Asenteellista tutkimusta asenteista – EVA:n raportti populismista
7 kesäkuun, 2017 Jätä kommentti

Wikimedia Commons; US ”Judge” magazine, 1896.
Elinkeinoelämän valtuuskunta julkaisi eilen populismia käsittelevän raportin ”Tyytymättömyyden Siemenet – Mistä populismi tulee?” Raportin eniten huomiota saanut kirjoitus vaikuttaisi ensireaktioiden perusteella olevan EVA:n tutkimuspäällikkö Ilkka Haaviston käsialaa. Heikohkosti lähteistetyssä selvityksessään Haavisto jakaa populismin kahteen karsinaan: nativistisen ja egalitaristisen populismin variaanttiin.
Haaviston selvitys pohjautuu EVA:n asennetutkimuksesta kerättyyn dataan. Se rakentuu paikoin varsin johdatteleviin ja täten jo itsessään selvästi asenteellisiin kysymyksiin ja väittämämiin (”markkinavoimat ohjaavat liikaa suomalaisen yhteiskunnan toimintaa”; ”Suomi on mennyt liian pitkälle globalisaatioon…”). Selvitystyön analyysirunko muodostuu siis jo lähtökohtaisesti tiettyä ristiriitaulottuvuutta ilmentävistä kysymyksistä. Tasapainottavat, korjaavat ja kontrolloivat kysymykset puuttuvat.
Näiden metodologisten manööverien kautta – ilman taustoittavaa kirjallisuuskatsausta tai analyyttistä pohjustusta – populismi tyhjenee selvitystyössä viiteen asenneulottuvuuteen, jotka ovat: maahanmuuttokriittisyys, globalisaatiokriittisyys, eliittien vastaisuus, markkinakritiikki ja tuloerojen vastustaminen.
Kyllä, Haavisto rinnastaa myös tuloerojen vastustamisen populistiseksi asenteeksi, vaikka jo kaltaiseni taloustieteen ummikkokin saattaa aavistaa, että tuloeroja voi tasata muutoinkin, kuin vain varakkaimman eliitin kustannuksella. Tässä kohti Haavisto tukeutuu (s. 29) Niall Fergusonin varsin lyhyeeseen blogitekstiin (jossa Ferguson puolestaan tukeutuu tuloerojen vaikutusten osalta Thomas Pikettyyn ja Emmanuel Saeziin). Blogitekstissään Ferguson pikemminkin käsittelee populismiksi kutsutun ilmiön taustalla vaikuttavia laajempia yhteiskunnallisia mekanismeja ja kehityskulkuja. Ferguson ei siis esitä typologiaa populismista arvoina tai asenteina.
Tämä jättää Haaviston tulkintaan kieltämättä varsin monetaristisen vivahteen. Onko tarkoituksena sanoa, että tuloerojen kasvun hyveellisyys ja vaurauden valumaefektin kaltaiset konstruktiot tulisi ottaa sellaisenaan yhteiskunnallisina totuuksina, jotka voidaan kyseenalaistaa vain populistisin perustein? En ole tämän alan asiantuntija, joten en tohdi itse kysymykseen vastata. Tieteentekemisen ammattilaisena voin kuitenkin todeta, että tutkimusasetelman piilotettuja taustaoletuksia ei ole tässä selvitystyössä avattu kovinkaan suurella pieteetillä.
EVA:n raportti vaikuttaisikin populismin sijaan tutkivan ennakkoluuloja, yleistyksiä ja stereotypioita. Täten se on itsekin vaarassa lipsahtaa populismiksi – ainakin jos seuraa sen esittämää väljähköä tulkintaa itse ilmiöstä.
Egalitarismin ja nativismin rinnalle selvitykseen olisi hyvin mahtunut esim. libertaristista ”populismin” varianttia luotaava kysymyspatteristo, kuten ”valtio ja julkinen sektori ovat liian isoja”; ”virkamiesvalta ohjaa yhteiskuntaa liikaa”; ”yhteiskunnan tukia tulee ohjata (pien)yrittäjille” jne. Nämä kysymykset olisivat aivan hyvin voitu johtaa raportin johdantona toimivan Zakarian (s. 13) populismille antamista määritelmistä, joista yksi on ”epäluulo vakiintuneita instituutioita kohtaan”.
Tällaisilla kysymyksillä olisi saatu kokoomuksestakin leivottua populistinen puolue; se kun edustaa selvityksestä ainoana selvästi erottuvana vastaajaryhmänä heikkoa alttiutta populismille (ollen näin käänteisesti ”eliitin” ilmentymä).
Tutkimuksellisessa mielessä EVA:n selvityksen keskeisin ongelma vaikuttaisi olevan tutkimusasetelmaa ohjaavien käsitteiden väljyys. Ongelma varjostaa nähdäkseni populismia käsittelevää ajankohtaista keskustelua laajemminkin. Populismista on hyvää vauhtia tullut monien muiden yhteiskunnallisesti kiistanalaisten käsitteiden tavoin eräänlainen ”tyhjä merkitsijä” (empty signifier), joka voidaan täyttää käyttäjän itsensä siihen yhdistämillä merkityksillä ja asenteilla. Tällä tavoin esimerkiksi poliitikon karismaattisuus ja taitava retoriikka vaikutetaan monesti esitettävän riittävinä ehtoina populismille. Vastaavasti esimerkiksi suurta kansansuosiota nauttivan Jyväskylän rallin järjestämiseen liittyviä kriittisiä huomioita esittävää kunnallispoliitikkoa voidaan paradoksaalisesti syyttää ”äärivihreästä populismista”. Anything goes!
Mutta palataan EVA:n raporttiin. Populismin itsensä lisäksi esimerkiksi globalisaation käsitettä ei raportissa määritellä, puhumattakaan käsitteen moniulotteisuuden ja kiistanalaisuuden problematisoinnista. Aiheesta löytyisi kyllä kosolti akateemista tutkimusta. Ylipäätään raporttia leimaa varsin kapeaksi osoittautuva alan tutkimuskirjallisuuteen tukeutuminen.
Mutta kenties tutkimuksellinen pieteetti ei olekaan EVA:n kaltaisen, varsin selkeästi tiettyä yhteiskunnallista intressiryhmää edustavan instituution keskeisimpiä hyveitä ja tarkoituksia. Tässä valossa raportti on itsessään varsin selvästi yhteiskunnallinen tuotos ja kannanotto. Siinä ei sinänsä tietysti ole mitään väärää tai ihmeellistä.
Raportin selvästi ansiokkain ja tutkimuksellisin kirjoitus on Juha Ylisalon katsaus suomalaisten demokratia-arvoihin. Oireellista kyllä, uskon Ylisalon tutkimuksellisen otteen tekevän hänen tekstistään samalla raportin vähiten huomiota ja kiinnostusta herättävän osan. Kuten me tutkijat tiedämme, hienosyinen tutkimustulosten raportointi ja metodologisten valintojen problematisointi ei todellakaan ole mikään menestysresepti oman tutkimuksen vaikuttavuuden ja julkisuusarvon kasvattamiselle (joskaan ei välttämättä myöskään este sille). Tendenssi vaikuttaa olevan pikemminkin päinvastainen, eli ”populisoiva”: yksinkertaistukset ja pelkistykset, jollaisena Haavisto oman typologiansa toki myös esittää, myyvät. Ilmiöhän on tuttu myös (populisti)johtajien todellisuutta tietoisesti pelkistävästä retoriikasta.
Ylisalon mielenkiintoisen artikkelin lisäksi EVA:n raportti tarjoaa myös hyvää materiaalia yhteiskuntatieteellisten alojen yliopistotason tieteenteoriaa käsitteleville kursseille. Raportin kautta voi vaikkapa pyytää opiskelijoita peilaamaan tieteellisen tutkimuksen ja tiedon rajanvetokriteereitä suhteessa arkitietoon ja muihin tutkimusgenreihin; myös tutkimusasetelman rakentamisen, tutkimusongelmien määrittämisen sekä tutkijan yhteiskunnallisen aseman pohtimiseen raportti käy hyvänä materiaalina (joskaan ei malliesimerkkinä).
On tärkeää korostaa, että ensisijaisesti yhteiskunnallisesti vaikuttamaan pyrkivässä tutkimuksessa ja ”selvityksissä” ei sinänsä ole mitään vikaa. Päinvastoin on hyvä, että tärkeästä aiheesta keskustellaan. Kriittinen reflektio tutkimusasetelmaa ohjaavista valinnoista ja käsitteiden määrittelyistä ei kuitenkaan olisi pahitteeksi tässäkään genressä. Itse odotan seuraavaksi mielenkiinnolla, miten populismiin varsinaisesti perehtyneet politologikollegani reagoivat EVA:n raportin tuloksiin.