Tapaus Di Canio ja jalkapallon poliittisuus

Kuva: Vittorio La Verde / Rex Features

Se toinen Miliband, David, tekee parhaillaan näyttävää lähtöä pikkuveljensä Edin poliittisen uran sekä työväenpuolueen johtoa koskevien spekulaatioiden tieltä

Vanhempi Miliband, entinen Gordon Brownin hallituksen ulkoministeri, on viimeiset viikot putsannut pöytäänsä puoluepolitiikasta ja luottamustehtävistään. Edessä on harppaus rapakon taakse Yhdysvalloista käsin toimivan International Rescue Committee -avustusjärjestön johtajaksi.

Viikonloppuna Milibandille aukesi kuin tarjottimella tilaisuus puhdistaa pöydältä myös velvoitteensa valioliigaseura Sunderlandin johtokunnassa. Sytykkeen irtautumiselle antoi putoamista vastaan kamppailevan kriisiseuran päävalmentajan vaihto. Martin O’Neillin managerina korvannut Paolo Di Canio on paitsi ennalta-arvaamaton ja tulisieluinen valmentaja, myös tunnettu varsin avoimista fasismisympatioistaan, jotka kirvoittivat myös Milibandin esiintulon asian tiimoilta.

Di Canio kulki etenkin peliurallaan skandaalista toiseen: tarinaan sisältyvät oikeistosympatioista tunnettujen Lazion kannattajien vietteleminen natsitervehdyksin, tuomarin töniminen valioliigassa sekä sokerina pohjalla Benito Mussolinin sympatisoiminen ”väärinymmärrettynä ja syvästi eettisenä johtajana”. Di Canio on todistanut oman alkeellisuutensa ja kyvyttömyytensä nähdä ideologioiden ja niistä seuraavien käytäntöjen eettistä yhteyttä kumoamalla syytökset yksipuolisesti; ”olen fasisti, en rasisti”.

Di Canio on kenties olosuhteiden pakosta rauhoitellut poliittisia ulostulojaan siirryttyään pari vuotta takaperin valmentajan uralle. Tulisieluisuus on kanavoitunut käsittämättömien natsitervehdysten sijasta brittifutiksenkin kontekstissa hyvin määrätietoiseen managerointiin – niin määrätietoiseen, että Di Canio ajoi itsensä verraten lyhyessä ajassa törmäyskurssille ennen Sunderlandia valmentamansa Swindonin johdon kanssa. Erimielisyydet eivät kaiketi kohdistuneet poliittisiin näkemyksiin, vaan toista perättäistä nousua kohti porskuttaneen joukkueen rakentamisen ja kehittämisen suuntaan.

Joka tapauksessa keskustelu Di Canion värikkäistä tempauksista että hänen fasisimisympatioistaan jatkuu kiivaana. Football Against Racism -liikeen Euroopan haaran johtana Piara Powar on esimerkiksi tuominnut Di Canion nousun maailman seuratuimman futissarjan managereiden joukkoon. Powarin näkökulmasta Di Canion menneisyyden, hänen nykyisen asemansa sekä toisaalta eurooppalaisten äärioikeistolaisten liikkeiden nousun yhteyttä tulisi tarkastella vakavasti jalkapallon kaltaisessa kansoja koskettavassa ja vaikutusvaltaisessa instituutiossa.

Tässä Powar on oikeassa. Di Canion mahdolliselle rasistiselle käytökselle tulee olla jatkossa täydellinen nollatoleranssi, johon valioliigalla ja englannin jalkapalloliitolla tulee olla mahdollisimman kovat keinot käytettävissä.

Jalkapallon ja politiikan yhteys on lähtemätön, joskaan ei kaikenkattava. Poliittisia kömmähdyksiä ja eettisiä hairahduksia ei voi jättää huomioimatta urheilullisten tulosten varjolla (kaikessa rehellisyydessä on myös huomioitava, että Di Canion ansiot managerina tyhjentyvät käytännössä yhteen onnistuneeseen nousukampanjaan Englannin alasarjoissa). David Milibandin eroilmoitus Sunderlandin johtotehtävistä oli hänen oman urakehityksensä huomioon ottaen varsin teatraalinen, mutta poliittis-eettisesti erittäin paikallaan. Omalla esimerkillään Miliband nosti Di Canion siihen valokeilaan, jossa häntä tulee jatkossa tarkkailla.

Di Canion viime päivien vastaukset [1, 2] osoittavat selvästi, ettei italialainen ole omaksunut sitä vastuuta, joka hänen tulisi kantaa aikaisemmasta käytöksestään sekä kommenteistaan. Se, että hän kertoo kyllä kaveeraavansa mustien jäbien kanssa tai että hänen valmennusideologiaansa ei kuulu politiikka, ovat todella heikkotasoisia ja alkuperäisen ongelman sivuavia argumentteja. Vieläkin pöyristyttävämpää on se tapa, millä Di Canion puolustuspuheenvuorot menevän läpi sekä lehdistölle että Sunderlandin faneille. Jopa brittiläisen anti-fasistisen futisjärjestö Kick It Outin puheenjohtaja, Lordi Ouseley, on antanut Di Caniolle synninpäästön. Ouseley vetoaa Di Canion sananvapauteen – Di Canio ei nähtävästi ole ainoa, joka ansaitsisi luennon vapauden ja vastuun suhteista, esimerkiksi hyve-etiikan näkökulmasta.

Toisaalta Di Canio on syyttänyt (ks. edellä olevat linkit) mediaa ajojahdista, vanhoihin asioihin tarttumisesta sekä kommenttien asiayhteyksien vääristelystä. Di Canio varmasti itsekin tietää, että katumuksen ja avoimen pahoittelun kautta hän saisi tämän kierteen katkaistua. Omien virheiden myöntäminen ei kuitenkaan vaikuta olevan Di Canion to do -listan kärjessä, mikä tekee hänen vasta-argumenteistaan vähintäänkin kaksinaismoralistisia.

En haluaisi toivoa Sunderlandin kaltaiselle perinteikkäälle seuralle epäonnea. Yksi asia on kuitenkin selvä: Di Canion pesti Sunderlandissa nostaa jälleen valioliigan kiinnostavuutta ja markkina-arvoa. Ei paljoa, mutta piirun verran kuitenkin.