Sotapelien mekaniikkaa ja turvallisuustyhjiöiden imua

Pitkän linjan yhdysvaltalainen RAND-ajatushautomo julkaisi hiljattain raportin NATO:n Baltian puolustusvalmiutta arvioineen pitkähkön sotasimulaatiosarjan tuloksista. David Shlapakin ja Michael Jonsonin nimissä kirjattu raportti herätti Yhdysvaltalaisen keskustelun ohella pienimuotoisen kohun tällä Pohjolan harmaudenkin keskellä. Raportin johtopäätökset NATO:n sotilaallisen pelotteen uskottavuudesta Baltiassa johtivat vastustamattoman houkuttelevalta vaikuttaviin otsikkoihin: ”Raju arvio: Venäjä voisi vallata Baltian vain 36 tunnissa”. Yhdysvalloissa Zbigniew Brzezinski herätteli senaattia vieläkin hälyttävimmillä arvioilla.

Samoihin aikoihin on uutisoitu BBC:n dokumentista, jossa esiteltiin televisiokatsojille dramatisoidussa muodossa vastaavanlaisia Brittien sotapelejä (en ole itse dokumenttia nähnyt, joten johtopäätökseni siitä perustuvat toisen käden lähteisiin). Myös Brittien simulaatioharrastuksien keskiössä oli ilmeisen tulenaraksi leimattu Baltian tilanne. Toisin kuin RANDin mittavaan Venäjän maahyökkäykseen perustuvassa skenaariossa, Brittien pelit perustuivat hybridisodankäynnin varaan rakennettuun hypoteesiin, jossa Venäjä pyrkisi Ukrainan tavoin provosoimaan Baltian maiden venäjänkielisiä vähemmistöjä ja tätä kautta koettelemaan lännen päättäväisyyttä askel askeleelta etenevään eskalaatiodominanssiinsa luottaen. Siitä sitten pelit ilmeisesti etenivät ydinaseiden vaihtoon saakka Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä – ei näemmä paljoa painanut ydinaseiden käyttötabu näiden sotapelaajien selkärangassa.

Sotapelien pyhä yksinkertaisuus

RANDin simulaatioista laaditussa raportissa esitetään ykskantaan, että nykyisillä voimasuhteilla ja valmiuksilla Venäjä voisi pelin suljetun skenaarion puitteissa halutessaan vyöryä Tallinnan ja Riikan liepeille viimeistään 60 tunnissa. Brzezinski puhui vieläkin napakammin yhdestä päivästä. Tässä vaiheessa on syytä painottaa termejä ”suljettu” ja ”skenaario”. Kuten sosiaalisessa mediassa Pohjolan ja Itämeren alueen turvallisuuspolitiikkaa aktiivisesti kommentoiva Edward Lucas vihjaa kriittisessä kommentaarissaan, on RANDin sotapelien alkuasetelma ja simulaatiossa huomioidut muuttujat rajattu alueellisen turvallisuuspoliittisen dynamiikan kokonaisuuden huomioiden varsin pelkistävään muottiin (ilmeisesti jopa sotapelien genreä vasten tarkasteltuna).

Lucasia, joka on jo pitkään painottanut Suomen ja Ruotsin merkitystä lännen ja NATO:n koillisen sektorin puolustuksen kokonaisuudelle (ja suositellut avoimesti Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyttä), kismittää erityisesti Pohjoismaiden jättäminen RANDin skenaarion ulkopuolelle. Lucasin mukaan Baltian turvallisuudesta puhuminen ilman Suomea ja Ruotsia on ”perverssi” ajatus.

Sam Gardiner puolestaan kritisoi voimakkain sanankääntein sotapelin maavoimien ympärille rakennettua logiikkaa ja metodologiaa, jossa ei oteta huomioon esimerkiksi merialueiden hallintaan liittyviä kysymyksiä ja meritaisteluiden roolia ylipäätään. Puhtaasti sotilaallisen logiikan ulkopuolelta on lisäksi ihmeteltävä, kuten Risto Volanen blogissaan tekee, mikä mahtaisi olla Venäjän laajempi strateginen tavoite tilanteessa, jossa Baltian maihin kohdistuva laajamittainen sotilaallinen provokaatio mitä ilmeisimmin johtaisi sille tärkeän kauppa- ja energiapoliittisen väylän menettämiseen Tanskan salmien sulkeuduttua (tähän vastaväitteenä kai voisi esittää, että Venäjä toki hakee jatkuvasti vaihtoehtoisia väyliä talousvirtojensa ylläpitämiselle).

Edellistä ”Tanskan salmet” -muuttujaa näkee ylipäätään turhan harvoin Itämeren aluetta vasten kyhätyissä skenaarioissa. Toisinaan vaikuttaa siltä, että Suomen turvallisuuspoliittisesta keskustelusta hahmottuvan maailman rajat loppuvat jonnekin Karlskronan tienoille. Globaalien keskinäisriippuvaisuuksien, pakolaiskriisin ja ulkopolitiikan taloudellistumisen aikakautena tällaiset hahmotelmat vaikuttavat yksinkertaistavilta. Yhtä hyvin voisi tietysti kysyä, miten Venäjä RANDin raportin kuvailemassa tilanteessa kuvittelisi hallitsevansa valtaamiansa alueita, jos se kokee hankaluuksia jo venäläismielisempänä pidetyn Krimin kohdalla?

Yhtä lailla oudoilta vaikuttivat RANDin raportissa esitetyt väitteet, joiden mukaan Yhdysvaltojen ja NATO:n ydinasepelote perustui kylmän sodan loppuun saakka massiivisen vastaiskun opille. Tosiasiassa tämä Dullesin ja Eisenhowerin lempilapsi hylättiin viimeistään Kennedyn kaudella (yhtä hassua tähän nähden oli, ettei ydinaseiden vaikutus ilmeisesti edes mahtunut RANDin pelin kehyksiin). Itse asiassa Venäjän nykyinen ydinaseoppi muistuttaa huomattavan paljon Yhdysvaltojen ja NATO:n 60-luvulta eteenpäin omaksumaa joustavan vastaiskun oppia siihen kylmän sodan loppupuolelle tultaessa kehitettyine rajoitetun ydinsodan konseptioineen. Tähän liittyen on hyvä muistaa, että myös NATO:n sisällä käydään tällä hetkellä melko suorapuheista debattia liittokunnan ydinasepelotteen ja -kyvykkyyksien kehittämisestä Euroopassa vastauksena Venäjän ydinasesapelin kalistelulle. Puola on avoimesti ilmoittanut olevansa valmis Yhdysvaltain ydinaseiden sijoitteluun tämän alueella ja niiden hallintaan NATO:n ydinasejakopolitiikan puitteissa. Ajatukseen suhtauduttaneen edelleen varsin varauksellisesti useissa NATO:n läntisissä jäsenmaissa, kuten Norjassa ja Benelux-maissa (vaikka näistä Belgia osallistuukin ydinasejakoon).

RANDin kaksipaikkaisessa (Yhdysvallat ja Venäjä) sotapelissä siis hypätään verkostokeskeiselle sodankäynnille ominaisten matalamman intensiteetin eskalaatioportaiden ja vihreiden miesten tupsahteluvaiheiden yli suoraan Venäjän laajojen maajoukkojen keskittymien varassa tekemään yllätyshyökkäykseen. Tämä ei tietysti anna kovin mairittelevaa – eikä ehkä todenmukaistakaan – kuvaa lännen tiedustelutoiminnan tasosta, kuten Lucas edellä mainitussa kirjoituksessaan toteaa. RANDin 18 kuukautta kestäneiden sotapelien tausta-asetelma vaikuttaa näin lepäävän sen oletuksen varassa, että Venäjällä ei olisi mitään ongelma (poliittisista pidäkkeistä puhumattakaan) suorittaa mittavaa maavoimin toteutettua yllätyshyökkäystä. Edun ja ylivoiman saavuttamiseen pyrkivään yllätykseen tietysti riittää jo sekin, että tiedustelutietojen havaitsemiin signaaleihin (joukkojen keskittämiset esimerkiksi sotaharjoituksen nojalla) ei haluta poliittisista, psykologisista tai muista syistä uskoa. Ehkä tämän kuilun polemisoiminen oli Venäjän karikatyyrinomaisen riskinottokyvyn esittämisen ohella yksi sotapelin tuloksien raportointia ohjanneista motiiveista.

Tässä mielessä Brittien simulaation taustaoletukset vaikuttavat hahmottavan konfliktidynamiikkaa laveammin. Siinä kysytään, kuinka päättäväisesti lännessä ollaan valmiita vastaamaan ulkoa lietsottuun separatismiin siihen liittyvine informaatiovaikuttamisineen? Baltit tuskin ovat tyytyväisiä brittienkään sotapelien lähtöasetelmista, joissa ensiksi mainittujen maiden venäläisvähemmistöt esitetään jonkinlaisena hallitsemattomasti kytevänä hybridisodan troijalaisena tai katalyyttinä. Ylipäätään kovalla rytäkällä julkiseen keskusteluun temmatut sotapelit niiden selvästi alarmistisine sävyineen saattavat jopa luoda kuvaa Baltian maista eräänlaisina NATO:n vaillinaisjäseninä – ainakin niin pitkään kun johtopäätökset pysyvien joukkojen ja kaluston sijoittamisineen tulevat toteutetuksi.

Tämä herättää kysymyksen: kenelle esimerkiksi RANDin raportin viesti lopulta oli suunnattu? Kenties se lähti sittenkin vaalikamppailun keskellä elävälle kotiyleisölle Yhdysvalloissa – ovathan kysymykset Yhdysvaltain liberaalin internationalismin tulevaisuudesta nousseet toisinaan sivujuonteeksi tässä härskeihin mittasuhteisiin nousseessa mediaspektaakkelissa.

Sotapelien tuloksista julkisuudessa vedetyt johtopäätökset ei-toivottuine heijastevaikutuksineen eivät kuitenkaan ole pelinjärjestäjien hallinnassa. Yleinen alarmismi lisäntynee pelien julkisuuskäsittelyn johdosta. Monille tämä tietysti tulee näyttäytymään pieneltä hinnalta, jos ilmapiiri samalla lisää sotilaallisen varustautumisen ja varautumisen tasoa. Turvallisuusparadoksin makua tilanteessa joka tapauksessa on – ja jonkin verran 1970-luvun puolivälistä eteenpäin Euroopassa kiristyneiden sotilaspoliittisten tunnelmien toisintoa.

NATO:n näkökulmasta on vaarana myös liittokunnan sisäisten paineiden ja epäluulon kasvu. Baltian maiden kollektiivinen puolustus sekä näihin kohdistuvien uhkakuvien toistuva jäsentyminen alati hahmottomampien hybridiuhkien kautta on ollut NATO:ssa tiivistyvän debatin kohteena jo pidempään. Tämä keskustelu saattaa kuin huomaamattaan toimia itseään toteuttavana ennustuksena. Vaarana on, että siinä sivussa korkean tason poliittiset vakuuttelutkin alkavat kääntyä itseään vastaan.

Tulkintoja Venäjän intentioista

Jätän sotapelien sisäisen logiikan sekä niiden taustalta avautuvien tarkoitusperien tarkemman arvioinnin aiheesta paremmin tietäville (omat simulaatioharrastukseni olen jättänyt kernaasti Football Manager -pelisarjan tasolle). Sotapelien simulaatioasetelmien taustalta avautuu kaksi mielenkiintoista Suomenkin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun liittyvää teemaa. Ensimmäinen niistä koskee ikuisuuskysymystä: miten tulkitsemme Venäjän intentioita? Intentioista tehtävät tulkinnat puolestaan ovat yhteydessä tulkinnan esittäjän laajempiin maailmankuviin ja käsitykseen kansainvälisten suhteiden luonteesta, mikä taas palautuu käsityksiimme Itämeren alueen turvallisuusdynamiikan olemuksesta. Näitä kysymyksiä tarkastellaan usein turhauttavan pinnallisella tasolla.

Aloitetaan Venäjästä tehdyistä tulkinnoista. Jaan tulkintojen ja maailmankuvien yhteyden karkeasti kahteen kastiin – offensiivisiin ja defensiivisiin luonnehdintoihin. Käsitteet toimivat tässä karikatyyrinomaisina analyysin välineinä, ei selkeärajaisina kategorioina, joiden varassa olisi edes mielekästä lähteä karsinoimaan yksittäisiä ihmisiä, korkeintaan näiden esittämiä argumentteja. Lisäksi käsitteet sulkevat esimerkiksi sisäpoliittiset motiivit tarkastelun ulkopuolelle.

Etenkin RANDin sotapelin kehystarinaa ohjaa varsin selkeä ennakkokäsitys offensiivisesta ja opportunistisesta Venäjästä, joka havittelee päämäärätietoisesti sen 1990-luvun alusta eteenpäin menettmäänsä suurvaltastatusta ja sen ilmentämän vaikutuspiirin hallintaa:

To the extent that Moscow believes that NATO poses a threat to its ability to exercise necessary influence along its periphery, the presence of the Baltic NATO members along its borders may well seem unacceptable.

Venäjää ei siis kuvata defensiiviseksi, status quon vahvistamiseen pyrkiväksi peluriksi. Sen sijaan Venäjän ”offensiivinen olemus” eräällä tavalla ”purkautuu” kuvauksessa alueellisen tason sotilaallisena opportunismina kohdistuen sen tavoitteleman vaikutuspiirin heikoimpaan lenkkiin (lue: Baltiassa ei ole Venäjälle mitään itsetarkoituksellista).

Mitään yksiselitteistä vastausta Venäjän pitkän tähtäimen aluepoliittisten intentioiden arvuutteluun ei julkisen keskustelun sekä avoimen lähdeaineiston pohjalta tietysti saada. Venäjän kyvykkyyksistä verkostomaisen sodankäynnin joustavien keinojen hyödyntämiseen sen sijaan vaikuttaa vallitsevan läntisissä arvioissa jo melko laaja yhteisymmärrys, kuten Münchenin turvallisuuskokouksessa käydyt varsin avoimet keskustelut aiheesta vaikuttavat osoittavan. Tässä suhteessa Brittien skenaarioviritykset vaikuttavat osuvan tarkemmin maaliin.

Tulkintaongelmilta ei tietysti tällöinkään vältytä. Talous-, energia ja väestöpolitiikan sekä disinformaation kautta vaikuttamisesta on vielä melkoisesti matkaa järeämpiin, suoran sotilaallisen vaikuttamisen keinoihin. Nopeasti ajateltuna Ukrainan tapahtumat antavat syytä tulkita edellisen etäisyyden olevan varsin lyhyt. Toisaalta Ukrainan tilanteen jähmettyminen sekä siihen liittyvät hallitsemattomat piirteet voivat antaa sytykettä tulkinnalle, jonka mukaan etäisyys on kasvamaan päin.

Intentioiden ja uhkakuvien tulkinta on nykyisessä poliittisessa tilanteessa tarkkaa ja kriittistä silmää vaativaa puuhaa. Poliittiseen kielenkäyttöön kohdistuva tarkkuus ja varovaisuusharkinta sellaisten voimien äärellä, joiden dynamiikka ei ole edes puolittain toimijan itsensä hallittavissa – varsinkin pienvaltioiden kohdalla –, on kuitenkin syytä erotella hyssyttelystä. Vaikutusvaltaiselta tasolta esitetyt tarkkarajaiset ja osoittelevat uhkakuvapohdinnat ovat vakavia puhetapahtumia ja jo tällaisenaan konkreettisia, maailmaa muuttavia tekoja. Niihin tulee vastata myös omasta takaa välittömillä käytännön johtopäätöksillä, joiden toteutus ei tietysti ole demokraattisessa järjestelmässä ja moniulotteisten liittolaissuhteiden verkostossa mikään läpihuutojuttu – valtiot eivät tässäkään suhteessa ole saaria.

Pelkästä ääneen päästelemisen ilosta ei kannata itseään turvallisuuspoliittiseen nurkkaan pakottaa. Reipashenkisten kansalaisten sosiaalisen median siimeksessä päästelemät #turpo-höyryt ovat tietysti asia erikseen, eikä siinä mitään. Valtioviisaus kuitenkin elää näistä keskustelutalkoista erillään.

Itämeren turvallisuus mekaniikkana – tyhjiöitä ja varaventtiileitä

Eivät kansainväliset suhteet tietysti offensiivisen ja defensiivisen realismin maailmankuviin tyhjene. Taustalla lymyää, edelleen valtiolähtöisissä asetelmissa pysyen, koko joukko kansainvälisten normien, käytänteiden ja keskinäisriippuvuuksien yhdenmukaistavista vaikutuksista muistuttavia liberaalin institutionalismin ja konstruktivismin sävyjä.

Näiden maailmankuvien varassa tuskin sotapelejä rakennettaisiinkaan, vaikka ei liberalistin maailmakaan sentään aivan vallaton ole. Joka tapauksessa ajatus keskinäisriippuvaisuuksien vipuvarrella ”oikealle” transition raiteelle kammetusta Venäjästä näyttää parin viimeisen vuoden aikana tulleen elävältä haudatuksi. Hautajaisseremoniat ovat suoritettu kaikessa hiljaisuudessa – tai jääneet tyystin pitämättä. Liberaalin optimismin aikakausi jätti kuitenkin jälkeensä melkoisen jäämistön aloitteita, sitoumuksia, investointeja (niin konkreettisia kuin henkisiäkin) ja energiapoliittisia kytköksiä. Näiden vietteiden uudelleensuuntaaminen lienee aikamme turvallisuuspolitiikan ydinkysymyksiä, vaikka sotapelien kehyksiin ne eivät istuisikaan. Realismin vinkkelistä valtapolitiikkaa on helpompi käsitellä hieman lineaarisemmin hahmottuvassa muotissa.

Valtioiden rajoihin ja valtioiden käytössä olevaan raakaan rautaan katseensa kiinnittävä realistinen tarkastelukehikko ohjaa näkemään kansainvälisen politiikan newtonilaisen mekaniikan kaltaisena rakenteena. Tähän viittaavat ”tyhjiöiden”, ”pidäkkeiden” ja ”imujen” kaltaiset metaforat. Toimijat toisin sanoen vaikuttavat rakenteelliselta tasolta ohjattuina pelureina, joita kokonaisuuden asettamat mahdollisuudet ja voimasuhteet liikuttelevat kuin automaattisesti. Oikeanlainen heittäytyminen näiden voimien mukaiseen ryhtiin pelkistää katsannon käsityksen toimijuudesta.

Ajatus sotilaallisista tyhjiöistä edustanee tyyppiesimerkkiä edellä kuvastusta mekanistisuudesta. Valtion B alueella havaittava tyhjiö (tai tulkinta tyhjiön olemassaolosta) esitetään riittävänä, kenties jopa välttämättömänä syynä valtion A sotilaalliseen hyökkäykseen kyseistä tyhjiötä kohti. Aivan summittaisesti valtiot eivät tietysti tyhjiöitä kohti suuntaudu – tyhjiöihin hakeutuminen lienee katsannossa lähinnä alueellisten ja sitä suurempien valtojen yksinoikeutta.

Andrew Michtan artikkeli reilun vuoden takaa tarjoaa malliesimerkin tällaisesta päättelystä. Michtan argumentin voi tiivistää ajatukseen, jossa sekä NATO:n heikko valmius Baltian puolustukseen että Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus tuottavat Itämeren alueella Venäjän automaattista offensiivia itseensä vetävää imua. Michta linkittää Baltian maiden puolustuksen uskottavuuden Suomen ja Ruotsin asemaan:

…decisions by Sweden and Finland … will be critical to devising a credible deterrent posture along the entire NATO northeastern flank, and ultimately to the collective defense of the Nordic/Baltic/Central European region.

Puhtaasti kansallisten intressien näkökulmasta Michtan johtopäätös näyttää yllättävältä: Suomen ja Ruotsin tulisi antaumuksella liittyä puolustusliittoon, joka on saman argumentin mukaan jättänyt jo nykyisten jäsentensä puolustuksen retuperälle, tässä tapauksessa häilyviltä vaikuttavien kumppanimaiden poliittisten suhdanteiden varaan. Mitä maailmankuviin ja turvallisuuspolitiikan mekanistiseen ymmärtämiseen tulee, muistuttavat Michtan artikkelin ja RANDin raportin taustapremissit vahvasti toisiaan: Venäjä siis esitetään opportunistisena turvallisuustyhjiöt täyttävänä alueellisena valtana.

Michtan tulkinnassa Suomen ja Ruotsin etumerkitön turvallisuuspoliittinen status muodostaa turvallisuustyhjiön siinä, missä kovan ja pysyvän raudan puute Baltiassa. Defensiivisen realistin näkökulmasta alueen turvallisuuspoliittinen mekaniikka kulkee sen sijaan paineiden tasaamisen, ei purkautumisen suuntaa. Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus toimii tällöin alueellisia jännitteitä purkavana varaventtiilinä. Tämän varaventtiilin olemassaoloa Venäjä ei halua kompromentoida. Tällaisia ajatuksia ovat esittäneet esimerkiksi Daniel Larison ja Will Moreland. Venäjää ei tällöin tulkita automaattisesti offensiivisena valtava, vaan sen toiminta saattaa Ukrainan sodasta ja Krimin valtaamisesta huolimatta näyttäytyä laajempaa alueellista turvallisuusdynamiikkaa vasten defensiiviseltä. Defensiivisen toimijan voimankäyttöä eivät tällöin ohjaa tyhjiöiden tuottamat ”opportunismin hetket”, vaan pikemminkin pelko ja tätä ruokkivat provokaatiot, jollaiseksi esimerkiksi Moreland Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyden nykytilanteessa (tai vuoden 2015 alun tilanteessa) laskisi.

Tätäkin keskeisempi johtopäätös lienee kuitenkin se, että ”puhtaan raudan” sijasta vastapuolen oletetaan defensiivisen mekaniikan kuvastossa olevan alttiimpi myös ulkopoliittisille signaaleille. Tämä rikastaa kuvaa Itämeren alueen ja Pohjolan vakauspolitiikan piirteistä sekä esimerkiksi Suomen toiminnanvapauden ulottuvuuksista. Tämän tasapainopolitiikkaa korostavan maailmankuvan pohjalta myös Suomen ja Ruotsin välinen puolustusyhteistyö sekä toisaalta Suomen NATO-suhde on jo sellaisenaan nostettavissa alueellisen vakauspolitiikan välineiksi ja elementeiksi. Offensiivisen realismin mukaisessa tulkinnassa mekanismi on pienen valtion näkökulmasta huomattavasti pakottavampi – kuten on sen pohjalta johdettu viholliskuvastokin.

Johtopäätöksiä Suomen kannalta

Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on toisinaan tavattu argumentoida, että Baltian maiden NATO-jäsenyys on toistaiseksi toiminut Itämeren alueen turvallisuuspoliittisen vakauden ja tätä kautta välillisesti myös Suomen turvallisuuden takuuna. Päätelmä perustuu houkuttelevaan kontrafaktuaaliin: ilman balttien NATO-jäsenyyttä Itämeren turvallisuusympäristö olisi jo tovi sitten heilahtanut jännitteiden kierteeseen. Tässäkin vaanii taustalla offensiivinen maailmankuva ja tämän mukaiset tulkinnat Venäjästä valtiona tai olemuksena.

Sinänsähän NATO-jäsenyys ei ole tehnyt Baltian maita immuuniksi hybiridivaikuttamiselle ja turvallisuusongelmille, mistä vuoden 2007 pronssisoturikiista kyberhyökkäyksineen käynee hieman kauemmaksi kantavana esimerkkinä. RANDin raportin johtopäätökset vaikuttavat paradoksaalisesti vain vahvistavan tätä tulkintaa – NATO ei ole mikään automaattista auvoa tarjoava turvallisuuskeijukainen, vaan elävä ja yhtä lailla muiden vastaavien instituutioiden kanssa identiteetistään ja tarkoituksestaan kädenvääntöä käyvä organismi. Merkittävää on se, että RANDin raportin johtopäätökset asettavat kyseenalaiseksi edellisen argumentin NATO-jäsenyyden automaattisesti vakauttavasta vaikutuksesta, vaikka jäsenyys yleistä selkeyttä turvallisuuspoliittisten sidoksien etuliitteiden valossa edistäisikin.

RANDin raportin tarkoituksena tuskin on ollut esittää Baltian maiden NATO-jäsenyyden merkitystä tässä valossa. Raportin tarkoitusta lienee pikemminkin syytä tulkita NATO:n sisäiseen sekä erityisesti yhdysvaltalaiseen keskusteluun viritetyltä puheaktilta, jolla pyritään herkistämään kotoista kohdeyleisöä jäsentämään tarkemmin ja painokkaammin NATO:n koillisen lohkon pelotteen toimivuuteen kytkeytyviä haasteita ja vaateita. Kollektiiviseen puolustusvelvoitteeseen kiteytyvän pelotteen uskottavuushan pyrkii juuri siihen, ettei liittokunta ylipäätään ajaudu tilanteeseen, jossa pelotteen toiminta tulisi käytännössä punnittavaksi.

Ajatus nimenomaan Baltian – ei Suomen tai Ruotsin – muodostamasta sotilaallisesta tyhjiöstä, jonka kautta Venäjän automaattisena oletettu revisionismi tavallaan pääsee ”purkautumaan”, ei kuitenkaan mairittele sen enempää NATO:a kuin Baltian maitakaan. Tässäkin mielessä Baltiassa läntisen arvoyhteisön eturintaman takalinjoilla tehtailtuihin sotapeleihin sekä näiden pohjalta televisioituihin dramatisointeihin hybridivaikuttamisen skenaarioineen suhtauduttaneen vähintäänkin nuivasti. Suomen ja Ruotsin kannalta sotapelien maalaama tilannekuva vaikuttaisi ensisijaisesti vahvistavan argumenttia kansallisen puolustuskyvyn kehittämisen ensisijaisuudesta – voidaanhan skenaarion taustalta hahmotettavista premisseistä johtaa ajatus, jossa Venäjän offensiiviseksi tulkittavat intentiot kohdistuvat ensimmäisessä aallossa hybridivaikuttamiselle kaikkein altteimpina näyttävien NATO:n jäsenten suuntaan.

Joka tapauksessa – ja edelleen puhtaasti sotapeleistä esitettyjen johtopäätösten ohjaamana – NATO vaikuttaa elävän sen sorttisessa käymisvaiheessa, että jäsenyyshakemuksen jättäminen tässä ja nyt vastaisi temppuna melkoisen vauhdikkaasti liikkuvan junan kyytiin hyppäämistä. Aivan paikaltaan hyppyä ei kuitenkaan haluta tehdä, kuten tulevan NATO-selvityksen laatimisesta voimme päätellä. ”No koska sitten on sopiva aika?” ”Minusta olisi pitänyt liittyä jo silloin ja silloin.” Ensimmäinen on väärä kysymys, jälkimmäinen kelvoton vastaus. Nykyhetkessä tehtäviä poliittisia päätöksiä ei liene viisasta muotoilla sen mukaan, mitä joskus on jätetty päättämättä, vaan nykyhetkestä avautuvia perusteita vasten.

Tarjoaako siis edellä käsiteltyjen sotapelien tulokset sytykkeitä Pohjolan NATO-skeptikoille? Miksi Suomen (ja Ruotsin) tulisi asettaa itsensä alttiiksi raportin ilmentämille liittokuntapolitiikan satunnaistekijöille heittäytymällä hybridiuhkien varjoissa muotoaan hakevan kollektiivisen puolustusvelvoitteen uskottavuuden etuvartioon Baltian maiden tavoin? Tässä yhteydessä voimme muistella tasavallan presidentti Sauli Niinistön puoli vuotta sitten suurlähettiläspäivillä esittämiä näkemyksiä Baltian puolustuskysymyksestä:

Aina silloin tällöin kuulemme ajatuksia, joissa Suomelle hahmotellaan jonkinlaista osavastuuta Baltian puolustuksesta. Olen kuitenkin joutunut tässä asiassa olemaan aika tarkka. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi ei ole asemassa, jossa se voisi antaa muille sellaisia sotilaallisia turvatakuita, joita sillä itselläänkään ei ole. Emmekä ole suurvalta, jolta ”amisioonia” piisaa jaettavaksi omasta takaa.

Niinistön sanomisia taidettiin tuolloin tulkita niinkin, että nyt Suomi vetäytyy tyystin kuoreensa ja lyö laimin muun muassa EU:n kautta määrittyvät solidaarisuusvelvoittensa. Tällaista vastuun pakoilua Niinistö ei mielestäni esittänyt. Kyse oli turvatakuiden antamisesta, sekä tätä kautta – näin tulkitsen – ennen kaikkea näkemyksestä, jossa korostuu juuri Yhdysvaltojen sitoutuminen Itämeren alueen turvallisuuteen. Siis sen suuntaisesta päättelyketjusta, joka ei enää ole kovin kaukana RANDin raportista nousevista johtopäätöksistä.

Poteropolitiikka vaikuttaa huomattavasti houkuttelevammalta maailmassa, jossa mittavat maavoimien keskittymät vyöryvät eteenpäin nimenomaan liittokuntapolitiikan etuliitteiden mukaisesti väritettyjen karttojen tuottamia ”imuja” (lue: heikoimpia kohtia offensiivisen realismin mukaisesti automaattisesti hyödyntäen), ”tyhjiöitä”, ”etumaastoja” ja valtioiden fyysisiä rajoja myötäillen. Tähän nähden Suomen käytäntöperustainen yhteistyön syventämiseen pyrkivä turvallisuuspolitiikka vaikuttaa aidolta vaihtoehdolta, ainakin toistaiseksi – jossainhan sen yhteistyön syventämisen ja de facto liittosuhteen rajakin kulkee (oli kyse sitten NATO:sta, Yhdysvalloista tai Ruotsista).

Tässä ollaan tietysti niin perustavien kysymysten äärellä, ettei liene rehellistä edes olettaa sotapelien tietoisesti todellisuutta pelkistävän luonteen antavan kattavia vastauksia siihen, mitä alueellisten sotilaallis-taloudellisten etumaastojen keskellä ja katveissa eläminen kaikessa kompleksisuudessaan 2020-luvulle tultaessa tarkoittaa. Karikatyyrinä tällaiset skenaariot – niiden taustalta hahmottuvat piinkovan realismin sävyttämät maailmankuvat – kuitenkin helposti kääntyvät niiden harrastamista ohjaavia poliittisia tavoitteita vastaan. Tunteellista alarmismia ja kovan voimapolitiikan paluuta haikailevia äänenpainoja ne lisäävät varmasti, kuten myös näitä vastaan käyviä tyynnytteleviä puheenvuoroja. Yksi asia kuitenkin lienee varmaa: hyssyttely on näistä pohdinnoista ja niiden taustalta löytyvistä panoksista kaukana.

Advertisement

Rintamalinjoja historiasta ja sen hallinnasta

Mielen ja muistin hallintaa

Blogiteksti tiivistettynä Jarno Limnéllin twiittiä lainatakseni:

Informaatiosodassa fakta ei oleellisinta vaan mielikuvat. Oltava kansallisen strategisen viestinnän kyky. #Ukraina https://t.co/5s86MxvxoM

— Jarno Limnéll (@JarnoLim) June 23, 2014

Informaatiosota sekä sen tavoittelema mielikuvien hallinta on keskeisessä roolissa nykyhetken sodankäynnistä sekä aikamme kriiseistä puhuttaessa. Vaikka sotapropagandaan liittyvä ilmiö on vanha, on sekin muutoksessa, kuten sodankäynnin ja konfliktien luonne laajemminkin. Alituisesta muutoksesta huolimatta voimme kuitenkin käsitellä aihetta historiallisesti, kuin yhdestä ja samasta ilmiöstä puhuen. Muutoksen lomasta on näin löydettävissä jotain psykologisen, poliittisen ja inhimillisen tason perustavia tekijöitä, nykyhetken vinkkelistä hahmottuvia historiallisia vakioita – osa hämärässä, osa valokeilassa, ajan hengestä ja paikasta riippuen.

Konfliktien luonteen epäselvyys sekä sodankäynnin keinojen alituinen hämärtyminen johtavat toisaalta myös käsitteelliseen sekamelskaan: yhdistettäessä yhä laajempaan ilmiöiden ja toiminnan spektriin (ovathan sotametaforat olleet taisteluineen ja torjuntavoittoineen jo pitkään esimerkiksi urheiluslangin olennainen osa), käsite ’sota’ kohtaa inflaation, joka saattaa tehdä meistä hiljalleen immuunimman ja kyynisemmän tapahtumille, joissa todella on kyse massiivisesta suorasta väkivallasta ja ihmishenkien menetyksestä.

Ehkä varsinaisen informaatiosodan sijasta olisi viisaampaa puhua informaation ja historiallisen muistin hallinnasta, jota voidaan hyödyntää sekä matalamman intensiteetin poliittisia tavoitteita että korkeamman intensiteetin sotatoimia potentiaalisesti tukevana välineenä. Vakavasta ilmiöstä on joka tapauksessa kyse, määritelmäkysymyksistä riippumatta.

Kriittisen historian- ja medianlukutaidon merkitys

Yksi leimallinen elementti sodankäynnin muutoksessa on konfliktin eskaloitumisen portaiden hämärtyminen sekä perinteisiä mittareita vasten intensiteetiltään piilevämmät keinot saavuttaa ylemmän tason poliittisia askelmia. Portaiden alapäähän on nyt siis valettu myös informaatiohallinnan askel, joka liittää mielikuvien hallintaan tähtäävän toiminnan väistämättä osaksi organisoidun väkivallan muutoksesta käytävää keskustelua.

Kansainvälisen politiikan kirjallisuudessa on ollut tapana puhua myös erinäisellä kimmoisuus- ja kovuusasteella arvioitavista vallan muodoista. Keskeistä on arvioida itse käytännön ilmiötä ja siihen vastaamiseksi löytyviä keinoja. Ja mitä Suomeen tulee, on viimeistään Ukrainan kriisi havahduttanut meidät siihen, mitä aikaisemmin lähinnä teoriakirjojen sivuilta ja ulkomaanuutisten kainaloista tutut informaatiosodan muodot voivat tarkoittaa käytännössä.

Juuri nyt mieltä ja muistia pyritään hallitsemaan oikein urakalla. On strategista viestintää ja informaatio-operaatioita; on suoraan suoneen iskettävien yksinkertaistuksien varassa vieteltyjä viattomia; ja sitten on informaatiohallinnan eturintamaan, esimerkiksi uutissivustojen komenttiosastoille ja somesfääriin pestattuja trolleja. Tässä melskeessä kansalaisten medianlukutaito joutuu koetukselle. Jo peruskoulusta lähtevä ymmärrys lähdekritiikin, asiallisen argumentointitaidon sekä toisten (kaukaistenkin) perusteltuja mielipiteitä kunnioittavan demokraattisen keskustelukulttuurin merkityksestä nousee rajoiltaan huokoisemmaksi muuttuvassa maailmassa entistäkin tärkeämmäksi.

Koodaajat ja turvallisuusasiantuntijat tarjoavat vähän lohtua, jos kansalaisten medianlukutaito on hataralla pohjalla ja täten auvoisen alttiina paikaltaan repivän informaatiohallinnan vaikutuksille. Pidetään siis huolta siitä, että kansalaisten yleissivistävä koulutus, siellä tarjottava kriittinen medianlukutaito-opetus sekä yleensäkin tasa-arvoisen perustan tarjoava koulujärjestelmä pätevine opettajineen (täydennyskoulutustarpeet huomioiden) on jatkossakin asian vakavuuden vaatimassa kunnossa.

Historiantulkintojen eturintamassa – mitä tarinaa meistä kerrotaan?

Ukrainan kriisi on nostanut esiin historian hallinnan merkityksen osana laajempaa informaation hallinnan agendaa. Historian tulkintoja on valjastettu poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi välineiksi, joiden varassa kansojen ja valtioiden ajallista ja tilallista sijoittumista pyritään hallitsemaan. Kyse on sekä suoraan kriisiin liittyvistä kysymyksistä (Krimin historiasta käyty keskustelu ja siihen liittyvät häilyvät vertaukset esimerkiksi Kosovoon) että laajemmmasta vaikutusvallan havittelusta. Jälkimmäisen kohdalla pyritään tyypillisesti vaikuttamaan sekä kotimaiseen että ulkomaiseen poliittiseen mielikuvitukseen. Tärkeintä on määritellä se, kuka kuuluu mihinkin, kuka on sidoksissa kenen kanssa ja mihin suuntaan kunkin kansan tie vaikuttaa kulkevan.

Ukraina on tietysti tämän keskustelun keskiössä, repivän politiikan todellinen objekti, mikä näyttää toisinaan unohtuvan omaan napaan kohdistuvan keskustelun lomassa. Historian hallinnan osalta on syytä nostaa esiin myös Baltian maat, jotka syystäkin tuntevat ahdistusta nykytilanteesta. Tukalaa oloa helpottavat vahvat institutionaaliset kytkennät länteen sekä EU:n että Naton kautta.

Tiiviistä länsikytköksestään huolimatta Ukrainan tilanne – Venäjän käytös erityisesti – aiheuttaa selvää levottomuutta Itämeren itärannalla. Historiallisen muistin panoksista saimme muistutuksen hiljattain, kun Baltian maiden poliittinen johto reagoi varsin voimakkaasti brittilehti Guardianin liitettyä nämä osaksi sivustoaan, joka käsittelee entisiä neuvostotasavaltoja. Esimerkiksi Liettuan Lontoon suurlähettiläs reagoi sivuston historialliseen asetelmaan seuraavasti:

Firstly, the network subtitled ’Inside the post-Soviet World’ greets the reader with a huge map of the former USSR, which then included Lithuania. Secondly, and most importantly, the main idea embedded in your new network presents the former Soviet space as [a] somewhat homogeneous region today. I find both references misleading and unfair to the Lithuanian state.

Sivuston vihjaama historiallisen muistin suunta tulisi liettualaisnäkökulmasta kääntää oikeaan suuntaan:

Lithuania has come a long way since its dark days of communist rule. Lithuania is [a] vibrant civic society, which is strongly committed to western values … the communist era is a bygone chapter in our history and does not correspond to reality any more. (Lähde: Chris Elliott, Guardian, 15.6.2014)

Etelänaapurimme aina yhtä terävä presidentti, jolla on selvästi aikaa toteuttaa symboliseksi karsittua institutionaalista valtaansa aktiivisen twiittailun merkeissä, palautti nokkelan pallon takaisin Guardianille:

Maybe the @guardian can cover the US in its "Former British Empire" section. Not to mention India, Pakistan, etc. http://t.co/QKnUnQIQvS

— toomas hendrik ilves (@IlvesToomas) June 16, 2014

Mutta onhan tuossa pointtinsa: historiallisen muistin maaperä on loputon suo, jonka oikeamielisyyttä heijastavista sedimenteistä voi itse kukin kaivella esiin horisontin, joka tyydyttää nykyhetkestä ammentavia poliittisia intressejä. Historian hallinta onkin siinä mielessä kaaottinen rintama, ettei sen valtavaksi venyviä sivustoja kykene paikkaamaan tehokkainkaan infosissien erikoisjoukko, jos perusduuni kansalaistaitojen osalta on laiminlyöty. Juuri tämän vuoksi historian edessä pitäisi olla nöyrä. Itsevarmoihin leiskautuksiin tulisi suhtautua kriittisesti. Guardianin esimerkki osoittanee lisäksi, että verkottuneessa maailmassa rintamalinjat saattavat sijaita viattomaltakin vaikuttavissa paikoissa, ainakin politiikan kohteeksi joutuneen toimijan näkökulmasta.

Kotirintamallakin kajahtaa

Myös Suomi on saanut osansa historiallisen revisionismin nyansseista. Suomen ’luontaista’ asemoitumista luotaavia viestejä ja lipsautuksia on tullut niin omasta takaa, Venäjältä kuin lännenkin mediasta – turvallisuuspolitiikan dinosauruksia unohtamatta: esimerkiksi ’suomettumisen’ uusi tuleminen (ja tähän liittyvä itseruoskinta) on jälleen osoittanut, kuinka kansainvälisen politiikan mielikuvaharjoitukset sisältävät edelleen (kenties pysyvästi) anakronismeja, aivan kuten Anni Kangas artikkelissaan muistuttaa.

Toisaalta Suomen paikkaa on hahmotettu milloin aidan päällä, milloin sillanrakennustalkoissa, karhun kainalossa, milloin lännen arvoyhteisön jäsenenä – kaikki tämä tyylillä, johon sisältyy väistämättä vähintään rivien välistä löytyvä ajatus oikeasta liikkeen suunnasta, historian asettumisesta nykyhetken valintoja ohjaaviksi tulkinnoiksi. Tarpeemme eheään tarinaan sekä historialliseen sijoittumiseen ovat inhimillisiä piirteitä. Valitettavasti ne toimivat myös polttoaineena saman ilmiön ikävämmille ulottuvuuksille.

Edellä kuvattuun flirttailuun on yhtynyt kiertoteitse myös etelänaapurimme presidentti. Toukokuisen Suomen-vierailunsa alla Ilves siteerasi twitterissä Washington Postissa julkaistun Masha Gessenin kirjoituksen huolimatonta loppukaneettia: ”After all, who says Finland has a right to exist?”. Ilves itse jatkoi tästä kysyen perään ”After carving up Ukraine, where will Putin turn next?”, viitaten Gessenin artikkelin punaisena lankana toimeneeseen spekulaatioon Venäjän johdon todellisista intentioista.

Ilveksen rento ja kosmopoliitti olemus saattaa jättää edellisiinkin kommentteihin anekdoottimaisen ja leppoisan leiman. Kyseessä on kuitenkin vakavasta asiasta. Mistä siis johtuu, että tunnemme olomme haavoittuvaiseksi, että epäilemme alitajuisesti oman tarinamme vetovoimaisuutta? Nämä kysymykset ohjaavat katseen kotirintamalle, jossa historiallisen muistin hallinnalla on keskeinen rooli. Tähän ilmiöönhän myös Sofi Oksanen viittasi Kultaranta-keskusteluissa – meidän on tärkeä seurata myös Venäjällä rakennettavaa historiallista muistia ja sen suuntaa.

Historian virtaa ja informaatioajan aseidenriisuntapolitiikkaa?

Mielikuvien ja historian hallinta kytkeytyy nykymaailmassa myös valtioiden välisiin keskinäisriippuvaisuuksiin. Kyse on siitä, mihin suuntaan esimerkiksi talouden vaikutusvirtojen kulkusuunta kallistetaan. Kulkevatko riippuvuudet datakaapeleita ja rahaliikennettä pitkin,vai määrittyvätkö riippuvuussuhteet sittenkin kaasuputkien menoliikenteen ja kauppapoliittisten kytkösten mukaisesti? Ja etenkin: mihin suuntaan? Nämä ovat kysymyksiä, joiden pelkkä esiintyminen ajankohtaisessa keskustelussa ruokkii tarvetta informaation ja historian hallinnalle. Näin ollen agendan asettajalla sekä kysymyksien sisällön ohjaajalla on jo automaattisesti etulyöntiasema mielikuvien määrittelykamppailussa.

Historiallista muistia hallitsemalla ohjataan ihmisten katseet ja mielet tiettyjen virtojen ja tarinoiden äärelle. Kiilojen lyöminen yhteiset poliittiset päämäärät ja arvot jakavien toimijoiden välille tuottaa myös potentiaalisen jännitteen lähteen näiden poliittisten mielikuvitusten välille. Samalla katseet kuin huomaamatta alkavat poimia erilaisia virtojen solmukohtia keskenään kilpailevilla painotuksilla. Myös virtojen suunnat alkavat näyttää hämäriltä, mikä saattaa edelleen ruokkia epävarmuuden kyllästämää varovaisuutta. Tämä on juuri nyt sitä, mitä Euroopassa tapahtuu.

Epävarmuus toisten aikeista kylvää myös varustelukilvan siemenen. Onkin mielenkiintoista pohtia, mitä varustelukilpailu tarkoittaa informaation hallinnan, jopa informaatiosodan kohdalla? Voiko informaatio- ja kyberympäristössä harjoittaa asevalvontapolitiikkaa? Entä miten informaationokittelusta päästäisiin eskalaation kierteen katkaiseviin luottamusta lisääviin toimiin? Onko tämä edes mahdollista aikana, jolloin keskeiset viestimet ja informaatiovirrat eivät ole enää välttämättä kenenkään tiukassa kontrollissa. Mielikuviin kohdistuvan hallinnan sekä historiankirjoituksen oikeellisuuden vastavuoroiseen valvontaan nähden ydinaseiden laukaisualustojen ja ydinkärkien määrää koskevat valvontakysymykset vaikuttavat suhteellisen suoraviivaisilta.

Ja kuten sanottua, kyseessä ei ole sinänsä mikään uusi ilmiö – propagandavyörytys oli voimissaan jo kylmän sodan aikana ja tätä ennen. Uutuutena on ilmiön läpitunkevuus sekä keskeinen rooli konfliktin rajojen hahmottomuuden kasvamisessa.

Security Europe-style: ainutlaatuista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa?

Eurooppa-neuvosto kokoontuu joulukuussa järjestelemään yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkansa (YTPP) pilareita uuteen muotoon. Tai no, todennäköisempi vaihtoehto lienee, että EU:n johtajat pidättäytyvät radikaaleista uusista avauksista turvallisuuspolitiikan saralla säilyttäen paljon YTPP:n vanhaa muotoa.

Näin ajattelee varmasti moni asiantuntija ja poliitikko, niiden joukossa ulkoministeri Erkki Tuomioja, joka esitteli näkemyksiään Ulkopoliittisen instituutin ja ulkoministeriön 10.10.2013 järjestämässä tilaisuudessa ”The Future of European Security and Defence.” Tilaisuus, jossa Tuomiojan lisäksi alustivat myös Liettuan varaulkoministeri Andrius Krivas sekä EU:n turvallisuustutkimusinstituutin johtaja Antonio Missiroli, veti Helsingin Eurooppa-salin täyteen vieraita. Euroopan unionin asema maailmapolitiikassa ja kansainvälisen turvallisuuden tuottajana ei kenties talous- ja ennen kaikkea poliittisen kriisiin riivaamalla mantereella liene se kaikkein kuumin peruna, mutta ilmeisen puhutteleva aihe joka tapauksessa.

Jos tilaisuuden annin voisi tiivistää yhteen lauseeseen, se saattaisi hyvin kiteytyä ajatukseen Euroopan unionin turvallisuuspoliittisen profiilin ainutlaatuisuudesta, jota ei kuitenkaan syystä tai toisesta saada selkokielisen ja kompaktin strategian muotoon. Jos unionin maailmanpoliittista roolia kartoitetaan kapeasti jostain tietystä perspektiivistä – vaikkapa pelkästään kehityspolitiikan tai sotilaspolitiikan vinkkelistä – voi ainutlaatuisuus vaikuttaa saamattomuudelta ja sekavuudelta. Kokonaisvaltaisen turvallisuusajattelun vinkkelistä ainutlaatuisuus alkaa sen sijaan hahmottua kirkkaammin, ainakin mitä tilaisuuden puheenvuoroista ja kommenteista saattoi ymmärtää.

Kokonaisvaltaisuus, jota korkea edustaja Catherine Ashton on käsittääkseni markkinoinut, ei kuitenkaan valitettavasti johda yksiselitteisyyteen. Ehkä näin tuleekin olla: jos turvallisuustodellisuus ja maailmanpolitiikka eivät enää aukea meille yksinkertaisena (tai kaksinapaisena), ei luultavasti turvallisuuspolitiikan operationalisointiakaan tulisi rakentaa harhauttavien pelkistysten varaan. Unionin (eli turvallisuuspolitiikan kohdalla viime kädessä sen jäsenmaiden, joista iso osa kuuluu myös Natoon, tuottaman kokonaisuuden) turvallisuuspoliittinen työkalupakki on hyvin laajalti varustettu, mutta selkeät, asianmukaisin resurssein varustetut kärjet tuntuvat puuttuvan.

Tästä huolimatta tilaisuudessa  yhdyttiin ylistämään Euroopan turvallisuuspolitiikkaa menestystarinana. Tämä on tietysti ihan ymmärrettävää tilaisuuden luonteen ja ajankohdan muistaen. Eikä väite ihan täysin tuulesta temmattu ole, sikäli kun sitä ryyditettiin käytännön esimerkeillä. Yhtenä EU:n ainutlaatuisuuden esimerkkinä mainittiin pariinkin otteeseen Atalanta-operaatio, joka ei ainoastaan iskenyt Somalian rannikolla vallinneeseen merirosvouteen ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen, vaan tätä kautta paransi huomattavasti esimerkiksi alueen väestön ruokaturvallisuutta.

Toisaalta tilaisuudessa pidettiin – ehkä hieman perieurooppalaiseen tapaan – huolta siitä, ettei nykymenoonkaan ole tyytyminen. (Tuomioja puolestaan piti omalta osaltaan huolen siitä, ettei ainutlaatuisuutta ymmärretä eurooppalaisessa kontekstissa ylevänä ’erityisyyden’ tunteena, viitaten heitollaan luonnollisesti uuden mantereen hitusen vähemmän pragmaattiseen turvallisuuspoliittiseen perinteeseen.) Kuten Hanna Ojanen on todennut, EU:n tuleva turvallisuusstrategian päivitys tarkoittaa viime kädessä sitä, että EU etsii itselleen uutta uskottavuutta globaalina turvallisuustoimijana.

Kehitettävää siis löytyy. Tilaisuuden pohjustuksena toiminut Tuomas Iso-Markun työstämä taustapaperi (paperia ei vielä tähän hätään ole ladattu UPI:n sivuille) esitteli sittemmin tilaisuudessa ja eurooppalaisessa keskustelussa tätä ennen toistuneet kolme keskeistä haastetta YTPP:lle: 1) EU:n YTPP:n strategian kirkastaminen; 2) toimintavalmiuksien ja kapasiteetin (erityisesti sotilaallisen) vahvistaminen ja kehittäminen; 3) puolustusteollisuuden ja yhteisten puolustusmarkkinoiden kehittäminen taloudellisesti haastavana aikana.

Kohdat eivät sikäli ole täysin balanssissa, että kaksi jälkimmäistä haasteetta ovat johdannaisia ensimmäisestä. Toisin sanoen sellainen ideaali tilanne, jossa valtioiden johtajat pääsisivät yhteisymmärrykseen selkeästi profiloidusta ja ytimekkäästä strategista – kenties jopa EU:n YTPP:n valkoisesta paperista – tarkoittaisi samalla sitä, että vastaukset kahteen jälkimmäiseen kysymykseen vaikuttaisivat entistäkin teknisimmiltä nimenomaan turvallisuuspolitiikan arvojen ja tavoitteiden vinkkelistä. Poliittinen tahto löytää Euroopan unionin jäsenmaiden kirjoa edustavat erilaiset turvallisuustarpeet ja niiden taustalla vaikuttavat kulttuurierot ylittävä yhteinen sävel tekisi myös teknisemmät kysymykset helpommaksi ratkaista.

Strategian osalta kysymys on kaikkein yksinkertaisimmillaan siitä, että edellisen strategian (2003) ja sen päivityksen (2008) jälkeen maailmanpolitiikassa ja EU:ssa on tapahtunut yhtä jos toistakin. Riittääkö siis YTPP:n virittämiseksi ’pelkkä’ päivitys, joka sekin vaatinee monitahoisia neuvotteluita ja kompromisseja, vai pitääkö tilaisuus käyttää hyväksi kokonaan uuden ohjelmiston tilaamiseksi?

—

Tilaisuuden osallistujista etenkin Krivas oli hyvin selväsanainen strategian uudistustarpeen laajuudesta: Liettuan kannalta paras ratkaisu olisi kokonaan uusi strategia (Liettuahan ei ollut jäsenenä edellistä strategiaa raapustettaessa). Kaliningradin alueen ja Venäjän voimallisen vaikutuksen kupeessa elävällä Liettualla on todellisia tarpeita jämäkälle EU:n (itäiselle) lähialuepolitiikalle, jonka varassa Liettuan liikkumatila saattaisi kasvaa nykyisestä. Krivasin näkemys EU:n turvallisuuspolitiikan haasteista painottui vahvasti EU:n lähialuepolitiikan ja sotilaspolitiikan yhteyden korostamiseen.

Krivaskin kyllä yhtyi näkemykseen, jonka mukaan EU:n ainutlaatuisuus tarjoaa mahdollisuuden ketterään ja moniulotteiseen toimintaan kriisialueilla. Toisaalta Krivas katsoi keskeiseksi pyrkiä näkemään Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria nimenomaan Naton ja EU:n toisiaan täydentävänä kokonaisuutena. Tämän suuntaisesti ajateltaneen monessa muussakin tuoreemmassa EU-jäsenmaassa, ei vain Baltiassa.

Yleisössä ollut professori Raimo Väyrynen kysyi Krivasilta suoraan, miten Venäjän sotilaspoliittinen aktivoituminen, Zapad-harjoitukset sekä esimerkiksi Ruotsin ilmapuolustuksen haavoittuvaisuuden paljastaneet manööverit tulisi Liettuan vinkkelistä ottaa huomioon YTPP:ssä. Krivas totesi, että vuoden 2009 Zapad-harjoitus kuviteltuine Baltian miehityksineen sekä Varsovaan suunnattuine ydiniskuineen oli Liettuan kannalta vielä huolestuttavampaa aikaa kuin viimeaikaiset tapahtumat (Krivas viittasi Zapadin lisäksi myös viime viikkoina hankaloituneisiin kauppasuhteisiin).

Krivas jatkoi, että Liettua näkisi mielellään Naton nykyistäkin näkyvämmässä roolissa Baltian alueella. EU:lle Liettua puolestaan varaisi entistä aktiivisempaa roolia itäisten kumppanivaltioiden, kuten Ukrainan ja Moldovan, tukemisessa. Aiemmin puheessaan Krivas korosti myös Naton 2010 strategisen konseptin sekä vuoden 2003 alkuperäisen Euroopan turvallisuustrategian yhteneviä näkemyksiä multilateralismin sekä kriisinhallintakapasiteetin merkityksen kasvattamisesta.

—

Tuomioja nostatti avauspuheenvuorossaan ensin tunnelmaa pitämällä joulukuuta mahdollisena uutena virstanpylväänä, joskin palautti osallistujia myöhemmin yleisökysymyksiin vastatessaan maan pinnalle toteamalla, ettei odottele kokoukselta järisyttäviä avauksia ja katkoksia 2000-luvun alusta kehittymässä olevaan linjaan. Tilaisuuden tutkijayhteisön edustajana esiintynyt Missirolli oli samoilla linjoilla ja muistutti, että EU:n turvallisuuspoliittinen kulttuuri on vasta hitusen yli kymmenen vuoden ikäinen, vaikka turvallisuutta on EU:ssa toki edistetty muilla keinoin tätä ennen.

Tuomioja nosti esiin myös Suomen roolin, joka on ollut vahva etenkin kriisinhallintaoperaatioissa. Suomi on osallistunut lähes jokaiseen EU:n kriisinhallintaoperaatioon, ollen monessa operaatiossa jopa keskeisin siviilikriisinhallinnan toimija. EU:n haasteista Tuomioja mainitsi – kuten muutkin osallistujat omissa puheenvuoroissaan – Euroopan taistelujoukot, joita ei surullisenkuuluisasti ole käytetty kertaakaan. Tämän lisäksi Tuomioja näki pysyvän strategisen suunnitteluyksikön puuttumisen selvänä ongelmana EU:lle. Tuomiojan vire oli kuitenkin optimistinen; hän halusi yleisön muistavan myös onnistumiset, joita jäsenmaiden soisi hyödyntävän uutta turvallisuusstrategiaa laadittaessa.

Missirolli tarkasteli tutkijana Euroopan unionin turvallisuuspolitiikkaa analyyttisemmasta vinkkelistä. Myös hän yhtyi Tuomiojan analyysiin EU:n ainutlaatuisuudesta. YTPP:n on enemmän kuin perinteiset turvallisuusorganisaatiot, mutta ei kuitenkaan kilpaileva tekijä valtiovetoiselle diplomatialle; sen toimiala ei latistu pelkkään rauhanturvaamiseen, mutta se ei kuitenkaan yllä rauhaan pakottamiseen; EU:n ei tule pyrkiä sille vieraalle alueelle hamuamalla päällekkäistä roolia mini-Natona, mutta sen ei tule myöskään pyrkiä latistamaan toimintamahdollisuuksiaan kaavailemalla roolia jonkinlaisena mini-YK:na.

Missirolli vilautteli myös hitusen epämuodikkaaksi ajautunutta pehmeän vallan korttia. Hän mainitsi, että EU:n sanktiot ovat oikeasti todella tehokas diplomaattinen ja turvallisuuspoliittinen väline. Sanktioiden vaikuttavuutta esimerkiksi Iranin käänteen kohdalla on ehkä vaikea mitata, mutta olisi samalla hölmöä esittää, etteivätkö sanktiot olisi vaikuttaneet merkittävästi.

—

Miten seminaarin tunnelman voisi sitten vetää yhteen? Euroopan turvallisuus ja YTPP tuskin saavat pankin räjäyttävää uutta alkua joulukuussa. Osittain tähän vaikuttanevat myös  jäsenvaltioiden ja alueellisia turvallisuusnäkymiä koskevien maailmankuvien erot. Siinä missä Italiassa Syyrian vaikutus näkyy mittavina turvallisuushaasteina Välimerellä esimerkiksi pakolaiskysymyksen valossa, näyttäytyy turvallisuus perinteisemmässä, miltei eksistentialistisessa ja niukassa valossa Venäjän provokaatioiden kanssa painivan Baltian valtion näkökulmasta. Toisaalta jakoon pitää vielä lisätä eriävät näkemykset siitä, sijaitsevatko turvattomuuden alkulähteet ’tuolla jossain’ – vaikkapa Sahelin alueelta kaaren lailla kohti itää kurkottavalla alueella – vai ovatko ne tässä aivan lähellä, jopa Unionin alueen sisällä, näkymättöminä.

Entä tulisiko turvallisuutta rakentaa aktiivisesti menemällä vaikeasti hahmotettavien prosessien alkulähteille (energia, ruoka, vesi, terveys, sosiaalinen koheesio, yhteiskuntajärjestelmät) vai tulisiko turvallisuuden tuottamisessa keskittyä vaihteeksi varautumiseen (rajojen huokoisuuksien paikkuu, sotilaallinen varustautuminen sekä teknisesti että yhteistyöjärjestelyiden kautta, kansalaisten kriisinsietokyvyn vahvistaminen)? Näitä näkemyksiä ei kenties tulisikaan sovittaa yhteen nättiin paperiin, vaan rakentaa turvallisuusarkkitehtuuri useiden rinnakkaisten alastrategioiden kautta. Yhdessä voitaisiin palata Mary Kaldorin ryhmän ajatuksiin Euroopan unionista inhimillisen turvallisuuden suurvaltana; toisessa voitaisiin pähkiä  miten EU:n puolustuspolitiikan päällekkäisyyksiä voitaisiin poistaa alueellisten puolustusjärjestelyiden tehostamisella. Joka tapauksessa voinemme pitää yksinomaan hyvänä asiana sitä, että turvallisuus ja ulkopolitiikka palaavat pitkän tauon jälkeen Euroopan unionin agendalle, vaikka itse strategia ei kokisikaan täydellistä remonttia.