Avoin kirje muutoksen pysyvyydestä vakuuttuneille päättäjille

Eräs aikamme kuluneimpia mantroja lienee rohkeiden muutosten ja avausten peräänkuuluttaminen. Vaatimuksen kääntöpuolelta löytyvät vähintään yhtä kuluneet ajatukset muutoksen vääjäämättömyydestä. Muutoksen väistämättömyys esitetään niin kattavana (muotikielellä läpileikkaavana) ja perusteellisena, että on vaikea hahmottaa, mitä arvoja, asenteita ja tavoitteita vasten tätä muutoksen totaalista virtaa sekä siihen astumista arvioidaan. Itse asiassa muutosta on luonnehdittu pysyväksi olotilaksi – paradoksi, joka muistuttaa hämmentävän paljon muinaisten sofistien esisokraatikkojen älyllisiä aivonkääntöliikkeitä, joilla pyrittiin problematisoimaan pinttyneitä käsityksiä ajan ja liikkeen suhteista sekä tosiolevaisen perimmäisestä luonteesta. Omassa ajassamme tätä muutoksen pysyvyyden paradoksia ei kuitenkaan tarjoilla aivojumppana, vaan ihan vakavana viisautena, jonka pohjalta itse kunkin olisi kyettävä omaa kiinnittämättömyyttään kultivoida.

Hallinnan ja poliittisen ohjauksen näkökulmasta muutoksen pysyvässä virrassa räpiköivät subjektit – tai kenties hallintavallan näkökulmasta objektit – tulee valistaen suostutella projektiin, jota määrittelee päättymätön ja pakottava itsensä uudistamistarve. Ihmisten sosiaalinen kiinnittyminen, uusien virtojen omaehtoinen etsiminen sekä käytäntöjen vakiintuminen nähdään sen sijaan merkittävinä kitkatekijöinä (hyviä käytänteitä peräänkuuluttavaan mikromanagerointiin toki vielä törmää, mutta tällöinkin lähinnä alistettuna pakottavalle rakenteellisten uudistusten sarjalle). Muutoksen virtaa, joka hallinnan kohteille ojennetaan ja osoitetaan, ei tule kyseenalaistaa. Muutoksen suunta ei toisin sanoen ole valittavissa tai vaikutettavissa. Siihen on vain mahdollista reagoida. Pakottavassa ja jatkuvassa muutostarpeessa ihmisten omaehtoiset valistus- ja sivistysprojektit eivät enää riitä – ne suorastaan infantilisoidaan merkkeinä ”uinuvasta tyytyväisyydestä”. On kyettävä ”uudistumaan nopeammin kuin muut”, vaikka samalla todetaan, ettemme voi ennakoida tätä muutosta. Jälleen yksi paradoksi: muutoksen pysyvyys ja tähän reagoimisen vaade tekee toiminnasta staattista ja itseään toistavaa.

Kaikenlaiset äkkikäännökset sekä niin henkilökohtaiset kuin kansallisetkin kriisitunnelmat tulisi nähdä mahdollisuuksina. Kuin käärmeet meidän tulisi olla valmiita luomaan nahkamme. Kankeudesta irrottautuminen tarkoittaa valheellisen pysyvyyden hylkäämistä, ”loikkaa” kohti uudelleensyntymien sarjan lupaavaa muutoksellisuutta ja uudistumiskykyä. Valta toki säilyy hallinnan ja muutoksen virran osoittajilla, mutta operationaalinen vastuu kankeuden seurauksista siirtyy hallinnan objekteille. Tässä leikissä muutoksien ja avauksien yhteyteen maaniteltu rohkeus viittaa pikemminkin pudotuskilpailuun. Valtarakenteita paljastavaa ja uusia muutoksen virtoja ohjaavia kanavia tavoittelevaa kriittistä etäisyyttä rohkeus ei ainakaan tässä uudessa hallintomentaliteetin mukaisessa kielessä tarkoita.

Uusi rohkeus osoittautuukin röyhkeydeksi, atomistiseksi kilpailuksi, jolle kansallisten selviytymistarinoiden kaltaiset laveat ja sentimentaaliset historialliset kehikot tarjoavat kilpailuasetelman kipeästi kaipaamaa moraalista latausta ja oikeutusta. Autonomia viittaa vastuuseen reunaehdoiltaan ennalta määrätyssä muutoksen virrassa. Jälleen yksi paradoksi, joka toistuu esimerkiksi korkeakoulupolitiikkaa koskevassa ajankohtaisessa keskustelussa. Mahdollisuus kilpailuun sisällöllisesti ja temaattisesti kohdennetuista strategisista resursseista esitetään rinnakkain autonomian lisääntymisen kanssa. Strategisessa kohdentamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa – kenties päinvastoin, korostaahan se käsitystä politiikasta uusia avauksia hakevana ja vastuuta ottavana – mutta kovin hankalasti sen voi katsoa tiedonintressien autonomiaa toteuttavan.

Samassa keskustelussa – paradoksien sarjaa jatkaaksemme – voidaan myös vaatia poisvalintoja ja keskittämisiä, mutta samalla vedota tieteellisen kärjen leventämiseen ja monitieteisyyteen. Jälkimmäiset määreet eittämättä tarvitsevat taustalleen mahdollisimman pluralistisen sekä myös sisäisesti ketterän (lue: ei tieteenaloittain keskitetyn) tieteenala-alustan. Hallinnon puolella keskittäminen ja lähentäminen voi toimia, mutta tieteen tiedollisen kehityksen ja itsensä korjaavuuden saralla keskittäminen kankeuttaa (luen tässä tietoisen naivisti käsitystä tieteellisen tiedon ihanteista).

Massiivisten, ylhäältä ohjattujen konglomeraattien sijasta tieteen uusia avauksia, keksintöjä ja sattumaakin sisältäviä irtiottoja tuottavat kipinät nousevat ideoiden ja tutkijoiden kohtaamisista mahdollisimman moniulotteisessa, pienten ja ketterien yksikköjen muodostamassa toimintaympäristössä. Toinen keskeinen tekijä uuden luomiselle olisi eri urapolkuvaiheessa olevien tieteentekijöiden henkilökohtaisen sitoutumisen takaaminen työnkuvan pitkäjänteisyyttä ja pysyvyyttä vahvistamalla. Tähän hallitus voisi konkreettisesti panostaa. Sisäisesti ristiriitainen muutosretoriikka kuitenkin kielii projektipohjaisuuden kasvua, pätkätöiden tuottamaa käytännön inertiaa sekä tieteellistä kankeutta, oli kyse sitten soveltavasta tai perustavasta tutkimuksesta. Projektipohjaisuus – vaikka sitten pysyvien rakenteiden ympärille rakennettava sellainen – on jo nyt johtanut käytännössä tilanteeseen, jossa laajoja hankkeita hakeville tutkimusryhmille tarjotaan ensin mahdollisuutta hakea valmistelurahoitusta varsinaisen projektihaun tekemiseen (rahoitushaun rahoitusta), ei siis itse projektiin – puhumattakaan tietysti varsinaiseen projektihakuun kuluvista resursseista.

Tieteen (ja tiedon) omien intressien mukainen kehitys sulautuu kuitenkin nykyisissä tunnelmissa hämmästyttävällä tavalla hallinnon omasta logiikasta tuotettuun tehokkuusajatteluun. Väitän, että nämä ovat kaksi erillistä, osin ristiriitaistakin logiikkaa. Tämän tunnustaminen olisi ensimmäinen tervehdyttävä askel kohti ketterämpää muutosvalmiutta, jossa emme antaudu lähtökohtaisesti yhdelle, ennalta eteemme asetetulle muutoksen virralle sen karikkoineen. Toiminnan lähtökohtana ei voi olla reaktiivisen muutoskyvyn kultivoiminen, vaan maailman konkreettinen rakentaminen suuntaan, jonka tulevaisuushorisontista peilautuvan muutoksen luonteeseen voimme pitkällä aikajänteellä samaistua.

”Julkisesti rahoitetun toiminnan tulee heijastella hyvinvointia ja menestystä koko suomalaiselle yhteiskunnalle.” Tätä oppia voisi soveltaa myös hallituksen politiikkaa kohtaa, jossa hyvinvoinnin (varsinainen tavoite) päämäärä vaikuttaa korvautuneen lähes itseisarvoiselta näyttäytyvän kilpailukyvyn (keino) kasvattamisen tavoitteella. Väistämättömyytenä esitettävä muutosretoriikka sekä vallankäytön vastuita sumuttava uushallinnollinen kielenkäyttö vaikuttaa tätä vasten tyytyväisyydessä (tai vielä huolestuttavammin omassa ymmärtämättömyydessään) uinuvien päättäjien habituaaliselta jargonilta. Ratkaisunne vaikuttavat enemmänkin sekavilta kuin henkisesti ”vaikeilta”; puheenne toisinaan jopa sisäisesti ristiriitaisilta. Haastankin päättäjät itsekriittisyyden hengessä uudistumaan rohkeasti ja unohtamaan reseptit, jotka eivät selvästi toimi ja täytä politiikalle asetettuja (usein aivan liian läpinäkymättömäksi osoittautuvia) tavoitteita.

Ja kun esitetään, että olemme kansainvälisesti verrattuna kankeita ja tehottomia sekä mahdollisesti jopa hyödyttömiä (kuka tai miten määritellään hyödyllisyys?), olisi varsin kohtuullista perustella, mihin tällainen väite perustuu. Semminkin jos Suomen korkeakoulujärjestelmän toimivuus on hiljattain arvioitu maailman neljänneksi parhaaksi mm. Ruotsin, Norjan ja Iso-Britannian edelle sekä käytännössä tasoihin täällä kovasti esimerkkinä käytetyn Tanskan kanssa (listauksessa kolmantena). Ranking-listauksiin sisältyy tietysti omat ongelmansa, mutta jotain kai nekin kertovat? Keskeisempi pointti löytyy kuitenkin lukujen ja argumenttien välisestä ristiriidasta: endeemiseen muutokseen uskovan maailmankuvan sisältä tuloksen tekeminen ja sen arvostaminen käy toissijaiseksi arvoksi uudistumiskyvyn osoittamiseen nähden. Mitä itseeni tulee, otan tieteen tekemisen sekä tulevien sukupolvien kouluttamisen hyvinkin vakavana haasteena, joka tavoitteen muodossa näyttäytyy viime kädessä niin yhteiskunnan (yliopistolaissa puhutaan isänmaasta) kuin laajemmin ihmiskunnankin palvelemisena. (P.S. Huomion Univesitas21-rankingistä kopioin professori Tuomas Forsbergilta.)

Mainokset

One Response to Avoin kirje muutoksen pysyvyydestä vakuuttuneille päättäjille

  1. Päivitysilmoitus: Tapio Juntunen: Avoin kirje muutoksen pysyvyydestä vakuuttuneille päättäjille | Terveisiä yliopistolaisilta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: