Archives of Pain

Musiikki voimaannuttaa. Se kirkastaa katsetta ja tekee ympäriltä avautuvan maailman sotkuisuudesta ymmärrettävämpää. Perinteisesti tämä tehtävä on varattu tutkijoille, analyytikoille ja aikalaiskommentaattoreille. Kirjallisuudesta löytyy varmasti myös runsaasti vastaavanlaisia, maailman jäsentämiseen ohjaavia kokemuksellisia väyliä. Itselleni musiikki on kuitenkin aina ollut ylivertainen elähdyttäjä esimerkiksi kaunokirjallisuuteen nähden. Napakka, ajatuksella rakennettu pop-biisi antaa ehkä kaunokirjallista kerrontaa enemmän liikkumatilaa levottomalle mielikuvitukselleni.

Musiikkiin ei pitäisi reagoida kirjoittamalla. Musiikki on parhaimmillaan käskevää, ei haltuun-otettavaa. Musiikki tulisi tuntea ruumiillisesti. Musiikkikriitikon ammatti on käsitteellisesti perverssi ajatus. Tällaisen ammatin keksiminen kertonee jotain olennaista ihmislajin valistuksen ajan jälkeisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä (kirjoittamalla musiikkiin vastaaminen on ihan ok, jos kyse on pyyteettömästä, ja täten kriitikon tehtävää huomattavasti primitiivisemmästä fanittamisesta). Jarvis Cockerin levyn kansilehdessä kielletään lukemasta lyriikoita musiikkia kuunnellessa. Olen varma siitä, että kehotukseen sisältyy jokin keskisuuri viisaus, ja että sillä on yhteys edellä sanomani kanssa (”tottakai luet niitä lyriikoita, jos siltä tuntuu”).

Musiikkiin tulisi vastata tanssimalla, ottamalla musiikki kehollisesti vastaan, kohdata se synapsimyrskyinä aivolohkoissa ja antaa sieltä spontaanisti kehittyvien käskyjen ohjata kehoa omilla ehdoillaan. Tanssia voi myös aivan liikkumatta. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun suljet silmäsi juuri suosikkikertosäkeesi tai sykähdyttävästä väliosiosta nousevan sotkuisen kitarasoolon edellä. Tai silloin, kun Morrissey vihdoin kajauttaa jossain kolmen minuutin kohdalla: ”Life, life is a pigsty!” Kehon näkyvä liike toimii monesti vain pyyntönä aivoille tunnetilan ylläpitämisestä.

Toinen luonteva tapa vastata musiikkiin on tuottaa ja tehdä sitä itse. Pop-musiikin historia lienee tästä näkökulmasta lähinnä yksi hemmetin iso reaktioiden, tunteiden purkautumisten ja eläytymisten intertekstuaalinen syherö, ristiviittausten verkosto, jonka helposti hallittavasta perusperiaatteesta on sittemmin osattu ottaa myös kaikki markkinakapitalistinen ilo irti.

Musiikin tarjoamista voimaannuttavista hetkistä keriytyvä näkymä on kuitenkin usein kaikkea muuta kuin lohdullinen. Musiikin voiman nostattamat tuntemukset kiinnittyvät toisinaan turhankin musertavasti ympärillä vellovaan maailmanpaloon, tai, jos niikseen on, henkilökohtaiseen synkistelyyn. Ja sitten, kuin ihmeen kaupalla, nämäkin pienuuden kokemukset kääntyvät useimmiten voimaannuttaviksi.

Tämän merkinnän vaikutin oli juuri tällainen kokemus. Syyriassa palaa, Ukrainassa palaa ja kytee, Etelä-Sudanissa kiehuu… Maailmassa vellovien sotien lukumäärä on parin viimeisen vuoden aikana lähtenyt nousuun ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun taitteen. Ja tämäkin ilmentää lopulta vain suoraa, fyysistä väkivaltaa ja sen kursailemattomaksi käynyttä summittaisuutta, jättäen rakenteellisen väkivallan kokemukset varjoihinsa.

Tutkijan saappaisiin astumalla tulimyrskyssäkin vellova maailma saadaan toisinaan näyttämään hämmästyttävän haalealta. Etäältä tulimyrskyä analyyttisesti mittailevan yhteiskuntatieteilijän näkökulma on kyllä välttämätön – tätä on ehkä hyvä korostaa, jottei kirjoituksesta välittyisi väärää kuvaa -, mutta sellaisenaan monesti varsin kylmä, henkisesti etäiseen tarkkailijan näkökulmaan nojaava. Tästä näkökulmasta ponnistaen maailmasta kannetaan pahimmillaan ”huolta” tavoilla, jotka latistuvat pikkumaisiksi oikeassa olemisen osoittamiseen varatuiksi näpäytyksiksi.

Mutta, kuten sanoin, yleisesti ottaen tämä etäältä mittailevan analyytikon perspektiivi on äärimmäisen tärkeä. Sen kadottaminen keskuudestamme olisi luultavasti suorassa yhteydessä tulimyrskyn laajenemisen kanssa. Sisälläni asuva, maailmaa etäältä tunnusteleva analyytikko ei kuitenkaan selviäisi tasapainoisena ihmisenä ilman musiikin kaltaisia kirkastavia ja vahvasti kehollisia voimia (musiikki ei toki ole ainoa kehollista tasapainoa edistävä harraste).

Otetaan esimerkiksi tähän merkintään innoittanut biisi. Kyseisen Manic Street Preachersin klassikkobiisin kertosäkeen nimilistan jatkeeksi on nykyään turhankin paljon tunkua. Osaammeko kunnioittaa – etäältä haltuun ottamatta – diktaattoreita ja massamurhaajia riittävällä päättäväisyydellä? Onko vastauksemme riittävän luja? ”Don’t be ashamed of slaugter” – yksi pop-musiikin historian poliittisesti latautuneimpia ehdotuksia, jonka Assadin kaltaiset hahmot tekevät turhankin ajattomaksi.

Tällä yhtyeellä, etenkin juuri tällä kyseisellä levyllä, on eittämättä ollut hyvin merkittävä rooli maailmankatsomukseni kehittymiselle. Tai näin ainakin uskon. Kyseisessä yhtyessä yksi jannu tosin painoi maailmasta huolta jo hieman liiaksikin. Tämä välittyy niin kyseisen kappaleen lyriikoista kuin itse musiikistakin (mikä bassoriffi, mikä James Dean Bradfieldin puhelinlinjoja pitkin vyöryvä loppusoolo!). Richard James Edwardsille ulkokohtainen, maailmanpaloa latistava analyyttisyys olisi luultavasti tehnyt vain hyvää, mutta hän ei tainnut siihen valitettavasti olla kykeneväinen, eikä hänen lähipiirissään tätä tarvetta uskallettu aina täysin tunnustaa. ”Tasapaino” oli hänelle luultavasti kieliopin tylsimpiä ja konformistisimpia sanoja. Niin alkaa valitettavasti olla myös yhä suuremmalle ihmisjoukolle, jatkuvasti lähempänä.

Me olemme vastuussa siitä, että näin ei käy.

***

En kehtaa kopioida tähän kyseisen kuolemantuomion ja anteeksiannon merkityksiä luotaavan kappaleen sanoituksia – siinä määrin kontroversiaalit ne ovat – mutta ne löytyvät tulkintoineen esimerkiksi täältä. Saa lukea myös kuunnellessa.

While My Guitar Gently Squeekz – Top # 5 – Guitar Solos

Since this is my blog, my king-dom, I can pretty much mess it up in such a manner that’ll please me. You know, those extrovert, convention breaking posts are making their coming.

And this is the logic behind a list of the best guitar solos. Although, now that you’ve give it a thought, it’s not really that kind of a topic, isn’t it? Actually, in paper, it sounds pretty lame – almost as lame as muzaak-related posts probably ever come. So I guess I have to exceed this mental abyss I’m taking my creations to, somehow at least, by taking the concept of guitar solo not that seriously – or, indeed, more seriously than ever. Becuz for me, living in several realities simultaneously, a good guitar solo can mean a whole spectrum of styles all the way from orthodox to postmodern, from state-of-the-art technical and production-wise output to simple and rebellious.

Now, then, here they are, in reverse order to keep the tension on. [and of course, here they weren’t? Make it explicit via comments, what’s your fav solos?]

***

No.5 Manic Street Preachers – Archives of Pain / Guitarist: James Dean Bradfield / Duration: 3:49 – 5:20

So here we start with a stellar classic. Manic Street Preachers were in a killer form during those days, both in the studio and in the stage. James Dean Bradfield established himself as one of the best of bussiness already in their debut album, notably in the sublime Motorcycle Emptiness, which was basicly design around the solo. But for me it is the raw energy and bleak expression of the Holy Bible era that really makes it for me. As the longest of the coming solos in this listing (sorry for spoiling it already), this is probably the most intricate and technically gifted piece of art here.

***

No.4 Buzzcocks – Boredom / Guitarist: Pete Shelley / Duration: 1:25 – 1:45 & 2:29 – 2:52

In my opinion, the 67 th note of the solo, one of the third of them allowed to appear and the first of it’s kind, is possibly the most important single note in the music history. Nuff’ said?

And as a bonus, what do you think of this retake of the idea in Boredom (tracking between 5:33 – 6:06). I’m pretty sure Mr. Murphy made this to equal Buzzcocks three note solo genius.

***

No.3 Red Hot Chili Peppers – Dani California / Guitarist: John Frusciante / Duration: 3:49 – end

Okay. I admit it. This is probably something you would not expect after the likes of Buzzcocks three note, musical version of the occam’s razor.

But I love it! The sheer quality of John Frusciante picking, the presence of the sound within the production (I wouldn’t be surprised if Rick Rubin, THE producer, and John would have masterminded at least four similar takes on top of each other to create a perfect stereo effect), distortion, lenght, and, most of all, that little trick it makes to the whole song. I mean, the song exists really for the solo to emerge, and that includes those massive power-riffs Frusciante builds the chorus on.

And, let’s be fair, we need some orthodox style to counter the alien. And, as it seams after including two of these in the top 5, I’ve got a some sort of weak spot for epic, song-ending guitar twagging, aren’t I? Well, anyway, here it is (love the Lennon imitation in the video, especially during the wah-part of the solo)

***

No.2 Yo La Tengo – Stockholm Syndrome / Guitarist: Ira Kaplan / Duration: 1:23 – 1:53

Like somebody says in the Youtube-comments below, ”perfect distorted but melodic solo.” That’s what really says it all. It’s so orthodox but oh so melodic and sweet, making perfect sense with the mellowness of the rest of the song. YLT hasn’t ever been one of my favourite bands – I guess their pop/rock style is sometimes carried too far away in the numb deserts of indieness -, and still, this it is, YLT probably as typical as they’ll get. And that means it’s the prefect thing, almost.

***

No.1 Talking Heads – Born Under Punches (The Heat Goes On) / Guitarist: Adrian Belew (isn’t it?) / Duration: 2:46 – 3:20

And finally, in the end, the surprise nominee gets it all. Talking Heads, one of the new wave giants, here, at their best, messing things up seriously (drastically and in a professional manner, that is). The no. 1 pick here is the ”guitar solo” from the opening track ”Born Under Punches (The Heat Goes On)” of their seminal fourth album, Remain in Light. It could’ve easily been also the solos in The Great Curve”, ”Crosseyed and Painless” or even the one in ”Houses in Motion”.

Though I’m quite not sure if it is Mr. Eno himself or Belew who nails the solo here. Could be Byrne too, but I doubt it – Byrnes eccentricity was there, but more in the overall mood of the song and in the lyrics. These absolute gem of a live captures (”The Great Curve”, from 1:59 onwards probably proving the point even more effectively here) from their Remain in Light tour in Rome illustrates that Belew had that kind of plib-plob-wouuum-wouuum -guitar solo thing going on around that time. But he could’ve learned it from Eno during the sessions of Remain in Light, eh?

Anyway. It’s the experimental, innovative, even disruptive yet rythimaclly syncronized feel that makes this solo the best guitar solo that’s ever made. And yes, the thing about it is that the first time you listen it you don’t even realise your listening an instrument called guitar. nuff’ said, pnce again.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

thoughts for the post-2008 world

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist