Päiväkirjamerkintä Yhdysvaltain 2016 presidentinvaalien tuloksesta

Seuraavassa päiväkirjamerkinnän omaisia huomioita ja ensireaktioita Trumpin presidentinvaalien voitosta ja sen seurauksista. Varoitus: kirjoituksen analyyttisyyden aste ei välttämättä ole terävin mahdollinen.

Maailmalla kohisee. Donald Trumpista on tulossa Yhdsyvaltain seuraava presidentti. Niin mielipidemittaukset kuin tutkijatkaan eivät osanneet ennustaa Trumpin liukuvan voittoon Hillary Clintonista. Gallupit eivät ajattele, mutta tutkijat ja asiantuntijat – varsinkin näin Euroopasta käsin – ovat sortuneet toiveajatteluun hyvin monimutkaisen, likaisen ja ennustamattoman vaalikamppailun tiimellyksessä. Itse en luultavasti ole tästä poikkeus. UPI:n Mika Aaltolan jo esivaalikaudella tekemät huomiot vaalikamppailun performatiivisuudesta, spektaakkelinomaisuudesta ja ennustamattomuudesta kävivät täysin toteen. Kuten kollegani Maija Mattila totesi facebookissa, tällaista politiikka on – se kiertää mekaanisimmat käsityksemme siitä mikä on rationaalista ja todennäköistä; sen sijaan politiikka on tunteita, sattuman hallintaa, inhimillisiä vietteitä ja syvää ideologisuutta, mikä väistämättä vaikuttaa alkeellisimpienkin reaktioiden ja vaikutuspyrkimysten taustalla.

Trumpin vaalivoittoa ja sen mukanaan tuomia seurauksia on ensireaktioiden perusteella tulkittu miltei mullistaviksi. Sosiaalisessa mediassa puhutaan jo maailmanpalon syttymisestä. Tällaiset reaktiot sortuvat dramaattisuuteen. Niissä korostetaan Yhdysvaltain kohtalonyhteyttä maailmanpolitiikan syvävirtauksien ohjaajana ja ehdottomana liikkeellepanijana. Samalla yksittäisen presidentin mahdollisuutta muuttaa politiikan suuntaa silmänräpäyksessä paisutellaan. Kolmannekseen on huomattava, kuinka kernaasti otamme Trumpin vaaliretoriikan sellaisenaan; historia osoittaa, että presidenttien poliittinen linja voi muuttua olosuhteiden pakosta ja muista oikuista melkoisestikin presidenttikausien kuluessa, jos sitä vertaa vaalikamppailun aikaiseen retoriikkaan sekä painotuksiin (Carter, Reagan, Bush nuorempi…). Jo Trumpin voitonpuheen (valmiiksi kirjoitetun sellaisen) lämmin ja kansakunnan yhdistävää dialogia henkinyt sävy pääsi tuoreeltaan yllättämään monet. Tämä vain korostaa tunnetta siitä, että mitä tahansa voi olla tulossa, ja tunnelmat saattavat muuttua nopeastikin.

Arvaamattomuus ja ennustamattomuus lienevätkin osuvimpia kuvauksia Donald Trumpin presidenttiyden maailmanpoliittista painoa ja mahdollisia seurauksia arvioitaessa. Ne kansainvälisen politiikan toimijat, jotka kykenevät elämään arvaamattomuuden kanssa, tulevat menestymään uudessa tilanteessa parhaiten. Ulkopolitiikassa tulee korostumaan ketteryys, kansainvälisten kytkösten moninaisuus ja yhteistyöverkostojen päällekkäisyydet. Yksien korttien varaan ei ulkopolitiikkaa voi enää rakentaa. Trumpin voitto – hänen ulkopolitiikastaan emme vielä tiedä mitään varmaa – antaa meille vihjeen siitä, että pysyväksikin uskotut kansainvälisen liittosuhdepolitiikan ankkurit ovat alttiita lipsumiselle. Suomelle Yhdysvallat on tärkeä, mutta ei ainoa kumppani. Suomen ja Yhdysvaltojen yhteistyö esimerkiksi puolustuspolitiikan saralla on ottanut käytännön askelia juuri ennen presidentinvaaleja – epävarmuuden ennakoivaa hallintaa sekin.

Mikään ei ole pysyvää. Toisaalta maailmanpolitiikan koneisto ja toimintatavat ovat niin syvälle paalutettuja, että nopeat muutokset ovat hyvin harvinaisia. Sovinnaissäännöt tuottavat jähmeyttä ja kitkaa arvopoliittisille heilahduksille alttiiden pintajännitteiden alla. Jatkuvuus on politiikassa lähtökohta, sillä irtiototkin joutuvat aina muodostamaan vastauksensa jotakin jo olevaksi ja pysyväksi oletettua vasten. Suomen ja etenkin monen itäisemmän Euroopan NATO-jäsenen näkökulmasta Trump asettaa eteemme seuraavan kysymyksen: olemmeko me olleet maailmankuvissamme kiinnostuneempia transatlanttisen yhteistyön pysyvyydestä, ennustettavuudesta ja merkityksestä kuin mitä transatlanttinen yhteistyö on luontaisesti ollut kiinnostunut meistä? Puhumme kuitenkin vasta varsin nuoresta historiallisesta ilmiöstä, joka sai nykyisen muotonsa tuskallisesti 1940-luvun alusta eteenpäin.

Trumpin voitto vaikuttaa ensireaktioiden perusteella olevan kova pala sellaisille transatlantikoille, jotka vannovat NATO:n Euroopalle tarjoamien turvatakuiden ja Yhdysvaltojen johtoroolin nimeen. Nämä ihmiset luultavasti siivilöivät parhaillaan kuumeisesti signaaleja ja selitysmalleja, jotka viestisivät mullistuksen keskellä lohdullista säveltä: continuity will prevail! Maailmankuvamme ohjaavat paitsi havaintojamme, myös tulkintojamme. Välillä vaikuttaa siltä, että suomalaiskansallinen turvallisuuspoliittinen keskustelu peilaa maailmansa lähes yksinomaan kolmen linssin läpi: Venäjän, NATO:n ja Yhdysvaltojen. EU:sta ja sen jäsenmaista puhutaan näihin nähden yllättävän vähän, ainakin mitä ”kovaan” turvallisuuspoliittiseen puheeseen tulee. NATO:sta on toisinaan vaarassa muodostua ”puhdasta potentiaalia”, abstraktio tai äärimmilleen venytetty ideaalityyppi, mikä raivaa tieltään koko joukon relevantteja nyansseja turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Tämä taisi olla tasavallan presidentti Sauli Niinistön viesti maanpuolustuskurssin avajaispuheessa pari päivää takaperin.

Yhdysvallat ja Venäjä ovat ehkä hivenen NATO:a konkreettisemmin turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme käsiteltäviä toimijoita, vaikka niidenkin ympärille on lastattu melkoinen historian painolasti. Toisinaan suomalaista mediavälitteistä turvallisuuspoliittista keskustelua seuraamalla vaikuttaa siltä, että maailmanpolitiikan suunta määrittyy edelleen kylmän sodan ajanjaksoa muistuttavasta kaksinapaisesta vuorovaikutussuhteesta käsin. Käsityksemme Yhdysvaltain roolista liberaalin kansainvälisen järjestyksen takuupelurina vaikuttaa kaikessa koherenttiudessaan ja uskollisuudessaan järkähtämättömältä.

***

Kongressi menee myös kokonaisuudessaan näissä vaaleissa republikaaneille. Normaalisti tämä tarkoittaisi meidän eurooppalaisten vinkkelistä Yhdysvaltoja, joka on ulkopoliittisesti entistä dynaamisempi ja aikaansaavampi. Nyt tästäkään ei voi olla varmuutta. Trumpin vaalilupauksien suurin terä on kohdistunut sisäpolitiikkaan (esimerkiksi terveydenhoitoreformien jäädyttäminen ja maahanmuuttopolitiikka). Sinne suuntautunee ainakin alkuvaiheissa uuden presidentin kovin tarmo.

Yhdysvaltain maailmanpoliisin rooli laskenee edelleen tasosta, millä se on Obaman kauden päättyessä operoinut. Itä-Aasia voi kaikesta sanotusta huolimatta muodostaa edelleen tästä poikkeuksen. Siellä Trumpilla on runsaasti poliittisen arvovallan pelimerkkejä kasattuna, etenkin jo julistetussa taistelussa, jossa vastakkain ovat Yhdysvaltain (valkoihoinen) duunari/keskiluokka sekä toisaalta Kiinan hahmoon ujutettu maailmanpoliittinen salajuoni Yhdysvaltoja ja tämän markkina-asemaa vastaan. Käänteinen Kiina-kortti vaatii Trumpilta presidenttikauden alkuun joitain näkyviä liikkeitä, jotta hän välttyy syytöksiltä ulkopolitiikan täydellisestä laiminlyömisestä. Etelä-Kiinan meren kireähkön tilanteen ja esimerkiksi Filippiinien viimeaikaisten Yhdysvalloista tekemien irtiottojen ilmapiirissä tilanne on ainakin jossain määrin räjähdysherkkä.

Suurstrategisesti Yhdysvaltain huomion kohdistuminen Aasiaan korostaa pikemminkin jatkuvuutta kuin muutosta. Uutta tällaisessa skenaariossa saattavat edustaa keinot, joiden osalta useat asiantuntijat ovat uumoilleet Trumpin pyrkivän lämmittämään kahdenkeskiset suhteet Venäjän kanssa. Tätä Trump tarvitsee asiantuntijoiden mukaan, jotta hän pääsee lyömään kiilaa nimenomaan Kiinan ja Venäjän väliin. Minulle on jäänyt epäselväksi, miksi ihmeessä suostuisi tällaiseen itsensä välineellistämiseen, varsinkin tilanteessa, jossa se on jo saavuttanut kokoonsa ja vaikutusvaltaansa verrattuna melko merkittäviäkin strategisia voittoja Ukrainassa ja Syyriassa (voi Syyriaa – on vaikea nähdä, miten Trumpin voitto voisi edesauttaa syyrialaisia).

Edes taidokkaan hallinnon tukemana Trumpilla tuskin riittää sisäpolitiikan tuottamilta kiireiltään eväitä ryhtyä luonnostelemaan uutta Eurooppalaista turvallisuusjärjestystä, jossa Ukraina ja entiset neuvostotasavallat tuosta noin vain ”luovutettaisiin” Jalta 2.0 tyyliin Venäjän vaikutuspiiriin. Lisäksi on huomattava, että Putinilla tuskin on yhtään sen parempia syitä luottaa Trumpin ulkopoliittiseen johdonmukaisuuteen kuin kenelläkään muulla. Venäjän toiminta suhteessa Yhdysvaltojen vaaleihin on vaikuttanut siltä, että he ovat pikemminkin uskoneet Clintonin voittoon. Lisäksi on huomattava, että Trump antoi vaalikampanjassaan myös tukea lännen päättäväiselle pakoterintamalle Venäjää vastaan Ukrainan kriisin yhteydessä.

Voi hyvin olla mahdollista, että Yhdysvaltain eurooppalaisten liittolaisten eteen aukeaa aikakausi, jossa näiden tulee ottaa entistä enemmän jaettua yhteisvastuuta turvallisuudestaan. Tämä ei ole Suomelle välttämättä huono asia, jos Yhdysvallat samalla välttää suurempia symbolisia vetäytymisliikkeitä Euroopasta. En pidä Yhdysvaltojen varsinaista ”vetäytymistä” kovin todennäköisenä, sillä Yhdysvaltain sitoutuminen esimerkiksi Baltian alueen turvallisuuden vahvistamiseen Krimin jälkeisessä ajassa on ollut varsin harkittua, monella tavalla symbolista ja tietoisesti eskalaatiokierrettä välttämään pyrkivää jo nyt. Samaa voi sanoa ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamisesta, vaikka Venäjän reaktiot siihen olisikin hyvä ottaa huomioon ainakin poliittisen psykologian vinkkelistä.

Vaatimus liittolaisten taakanjaon vahvistamisesta on puolestaan ollut esillä jo Obaman kaudella. Tässä suhteessa muutos ei myöskään välttämättä ole mullistava. Voi se sitä toki ollakin, mutta epätodennäköisempää on, että näin käy, jos ennusteeni siitä, että Trumpin hallinnon huomio kohdistuu ensisijaisesti muualle, pitää paikkaansa. Tämä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että poliittiset jännitteet tuskin lähtevät yhdessä yössä lientymäänkään. Varsinkin Itä-Euroopassa ja Baltiassa (ja jatkuvasti enemmän myös Suomessa ja Ruotsissa) on sen verran hermostuneisuutta Venäjää kohtaan, että jonkinlaisia lyhyen aikajänteen ennakoivia eurooppalaisia reaktioita saattaa olla tiedossa ilman Yhdysvaltojen näkyvää liikettä suuntaan tai toiseen.

Yhdysvaltain liittolaissuhteiden on ounasteltu Trumpin kaudella olevan koetuksella myös Lähi-idässä ja Itä-Aasiassa. Jälkimmäisen kohdalla on vaikea ymmärtää, miten Trumpin julistama taistelu Kiinan vaikutusvaltaa vastaan olisi mahdollista toteuttaa ilman nykyisen aasialaisen liittolaissuhdeverkoston ylläpitämistä ja siihen nojaamista (miten muutoin Kiinan vaikutusvaltaa on mahdollista padota?). Itse ennustaisin edellistä logiikkaa vasten, että Japani, Taiwan ja Etelä-Korea eivät jää oman onnensa nojaan, eikä Yhdysvallat usuta näitä hankkimaan itsenäistä ydinasepelotetta Pohjois-Koreaa ja vähemmissä määrin Kiinaa (joka ei ainakaan vielä tukeudu ensi-iskun mahdollistavaan ydinasedoktriiniin) vastaan. Lähi-idässä tilanne voi olla ongelmallisempi, ja siellä Yhdysvaltain siirtyminen entistä selvempään offshore-balancer -rooliin voi olla todennäköisempää. Trumpin mahdollista suhdetta Israeliin ja Iraniin en osaa arvioida ja ennustaa, mutta jo näistä koko Lähi-idän dynamiikkaa koskevista yhtälön merkeistä voi tietyin ehdoin seurata esimerkiksi sellaista, että Saudi-Arabia alkaisi havittelemaan itsenäistä ydinasepelotetta molempia edellä mainittuja valtioita vastaan.

Trumpin kohdalla on yleisesti ennustettu, että tällä olisi halua hoitaa suhteensa Venäjään ja Kiinaan aikaisempaa selvemmin suoraan omien liittosuhteidensa yli. Tämä vierittäisi Yhdysvaltojen liittolaisille painetta olla yhtenäisempiä omissa vaatimuksissaan niin liittosuhteen sisällä kuin kolmansiakin maita kohtaan. Mihinkään puhdasoppiseen täyskäännökseen isolationismia ja sitä tukevaa taulouspoliittista protektionismia kohti on kuitenkin vaikea nähdä Yhdysvaltojen kulkevan, varsinkin jos tällainen voidaan nähdä ainakin osittain ristiriidassa Trumpin itselleen asettamien ulko- ja talouspoliittisten tavoitteiden kanssa.

***

Maailmankaupan rakenteet jäänevät käymistilaan. Trumpin kritiikki NAFTA:a ja TPP:tä kohtaan on ollut siinä määrin kärjekästä, että tästäkin kritiikistä on pakko valua jotain käytännön ulkopoliittiseksi ohjelmaksi. Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa ohjaava mielenmaisema ajautunee myös uuteen vaiheeseen, varsinkin silloin, kun ja jos laaja valkoihoisten duunarien, globalisaation häviäjien ja keskiluokan joukko joutuu pettymään heille nyt annettuun lupaukseen. Protesti ei kuitenkaan todennäköisesti kohdistu Trumpiin, joka on jo tavallaan ennaltaehkäisevästi peilannut turhautumisen niin Yhdysvaltojen sisällä kuin sen ulkopuolellakin lymyäviin ”rehellisen” yhteiskuntajärjestyksen vihollisiin. Arvopoliittisesti Trump pyrkii repimään enemmän kuin säilyttämään, sillä tämä takaa hänelle tarpeellista revanssihenkeä (saa nähdä, jääkö tätä vasten anomalialta vaikuttanut voitonpuheen henki yksittäiseksi hetkeksi). Rasismilla, muukalaisvihalla ja sovinismilla kuorrutetusta poliittisesti kielestä on tulossa uusi poliittisen korrektiuden muoto – tai ainakin tällainen vaara leijuu Yhdysvaltain sisäistä järjestystä ja koheesiota ajatellessa ilmassa.

Brexitin ja Trumpin taustalla vaikuttavat samat juurisyyt. Uusliberaali talousjärjestys ja sitä kannatteleva kulutuskapitalismi eivät ole kyenneet tarjoamaan maailman enemmistölle vakuuttavaa kuvaa turvallisesta, oikeudenmukaisesta ja hyvinvoivasta tulevaisuudesta nykytasoon verrattuna, vaikka lieneekin kiistaton fakta, että globaalilla tasolla ihmisten hyvinvointi ja toimeentulo jatkavat tasaista kehitystään. Edellisiin megatrendeihin läheisesti liittyvä yksilökeskeisyyden kasvu sekä kulttuurinen homogenisaatio lisäävät ahdistuksen lähteitä. Valitettavasti en ole paikantanut Trumpilta näihin vitsauksiin mitään todellisia keinoja, saati vaihtoehtoisia visioita (Sandersilla olisi kenties saattanut olla jälkimmäisiä, mutta tuskin keinoja visioiden toteuttamiseen) – pikemminkin näiden prosessien tuottama turhautuminen näyttäytynee Trumpille liekiltä, jonka paloa hän saattoi hyödyttää ensisijaisesti valtaan pääsemisen välineenä.

Välitöntä maailmanpaloa ei siis ole syytä odottaa, pikemminkin hiljattaista liukumaa kohti aikaisempaa ennustamattomampia aikoja. Epävarmuus kasvaa näitä aikoja odotellessa, osin siitäkin syystä, että niin paljon läntisen yhteisön ja järjestelmän jatkuvuutta on sidottu kohtalonomaisesti Yhdysvaltain maailmanpoliittisen johtajuuden ennustettavuuden varaan. Trump on luonnollisesti poliittisesti täysin kokematon ulkopolitiikan johtaja, joten hänen hallintoon nousevilla avainpelureilla tulee olemaan normaaliakin enemmän vaikutusvaltaa tällä politiikkasektorilla.

Maailmanpoliittisesti on huomattava, että Yhdysvaltain interventionismin ja yksinapaisen maailmanjärjestyksen leimaama aikakausi on ollut jäätymään päin jo Obaman presidenttikausien aikana. Alueelliset toimijat joutuvat – tai pääsevät – ottamaan jatkossakin entistä enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan ja alueellisen järjestyksen ylläpitämisestä. Toiveikas saattaisi ajatella, että tämä voisi johtaa myös arvopoliittisesti tasapuolisempaa ja monenkeskisempää maailmaa kohti. Tätä matkaa leimaavat kuitenkin lukuisat arvaamattomuudet.

Ja aivan lopulta: kaikkein dramaattisimmat skenaariot kietoutuvat globaalin ilmastopolitiikan ja -hallinnan sekä toisaalta joukkotuhoaseiden riisunnan tulevaisuuden ympärille. Näiden kysymysten ympärillä tulevaisuus näyttää suorastaan lohduttomalta, jos tilannetta tarkastelee Trumpin vaaliretoriikkaa vasten. Toisaalta voi olla, että (muun) maailman on jo aikakin ottaa näissä kysymyksissä niiden vaatima johtajuus, Yhdysvalloista riippumatta.

Edit 9.11.2016, klo 13:47: muutamia lisäyksiä ja täydennyksiä tehty, nyt kun vaalitulos on kutakuinkin selvillä.

Pohdintaa mahdollisesta NATO-kansanäänestyksestä

Tulisiko NATO-jäsenyydestä järjestää kansanäänestys? Ja jos tulisi, milloin ja millä ehdoin? Seuraavassa esitän muutamia ajatuksia tästä ja hieman laajemminkin NATO-kysymyksestä.

Suomessa on varsin pitkä perinne ajattelutavalla, jossa toimivan ulko- ja turvallisuuspolitiikan edellytykset ja suunta sidotaan sille kansalaisyhteiskunnalta odotettuun ja antamaan tukeen (vähintään 1950- ja 60-lukujen henkisen maanpuolustuksen opeista lähtien). Kansalaisyhteiskunnan sitoutuminen valittuun suurstrategiaan on siis jo itsessään turvallisuuspolitiikkaa käytännössä. Tämä perinne ei toki näin individualismin kaudella ole mikään itseisarvo, saati selviö, paremminkin kankeasti muutettavissa oleva realiteetti, jota vasten kysymystä sotilaallista liittoutumista koskevan kansanäänestyksen merkityksestä tulisi myös punnita. Voisi jopa ajatella, että Suomen jo nyt vahvasti verkottuneen ulko- ja turvallisuuspolitiikan luonteen tuntien kansanäänestyksen sivuuttaminen merkitsisi suurempaa liikahdusta strategisessa kulttuurissamme kuin NATO-jäsenyys konsanaan.

Ehkä kansalaisten ja yhteiskunnan kokonaisuuden sitoutuminen suurstrategisten päätösten taakse otetaan toisinaan hieman turhankin annettuna [3]. Toisaalta olemassa lienee kansanäänestystä ketterämpiäkin keinoja kansalaisten sitoutumisen takaamiseksi. Viimeisten vuosien varsin suostuttelevassa hengessä edennyt kampanjointi NATO-jäsenyyden puolesta ei ole peliä suuntaan tai toiseen muuttanut; suostuttelevat argumentit ovat liikkuneet koko spektrin Putinin pääkoppalogian magiikasta puhtaan venäjänpelon kautta toisinaan infantilisoivia, toisinaan kuivakkaita piirteitä saaneeseen argumentointiin saakka.

Tekniseltä ulottuvuudeltaan tulisi kysyä, missä vaiheessa kansanäänestys – oletetusti poliittisen kulttuurimme erityispiirteet tuntien neuvoa-antava sellainen – järjestettäisiin. Ensimmäinen, mielestäni triviaalimpi valinta koskee kysymystä siitä, tulisiko äänestys suorittaa ennen jäsenyyshakemuksen jättämistä vai vasta sen jälkeen. Todennäköisin vaihtoehto lienee jälkimmäinen. Muutoin löytäisimme itsemme höttöiseltä maaperältä, niin kansalaisten kuin poliittisen johdonkin näkökulmasta. Toisin sanoen, ulkopoliittisen johdon (TP + Valtioneuvosto) poliittisen vastuun näkökulmasta olisi varsin kyseenalaista järjestää kansanäänestys ennen poliittisen tason päätöstä jäsenyyden hakemisesta.

Olisikin luontevaa, että mahdollinen äänestys koskisi konkreettisesti saavutettua, joskaan ei vielä välttämättä ratifioitu sopimusta, jotta kansalaiset voisivat käydä keskustelun siitä, mistä varsinaisesti äänestetään. Selkokielellä tämä kaiketi tarkoittaisi sitä, että äänestys järjestettäisiin vasta, kun NATO:n jäsenmaat olisivat Suomen jäsenhakemuksen ja sitä seuraavat neuvotteluprosessien tulokset tahollaan hyväksynyt (prosessissa kestänee yleisten arvioiden mukaan vähintään vuoden päivät). NATO kuitenkin vaatinee selvähkösti osoitettavissa olevaa kansan ja/tai puolueiden enemmistön tukea jäsenyyden taakse, jotta Suomen hakemus ylipäätään tulisi hyväksytyksi. Kenties sopimuksen hyväksymiseen riittäisi NATO:n jäsenmaiden puolelta Suomen puolueiden selvän enemmistön tuki hakemukselle. Kansanäänestysprosessi voitaisiin näin meneteltynä sitoa – ehkä jopa formaalisti NATO:n kanssa sopimalla – Suomen kanssa saavutetun neuvottelutuloksen osaksi/ehdoksi. Käytännössä puolueiden tuki kuitenkin korreloisi mitä todennäköisimmin myös kansalaismielipiteen muutoksen kanssa. Palataan tähän kohta tarkemmin.

Toinen, kenties edellistä merkittävämpi valintatilanne mahdollisen kansanäänestyksen järjestämistä koskien liittyy siis siihen, tulisiko äänestys toteuttaa ennen vai jälkeen eduskunnan kansainväliselle velvoitteelle antamaa hyväksyntää. Olisi luontevaa, että mahdollinen kansanäänestys edeltäisi kansainvälisten velvoitteiden lopullista hyväksyntää Suomen eduskunnassa. Näin äänestys kohdistuisi saavutettuun, joskaan ei vielä hyväksyttyyn sopimukseen. Kansalaiskeskustelu ja äänestyspäätös rakentuisivat konkretiaa, ei spekulaatiota vasten.

Lainsäädäntöprosessin näkökulmasta eduskunnalla on mahdollisuus hyväksyä Suomea koskevia kansainvälisiä velvoitteita enemmistöperiaatteella. Vaihtoehtoinen perustuslain 94 § (ks. myös 95 §) tarjoama tulkintakehys, joka on erityisesti NATO-jäsenyyden kaltaista ratkaisua arvioitaessa otettava huomioon, perustuu samaisen pykälän toiseen momenttiin:

Jos ehdotus velvoitteen hyväksymisestä koskee perustuslakia tai valtakunnan alueen muuttamista taikka Suomen täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa Euroopan unionille, kansainväliselle järjestölle tai kansainväliselle toimielimelle, se on kuitenkin hyväksyttävä päätöksellä, jota on kannattanut vähintään kaksi kolmasosaa annetuista äänistä.”

NATO-jäsenyyttä koskevaa päätöstä ei tulkittane Suomen täysivaltaisuutta koskevana päätöksenä NATO:n päätöksentekojärjestelmän konsensuslähtöisyyden tuntien [1], eikä jäsenyys vaikuttaisi Suomen valtakunnan alueeseen. Perustuslain muuttamisen näkökulmasta tilanne kuitenkin muuttuu, varsinkin kun otetaan huomioon, että Euroopan unionin jäsenyyden hyväksyntä tehtiin aikanaan supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä.

Tätä vasten ei lienekään yllätys, että NATO-jäsenyyteen nuivasti suhtautuvien puolueiden retoriikassa NATO-jäsenyyden rinnasteisuudesta EU-jäsenyyteen jaksetaan kernaasti muistuttaa, jopa tavalla, jossa NATO-jäsenyys nostetaan jälkimmäistä merkittävämmäksi kansalliseksi kysymykseksi. Toisaalta, on tässä perusteensa: mainitaanhan Euroopan unionin jäsenyys täydellisyysperiaatetta seuraten Suomen perustuslain ensimmäisessä, valtiosääntöä koskevassa pykälässä erikseen. Miksei siis NATO-jäsenyyttäkin? Lisäksi: siinä missä 1990-luvun alussa Suomi saattoi edetä länsi-integraatiossaan kansainvälispoliittisten myötätuulten saattelemana, etenee nyt koko Eurooppa vähintäänkin pienoista vastatuulta kohti; huomiot NATO-päätöksen poliittisesta painoarvosta eivät täten ole ”tuulesta temmattuja”.

Suomi – sotilaallisesti liittoutunut, mutta sotilasliittoon kuulumaton maa – omintakeista kansainvälistä politiikkaa kerrakseen!

Perustuslaillisena kysymyksenä jäsenyyssopimuksen hyväksyminen vaatisi taakseen 2/3 enemmistön eduskunnassa. Tätä taustaa vasten kannattanee seurata myös tarkkaan parhaillaan suunniteltavia lainsäädäntömuutoksia, joissa otetaan kantaa EU:n keskinäisen avunannon lausekkeeseen. Käytännössähän näillä muutoksilla myönnetään Suomen de facto sotilaallinen liittoutuminen ilman, että asiaa mainitaan perustuslaissa tavalla, joka viittaisi sotilasliiton jäsenyyteen. Suomi – sotilaallisesti liittoutunut, mutta sotilasliittoon kuulumaton maa – omintakeista kansainvälistä politiikkaa kerrakseen! Antaisiko lain muutos eduskunnalle mahdollisuuden käsitellä NATO-jäsenyyskysymystä tavanomaisessa lainsäätämisjärjestyksessä? [2]

Pelkän eduskunnan enemmistönkin saaminen NATO-jäsenyyden ilmentämän kansainvälisen velvoitteen hyväksymisen taakse tarkoittaisi käytännössä vähintään kolmen ison puolueen tukea (ainakin edellisten eduskuntavaalien tulosten voimasuhteiden pohjalta). Tämä taas tuskin olisi mahdollista ilman selvää käännettä kansalaismielipiteessä, varsinkin Suomen aihetta koskevan mielipideilmaston ja poliittisten valtasuhteiden suhdanneherkän nykytilanteen tuntien. Kansan mielipide vaikuttaa siis joka tapauksessa ratkaisevasti tilanteeseen – ja kansan tukeahan myös NATO-maat eittämättä jäsenyydeltä vaatisivat.

On vielä kolmaskin malli, nimittäin kansanäänestyksen järjestäminen eduskunnan ratifiointiprosessin jälkeen. Näinhän meneteltiin muun muassa Espanjassa, jossa NATO-jäsenyydestä järjestettiin kansanäänestys vuonna 1986 neljä vuotta NATO:n liittymisen jälkeen. Maailmanpoliittinen tilanne ja Espanjan geoekonominen asema Euroopan kartan läntisellä laidalla, avointen meriyhteyksien äärellä, ovat kuitenkin vertailukelvottomia Suomen kanssa.

Jälkijättöistä kansanäänestystä on vaikea perustella Suomen tapauksessa. Tällainen menettely, ainakin etukäteen luvattuna ja suunniteltuna, altistaisi Suomen eräänlaiseen turvallisuuspoliittiseen välitilaan poikkeuksellisen pitkäksi aikaa. Ei tarvitse kuin suunnata katseensa Britanniaan voidakseen päätellä, minkälaisia sisäisiä epävarmuustekijöitä (Suomen tapauksessa ulkoisista puhumattakaan) pitkälle tulevaisuuteen luvattuihin kansanäänestysprosesseihin ylipäätään liittyy. Lisäksi lienee selvää, että jo byrokraattinen inertia ja polkuriippuvuus tekevät aikaisemmin toteutetusta suurstrategisesta päätöksestä irtaantumisen vaikeaksi ja kivuliaaksi, oli kansalaismielipide aiheesta jälkijättöisesti mitä mieltä tahansa.

Nyt rämmitään ketterästi jähmeässä hetkessä.

Mediassa on kaikesta edellisestä huolimatta päätetty nostaa pienimuotoista kohua kommenteista, joissa poliittista päätöstä ehdotetaan loogisena askeleena ennen kansanäänestyksen järjestämistä. Näin tutkijan neutraalista näkökulmasta on vaikea yhtyä kyseiseen taustakohinaan, koska tällainen menettelytapa ja -järjestys vaikuttaa edellä esitettyjä argumentteja vasten varsin luontevalta; toisaalta sen poliittista vastuuta korostavien piirteiden, toisaalta kansalaisten päätöksenteon edellytyksille tärkeän tietoperustan takaavan järjestelyn ja etenemismallin johdosta.

Kansanäänestys ja kansainvälisten velvoitteiden hyväksyminen parlamentaarisessa järjestyksessä seuraavat luontevasti poliittista tahdonilmaisua. Ja tämä tahdonilmaus ei liene vankalla pohjalla ilman vähintään kolmen suurehkon puolueen tukea, kuten tuli jo todettua. Tämä on se Suomen sisäisen tilanteen sanelema realiteetti, kansalaismielipiteen eräänlaisena heijastumana, jota vasten poliittinen johto kysymystä harkitsee.

Ulkoiset realiteetit – Ruotsin rinnakkaisen prosessin tuottama dynamiikka, Venäjän mahdolliset reaktiot prosessin aikana ja NATO:n selkeä sisäinen kipuilu ja suunnan etsiminen – eivät tietysti millään lailla jo muutoinkin mehevänä lilluvaa soppaa laimenna. Päinvastoin. Juuri tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että ellei Suomenlahden länsipuolelta kajahda jymypaukkua, jatketaan Suomessa nyt selvästi valitulla Yhdysvaltain alueellista sitoutumista korostavalla toimintalinjalla aktiivisen NATO-jäsenyyttä (sisäisten ja ulkonaisten epävarmuuksien varjostamana) edistävän raiteen sijasta. Nyt rämmiään niin ketterästi kuin jähmeässä hetkessä voidaan. Toiminnanvapaus eittämättä säilyy. Vakauspolitiikan aktiivisen luonteen kanssa sen sijaan on vähän niin ja näin, riippuen tietysti hieman siitäkin, miten itse kukin aktiivisuuden käsittää. Sen kuitenkin tulisi olla poliittisella johdolla kirkkaana mielessä, että menneiden ikkunoiden sulkeutumista koskevien muisteloiden varaan ei viisasta ulkopolitiikkaa rakenneta, vaikka menneisyydestä oppia voi ja tuleekin ottaa.

Suomalainen NATO-keskustelu vaikuttaa monasti kiertävän sykleissä, keskittyen aina yhteen, laajemmasta kokonaisuudesta varsin irralliselta vaikuttavaan asiakysymykseen kerrallaan. Hiljattain jukaistun NATO-selvityksen kaltaiset hetket muodostavat tästä poikkeuksen, joskin niin vain jo taas keskustelemme lähinnä kahdesta aiheeseen sinänsä keskeisesti kuuluvasta yksityiskohdasta: Ruotsin ja Suomen kohtalonyhteydestä ja NATO-kansanäänestyksestä. Ja mitä kaikkea turvallisuuspoliittisesti relevanttia samalla hautautuukaan NATO-kysymyksen taustalle, sivustalle ja katveisiin!

Julkisessa NATO-keskustelussa on havaittavissa lievää flegmaattisuutta. Jäsenyyden puolustajat argumentoivat suostuttelevasti; ikään kuin jäsenyys puolustusliitossa ja sen hybridisotaisten hämäryyksien aikakaudella alati hahmottomammaksi muodostuvien turvatakuiden (mitä ”takuu turvasta” edes tarkoittaa nykyään?) piirissä takaisi ikuisen auvon; ikään kuin turvallisuutta koskeva politiikka päättyisi kuin seinään auvon takaavan kohtalonhypyn jälkeen.

Esimerkiksi kokoomus vaikuttaa puolueena pääsevän nykyisessä tilanteessa toisinaan argumentoinnissaan turhankin helpolla avoimesti NATO-myönteisenä puolueena. Vastaavasti vastustajat maalaavat puolustusliitosta yhtä lailla helposti karikatyyrin, jonka vietteet veisivät paitsi Suomen, myös koko lopun Euroopan mukanaan sotaisan varustelukierteen ja turvallisuusdilemmojen itseään toteuttavaan turmioon. Tällaista kaikkivaltaisen kohtalokasta, harmaana kartalle piirtyvän absoluuttisen turvattomuustyhjiön asemaa Suomella ei liene koskaan ollut – eikä tule olemaankaan. Varovaisuus ja harkinta toki edustavat käytännöllisesti viisaan ulkopolitiikan perustavia hyveitä – sisäpoliittisessa pelissä tämä hyve vain tahtoo helposti latistua nyansseista riisutuksi retoriseksi lyömäaseeksi.

Kansalaismielipiteen järkähtämättömältä vaikuttavaan selkänojaan on taas vastustajien puolella hieman liiankin houkuttelevaa tukeutua. Siinä vastustajat tosin lienevät oikeassa, että todistamisen taakka on vallitsevaan, toimivaksi osoittautuneeseen tilanteeseen muutosta havittelevilla – näin lienee aina demokratiassa ollut – mutta ei tämä sentään flegmaattisuutta omasta takaa ansioksi nosta. Tulevaisuus on takuulla, paitsi epävarma, myös jotain muuta, kuin mihin olemme tottuneet.

Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen dynamiikkaan ja vakauteen Suomen ja Ruotsin sotilaallisella liittoutumisella olisi luonnollisesti vaikutusta. Tällöin on kuitenkin helppo sortua oman aseman ylikorostamiseen alueellisen turvallisuusjärjestelyn eräänlaisena kulmakivenä. Itse asiassa NATO-kysymyksen maalaaminen tällaisilla eksistentiaalisilla sävyillä on itsessään hyvin ongelmallista – heiluteltiin tätä kohtalon pensseliä sitten missä leirissä millä sävyillä tahansa. On ollut myös hieman nurinkurista seurata myös joitain NATO:n sisältä tulevia väitteitä, joiden perusteella NATO:n Itämeren alueen puolustusvalmius jollain tavalla kiteytyisi – kaatuisi tai jämäköityisi – juuri Suomen ja Ruotsin tulevien päätösten mukana. Mitä tällainen puolustusliiton ulkopuolisten jäsenten päätösten varaan alueellisen pelotteen uskottavuutta asetteleva kanta kertoo NATO:n strategisesta otteesta ja sen kauskantoisuudesta? Mitä johtopäätöksiä Suomessa ja Ruotsissa tulisi tällaisen kohtalonyhteyden esiin nostamisesta vetää?

Reaalipolitiikan vaatiman käytännön viisauden taidon kysyntä ei lopu päätökseen NATO-jäsenyydestä – kenties päinvastoin; oli päätös mikä tahansa, sen jälkeen turvallisuuspolitiikan uuden suunnan käytännön maaston raivaamistalkoot ja asemoitumisvaateet vasta käynnistyvätkin toden teolla. Inkrementaalinen yhteistyön tiivistäminen lännen, erityisesti Ruotsin ja Yhdysvaltain suuntaan, on aivan toisen tason harjoitus tähän nähden. Takki auki asteleminen ”päätöksenteon ytimeen” ja ”arvoyhteisön” hellään huomaan ei ole tyyli, joka sellaisenaan ilmentäisi strategista viisautta ja käytännön harkintakykyä, vaikka tällainen uskon hyppy eksistentiaalista tyydytystä kenties hetkellisesti tarjoaisikin.

//

[1] Edit 1.6.2016: James Mashirin (2013) mukaan operatiivista johtosuhdetta NATO:n operaatioiden yhteydessä koskevien järjestelyiden voi toisaalta katsoa tuovan Suomelle siinä määrin ”täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa” kansainväliselle toimielimelle, ettei tilanne ole ratkaistavissa nykyisen perustuslain puitteissa perustuslailliseen relativismiin lipsumatta – perustuslakia olisi siis tältä osin muutettava.

[2] Edit 1.6.2016: lainsäätämisjärjestyksen suhteen vallitseva käsitys lienee, että NATO-jäsenyys tulisi hyväksyä eduskunnassa supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä, eli 2/3 enemmistöllä. Tämä heijastelisi myös NATO:n poliittisia vaatimuksia jäsenyydelle: jäsenehdokkaan suurimpien poliittisten puolueiden ja kansan tuen selkeää osoittamista jäsenyyden takana. Pelkän määräenemmistön saavuttaminen eduskunnassa ei välttämättä tätä tukea yksiselitteisesti osoittaisi. (Ks. esim. edellä mainoittu James Mashirin blogikirjoitus vuodelta 2013; myös Honkasen ja Kuuselan kirjoitus sekä Naton Aika.)

[3] Tähän kiinnittää huomiota myös turpo-bloggari Janne Riiheläinen kansanäänestyskysymystä käsittelevässä kirjoituksessaan. Myös Riiheläisen ehdotus eräänlaisesta hallitukselle neuvottelumandaatin antavasta kansanäänestysasetelmasta on mielenkiintoinen. Kansanvallan näkökulmasta tällainen järjestely olisi kuitenkin vahvasti eduskuntavaalien antaman mandaatin kanssa päällekkäinen ja tätä kautta vaarassa laajeta yleisesti hallituksen luottamusta mittaavaksi välikansanäänestykseksi (koska äänestys ei itsessään koskisi selvää, tiettyyn päätökseen kohdistuvaa neuvoa-antavaa asetelmaa).

Sotapelien mekaniikkaa ja turvallisuustyhjiöiden imua

Pitkän linjan yhdysvaltalainen RAND-ajatushautomo julkaisi hiljattain raportin NATO:n Baltian puolustusvalmiutta arvioineen pitkähkön sotasimulaatiosarjan tuloksista. David Shlapakin ja Michael Jonsonin nimissä kirjattu raportti herätti Yhdysvaltalaisen keskustelun ohella pienimuotoisen kohun tällä Pohjolan harmaudenkin keskellä. Raportin johtopäätökset NATO:n sotilaallisen pelotteen uskottavuudesta Baltiassa johtivat vastustamattoman houkuttelevalta vaikuttaviin otsikkoihin: ”Raju arvio: Venäjä voisi vallata Baltian vain 36 tunnissa”. Yhdysvalloissa Zbigniew Brzezinski herätteli senaattia vieläkin hälyttävimmillä arvioilla.

Samoihin aikoihin on uutisoitu BBC:n dokumentista, jossa esiteltiin televisiokatsojille dramatisoidussa muodossa vastaavanlaisia Brittien sotapelejä (en ole itse dokumenttia nähnyt, joten johtopäätökseni siitä perustuvat toisen käden lähteisiin). Myös Brittien simulaatioharrastuksien keskiössä oli ilmeisen tulenaraksi leimattu Baltian tilanne. Toisin kuin RANDin mittavaan Venäjän maahyökkäykseen perustuvassa skenaariossa, Brittien pelit perustuivat hybridisodankäynnin varaan rakennettuun hypoteesiin, jossa Venäjä pyrkisi Ukrainan tavoin provosoimaan Baltian maiden venäjänkielisiä vähemmistöjä ja tätä kautta koettelemaan lännen päättäväisyyttä askel askeleelta etenevään eskalaatiodominanssiinsa luottaen. Siitä sitten pelit ilmeisesti etenivät ydinaseiden vaihtoon saakka Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä – ei näemmä paljoa painanut ydinaseiden käyttötabu näiden sotapelaajien selkärangassa.

Sotapelien pyhä yksinkertaisuus

RANDin simulaatioista laaditussa raportissa esitetään ykskantaan, että nykyisillä voimasuhteilla ja valmiuksilla Venäjä voisi pelin suljetun skenaarion puitteissa halutessaan vyöryä Tallinnan ja Riikan liepeille viimeistään 60 tunnissa. Brzezinski puhui vieläkin napakammin yhdestä päivästä. Tässä vaiheessa on syytä painottaa termejä ”suljettu” ja ”skenaario”. Kuten sosiaalisessa mediassa Pohjolan ja Itämeren alueen turvallisuuspolitiikkaa aktiivisesti kommentoiva Edward Lucas vihjaa kriittisessä kommentaarissaan, on RANDin sotapelien alkuasetelma ja simulaatiossa huomioidut muuttujat rajattu alueellisen turvallisuuspoliittisen dynamiikan kokonaisuuden huomioiden varsin pelkistävään muottiin (ilmeisesti jopa sotapelien genreä vasten tarkasteltuna).

Lucasia, joka on jo pitkään painottanut Suomen ja Ruotsin merkitystä lännen ja NATO:n koillisen sektorin puolustuksen kokonaisuudelle (ja suositellut avoimesti Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyttä), kismittää erityisesti Pohjoismaiden jättäminen RANDin skenaarion ulkopuolelle. Lucasin mukaan Baltian turvallisuudesta puhuminen ilman Suomea ja Ruotsia on ”perverssi” ajatus.

Sam Gardiner puolestaan kritisoi voimakkain sanankääntein sotapelin maavoimien ympärille rakennettua logiikkaa ja metodologiaa, jossa ei oteta huomioon esimerkiksi merialueiden hallintaan liittyviä kysymyksiä ja meritaisteluiden roolia ylipäätään. Puhtaasti sotilaallisen logiikan ulkopuolelta on lisäksi ihmeteltävä, kuten Risto Volanen blogissaan tekee, mikä mahtaisi olla Venäjän laajempi strateginen tavoite tilanteessa, jossa Baltian maihin kohdistuva laajamittainen sotilaallinen provokaatio mitä ilmeisimmin johtaisi sille tärkeän kauppa- ja energiapoliittisen väylän menettämiseen Tanskan salmien sulkeuduttua (tähän vastaväitteenä kai voisi esittää, että Venäjä toki hakee jatkuvasti vaihtoehtoisia väyliä talousvirtojensa ylläpitämiselle).

Edellistä ”Tanskan salmet” -muuttujaa näkee ylipäätään turhan harvoin Itämeren aluetta vasten kyhätyissä skenaarioissa. Toisinaan vaikuttaa siltä, että Suomen turvallisuuspoliittisesta keskustelusta hahmottuvan maailman rajat loppuvat jonnekin Karlskronan tienoille. Globaalien keskinäisriippuvaisuuksien, pakolaiskriisin ja ulkopolitiikan taloudellistumisen aikakautena tällaiset hahmotelmat vaikuttavat yksinkertaistavilta. Yhtä hyvin voisi tietysti kysyä, miten Venäjä RANDin raportin kuvailemassa tilanteessa kuvittelisi hallitsevansa valtaamiansa alueita, jos se kokee hankaluuksia jo venäläismielisempänä pidetyn Krimin kohdalla?

Yhtä lailla oudoilta vaikuttivat RANDin raportissa esitetyt väitteet, joiden mukaan Yhdysvaltojen ja NATO:n ydinasepelote perustui kylmän sodan loppuun saakka massiivisen vastaiskun opille. Tosiasiassa tämä Dullesin ja Eisenhowerin lempilapsi hylättiin viimeistään Kennedyn kaudella (yhtä hassua tähän nähden oli, ettei ydinaseiden vaikutus ilmeisesti edes mahtunut RANDin pelin kehyksiin). Itse asiassa Venäjän nykyinen ydinaseoppi muistuttaa huomattavan paljon Yhdysvaltojen ja NATO:n 60-luvulta eteenpäin omaksumaa joustavan vastaiskun oppia siihen kylmän sodan loppupuolelle tultaessa kehitettyine rajoitetun ydinsodan konseptioineen. Tähän liittyen on hyvä muistaa, että myös NATO:n sisällä käydään tällä hetkellä melko suorapuheista debattia liittokunnan ydinasepelotteen ja -kyvykkyyksien kehittämisestä Euroopassa vastauksena Venäjän ydinasesapelin kalistelulle. Puola on avoimesti ilmoittanut olevansa valmis Yhdysvaltain ydinaseiden sijoitteluun tämän alueella ja niiden hallintaan NATO:n ydinasejakopolitiikan puitteissa. Ajatukseen suhtauduttaneen edelleen varsin varauksellisesti useissa NATO:n läntisissä jäsenmaissa, kuten Norjassa ja Benelux-maissa (vaikka näistä Belgia osallistuukin ydinasejakoon).

RANDin kaksipaikkaisessa (Yhdysvallat ja Venäjä) sotapelissä siis hypätään verkostokeskeiselle sodankäynnille ominaisten matalamman intensiteetin eskalaatioportaiden ja vihreiden miesten tupsahteluvaiheiden yli suoraan Venäjän laajojen maajoukkojen keskittymien varassa tekemään yllätyshyökkäykseen. Tämä ei tietysti anna kovin mairittelevaa – eikä ehkä todenmukaistakaan – kuvaa lännen tiedustelutoiminnan tasosta, kuten Lucas edellä mainitussa kirjoituksessaan toteaa. RANDin 18 kuukautta kestäneiden sotapelien tausta-asetelma vaikuttaa näin lepäävän sen oletuksen varassa, että Venäjällä ei olisi mitään ongelma (poliittisista pidäkkeistä puhumattakaan) suorittaa mittavaa maavoimin toteutettua yllätyshyökkäystä. Edun ja ylivoiman saavuttamiseen pyrkivään yllätykseen tietysti riittää jo sekin, että tiedustelutietojen havaitsemiin signaaleihin (joukkojen keskittämiset esimerkiksi sotaharjoituksen nojalla) ei haluta poliittisista, psykologisista tai muista syistä uskoa. Ehkä tämän kuilun polemisoiminen oli Venäjän karikatyyrinomaisen riskinottokyvyn esittämisen ohella yksi sotapelin tuloksien raportointia ohjanneista motiiveista.

Tässä mielessä Brittien simulaation taustaoletukset vaikuttavat hahmottavan konfliktidynamiikkaa laveammin. Siinä kysytään, kuinka päättäväisesti lännessä ollaan valmiita vastaamaan ulkoa lietsottuun separatismiin siihen liittyvine informaatiovaikuttamisineen? Baltit tuskin ovat tyytyväisiä brittienkään sotapelien lähtöasetelmista, joissa ensiksi mainittujen maiden venäläisvähemmistöt esitetään jonkinlaisena hallitsemattomasti kytevänä hybridisodan troijalaisena tai katalyyttinä. Ylipäätään kovalla rytäkällä julkiseen keskusteluun temmatut sotapelit niiden selvästi alarmistisine sävyineen saattavat jopa luoda kuvaa Baltian maista eräänlaisina NATO:n vaillinaisjäseninä – ainakin niin pitkään kun johtopäätökset pysyvien joukkojen ja kaluston sijoittamisineen tulevat toteutetuksi.

Tämä herättää kysymyksen: kenelle esimerkiksi RANDin raportin viesti lopulta oli suunnattu? Kenties se lähti sittenkin vaalikamppailun keskellä elävälle kotiyleisölle Yhdysvalloissa – ovathan kysymykset Yhdysvaltain liberaalin internationalismin tulevaisuudesta nousseet toisinaan sivujuonteeksi tässä härskeihin mittasuhteisiin nousseessa mediaspektaakkelissa.

Sotapelien tuloksista julkisuudessa vedetyt johtopäätökset ei-toivottuine heijastevaikutuksineen eivät kuitenkaan ole pelinjärjestäjien hallinnassa. Yleinen alarmismi lisäntynee pelien julkisuuskäsittelyn johdosta. Monille tämä tietysti tulee näyttäytymään pieneltä hinnalta, jos ilmapiiri samalla lisää sotilaallisen varustautumisen ja varautumisen tasoa. Turvallisuusparadoksin makua tilanteessa joka tapauksessa on – ja jonkin verran 1970-luvun puolivälistä eteenpäin Euroopassa kiristyneiden sotilaspoliittisten tunnelmien toisintoa.

NATO:n näkökulmasta on vaarana myös liittokunnan sisäisten paineiden ja epäluulon kasvu. Baltian maiden kollektiivinen puolustus sekä näihin kohdistuvien uhkakuvien toistuva jäsentyminen alati hahmottomampien hybridiuhkien kautta on ollut NATO:ssa tiivistyvän debatin kohteena jo pidempään. Tämä keskustelu saattaa kuin huomaamattaan toimia itseään toteuttavana ennustuksena. Vaarana on, että siinä sivussa korkean tason poliittiset vakuuttelutkin alkavat kääntyä itseään vastaan.

Tulkintoja Venäjän intentioista

Jätän sotapelien sisäisen logiikan sekä niiden taustalta avautuvien tarkoitusperien tarkemman arvioinnin aiheesta paremmin tietäville (omat simulaatioharrastukseni olen jättänyt kernaasti Football Manager -pelisarjan tasolle). Sotapelien simulaatioasetelmien taustalta avautuu kaksi mielenkiintoista Suomenkin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun liittyvää teemaa. Ensimmäinen niistä koskee ikuisuuskysymystä: miten tulkitsemme Venäjän intentioita? Intentioista tehtävät tulkinnat puolestaan ovat yhteydessä tulkinnan esittäjän laajempiin maailmankuviin ja käsitykseen kansainvälisten suhteiden luonteesta, mikä taas palautuu käsityksiimme Itämeren alueen turvallisuusdynamiikan olemuksesta. Näitä kysymyksiä tarkastellaan usein turhauttavan pinnallisella tasolla.

Aloitetaan Venäjästä tehdyistä tulkinnoista. Jaan tulkintojen ja maailmankuvien yhteyden karkeasti kahteen kastiin – offensiivisiin ja defensiivisiin luonnehdintoihin. Käsitteet toimivat tässä karikatyyrinomaisina analyysin välineinä, ei selkeärajaisina kategorioina, joiden varassa olisi edes mielekästä lähteä karsinoimaan yksittäisiä ihmisiä, korkeintaan näiden esittämiä argumentteja. Lisäksi käsitteet sulkevat esimerkiksi sisäpoliittiset motiivit tarkastelun ulkopuolelle.

Etenkin RANDin sotapelin kehystarinaa ohjaa varsin selkeä ennakkokäsitys offensiivisesta ja opportunistisesta Venäjästä, joka havittelee päämäärätietoisesti sen 1990-luvun alusta eteenpäin menettmäänsä suurvaltastatusta ja sen ilmentämän vaikutuspiirin hallintaa:

To the extent that Moscow believes that NATO poses a threat to its ability to exercise necessary influence along its periphery, the presence of the Baltic NATO members along its borders may well seem unacceptable.

Venäjää ei siis kuvata defensiiviseksi, status quon vahvistamiseen pyrkiväksi peluriksi. Sen sijaan Venäjän ”offensiivinen olemus” eräällä tavalla ”purkautuu” kuvauksessa alueellisen tason sotilaallisena opportunismina kohdistuen sen tavoitteleman vaikutuspiirin heikoimpaan lenkkiin (lue: Baltiassa ei ole Venäjälle mitään itsetarkoituksellista).

Mitään yksiselitteistä vastausta Venäjän pitkän tähtäimen aluepoliittisten intentioiden arvuutteluun ei julkisen keskustelun sekä avoimen lähdeaineiston pohjalta tietysti saada. Venäjän kyvykkyyksistä verkostomaisen sodankäynnin joustavien keinojen hyödyntämiseen sen sijaan vaikuttaa vallitsevan läntisissä arvioissa jo melko laaja yhteisymmärrys, kuten Münchenin turvallisuuskokouksessa käydyt varsin avoimet keskustelut aiheesta vaikuttavat osoittavan. Tässä suhteessa Brittien skenaarioviritykset vaikuttavat osuvan tarkemmin maaliin.

Tulkintaongelmilta ei tietysti tällöinkään vältytä. Talous-, energia ja väestöpolitiikan sekä disinformaation kautta vaikuttamisesta on vielä melkoisesti matkaa järeämpiin, suoran sotilaallisen vaikuttamisen keinoihin. Nopeasti ajateltuna Ukrainan tapahtumat antavat syytä tulkita edellisen etäisyyden olevan varsin lyhyt. Toisaalta Ukrainan tilanteen jähmettyminen sekä siihen liittyvät hallitsemattomat piirteet voivat antaa sytykettä tulkinnalle, jonka mukaan etäisyys on kasvamaan päin.

Intentioiden ja uhkakuvien tulkinta on nykyisessä poliittisessa tilanteessa tarkkaa ja kriittistä silmää vaativaa puuhaa. Poliittiseen kielenkäyttöön kohdistuva tarkkuus ja varovaisuusharkinta sellaisten voimien äärellä, joiden dynamiikka ei ole edes puolittain toimijan itsensä hallittavissa – varsinkin pienvaltioiden kohdalla –, on kuitenkin syytä erotella hyssyttelystä. Vaikutusvaltaiselta tasolta esitetyt tarkkarajaiset ja osoittelevat uhkakuvapohdinnat ovat vakavia puhetapahtumia ja jo tällaisenaan konkreettisia, maailmaa muuttavia tekoja. Niihin tulee vastata myös omasta takaa välittömillä käytännön johtopäätöksillä, joiden toteutus ei tietysti ole demokraattisessa järjestelmässä ja moniulotteisten liittolaissuhteiden verkostossa mikään läpihuutojuttu – valtiot eivät tässäkään suhteessa ole saaria.

Pelkästä ääneen päästelemisen ilosta ei kannata itseään turvallisuuspoliittiseen nurkkaan pakottaa. Reipashenkisten kansalaisten sosiaalisen median siimeksessä päästelemät #turpo-höyryt ovat tietysti asia erikseen, eikä siinä mitään. Valtioviisaus kuitenkin elää näistä keskustelutalkoista erillään.

Itämeren turvallisuus mekaniikkana – tyhjiöitä ja varaventtiileitä

Eivät kansainväliset suhteet tietysti offensiivisen ja defensiivisen realismin maailmankuviin tyhjene. Taustalla lymyää, edelleen valtiolähtöisissä asetelmissa pysyen, koko joukko kansainvälisten normien, käytänteiden ja keskinäisriippuvuuksien yhdenmukaistavista vaikutuksista muistuttavia liberaalin institutionalismin ja konstruktivismin sävyjä.

Näiden maailmankuvien varassa tuskin sotapelejä rakennettaisiinkaan, vaikka ei liberalistin maailmakaan sentään aivan vallaton ole. Joka tapauksessa ajatus keskinäisriippuvaisuuksien vipuvarrella ”oikealle” transition raiteelle kammetusta Venäjästä näyttää parin viimeisen vuoden aikana tulleen elävältä haudatuksi. Hautajaisseremoniat ovat suoritettu kaikessa hiljaisuudessa – tai jääneet tyystin pitämättä. Liberaalin optimismin aikakausi jätti kuitenkin jälkeensä melkoisen jäämistön aloitteita, sitoumuksia, investointeja (niin konkreettisia kuin henkisiäkin) ja energiapoliittisia kytköksiä. Näiden vietteiden uudelleensuuntaaminen lienee aikamme turvallisuuspolitiikan ydinkysymyksiä, vaikka sotapelien kehyksiin ne eivät istuisikaan. Realismin vinkkelistä valtapolitiikkaa on helpompi käsitellä hieman lineaarisemmin hahmottuvassa muotissa.

Valtioiden rajoihin ja valtioiden käytössä olevaan raakaan rautaan katseensa kiinnittävä realistinen tarkastelukehikko ohjaa näkemään kansainvälisen politiikan newtonilaisen mekaniikan kaltaisena rakenteena. Tähän viittaavat ”tyhjiöiden”, ”pidäkkeiden” ja ”imujen” kaltaiset metaforat. Toimijat toisin sanoen vaikuttavat rakenteelliselta tasolta ohjattuina pelureina, joita kokonaisuuden asettamat mahdollisuudet ja voimasuhteet liikuttelevat kuin automaattisesti. Oikeanlainen heittäytyminen näiden voimien mukaiseen ryhtiin pelkistää katsannon käsityksen toimijuudesta.

Ajatus sotilaallisista tyhjiöistä edustanee tyyppiesimerkkiä edellä kuvastusta mekanistisuudesta. Valtion B alueella havaittava tyhjiö (tai tulkinta tyhjiön olemassaolosta) esitetään riittävänä, kenties jopa välttämättömänä syynä valtion A sotilaalliseen hyökkäykseen kyseistä tyhjiötä kohti. Aivan summittaisesti valtiot eivät tietysti tyhjiöitä kohti suuntaudu – tyhjiöihin hakeutuminen lienee katsannossa lähinnä alueellisten ja sitä suurempien valtojen yksinoikeutta.

Andrew Michtan artikkeli reilun vuoden takaa tarjoaa malliesimerkin tällaisesta päättelystä. Michtan argumentin voi tiivistää ajatukseen, jossa sekä NATO:n heikko valmius Baltian puolustukseen että Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus tuottavat Itämeren alueella Venäjän automaattista offensiivia itseensä vetävää imua. Michta linkittää Baltian maiden puolustuksen uskottavuuden Suomen ja Ruotsin asemaan:

…decisions by Sweden and Finland … will be critical to devising a credible deterrent posture along the entire NATO northeastern flank, and ultimately to the collective defense of the Nordic/Baltic/Central European region.

Puhtaasti kansallisten intressien näkökulmasta Michtan johtopäätös näyttää yllättävältä: Suomen ja Ruotsin tulisi antaumuksella liittyä puolustusliittoon, joka on saman argumentin mukaan jättänyt jo nykyisten jäsentensä puolustuksen retuperälle, tässä tapauksessa häilyviltä vaikuttavien kumppanimaiden poliittisten suhdanteiden varaan. Mitä maailmankuviin ja turvallisuuspolitiikan mekanistiseen ymmärtämiseen tulee, muistuttavat Michtan artikkelin ja RANDin raportin taustapremissit vahvasti toisiaan: Venäjä siis esitetään opportunistisena turvallisuustyhjiöt täyttävänä alueellisena valtana.

Michtan tulkinnassa Suomen ja Ruotsin etumerkitön turvallisuuspoliittinen status muodostaa turvallisuustyhjiön siinä, missä kovan ja pysyvän raudan puute Baltiassa. Defensiivisen realistin näkökulmasta alueen turvallisuuspoliittinen mekaniikka kulkee sen sijaan paineiden tasaamisen, ei purkautumisen suuntaa. Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus toimii tällöin alueellisia jännitteitä purkavana varaventtiilinä. Tämän varaventtiilin olemassaoloa Venäjä ei halua kompromentoida. Tällaisia ajatuksia ovat esittäneet esimerkiksi Daniel Larison ja Will Moreland. Venäjää ei tällöin tulkita automaattisesti offensiivisena valtava, vaan sen toiminta saattaa Ukrainan sodasta ja Krimin valtaamisesta huolimatta näyttäytyä laajempaa alueellista turvallisuusdynamiikkaa vasten defensiiviseltä. Defensiivisen toimijan voimankäyttöä eivät tällöin ohjaa tyhjiöiden tuottamat ”opportunismin hetket”, vaan pikemminkin pelko ja tätä ruokkivat provokaatiot, jollaiseksi esimerkiksi Moreland Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyden nykytilanteessa (tai vuoden 2015 alun tilanteessa) laskisi.

Tätäkin keskeisempi johtopäätös lienee kuitenkin se, että ”puhtaan raudan” sijasta vastapuolen oletetaan defensiivisen mekaniikan kuvastossa olevan alttiimpi myös ulkopoliittisille signaaleille. Tämä rikastaa kuvaa Itämeren alueen ja Pohjolan vakauspolitiikan piirteistä sekä esimerkiksi Suomen toiminnanvapauden ulottuvuuksista. Tämän tasapainopolitiikkaa korostavan maailmankuvan pohjalta myös Suomen ja Ruotsin välinen puolustusyhteistyö sekä toisaalta Suomen NATO-suhde on jo sellaisenaan nostettavissa alueellisen vakauspolitiikan välineiksi ja elementeiksi. Offensiivisen realismin mukaisessa tulkinnassa mekanismi on pienen valtion näkökulmasta huomattavasti pakottavampi – kuten on sen pohjalta johdettu viholliskuvastokin.

Johtopäätöksiä Suomen kannalta

Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on toisinaan tavattu argumentoida, että Baltian maiden NATO-jäsenyys on toistaiseksi toiminut Itämeren alueen turvallisuuspoliittisen vakauden ja tätä kautta välillisesti myös Suomen turvallisuuden takuuna. Päätelmä perustuu houkuttelevaan kontrafaktuaaliin: ilman balttien NATO-jäsenyyttä Itämeren turvallisuusympäristö olisi jo tovi sitten heilahtanut jännitteiden kierteeseen. Tässäkin vaanii taustalla offensiivinen maailmankuva ja tämän mukaiset tulkinnat Venäjästä valtiona tai olemuksena.

Sinänsähän NATO-jäsenyys ei ole tehnyt Baltian maita immuuniksi hybiridivaikuttamiselle ja turvallisuusongelmille, mistä vuoden 2007 pronssisoturikiista kyberhyökkäyksineen käynee hieman kauemmaksi kantavana esimerkkinä. RANDin raportin johtopäätökset vaikuttavat paradoksaalisesti vain vahvistavan tätä tulkintaa – NATO ei ole mikään automaattista auvoa tarjoava turvallisuuskeijukainen, vaan elävä ja yhtä lailla muiden vastaavien instituutioiden kanssa identiteetistään ja tarkoituksestaan kädenvääntöä käyvä organismi. Merkittävää on se, että RANDin raportin johtopäätökset asettavat kyseenalaiseksi edellisen argumentin NATO-jäsenyyden automaattisesti vakauttavasta vaikutuksesta, vaikka jäsenyys yleistä selkeyttä turvallisuuspoliittisten sidoksien etuliitteiden valossa edistäisikin.

RANDin raportin tarkoituksena tuskin on ollut esittää Baltian maiden NATO-jäsenyyden merkitystä tässä valossa. Raportin tarkoitusta lienee pikemminkin syytä tulkita NATO:n sisäiseen sekä erityisesti yhdysvaltalaiseen keskusteluun viritetyltä puheaktilta, jolla pyritään herkistämään kotoista kohdeyleisöä jäsentämään tarkemmin ja painokkaammin NATO:n koillisen lohkon pelotteen toimivuuteen kytkeytyviä haasteita ja vaateita. Kollektiiviseen puolustusvelvoitteeseen kiteytyvän pelotteen uskottavuushan pyrkii juuri siihen, ettei liittokunta ylipäätään ajaudu tilanteeseen, jossa pelotteen toiminta tulisi käytännössä punnittavaksi.

Ajatus nimenomaan Baltian – ei Suomen tai Ruotsin – muodostamasta sotilaallisesta tyhjiöstä, jonka kautta Venäjän automaattisena oletettu revisionismi tavallaan pääsee ”purkautumaan”, ei kuitenkaan mairittele sen enempää NATO:a kuin Baltian maitakaan. Tässäkin mielessä Baltiassa läntisen arvoyhteisön eturintaman takalinjoilla tehtailtuihin sotapeleihin sekä näiden pohjalta televisioituihin dramatisointeihin hybridivaikuttamisen skenaarioineen suhtauduttaneen vähintäänkin nuivasti. Suomen ja Ruotsin kannalta sotapelien maalaama tilannekuva vaikuttaisi ensisijaisesti vahvistavan argumenttia kansallisen puolustuskyvyn kehittämisen ensisijaisuudesta – voidaanhan skenaarion taustalta hahmotettavista premisseistä johtaa ajatus, jossa Venäjän offensiiviseksi tulkittavat intentiot kohdistuvat ensimmäisessä aallossa hybridivaikuttamiselle kaikkein altteimpina näyttävien NATO:n jäsenten suuntaan.

Joka tapauksessa – ja edelleen puhtaasti sotapeleistä esitettyjen johtopäätösten ohjaamana – NATO vaikuttaa elävän sen sorttisessa käymisvaiheessa, että jäsenyyshakemuksen jättäminen tässä ja nyt vastaisi temppuna melkoisen vauhdikkaasti liikkuvan junan kyytiin hyppäämistä. Aivan paikaltaan hyppyä ei kuitenkaan haluta tehdä, kuten tulevan NATO-selvityksen laatimisesta voimme päätellä. ”No koska sitten on sopiva aika?” ”Minusta olisi pitänyt liittyä jo silloin ja silloin.” Ensimmäinen on väärä kysymys, jälkimmäinen kelvoton vastaus. Nykyhetkessä tehtäviä poliittisia päätöksiä ei liene viisasta muotoilla sen mukaan, mitä joskus on jätetty päättämättä, vaan nykyhetkestä avautuvia perusteita vasten.

Tarjoaako siis edellä käsiteltyjen sotapelien tulokset sytykkeitä Pohjolan NATO-skeptikoille? Miksi Suomen (ja Ruotsin) tulisi asettaa itsensä alttiiksi raportin ilmentämille liittokuntapolitiikan satunnaistekijöille heittäytymällä hybridiuhkien varjoissa muotoaan hakevan kollektiivisen puolustusvelvoitteen uskottavuuden etuvartioon Baltian maiden tavoin? Tässä yhteydessä voimme muistella tasavallan presidentti Sauli Niinistön puoli vuotta sitten suurlähettiläspäivillä esittämiä näkemyksiä Baltian puolustuskysymyksestä:

Aina silloin tällöin kuulemme ajatuksia, joissa Suomelle hahmotellaan jonkinlaista osavastuuta Baltian puolustuksesta. Olen kuitenkin joutunut tässä asiassa olemaan aika tarkka. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi ei ole asemassa, jossa se voisi antaa muille sellaisia sotilaallisia turvatakuita, joita sillä itselläänkään ei ole. Emmekä ole suurvalta, jolta ”amisioonia” piisaa jaettavaksi omasta takaa.

Niinistön sanomisia taidettiin tuolloin tulkita niinkin, että nyt Suomi vetäytyy tyystin kuoreensa ja lyö laimin muun muassa EU:n kautta määrittyvät solidaarisuusvelvoittensa. Tällaista vastuun pakoilua Niinistö ei mielestäni esittänyt. Kyse oli turvatakuiden antamisesta, sekä tätä kautta – näin tulkitsen – ennen kaikkea näkemyksestä, jossa korostuu juuri Yhdysvaltojen sitoutuminen Itämeren alueen turvallisuuteen. Siis sen suuntaisesta päättelyketjusta, joka ei enää ole kovin kaukana RANDin raportista nousevista johtopäätöksistä.

Poteropolitiikka vaikuttaa huomattavasti houkuttelevammalta maailmassa, jossa mittavat maavoimien keskittymät vyöryvät eteenpäin nimenomaan liittokuntapolitiikan etuliitteiden mukaisesti väritettyjen karttojen tuottamia ”imuja” (lue: heikoimpia kohtia offensiivisen realismin mukaisesti automaattisesti hyödyntäen), ”tyhjiöitä”, ”etumaastoja” ja valtioiden fyysisiä rajoja myötäillen. Tähän nähden Suomen käytäntöperustainen yhteistyön syventämiseen pyrkivä turvallisuuspolitiikka vaikuttaa aidolta vaihtoehdolta, ainakin toistaiseksi – jossainhan sen yhteistyön syventämisen ja de facto liittosuhteen rajakin kulkee (oli kyse sitten NATO:sta, Yhdysvalloista tai Ruotsista).

Tässä ollaan tietysti niin perustavien kysymysten äärellä, ettei liene rehellistä edes olettaa sotapelien tietoisesti todellisuutta pelkistävän luonteen antavan kattavia vastauksia siihen, mitä alueellisten sotilaallis-taloudellisten etumaastojen keskellä ja katveissa eläminen kaikessa kompleksisuudessaan 2020-luvulle tultaessa tarkoittaa. Karikatyyrinä tällaiset skenaariot – niiden taustalta hahmottuvat piinkovan realismin sävyttämät maailmankuvat – kuitenkin helposti kääntyvät niiden harrastamista ohjaavia poliittisia tavoitteita vastaan. Tunteellista alarmismia ja kovan voimapolitiikan paluuta haikailevia äänenpainoja ne lisäävät varmasti, kuten myös näitä vastaan käyviä tyynnytteleviä puheenvuoroja. Yksi asia kuitenkin lienee varmaa: hyssyttely on näistä pohdinnoista ja niiden taustalta löytyvistä panoksista kaukana.

Paperitiikereitä, päättäväisyyskeijuja ja täyttyviä tyhjiöitä

“…unchecked aggression by one of the world’s foremost nuclear powers is so deadly serious.”

Venäjän sotilasoperaatio Syyriassa nostatti esiin tuttuja argumentteja Yhdysvaltain ja tämän liittolaisten heikkoudesta. Tilanne muistuttaa monelta osin Ukrainan kriisin alkuvaiheissa käytyä, paikoin jopa fatalistisia sävyjä saanutta keskustelua, jossa Ukrainan itsenäisyyden säilyttäminen ja ilmeiseltä vaikuttaneen maailmanpalon sammuttaminen nähtiin mahdolliseksi vain Ukrainalle suunnatun mittavan sotilaallisen tuen, jopa suoran vastaoperaation kautta. Ukrainan kohdalla lännen mittavaa sotilaallista operaatiota ei tullut, mutta ei tullut maailmanpaloakaan.

Ukrainan ympärille kuitenkin kehittyi varsin nopeasti jähmettynyt ja tietoisesti rajoitettuna säilynyt konflikti, jota keinojen osalta luonnehti vastapuolen lähtökohtaisista heikkouksista (esimerkiksi yhteiskunnallisen koheesion ja instituutioiden taso) ammentava pitkäkestoinen tukahduttamis- ja uuvutusstrategia. Ukrainan ja ukrainalaisten tulevaisuuden näkymiä sekä koettuja kärsimyksiä tämä huomio ei tietysti juurikaan huojenna, mutta lienee selvää, että sodan alkuvaiheiden hälyttävimmät tulkinnat tulevasta maailmanpalosta eivät osuneet oikeaan. (Tulkinta ei myöskään tarkoita sitä, että esimerkiksi kansallisen itsemääräämisoikeuden kaltaisten perustavien kansainvälisten normien tietoiseen loukkaamiseen tulisi suhtautua olankohautuksilla).

Ukrainan kohdalla tulkinnat Venäjän intentioista laimenivat ajan myötä kriisin alkuvaiheiden keskustelua hallinneista duginilaisista dystopioista kohti maltillisempia arvioita. Nyttemmin yleinen arvio lienee, että Venäjän pyrki(i) saavuttamaan pysyvän vaikutussuhteen Ukrainan sisäpolitiikkaan sekä vahvistaa asemiaan eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin revisioimiseksi (tai ainakin vuoden 1990 Pariisin asiakirjaan kirjatun hengen haastamiseksi ja uudelleentulkitsemiseksi). Ukrainan kohdalla selkeyttä läntisiin tulkintoihin haettiin analogioista, olivat ne sitten historiallisia (uusi kylmä sota; München 1938; ensimmäiseen maailmansotaan johtaneet tapahtumat; Hitler-kortit; Georgia 2008) tai poliittis-maantieteellisiä (Ahvenanmaa tai Gotlanti on seuraava Krim; Baltian venäjänkieliset vähemmistöt ovat seuraava Itä-Ukraina).

Venäjän muodostaman merkittävän, jopa eksistentiaalisen uhkan toistaminen on sittemmin vakiintunut osaksi läntistä keskustelua. Tällä tavalla Ukrainan sodan alkua leimannut alarmismi saa jatkoa hieman laveammin uhkakuvaston pysyvyyttä korostavissa tulkinnoissa, joita edellisissä linkeissä edustavat erityisesti läntisten sotilasjohtajien (kenties osittain virankin puolesta esitetyt) näkemykset. Vaatimukset lännen sotilaallisesta vastauksesta eivät myöskään hävinneet Ukrainan kriisin jatkuessa. Ajatuksena tässä suhteessa lienee ollut, että sotilaallinen vastaus olisi mahdollista nähdä jo varsin varhaisessa vaiheessa valitun pakotepolitiikan loogisena jatkumona, mikä edelleen vahvistaisi myös pakotelinjan pidäkevaikutusta.

Mitä sotilaallisen vastauksen vaatimukseen tulee, lienee edellä mainituista analogioista yleisimpiä ollut niin sanottu ”Chamberlain ja München 1938” -vertaus sekä tähän liittyvä ajatus myöntyväisyyspolitiikan automaattisesta turmiollisuudesta. München-analogia (ks. myös 1 ja 2) vaikuttaa muutoinkin ponnahtavan tasaisen varmasti esiin, kun yleisöä pyritään herättelemään sotilaalliseksi eskaloitumassa olevien poliittisten kriisien ja niihin vastaamattomuuden katastrofaalisilla seurauksilla. Kirjaimellisesti esitettynä analogia on kuitenkin kokenut melkoisen inflaation, minkä lisäksi sen varassa rakentuva populaari käsitys maailmanpolitiikan rautaisten lakien ymmärtämisen välttämättömyydestä on ollut lähellä johtaa potentiaalisesti vaarallisiin virhetulkintoihin.

On kuitenkin huomattava, että ”Münchenin haamun” vaikutus on kirjaimellisesti tehtyjä vertauksia laajempi (sama pätee myös München-analogian vastinpariin, suurvaltojen Vietnam/Afganistan -kompleksiin). Esimerkiksi Syyrian kriisin alkuvaiheissa toistuneet vaatimukset Yhdysvaltain ja lännen voimapoliittisesta määrätietoisuudesta (resolve) sekä tämän mukaisesta vastauksesta Venäjän provokaatioihin sisälsivät jälleen vähintään palan München-korttiinkin usein kirjoitetusta ajatuksesta, jonka mukaan nimenomaan epäröinti sekä eskalaatiovalmiuden osoittamisen puute johtaa vastapuolen aggression laajentamista ruokkivalle kaltevalle pinnalle. Tässä reseptissä kaikenlainen ”suhteellisen heikkouden” osoitus nähdään automaattisesti turmioon vievänä politiikkana samalla, kun vastapuolen machiavellistisen menestyksen mittareiksi vaikuttavat toisinaan riittävän pelkät intentiot (tai niiden tulkinnat).

Vihreää valoa Venäjälle?

”By not confronting Putin and Russia sufficiently over its illegal and unwarranted invasion and occupation of Ukraine, the U.S. and its western allies effectively gave Putin a green light to project force in other key geostrategic hot spots.”

Siviilien näkökulmasta vaillinaisetkin tietoisesti rajoitetutkin sotilaalliset toimet toki ovat ongelmallisia, Syyrian kohdalla suorastaan katastrofaalisia. Siviilien suojelu ei kuitenkaan aina välity päällimmäisenä huolena sotilaallista määrätietoisuutta ja vastausta vaativissa puheenvuoroissa, joissa huomio kääntyy helposti pois sodan uhreista, tässä tapauksessa Syyriasta itsestään. Syyrian arvo tulee tällöin ymmärretyksi suurvaltapoliittisen kamppailun alustana tai vaikkapa testiksi Yhdysvaltain globaalin johtajuuden menetyksestä, ei niinkään syyrialaisten tulevaisuuden näkökulmasta. Venäjän toimet luonnollisesti vain pahentavat tilannetta Syyriassa, mutta on myös olemassa mahdollisuus, että tulkinta ”Syyrian pelin” suurvaltapoliittisista panoksista tekee myös läntisten valtojen suhtautumisesta entisestä kyynisemmän. Tällaisen kyynisyyden kierteen vahvistuessa Syyria tulee helposti rinnastetuksi 1980-luvun Afganistaniin (sekä tätä kautta sijaissodan kuluttavaan vaikutukseen Neuvostoliiton romahduksen yhtenä tekijänä). Ajatus ei tarjoa kovinkaan lohdullista tulevaisuuskuvastoa syyrialaisille itselleen.

Ongelmia seuraa kuitenkin jo ennen normatiivista harkintaa, argumentin tasolla. Kovapintaisen vastauksen puolestapuhujat olettavat, että toimimattomuus (jopa suoranainen strategian puute) tarjoaa vihreän valon Venäjän revisionismille. Näin itse asiassa argumentoitiin jo Ukrainan kohdalla, ja tältä pohjalta onkin helppoa esittää linkki Ukrainan ja Syyrian välillä: mitä jos Yhdysvallat olisivat liittolaisineen tuhonneet Assadin kemialliset aseet muutama vuosi takaperin ilmaiskuin ja saaneet (kuin ihmeen kaupalla) tämän lisäksi Syyriassa käyntiin orastavan demokratisoitumisprosessin, joka syrjäyttäisi Assadin hallinnon – olisiko tämä ”päättäväisyys” saanut Venäjän perääntymään tai rajoittamaan vaikutuspolitiikkaansa? Ei välttämättä, ainakin jos uskoo argumenttia, jonka mukaan Libyan menettäminen oli keskeisessä roolissa Venäjän Lähi-idän politiikan koventumisen taustalla. Lisäksi on hyvä syy uskoa, että myös Assadin hallinnon menettäminen ilman roolia siihen johtaneessa prosessissa olisi vain lisännyt Venäjän riskinottokykyä (Syyria oli ja on Venäjälle Libyan jälkeen entistä tärkeämpi linkki alueen politiikkaan), kuten esimerkiksi prospektiteoriaa seuraamalla voitaisiin odottaa tapahtuvan. Tämän ajatuksen tulisi itse asiassa esiintyä erityisesti sellaisten tulkintojen yhteydessä, joissa vedotaan monenmoisiin psykologistisiin argumentteihin aina Putinin irrationaalisuudesta ja psykohistoriasta isovenäläisen mystiikan ja arvontunnon vaikutuksiin.

Toisekseen, kun palataan Ukrainan kriisin laajempiin seurauksiin, Venäjän aggressioon kyllä vastattiin lännen toimesta, vaikka ei (ainakaan kovin näkyvällä) sotilaallisella tasolla. Ilmeisesti vastauksen symmetrian puute vain ei tyydyttänyt kovapintaisemman päättäväisyyden perään haikailevia. Tosiasiallisista vastauksista selvimpiä olivat talouspakotteet, jotka tiukkenivat venäläisellä kalustolla alasammutun malesialaisen matkustajakoneen tragedian jälkeen. Näiden tehosta Venäjän talouteen taitaa ainakin läntisessä keskustelussa vallita lähestulkoon konsensus. Myös NATO:n sisäiset toimenpiteet sen kollektiivisen puolustuskyvyn kehittämiseksi (mukaan lukien doktriinin päivittäminen), kiertävien joukkojen siirtäminen Puolaan ja Baltian maihin, materiaalin ennakkosijoituspäätökset sekä Suomen ja Ruotsin välisen turvallisuusyhteistyön vahvistuminen ja yleinen lähentyminen NATO:n kanssa voidaan ainakin osittain pitää vastauksina Venäjän toimiin. Näistä Suomen ja Ruotsin välinen käytäntölähtöinen puolustusyhteistyön suhde on tiivistynyt edelleen aina viime päiviä möyten merivoimien yhteisosaston kehittämistä koskevan ilmoituksen sekä NATO-selvityksen koordinaatiota koskevien ajatusten muodossa.

Käytäntöperustaiset askeleet eivät kuitenkaan vaikuta riittävän voimapolitiikan sekä suurvaltojen (tai sellaiseksi pyrkivien) automaattisen offensiivisuuden analyysinsa kiintopisteiksi ottaville. Ukrainan kriisin alkuvaiheissa, Krimin anneksoinnin jälkeen, alarmistisimmat äänensävyt esimerkiksi uskoivat, että jos Venäjän Krimillä ja Itä-Ukrainassa järjestämiin provokaatioihin ei vastata symmetrisesti nimenomaan sotilaallisella tasolla, viiltää Venäjä maayhteyden, ei vain Krimille, vaan mahdollisesti myös Ukrainan ja Moldovan rajalla sijaitsevaan Transnistriaan saakka. Tästä seuraisi edelleen vyöryminen kohti Yhdysvaltain läntisiä liittolaisia, joiden turvana oleva Yhdysvaltain pelote haurastuisi yhtä tahtia sotilaallisen vastauksen viipymisen kanssa. Myöhemmin vastaavaa argumenttia käytettiin ainakin Mariupolin satamakaupungin kohdalla, jonka katsottiin olevan vain välipala, kun Putin pyrkii lännen päättämättömyyden suojissa ”saartamaan” Ukrainan Mustaltamereltä, kenties jopa luomaan maasillan Krimille.

Tosiasiat puhuvat myös sen puolesta, että Venäjä on osoittanut osittaista pidättäytymistä Krimin ”opportunistisen hetken” ja menestyksen jälkeen. Jopa paljon puhutun ”hybridivaikuttamisen” – oli kyse sitten Venäjään vahvasti yhdistetyistä kyberiskuista tai esimerkiksi energiapoliittisen vaikuttamisen käytöstä – voidaan katsoa olleen varsin rajoitettua suhteessa siihen hätäännykseen, jonka lävitse Venäjän revisionismia ja sen häikäilemättömyyttä Ukrainan kriisin alkuvaiheissa tavattiin monelta taholta lukea. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että Venäjän pintapuolisella sapelinkalistelulla ja esimerkiksi ydinaseilla uhkaamiseen tulisi suhtautua flegmaattisesti. Yhtä lailla tulisi kuitenkin välttää ylitulkintoja ja retoriikkaa, jolla paikataan omien politiikkasuositusten seurausten arvioinnin puutteesta syntyviä aukkoja.

Resolve fairy

Vaikka Venäjän toimet Ukrainan sodan ympärillä ovat olleet alueellisesti epätasapainottavia (myös vaarallisia ja uhkailuun perustuneita), ja esimerkiksi Viron suuntaan suoran provokatiivisia, ei sotilaallisen opportunismin kierrettä käynnistävää dominopalikkaefektiä koettukaan. Analyysi siitä, miksei näin tapahtunut, vaikka Venäjän toimiin ei vastattu symmetrisesti nimenomaan sotilaallisella tasolla, lienee nyt erityisen arvokas. Jos syy oli lännen toiminnasta, kumoaa tämä teesin lännen ”päättäväisyyden” heikkoudesta sekä sotilaallisen vastauksen välttämättömyydestä. Kenties voimme olettaa, että lännen hapuilevaksi toisinaan leimattu yhteisrintama talouspakotteineen ja yleisine sotilaspoliittisine herkistymisineen on sittenkin varsin onnistunut reaktio? Jos syy puolestaan löytyy Venäjän vapaaehtoisesta pidättäytymisessä sekä tietoisesta keinojen rajoittamisesta (vaikka sitten väliaikaisesti), haastaa tämä yhtä lailla teesin tinkimättömän sotilaallisen vastauksen automaattisesta hyveellisyydestä.

Joka tapauksessa huomio on nyt (tai oikeastaan jo jonkin aikaa) siirtynyt Ukrainasta ja Itämeren lähialueskenaarioista kohti Syyriaa (ja samalla Suomessa oireellisesti informaatiotilan ”eheyttä” peräävään, hieman ahdashenkiseltä vaikuttavaan keskusteluun). Vaikuttaakin siltä, että juuri kapeasta voimapoliittisesta ja sotilaallisesta katsannosta ammentavat näkökulmat luovuttavat aloitteellisuuden Venäjälle: kun tilannetta väistämättä halutaan tarkastella laajempana, idän ja lännen välisenä strategisena nollasummapelinä, näyttäytyy jokainen liike, käänne ja intention osoitus jo potentiaalisena menetyksenä. Tämä puolestaan luo henkiset, omaehtoisesti rakennetut kahleet käsityksellemme toiminnanvapaudestamme, mahdollisuuksistamme sekä näin pienvaltion näkökulmasta käytettävissämme olevan ulkopoliittisen työkalupakin sisällöstä.

Edellä kuvailtu ”resolve fairy” -argumentti (ratkaisu uskottavaan pelotteeseen perustuu vastapuolen vakuuttamiseen siitä, että kaikkiin mahdollisiin kriiseihin vastataan tinkimättömästi sotilaallisin keinoin) on ainakin osittain loogisesti epäjohdonmukainen. Ensinnäkin sotilaallista toimeliaisuutta peräänkuuluttavista puheenvuoroista puuttuu monesti yksityiskohtainen harkinta mahdollisista sotilaallisen vastauksen keinoista ja näiden seurauksista. Kuten Jeremy Shapiro toteaa:

”This is not a pissing contest. Boldness rarely has benefits in international relations, particularly for status quo states like the United States. Caution is a good thing, and boldness is rarely rewarded.”

On tietysti selvä, ettei ajankohtaiskommentaareilta voida vaatia puolustuspolitiikkaa näpeissään pitävien sotilaiden ja poliitikkojen omaamaa tilannetietoutta. On kuitenkin aivan toinen asia esittää voimapolitiikan rautaisiin lakeihin perustuvia maksiimeja vakioresepteinä ilman harkintaa mahdollisen voimankäytön laajakantoisemmista seurauksista, vastapuolen käytössä olevien resurssien todellisesta tasosta, aikaisemmista opetuksista sekä yleisestä tilannesidonnaisesta harkinnasta, jota sumentaa Venäjän politiikan onnistumisen arvioinnin ja sen tekoja ilmentävien intentioiden lavean kuvailun sulautuminen.

Konkreettisiakin ehdotuksia sotilaallisen päättäväisyyden osoittamiseksi on toki esitetty. Monesti nämä ”päättäväisyyskeijun” reseptit vaikuttavat kuitenkin argumenttien eetokseen nähden varsin teknisiltä: lisätään sotilaallista konsultointia ja materiaaliapua lännen kumppaneille; toteutetaan sotaharjoituksien sarjoja kriisialuetta vasten olevilla sivustoilla; kehitetään strategisia konsepteja, liittosuhteen taakanjakoa sekä läntisen yhteisön välisiä sotilasteollisia linkkejä; otetaan informaatiotila haltuun vastapropagandan voimin; vaaditaan sotilasbudjettien korottamista ja niin edelleen. En väitä, ettei jotkin näistä keinoista olisi perusteltuja ja taiten toteutettuna myös tasapainottavia ja turvallisuustilannetta vakauttavia. Tärkeä huomio sisältyy kuitenkin siihen, että mainitut keinot ovat varsin selvästi ”varovaisuusharkinnan” ohjaamia, ei impulsiivisuuden osoittamiseen perustuvia osoituksia välittömästä vankkumattomuudesta. Vallitsevaan alarmismiin nähden ne toisin sanoen vaikuttavat varsin perinteiseltä liittosuhteen koheesion ylläpitoon tähtäävän toiminnan jatkeilta.

Edellinen saattaakin hyvin olla se taso, joka on täysin riittävä nykytilanteen epäsymmetrian huomioiden, kuten Mark Galeotti myös vihjaa artikkelissaan “Why Russia is not an existential threat for the west”:

“Moscow is hardly unaware of the massive Western preponderance of forces, and so it uses its military largely as a political and propaganda instrument. As I explore elsewhere, the real dangerous are to be found in its ability to disrupt, distract, and divide the West and also undermine the international system.

Paperitiikerin paradoksi

Esitettyjen keinojen ja tilannekuvan epäsymmetria liittyy läheisesti toiseen sotilaallisen vastauksen välttämättömyyttä esittävän argumentin epäjohdonmukaisuuteen, jota voidaan kutsua Jack Snyderia seuraten ”paperitiikerimyytiksi” (ajatuksen nappasin Daniel Nexonin blogikirjoituksesta). Vastapuoli toisin sanoen koetaan samalla sekä heikoksi että vahvaksi: se kyllä tottelee helposti ”päättäväisellä sotilaallisella vastauksella” verestettyä pelotesignaalia, mutta samalla käsitämme vastapuolen olemukseen pesiytyneen sisäsyntyisen pahuuden (irrationaalisuuden, mutta kuitenkin loogisesti tiettyä ohjelmaa toteuttavan?) tuottavan eräänlaista automaattista aggressiivisuutta. Jos vastapuoli kuitenkin on sisäsyntyisesti aggressiivinen, miksi se kuuntelisi päättäväisyyskeijua? Samalla kuitenkin oletetaan, että vihollinen on padottavissa varsin perinteisin ja suoraviivaisin keinoin, toisin sanoen osoittamalla ”sotilaallista päättäväisyyttä”. Onko vastapuoli (tässä tapauksessa Venäjä) siis voimakas ja revisionistinen vai heikko ja opportunistinen? Molemmat vaihtoehdot mahtuvat turhankin näppärästi saman argumenttirakenteen sisälle.

Kolmas epäloogisuus koskee analogiaa (usein ei-julkilausuttua sellaista) Syyrian ja Ukrainan ”vihreiden valojen” välillä. Ukrainan kohdalla läntistä päättäväisyyttä vaadittiin muun muassa suoran sotilaallisen vastauksen, kriisin edetessä vähintään Ukrainalle annettavan sotilaallisen tuen muodossa (mitä jossain määrin lopulta myös annettiin). Ajatuksena ilmeisesti oli, että näin Venäjä saadaan perääntymään ja tämän opportunismi paljastettua. Ajatuksen kontrafaktuaali versio Syyrian kriisin kohdalla kulkee siten, että jo sotilaallinen tuki Ukrainalle olisi estänyt Venäjän intervention Syyriaan. Miksei Yhdysvaltain sotilaallinen tuki ja vaikutus Syyriassa sitten estänyt Venäjää viimeisimmän intervention kohdalla? Entä miksei Yhdysvaltain sotilaallinen apu Georgialle estänyt tämän ja Venäjän välistä sotaa vuonna 2008?

Suomalaisessa keskustelussa yleinen vastausmalli edellisiin kysymyksiin on korostanut, että ainoastaan täysjäsenyys Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä ja sen kollektiivisen turvatakuujärjestelyn piirissä takaa uskottavan pelotteen Venäjää vastaan. Ukrainan ja Georgian kaltaiset valtiot erotetaan NATO:n täysjäsenyyden omaavista valtioista, aivan kuten Suomi ja Ruotsikin. Syntyy kuva maailmasta, joka koostuu kahdenlaisista valtioista niiden puolustuspoliittisten institutionaalisten kytkösten perusteella. Tämä on melko karkea luenta valtioiden sisäisistä piirteistä ja sen pohjalta tehty jaottelu, jopa kovapintaisen ja huomattavasti yksinkertaistavan rakenteellisen realismin vinkkelistä. Lisäksi, edellisen huomion NATO/ei-NATO jaosta muistaen, Ukrainan kohdalla käytettiin yllättävän paljon argumentteja kaltevista pinnoista, jotka vaikuttaisivat jo Ukrainan koskemattomuuden loukkausten kautta välittömästi esimerkiksi Yhdysvaltain Euroopan liittolaisille takaaman pelotteen uskottavuuteen.

Tyhjiöiden imua

Suomen tapauksessa argumentti NATO:n ulkopuolista tilaa riivaavasta eksistentialistisesta turvattomuudesta perustuu ajatukseen sotilaallisista tyhjiöistä ja niiden väistämättä tuottamasta ärsykkeestä suurvaltalogiikan ajattomassa maailmassa. Tällainen perusasetelma johtaa suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun helposti asetelmaan, jossa sitä kammetaan vain hypoteettista NATO-jäsenyyttä ja sen tuottamia vaikutuksia vasten. Maailmasta kehittyy mustavalkoisten perusratkaisujen määräämä tila, jossa herkkyys toiminnanvapauteen ja käytännön yhteyksiin kärsii, aivan kuten puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg vaikuttaisi omalla elegantilla tavallaan myös viittaavaan hiljan Suomen NATO-edustustossa tehdyn haastattelunsa loppupuolella (käytäntöyhteyksistä löytyvistä langanpätkistä myös se tie jäsenyyteen aukeaa, ei mustavalkoisen ja ideologissävytteisen suostuttelun kautta).

Ajatukset sotilaallisista tyhjiöistä perustuvat näkemykseen kansainvälistä systeemiä liikuttavasta yksinkertaisesta mekaniikasta. Venäjän, aivan kuten minkä tahansa suurvalta-aspiraatiota omaavaksi oletetun valtion, tulkitaan katsannossa ennemmin tai myöhemmin hyödyntävän (ellei suorastaan täyttävän) vallan tasapaino-opin (karkeita) perusteita seuraten vasten minkä tahansa sen ulottuvilla olevan ”sotilaallisen tyhjiön”. Kansainvälinen politiikka näyttäytyy näin edelleen vahvasti territoriaaliselta, eikä ajatus tilallisista ”tyhjiöstä” oikein kohtaa geoekonomiasta nousevaa päivitetympää luentaa, jossa painotetaan kriittiseen infrastruktuuriin ja valtioalustan toimintakykyyn vaikuttamisen estämistä hankaloittamista sekä globaaleilla yhteisalueilla toteutuvien talousvirtojen hallinnan ja näiden muodostamien kytkentöjen vapauksien kaltaisia kysymyksiä.

Voimakasta ja välitöntä sotilaallista vastausta vaativien äänenpainojen taustalla vaikuttaisi siis toimivan eräänlainen maailmankuvallinen uskomusjärjestelmä, jossa suurvaltojen intentiot johdetaan automaattisesti siitä, mitä niiden on mahdollista tehdä, ei siitä, mitä ne missäkin poliittisessa kontekstissa aikaisempia tekojaan vasten todennäköisesti tekisivät. Informaatiotilassa, johon Suomessa on viime aikoina kohdistettu paljon huomiota, taistelu hyvän ja pahan sekä totuuden ja valheen rintamalinjalla kääntää ajatuksen sotilaallisesta tyhjiöstä erityiseksi ”harmaaksi alueeksi”, joka ikään kuin olisi muita tiloja otollisempi erilaisten väripalettien sekoittavalle käytölle.

Sotilaallisten tyhjiöiden ja informaatiopsykologisten harmaiden alueiden imuun Suomen kontekstissa palaan kuitenkin joskus myöhemmin. Tämän tekstin tarkoitus oli lähinnä problematisoida (joskaan ei pysyvästi kumota) ajatusta sotilaallisen päättäväisyyden lähes selkärankareaktiona esitettävästä automaattisesta hyveellisyydestä konfliktien eskalaatiokontrollin välineenä. Argumentin problematisointi ei poista sitä tosiasiaa, että Venäjän toimet esimerkiksi Syyriassa vain vaikeuttanevat poliittisen ratkaisun aikaansaamista pitkällä aikavälillä ja kurjistavat tavallisten syyrialaisten elämä. Vaikka lännen sotilaallisen tinkimättömyyden osoitus ei toisikaan kestävää ratkaisua tilanteeseen, ei tekemättömyys ja silleen jättäminenkään tarjoa poliittisesti kestävää tietä.

Pienen valtion näkökulmasta poliittisten ratkaisujen ensisijaisuuden korostamisella sekä kansainvälisen järjestyksen sovinnaissääntöjen – erityisesti kun kyse on voimankäytön säännöstöistä – pedanttisella tulkinnalla on lähes itseisarvoinen asema. Lisäksi on huomattava tavallisten ihmisten elämän realiteetit. Esimerkiksi pyrkimys Venäjän tietoiseen ajamiseen kohti ”uutta 1980-luvun Afganistania” toteutuisi ennen kaikkea syyrialaisten itsensä kustannuksella. Välimaaston ratkaisun – kuten minkä tahansa ratkaisun sanan varsinaisessa merkityksessä – tulee lähteä liikkeelle pyrkimyksestä rakentaa poliittista tahtoa, tarvittaessa painettakin, kyseisen alueen valtioiden sekä näiden muodostamien valtaklikkien välille. Sitä ennen meidän on kuitenkin keskityttävä Lähi-idän alueellisen kriisin oireiden hoitoon, mikä tarkoittaa muun muassa alueelle suunnattavan humanitaarisen avun lisäämistä sekä pakolaisten kärsimysten auttamista niin paikan päällä kuin täällä Euroopassakin. Tällä välin voimme pohdiskella seuraavia Mark Galeottin sanoja Venäjän agressioon suhtautumisesta:

”Finally, such [alarmist] rhetoric plays to Putin’s narrative. It helps support his notion that a hostile West is treating Russia like an enemy. On the day Dempsey was confirmed in his new position, I watched Vremya TV news lead with a package of stern, uniformed American generals talking about the Russian “threat” interspersed with footage of US soldiers in Europe, tanks rumbling and guns blazing. It also actually vests Moscow with much more power and weight than it deserves. To a considerable extent, Putin’s foreign policy is one of bluff and bluster, and the more American generals puff up the Russian bear, the better Putin’s hand at this game of geopolitical poker.

Arguably, treating Russia as some kind of wayward but darkly amusing comic operetta wannabe power – hard as that might be so long as Moscow’s men and munitions are causing mayhem in Ukraine – might actually be a much more appropriate response, and give the Kremlin rather more sleepless nights.”

Optiologiasta käytäntöihin

Kollegani Matti Pesu julkaisi juuri ansiokkaan ja ajatuksia herättävän tekstin NATO-optiosta ja siihen liittyvistä ongelmista. Itse asiassa kannattaa lukea myös tähän samaan tematiikkaan suoraan liittyvä Pesun aikaisempi kirjoitus ”Liitossa vai ei?”, jonka kohdalla olin jo lähellä julkaista osan alla esittämistäni ajatuksista.

Olen samoilla linjoilla Pesun perustavien argumenttien kanssa: NATO-optiosta käydyssä keskustelussa on paljon draamansekaista kuorrutusta ja jopa virhetulkintojen mahdollisuuksia. Haluan kuitenkin vääntää turpo-peistä kahdesta asiasta. Ensimmäinen koskee sitä, miten määrittelemme liikkumavaran sekä miten tämä käsite tulisi suhteuttaa sille rinnakkaisiin ajatuksiin, kuten toiminnanvapauteen, sekä miten liikkumavara toteutuu Suomen kaltaisen valtion ulkopolitiikassa. Toisekseen haluaisin edelleen jatkaa – tai paremminkin käynnistää – hieman teoreettisempaa pohdiskelua sopimusvaraisen sekä toisaalta käytäntöperustaisten turvallisuuspoliittisen toimintamallin suhteista.

Lähdetään liikkeelle liikkumavaran (tai liikkumatilan) käsitteestä. Saatan ottaa käsitteeseen hieman epäortodoksisen kannan, sillä yleensä pienvaltioiden liikkumavaraa tavataan käsitellä alistuvaksi ulkoisen turvallisuusympäristön muutoksiin, tai parhaimmillaankin reaktiivisena suhteessa näihin muutoksiin. Esimerkiksi Pesu pohtii kirjoituksessaan ”optiologistien” motiiveja, joissa NATO-optio vaikutetaan suoraan rinnastettavan liikkumavaran kasvattamisen välineeksi. Pesu pohtii erityisesti sitä, perustuuko tällainen optio-ajattelu implisiittisesti ajatukselle, jossa ulkoinen liikkumatilamme olisikin vaarassa kaventua, jolloin myös ”optiologian” vaikutus kääntyisikin sen alkuperäistä tavoitetta vastaan:

Mutta miksi ilmoitusta [mahdollisuutta hakea NATO-jäsenyyttä] tarvitaan? Kyseessä on nimittäin itsestäänselvyyden ilmaisu, koska oikeus valita liittolaisensa on eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän kiinteä osa. Historiallista taustaa vasten option liikkumavaratulkinta on ymmärrettävissä, mutta vuonna 2015 moinen ilmaisu vaikuttaa pahasti anakronistiselta. Liittyykö Suomen kykyyn tehdä itsenäisiä päätöksiä, jossain ilmansuunnalla tai maan sisällä epävarmuutta? Vai viittaako liikkumavaran painottaminen sitä, että jossain määrin ongelmia itsenäisen päätöksenteon suhteen on? Moisen painotuksen voisi ymmärtää, mikäli Euroopassa pienten valtioiden valintamahdollisuudet olisivat kapenemassa, mitä ei itse asiassa ole nähtävissä.

Ja edelleen yhteenvetona:

Liikkumavarailmaisun ongelma on siis kiteyttäen se, että siltä näyttäisi puuttuvan perimmäinen syy, rationaali.

Pesun huomio on korostuneesti optio-ajatukseen liitetyn – tai liitettävissä olevan – liikkumavaratulkinnan käsittelyssä. Pidän kuitenkin tärkeänä, ettei itse käsitettä huuhdota pesuveden (!) mukana pois. Ensinnäkin on nähdäkseni tärkeää huomata, että liikkumavaran ilmentämä potentiaali konkretisoituu toiminnan vapauden asteena tilannekohtaisesti. Toiminnan vapaus puolestaan ei määrity ainoastaan reaktiivisena suhteena ulkoisen toimintaympäristön muutoksiin, vaan on kiinni myös pienen valtion ulkopoliittisesta toimeliaisuudesta, tämän kautta rakennettavista käytännön yhteyksistä sekä näiden laadusta. Liikkumavaraa siis myös rakennetaan, sitä ei vain todisteta ulkopuolisia tapahtumia vasten.

Otetaan esimerkiksi Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi. Olisi outoa väittää, että 1990-luvun alussa Suomen liikkumavara – tai sen niukkuus – rakentui yksinomaan mahdollisuudesta hakea jäsenyyttä ja tämän mahdollisuuden taustalla vaikuttavasta Euroopan murroksesta. Tällainen näkökulma jättää huomioimatta Suomen oman toiminnan, jonka kautta liikkumavaran käytännöllistä perustaa rakennettiin hiljalleen jo kylmän sodan loppupuolelta eteenpäin läntisiin yhteistyö- ja talousverkostoihin kiinnittymällä, olletikin että jälkiviisaasti tarkasteltuna linkittymistä voidaan pitää 1990-luvun alun käänteisiin asti varsin kituliaana, konservatiivisia voimia (ja idänkaupan herkullisesta asetelmasta johtuvaa opportunismia) vastaan kampeamisena.

Ylipäätään liikkumavara-ajatuksen yhdistäminen NATO-option kaltaisiin liittosuhdekysymyksiin tai sopimusperustaisiin järjestelyihin pelkistää turvallisuuspoliittista mielikuvitusta ja todellisuuskuvaa. Olen kyllä pääpiirteittäin samaa mieltä siitä, että kaikessa yksinkertaisuudessaan ”optiologian” taustalla vaikuttaa pyrkimys vakuuttaa – ennen kaikkea itselle ja suomalaiselle yleisölle –, ettei Suomella ole ulkosuhteiden olosuhdetekijöiden osalta sellaisia rakenteellisia tai poliittisia esteitä, jotka estäisivät potentiaalisesti mahdollisuuden käynnistää jäsenyysneuvotteluprosessi. Tämä ei välttämättä tyhjennä ”optiologian” 1990-luvulle paikannettavaa alkuperäistä logiikkaa, mutta tätä keskustelu ”mahdollisuudesta hakea jäsenyyttä” kaikessa banaaliudessaan käsittääkseni tarkoittaa.

”Optiolla”, joka todella on edelliseen tarkoitukseen nähden hieman epälooginen metafora jo itsessään, ei siis niinkään viitata Suomen sisäiseen poliittiseen tilanteeseen – viittaahan ”mahdollisuus” tässä yhteydessä luonnollisesti vain jäsenyysprosessin käynnistämiseen (kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole), jonka perusteella vasta voitaisiin tosiasiassa tulkita kansalaismielipide aiheeseen liittyen. Sen sijaan ajatus viittaa tulkintaan Suomen kansainvälisen aseman positiivisista piirteistä. Näin järkeilyprosessi NATO-option kaltaisen trivialiteetin taustalla ilmeisesti kulkee.

Toisekseen on kenties hyvä muistaa, että liikkumavaran ylläpitäminen – jos ei niinkään sen alituinen julistaminen – on pienelle valtiolle lähes itseisarvoisessa asemassa. Tämän viisauden ei tarvitse – eikä itse asiassa ideaalitilanteessa tulisikaan – kiinnittyä ulkoisen turvallisuusympäristön kautta toimintaan pakottavasti heijastuviin olosuhteisiin, jotka akuutilla tavalla olisivat rajoittamassa potentiaalista toiminnanvapautta. Päinvastoin, liikkumavaran painotuksella korostetaan valintamahdollisuuksien olemassaoloa, jotka rakentuvat toteutettujen käytäntöjen päälle.

Rohkenisin tätä taustaa vasten esittää, ettei ole mikään sattuma, että presidentti Niinistö ei nimenomaan ole omien havaintojeni perusteella viitannut kirjaimellisesti ”liikkumavaraan” tai ”-tilaan”. Sen sijaan hän on korostanut ”toimintavapautta, valinnanmahdollisuuksia sekä tilaa nähdä ja toimia eri suuntiin.” Kuten presidentti itsekin linjapuheessaan syksyllä 2013 hieman fundeeraten kiertoteitse esitti, aita-metaforan tarkoitus oli nimenomaan korostaa sitä, että mitään istumaharjoituksia ei ole syytä harrastaa.

Ehkä hieman suorempi puheenparsi olisi kuitenkin ollut Niinistön linjapuheessa paikallaan. Aidan päällä istuminen on sittemmin tulkittu itseään toistavassa ja vahvistavassa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa yksioikoisena, kaksiulotteisesti hahmottuvan itä-länsi -liukuman kohtalonyhteyden muodostamana mekaniikkana. Oma tulkintani siitä, mitä hyveitä metafora voisi (ainakin ideaalitilanteessa) paljastaa, liittyy katseen kirkkauteen, näköalaan ja näitä arvoja toiminnanvapauden kautta vahvistavaan turvallisuus- ja ulkopolitiikkaan. Neljän pilarin varaan rakentuvan turvallisuusajattelun käytäntöyhteydet paljastavat, ettei kyse ole istumisesta. Toisaalta staattisuuttahan voi hyvin edistää myös sopimusvaraiset ratkaisut, jotka hahmotetaan ”yksipilarisina” – mitään automaattisia takeita toimivuudestahan yhdenkään sopimusjärjestelyn ulkokohtaiset takuut eivät anna, varsinkaan jos liikkumavara-ajattelu alistetaan reaktiiviseksi ulkoisen toimintaympäristön muutoksille.

Aktiivisen vakauspolitiikan ensimmäinen, toiminnallisuuteen viittaava elementti, rakentuu näin ollen käytäntöperustaisen turvallisuuspolitiikan varaan, joka koostuu sekä vanhoista monenkeskisen yhteistyön muodoista että uusista, yhteistyöulottuvuutta syventävistä ja ketteryyttä avaavista elementeistä. Tämän suuntaisesti on tulkinnut myös Mika Aaltola omassa, kieltämättä paikoin varsin lennokkaasti etenevässä analyysissään.

Vakauspolitiikan ”aktiivista” elementtiä voidaan hyvin pitää 1990-luvulta asti hallitusohjelmissa ja selonteoissa puhutun yhteistyövaraisen turvallisuuden kehitysasteena, jonka on väistämättä jatkuttava myös mahdollisten uusien, sopimusvaraisten ratkaisujen jälkeenkin. Aktiivisuuden ja vakauden yhdistäminen saattaa kuitenkin herättää ajatuksia sisäisesti ristiriitaisesta käsiteapparaatista. Lieneekö tämä vain kylmän sodan ajalta periytynyt harha, joka pakottaa kuin automaattisesti hahmottamaan vakautta kaksinapaisen järjestelmän keskustasapainon perspektiivistä. Kylmän sodan maailmaan ei kuitenkaan enää ole paluuta, vaikka tällainen asetelma selkeine aihioineen tiettyä kaihoa tuntuu toisinaan herättävänkin.

Nykytilanteessa on tosin myös omat karikkonsa, joissa luoviminen ei avain syyttä näyttäydy ulkopoliittiselta akrobatialta. Mutta sellainen se maailma on, syheröinen ja muuttuva – jos pienvaltion turvallisuuspolitiikkaa voisi harrastaa sentimentaalisen reseptipolitiikan muodossa, olisi pysyvät ratkaisut varmasti jo juntattu peruskallioon kiinni.

Paradoksaalista kyllä, ongelmaksi saattaa muodostua itse liike ja sen luonne – aktiivisuus. Liikettä pitäisi nimittäin kyetä mukauttamaan kulloinkin muodostuvien vakaustarpeiden mukana. Pilareita, monikossa, siis tarvitaan. Liian laajalle levitetty yhteistyövaraisuus saattaa kuitenkin ruokkia sellaisten käytäntöyhteyksien korostumista, jotka ovat intensiteetiltään liian matalia (tai korkeita, joskin juuri nyt tämä vaikuttaa epätodennäköisemmältä) kohtaamaan ulkoisen toimintaympäristön muutoksia. Yksinkertaisimmillaan kysymys on resurssien sekä inhimillisen pääomamme venymisestä.

Usealla pilarilla ratsastavat yhteistyömuodot sisältävät myös varsin suuren byrokraattisen kitkan lähteen, kun useita projekteja ja näihin liittyviä intressiryhmien piileviä hankauksia pyritään sovittamaan yhteen. Toimiessaan tällainen lähestymistapa kuitenkin vahvistaa tilannesidonnaisesti ketterän toiminnan mahdollisuuksia. Mahdollisuus käynnistää sopimusvaraisiin ratkaisuihin tähtääviä poliittisia prosesseja on vain yksi elementti tässä kokonaisuudessa.

Toinen näkökulma, josta käsin Pesu kritisoi nykyistä ”optiologiaamme”, on optio-ajatuksen yhdistäminen pelotteeksi. Yhdyn täysin ajatukseen siitä, ettei sopimusvaraisen turvallisuuspolitiikan horisontteja tule alistaa itseään vastaan potentiaalisesti kääntyvän pelotepolitiikan armoille. Takaovia ja karsinoita kun on nimittäin turha alkaa sulkemaan ennen aikojaan – varsinkaan omaehtoisesti. Peloteaspektin sisältävä ajatus kohtalonyhteydestä ei staattisuutensa lisäksi vaikuta kovin fiksulta vedolta neuvottelutaktisessa mielessä. Jos ja kun jäsenyysneuvotteluja käynnistettäisiin tällaisen mielenmaiseman pohjalta, olisi itse asiassa liikkumavaramme varsin minimissä. Se mikä annettaisiin, olisi myös tällöin otettava. Vai miten kävisi, jos ”pelotekortti” haihtuisi tuhkana ilmaan prosessin epäonnistuttua?

Tähän liittyy kai ajatus siitä, että ulkokohtaisesti selkeässäkin asemassa voidaan maata epäedullisin ehdoin ja suhtein. Tämän jos minkä luulisi EU-jäsenyysprosessista opitun – ei sillä, että siinä prosessissa olisi lopulta hirmuisen huonosti käynyt, mutta tiettyä varovaisuusharkinnan kollektiivista opetteluahan se ilmeisesti vaati, jos tällainen muotoilu ilman historian mukanaan tuomaa jälkiviisauden etuoikeutta sallitaan.

Liikkumavapautta ja liikkumavaraa on siis syytä korostaa, mutta käytännön toiminnan kautta, ei itseään vastaan käyvään mekaniikkaan tukeutuvien ilmoitusten varassa.

Kompressoitua liittosuhdekeskustelua

UM:n Tulevaisuuskatsaus ja Loudness War in #Turpo

Ulkoasiainministeriö julkaisi eilen perinteisen tulevaisuuskatsauksensa. Julkistamisen jälkeistä, varsin nopealla tahdilla virittynyttä mediakeskustelua seuraamalla saattoi ymmärtää katsauksen sanoman tiivistyvän tasan yhteen lauseeseen. Kyseinen lause löytyy katsauksen keskimmäisestä, verkostoituneen turvallisuuspolitiikan toimintaympäristöä tarkastelevasta osasta: ”Nato-jäsenyys selkeyttäisi monin tavoin Suomen asemaa.” Mitään tavattoman järisyttävää tässä tulkinnassa ei ole, vaikkakin turvallisuuspoliittisen aseman selkeyden sekä sopimusvaraisen liittolaispolitiikan suhde tarjoaakin hedelmällisen mahdollisuuden harrastaa hieman teoreettisempaa turvallisuuspoliittista pohdintaa. Tätä seuraa blogipäivityksen jälkimmäisessä osassa.

Toinen ajatuksia herättävä seikka on kohinan välittämä kuva turvallisuuspoliittisesta keskustelusta (turvallisuuspoliittisen metakeskustelun ruotimisesta kylmiä väreitä saavia suosittelen hyppäämään suoraan blogitekstin jälkimmäiseen osioon). Ilmeisesti ministeriön katsaus oli päätynyt ennen aikojaan Mainostelevision haltuun. Katsauksen sisältöä ruotivan keskustelun agenda tuli näin ollen asetetuksi jo hyvissä ajoin ennen perjantaille suunniteltua virallista julkaisuajankohtaa – ”Ulkoministeriö selvästi NATO-jäsenyyden kannalla” kirkuivatkin otsikot maikkarin netissä jo eilen iltapäivällä. Ulkoministeriö oli näin ollen pakotettu julkaisemaan katsauksen muutama päivä etuajassa. Tämä tehtiin twitterissä ilman suurempia hälinöitä:

Mediavälitteisen ensireaktion voi karrikoiden tiivistää ajatukseen, jonka mukaan nyt Merikasarmin virkamieseliitti antoi näin näkyvän tukensa Suomen jäsenyydelle Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä. Illan hämärissä keskusteluun tarttui myös vastikään 1990-luvun alun päiväkirjamerkintänsä julkaissut ulkoministeri Tuomioja, joka omalle ja puolueensa linjalle uskollisena ilmoitti kohulauseen olevan huolimattomasti muotoiltu. Lisäksi Tuomioja korosti varmuuden vakuudeksi, ettei katsaus ole (edelleenkään) poliittisessa ohjauksessa laadittu, vaan sen tarkoitus on palvella ensi kevään eduskuntavaaleja seuraavia hallitusneuvotteluita ja sen eittämättä aikaisempaa keskeisemmäksi muodostuvaa ulkopoliittista osaa. Tänään keskustelua on jatkettu myös asiantuntijoiden toimesta. Blogimerkintöjä on kirjoitettu.

Minä en muotoilisi asiaa tällä lailla, koska Nato-jäsenyys taas voisi tuoda muita ongelmia mukanaan. Siinä mielessä tämä ei muuta mitään. – Ulkoministeri Tuomioja ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsaukseen sisältyneestä lauseesta.

Muutama sana tulevaisuuskatsauksen formaatista lienee paikallaan. Sen tyyli on näkemyksiä esittelevä, jopa pohdiskeleva, aivan kuten aikaisemmissakin katsauksissa vuosilta 2003, 2006 ja 2010 (edellisten ollessa nyt julkaistua pidempiä ja täten myös polveilevampia). Tarkkoja toimenpidesuosituksia katsaukselle tyypillisessä genressä ei tälläkään kertaa esitellä. Toimintaympäristön mahdollisia kehityskulkuja sekä Suomen ulkopoliittisen asemoitumisen vaihtoehtoja sekä tavoitteita kuvaillaan usein rinnakkain ja vertaillen. Hallitusneuvotteluiden tukemisesta huolimatta katsauksen aikaperspektiivin todetaan ulottuvan 5-10 vuoden päähän. Katsauksen johtavaksi ajatukseksi voinee esittää muodoltaan epäsymmetrisemmiksi käyvien globaalien valtasuhteiden ja keskinäisriippuvuuksien monitahoisen hyödyntämisen haasteen sekä tähän vastaamiseksi vaaditun ketteryyden lisäämisen tavalla, jossa valtion ulkoinen ja sisäinen turvallisuus kietoutuvat entistä selkeämmin yhteen.

Mikä sitten mättää? Ehkä se, että tämäkin keskustelun parsi tyhjentyi heti kättelyssä yhden nelikirjainyhdistelmän ympärille. Tällaisesta on kokemuksia historiastakin, mitä nyt kirjainyhdistelmä on vaihtunut matkan varrella. En tahdo sanoa sitä, etteikö NATO olisi tärkeä elementti turvallisuuspolitiikassamme. Onhan sopimusjärjestö kumppanuuspolitiikan kautta jo nyt keskeisessä osassa Suomen verkottuneen puolustuksen hiljalleen hahmottuvassa toteutuksessa. Ongelma on pikemminkin siinä, että toisinaan koko turvallisuuspoliittinen mielikuvitus vaikuttaa kanavoituvan yhden, vaikkakin sinänsä relevantin teeman suodattamana. Samalla keskustelu kompressoituu. Ilmiö tunnetaan musiikkipiireissä volyymisotana (eng. loudness war), jossa äänitteiden digitaalisessa masterointivaiheessa pyritään mahdollisimman kovaääniseen lopputulokseen oman kuuluvuuden maksimoimiseksi radiotaajuuksilla. Äänityksen luontainen dynamiikka ja herkkyys kärsivät; ylä- ja alaäänten sijasta biisit puristetaan tiukaksi keskiäänten massaksi viimeistään tuotannon myöhemmissä vaiheissa.

Syntyy itseään ruokkiva kierre – jos haluat tulla kuulluksi, tulee sinun sanoa entistä tiukkasanaisempia ja itsevarmemmalta kalskahtavia totuuksia entistä kapeammalta ja eriytyneeltä sektorilta. Tällaisessa tilanteessa historiallisesti paikaltaan nytkähtäneet suomettumisvertaukset ja turvallisuusympäristömme yksinkertaistavat aitametaforat ovat kuin studiomuusikon säropedaaliketjuja, joilla varmistetaan että oma instrumentti kuuluu edes jotenkin masterointivaiheessa kompressoidun digitaalisen kohinan keskeltä.

 

Selkeyden abstraktit ulottuvuudet 

Mutta eipä sorruta lopullisesti turvallisuuspoliittisen metakeskustelun upottavaan suohon. Koitetaan seuraavassa pureutua hieman asiaankin. Katsotaan josko sieltä keskitaajuuksien massasta olisi löydettävissä herkkyyttä lisääviä nyansseja.

Aloitetaan viittauksella ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Pertti Salolaisen kommenttiin. Ulkopoliittisen keskustelun ja päätöksenteon parlamentaarisen ulottuvuuden puolustuspuhujana viime aikoina kunnostautunut Salolainen torui (jälleen) tapaa, jolla eduskunta ja ulkoasiainvaliokunta oli hänen mukaansa jätetty informoimatta katsauksen sisällöstä. Itse kohun aiheuttaneesta lauseesta Salolainen totesi, ettei se ole millään muotoa vallankumouksellinen. Väittämä, jonka mukaan NATO-jäsenyys selkiyttäisi Suomen asemaa, on Salolaisen mielestä selvä asia, osastoa ’no-brainer’.

Ja näin asia toki on, etenkin jos sitä tarkastellaan mahdollisten kuuluvuuksien ja toimintaympäristöstä hahmottuvien sopimusvaraisten sekä institutionaalisten järjestelyjen muodostamia vaihtoehtoja vasten. Liittosuhteet ovat olleet pitkään keskeinen kansainvälisen järjestyksen tuottamisen ja uusintamisen väline, oli tulkintamme järjestyksen luonteesta sitten vallan tasapaino-opin tai esimerkiksi liberaalimman institutionalismin suodattama [1]. Ajatus Suomen aseman selkiyttämisestä viittaa näin katsantokantaan, jossa neutraliteetista muistuttaville puolimatkan liittoutumismalleille ei anneta kovin suurta painoarvoa järjestyksen näkökulmasta. Liittoutumisasteen selkeys ja järjestyksen lisääntyminen kulkevat sen sijaan käsi kädessä suurvaltakytkökselle antamamme painoarvon kanssa.

Toisaalta selkeyttä tavataan arvioida myös puhtaasti käytännölliseltä kannalta; tässä katsannossa, joka ei väistämättä ole yhteensopimaton edellisen kanssa, keskeisiin yhteistoiminnan muotoihin ja virtoihin on päästävä käsiksi jo senkin vuoksi, että tämä yksinkertaisesti helpottavat ulkopolitiikan teon arkea. Kansainvälisen politiikan arkipäivän rutiineihin osallistumiseen varattujen resurssien kohdentamisen haasteet vähenevät yhtä lailla selkeyden myötä. Näinhän asia esitetään jo nyt puolustuspolitiikan vinkkelistä – joko täysin itsenäinen puolustus tai sitten (muodossa tai toisessa) rakennettu, yhteistyövaraisuudesta ponnistava uskottava puolustus.

Tässä käytäntöperustaisessa katsauksessa selkeys on toisaalta vain yksi monista yhteistyövaraisen turvallisuuden rakentamisen hyveistä. Selkeys ja yhteistyövaraisten ratkaisujen tuoma turvallisuuslisä voivat tällöin rakentua holistisemmin, useiden osatekijöiden muodostamasta summasta. Voi hyvin olla, että tämä jälkimmäinen, hallinnon tarpeiden ja Suomen oman aseman pohjalta korostuneesti hahmottuva kanta on juuri se, jonka pohjalta UM:n tulevaisuuskatsauksen lauseen liittolaissuhteesta esittämä käsitys rakentuu. Tätä johtopäätöstä tukee hieman myöhemmin seuraava lause, jonka mukaan ”Suomi ei voi ripustaa turvallisuuttaan yhden ratkaisun varaan, olipa se Nato-jäsenyys, sotilaallinen liittoutumattomuus tai jokin muu, vaan jatkossakin turvallisuus koostuu omasta puolustuskyvystä, kansainvälisestä yhteistyöstä ja monesta ei-sotilaallisesta tekijästä.” Kompromissimäisyyttä huokuva teksti rohkaisee joka tapauksessa pohtimaan kysymystä edelleen. Tähän aihepiiriin liittyen kannattaa lukea myös tämä Matti Pesun kirjoitus.

On vielä kolmaskin näkökulma, se kolikon kääntöpuoli, jossa liittolaissuhteiden kautta tapahtuvan asemoitumisen selkeyden lisääntymisen ei kaikissa tilanteissa katsota lisäävän turvallisuutta. Järjestelmätasolta tarkasteltujen liittosuhteiden selkeyden (esimerkiksi sotilaspoliittisten vaikutuspiirien totaalisuuden ja neutraliteetin merkityksen katoamisen myötä) sekä toisaalta alueellisesti määrittyvän turvallisuustilanteen välillä ei siis tässä katsannossa nähdä ongelmatonta syy-seuraussuhdetta. Väljän pienvaltiorealismin perinteen hengessä ajatellaan, että liittosuhteiden tiivistämisen myötä syventyvä vaikutuspiirien vastakkainasettelu saattaa samalla tuottaa vaikutuspiirien raja-alueilla alueellisesti purkautuvia jännitteitä. Johtopäätöksenä esitetään, että nämä potentiaaliset jännitteet painavat ulkopoliittisen liikkumatilan vaakakupissa liittosuhteiden tuottamaa selkeyttä ja systeeminäkymän tasolla luvattua järjestystä voimakkaammin. Suomen kohdalla tämä ongelma kytkeytyy luonnollisesti Pohjolan ja Itämeren alueen turvallisuustasapainosta tehtyihin tulkintaristiriitoihin.

Monille Suomen mahdollinen jäsenyys Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä vaikuttaa johtavan automaattisesti alueellisen turvallisuusdilemmamekanismin käynnistymiseen. Tässä katsannossa, jonka johtopäätöksien merkityksestä olen itsekin tässä blogissa pyrkinyt toisinaan muistuttamaan, asemamme selkeyttäminen liittosuhteita syventämällä voi siis myös lisätä lyhyellä tähtäimellä ulkoista turvattomuutta ja epävarmuutta (jolloin taas nousee keskeiseksi se, mitä ratkaisuja lyhyen tähtäimen turvattomuuden lisääntymisen hallintaan on ennalta varattu). Toisaalta on syytä myöntää, että tämä katsanto on viimeisen vuoden aikana ajautunut jatkuvasti hauraammalle perustalle. Ei kuitenkaan siksi, että esitetty tulkinta turvallisuusdilemmasta olisi nähdäkseni alun perin ollut väärä, vaan siksi, että ulkoinen turvallisuusympäristö vaikuttaa tällä hetkellä tuottavan alueellista turvattomuutta tasaisesti jo ilman liittosuhteitamme merkittävästi nykyisestä syventävää politiikkaa (eli jäsenyyttä Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä). Toisin sanoen: se, mitä tarvitsisimme nyt puhtaasti puolustuksen logiikan ja selkeyden vinkkelistä, voi edelleen vahvistaa näitä tarpeita ruokkivia mekaniikkoja. Siinä se meidän dilemman rehellinen ydin on, joskin näin tutkijamaisen abstraktisti ilmaistuna.

***

Olisi varsin näköalatonta esittää että Ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsauksen sanoma olisi tiivistettävissä vajaan twiitin mittaiseen lauseeseen. Puhutaanhan samaisessa katsauksessa monissa kohdin todellisuuden kompleksisuudesta, sisäisen ja ulkoisen rajan jatkuvasta hämärtymisestä, resilienssistä, ennakoimattomuudesta sekä globaalihallinnankin haasteeksi muodostuvasta keskinäisriippuvaisuuksien kasvusta. Maailmaa hahmotetaan siis jatkuvasti enemmän jälkimodernin sopeutumisen logiikan kautta. Turvallisuuden lupauksen sijasta meille tullaan tarjoamaan entistä enemmän turvattomuuteen varautuvaa asennetta. Sopeutumisen logiikan rinnalla kyllä kulkevat edelleen modernilta ajalta periytyneet kiistakumppanit, nimittäin westfalenilainen puolustuksen logiikka (valtion rajojen ja ydintoimintojen takaaminen) sekä toisaalta kylmän sodan jälkeen vahvistunut suojelun logiikka (ihmisoikeudet ja inhimillinen turvallisuus). Toivon tulevalta hallitukselta sellaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jossa maailmaa kyetään edelleen hahmottamaan kaikkien kolmen logiikan läpi. Muut ratkaisut näyttäytyvät minulle epärehellisenä, dynamiikkansa menettäneenä selkeytenä.

 

[1] Kansainvälisten suhteiden akateemisessa keskustelussa uusliberaalin institutionalismin ja realismin eri koulukuntien näkemykset liittosuhteiden vaikutuksesta valtioiden käyttäytymiseen toki poikkeavat toisistaan monella tavalla. Tässä kohdin riittänee kuitenkin ajatus liittosuhteiden merkityksestä (tällainen vanhahko teksti tarttui nopeasti googlaamalla haaviin) kansainvälisen järjestyksen välineenä ylipäätään.

Seminaari: EU, Venäjä ja Ukrainan sodan puristus

Venäjän ja Euroopan unionin suhteita analysoivilla tutkijoilla on juuri nyt melkoisesti kysyntää. Maailmanpolitiikan eurooppalaisella lohkolla tapahtuu parhaillaan asioita, joiden merkitystä sekä seurauksia tulevat sukupolvet saavat aikanaan hahmottaa – toivottavasti pyrkimyksillemme myötämielisinä – historian oppikirjojen sivuilta. Syvenevä ymmärrys nykytilanteen, erityisesti viime aikoina yhä selvemmin sotatilaan luisuneen Ukrainan kriisin taustoista on täten ymmärrettävästi kysyttyä tavaraa.

Tampereen yliopiston Jean Monnet keskuksen perjantaina 29.8. järjestämä Euroopan unionin ja Venäjän suhteiden nykytilaa ruotinut seminaari – EU-Russia Relations Now: Perceptions and Perspectives – pyrki omalta osaltaan vastaamaan tähän kysyntään. Parituntisen seminaarin kattavan raportoinnin sijasta poimin seuraavassa esiin seminaarin keskeisimpinä kokemiani näkökulmia. En hyvällä tahdollakaan voi esittäytyä aihepiirin rautaiseksi asiantuntijaksi. Silti en malta olla jalostamatta omaa pohdintaani panelistien inspiroimista teemoista. Pyrin joka tapauksessa parhaani mukaan erottelemaan panelistien esittämät pohdinnat omistani. (Panelistien tarkemmat tiedot sekä heidän alustustensa otsikot löytyvät täältä.)

Alati huononevat suhteet?

Panelistit olivat kahdesta keskeisestä asiasta samoilla linjoilla. Ensinnäkin siitä, että Venäjän ja EU:n suhteet jatkanevat vastakin luisumista huonompaan suuntaan. Luisun tarkasta suunnasta, vauhdista sekä luonteesta esitetyt näkemykset sen sijaan vaihtelivat. Esimerkiksi Tarton yliopiston professori Andrey Makarychev ei pitänyt lainkaan mahdottomana ajatusta luisun päässä siintävästä uudesta kylmästä sodasta, ainakin mitä tulee Venäjän kylmän sodan käänteitä muistuttavan retoriikan voimistumisesta tehtäviin johtopäätöksiin.

Muut panelistit olivat arvioissaan Makarycheviä varovaisempia, vaikka eivät hekään suhteiden välittömään paranemiseen uskoneet. Esimerkiksi Kentin yliopiston Tom Casier katsoi, Ukrainan kriisiin viitaten, EU:n ja Venäjän suhteiden kietoutuvan edelleen ensisijaisesti alueellisen dynamiikan ympärille, eikä tilannetta voida kylmän sodan tapaan kuvailla kahden ideologian ympärille muodostuneeksi globaaliksi, systeemitason konfliktiksi.

Olen tästä samaa mieltä. Ukrainassa käytävän sodan sekä Venäjän ja lännen vastakkainasettelun ympärille kietoutuvassa polemiikissa unohdetaan monesti laajempi maailmanpoliittinen kokonaiskuva. Ukrainan sota ja sen taustalta aukeavat pitkittyneet kiistatekijät ovat leimallisesti alueellisia sekä syiltään että vaikutuksiltaan, ellei nyt globaalin ulottuvuuden sisältävää finanssikriisiä sekä läntisen uusliberaalin markkinatalousmallin joutokäynnillä jatkuvaa kriisitilaa sidota tämän diagnoosin yhteyteen.

Oli miten oli, pahimmillaan Euroopan unioni ja Venäjä ovat ajamassa suhteidensa kärjistymisellä sekä vastavuoroisella nokittelulla toisensa entistä syvemmälle maailmanpolitiikan marginaaliin. Kiinan vuosisata, suurpolitiikan painopisteen kääntyminen itään – nämä ovat jo pitkään esitettyjä, monelta osin jo käytännössäkin toimivia ajatuskulkuja, joita vanhan mantereen otteeseensa kietovat kriisit ja tämän ruokkima pysähtyneisyys vain vahvistavat.

Vertauksia kylmään sotaan siis varottiin. Moskovan valtionyliopiston professori Irina Busygina korosti, että toisin kuin kylmän sodan aikana, on Venäjän nykyinen keskiluokka ja eliitti huomattavan integroitunut länteen. Tarja Cronbergin euroavustajana sekä ulkopoliittisessa instituutissakin työskennellyt Vadim Kononenko lisäsi, ettei Venäjällä ole tällä hetkellä vaadittavia resursseja tai talouden rakenteiden tason kantavuutta kylmän sodan kaltaisen vastakkainasettelun ylläpitämiseen. Unohdetaan siis suorat vertaukset kylmään sotaan? Ehkä näin on hyvä tehdä, mutta säilyttäkäämme historiallinen muistimme herkkänä – eräät piirteet, kuten ydinaseiden poliittis-strategisen merkityksen sekä stereotypioihin perustuvan propagandamyllytyksen kasvu kyllä muistuttavat vahvasti ajoista, jotka oltiin 1990-luvun optimismin vallassa valmiita hautaamaan pysyvästi historiankirjojen sivuille.

Improvisointia ja viholliskuvia

Toinen panelistien varsin laajalti jakama näkemys koski EU:n ja Venäjän toisistaan sekä suhteistaan tekemiä arvioita. Näitä havaintoja ja tulkintoja määrittelee vastavuoroinen, itseään toteuttavan epäluulon kierre. Osapuolet tulkitsevat heikkoon jamaan ajautuneiden suhteiden syyn sekä vastapuolen tulevat aikeet lähtökohtaisesti negatiivisena esittävän viholliskuvaston kautta – vastapuolen intentioita sekä tekoja siis tulkitaan ensisijaisesti tämän olemuksen ja vasta toisekseen itse tekojen luonteen tai sisällön kautta. Mekanismi asettaa kriisin taustalla vaikuttavat psykologiset tekijät varsin synkkään valoon.

Casierin mukaan Venäjän ja EU:n väliset suhteet ovat siirtyneet eräänlaisesta lume- tai järkiavioliitosta avoimeksi selkkaukseksi. Tilanne on muuttunut perusteellisesti. Muutokseen Casier löysi useita syitä. Ensinnäkin taustalla vaikuttaa Venäjän strategian reaktiivisuus sekä tästä juontuva improvisointi. Se, ettei Venäjä ole kyennyt luomaan selkeää, ennalta määriteltyä suurstrategista linjaa, on tuottanut tilanteen, jossa Venäjän reaktioiden johdonmukaisimmaksi piirteeksi on muodostunut lähinnä oman vastuun järjestelmällinen kieltäminen. Yhtä lailla keskeiseksi Casier näki EU:n perin naiivin omakuvan, tarkemmin sen kyvyttömyyden ymmärtää funktionalistisena ja intensiteetiltään matalalla tasolla liikkuvaksi ymmärtäneensä naapurustopolitiikan geopoliittisia seurauksia. Esimerkiksi Moldovan, Georgian ja Ukrainan kanssa solmittuja assosiaatiosopimuksia ei geopolitiikan vinkkelistä voi kuvailla varsinaisiksi menestystarinoiksi, kuten Casier tilannetta varovaisesti äityi luonnehtimaan.

Tomskin yliopiston professori Larisa Deriglazova keskittyi tarkastelussaan Venäjän EU:sta tekemiin tulkintoihin. Deriglazovan ydinhuomion voinee tiivistää seuraavasti: vasta Ukrainan kriisin myötä venäläisten mielikuva Euroopan unionista on kääntynyt selvästi negatiiviseksi. Aikaisemmin Venäjällä läntisiä poliittisia toimijoita kohtaan esitetty kritiikki on kohdistunut lähinnä Yhdysvaltoihin (esimerkiksi Kosovon sodan aikana ja tästä eteenpäin). Mielikuva EU:sta oli näin ollen aina viimeisen vuoden tapahtumiin saakka säilynyt verraten positiivisena. Ukrainan kriisin ja siihen Venäjällä liitetyn voimakkaan sisäpoliittisen indoktrinaation vaikutus on tuottanut tilanteen, jossa EU sekä Nato nähdään entistä selvemmin yhtenäisenä, negatiivisena toimijana, kun aikaisemmin kuva läntisistä toimijoista on ollut monisyisempi, Deriglazova arvioi venäläisten tuntoja.

Tähän voidaan vielä lisätä Busyginan huomio siitä, että Venäjän eliitti näkee EU:n (erityisesti komission) hyvin epädemokraattisena ja teknokraattisena toimijana, jonka kanssa harjoitettavia yhteyksiä Venäjä on Putinin valtakaudella järjestelmällisesti kiertänyt suosimalla suoraan EU:n jäsenmaihin kohdistuvaa vaikutusta ja yhteyksiä. Vielä Jeltsinin aikoina myös yhteys Brysseliin oli nykyistä avoimempi. Tällainen länteen suuntautuva demokratiakritiikki saattaa kuulostaa lievästi sanoen hämmentävältä, varsinkin jos otetaan huomioon Venäjän sisäpoliittinen tilanne. Näkemyseroja siis riittää myös politiikan luonteen ymmärtämisen suhteen: demokratian olemus, valtion rooli turvallisuuden takaajana, kansallisen yhtenäiskulttuurin merkitys, kansainvälisen politiikan vaikutuspiirien luonne… siinä vain muutamia panelistien arvioiden taustalta hahmottuvia pohjavirtauksia, jotka entisestään sekoittavat laajemman kriisin pinnalla vellovia merivirtoja.

Deriglazova jakoi huolensa siitä, että stereotypioiden varaan rakennetut peilikuvat saavat edellä kuvatussa mielipideilmastossa entistä enemmän sijaa. Venäjällä voimistunut (oletettu) tapa niputtaa NATO, EU sekä laajemmin läntinen yhteisö yhden negatiivisen toimijakuvan alle on tekijä, joka ei ole Suomen ulkopoliittisessa keskustelussakaan jäänyt huomiotta. Käytännön johtopäätökset tästä ovat vielä Suomessa osittain tekemättä, mutta NATO:n huippukokouksen yhteydessä jälleen otsikkoihin noussut isäntämaatukisopimus antaa vihjeitä päätelmien suunnasta. Toisaalta samalla Suomi on pyrkinyt säilyttämään oman toimintatilansa, josta Presidentti Niinistön taannoinen sukkulointi Putinin ja Poroshenkon vieraana käynee oivallisena osoituksena.

Suomen käytäntöperustainen, verkottuneisuuden ja liikkumatilan säilyttämisen yhdistelmän kautta hahmottuva turvallisuuspoliittinen kytkeytyminen länteen saattaa kyllä olla yksi mahdollinen vastaus nykytilanteeseen. Monet keskusteluun osallistuvat pitävät tällaista mallia tosin häilyvänä ja puolivillaisena väliaikaratkaisuna, jossa Suomi lähinnä ottaa kontolleen kärjistyvästä vastakkainasettelusta aiheutuvien heijastevaikutusten negatiiviset paineet, mutta jättää hyödyntämättä asetelmaan elimellisesti kietoutuvan Pohjois-Atlantin liiton sopimusjärjestelyn tuottamat poliittiset hyödyt sekä puolustukselliset pidäkkeet.

Johtopäätös tosin sortuu helposti samaiseen pelkistettyyn toimijakuvastoon ja turvallisuuspoliittisten mekaniikkojen kärjistävään ymmärtämiseen kuin mistä Venäjää kernaasti syytetään. Myös ajatus siitä, ettei mielikuvapolitiikkansa vangiksi ajautunut Venäjä ole enää järjellisen keskustelun tai (toimintakehyksensä kontekstissa hahmotettavan rajatun) rationaalisen vaikuttamisen ulottuvissa, kuulostaa varsin fatalistiselta. Näin etenkin vaikutuspiirien rajamailla sijaitsevan, taloudellisesti ja kauppapoliittisesti ulkoisista virroista riippuvaisen pienen valtion näkökulmasta. Se, mihin voimme täällä Pohjolassa ensisijaisesti vaikuttaa, ovat omat valintamme ja tekomme. Ajatus siitä, että nämä ovat jonkin ulkoa juontuvan logiikan ja muiden tuottamien viholliskuvien väistämättä ohjaamia, muodostuu tässä kohdin erityisen kylmääväksi, vaikka sitten emme mikään maailman meressä muista erottautuneena elävä saari olekaan.

Säröjä EU:n omakuvassa

Palataan Venäjän ja EU:n suhteisiin. Vadim Kononenko tarkasteli alustuksessaan Brysselistä välittyvää Venäjä-kuvaa. Kononenko käänsi asetelman päälaelleen esittämällä, että Euroopassa (jos ja kun se tässä voidaan pelkistää yhtenäiseksi toimijaksi) muodostetun Venäjä-kuvan ymmärtämisen ytimessä on EU:n itsestään muodostama omakuva. Näin päästiin jo melko syvälle poliittisen psykologian maailmaan. Kononenkon mukaan muutos omakuvassa koettiin viimeistään vuonna 2012. EU:n ja Venäjän välisen yhteistyön perustalla olevan sopimuspohjan mureneminen sekä laajemmin Putinin toisen presidenttikauden mukanaan tuomat taka-askeleet pyyhkivät Brysselin pöydiltä koko joukon suoraan Venäjä-yhteistyöhön liittyviä harhakuvia. Korvaavaksi linjaksi valikoitui keskittyminen pienempiin kumppanuusmaihin – valinta, jonka seurauksia nyt ainakin osittain Euroopassa niitetään.

Kononenkon mukaan Maidanin tapahtumat tulivat EU:lle aitona yllätyksenä. Sen paremmin EU:lta ei vaikuttanut löytyvän työkalupakista välineitä yllättävien tapahtumien seurauksiin vastaamiseksi. Venäjä alettiin kokea entistä etäisempänä toisena. Käsitystä vahvistivat nopeasti sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa levinneet rinnastukset Neuvostoliittoon. Tämä valoi lisää bensaa vastavuoroisen peilireaktion ja viholliskuvien sytykkeenä toimivien projektioiden liekkeihin. Krimin anneksoinnin jälkeen paluuta vanhaan ei enää ole, jatkoi Kononenko, kuten ei ole myöskään paluuta aikaan, jolloin EU saattoi olla huoleti valtiollisten rajojen pysyvyyden sekä suvereniteetin kunnioittamiseen liittyvien, jo kertaalleen ”lopullisesti” ratkaistujen kysymysten suhteen.

Tällainen ruodinta merkitsee eittämättä varsin kovaa palaa EU:n identiteetille, joka on perustunut jäykäksi koettujen kansallisvaltioiden rajojen pehmentämiseen sekä näiden yli ja läpi tapahtuvan hajauttamisen (diffuusion) tuottaman keskinäisriippuvuuden voimaan. Keskinäisriippuvuus ei tosin sinänsä mihinkään maailmanpolitiikasta häviä – tulkitsen käsitettä sen alkuperäisessä, kuvailevassa, en nyttemmin muodissa olevassa normatiivisessa merkityksessä – sen pelin tuloksia vain luetaan nyt EU:n kannalta kovin vieraalta pelilaudalta käsin.

Lopuksi: Venäjän suunta ja Itämeren alueen turvallisuus

Siinä missä valtioiden välisten suhteiden ytimestä löytyy pysyvän epävarmuuden tuottama ratkaisematon dilemma, jäsentyy tämä epävarmuus Suomen ulkopolitiikassa lähes yhtä ajattomalta vaikuttavana Venäjä-kytköksenä. Mitkä ovat Venäjän intentiot ja sen politiikan suunta? Näitä kysymyksiä emme voi ylittää, ainoastaan tulla niiden kanssa toimeen. Panelistit näin ollen sivusivat Venäjän suuntaa pohtiessaan myös Suomen pysyvää dilemmaa.

Casierin mukaan Putinin ulkopolitiikan taloudellistamisen doktriini on nyt vaarassa epäonnistua. Venäjän ulkopolitiikan lähitulevaisuuden kohtalonkysymyksiä lienee kansainvälisestä yhteisöstä sekä sen talousvirroista tapahtuvan eristäytymisen välttäminen. Sama koskenee, näin uskoisin, valitettavasti myös muuta Eurooppaa, joskaan ei välttämättä aivan samassa mittaluokassa. Kiinan, Intian, Brasilian sekä muiden vaikutusvallaltaan nousevien valtioiden merkitys lisääntynee, kuten todettua, vanhan mantereen valtojen keskittyessä toistensa kyttäilyyn. Toisaalta samalla myös Venäjän itään tähyävä katse jatkanee tarkentumistaan. Voi tosin olla, että tässä katseidenvaihdossa Venäjän, jonka kansantalouden suurusluokka pyörii Italian kaltaisen alueellisen vallan tasolla, on tyytyminen nöyrän oppipojan rooliin. On kuitenkin aina muistettava, ettei Ukrainan sodan tai Venäjän sotilaallisen varustautumisen suhteen tätä nöyryyttä ole viime aikoina juuri tavattu.

Kuten todettua, seminaarin synkimmät arviot irtosivat Makarycheviltä. Hänen mukaansa Itämeren alueen turvallisuustilanne ja vakaus ovat vakavasti uhattuna. Tässä hahmotelmassa Ukrainan kriisi on kuin täyttyvä, Baltian suuntaan kallellaan oleva tynnyri, jonka loiskeet lyövät ensin juuri Itämeren alueelle. Turun kesäkuisen Itämeri-huippukokouksen latistuminen, Venäjän luoteisosiinsa sijoittamat lyhyen- ja keskikantaman Iskander-ohjukset, energiapoliittisten tavoitteiden epäsymmetrisyys, Kaliningradin asema, informaation vapauteen liittyvät kysymykset sekä toisaalta Venäjän ja Baltian maiden väliset kauppapoliittiset kiistat… siinä tapahtumia ja poliittisia kiistakysymyksiä, joita Makarychev luetteli vihjeinä Itämeren turvallisuustilannetta koettelevista ongelmista.

Baltian maiden kannalta lienee keskeistä, miten kansainvälinen yhteisö kykenee käsittelemään Krimin kysymyksen. Eräs vaarallinen skenaario on se, että Krimin anneksointi sisältyisi jonkinlaisena hiljaisena ennakkotapauksena uuteen, muodoltaan pitkään hahmottomana vellovaan Eurooppaa koskevaan turvallisuusjärjestelyyn. Tällainen hahmottomuus ja sen luomat sytykkeet saattaisivat edelleen sysätä vaarallisia muutosvoimia liikkeelle myös Baltian alueella, vaikka tämä toki lieneekin varsin epätodennäköistä, ainakin jos otetaan yhtälöön mukaan viimeaikaiset viestit NATO:n kollektiivisen puolustuksen vahvistamisesta Euroopassa. Se, kuinka pitkälle sodan ja vaikuttamisen väliin sijoittuvien, alati harmaantuvien portaiden askelmille tämä kollektiivinen puolustustahto pidäkkeineen ja pelotteineen lopulta ulottuu, onkin jo sitten toisen pohdinnan paikka.

***

Seminaarin yleisö tiedusteli loppupuolen keskusteluosiossa panelisteilta mahdollisia ulospääsyteitä Ukrainan sodasta ja siihen kytkeytyvästä laajemmasta kriisistä. Panelisteilla ei ollut juuri tarjota kättä pidempää. Tämä on nykytilanteen kannalta varsin oireellista: jännitteitä lyhyellä aikavälillä tasaamaan pyrkiviä, mutta kuitenkin kansainvälisen järjestyksen peruselementtejä, kuten valtioiden rajojen loukkaamattomuutta tinkimättömästi kunnioittavia ratkaisuja ei vaikuta juuri asiantuntijoiden visioista löytyvän. Ei sillä, että minullakaan mitään salaista reseptiä olisi hallussani. Tärkeintä kuitenkin lienee, että väylät sodan lopettamiseen sekä kriisin rauhanomaiseen ja tavallisten ihmisten tarpeet huomioivaan ratkaisuun säilytetään vähintään varaventtiilinä mahdollisimman pitkään pöydällä. Voi olla, että tämä vaatii paikoin varautumista pahimman mahdollisen varalle ja sen mukaista politiikkaa. Toisaalta suhteiden jäädyttäminen pysyväksi konfliktiksi ei ole varsinkaan näin eurooppalaisen kansalaisen näkökulmasta mikään ratkaisu – tällaisella linjalla marginalisoisimme itseämme entisestään maailmassa, jossa Euroopan hohto on jo monilla tavoin päässyt sen sisäisten finanssi-, markkina- ja poliittisten kriisien myötä virttymään.

Media on tiennyt jo muutaman päivän kertoa, että Ukrainan tulitauosta neuvotellaan kriisin kontaktiryhmän kesken jälleen tänään (5.9.2014) Minskissä. Sen verran asiantuntijaa minustakin löytyy, että johtivat neuvottelut mihin tuloksiin tahansa, tullaan niiden tulkintojen yhteydessä kuulemaan useita kyynisiä ja pessimistisiä äänensävyjä. Tämä on aikaamme leimaava ja siihen sitkeästi tarttunut henki – kansainvälisen politiikan väripaletin iloisempien sävyjen loiston huvettua optimistit ovat maailmankuvineen ja resepteineen entistäkin ahtaammalla.

Rintamalinjoja historiasta ja sen hallinnasta

Mielen ja muistin hallintaa

Blogiteksti tiivistettynä Jarno Limnéllin twiittiä lainatakseni:

Informaatiosota sekä sen tavoittelema mielikuvien hallinta on keskeisessä roolissa nykyhetken sodankäynnistä sekä aikamme kriiseistä puhuttaessa. Vaikka sotapropagandaan liittyvä ilmiö on vanha, on sekin muutoksessa, kuten sodankäynnin ja konfliktien luonne laajemminkin. Alituisesta muutoksesta huolimatta voimme kuitenkin käsitellä aihetta historiallisesti, kuin yhdestä ja samasta ilmiöstä puhuen. Muutoksen lomasta on näin löydettävissä jotain psykologisen, poliittisen ja inhimillisen tason perustavia tekijöitä, nykyhetken vinkkelistä hahmottuvia historiallisia vakioita – osa hämärässä, osa valokeilassa, ajan hengestä ja paikasta riippuen.

Konfliktien luonteen epäselvyys sekä sodankäynnin keinojen alituinen hämärtyminen johtavat toisaalta myös käsitteelliseen sekamelskaan: yhdistettäessä yhä laajempaan ilmiöiden ja toiminnan spektriin (ovathan sotametaforat olleet taisteluineen ja torjuntavoittoineen jo pitkään esimerkiksi urheiluslangin olennainen osa), käsite ’sota’ kohtaa inflaation, joka saattaa tehdä meistä hiljalleen immuunimman ja kyynisemmän tapahtumille, joissa todella on kyse massiivisesta suorasta väkivallasta ja ihmishenkien menetyksestä.

Ehkä varsinaisen informaatiosodan sijasta olisi viisaampaa puhua informaation ja historiallisen muistin hallinnasta, jota voidaan hyödyntää sekä matalamman intensiteetin poliittisia tavoitteita että korkeamman intensiteetin sotatoimia potentiaalisesti tukevana välineenä. Vakavasta ilmiöstä on joka tapauksessa kyse, määritelmäkysymyksistä riippumatta.

Kriittisen historian- ja medianlukutaidon merkitys

Yksi leimallinen elementti sodankäynnin muutoksessa on konfliktin eskaloitumisen portaiden hämärtyminen sekä perinteisiä mittareita vasten intensiteetiltään piilevämmät keinot saavuttaa ylemmän tason poliittisia askelmia. Portaiden alapäähän on nyt siis valettu myös informaatiohallinnan askel, joka liittää mielikuvien hallintaan tähtäävän toiminnan väistämättä osaksi organisoidun väkivallan muutoksesta käytävää keskustelua.

Kansainvälisen politiikan kirjallisuudessa on ollut tapana puhua myös erinäisellä kimmoisuus- ja kovuusasteella arvioitavista vallan muodoista. Keskeistä on arvioida itse käytännön ilmiötä ja siihen vastaamiseksi löytyviä keinoja. Ja mitä Suomeen tulee, on viimeistään Ukrainan kriisi havahduttanut meidät siihen, mitä aikaisemmin lähinnä teoriakirjojen sivuilta ja ulkomaanuutisten kainaloista tutut informaatiosodan muodot voivat tarkoittaa käytännössä.

Juuri nyt mieltä ja muistia pyritään hallitsemaan oikein urakalla. On strategista viestintää ja informaatio-operaatioita; on suoraan suoneen iskettävien yksinkertaistuksien varassa vieteltyjä viattomia; ja sitten on informaatiohallinnan eturintamaan, esimerkiksi uutissivustojen komenttiosastoille ja somesfääriin pestattuja trolleja. Tässä melskeessä kansalaisten medianlukutaito joutuu koetukselle. Jo peruskoulusta lähtevä ymmärrys lähdekritiikin, asiallisen argumentointitaidon sekä toisten (kaukaistenkin) perusteltuja mielipiteitä kunnioittavan demokraattisen keskustelukulttuurin merkityksestä nousee rajoiltaan huokoisemmaksi muuttuvassa maailmassa entistäkin tärkeämmäksi.

Koodaajat ja turvallisuusasiantuntijat tarjoavat vähän lohtua, jos kansalaisten medianlukutaito on hataralla pohjalla ja täten auvoisen alttiina paikaltaan repivän informaatiohallinnan vaikutuksille. Pidetään siis huolta siitä, että kansalaisten yleissivistävä koulutus, siellä tarjottava kriittinen medianlukutaito-opetus sekä yleensäkin tasa-arvoisen perustan tarjoava koulujärjestelmä pätevine opettajineen (täydennyskoulutustarpeet huomioiden) on jatkossakin asian vakavuuden vaatimassa kunnossa.

Historiantulkintojen eturintamassa – mitä tarinaa meistä kerrotaan?

Ukrainan kriisi on nostanut esiin historian hallinnan merkityksen osana laajempaa informaation hallinnan agendaa. Historian tulkintoja on valjastettu poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi välineiksi, joiden varassa kansojen ja valtioiden ajallista ja tilallista sijoittumista pyritään hallitsemaan. Kyse on sekä suoraan kriisiin liittyvistä kysymyksistä (Krimin historiasta käyty keskustelu ja siihen liittyvät häilyvät vertaukset esimerkiksi Kosovoon) että laajemmmasta vaikutusvallan havittelusta. Jälkimmäisen kohdalla pyritään tyypillisesti vaikuttamaan sekä kotimaiseen että ulkomaiseen poliittiseen mielikuvitukseen. Tärkeintä on määritellä se, kuka kuuluu mihinkin, kuka on sidoksissa kenen kanssa ja mihin suuntaan kunkin kansan tie vaikuttaa kulkevan.

Ukraina on tietysti tämän keskustelun keskiössä, repivän politiikan todellinen objekti, mikä näyttää toisinaan unohtuvan omaan napaan kohdistuvan keskustelun lomassa. Historian hallinnan osalta on syytä nostaa esiin myös Baltian maat, jotka syystäkin tuntevat ahdistusta nykytilanteesta. Tukalaa oloa helpottavat vahvat institutionaaliset kytkennät länteen sekä EU:n että Naton kautta.

Tiiviistä länsikytköksestään huolimatta Ukrainan tilanne – Venäjän käytös erityisesti – aiheuttaa selvää levottomuutta Itämeren itärannalla. Historiallisen muistin panoksista saimme muistutuksen hiljattain, kun Baltian maiden poliittinen johto reagoi varsin voimakkaasti brittilehti Guardianin liitettyä nämä osaksi sivustoaan, joka käsittelee entisiä neuvostotasavaltoja. Esimerkiksi Liettuan Lontoon suurlähettiläs reagoi sivuston historialliseen asetelmaan seuraavasti:

Firstly, the network subtitled ’Inside the post-Soviet World’ greets the reader with a huge map of the former USSR, which then included Lithuania. Secondly, and most importantly, the main idea embedded in your new network presents the former Soviet space as [a] somewhat homogeneous region today. I find both references misleading and unfair to the Lithuanian state.

Sivuston vihjaama historiallisen muistin suunta tulisi liettualaisnäkökulmasta kääntää oikeaan suuntaan:

Lithuania has come a long way since its dark days of communist rule. Lithuania is [a] vibrant civic society, which is strongly committed to western values … the communist era is a bygone chapter in our history and does not correspond to reality any more. (Lähde: Chris Elliott, Guardian, 15.6.2014)

Etelänaapurimme aina yhtä terävä presidentti, jolla on selvästi aikaa toteuttaa symboliseksi karsittua institutionaalista valtaansa aktiivisen twiittailun merkeissä, palautti nokkelan pallon takaisin Guardianille:

Mutta onhan tuossa pointtinsa: historiallisen muistin maaperä on loputon suo, jonka oikeamielisyyttä heijastavista sedimenteistä voi itse kukin kaivella esiin horisontin, joka tyydyttää nykyhetkestä ammentavia poliittisia intressejä. Historian hallinta onkin siinä mielessä kaaottinen rintama, ettei sen valtavaksi venyviä sivustoja kykene paikkaamaan tehokkainkaan infosissien erikoisjoukko, jos perusduuni kansalaistaitojen osalta on laiminlyöty. Juuri tämän vuoksi historian edessä pitäisi olla nöyrä. Itsevarmoihin leiskautuksiin tulisi suhtautua kriittisesti. Guardianin esimerkki osoittanee lisäksi, että verkottuneessa maailmassa rintamalinjat saattavat sijaita viattomaltakin vaikuttavissa paikoissa, ainakin politiikan kohteeksi joutuneen toimijan näkökulmasta.

Kotirintamallakin kajahtaa

Myös Suomi on saanut osansa historiallisen revisionismin nyansseista. Suomen ’luontaista’ asemoitumista luotaavia viestejä ja lipsautuksia on tullut niin omasta takaa, Venäjältä kuin lännenkin mediasta – turvallisuuspolitiikan dinosauruksia unohtamatta: esimerkiksi ’suomettumisen’ uusi tuleminen (ja tähän liittyvä itseruoskinta) on jälleen osoittanut, kuinka kansainvälisen politiikan mielikuvaharjoitukset sisältävät edelleen (kenties pysyvästi) anakronismeja, aivan kuten Anni Kangas artikkelissaan muistuttaa.

Toisaalta Suomen paikkaa on hahmotettu milloin aidan päällä, milloin sillanrakennustalkoissa, karhun kainalossa, milloin lännen arvoyhteisön jäsenenä – kaikki tämä tyylillä, johon sisältyy väistämättä vähintään rivien välistä löytyvä ajatus oikeasta liikkeen suunnasta, historian asettumisesta nykyhetken valintoja ohjaaviksi tulkinnoiksi. Tarpeemme eheään tarinaan sekä historialliseen sijoittumiseen ovat inhimillisiä piirteitä. Valitettavasti ne toimivat myös polttoaineena saman ilmiön ikävämmille ulottuvuuksille.

Edellä kuvattuun flirttailuun on yhtynyt kiertoteitse myös etelänaapurimme presidentti. Toukokuisen Suomen-vierailunsa alla Ilves siteerasi twitterissä Washington Postissa julkaistun Masha Gessenin kirjoituksen huolimatonta loppukaneettia: ”After all, who says Finland has a right to exist?”. Ilves itse jatkoi tästä kysyen perään ”After carving up Ukraine, where will Putin turn next?”, viitaten Gessenin artikkelin punaisena lankana toimeneeseen spekulaatioon Venäjän johdon todellisista intentioista.

Ilveksen rento ja kosmopoliitti olemus saattaa jättää edellisiinkin kommentteihin anekdoottimaisen ja leppoisan leiman. Kyseessä on kuitenkin vakavasta asiasta. Mistä siis johtuu, että tunnemme olomme haavoittuvaiseksi, että epäilemme alitajuisesti oman tarinamme vetovoimaisuutta? Nämä kysymykset ohjaavat katseen kotirintamalle, jossa historiallisen muistin hallinnalla on keskeinen rooli. Tähän ilmiöönhän myös Sofi Oksanen viittasi Kultaranta-keskusteluissa – meidän on tärkeä seurata myös Venäjällä rakennettavaa historiallista muistia ja sen suuntaa.

Historian virtaa ja informaatioajan aseidenriisuntapolitiikkaa?

Mielikuvien ja historian hallinta kytkeytyy nykymaailmassa myös valtioiden välisiin keskinäisriippuvaisuuksiin. Kyse on siitä, mihin suuntaan esimerkiksi talouden vaikutusvirtojen kulkusuunta kallistetaan. Kulkevatko riippuvuudet datakaapeleita ja rahaliikennettä pitkin,vai määrittyvätkö riippuvuussuhteet sittenkin kaasuputkien menoliikenteen ja kauppapoliittisten kytkösten mukaisesti? Ja etenkin: mihin suuntaan? Nämä ovat kysymyksiä, joiden pelkkä esiintyminen ajankohtaisessa keskustelussa ruokkii tarvetta informaation ja historian hallinnalle. Näin ollen agendan asettajalla sekä kysymyksien sisällön ohjaajalla on jo automaattisesti etulyöntiasema mielikuvien määrittelykamppailussa.

Historiallista muistia hallitsemalla ohjataan ihmisten katseet ja mielet tiettyjen virtojen ja tarinoiden äärelle. Kiilojen lyöminen yhteiset poliittiset päämäärät ja arvot jakavien toimijoiden välille tuottaa myös potentiaalisen jännitteen lähteen näiden poliittisten mielikuvitusten välille. Samalla katseet kuin huomaamatta alkavat poimia erilaisia virtojen solmukohtia keskenään kilpailevilla painotuksilla. Myös virtojen suunnat alkavat näyttää hämäriltä, mikä saattaa edelleen ruokkia epävarmuuden kyllästämää varovaisuutta. Tämä on juuri nyt sitä, mitä Euroopassa tapahtuu.

Epävarmuus toisten aikeista kylvää myös varustelukilvan siemenen. Onkin mielenkiintoista pohtia, mitä varustelukilpailu tarkoittaa informaation hallinnan, jopa informaatiosodan kohdalla? Voiko informaatio- ja kyberympäristössä harjoittaa asevalvontapolitiikkaa? Entä miten informaationokittelusta päästäisiin eskalaation kierteen katkaiseviin luottamusta lisääviin toimiin? Onko tämä edes mahdollista aikana, jolloin keskeiset viestimet ja informaatiovirrat eivät ole enää välttämättä kenenkään tiukassa kontrollissa. Mielikuviin kohdistuvan hallinnan sekä historiankirjoituksen oikeellisuuden vastavuoroiseen valvontaan nähden ydinaseiden laukaisualustojen ja ydinkärkien määrää koskevat valvontakysymykset vaikuttavat suhteellisen suoraviivaisilta.

Ja kuten sanottua, kyseessä ei ole sinänsä mikään uusi ilmiö – propagandavyörytys oli voimissaan jo kylmän sodan aikana ja tätä ennen. Uutuutena on ilmiön läpitunkevuus sekä keskeinen rooli konfliktin rajojen hahmottomuuden kasvamisessa.

Huomioita Kultarannasta II – Karhun kainalosta

Useimmiten Venäjästä keskustellessamme käsittelemme vähintään yhtä paljon itseämme. Näin oli tilanne myös Kultarannan avauskeskustelussa, jonka ohjaava kysymys kuulusteli sekä heränneen karhun suuntaa että Suomen reaktioita. Valtaosa tilaisuudesta todella keskittyi Venäjän muutokseen ja sen valtaeliitin sielunmaailman tarkasteluun – odotettavissa ollut Nato-debatti tiivistyi paikoin varsin reipashenkisestikin edenneen mielipiteidenvaihdon lomaan, etenkin loppupuolelle. Varsinaista keskustelua Venäjä-teeman avoin osuus ei tarjonnut. Vuorovaikutteisuuden sijasta Kultarannan juhlateltan ilmaa viilsi koko joukko teräviä sloganeita, julistuksenomaisia diagnooseja sekä kovakalloisen kansan valistamista. Asia oli kuitenkin valtaosaltaan painavaa. Toivottavasti kameroiden sulkeutuessa myös ilmapiiri muuttui keskustelevammaksi.

Paneeliin osallistuivat Esko Aho, Hiski Haukkala, Paula Lehtomäki, Sofi Oksanen, Charly Salonius-Pasternak sekä Heikki Talvitie (tarkemmat tittelit löytyvät täältä). Kommenttipuheenvuoron esittivät Osmo Apunen, Jaakko Iloniemi sekä Markku Kivinen. Panelistit ja kommentoijat edustivat varsin laajaa perspektiiviä Venäjä-tuntemukseen. Twitterissä ihmeteltiin paikoin, miksi Sofi Oksanen osallistui ulko- ja turvallisuuspoliittiseen paneeliin. Tavallaan Oksasen valinta lavensi ulko- ja turvallisuuspoliittisen asiantuntijuuden kynnystä. Kenties hänen kärjekkääksi tunnettua näkökulmaansa olisi voinut tasoittaa kutsumalla vaikkapa yhdeksi kommenttipuheenvuoron esittäjäksi hieman maltillisempaa kantaa edustavan kulttuurivaikuttajan. Esimerkiksi kutsuvieraana ollut Jari Tervo ei juuri Oksasen näkökulmaa laventanut.

Panelistien taustoja enemmän itseäni mietitytti se ikävä piirre, että sekä panelistien, kommentoijien että yleisön joukossa oli niin vähän naisia. Onko turvallisuuspoliittinen keskustelu lipsumassa julistetun voimapolitiikan paluun myötä äijäkerhon yksinoikeudeksi? Jälleen yksi ikävä piirre kylmän sodan vuosilta, joka olisi syytä korjata. Kuten me 1990- ja 2000-luvulla koulutetut hyvin tiedämme – turvallisuus ei ole millään tavalla sukupuolineutraali määre.

Olen valikoinut seuraavaan muutamia poimintoja varsin monisyisestä keskustelusta. Tässä kohdin lienee jälleen syytä varoittaa lukijoita siitä, että käytän keskustelijoiden puheenvuoroja myös oman pohdintani alustoina. Tämä tarkoittaa sitä, että saatan tietyn puheenvuoron ydinsanoman tiivistämisen jälkeen siirtyä suoraan jalostamaan ajatusta edelleen omista näkökulmistani. Tämä ei välttämättä tee oikeutta keskustelijoiden näkemyksille. Pyrin kuitenkin mahdollisimman selkeästi tekemään eron oman pohdintani suhteen. Alkuperäinen keskustelu löytyy tallenteena Yle Areenasta.

Venäjän ymmärtämisen rajat

Eräällä tavalla Esko Aho kiteytti jo aloituspuheenvuorossaan Venäjän luoman haasteen Suomen ulkopolitiikalle. Ahon mukaan lännen tulee muistuttaa Venäjää selväsanaisesti siitä, että Euroopan turvallisuusarkitehtuuria tulee jatkossakin rakentaa asianmukaisilla foorumeilla sovittuja sääntöjä noudattaen. Samalla Suomen tulisi Ahon mukaan kuitenkin pyrkiä ymmärtämään Venäjän näkökulma nykytilanteeseen.

Venäjän ’ymmärtäminen’ on kuitenkin osoittautumassa kaksiteräiseksi miekaksi. Olen törmännyt näkemyksiin, joissa pyrkimykset ymmärtää Venäjää tuomitaan rähmällään olon, suomettumisen tai muiden inhottavina koettujen uusvanhojen leimakirveiden heiluessa. Ulkopolitiikan arkipäivässä jännite nostaa panoksia: kohtaamiset, tapaamiset ja puheyhteydet alistetaan helposti myöntyväisyyslinjan pelosta nousevalle epäluulon kierteelle. Tämä pelko on hyvä pitää mielessä – siihen kätkeytyy viisauttakin – yksipuolisesti tunnustettuna se ei kuitenkaan lisää ketteryyttämme.

Sofi Oksanen teki hyvin selväksi, ettei häneltä heltiä minkäänlaista ymmärrystä viime vuosituhannen puolelle jämähtänyttä hyökkäävää suurvaltapolitiikkaa kohtaan. Oksanen kritisoi samaan hengenvetoon sitä tapaa, jolla Venäjän käytöstä luonnollistetaan, yksilöimättä kritiikkinsä kohdetta ja substanssia sen tarkemmin. Ymmärtämiselle ei siis ilmeisesti heltynyt ymmärrystä. Oksasen mukaan Venäjä pyrkii anti-länsimaiseen ilmapiiriin ollen tällä hetkellä tosiasiallisesti Neuvostoliiton jatke – tämä käy selväksi esimerkiksi Venäjän käyttämästä propagandamyllystä, joka muistuttaa vahvasti kylmän sodan ikäviä piirteitä.

Oksanen lienee oikeassa siinä mielessä, ettei nykytilanteessa omalla tavallaan ole mitään uutta. Itse tutkin muun muassa Suomen aseidenriisuntapolitiikan ja ulkopolitiikan historiaa kylmän sodan loppupuolella. Seuraava ote silloisen Moskovan suurlähettiläs Aarno Karhilon Merikasarmille lähettämästä muistiosta ’Euro-ohjukset – tihentyvää’ vie meidät takaisin vuoden 1983 syksyyn, kenties kylmän sodan kaikkein kylmimmän puolivuotisen ytimeen. Katkelma, jossa käsitellään Neuvostoliiton sisäistä viestintä- ja propagandapolitiikkaa, voisi aivan hyvin sisältyä alkukeväästä 2014 laadittuun lähetystöraporttiin:

Neljäntenä toiminnan muotona euro-ohjusasiassa on pidettävä valtion tiedotusvälineiden laajamittaista ja jatkuvaa tulitusta. Aiheelle omistetaan voimakassanaista tekstiä, joka korostaa Yhdysvaltain johdon politiikan vastuuttomuutta, mielettömiä väitteitä ja toimien vaarallisuutta. Samalla television uutisohjelmat ovat viime päivinä käsitelleet huomattavalla sijalla ydinaseiden vastaisia mielenosoituksia läntisissä kaupungeissa. Arvostelun päämaali on USA ja vaikutus- sekä taivuttelutoiminnan keskeinen kohde on Länsi-Saksan yleinen mielipide”.

Vaikka ymmärtämättömyydellämme on hintansa, vaikuttaisi se olevan tällä hetkellä lähes välttämätön hyve. Mutta sitten taas ja toisaalta; eikö meidän tule ymmärtämättömyyden houkutuksista huolimatta jatkossakin – olivat horisontissa häämöttävät turvallisuuspoliittiset perusratkaisumme minkä sorttisia tahansa – pyrkiä käsittämään ja tulkitsemaan Venäjän tarpeita ja intentioita mahdollisimman viileästi? Edesauttaako kyyninen kintaalla viittaaminen omia intressejämme? Jos emme halua sortua samalle, mielipiteiden suuntaa totalisoivalle tasolle, tulisi meidän ensinnäkin hyväksyä seuraava lähtökohta: käsittäminen ja ymmärtäminen eivät tarkoita hyväksymistä – tämän pitäisi olla ennakkoehto keskustelulle. Niin Venäjästä kuin Suomesta pitää pystyä puhumaan avoimesti, ilman pelkoa leimautumisesta.

Oksanen luonnehti keskustelun myöhemmässä vaiheessa Venäjän toimia ’postmoderniksi imperialismiksi’, siis ilmeisesti politiikaksi, jossa informaatiosota ja propaganda ovat nostettu keskeisiksi välineiksi laajentumishaluisen agendan toteuttamiseksi – eräänlaista mielten ja tiedon hallinnan imperialismia, siis. Oksasen käsiteapparaatin analyyttinen arvo jäi ainakin allekirjoittaneelle hieman hämäräksi (onko tällainen termi jossain yleisemmässäkin käytössä?). Propagandan ja informaatio-operaatioiden olemassaolo tuskin lienee riittävä, saati edes välttämätön ehto imperialismille.

Toisekseen, ja kuten edellä osoitin, ilmiössä ei ole sinänsä mitään uutta tai leimallisesti ’jälkimodernia’. Pikemminkin päinvastoin; Venäjän keinot ovat hyvin tuttuja modernin yhteiskuntamme historiasta. Lisäksi ajatuskoe ei ehkä sittenkään tee oikeutta niille mittasuhteille, joiden kuvailemiseksi imperialismin käsite – olennaisilta osiltaan modernisaation synkän puolen tuotoksia sekin – on varattu. Samaan hengenvetoon on todettava, ettei tämä tee itse diagnoosista yhtään sen huojentavampaa. Oksasen ajatuskoe joka tapauksessa naulaa olennaisia ja tärkeitä huomioita, jotka liittyvät, aivan oikein, Venäjän identiteetin ja suunnan ymmärtämiseen.

Venäjän talouskehityksen ja identiteetin suunta

Keskusteluun kommenttipuheenvuorolla osallistunut Markku Kivinen käsitti Venäjän muutoksen vievän maata kohti identiteettiä, joka on samalla moderni, esimerkiksi talouskehityksen osalta, mutta kuitenkin länsimaisittain katsottuna vieras. Venäjän käännettä itään suitsivat täysin rationaalisesti rakennetut tarpeet, Kivinen lisäsi, ei mikään puhdasoppinen konservativismi.

Myöhemmin keskustelun edetessä näkemys Venäjän talouspolitiikan kestävyydestä (myös rationaalisuudesta puhuttiin hieman harhaanjohtavasti) kuitenkin haastettiin. Esimerkiksi Hiski Haukkala totesi, ettei Venäjän raaka-ainemarkkinoille ja kankeisiin rakenteisiin perustuva talouspolitiikan linja makaa kestävällä pohjalla. Lyhyellä tähtäimellä se tuottaa, mutta pitkällä aikajänteellä tuoton alta paljastuvan perusrakenteen vinoumat saattavat sysätä valtion sisäiseenkin kriisiin.

Toisaalta, kuten Charly Salonius-Pasternak oivallisesti lisäsi, Putin käyttää taitavana judokana länsimaiden keskinäisriippuvaisuutta myös näitä vastaan. Venäjä siis pyrkii hajottamaan länsimaiden välejä sisältä päin. Talouspolitiikan keinot iskevät varsin syvälle nykyisen länsimaisen riskiyhteiskunnan arvoihin ja toimintaan. Tavallaan henkinen riippuvaisuutemme talouskasvusta, yksilölähtöisestä markkinakapitalismista ja hedonistisesta kulutuskulttuurista heikentävät yhteiskunnallisen sitkomme ulkokehän iskunkestävyyttä. Toisin sanoen: kun yhteiskunta atomisoituu ja hajautuu sisältä käsin jo oman itsensä toteuttaman talouslogiikan mukaisesti, on siihen entistä helpompi iskeä kiilaa myös ulkoa päin.

Suomen ulkopolitiikan jakolinjat ja turvallisuuden ydinkysymys

Heikki Talvitie puolestaan laittoi kapuloita rattaisiin korostamalla, että Venäjä hakee venäläistä identiteettiä, jossa antieurooppalaisuus tai itään liikkuminen eivät ole mitään perustavia tavoitteita. Venäläisyyden idean hakua sävyttää juuri nyt reaalipoliittinen kokemus maan ajautumisesta kansainvälisen politiikan objektiksi Neuvostoliiton hajoamisen myötä.

Osmo Apunen esitti omassa kommenttipuheenvuorossaan, että Venäjän osalta viimeiset 20 vuotta muodostavat Suomen ulkoasiainhoidon historiassa todellisen anomalian. Apusen mukaan Ukrainan kriisi on selkiyttänyt suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun jakolinjoja. Yhtäällä ovat ’suomettarelaiset pragmatistit’, jotka etenevät liittolaissuhteissaan harkiten askel askeleelta, päätös päätökseltä ja pyrkivät samalla idänsuhteissa keskusteluyhteyksien vaalimiseen sekä mahdollisen sopimuspohjaisen sovinnon oven auki pitämiseen. Toisaalla ovat ’ulkopoliittiset aktivistit’, Venäjän nykyjohdon ja putinismin näkyvät kriitikot, jotka tähtäävät asevaraisen turvallisuuspolitiikan siirtämiseen idänsuhteiden etulinjaan – sillanrakennukseen perehdytään vasta, kun pelote on kunnossa, kuuluu tämän ryhmän johtava premissi. Kolmannessa pöydässä majailee uutuutena Apusen ’provokaattoreiksi’ nimittämä joukko, joka kärjistää ulkopoliittisen keskustelun näkökulmaeroja tuomalla kansainvälisemmästä keskustelusta kumpuavan agitaation pelinappulat osaksi kansallista keskusteluamme.

Olen itse hivenen huolissani ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelumme polarisoitumisesta. Tämä voi tosin olla myös luonnollinen oire keskustelun vilkastumisesta noin yleisesti. Konsensus ei ole lopputuloksena mikään itseisarvo, mutta pienen valtion ulkopoliittisen ketteryyden kannalta laajasti jaettu tavoitteiden asettelu olisi erinomaisen tärkeää. Maailman muuttuessa kompleksisemmaksi (ja resurssien niukentuessa) tarvitsemme jokaisen kynnelle kykenevän ja osaavan pelurin, jottei alati laajeneva pelilauta karkaa otteestamme. Omaehtoisesti toteutettu jakautuminen susiin ja lampaisiin palvelee yksinomaan muiden intressejä. Tätä kontekstia vasten ymmärrän myös presidentin hiljattain ehdottaman (neuvoa-antavan) Nato-kansanäänestyksen potentiaalisen arvon. Äänestyksen merkitys hahmottuu suhteessa kansaa (ideaalitilanteessa) kokoavaan deliberatiiviseen prosessiin.

Neuvoa-antava äänestys ei välttämättä tarkoita vastuun pakoilua. Vastuu on viime kädessä päättäjillä – äänestystuloksesta riippumatta. Mutta pyrkimys pienen kansan sitomiseen turvallisuuspolitiikan muutoksen taakse on mitä vastuullisin ajatus. Samalla on myönnettävä, että nykyisten jakolinjojen yhdistäminen vaikuttaa päivä päivältä haastavammalta työsaralta, semmitenkin jos ulkopoliittisen eliitin ja kansan syvien rivien näkökulmat turvallisuuspolitiikasta ovat erkanemassa. Tämän toisen merkittävän jakolinjan ylittäminen on ensisijaisen tärkeää politiikan oikeutukselle – populismiin sortumatta –, jonka varaan myös vastuullinen johtajuus rakentuu.

***

Apusen mukaan Suomen turvallisuuspolitiikan ydinkysymys käsittelee sitä, miten yleinen YK:n peruskirjan määrittelemä itsepuolustusoikeus sovitetaan yhteen suurvaltojen etumaastojen sotilaalliseen hallintaan tähtäävän politiikan kanssa. Ja ydinhaaste puolestaan siinä, ”kuinka ketterästi onnistumme järjestämään liittolaistemme sotilaallisen läsnäolon [Suomen] alueella, jota Venäjä on perinteisesti pitänyt puolustuksellisena etumaastonaan.”

Keskustelun edetessä Haukkala ja Salonius-Pasternak haastoivat Apusen pesunkestävään realismiin tukeutuvaa näkökulmaa esittämällä, etteivät Venäjän intressit ja täten Suomen ja Venäjän suhteet palaudu puhtaaseen sotilaspoliittiseen etupiiripolitiikkaan. Haukkala ihmetteli myös Venäjää koskevan keskustelun palautumista vanhoihin puhetapoihin, joissa nähdään pelkkiä sotilaallisia vastakkainasetteluja. Haukkalan mukaan Natoa ja EU:ta ei tulisi ymmärtää sotilaspoliittisina uhkina Venäjälle. Sen sijaan asetelma kytkeytyy laajempaan (nykytermein kenties geoekonomiseen) vaikutusvaltapiiriajatteluun, jonka poliittista perustaa eittämättä läntiset järjestelmät talous- ja vaikutusvaltaulottuvuuksineen Venäjän silmissä nakertaa.

Sotilaspolitiikalla on kuitenkin edelleen painoarvonsa. Tämä näkyy esimerkiksi ydinasepolitiikassa (teemaa ei käsitelty Kultarannan avauskeskustelun avoimessa osiossa), jossa Venäjä tarkastelee länttä, Natoa ja etenkin Yhdysvaltoja edelleen puhtaan sotilaspoliittisesti ja strategisesti. Ja sama toiseen suuntaan – Venäjän flirttailu taktisten ydinaseiden sijoittamisesta Kaliningradiin sekä viimeaikainen spekulaatio mahdollisesta keskikantaman risteilyohjuksen testaamisesta seurauksineen osoittavat, ettei kyse valitettavasti ole vain puhetavoista, vaan reaalipoliittisesta jännitteestä, joka kätkee sisäänsä myös kovan tason asevarustelukierteen siemeniä. Oli tämä katsanto kuinka vanhahtava tahansa, on Itämeren ja arktisen alueen turvallisuusympäristöihin sidotun Suomen ymmärrettävä tarkoin, mitä tämän siemenen mahdollinen itäminen meidän turvallisuusratkaisujemme suhteen käytännössä tarkoittaa.

Sanktiopolitiikan kahdet kasvot ja Nato-kysymys

Keskustelun loppua kohti pohdittiin myös lännen sanktiopolitiikan vaikutusta. Haukkala oli perustellusti sitä mieltä, että sanktiopolitiikalla tuskin on käänteentekevää vaikutusta Venäjän lyhyen tähtäimen käytökseen. Todelliset sanktiot välittyvät vasta normaaleiden markkinamekanismien kautta ja näkyvät reaalitalouden rattaita kuluttavana paineena. Sen sijaan sanktioiden merkitystä on tarkasteltava, Haukkala jatkoi, kansainvälisen politiikan järjestyksen näkökulmasta eräänlaisena signaalina, jolla viestitään pelisääntöjen olemassaolosta ja vaatimuksesta kunnioittaa niitä.

Vielä keskustelun loppupuolella palattiin Naton äärelle. Haukkala esimerkiksi pohti muuttuvan sodankuvan ja konfliktien harmaiden alueiden kasvamisen asettamia haasteita kollektiivisen puolustusajattelun ytimessä oleville turvatakuille. Pohdinta liittynee sodankäynnin ja konfliktien muutoksen lisäksi kehitykseen, jossa turvallisuuskäsityksemme on muuttunut entistä liukuvammaksi; kun kansalliset intressit ovat entistä enemmän sidottuja taloudellisen toimeliaisuuden takaavan valtioalustan häiriöttömyyteen sekä yhteiskunnalliseen luottamukseen, on myös turvallisuuskäsityksemme entistä herkempi. Samalla kollektiivisen puolustuksen paikat ja kohteet hajautuvat, eikä niitä kyetä enää välttämättä hahmottamaan territoriaalisesti puolustuskäsityksen perinteisessä merkityksessä. Ketteryys on hyve myös alati kriisinhallinnan suuntaan liikkuvan sotilaspolitiikan saralla. Toisaalta kollektiivisen puolustusvelvoitteen laventuminen saattaa vain antaa sytykkeen entistä syvemmälle integraatiolle, josta esimerkiksi Naton ilmeisen vahva pyrkimys kyberkyvykkyyksien luomisessa käynee esimerkkinä.

Natosta käydyn keskustelun kohdalla puolustusministeri Haglund valisti kuulijakuntaansa siitä, ettei Suomella ole Nato-optiota missään sellaisessa merkityksessä, että se tarjoaisi kultaisen vip-kortin jonon ohi. Haglundin sanomaa toistettiin myös illan pääuutislähetyksissä. Itse olen tosin käsittänyt optio-analogian lähinnä siitä yksinkertaisesta vinkkelistä, että Suomi on pitkään säilyttänyt mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä (tosin ei muistaakseni nykyisen hallitusohjelman kohdalla) – yksityiskohtaisten jäsenyysneuvottelujen mahdollisen keston sekä Nato-maiden konsensuksen vaateen myöntävälle päätökselle hyvin tiedostaen.

Päivän suurimmat Nato-otsikot repi kuitenkin pitkän linjan ulkopolitiikan vaikuttaja Jaakko Iloniemi, joka totesi Venäjän pitävän Suomea jo de facto Naton liitännäisenä – Suomi siis jakaa Naton velvollisuudet ilman, että sillä on sopimusjärjestön antamia takeita turvallisuudesta. Viime vuoden Kultarannasta jäi päällimmäisenä käteen (puolue)rajat ylittävä konsensus oman puolustuksen ylläpitämisestä ja vahvistamisesta, riippumatta muista linjaavista turvallisuuspoliittisista päätöksistä. Jää nähtäväksi tarjoavatko Iloniemen huomion taustalta avautuvat johtopäätökset eväitä vuoden 2014 Kultarannan hengelle.

Lopuksi

Lopetetaan pohdinta vielä kahteen Haukkalan inspiroimaan huomioon, joita tulkitsen tässä blogistin antamien vapauksien pohjalta (kuten aikaisempiakin esittämiäni kommentteja). Ensinnäkin Suomessa on jatkossakin tarvetta tulkita Venäjän poliittisen eliitin ja turvallisuuspoliittisen liikehdinnän taustalla vaikuttavia intentioita. Se, ovatko ne hyökkäyksellisiä vai puolustuksellisia, on ensisijaisen keskeistä suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kannalta. Toisekseen meidän ei ole syytä tuudittautua helppoihin institutionaalisiin ratkaisuihin ja turvallisuuspoliittisiin sloganeihin – esimerkiksi Nato ei tarjoa mitään kaikkivoipaa reseptiä maailmassa, jota määrittelee kompleksisuus ja kasvava, yksilötasolle jatkuvasti enemmän valuva haavoittuvaisuuden kokemus.

Euroopan turvallisuus, Suomi ja Ukrainan kriisi

Syntyperäinen tamperelainen on Helsingissä aina hitusen hukassa. Mutta se on myönnettävä, että varsinkin ulkopolitiikkaa seuraavalle tutkijalle Helsinki tarjoaa moninkertaisen ajankohtaistapahtumien kirjon Tampereen vastaavaan verrattuna. Ei turpoilut Helsinkiä kotoisaksi tee – kenties päinvastoin -, mutta ainakin allekirjoittaneen vierailualttiutta syrjäisille rannikkoseuduille tämä kasvattaa. Käsitykseni sai vahvistusta, kun väikkäriprojektin tiimoilta järjestämälleni Helsingin reissulle sattui kaksikin Suomen ja Euroopan turvallisuuspoliittista tilannetta ruotivaa keskustelutilaisuutta.

Blogauttelen lyhyet raportit kumpaisestakin tilaisuudesta – tai paremminkin valikoidut nostot, joiden kautta pyrin omasta tulkintavinkkelistäni suodattamaan keskusteluissa esiintyneitä näkökulmia.

Turvallisuuden politiikkaa Nato-kysymyksen ehdoilla?

Ensimmäinen keskustelutilaisuus, johon tämä blogautus keskittyy, muodostui yllättävän, ennakkoluulojen pohjalta lähes epäpyhältä vaikuttavan allianssin pohjalle. Rauhanliiton ja Naton aika -kollektiivin yhteisvoimin järjestämä tilaisuus huokui, jos ei muuten, niin ainakin organisointinsa osalta tervettä rajoja ylittävän dialogin henkeä.

Organisointi tosin olikin sitten se taso, jolle rajojen ylittämiset ja yhteisen sävelen tapailut ylsivät. Vaikka paneeliin osallistuneet eurovaaliehdokkaat – vasemmalta oikealle (istumajärjestyksen mukaisesti) lueteltuna  Heikki Patomäki (vas), Kimmo Kiljunen (sdp), Heidi Hautala (vihr) ja Petri Sarvamaa (kok) – lämpenivätkin tunnin kuluessa vastavuoroiseen sanailuun, ei keskustelun edetessä odotetusti hahmottuneet näkökulmaerot joustaneet nimeksikään. Ei myönnytyksiä. Ei rivien rakoilemista. Näinhän se monesti menee, vaalien alla.

Tilaisuuden juontanut Aki Pulli paalutti panelistien peruskäsitykset heti ensimmäisellä kysymyksellä Suomen turvallisuuspolitiikan perusteista, erityisesti suhteessa maanpuolustuksen järjestämiseen. Sarvamaa kiinnitti ratkaisunsa keskustelun edetessä Nato-jäsenyyden tuoman ”palovakuutuksen” sekä itsenäisen maanpuolustuksen uskottavuuden yhdistelmään; Patomäki ja Kiljunen korostivat liittoutumattomuutta, kuitenkin vivahde-eroin: Kiljusen korostaessa hyvien ja ongelmattomien naapuruussuhteiden muodostavan Suomen turvallisuuden ytimen (minkä mahdollisen Nato-jäsenyyden tuoma naapuruusdynamiikka haastaisi), vierasti Patomäki selvemmin Natoa ja sen turvallisuuspoliittisen merkityksen kasvua, ei vain Suomen turvallisuuspolitiikan suhteen. Heidi Hautala ei sitonut omaa päättelyään, hyvässä tai pahassa, Nato-kysymyksen ympärille, vaikkakin ehdotus Suomen maanpuolustuksen järjestämisen perusteiden päivittämisestä – käytännössä asevelvollisuuden ja laajan reservin mielekkyyden harkinta sodankäynnin ja tästä seuraavia uhkakuvien rajua muutosta vasten – voidaan liittää myös ajatukseen sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuudesta.

Tilaisuuden otsikosta (EuroTurpo) huolimatta keskustelu liikkui korostuneesti Suomen oman navan ympärillä, erityisesti Sarvamaan ja Kiljusen välisen sanailun kohdalla. Sanailu sai henkilökohtaisia piirteitä Kiljusen hyökätessä Kokoomuksen presidentin linjalta poikkeavia ”kellokkaita” vastaan, kun taas Sarvamaa syytti Kiljusta jämähtämisestä menneisyyteen Koivisto-sitaatteineen.

Euroopan yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka nousi kunnolla esiin vasta paneelin loppupuolella, mutta tällöinkin lähinnä kuriositeettina suhteessa ”turvallisuuden ytimeen”, kuten Sarvamaa keskustelun alkupuolella veisteli. Mainittu sananparsi toistui useasti paneelin edetessä, aivan kuin turvallisuuden ulkoreunat tai kompleksisen maailman monisyinen ymmärtäminen ei enää toisi helpotusta luissa ja ytimissä tuntuvaan läpivetoon. Onko turvallisuus pelkistymässä sotilaalliseksi turvallisuudeksi ja turvallisuuden politiikan suhteet historiallisesti rakentuneiden liittosuhteiden kanavoimiksi? Patomäkeä lukuun ottamatta esimerkiksi talouskysymykset tai eurokriisi sekä näihin liittyvä yhteiskuntien sisäisen koheesion hapertuminen eivät nousseet turvallisuuskäsitysten paraatipaikoille. Käsitteellistämällä tapahtuvat politiikkasektorien rajanvedot kertovat paljon puolueiden linjoista ja maailmankuvista.

Eurooppa ja Ukraina

EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan roolin kehittäminen oli selkeimmin esillä Hautalan puheenvuoroissa. Hautala katsoikin EU:lla olevan edelleen tärkeä rooli Ukrainan kriisin ratkaisemisessa, erityisesti suhteessa Venäjään vaikuttamisessa. Epäselväksi jäi, miten EU:n on mahdollista paaluttaa rooliaan tilanteessa, jossa Venäjä katsoo tämän olevan keskeinen tekijä kriisin taustalla vaikuttaviin syihin, kuten Patomäki rivien välissä huomautti – viimeiset viikot ovat osoittaneet, että Venäjän tarjoamat varaventtiilit voisivat sittenkin olla kahdenkeskisissä (tasa-arvoisuuden periaatteesta lähtevissä) neuvotteluasetelmissa Yhdysvaltojen kanssa, kenties riippumattoman Sveitsin vetämän Etyj:n toimiessa välittäjänä.

Patomäki pyrki kiinnittämään huomion laajempaan kuvaan, jossa pyrittäisiin ymmärtämään kaikkien kriisiin sotkeutuneiden toimijoiden näkemykset konfliktin syistä. Huomion kärki kohdistui kaiketi siihen, ettei Euroopassa voida tarkastella Ukrainan kriisiä kaikkivoipaisesta näkökulmasta, vaan tulisi ymmärtää ulospääsy kriisistä symmetrisempänä. Hautala vastaavasti kiirehti kumoamaan eurooppalaisen vasemmiston flirttailun ajatuksella, jossa Ukrainan kriisin syitä yritetään puolihuolimattomasti kaataa eurooppalaisten niskaan (tätä keskustelua en itse tunne kovin hyvin). Kriisin keskiössä – erityisesti sen ratkaisuissa – on Venäjän toiminta, seikka, josta ei verbaalisella akrobatiallakaan pääse karkuun.

Turvallisuusdilemma ja keskustelun abstrakti käänne

Sarvamaa puolestaan intoutui moittimaan kanssakeskustelijoitansa turhan abstraktilla tasolla liikkuvasta tarkastelusta. Kokonaiskuvaa hahmottavan pohdiskelun sijaan Sarvamaa keskittyisi kernaasti siihen, miten Suomi voisi vihdoin saada Naton kautta luontevaksi tuntemansa palovakuutuspolitiikan kuntoon. Tutut, joskin turvallisuuspolitiikan näkökulmasta yhtä valitettavan abstraktit vihjeet arvoyhteisöstä sekä läntiseen järjestelmään tapahtuvasta lopullisesta integroitumisesta nousivat tässä vaiheessa myös esiin. Abstraktiot saivat lisäväriä, kun tutkijataustastaan ammentanut Patomäki kiinnitti huomion kansainvälisen politiikan keskeiseen, ratkaisemattoman epävarmuuden ongelmaan ja tästä seuraavaan turvallisuusdilemmaan. Toisin kuin Sarvamaa vaikutti asiaan suhtautuvan, pidin itse tällaista lähestymistapaa raikkaana ja mahdollisesti keskustelun analyyttistä tasoa syventävänä liikkeenä, joskaan en menisi takuuseen siitä, kuinka tehokas vaaliase esimerkiksi John Herzin [1, 2, 3] teoreettisen turvallisuusdilemma-analyysin puiminen tässä vaiheessa on Patomäen työkalupakkia ajatellen.

Yksinkertaistaen turvallisuusdilemma syntyy siitä perustavasta poliittis-psykologisesta tosiasiasta, ettei meillä ole pääsyä toisen pään sisälle tämän ajatuksia, käsityksiä ja intentioita luotaamaan. Historiallisessa tilanteessa, jossa käsitykset ja ymmärrykset ovat kriisien myötä eräänlaisessa vellovassa tilassa, epävarmuuden psykologinen perusta saa aimo annoksen lisää reaalipoliittisia kertoimia. Esimerkiksi Suomen turvallisuuspolitiikan osalta turvallisuusdilemman klassinen ilmentymä on kysymys siitä, miten Suomen omat turvallisuuspoliittiset ratkaisut tulkitaan muualla – etenkin Venäjällä – sekä miten ja millä ehdoilla itse kykenemme tulkitsemaan näitä muiden tulkintoja ja vaikuttaa niiden luonteeseen.

Suomen kaltaisen pienen valtion keskeisin murhe tässä suhteessa on saada turvallisuuspoliittiset ratkaisut näyttämään niin puolustuksellisilta kuin mahdollista. (Tämä lienee premissi, jonka itse asiassa kaikki panelistit olisivat mitä ilmeisimmin jakaneet. Tässä mielessä olisikin mielenkiintoista pohtia sitä, saattaisiko tämä alustava johtopäätös tarjota eväitä laajemmallekin turvallisuuspoliittisen keskustelun eheytymiselle.) Statuksestaan ja arvovallastaan rimpuilevan suurvallan kupeessa taiteilevan ja edelliselle verraten vastakkaisen arvomaailman omaavan pienvaltion turvallisuuspoliittisten ratkaisujen tulee olla selkeästi signaloituja, itsenäisestikin tehtyinä. Laajemman sopimusjärjestön tai puolustusliiton jäsenyyskysymyksen kohdalla dilemma saavuttaa toki Suomen välittömiä intentioita laajemmatkin puitteet, jotka tulisi ottaa mahdollisimman hyvin huomioon. Tällä tavoin myös aktiivisen ja monitahoisen ulkopolitiikan merkitys turvallisuuden ”kovempaan ytimeen” kohdistuvien ratkaisujen ketjukaverina korostuu. Tai toista urheilumetaforaa hyödyntääkseni: kolmiloikassa ratkaisevan loikan tekemiseen on useita eri tyylejä, eikä alastulotekniikkaakaan tule aliarvioida; yltiöoptimistisesti hutiloimalla (kyllä, tässä kohdin on mahdollista sortua myös innostuneisuuden aiheuttamaan näköalattomuuteen) alastulossa saatetaan menettää kymmeniä senttejä saatavilla olleesta kauden kotimaisesta kärkituloksesta.

Eräällä tavalla myös Sarvamaan retorinen pohdinta siitä voimmeko todella olettaa, että Nato tulkitaan hyökkäysliitoksi, liittyy turvallisuusdilemmaan. Mitä blogin aiheena olleeseen keskusteluun tulee, oli Sarvamaan pohdinta Naton roolista vastaus Kiljusen suorasukaiseen tulkintaan. Kiljusen mukaan Nato (jäsenyys) ei lisäisi Suomen turvallisuutta, vaan pikemminkin vähentäisi sitä. Palovakuutuksen kylkiäisinä saisimme tynnyrin ruutia eteiseemme, Kiljunen yltyi muotoilemaan. Sarvamaa jatkoi pohdiskelevaan tyyliinsä kysymällä, miksei tilanne vaikuta lainkaan tältä kun katsoo Naton jäsenten, etenkin uudempien sellaisten, nykyistä olemusta ja Venäjä-suhteita. Tai kuten eräs aktiivinen turvallisuuspolitiikan keskustelija twitterissä asian ilmaisi: esitetäänkö Suomi-parka jälleen sui generis tapauksena?

Oli miten oli, mielestäni palovakuutus ontuu metaforana. Emme tarvitse lähtökohtaisesti vakuutusta, vaan mahdollisimman vakuuttavan toimintasuunnitelman siitä, ettei palo syty. Toisekseen tarvitsemme toimivan palokunnan, jonka tehtäväkenttä tosin on uhkakuvien ja sodankäynnin hämärtymisen myötä jatkuvassa muutoksessa. Kolmannekseen – siinä vaiheessa kun tragedia on jo tapahtunut ja talo on palanut – voimme saada lohtua palovakuutuksesta, mutta ei turvallisuuspolitiikkaa sovi lohdun ja katastrofien varan rakentaa.

Maailmanjärjestys muutoksessa ja muutos maailmanjärjestyksessä

Erimielisyyksiä siis riitti. Panelistit olivat nähdäkseni yksimielisiä kahdesta asiasta. Ensinnäkin Venäjän toiminta Ukrainaa sekä laajempaa kylmän sodan jälkeistä Euroopan turvallisuusarkitehtuuria kohtaan on tuomittavaa (Patomäen huomautus kokonaisuuden huomioimisesta ei siis sisältänyt ajatusta Venäjän toimien hyväksymisestä, hän kiirehti lisäämään). Toisekseen panelistit olivat tulkintani mukaan varsin yksimielisiä siitä, että maailmanpolitiikan keskeiset toimintatavat, normit ja säännöstöt elävät vakavassa ja pahimmillaan pahaenteisen ennustamattomassa murroksessa. Heidi Hautala mainitsi jopa kansainvälisen politiikan etenevän tällä hetkellä vailla sääntöjä. Ihan näin fatalistinen tilanne ei sentään taida olla (normien mukaista käyttäytymistä ja säännönmukaisuutta on edelleen havaittavissa paljon, kriisistä huolimatta, tai jopa kenties sen johdosta).

Epävarmuuden syvyyttä vahvistaa Ukrainankin kriisin myötä hahmottuva sodankäynnin muutos, jossa informaatiosodan, kansalaisten ja kansan osien tahtotilan ja sosiaalisen koheesion hallintaan kytkeytyvien operaatioiden merkitys on suhteellisesti kasvanut. Miten perinteiset instituutiot, kuten yleiseen asevelvollisuuteen ja laajaan reserviin perustuva maanpuolustus, puolustusliitot kuten Nato, tai valtioiden välisten suhteiden vaaliminen ylipäätään, kykenevät varsin konservatiivisine rakenteineen ja käytäntöineen vastaamaan näihin jälkimodernin maailman mukanaan tuomiin hahmottomiin haasteisiin? Ja ei: pelkkä kyberhype ei ole ratkaisu näihin kysymyksiin, kenties osa ratkaisua toki. Ja edelleen: mikä ratkaisujen joukko edistää ketteryyttämme kohdata edelliset ongelmat alati individualisoituvan länsimaisen kulttuurimme keskeltä? – Siinä filosofisesti orientoituneemman ulkopolitiikan seuraajan kysymys panelisteille. Onneksi yleisökysymyksille ei jäänyt intensiiviseksi yltyneen keskustelun vuoksi kovin paljoa aikaa, ja allekirjoittanut kun on tunnetusti hitauteen taipuvainen hämäläinen…

Yhtä kaikki, häiritsevän polveilevia ja monisyisiä ongelmia. Yksi asia kuitenkin lienee selvää. Venäjä on vakavissaan asettunut haastamaan tulkitsemiensa läntisten arvokäsitysten ehdoilla etenevän maailmanjärjestyksen perusteita. Miten tämä laajempi kansainvälisen järjestyksen perusnuottien oktaavimuutos vaikuttaa Suomelle keskeisten turvallisuuskumppanien, kuten Naton, EU:n, Etyj:n ja muiden monenkeskisten instituutioiden rooleihin ja toimintaan, on siis tuhannen taalan kysymys. Esimerkiksi Naton kohdalla voisimme kysyä myös kysymyksiä ”mihin Nato on menossa?” ja ”minkälainen Nato rakentuu Euroopassa/Yhdysvaltojen tuella Suomen puolustuksellisten intressien näkökulmasta?” sen sijaan, että tyytyisimme vain ”koska Nato?”, ”miksi Nato?”, ”missä johtajuus?” ja ”mitä  Venäjä?” -kysymyksiin. Ehkä edelliset reaalipolitiikasta ammentavat kysymykset palvelisivat myös toistuvasti peräänkuulutettua ”analyyttistä” turvallisuuspoliittista [lue: Nato-] keskustelua hieman alentavalta ja naivilta vaikuttavan myytinpurkamisen ja informaatiokampanjoinnin sijasta. Ulkopolitiikan arki ja sen realiteetit eivät katoa mihinkään, olimme sitten Naton jäseniä tai toimivaa yhteistyötä vaalivia aktiivisia rauhankumppaneita. Tämänkin puolesta olisi keskeistä, että linjansa kiveen hakanneet – niin haukat kuin kyyhkytkin – harrastaisivat nykyistä kampanjointikeskustelua enemmän myös itsekriittistä tarkastelua.

***

Oma tulkintani kaikesta edellisestä on, että Suomen turvallisuuspoliittinen debatti, etenkin poliittisen eliitin osalta, polarisoituu parhaillaan entisestään. Pienen ja omaan yhtenäisyyteensä historiassa paljon laskeneen valtiokulttuurin kohdalla tämä on jo itsessään huolestuttava piirre. Tunnemme varsin hyvin kansallisen eheytyksen ja integraation varaan lasketut menneisyyden tarinat sekä niiden ratkaisevan merkityksen myös turvallisuuden kannalta, oli kyse sitten glorifioidusta Talvisodan Ihmeestä tahi tylsemmästä kommunismin vaikutusta torjuvien keskustavoimien puoluepoliittisesta integraatiosta. Ehkä tulisikin kysyä, missä määrin pääministerimmekin useasti esittämä ajatus individualisoituvasta ja auktoriteettivastaisesta mosaiikkiyhteiskunnasta vaikuttaa ylipäätään edellytyksiimme rakentaa yhteiskunnan kerrosten tasolla koherentisti jäsentyvää turvallisuuspolitiikkaa? Onko turvallisuuspolitiikasta edes mielekästä käydä debattia? Toisaalta on todettava, että kansalaisten maanpuolustustahto – henkisen maanpuolustuksemme lähes pyhäksi valettu perusta aina maailmansotien jälkeisestä ajasta lähtien –, luottamus viranomaisiin jne. ovat säilyneet vahvoina ja kansaa yhdistävinä tekijöinä muodikkaista liberalisoitumisvirtauksista ja puheenparsista huolimatta. Tässäkin ristiriidassa riittää mietittävää, eikä tämä kysymyksenasettelu ole millään tavalla epärelevanttia turvallisuuspolitiikan perusteita pohdiskellessa.

***

(Raportointi illan toisesta, Suomen rauhantutkimusyhdistyksen järjestämästä tilaisuudesta ”Miten ulos Ukrainan kriisistä?”, jääköön myöhempään ajankohtaan ja blogautuksen toiseen osaan. Tässäkin merkinnässä riittänee puitavaa, ainakin alkuunsa.)

P.S. EuroTurpo-keskustelutilaisuuden editoitu versio on käsittääkseni myöhemmin kuunneltavissa Radio Ravun sivuilta. Lisäksi Rauhanliitto ja NatoAika välittivät twiittasivat keskustelun tunnelmia häsärillä #EuroTurpo.

P.P.S. Jos joku teoreettisemman pohdiskelun maailmaan harhautunut kiinnostui perehtymään yllä mainittuun turvallisuusdilemman käsitteeseen, suosittelen lämpimästi Ken Boothin ja Nicholas Wheelerin teosta Security Dilemma: Fear, Cooperation, and Trust in World Politics (2007), joka on mielestäni paitsi oivallisin ja syvällisin yleisesitys turvallisuusdilemmasta, myös verraton ja runsailla historiallisilla esimerkeillä varustettu opus kansainvälisen politiikan perusteiden opiskeluun.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist