei lienekään yllättävää, ettei turuilta ja toreilta oikein irronnut näkökulmia siihen, mitä Sipilän paketin kulmikkaat prosenttiluvut todella indikoivat ja mitä niistä seuraa – tärkeintä kun vaikuttaa olevan, että edes jonkinlainen signaali markkinavoimina tunnetun entiteetin suuntaan saatetaan lähettää. Ehkä palkitsevat meidät jollain AAAA+++ oppipoikatittelillä – ja papukaijamerkki päälle!

Okei, selvä se, vastuu päätöksistä on poliitikoilla, eikä kansan syviltä riveiltä tulekaan odottaa suvereenia päivänpoliittisten kysymysten hahmotuskykyä (en minäkään näistä talouspoliittisista kysymyksistä mainittavan hyvin perillä ole). Lisäksi kaupallisen median tarjoamien tori- ja katugalluppien edustavuuteen saa ihan hyvällä syyllä suhtautua kriittisesti. Yleistä käsitystä ”jotain tarttis tehrä” -politiikan välttämättömyydestä kuitenkin ruokkii kuva Kataisen ja Stubbin edellisten hallitusten kyvyttömyydestä tehdä päätöksiä. Tästä huolimatta entinen pääministeripuolue sai vaaleissa ainakin osittaisen luottamuslauseen – tätä on vaikea selittää. Joka tapauksessa päätöksien tekeminen ja uusi johtamiskulttuuri oli juuri se keskeinen resepti, jonka Sipilä eduskuntavaaleja edeltävässä kampanjassaan kansalle tarjosi. Nyt tehdään päätöksiä, erityisesti vaikeiksi markkinoituja sellaisia, ja muutetaan pelikirjan merkit vatuloinnista määrätietoiseksi iteroinniksi. Ja kansa tykkää.

Suomen ja Iso-Britannian viimeaikaisia poliittisia käänteitä voi pitää lähes vastakkaisina: siinä missä Corbyn on tuonut poliittiseen keskusteluun häivähdyksen uusien avauksien ja muutoksen mahdollisuuden tuntua, ollaan Suomessa pikemminkin liukumassa entistä syvemmälle vaihtoehdottomuuden kulttuuriin, jossa teot ja päätökset ovat nousemassa kansan silmissä itseisarvoiseen asemaan.

Tässä suhteessa voi esittää, että esimerkiksi vasemmistoliiton eduskuntavaalien alla markkinoima ajatus vaihtoehtoisesta talouspolitiikasta vain vahvisti vallitsevaa talouskeskustelun ympärille kietoutuvaa politiikan kuvastoa. Politiikka mahdottoman taiteena ja julkista tilaa uudelleenmuokkaavana voimavarana on kuihtumassa. Tässä tilassa ei ole ihme, että ideologisuuden kaltaiset käsitteet alkavat saada myös uusia merkityksiä. Näin esimerkiksi HS:n pääkirjoituksessa ammattiyhdistysliikettä voidaan syyttää ideologisuudesta näiden kiinnittäessä huomionsa ”epämääräisiin puheisiin” kasvuun panostamisesta ja tuotekehittelystä (miten ihmeessä nämä ovat epämääräisiä teemoja talouskeskustelussa?). Hallituksen päätöksissä ei ilmeisesti tätä ideologisuuden tuntua ole. Päätökset kun ovat päätöksiä, ja niitä on nyt tehtävä. Ehkä ammattiyhdistysliikkeenkin tulisi tehdä päätöksiä. Vaikuttaakin siltä, että talouspoliittisen managerialismin läpileikkaamassa kulttuurissa uusi ideologisuus tarkoittaa kriisitietoisuuden vastustamista.

Kaikesta edellisestä huolimatta toivon sydämeni pohjasta, että hallituksen kulmikkaalta vaikuttava prosenttilukupolitiikka toimisi. Toivon, että se tuottaa kasvu-uraa, jonka varassa nykyinen henkistä kulttuuriamme esimerkiksi koulutusleikkausten kautta rapauttava vaihtoehdottomuus voidaan korvata progressiivisemmalla ja vähemmän reaktiivisella politiikalla. Ja ilmoitettakoon vielä, että perjantaina ajattelin olla töissä. En siksi, että tuntisin tarvetta säyseyteen ja kuuliaisuuteen. En siksi, että haluaisin emotivistisessa hengessä näpäyttää työväenliikettä, jonka päinvastoin uskon olleen historiallisesti yhtenä keskeisenä pelurina siinä prosessissa, jonka johdosta saamme elää näinkin tasa-arvoisessa, oikeudenmukaisessa ja mahdollisuuksia syntyperään katsomatta tarjoavassa yhteiskunnassa (tämä ei poista sitä tosiasiaa, että ammattiyhdistysliikkeellä on edelleen melkoisen paljon kirimistä, jos se aikoo pysyä kiinni työelämän kasvavan prekaroitumisen tuottamissa paineissa). Sen sijaan olen töissä siksi, että deadlinet pukkaavat päälle ja olen pitkälti itse vastuussa työni välittömistä, henkilökohtaisista seurauksista.

***

* Edit: Sittemmin Slush irtisanoutui – aivan oikein – vastakkainasettelusta ja poliittisesti varsin naivilta vaikuttaneesta tempauksesta. Kriisiviestinnästä huolimatta voi olla, että ulostulo jätti Slush-pöhinän pintaan pysyviäkin jälkiä.

Mainokset

One Response to Vaihtoehdottomuuden politiikasta

  1. Päivitysilmoitus: Sipilän puheesta | RAJA HAJATUKSIA

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: