Archives of Pain

Musiikki voimaannuttaa. Se kirkastaa katsetta ja tekee ympäriltä avautuvan maailman sotkuisuudesta ymmärrettävämpää. Perinteisesti tämä tehtävä on varattu tutkijoille, analyytikoille ja aikalaiskommentaattoreille. Kirjallisuudesta löytyy varmasti myös runsaasti vastaavanlaisia, maailman jäsentämiseen ohjaavia kokemuksellisia väyliä. Itselleni musiikki on kuitenkin aina ollut ylivertainen elähdyttäjä esimerkiksi kaunokirjallisuuteen nähden. Napakka, ajatuksella rakennettu pop-biisi antaa ehkä kaunokirjallista kerrontaa enemmän liikkumatilaa levottomalle mielikuvitukselleni.

Musiikkiin ei pitäisi reagoida kirjoittamalla. Musiikki on parhaimmillaan käskevää, ei haltuun-otettavaa. Musiikki tulisi tuntea ruumiillisesti. Musiikkikriitikon ammatti on käsitteellisesti perverssi ajatus. Tällaisen ammatin keksiminen kertonee jotain olennaista ihmislajin valistuksen ajan jälkeisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä (kirjoittamalla musiikkiin vastaaminen on ihan ok, jos kyse on pyyteettömästä, ja täten kriitikon tehtävää huomattavasti primitiivisemmästä fanittamisesta). Jarvis Cockerin levyn kansilehdessä kielletään lukemasta lyriikoita musiikkia kuunnellessa. Olen varma siitä, että kehotukseen sisältyy jokin keskisuuri viisaus, ja että sillä on yhteys edellä sanomani kanssa (”tottakai luet niitä lyriikoita, jos siltä tuntuu”).

Musiikkiin tulisi vastata tanssimalla, ottamalla musiikki kehollisesti vastaan, kohdata se synapsimyrskyinä aivolohkoissa ja antaa sieltä spontaanisti kehittyvien käskyjen ohjata kehoa omilla ehdoillaan. Tanssia voi myös aivan liikkumatta. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun suljet silmäsi juuri suosikkikertosäkeesi tai sykähdyttävästä väliosiosta nousevan sotkuisen kitarasoolon edellä. Tai silloin, kun Morrissey vihdoin kajauttaa jossain kolmen minuutin kohdalla: ”Life, life is a pigsty!” Kehon näkyvä liike toimii monesti vain pyyntönä aivoille tunnetilan ylläpitämisestä.

Toinen luonteva tapa vastata musiikkiin on tuottaa ja tehdä sitä itse. Pop-musiikin historia lienee tästä näkökulmasta lähinnä yksi hemmetin iso reaktioiden, tunteiden purkautumisten ja eläytymisten intertekstuaalinen syherö, ristiviittausten verkosto, jonka helposti hallittavasta perusperiaatteesta on sittemmin osattu ottaa myös kaikki markkinakapitalistinen ilo irti.

Musiikin tarjoamista voimaannuttavista hetkistä keriytyvä näkymä on kuitenkin usein kaikkea muuta kuin lohdullinen. Musiikin voiman nostattamat tuntemukset kiinnittyvät toisinaan turhankin musertavasti ympärillä vellovaan maailmanpaloon, tai, jos niikseen on, henkilökohtaiseen synkistelyyn. Ja sitten, kuin ihmeen kaupalla, nämäkin pienuuden kokemukset kääntyvät useimmiten voimaannuttaviksi.

Tämän merkinnän vaikutin oli juuri tällainen kokemus. Syyriassa palaa, Ukrainassa palaa ja kytee, Etelä-Sudanissa kiehuu… Maailmassa vellovien sotien lukumäärä on parin viimeisen vuoden aikana lähtenyt nousuun ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun taitteen. Ja tämäkin ilmentää lopulta vain suoraa, fyysistä väkivaltaa ja sen kursailemattomaksi käynyttä summittaisuutta, jättäen rakenteellisen väkivallan kokemukset varjoihinsa.

Tutkijan saappaisiin astumalla tulimyrskyssäkin vellova maailma saadaan toisinaan näyttämään hämmästyttävän haalealta. Etäältä tulimyrskyä analyyttisesti mittailevan yhteiskuntatieteilijän näkökulma on kyllä välttämätön – tätä on ehkä hyvä korostaa, jottei kirjoituksesta välittyisi väärää kuvaa -, mutta sellaisenaan monesti varsin kylmä, henkisesti etäiseen tarkkailijan näkökulmaan nojaava. Tästä näkökulmasta ponnistaen maailmasta kannetaan pahimmillaan ”huolta” tavoilla, jotka latistuvat pikkumaisiksi oikeassa olemisen osoittamiseen varatuiksi näpäytyksiksi.

Mutta, kuten sanoin, yleisesti ottaen tämä etäältä mittailevan analyytikon perspektiivi on äärimmäisen tärkeä. Sen kadottaminen keskuudestamme olisi luultavasti suorassa yhteydessä tulimyrskyn laajenemisen kanssa. Sisälläni asuva, maailmaa etäältä tunnusteleva analyytikko ei kuitenkaan selviäisi tasapainoisena ihmisenä ilman musiikin kaltaisia kirkastavia ja vahvasti kehollisia voimia (musiikki ei toki ole ainoa kehollista tasapainoa edistävä harraste).

Otetaan esimerkiksi tähän merkintään innoittanut biisi. Kyseisen Manic Street Preachersin klassikkobiisin kertosäkeen nimilistan jatkeeksi on nykyään turhankin paljon tunkua. Osaammeko kunnioittaa – etäältä haltuun ottamatta – diktaattoreita ja massamurhaajia riittävällä päättäväisyydellä? Onko vastauksemme riittävän luja? ”Don’t be ashamed of slaugter” – yksi pop-musiikin historian poliittisesti latautuneimpia ehdotuksia, jonka Assadin kaltaiset hahmot tekevät turhankin ajattomaksi.

Tällä yhtyeellä, etenkin juuri tällä kyseisellä levyllä, on eittämättä ollut hyvin merkittävä rooli maailmankatsomukseni kehittymiselle. Tai näin ainakin uskon. Kyseisessä yhtyessä yksi jannu tosin painoi maailmasta huolta jo hieman liiaksikin. Tämä välittyy niin kyseisen kappaleen lyriikoista kuin itse musiikistakin (mikä bassoriffi, mikä James Dean Bradfieldin puhelinlinjoja pitkin vyöryvä loppusoolo!). Richard James Edwardsille ulkokohtainen, maailmanpaloa latistava analyyttisyys olisi luultavasti tehnyt vain hyvää, mutta hän ei tainnut siihen valitettavasti olla kykeneväinen, eikä hänen lähipiirissään tätä tarvetta uskallettu aina täysin tunnustaa. ”Tasapaino” oli hänelle luultavasti kieliopin tylsimpiä ja konformistisimpia sanoja. Niin alkaa valitettavasti olla myös yhä suuremmalle ihmisjoukolle, jatkuvasti lähempänä.

Me olemme vastuussa siitä, että näin ei käy.

***

En kehtaa kopioida tähän kyseisen kuolemantuomion ja anteeksiannon merkityksiä luotaavan kappaleen sanoituksia – siinä määrin kontroversiaalit ne ovat – mutta ne löytyvät tulkintoineen esimerkiksi täältä. Saa lukea myös kuunnellessa.

Mainokset

Äärimmäisyyksiä ajassamme?

Suomen henkinen ilmapiiri osoittaa taantumisen merkkejä. Kuluvan kesän aikana – tai kenties osuvammin kevään eduskuntavaalien jälkeen – väkivallalla keimailevat purkaukset, tähän liittyvä suoranainen muukalaisviha sekä kehityksen polttoaineena toimiva hiljaisen hyväksynnän kulttuuri sekä piilorasismi ovat vaikuttaneet voimistuneen.

Olen tuntenut itseni varovaiseksi. Kenties kyse on sittenkin vielä hallittavissa olevasta ilmiöstä, olen huomannut ajattelevani, jonka mittasuhteet sosiaalisen median kuplani sekä valikoitu lehdistöotantani suodattaa todellista isommaksi. Mutta tällöinkin epäilys koskee vain ilmiön mittasuhteita, ei sen luonnetta ja olemassaoloa. Olen havaitsevinani kyynistymistä, suorastaan fatalismia, suhteessani sosiaaliseen mediaan, jonka syöverit vaikuttavat entisestään kuormittuvan salaliittoteorioista, herrainvihasta ja vulgaarista populismista ansaintalogiikkansa ammentavien ”verkkojulkaisujen” tuottamasta ryönästä. Poliittisten auktoriteettien orgaanisella nationalismilla sekä muukalaisvihalla keimailevat kommentit ovat tuottaneet tätä vahvistavan mentaalisen ’trickle down’ -efektin, joka täyttää ryönäallasta entisestään.

Vulgaarilibertanistinen relativismin eetos (”jokainen on oman onnensa ja totuutensa seppä”) sekä arvokonservativismi lyövät tässä yhtälössä perverssillä tavalla kättä yhteen. Samalla kun Totuus saa aivan rauhassa rakentua markkinakapitalistisen kulutusyhteiskunnan perusyksiköksi nostetun suvereenin yksilön mielenmaisemassa (”tämä on minun MIELIPITEENI, eikä minun sitä tarvitse perustella”), palautuu totuuden asiallinen sisältö ja siitä kumpuavat käytännön seuraukset parokiaaliseen utopiaan, jossa yksilöt tulevatkin karsinoiduksi erilaisten kansallisten myyttien mukaiseen järjestykseen esimerkiksi fyysisten ominaisuuksiensa perusteella.

Populismin käyttövoimasta ammennetaan myös sofistikoituneemmin ja hienovaraisemmin keinoin. Esimerkkinä käynevät ehdotukset ’norminpurkutalkoista’, joiden henkeä on sittemmin iltapäivälehtien sivuilla ryyditetty karikatyyrimäisillä esimerkeillä ’sääntelykummajaisista’. Normeja voi – ja tulee – kehittää (viittaan tässä siis tietoisiin vaikutuksiin tähtääviin lakeihin ja sääntöihin rinnastettavaan merkitykseen, en esimerkiksi ’kulttuurisiin normeihin’); valtionhallinnon – joka on tilastojen valossa Suomessa varsin pieni ja eittämättä tehokas – toimintoja olisi hyvä tehostaa, jotta paperinpyörittelystä vapaata aikaa lain toteutumisen valvonnalle riittäisi enemmän.

On kuitenkin hieman ongelmallista tehdä tästä varsin arkijärkisestä tavoitteesta äänestäjien primitiivituntojen kanssa keimailevaa ulkonäköpolitiikkaa. Vastaavalla tavallahan vasemmistopopulismi saattaa vedota kansojen syvissä riveissä kytevään epäluuloon suuryrityksiä, pankkiireja sekä mitä lie ”kapitalistisen riiston magnaatteja” kohtaan. Nokkelalla, populismista ammentavalla retoriikalla on kuitenkin myös välillisiä seurauksia. Esimerkiksi norminpurkutalkoita ehdottavien listojen ilmestymisen yhteydessä (tai niitä ennen) vaikuttaa kasvaneen sosiaalisen median ryönäsammiossa kupliva vihapuhe myös esimerkiksi virkamiehiä kohtaan. Yleinen eetos ’julkeaa sektoria’ ja tätä kautta virkamiehiä vastaan kerää vipuvartta tästä hienovaraisemmasta populismista. Tämän linkin katkaiseminen ilman, että ajatuksesta hyvän hallinnon ja laillisuusperiaatteen kehittämiseen luovuttaisiin, olisi mielestäni vastuullista politiikkaa.

Vastakkainasettelut lisääntyvät. Toimittajat ja tutkijat ovat tunnetusti saaneet oman osansa tästä latingista. Ja nyt kasvavassa määrin myös poliitikot, kuten ministeri Stubbin ja hänen perheensä henkilökohtaista koskemattomuutta törkeästi rikkonut tapaus hiljattain osoitti. Kokonaisvaikutuksena on pelon ja ahdistuksen ilmapiirin kasvu yhteiskunnassa, joka on vahvasti riippuvainen kaikenlaisista (ja kaikenlaisten) ihmisten välisistä kohtaamisista, avoimuuden säilymisestä sekä näiden tuottamasta luontaisesta toimeliaisuudesta. Vaikenemisen ja kohtaamattomuuden kulttuuri kuitenkin vahvistuu jatkuvasti. Siihen yhteiskunnallamme ei ole pitkässä juoksussa varaa. Ehkä kursorinen vilkaisu historiaan auttaa – tai ahdistaa.

Paluu menneisyyteen?

Ei sen näin pitänyt individualisoituvan mosaiikkiyhteiskunnan utopiassa mennä. Natiaiset latelevat päiväkodeissa vanhemmiltaan omaksumia rasistisia asenteita ja puolihuolimattomia letkautuksia. Äärivasemmistolainen anarkismi sekä toisaalta kansallispopulistinen herrainviha ammentavat oudolla tavalla samasta sammiosta. Jälleen yksi aikamme paradokseista. Ajatuksen vaeltavat puoliväkisin maailmansotien väliseen aikaan: taloudellinen ahdinko (tuolloin suoranainen romahdus); liberalismin henkinen romahdus; kansainvälisen järjestyksen legitimaatiokriisi; rotuhygieniaa korostavien ajatusten esiinmarssi…

Historioitsija Eric Hobsbawn on teoksessaan Äärimmäisyyksien aika nostanut esiin tekijöitä, jotka haastoivat liberaalidemokraattisen järjestyksen maailmansotien välisenä aikana: ensinnä tulivat ilman modernia ideologiaa toimineet vanhoilliset konservatiivit, jotka tukeutuivat ”orgaaniseen valtioijohtoisuuteen” vastustaessaan sekä liberaalin individualismin että työvänliikkeen ja sosialismin perinteistä yhteiskuntajärjestystä haastavaan uhkaan. Luokkataistelua haluttiin hillitä rakentelemalla teorioita yhteiskunnallisesta hierarkiasta. Tätä pönkittämään tuotettiin ”erilaisia korporativistisia teorioita, joissa liberaali demokratia korvattiin taloudellisten ja ammatillisten eturyhmien edustukseen perustuvalla järjestelmällä.”

Fasistinen oikeisto erosi toimintatavoiltaan alkuvaiheissa ei-fasistisesta oikeistosta Hobsbawmin mukaan siinä, että fasistit alkoivat alusta alkaen mobilisoimaan kansanjoukkoja alhaalta päin. Kuin huomaamatta fasistiset muotivirtaukset alkoivat vetää mukaansa ”kaikenlaisia taantumuksellisia teoreetikkoja”, Hobsbawn jatkaa. Toisaalta perinteen ylläpitäminen muuna kuin historiasta johdettuina, ihmismassoja mobilisoivina myytteinä – heidän rakentamansa menneisyys oli ”keinotekoinen” -, ei ollut fasisteille keskeistä; perinteisen yhteiskuntajärjestyksen rakenteen ylläpitämisen sijasta (conserve, säilyttää) fasistit keskittyivät edistyksellä pelotteluun: ”[fasistit] arvostelivat ankarasti liberaalia emansipaatiota – naisten tulisi pysyä kotona ja synnyttää monta lasta – ja epäilivät nykyaikaisen kulttuurin syövyttävää vaikutusta; erityisen epäilyttävää oli moderni taide, jota Saksan kansallissosialistit kuvasivat rappeutuneeksi kulttuuribolsevismiksi.”

Ensimmäistä maailmansotaa seuranneet massiiviset muuttoliikkeet lisäsivät ksenofobiaa ja joukkosiirtolaisuuden vastaisia kampanjoita: ”1900-luvun lopun liikkeitä ennakoiden 1800-luvun lopulla sai alkunsa valtaisa muukalaispelko, ja rasimista – puhtaan väestön suojelemisesta saastumiselta tai jopa jäämiseltä maahan tunkevien ali-ihmisten laumojen jalkoihin – tuli sen räkein ilmentymä,” Hobsbawm jatkaa. Näitä liikkeitä yhdisti Hobsbawmin mukaan ”pienten ihmisten suuttumus yhteiskunnassa, joka musersi heidät yhtäältä suurten liikeyritysten muodostaman puun ja toisaalta nousevien työväen joukkoliikkeiden kuoren väliin, tai vähintäänkin riisti sen kunnianarvoisan aseman, joka heillä oli ollut yhteisössä ja jonka he olivat uskoneet kuuluvan itselleen, tai sen yhteiskunnallisen aseman dynaamisessa yhteisössä, jonka tavoittelemisen he uskoivat oikeudekseen.” Optimaalisiin fasismin nousun edellytyksiin kuuluivat näin ollen ”vanhan valtion” aikaan sopimattomat hallintotavat sekä suuret joukot ”pettyneitä, tyytymättömiä ja eksyneitä kansalaisia, jotka eivät enää tienneet, ketä heidän olisi pitänyt kannattaa.”

Näiden sitaattien ja analogian taustalta avautuvan viestin tulisi nyt kuulua kirkkaana Suomen poliittiselle eliitille (nykytrendin tuntien erityisesti tuleville, jo vuodesta 2003 vallassa olleille keskusta- ja oikeustovetoisille hallituksille), joka (ilmeisesti) kaatuneen työmarkkinaratkaisun jäljiltä kaavailee muun muassa mittavia leikkauksia kehitysapuun, koulutukseen sekä peruspalveluihin. Kotitalousanalogiaan palautuva ajatus vastuullisesta kansantalouden ylläpitämisestä kattaa historiasta tehtävää tilintekoa vasten vain hyvin pienen osan julkiseen tilaamme kohdistuvan politiikan kokonaisvastuusta. Onko taloudenpidon ja toisaalta yhteiskunnan poliittisen kokonaisuuden välisestä erotuksesta muodostuvan vastuun sysääminen yksilöiden harteille vain laiskuutta, vai onko valinta harkittu siten, että se ottaa huomioon kaiken sen, mihin yksilönvapauden mitä kirjavin soveltaminen vaikuttaa yhteiskunnassamme tänä päivänä ulottuvan?

Palaankin vielä lopuksi takaisin yksilötasolle, josta tämä polveileva pakina lähti liikkeelle. Iltasanomissa julkaistiin nimittäin hiljattain puhutteleva ja paljon kertova juttu 3-6 vuotiaiden päiväkotilasten kiusaamisesta. Kasvatustieteen tohtori Laura Räty oli tutkinut aihetta väitöskirjassaan ja kommentoi lehdelle muun muassa seuraavasti:

Ryhmän sisällä syntyvät arvostukset määrittävät, minkä ulkoisten syiden varjolla kiusaamista tapahtuu. Tutkituissa ryhmissä kiusaamiseen johtava ulkoinen syy saattoi olla yhtä hyvin lapsen ihonväri kuin haalarin malli.

– Pienten lasten keskuudessa ei ole olemassa luonteenpiirteitä tai ulkoisia ominaisuuksia, joiden vuoksi joku tulisi kiusatuksi tai kiusaisi muita. Lapsi ei osaa tuomita toisia ihmisiä.

Yhteiskunnan rasistiset asenteet kuitenkin näkyvät päiväkotiryhmissä, Repo sanoo.

– Kaikki, mitä me aikuiset suvaitsemme tai emme suvaitse, heijastuu suoraan lapsiin.

Oman aikamme äärimmäisyyksien keskellä sekä yksilönvastuuta korostavan politiikan aikana alkaa vaikuttaa entistä selvemmältä, että vastuu on meillä kaikilla, myös vapaasti valitsemasta hiljaisuudestamme.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist