Libertanistisesta idealismista ja järkyttämisen poliittisesta taidosta

Aikoinaan yläasteikäisenä tapasin järkyttää vanhempiani esittämällä kaikenlaisia yhteiskunnallisia äärilaitoja myötäileviä ajatuksia (pois lukien natsihommat – joku raja näilläkin oli). Leikkiin kuului mm. kylmäpäinen leniniläisen vallankumouksen perusteeseillä argumentointi (olin kai lukenut jonkun kirjan aiheesta). Homman juju oli tietysti kapinointi, mikä vaikutti sitä onnistuneemmalta mitä änkyrämpää ja utopistisempaa ideaalia kohnotukseni edusti suhteessa konformistiseksi haukkumaani keskiluokan taaperrukseen. Myöhemmin, ehkä lukioikäisenä, korvasin kommunismikortin kovan luokan luonnontieteellisellä reduktionismilla (en toki tuolloin osannut käyttää tällaista käsitettä) – millään ei ollut enää mitään merkitystä, olimmehan kaikki vain kimppu alkeishiukkasia ja niiden välisen deterministisen dynamiikan välittäjiä… tai jotain sen suuntaista.

En oikeasti ymmärtänyt leniniläisyydestä tai materialistisesta reduktionismista tuolloin mitään (enkä varmaan vieläkään). Pointti oli lähinnä silloin tällöin järkyttää vallitsevaa tasapainotilaa, mitä nyt baarissa juoksemiselta ja futiksen-/tietokoneenpeluulta ehti.

Kuluneen viikonlopun aikana niin sosiaalisessa kuin epäsosiaalisessakin mediassa velloneessa ns. ’lapsilisäkeskustelussa’ on käsittääkseni näitä samoja aineksia. Ainakin itse olen järkyttynyt. Samalla on kuitenkin ollut ilo tutustua Itävaltalaisen taloustieteellisen koulukunnan mahtaviin teeseihin. Itseäni harmittaa, etten lukioikäisenä tuntenut rothbardilaisen anarkokapitalismin, kompleksisen systeemiajattelun ja laajemmin vulgaarin libertanismin perusteesejä (enkä toki tunne vieläkään, mutta olen näkevinäni heidän teoriansa tieteenfilosofisen asetelman). Näillä teeseillä jos millä olisi varmasti saanut järkytettyä yhtä sun toistakin hyvinvointihorroksessa haahuilevaa vanhempaa yhteiskunnan jäsentä.

Viittaan tässä tietysi eräisiin (talous)poliittista laitaoikeistoa läheneviin herranalkuihin, jotka ovat menneen viikonlopun aikana saaneet oman 15 minuutin hetkensä. Nämä änkyrät osaavat hommansa hemmetin hyvin, juuri niinkuin pitääkin. He tukeutuvat asialliselta vaikuttavaan argumentointityyliin (no oikei, koko keskusteluryöpyn avannut Schubakin facebook-kommentti ei ollut asiallinen), palauttavat keskustelut muutamaan heuristisesti väkevään empiirisen todistusaineiston ulkopuolella olevaan pointtiin, jotka ovat tavallaan niin kaikenkattavia, etteivät enää selitä mitään. Eräänlaista talouspolitiikan kielelle käännettyä metafyysistä spekulaatiota siis (Hegeliläisyys ja absoluutit, anyone?). Tärkeintä kuitenkin on, että näillä pointeilla hieman uneliaat, omien lähtökohtien oikeutusta harvoin pohtivat valtavirran edustavat saadaan raivon partaalle. Esimerkillistä toimintaa!

Kysymys on tietysti sillä tapaa vakava, ettei kyseinen remuremmi enää käsittääkseni ole lukioikäistä, eikä heidän tavoitteenaan ole mitä ilmeisemmin (vain) järkyttää, vaan ihan tosissaan vaikuttaa. Itse olin aikoinani sen verran säyseä sekä vailla itseluottamusta (vai järjissäni?), etten saattanut järkytysharrastustani ihan näin pitkälle. Nämä libertaanit sen sijaan ovat vakavissaan, vakaumuksellisia, oman suljetun järjestelmän piirissä lukeneita sekä helvetin kovapäisiä. He esittävät agendansa tieteenfilosofisiin perusteisiin tukeutuvalla loogisella konstruktiolla, jota teoriaksikin kutsutaan. Tällaiseen suljettuun järjestelmään uskominen vaatii paljon duunia ja itseluottamusta. Lisäksi jengi on ainakin osittain ihan puoluepoliittisestikin aktiivisia, vaikka luulisi ensinäkemältä Kansallisen kokoomuksenkin tarjoavan hieman liian konservatiivisen kaikupohjan näin kylmäkiskoisille ajatuksille.

Ja tähän väliin lyhyt, mutta terveellinen disclaimeri: yksilön vastuussa ja vapaudessa on hyvinkin paljon järkeä, no doubt about it. Toisinaan olen sitä mieltä, että tätä vastuuta kyllä pantataan byrokratian rattaissa hieman liiaksikin. Öljytkää nämä rattaat! Toisinaan valtiovalta ihan oikeasti näyttää lähinnä kafkamaisia kasvojaan. Lyökää näille kasvoille! Mutta… historiallisuutta  eivät nämäkään libertanistien käsitteet ja niihin kytkeytyvät käytännöt pakene, eivät vaikka kuinka harrastaisimme niiden verukkeella sujettuja järjestelmiämme ja niiden sisällä tapahtuvaa loogista järkeilyä. Se, mitä vapaus on ja mitä sillä voidaan saavuttaa, ei ole revittävissä irti siitä historiallisesta taakasta, jota kulttuurissamme kannamme, eikä pelkistettävissä empiiristä todistuaineistoa pakoileviin idealistisiin teeseihin. Hieman oireilevasti myös nämä libertaanikot vaikuttavat rivien välistä myöntyvän historiallisuutemme asettamille reunaehdoille. Esimerkiksi vaatimus yhteiskunnan tukimekanismien lakkauttamisesta ”…asteittain järjevällä aikavälillä” sisältää toisaalta käsityksen historiallisen muutoksen mukautuvuudesta (-> ’aikavälillä’) että tämän muutoksen sisällön avoimuudesta (-> ’järkevällä’).

Mutta takaisin aiheeseen. Mielestäni ’lapsilisäkeskustelu’ ja siitä tuulta siipiinsä saanut libertanistinen fraktio (onko sellaista oikeasti? Kuinka paljon tätä jengiä on?) opettaa meille jotain merkittävää omasta ajastamme.

Ensinnäkin olen taas hitusen enemmän ymmärtävinäni mitä tehtävää puoluepoliittinen ryhmäkuri ajaa liberaalissa demokratiassa. Ryhmäkuri ei niinkään tarjoa meille hedelmällisen dialogin tyyssijaa, mutta toimii sitäkin verrattomampana poliittisen keskustelun ääriaineksia hiovana koneistona. Ei liene mikään yllätys, että juuri kovan luokan libertaanien yritykset pistää pystyyn puoluepuljuja ovat olleet verrattain heikkoja pyristelyitä (onko tähän kellään vastakkaisia esimerkkejä?).

Entä miten ja mistä tällaisia suljettuihin konstruktioihin piinkovasti uskovia kovistelijoita syntyy? Minkälaisen kasvatusympäristön nämä mielipiteet ja itseluottamus vaativat? Ollaanko tässä menossa sellaiseen suuntaan, että pedagogisessa valtavirrassa Suomessakin jo kohta kolmatta vuosikymmentä vaikuttava konstruktivistinen oppimiskäsitys luo omia haudankaivajiaan? Ovatko kaikki mielipiteet oikeasti yhtä tärkeitä ja oikeita? Käsi pystyyn: kuka oikeasti uskoo tällaiseen latteuteen? Onko jokaisella oma henkilökohtainen oppimistapansa, jota tulee paapoa – seurauksista välittämättä? Ottivatko konstruktivistit huomioon ne kaikki käytännön seuraukset, joita tällainen oppimiskäsitys mahdollisesti tuottaa?

Entä sitten sosiaalinen media (some); uskallan väittää, että ennen somea tätäkään kohua ei olisi syntynyt (olipas kerrassaan rohkea väite). Some tuottaa keskustelulle hyvinkin demokraattiselta vaikuttavan kehikon. Tittelit, hyvä-veli -verkostot ja poliittiset lehmänkaupat eivät enää paljon vaikuta siihen, kuka päräyttää ilmoille seuraavan some-keskustelua ohjaavan manifestinsa Uuden Suomen karnivalistisilla palstoilla. Taustalla vaanii tietysti eräänlainen kognitiivinen dissonanssi: somettuneet henkilöt (allekirjoittanut näiden joukossa) alkavat elää somettunutta todellisuutta, jossa päivänsomettuneet kysymykset näyttävät valtakuntaakin isommilta. Oikeasti ketään ei kiinnosta, mikä on tavallaan vähän sääli. Näin ei toki aina ole (esim. kyseisen kohun nopea leviäminen epäsosiaaliseen mediaan toki kertoo jotain nyt käsillä olevan ilmiön mittasuhteista). Mutta se pointti: demokratiahan on aina kategorisesti hyvästä, eikö?

Ja sosiaalinen media edustaa demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia? Vastaukseni molempiin kysymyksiin on kyllä ja ei. Puutun kuitenkin vain jälkimmäiseen. Some edesauttaa yhtä lailla äärilaidoilla kukkivia mustavalkoisia asetelmia, joiden kautta etenevä keskustelu typistyy dogmaattiselta pohjalta suollettuun argumentaatioon premissipommituksineen, parhaimmillaankin vastustajan kommenttien argumentaatiovirheisiin juuttumiseen. Keskustelu ei etene kysymyksen muodossa, eikä sitä ohjaa suopeus toisen näkökulmille – kaksi dialogisuuden keskeistä elementtiä vaikuttavat yleisesti hukkuvan siinä vaiheessa, kun nettiselain avataan.

Mitä sitten puoluepolitiikkaan tulee? Kokoomuksen kenttä, nuorisojärjestö itse mukaan lukien, on irtisanoutunut nuorisojärjestönsä radikaalimman siiven kommenteista (tai ainakin keskustelun lapsilisään liittyvästä osasta – osa libertaaneista ei edes kuulemma kuulu liian konservatiivisena pitämäänsä Kokoomukseen). Onko käsillä jokin Kokoomuksen sukupolvien välinen kriisi? Käsittäkseni ei, vaikka näkemykset vaikuttavatkin yhteensovittamattomilta. Niin, ja juuri Kokoomushan markkinoi itseään puheenjohtajansa sanoin puolueena, jolla ”ei ole vihollisia”, which is nice. Vai tulisiko lause tarkentaa muotoon ”ei ulkopuolisia vihollisia”. Mitä politiikan sisältöön ja muotoon tulee, vaikuttavat viralliset Kokoomuksen ajamat politiikkalinjat, kuten julkisten palveluiden kilpailuttamisen kehittäminen sekä pehmeähkö julkisen talouden kuristuspolitiikka, ihan mahdollisuuksien ja kaiken järjen rajoissa olevilta aloitteilta, kun niitä verrataan libertaanidogmaatikon unessa hykertävien viikareiden kylmäkiskoisiin näkemyksiin. Ja näin avattiin ovi salaliittoteorioiden synkään kammioon…

Ehkä tästä opitaan taas monenmoista. Itse olen ainakin oppinut viikonlopun aikana paljon (etenkin tietyistä ansiokkaista kommentaareista), en vähiten Itävaltalaisesta taloustieteestä, vaikka vannoin käyttävän kaiken aikani futiksen seuraamiseen. Ärsyttävää tämä politiikka, kun koko ajan vainoaa, etenkin somessa…

Advertisement