Sotapelien mekaniikkaa ja turvallisuustyhjiöiden imua

Pitkän linjan yhdysvaltalainen RAND-ajatushautomo julkaisi hiljattain raportin NATO:n Baltian puolustusvalmiutta arvioineen pitkähkön sotasimulaatiosarjan tuloksista. David Shlapakin ja Michael Jonsonin nimissä kirjattu raportti herätti Yhdysvaltalaisen keskustelun ohella pienimuotoisen kohun tällä Pohjolan harmaudenkin keskellä. Raportin johtopäätökset NATO:n sotilaallisen pelotteen uskottavuudesta Baltiassa johtivat vastustamattoman houkuttelevalta vaikuttaviin otsikkoihin: ”Raju arvio: Venäjä voisi vallata Baltian vain 36 tunnissa”. Yhdysvalloissa Zbigniew Brzezinski herätteli senaattia vieläkin hälyttävimmillä arvioilla.

Samoihin aikoihin on uutisoitu BBC:n dokumentista, jossa esiteltiin televisiokatsojille dramatisoidussa muodossa vastaavanlaisia Brittien sotapelejä (en ole itse dokumenttia nähnyt, joten johtopäätökseni siitä perustuvat toisen käden lähteisiin). Myös Brittien simulaatioharrastuksien keskiössä oli ilmeisen tulenaraksi leimattu Baltian tilanne. Toisin kuin RANDin mittavaan Venäjän maahyökkäykseen perustuvassa skenaariossa, Brittien pelit perustuivat hybridisodankäynnin varaan rakennettuun hypoteesiin, jossa Venäjä pyrkisi Ukrainan tavoin provosoimaan Baltian maiden venäjänkielisiä vähemmistöjä ja tätä kautta koettelemaan lännen päättäväisyyttä askel askeleelta etenevään eskalaatiodominanssiinsa luottaen. Siitä sitten pelit ilmeisesti etenivät ydinaseiden vaihtoon saakka Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä – ei näemmä paljoa painanut ydinaseiden käyttötabu näiden sotapelaajien selkärangassa.

Sotapelien pyhä yksinkertaisuus

RANDin simulaatioista laaditussa raportissa esitetään ykskantaan, että nykyisillä voimasuhteilla ja valmiuksilla Venäjä voisi pelin suljetun skenaarion puitteissa halutessaan vyöryä Tallinnan ja Riikan liepeille viimeistään 60 tunnissa. Brzezinski puhui vieläkin napakammin yhdestä päivästä. Tässä vaiheessa on syytä painottaa termejä ”suljettu” ja ”skenaario”. Kuten sosiaalisessa mediassa Pohjolan ja Itämeren alueen turvallisuuspolitiikkaa aktiivisesti kommentoiva Edward Lucas vihjaa kriittisessä kommentaarissaan, on RANDin sotapelien alkuasetelma ja simulaatiossa huomioidut muuttujat rajattu alueellisen turvallisuuspoliittisen dynamiikan kokonaisuuden huomioiden varsin pelkistävään muottiin (ilmeisesti jopa sotapelien genreä vasten tarkasteltuna).

Lucasia, joka on jo pitkään painottanut Suomen ja Ruotsin merkitystä lännen ja NATO:n koillisen sektorin puolustuksen kokonaisuudelle (ja suositellut avoimesti Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyttä), kismittää erityisesti Pohjoismaiden jättäminen RANDin skenaarion ulkopuolelle. Lucasin mukaan Baltian turvallisuudesta puhuminen ilman Suomea ja Ruotsia on ”perverssi” ajatus.

Sam Gardiner puolestaan kritisoi voimakkain sanankääntein sotapelin maavoimien ympärille rakennettua logiikkaa ja metodologiaa, jossa ei oteta huomioon esimerkiksi merialueiden hallintaan liittyviä kysymyksiä ja meritaisteluiden roolia ylipäätään. Puhtaasti sotilaallisen logiikan ulkopuolelta on lisäksi ihmeteltävä, kuten Risto Volanen blogissaan tekee, mikä mahtaisi olla Venäjän laajempi strateginen tavoite tilanteessa, jossa Baltian maihin kohdistuva laajamittainen sotilaallinen provokaatio mitä ilmeisimmin johtaisi sille tärkeän kauppa- ja energiapoliittisen väylän menettämiseen Tanskan salmien sulkeuduttua (tähän vastaväitteenä kai voisi esittää, että Venäjä toki hakee jatkuvasti vaihtoehtoisia väyliä talousvirtojensa ylläpitämiselle).

Edellistä ”Tanskan salmet” -muuttujaa näkee ylipäätään turhan harvoin Itämeren aluetta vasten kyhätyissä skenaarioissa. Toisinaan vaikuttaa siltä, että Suomen turvallisuuspoliittisesta keskustelusta hahmottuvan maailman rajat loppuvat jonnekin Karlskronan tienoille. Globaalien keskinäisriippuvaisuuksien, pakolaiskriisin ja ulkopolitiikan taloudellistumisen aikakautena tällaiset hahmotelmat vaikuttavat yksinkertaistavilta. Yhtä hyvin voisi tietysti kysyä, miten Venäjä RANDin raportin kuvailemassa tilanteessa kuvittelisi hallitsevansa valtaamiansa alueita, jos se kokee hankaluuksia jo venäläismielisempänä pidetyn Krimin kohdalla?

Yhtä lailla oudoilta vaikuttivat RANDin raportissa esitetyt väitteet, joiden mukaan Yhdysvaltojen ja NATO:n ydinasepelote perustui kylmän sodan loppuun saakka massiivisen vastaiskun opille. Tosiasiassa tämä Dullesin ja Eisenhowerin lempilapsi hylättiin viimeistään Kennedyn kaudella (yhtä hassua tähän nähden oli, ettei ydinaseiden vaikutus ilmeisesti edes mahtunut RANDin pelin kehyksiin). Itse asiassa Venäjän nykyinen ydinaseoppi muistuttaa huomattavan paljon Yhdysvaltojen ja NATO:n 60-luvulta eteenpäin omaksumaa joustavan vastaiskun oppia siihen kylmän sodan loppupuolelle tultaessa kehitettyine rajoitetun ydinsodan konseptioineen. Tähän liittyen on hyvä muistaa, että myös NATO:n sisällä käydään tällä hetkellä melko suorapuheista debattia liittokunnan ydinasepelotteen ja -kyvykkyyksien kehittämisestä Euroopassa vastauksena Venäjän ydinasesapelin kalistelulle. Puola on avoimesti ilmoittanut olevansa valmis Yhdysvaltain ydinaseiden sijoitteluun tämän alueella ja niiden hallintaan NATO:n ydinasejakopolitiikan puitteissa. Ajatukseen suhtauduttaneen edelleen varsin varauksellisesti useissa NATO:n läntisissä jäsenmaissa, kuten Norjassa ja Benelux-maissa (vaikka näistä Belgia osallistuukin ydinasejakoon).

RANDin kaksipaikkaisessa (Yhdysvallat ja Venäjä) sotapelissä siis hypätään verkostokeskeiselle sodankäynnille ominaisten matalamman intensiteetin eskalaatioportaiden ja vihreiden miesten tupsahteluvaiheiden yli suoraan Venäjän laajojen maajoukkojen keskittymien varassa tekemään yllätyshyökkäykseen. Tämä ei tietysti anna kovin mairittelevaa – eikä ehkä todenmukaistakaan – kuvaa lännen tiedustelutoiminnan tasosta, kuten Lucas edellä mainitussa kirjoituksessaan toteaa. RANDin 18 kuukautta kestäneiden sotapelien tausta-asetelma vaikuttaa näin lepäävän sen oletuksen varassa, että Venäjällä ei olisi mitään ongelma (poliittisista pidäkkeistä puhumattakaan) suorittaa mittavaa maavoimin toteutettua yllätyshyökkäystä. Edun ja ylivoiman saavuttamiseen pyrkivään yllätykseen tietysti riittää jo sekin, että tiedustelutietojen havaitsemiin signaaleihin (joukkojen keskittämiset esimerkiksi sotaharjoituksen nojalla) ei haluta poliittisista, psykologisista tai muista syistä uskoa. Ehkä tämän kuilun polemisoiminen oli Venäjän karikatyyrinomaisen riskinottokyvyn esittämisen ohella yksi sotapelin tuloksien raportointia ohjanneista motiiveista.

Tässä mielessä Brittien simulaation taustaoletukset vaikuttavat hahmottavan konfliktidynamiikkaa laveammin. Siinä kysytään, kuinka päättäväisesti lännessä ollaan valmiita vastaamaan ulkoa lietsottuun separatismiin siihen liittyvine informaatiovaikuttamisineen? Baltit tuskin ovat tyytyväisiä brittienkään sotapelien lähtöasetelmista, joissa ensiksi mainittujen maiden venäläisvähemmistöt esitetään jonkinlaisena hallitsemattomasti kytevänä hybridisodan troijalaisena tai katalyyttinä. Ylipäätään kovalla rytäkällä julkiseen keskusteluun temmatut sotapelit niiden selvästi alarmistisine sävyineen saattavat jopa luoda kuvaa Baltian maista eräänlaisina NATO:n vaillinaisjäseninä – ainakin niin pitkään kun johtopäätökset pysyvien joukkojen ja kaluston sijoittamisineen tulevat toteutetuksi.

Tämä herättää kysymyksen: kenelle esimerkiksi RANDin raportin viesti lopulta oli suunnattu? Kenties se lähti sittenkin vaalikamppailun keskellä elävälle kotiyleisölle Yhdysvalloissa – ovathan kysymykset Yhdysvaltain liberaalin internationalismin tulevaisuudesta nousseet toisinaan sivujuonteeksi tässä härskeihin mittasuhteisiin nousseessa mediaspektaakkelissa.

Sotapelien tuloksista julkisuudessa vedetyt johtopäätökset ei-toivottuine heijastevaikutuksineen eivät kuitenkaan ole pelinjärjestäjien hallinnassa. Yleinen alarmismi lisäntynee pelien julkisuuskäsittelyn johdosta. Monille tämä tietysti tulee näyttäytymään pieneltä hinnalta, jos ilmapiiri samalla lisää sotilaallisen varustautumisen ja varautumisen tasoa. Turvallisuusparadoksin makua tilanteessa joka tapauksessa on – ja jonkin verran 1970-luvun puolivälistä eteenpäin Euroopassa kiristyneiden sotilaspoliittisten tunnelmien toisintoa.

NATO:n näkökulmasta on vaarana myös liittokunnan sisäisten paineiden ja epäluulon kasvu. Baltian maiden kollektiivinen puolustus sekä näihin kohdistuvien uhkakuvien toistuva jäsentyminen alati hahmottomampien hybridiuhkien kautta on ollut NATO:ssa tiivistyvän debatin kohteena jo pidempään. Tämä keskustelu saattaa kuin huomaamattaan toimia itseään toteuttavana ennustuksena. Vaarana on, että siinä sivussa korkean tason poliittiset vakuuttelutkin alkavat kääntyä itseään vastaan.

Tulkintoja Venäjän intentioista

Jätän sotapelien sisäisen logiikan sekä niiden taustalta avautuvien tarkoitusperien tarkemman arvioinnin aiheesta paremmin tietäville (omat simulaatioharrastukseni olen jättänyt kernaasti Football Manager -pelisarjan tasolle). Sotapelien simulaatioasetelmien taustalta avautuu kaksi mielenkiintoista Suomenkin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun liittyvää teemaa. Ensimmäinen niistä koskee ikuisuuskysymystä: miten tulkitsemme Venäjän intentioita? Intentioista tehtävät tulkinnat puolestaan ovat yhteydessä tulkinnan esittäjän laajempiin maailmankuviin ja käsitykseen kansainvälisten suhteiden luonteesta, mikä taas palautuu käsityksiimme Itämeren alueen turvallisuusdynamiikan olemuksesta. Näitä kysymyksiä tarkastellaan usein turhauttavan pinnallisella tasolla.

Aloitetaan Venäjästä tehdyistä tulkinnoista. Jaan tulkintojen ja maailmankuvien yhteyden karkeasti kahteen kastiin – offensiivisiin ja defensiivisiin luonnehdintoihin. Käsitteet toimivat tässä karikatyyrinomaisina analyysin välineinä, ei selkeärajaisina kategorioina, joiden varassa olisi edes mielekästä lähteä karsinoimaan yksittäisiä ihmisiä, korkeintaan näiden esittämiä argumentteja. Lisäksi käsitteet sulkevat esimerkiksi sisäpoliittiset motiivit tarkastelun ulkopuolelle.

Etenkin RANDin sotapelin kehystarinaa ohjaa varsin selkeä ennakkokäsitys offensiivisesta ja opportunistisesta Venäjästä, joka havittelee päämäärätietoisesti sen 1990-luvun alusta eteenpäin menettmäänsä suurvaltastatusta ja sen ilmentämän vaikutuspiirin hallintaa:

To the extent that Moscow believes that NATO poses a threat to its ability to exercise necessary influence along its periphery, the presence of the Baltic NATO members along its borders may well seem unacceptable.

Venäjää ei siis kuvata defensiiviseksi, status quon vahvistamiseen pyrkiväksi peluriksi. Sen sijaan Venäjän ”offensiivinen olemus” eräällä tavalla ”purkautuu” kuvauksessa alueellisen tason sotilaallisena opportunismina kohdistuen sen tavoitteleman vaikutuspiirin heikoimpaan lenkkiin (lue: Baltiassa ei ole Venäjälle mitään itsetarkoituksellista).

Mitään yksiselitteistä vastausta Venäjän pitkän tähtäimen aluepoliittisten intentioiden arvuutteluun ei julkisen keskustelun sekä avoimen lähdeaineiston pohjalta tietysti saada. Venäjän kyvykkyyksistä verkostomaisen sodankäynnin joustavien keinojen hyödyntämiseen sen sijaan vaikuttaa vallitsevan läntisissä arvioissa jo melko laaja yhteisymmärrys, kuten Münchenin turvallisuuskokouksessa käydyt varsin avoimet keskustelut aiheesta vaikuttavat osoittavan. Tässä suhteessa Brittien skenaarioviritykset vaikuttavat osuvan tarkemmin maaliin.

Tulkintaongelmilta ei tietysti tällöinkään vältytä. Talous-, energia ja väestöpolitiikan sekä disinformaation kautta vaikuttamisesta on vielä melkoisesti matkaa järeämpiin, suoran sotilaallisen vaikuttamisen keinoihin. Nopeasti ajateltuna Ukrainan tapahtumat antavat syytä tulkita edellisen etäisyyden olevan varsin lyhyt. Toisaalta Ukrainan tilanteen jähmettyminen sekä siihen liittyvät hallitsemattomat piirteet voivat antaa sytykettä tulkinnalle, jonka mukaan etäisyys on kasvamaan päin.

Intentioiden ja uhkakuvien tulkinta on nykyisessä poliittisessa tilanteessa tarkkaa ja kriittistä silmää vaativaa puuhaa. Poliittiseen kielenkäyttöön kohdistuva tarkkuus ja varovaisuusharkinta sellaisten voimien äärellä, joiden dynamiikka ei ole edes puolittain toimijan itsensä hallittavissa – varsinkin pienvaltioiden kohdalla –, on kuitenkin syytä erotella hyssyttelystä. Vaikutusvaltaiselta tasolta esitetyt tarkkarajaiset ja osoittelevat uhkakuvapohdinnat ovat vakavia puhetapahtumia ja jo tällaisenaan konkreettisia, maailmaa muuttavia tekoja. Niihin tulee vastata myös omasta takaa välittömillä käytännön johtopäätöksillä, joiden toteutus ei tietysti ole demokraattisessa järjestelmässä ja moniulotteisten liittolaissuhteiden verkostossa mikään läpihuutojuttu – valtiot eivät tässäkään suhteessa ole saaria.

Pelkästä ääneen päästelemisen ilosta ei kannata itseään turvallisuuspoliittiseen nurkkaan pakottaa. Reipashenkisten kansalaisten sosiaalisen median siimeksessä päästelemät #turpo-höyryt ovat tietysti asia erikseen, eikä siinä mitään. Valtioviisaus kuitenkin elää näistä keskustelutalkoista erillään.

Itämeren turvallisuus mekaniikkana – tyhjiöitä ja varaventtiileitä

Eivät kansainväliset suhteet tietysti offensiivisen ja defensiivisen realismin maailmankuviin tyhjene. Taustalla lymyää, edelleen valtiolähtöisissä asetelmissa pysyen, koko joukko kansainvälisten normien, käytänteiden ja keskinäisriippuvuuksien yhdenmukaistavista vaikutuksista muistuttavia liberaalin institutionalismin ja konstruktivismin sävyjä.

Näiden maailmankuvien varassa tuskin sotapelejä rakennettaisiinkaan, vaikka ei liberalistin maailmakaan sentään aivan vallaton ole. Joka tapauksessa ajatus keskinäisriippuvaisuuksien vipuvarrella ”oikealle” transition raiteelle kammetusta Venäjästä näyttää parin viimeisen vuoden aikana tulleen elävältä haudatuksi. Hautajaisseremoniat ovat suoritettu kaikessa hiljaisuudessa – tai jääneet tyystin pitämättä. Liberaalin optimismin aikakausi jätti kuitenkin jälkeensä melkoisen jäämistön aloitteita, sitoumuksia, investointeja (niin konkreettisia kuin henkisiäkin) ja energiapoliittisia kytköksiä. Näiden vietteiden uudelleensuuntaaminen lienee aikamme turvallisuuspolitiikan ydinkysymyksiä, vaikka sotapelien kehyksiin ne eivät istuisikaan. Realismin vinkkelistä valtapolitiikkaa on helpompi käsitellä hieman lineaarisemmin hahmottuvassa muotissa.

Valtioiden rajoihin ja valtioiden käytössä olevaan raakaan rautaan katseensa kiinnittävä realistinen tarkastelukehikko ohjaa näkemään kansainvälisen politiikan newtonilaisen mekaniikan kaltaisena rakenteena. Tähän viittaavat ”tyhjiöiden”, ”pidäkkeiden” ja ”imujen” kaltaiset metaforat. Toimijat toisin sanoen vaikuttavat rakenteelliselta tasolta ohjattuina pelureina, joita kokonaisuuden asettamat mahdollisuudet ja voimasuhteet liikuttelevat kuin automaattisesti. Oikeanlainen heittäytyminen näiden voimien mukaiseen ryhtiin pelkistää katsannon käsityksen toimijuudesta.

Ajatus sotilaallisista tyhjiöistä edustanee tyyppiesimerkkiä edellä kuvastusta mekanistisuudesta. Valtion B alueella havaittava tyhjiö (tai tulkinta tyhjiön olemassaolosta) esitetään riittävänä, kenties jopa välttämättömänä syynä valtion A sotilaalliseen hyökkäykseen kyseistä tyhjiötä kohti. Aivan summittaisesti valtiot eivät tietysti tyhjiöitä kohti suuntaudu – tyhjiöihin hakeutuminen lienee katsannossa lähinnä alueellisten ja sitä suurempien valtojen yksinoikeutta.

Andrew Michtan artikkeli reilun vuoden takaa tarjoaa malliesimerkin tällaisesta päättelystä. Michtan argumentin voi tiivistää ajatukseen, jossa sekä NATO:n heikko valmius Baltian puolustukseen että Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus tuottavat Itämeren alueella Venäjän automaattista offensiivia itseensä vetävää imua. Michta linkittää Baltian maiden puolustuksen uskottavuuden Suomen ja Ruotsin asemaan:

…decisions by Sweden and Finland … will be critical to devising a credible deterrent posture along the entire NATO northeastern flank, and ultimately to the collective defense of the Nordic/Baltic/Central European region.

Puhtaasti kansallisten intressien näkökulmasta Michtan johtopäätös näyttää yllättävältä: Suomen ja Ruotsin tulisi antaumuksella liittyä puolustusliittoon, joka on saman argumentin mukaan jättänyt jo nykyisten jäsentensä puolustuksen retuperälle, tässä tapauksessa häilyviltä vaikuttavien kumppanimaiden poliittisten suhdanteiden varaan. Mitä maailmankuviin ja turvallisuuspolitiikan mekanistiseen ymmärtämiseen tulee, muistuttavat Michtan artikkelin ja RANDin raportin taustapremissit vahvasti toisiaan: Venäjä siis esitetään opportunistisena turvallisuustyhjiöt täyttävänä alueellisena valtana.

Michtan tulkinnassa Suomen ja Ruotsin etumerkitön turvallisuuspoliittinen status muodostaa turvallisuustyhjiön siinä, missä kovan ja pysyvän raudan puute Baltiassa. Defensiivisen realistin näkökulmasta alueen turvallisuuspoliittinen mekaniikka kulkee sen sijaan paineiden tasaamisen, ei purkautumisen suuntaa. Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus toimii tällöin alueellisia jännitteitä purkavana varaventtiilinä. Tämän varaventtiilin olemassaoloa Venäjä ei halua kompromentoida. Tällaisia ajatuksia ovat esittäneet esimerkiksi Daniel Larison ja Will Moreland. Venäjää ei tällöin tulkita automaattisesti offensiivisena valtava, vaan sen toiminta saattaa Ukrainan sodasta ja Krimin valtaamisesta huolimatta näyttäytyä laajempaa alueellista turvallisuusdynamiikkaa vasten defensiiviseltä. Defensiivisen toimijan voimankäyttöä eivät tällöin ohjaa tyhjiöiden tuottamat ”opportunismin hetket”, vaan pikemminkin pelko ja tätä ruokkivat provokaatiot, jollaiseksi esimerkiksi Moreland Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyden nykytilanteessa (tai vuoden 2015 alun tilanteessa) laskisi.

Tätäkin keskeisempi johtopäätös lienee kuitenkin se, että ”puhtaan raudan” sijasta vastapuolen oletetaan defensiivisen mekaniikan kuvastossa olevan alttiimpi myös ulkopoliittisille signaaleille. Tämä rikastaa kuvaa Itämeren alueen ja Pohjolan vakauspolitiikan piirteistä sekä esimerkiksi Suomen toiminnanvapauden ulottuvuuksista. Tämän tasapainopolitiikkaa korostavan maailmankuvan pohjalta myös Suomen ja Ruotsin välinen puolustusyhteistyö sekä toisaalta Suomen NATO-suhde on jo sellaisenaan nostettavissa alueellisen vakauspolitiikan välineiksi ja elementeiksi. Offensiivisen realismin mukaisessa tulkinnassa mekanismi on pienen valtion näkökulmasta huomattavasti pakottavampi – kuten on sen pohjalta johdettu viholliskuvastokin.

Johtopäätöksiä Suomen kannalta

Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on toisinaan tavattu argumentoida, että Baltian maiden NATO-jäsenyys on toistaiseksi toiminut Itämeren alueen turvallisuuspoliittisen vakauden ja tätä kautta välillisesti myös Suomen turvallisuuden takuuna. Päätelmä perustuu houkuttelevaan kontrafaktuaaliin: ilman balttien NATO-jäsenyyttä Itämeren turvallisuusympäristö olisi jo tovi sitten heilahtanut jännitteiden kierteeseen. Tässäkin vaanii taustalla offensiivinen maailmankuva ja tämän mukaiset tulkinnat Venäjästä valtiona tai olemuksena.

Sinänsähän NATO-jäsenyys ei ole tehnyt Baltian maita immuuniksi hybiridivaikuttamiselle ja turvallisuusongelmille, mistä vuoden 2007 pronssisoturikiista kyberhyökkäyksineen käynee hieman kauemmaksi kantavana esimerkkinä. RANDin raportin johtopäätökset vaikuttavat paradoksaalisesti vain vahvistavan tätä tulkintaa – NATO ei ole mikään automaattista auvoa tarjoava turvallisuuskeijukainen, vaan elävä ja yhtä lailla muiden vastaavien instituutioiden kanssa identiteetistään ja tarkoituksestaan kädenvääntöä käyvä organismi. Merkittävää on se, että RANDin raportin johtopäätökset asettavat kyseenalaiseksi edellisen argumentin NATO-jäsenyyden automaattisesti vakauttavasta vaikutuksesta, vaikka jäsenyys yleistä selkeyttä turvallisuuspoliittisten sidoksien etuliitteiden valossa edistäisikin.

RANDin raportin tarkoituksena tuskin on ollut esittää Baltian maiden NATO-jäsenyyden merkitystä tässä valossa. Raportin tarkoitusta lienee pikemminkin syytä tulkita NATO:n sisäiseen sekä erityisesti yhdysvaltalaiseen keskusteluun viritetyltä puheaktilta, jolla pyritään herkistämään kotoista kohdeyleisöä jäsentämään tarkemmin ja painokkaammin NATO:n koillisen lohkon pelotteen toimivuuteen kytkeytyviä haasteita ja vaateita. Kollektiiviseen puolustusvelvoitteeseen kiteytyvän pelotteen uskottavuushan pyrkii juuri siihen, ettei liittokunta ylipäätään ajaudu tilanteeseen, jossa pelotteen toiminta tulisi käytännössä punnittavaksi.

Ajatus nimenomaan Baltian – ei Suomen tai Ruotsin – muodostamasta sotilaallisesta tyhjiöstä, jonka kautta Venäjän automaattisena oletettu revisionismi tavallaan pääsee ”purkautumaan”, ei kuitenkaan mairittele sen enempää NATO:a kuin Baltian maitakaan. Tässäkin mielessä Baltiassa läntisen arvoyhteisön eturintaman takalinjoilla tehtailtuihin sotapeleihin sekä näiden pohjalta televisioituihin dramatisointeihin hybridivaikuttamisen skenaarioineen suhtauduttaneen vähintäänkin nuivasti. Suomen ja Ruotsin kannalta sotapelien maalaama tilannekuva vaikuttaisi ensisijaisesti vahvistavan argumenttia kansallisen puolustuskyvyn kehittämisen ensisijaisuudesta – voidaanhan skenaarion taustalta hahmotettavista premisseistä johtaa ajatus, jossa Venäjän offensiiviseksi tulkittavat intentiot kohdistuvat ensimmäisessä aallossa hybridivaikuttamiselle kaikkein altteimpina näyttävien NATO:n jäsenten suuntaan.

Joka tapauksessa – ja edelleen puhtaasti sotapeleistä esitettyjen johtopäätösten ohjaamana – NATO vaikuttaa elävän sen sorttisessa käymisvaiheessa, että jäsenyyshakemuksen jättäminen tässä ja nyt vastaisi temppuna melkoisen vauhdikkaasti liikkuvan junan kyytiin hyppäämistä. Aivan paikaltaan hyppyä ei kuitenkaan haluta tehdä, kuten tulevan NATO-selvityksen laatimisesta voimme päätellä. ”No koska sitten on sopiva aika?” ”Minusta olisi pitänyt liittyä jo silloin ja silloin.” Ensimmäinen on väärä kysymys, jälkimmäinen kelvoton vastaus. Nykyhetkessä tehtäviä poliittisia päätöksiä ei liene viisasta muotoilla sen mukaan, mitä joskus on jätetty päättämättä, vaan nykyhetkestä avautuvia perusteita vasten.

Tarjoaako siis edellä käsiteltyjen sotapelien tulokset sytykkeitä Pohjolan NATO-skeptikoille? Miksi Suomen (ja Ruotsin) tulisi asettaa itsensä alttiiksi raportin ilmentämille liittokuntapolitiikan satunnaistekijöille heittäytymällä hybridiuhkien varjoissa muotoaan hakevan kollektiivisen puolustusvelvoitteen uskottavuuden etuvartioon Baltian maiden tavoin? Tässä yhteydessä voimme muistella tasavallan presidentti Sauli Niinistön puoli vuotta sitten suurlähettiläspäivillä esittämiä näkemyksiä Baltian puolustuskysymyksestä:

Aina silloin tällöin kuulemme ajatuksia, joissa Suomelle hahmotellaan jonkinlaista osavastuuta Baltian puolustuksesta. Olen kuitenkin joutunut tässä asiassa olemaan aika tarkka. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi ei ole asemassa, jossa se voisi antaa muille sellaisia sotilaallisia turvatakuita, joita sillä itselläänkään ei ole. Emmekä ole suurvalta, jolta ”amisioonia” piisaa jaettavaksi omasta takaa.

Niinistön sanomisia taidettiin tuolloin tulkita niinkin, että nyt Suomi vetäytyy tyystin kuoreensa ja lyö laimin muun muassa EU:n kautta määrittyvät solidaarisuusvelvoittensa. Tällaista vastuun pakoilua Niinistö ei mielestäni esittänyt. Kyse oli turvatakuiden antamisesta, sekä tätä kautta – näin tulkitsen – ennen kaikkea näkemyksestä, jossa korostuu juuri Yhdysvaltojen sitoutuminen Itämeren alueen turvallisuuteen. Siis sen suuntaisesta päättelyketjusta, joka ei enää ole kovin kaukana RANDin raportista nousevista johtopäätöksistä.

Poteropolitiikka vaikuttaa huomattavasti houkuttelevammalta maailmassa, jossa mittavat maavoimien keskittymät vyöryvät eteenpäin nimenomaan liittokuntapolitiikan etuliitteiden mukaisesti väritettyjen karttojen tuottamia ”imuja” (lue: heikoimpia kohtia offensiivisen realismin mukaisesti automaattisesti hyödyntäen), ”tyhjiöitä”, ”etumaastoja” ja valtioiden fyysisiä rajoja myötäillen. Tähän nähden Suomen käytäntöperustainen yhteistyön syventämiseen pyrkivä turvallisuuspolitiikka vaikuttaa aidolta vaihtoehdolta, ainakin toistaiseksi – jossainhan sen yhteistyön syventämisen ja de facto liittosuhteen rajakin kulkee (oli kyse sitten NATO:sta, Yhdysvalloista tai Ruotsista).

Tässä ollaan tietysti niin perustavien kysymysten äärellä, ettei liene rehellistä edes olettaa sotapelien tietoisesti todellisuutta pelkistävän luonteen antavan kattavia vastauksia siihen, mitä alueellisten sotilaallis-taloudellisten etumaastojen keskellä ja katveissa eläminen kaikessa kompleksisuudessaan 2020-luvulle tultaessa tarkoittaa. Karikatyyrinä tällaiset skenaariot – niiden taustalta hahmottuvat piinkovan realismin sävyttämät maailmankuvat – kuitenkin helposti kääntyvät niiden harrastamista ohjaavia poliittisia tavoitteita vastaan. Tunteellista alarmismia ja kovan voimapolitiikan paluuta haikailevia äänenpainoja ne lisäävät varmasti, kuten myös näitä vastaan käyviä tyynnytteleviä puheenvuoroja. Yksi asia kuitenkin lienee varmaa: hyssyttely on näistä pohdinnoista ja niiden taustalta löytyvistä panoksista kaukana.

Mainokset

8 Responses to Sotapelien mekaniikkaa ja turvallisuustyhjiöiden imua

  1. Terve Tweaker, Hieno kirjoitus. Kommentoisin ensihätään mainitsemastasi sotapelien sisäisestä logiikasta. Sotapelit eivät vastaa siihen MIKSI jokin pitäisi tehdä, vaan ne vastaavat MITEN jokin pitäisi tehdä. Senhän vastauksen RANDin herrat ovat kyllä saaneet. MIKSI on tässä skeniksessä aika selvä: HOrjuttaa NATOa ja pakottaa se valitsemaan huonojen vaihtoehtojen viidakossa jokin vaihtoehto. Veikkaan että ”suuren pelin mestareille” on sitten jo seuraavatkin siirrot hahmoteltuina. Banaalisti, ja peliteoriassa, voisi sanoa että näistä valinnoista kasvaa moniahaarainen puu jonka äärimmäisitä oksanhaaroista voidaan tutkia lopullisia seurauskulkuja. Kuten mainitsit FIFAssa ja Maddenissä peli ja tarkoitukset ovat niin rajoitettuja että simulaatio on helppoa, mutta sitten tässä Suomen ja Ruotsin NATO jäseneyys, Baltian puolustus pelissä esimerkiksi kansalaisten hybridisodan keston mallintaminen lienee hyvin vaikeaa.

    • tweaklerish says:

      Hei,

      kiitokset huomiosta! Kuten tuosta alta saatat huomata, myös muut blogitekstini nostamat kommentit tarttuivat vastaavanlaiseen huomioon sotapelien luonteesta ja sen tarkoitusperistä. Kuten nimimerkki EMK (alla) ja sinä esitätte, kyse on tietoisesti todellisuuden syheröisyyttä rajaavasta mallinnoksesta, jonka ensisijainen tarkoitus on hahmottaa NATO:n puolustukselle nousevia vaateita pahinta mahdollista skenaariota vasten. Omassa käsittelyssäni tämä sotasimulaation sisäinen ulottuvuus oli tavallaan toissijainen elementti julkisen keskustelun käsittelun ja turvallisuuspoliittisten maailmankuvien hahmottamisen rinnalla.

      Terv.
      Tapio

  2. Kiitoksia hyvästä kokonaiskuvaa pohtivasta kirjoituksesta. Nostaisin kuitenkin esiin muutaman pelisuunnitteluun liittyvän näkökulman, jota ei välttämättä ole ollut helppo havaita ja jotka sen takia ovat turhan helppoja kritiikin kohteita kummassakin mainitussa pelissä.

    RAND:n tutkimuksesta on tärkeää huomata, että se on tilannut US Army. Käytännössä tutkimuksen skenaarion, lähtökohtaoletusten ja rajausten valintaan on siis todennäköisesti vaikuttanut se, että saadaan mitattua nimenomaan armeijan suorituskykyä Venäjän nykyistä voimaa vastaan. En tiedä kuinka tarkoitushakuista sitten on, että vielä päädytään esittämään lisäresursseja, mutta tätäkin pitäisin mahdollisena. Sen sijaan kysyisin, että uskooko joku yhdenkään US Armyn tilaaman tutkimuksen päätyvän siihen, että US Navy pelastaa tilanteen?

    Mitä taas tulee BBC:n dokumenttiin, niin suosittelen sen katsomista jo siksi, että tietää mitkä pelin asioista ovat oikeasti tilanteen oletuksia ja mitkä pelissä pelaajien tekemiä päätöksiä. Dokumentti etenee paikallisista levottomuuksista aina ydinaseiden käyttöön ja päättyy jättäen avoimeksi totaalisen ydinsodan mahdollisuuden. Lienee kuitenkin selvää, että kun tehdään televisio-ohjelmaa tämä tarinan kaari on päätetty näin tapahtuvaksi täysin pelaajista riippumatta. Vastaavasti kuin yllä kysyisin: Uskooko joku, että tunnin BBC-dokumentin annettaisiin päättyä 10min kohdalla siihen, että tulitauko saadaan sovituksi?

    • tweaklerish says:

      Tervehdys Topias,

      mielenkiintoinen ja tärkeä tuo simulaation tilaajaa koskeva huomio, jota en itse ollut simulaatiosta esitetyn raportin aiheuttamasta julkisesta keskustelusta poiminut. Tämä tietysti tekee merivoimien puuttumisen skenaariosta ymmärrettävämmäksi, näin puhtaasti sotilaallisen logiikan kautta tarkasteltuna. Harmillisesti tämä aika tärkeäkin huomio on sitten raportin julkisesta käsittelystä ja sitä seuranneesta keskustelusta puuttunut. Tämä tavallaan johtaa mielenkiintoiseen kysymykseen siitä, missä määrin koko harjoite liittyy sotahaarojen väliseen kädenvääntöön esimerkiksi resursseista ja poliittisista painotuksista, ja missä määrin tällainen asetelma ylipäätään vallitsee nykyään Yhdysvaltain sotavoimien sisällä (en siis ole tästä perillä, mutta esimerkiksi kylmän sodan aikaisen ydinasepelotteen muotoon ja varusteluohjelmia koskeviin päätöksiin tällaiset organisatorisen tason ”valtataistelut” ilmeisesti vaikuttivat).

      Ja kuten sanoit, pitää ottaa jossain vaiheessa tuo BBC:n dramatisointi katseluun. Ylipäätään näyttää siltä, että ulkopolitiikan ja kansainvälisen politiikan tutkijan on nyt syytä olla hieman varpaillaan näistä sotapeleistä esitettyjen tulkintojen kanssa – vaikka niiden ei ollutkaan tarkoitus itse sotapeleihin kohdistua.

      Kiitokset kommentista!

      Terv.
      Tapio

  3. emk says:

    Monin paikoin hienoa pohdintaa, mutta jotenkin jäi vaikutelma, että kirjoituksen logiikka kumpuaa blogistin maailmankuvasta enemmän kuin mistään muusta. (Tämä voi tietysti olla oman maailmankuvani tuottama harha 🙂

    Nimimerkki ”epämuodikkaitaajatuksia” tuossa edellä jo ehti esittää kritiikkiä tavastasi käsitellä sotapelien luonnetta.

    Sotapeleillä, kuten muillakin malleilla / simulaatioilla, etsitään yleensä vastauksia tarkoin rajattuihin kysymyksiin. Kysymykset joihin halutaan saada vastaus sanelevat mallin / simulaation laajuuden ja sen reunaehdot. Randin sotapelin tapauksessa näyttää aivan ilmeiseltä, että on esitetty kysymys pahimman mahdollisen skenaarion seurauksista ja että ei ole edes etsitty tarkkaa vastausta, vaan yritetty päätyä ns. ”oikealle seinälle”. Toisinsanoen, on etsitty mahdollisen rajoja karkealla tasolla suunnittelutyön pohjaksi.

    On naiivia olettaa, kuten blogisti, ja mm. R. Volanen näyttävät tekevän, että yksi karkealla tasolla tehty sotapeliharjoitus jotenkin määrittelisi esim. USA:n tekemisiä. Se korkeintaan ohjaa Pentagonin jatkotyötä spesifimpään suuntaan, nyt kun ”ääriarvoista” armeijan osalta on karkeahko käsitys.

    Sotapelin käsitteleminen turvallisuuspoliittisena ”puheenvuorona” tuntuu myös kaukaa haetulta. Pelin tulosten julkinen käsittely on sitten asia erikseen; siinä voi nähdä sellaisia motiiveja jollaisia itse kukin haluaa nähdä. Mutta kun ryhdytään raporttia käsittelevien julkisten puheenvuorojen perusteella määrittämään, millainen simulaatio (kuinka laaja, millainen uhkaskenaario jne.) olisi ollut poliittisesti korrekti, hyväksyttävissä tai tarpeellinen, mennään niin pahasti metsään, ettei sitä ilkeä kutsua edes virheeksi.

    Mitä tulee Venäjän intentioihin, niin esitän vain kaksi pointtia.

    1. Sotapelit eivät pohjaudu intentioihin, vaan kykyihin. Intentiot ovat poliitikkojen heiniä, eivät sotilaiden.

    2. Vaatii mielestäni aikamoista käsitetaiteilua nähdä Venäjä status-quon säilyttäjänä. (En väitä, että kirjoittaja näin näkee. Kritisoin kirjoittajan tapaa esittää offensiivinen ja defensiivinen Venäjä ikäänkuin yhtä todennäköisinä vaihtoehtoina ja kritisoida niitä jotka näkevät Venäjän näkemisestä.)

    Venäjän intentioita – siis sitä mitä itäisten päättäjien pään sisällä liikkuu – ei tarvitse arvailla tai yrittää tulkita Venäläisten puheista. Riittää kun katsoo mitä Venäjä konkreettisesti tekee esim. EU:n yhtenäisyyden horjuttamiseksi.

    Tältä pohjalta Venäjän offensiivisuus on mielestäni täysin selvää. Sen täsmälliset tavoitteet ovatkin sitten jo toinen asia. Yksi tavoite näyttää kuitenkin melko todennäköiseltä: pyrkimys tehdä EU:sta kyvytön / merkityksetön / heikko, jotta Venäjän voi hoitaa suhteitaan EU -maihin kahdenvälisesti ja päästä siten voiman oikealle puolelle. Tämä ei luultavasti ole Venäjän ainoa tavoite, mutta Venäjän tekojen perusteella melko todennäköinen ja korkealla sen prioriteeteissa.

    //EMK

    • tweaklerish says:

      Hyvä EMK,

      Kiitos arvokkaista huomioista ja tarkentavista näkemyksistä erityisesti sotasimulaatioiden luonteeseen, tavoitteisiin ja lähtökohtiin liittyen. En kiellä sitä, etteikö maailmankuvani vaikuttaisi tulkintoihini – itse asiassa uskon vahvasti, ettei kukaan meistä pysty maailmankuviensa vaikutusta ohittamaan. Eivätkä maailmankuvat ole pelkästään meidän yksilöiden etuoikeutta; myös organisaatioilla – sotilasorganisaatiot mukaan lukien – on omat polkuriippuvuutensa ja inertian lähteensä. Tällä tavoin myös skenaariotyöskentelyä ohjaava pahimman mahdollisen hypoteesin rakentaminen tulee mahdolliseksi vasta jaettujen ennakkokäsitysten ja arvostelmien kautta.

      Heti aluksi lienee syytä korostaa, että kohdistin blogitekstini järjestelmällisesti juuri sotapeleistä esitettyihin raportteihin ja niistä käytyyn julkiseen keskusteluun – en itse sotapeleihin, joiden käsittelyyn, kuten tekstissä suoraan totesinkin, oma kompetenssini ei riitä. En ole puhunut sotapelien korrektiudesta sinänsä, saati esittänyt, että ne itsessään olisivat väistämättä poliittisia puheenvuoroja (niitähän käsittääkseni harjoitetaan runsaasti myös julkisuudelta piilossa). Viittaan kyllä tekstissä sotapelien lähtöasetelmiin, mikä mielestäni on ihan kohtuullista, kun ottaa huomioon niistä julkaistujen raporttien yhteyden laajempaan julkiseen keskusteluun. Tässäkin yhteydessä mielestäni varsin selvästi esitin huomion siitä, että skenaariot ovat tietoisesti rajattuja ja suljettuja, mikä tietysti on niiden toteutukselle välttämätöntä. Missään vaiheessa en ole väittänyt, tai mielestäni edes antanut tällaiselle tulkinnalle aihetta, että sotasimulaatioiden pohjalta tuotetut raportit jotenkin ”määrittelisivät Yhdysvaltojen tekemisiä” (Volasen blogiteksistä esiin nostamani kommentti taas liittyi puhtaasti Venäjän ”endgamen” poleemiseen pohdintaan sotapelin tulosten esittämässä maailmassa). Esitin varsin selkeästi, että raportit kiinnittyvät pikemminkin Yhdysvaltain sisäiseen keskusteluun maan ulkopolitiikan laajoista, suurstragisista suuntaviivoista. Eiväthän ne sentään establishmentin virallisia näkemyksiä edusta! Tämä ei mielestäni ole lainkaan kohtuuton tulkinta, vai mitä olet mieltä?

      Mitä tulee sotapelin pohjalta tuotettuun julkiseen raporttiin ja sen ympärille kanavoituneeseen varsin vilkkaaseen keskusteluun, on sitä mielestäni vaikea olla tulkitsematta turvallisuuspoliittisena puheenvuorona, varsinkin tilanteessa, jossa NATO:n koillisen sektorin puolustuksesta käydään muutoinkin jokseenkin vilkasta debattia. Toisin sanoen: huomioni kohdistui koko ajan juuri aiheen ympärillä käytyyn julkiseen ulottuvuuteen ja keskusteluun, mitä myös raportti edustaa.

      Itse olen ensisijaisesti kansainvälisen politiikan ja ulkopolitiikan tutkija, joten myös tarkastelukulmani painottuu luonnollisesti näihin lähtökohtiin. Kuten tekstissäni totesin, jätän kernaasti sotapelien sisäisen logiikan tarkastelun asiasta enemmän tietäville, tärkeää asiantuntijasektorien välistä vuoropuhelua unohtamatta. Simulaatioiden raportointia seuranneesta varsin vilkkaasta julkisesta keskustelusta saattoi kuitenkin päätellä, että kriittiset äänenpainot, joihin myös tekstissäni viittaan, kohdistuivat RANDin pelin kohdalla myös simulaation sisäiseen logiikkaan ja pelin alkuasetelmiin. En tähän ulottuvuuteen tekstissäni sen syvemmin uppoutunut.

      Mutta kuten todettua, tekstini tarkoitus ei ollut sotapelien käsittely sinänsä. Mielestäni aiheen ympäriltä käyty vilkas julkinen keskustelu, jota ei voi olla käsittelemättä myös poliittisena, osin tarkoituksellisenakin tapahtumana, antoi pikemminkin hedelmällisiä välineitä Itämeren alueen turvallisuuspoliittisen kokonaisuuden ja suomalaiskansallisen turvallisuuspoliittisen keskustelun piirteiden tarkastelemiseen. Näihin kysymysiin pureudun blogitekstini kolmessa viimeisessä kappaleessa offensiivisen ja defensiivisen realismin varaan rakentamieni maailmankuvallisten ideaalityyppien kautta. Ja kuten hieman vihjasitkin, tarkasteluni koski tässä kohdin ensisijaisesti maailmankuvia, joiden pohjalta Venäjän intentioiden sekä Itämeren alueen turvallisuusdynamiikan suhteista tehdyt tulkinnat mahdollisesti jäsentyvät (ei itse Venäjää tai sen johtajien pääkoppia). Offensiivisen ja defensiivisen realismin karikatyyrit viittasivat siis myös maailmanpolitiikan luonteesta sekä valtioiden välisiä suhteita ohjaavista voimista ja vietteistä tehtyihin tulkintoihin. Tässä mielessä defensiivinen-offensiivinen -jaottelu todella oli karikatyyrin omainen tulkinnan apuväline kotomaisen turvallisuuspoliittisen keskustelumme jäsentämiseen. Kansainvälisten suhteiden kirjallisuudessa offensiivisen ja defensiivisen realismin välinen jaottelu liittyy juuri käsityksiin maailmanpolitiikan luonteesta ja sitä ohjaavista mekanismeista.

      Kiitokset vielä kerran tarkentavasta ja asiallisen kriittisestä kommentista!

      Terv.
      Tapio

  4. emk says:

    Tapio, kiitoksia selventävästä vastauksestasi.

    //EMK

  5. Terve vaan kaikki, RAND on yksi Pentagonin käyttänsitä ThinkTankeista. Sehän huomasi seleän puutteen maakyvyssä. Navyähän ei tule Itämerelle jo pelkästään sen pienuuden takia: ei mahdu levittämään koko monikerroksista puolustusta alueelle Samoin AirForce sijoitettiin pääosin Tukholman seudulle, josta se toimi Baltiaan sekä Bornholmile, josta se häiritsi Kaliningradin toimintaa.

    Ymmärsin kyllä kirjoittajan turpo tason tarkastelun, mutta koska en ehtinyt kaikkia linkkejä kahlata läpi, en niihin halunnut vielä kommentoida.

    Itse ajattelin katsella samaa skenaariota iankaikkisen vanhan prikaati-divisioona (pitäisi kai sanoa opeatiivisen tason pelin) Arctic Front Defense of Norway avulla. Peli sinänsä on vanha, mutta ajattelin kehittää pikku säätöjä siihen, ja katsella huvikseni kuinka käydään. Laitan uusia sääntöjä ja errataa sitten nähtäville omaan blokiini.

    HV kaikille!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

%d bloggers like this: