Ukraina – menetetty ydinaseperijätär?

Tiivistelmä

Ukrainan ja Venäjän välinen kriisi herättää suurta huolta. Huoli näkyy myös puheenvuoroissa, joissa haikaillaan Ukrainan ”vapaaehtoisesti” kylmän sodan päättyessä luovuttaman Neuvostoliiton ydinaseperinnön perään. Flirttailu ajatuksella, jonka mukaan ydinaseita omistava Ukraina olisi, paitsi ratkaisu nyt kokemaamme kriisiin ja Venäjän uhkaan, myös alueellisia jännitteitä lieventävä tekijä, on osoitettavissa sekä historiallisesti että teoreettisesti kyseenalaiseksi. Ukrainassa debatoitiin vuosina 1991–1994 Neuvostoliiton ydinaseperinnön kohtalosta. Ydinaseperintö toi Ukrainalle pelimerkkin neuvotteluihin, joissa hahmotettiin Euroopan turvallisuusjärjestyksen tulevaisuutta sekä Ukrainan sisäisiä ongelmia. Ukrainan sisäiset talouteen, raaka-aineisiin sekä energiapolitiikkaan liittyvät seikat tekivät kuitenkin samalla käytännössä mahdottomaksi tilanteen, jossa Ukraina olisi ilman mittavaa taloudellista, poliittista ja sotilaallista tukea kyennyt ylläpitämään massiivista Neuvostoliitolta perimäänsä ydinasepelotetta. Vaihtoehtona olisi ollut Pohjois-Korean tie – omaehtoinen eristäytyminen kansainvälisen yhteisön marginaaliin sekä ajautuminen taloudellisten ongelmien sysäämään sisäiseen hajaannukseen. On lisäksi erittäin epävarmaa, olisiko (kontrafaktuaalisti ajatellen) Ukrainan hallitsemalla ydinasepelotteella ollut vaikutusta Krimin anneksoinnin kaltaiseen joustavasti etenevään sotilaalliseen painostukseen. Päinvastoin Venäjän ja Ukrainan välinen vastavuoroinen ydinasepelote olisi luultavasti entisestään herkistänyt valtioiden välisiä suhteita matalamman tason jännitteille ja konflikteille niin sanottua tasapaino/epätasapaino-paradoksia seuraten. Joka tapauksessa on selvää, että Venäjän toimet ovat asettaneet ydinsulkusopimuksen ympärille rakentuvan ydinaseita koskevan kansainvälisen säätelyjärjestelmän legitimiteetin koetukselle. Tätä taustaa vasten on tärkeää, että Ukrainan ydinaseperinnöstä käytävää uuden sukupolven keskustelua hahmotetaan historiallisten faktojen sekä empiirisistä havainnoista johdettujen teoreettisten johtopäätösten pohjalta.

Johdanto

Kylmän sodan päättymisen yhteydessä lähes 30 000 ydinasetta oli jäänyt hajanaisesti itsenäisyyttä kohti kulkevien entisten neuvostotasavaltojen haltuun. Oli selvää, että Neuvostoliiton ydinaseperintö herätti runsaasti kysymyksiä ja huolta 1990-luvun alussa. Krimin ja Ukrainan kriisin yhteydessä nämä kysymykset – sekä erityisesti näihin kysymyksiin 1990-luvun alussa annetut vastaukset ja päätökset – ovat jälkiviisauden antaman etuoikeuden myötä palanneet vainoamaan Ukrainan kohtalosta ja laajemmin kansainvälisen järjestyksen perusteista käytyä keskustelua.

Venäjän häikäilemätön informaatiosota, Krimin anneksointi sekä Ukrainan alueellisen koskemattomuuden rikkominen ovat herättäneet niin median haukat kuin ukrainalaiset poliitikotkin historialliseen jossitteluun: mitä jos Ukraina ei olisikaan luopunut Neuvostoliitolta lahjana saamastaan ydinasepelotteesta eikä allekirjoittanut vuonna 1994 Venäjän, Yhdysvaltojen ja Ukrainan välillä solmittua Budapestin muistiota, jolla Ukraina liittyi ydinsulkusopimukseen saaden samalla sopimuksen osapuolilta vastineeksi takuut Ukrainan alueellisen koskemattomuuden kunnioittamisesta?

Samalla rykäyksellä jossittelu saavuttaa myös ajankohtaisen kansainvälispoliittisen keskustelun: antavatko Ukrainan ”vapaaehtoisen ydinaseettomuuden traagiset seuraukset” muille ydinasekynnysvaltioille sytykkeen harpata ydinaseita omistavien valtioiden kerhoon (ks. esim.)? Jos kohta Putinin Venäjän käyttäytyminen viittaa jähmeän voimapolitiikan ajan paluuseen, eivät länsimaissa viritetyt puheet ydinseiden kaikkivoipaisuudesta vaikuta yhtään sen raikkaammilta. Kuten olen aikaisemminkin sanonut: epävakaat ajat ruokkivat epävakaita ajatuksia, puolin ja toisin. Koitan seuraavassa kirkastaa tätä ajatustenjuoksua tarkastelemalla Ukrainan ydinasekysymyksestä käydyn keskustelun historiallisia taustoja. Tämän jälkeen, teksin viimeisen väliotsikon alla, tarkastelen pikaisesti keskustelun relevanssia nykyhetkessä.

Ydinaseilla tasapainottamaan?

Edellistä jossittelua vasten ei liene ihme, että offensiivisen realismin sanansaattaja John Mearsheimerin vuonna 1993 Foreign Affairs -lehdessä julkaisema artikkeli ”The Case for a Ukrainian Nuclear Deterrent” on kaivettu naftaliinista esiin*. Artikkelissaan Mearsheimer toistaa oppirakenteensa ydinteesejä seuraten, että Ukrainan ja Venäjän välinen rauha – mikä sinänsä oli Mearsheimerin mukaan ratkaisevan tärkeää Euroopan turvallisuuden kannalta – on mahdollista saavuttaa ainoastaan säilyttämällä Ukrainan ydinasedeterrenssi Venäjän aggressiota vastaan.

Samoilla argumenteilla, jotka olivat suunnattu presidentti Clintonin hallinnon ydinaseriisunnalle myönteistä politiikkaa sekä Euroopasta irtautumista vastaan, Mearsheimer tuki myös esimerkiksi Saksan ydinaseistamista. Ei ihme – olihan Mearsheimer vielä muutama vuosi takaperin ennustanut kylmän sodan ja selkeän kaksinapaisen järjestelmän päättymisen kylvävän uuden suursodan siemenet Länsi-Eurooppaan. Yksi Mearsheimerin resepti Ranskan ja Saksan välien parantamiseksi oli Saksan ydinaseistaminen sekä Neuvostoliiton säilyttäminen vahvana. Tyydytään tässä vaiheessa toteamaan, että ainoa valtakunnan virallista pessimistiä helpompi rooli taitaa langeta jälkiviisaalle pessimistille. Ja mikään ei taida olla pessimistille herkullisempi väline kuin voimatasapainomekaniikan kaltainen kanonisoitu oppi.

Mutta palataan asiaan. Uskottavan pelotteen varassa selviävän Ukrainan roolina oli Mearsheimerin vuoden 1993 artikkelissa toimia lähinnä vakauttavana puskurivyöhykkeenä Saksan ja Venäjän suurvaltahegemonisten intressien välillä. Toisaalta Mearsheimer toistaa hieman hapuillen artikkelinsa alkuvaiheilla Ukrainan olevan suurvalta siinä missä Venäjä ja Saksakin. Artikkelin argumentille tämä ei tee hyvää, sillä jää hieman epäselväksi, miten offensiivisen realismin teesejä seuraten Ukraina voisi muodostaa tasapainottavaan puskurivaltioasemaan perustuvan poikkeuksen luontaisesti ekspansionististen ja agressiivisten suurvaltojen kerhossa (ja välissä). Mearsheimer kuvailee myöhemmin artikkelissaan Ukrainaa lähinnä suurvaltasotien alle toistuvasti jääneenä uhrina, ei luontaisena suurvaltana. Juuri tähän traagiseen historiaan vedoten Mearsheimer uskoo Ukrainan joka tapauksessa pitävän kiinni ydinasestatuksestaan.

Mearsheimer osuu kuitenkin naulan kantaan Venäjän ja Ukrainan välisiä potentiaalisia jännitetekijöitä luonnehtiessaan: hypernationalismin vaara, Mustan Meren laivaston omistamisesta aiheutuvat kiistat, Venäjän historiallinen revisionismi ja Ukrainan valtiollisen olemassaolon historiallinen kiistäminen, väestöjen etninen sekoittuminen – kaikki mainitut tekijät ovat olleet esillä Ukrainan ja Krimin kriisissä.

Muutama kontrafaktuaali kysymys

Edelliset, lähinnä olosuhdetekijöitä listaavat osumat eivät kuitenkaan ole riittäviä tukemaan uusmearsheimiläistä argumenttia, jonka mukaan Ukrainan ydinasestatus a) loisi alueellista vakautta sekä b) olisi estänyt nykyisen Venäjän ja Ukrainan välisen kriisin sekä Krimin valtaamisen. Argumentin jälkijättöinen käsittely vaatii sukeltamaan syvemmälle faktojen ja jossittelun maailmaan. Kontrafaktuaaliajattelu on vaikea taiteenlaji, mutta oikein harjoitettuna se saattaa tarjota näköalapaikan kansainvälisen politiikan ”säännönmukaisuuksien”, järjestyksen perusteiden sekä tilannesidonnaisten syy- ja seuraussuhteiden äärelle.

Analyyttisen selitysvoiman ja historiallisen tarkkuuden nimissä Ukrainan tapauksessa on syytä kysyä edelleen seuraavia, tarkentavia kysymyksiä:

–          Oliko Ukrainalla taloudellisia ja poliittisia edellytyksiä säilyttää ydinasevaltion status vuosina 1991–1994?

–          Minkälaisen ydinasepelotteen Ukraina olisi voinut luoda Neuvostoliitolta perimänsä ydinasekapasiteetin ja ydinaseosaamisen perustalta?

–          Lopulta voidaan edellisiä vastauksia vasten kysyä, olisiko Ukrainan ydinaseisiin perustuva pelote todella ollut uskottava Krimin kriisin kaltaista joustavasti eskaloituvaa informaatiosotaa ja hiljalleen etenevää miehitystä vastaan?

Nämä kysymykset keskittyvät lähes yksinomaan Ukrainan sisäiseen tilanteeseen. Täten ne eivät vastaa laajempiin kysymyksiin esimerkiksi Ukrainan mahdollisen ydinasestatuksen tuottamista alueellisista seurauksista (mahdollisen alueellisen asevarustelukierteen kehittyminen itäisessä Euroopassa ja Keski-Aasiassa 1990-luvun puolivälistä eteenpäin). Olen kuitenkin vakuuttunut, että jo Ukrainan sisäisen tilanteen tarkastelu vuosina 1991–1993 antaa vahvoja viitteitä siitä, ettei Ukrainalla ollut realistisia mahdollisuuksia säilyttää ydinasekapasiteettiaan siinä taloudellisessa ja poliittisessa murroksessa, johon se Neuvostoliiton hajoamisen myötä ajautui.

Neuvostoliiton ydinarsenaalin perunkirjoitus ja Ukrainan ydinaseperintö

Venäjän ulkopuolisiin Neuvostotasavaltoihin jääneistä lähes 30 000 ydinaseesta yli 10 000 oli Yhdysvaltoihin kohdistettuja lämpöydinräjähteillä varustettuja mannertenvälisiä ballistisia ohjuksia. Vuodesta 1985 supervaltojen välille nopeasti kehittynyt strategis-poliittinen liennytys oli kuitenkin johtanut siihen, että suurimman välittömän uhkan katsottiin 1990-luvun alussa muodostuvan noin 16 000 ketterästi liikuteltavasta ja verraten heikosti turvatusta taktisesta ydinaseesta. Epävarma poliittinen tilanne ja aseiden heikohko kontrolli johtivat pelkoihin niiden päätymisestä vääriin käsiin, esimerkiksi terroristijärjestöille.

On hyvä muistaa, että pelkästään Ukrainan perimä ydinasekapasiteetti oli isompi kuin Kiinan, Iso-Britannian ja Ranskan yhteensä. 3000 ketterästi liikuteltavan taktisen ydinaseen lisäksi Ukrainassa sijaitsi yli 1200 strategista ydinkärkeä, 600 ilmasta maahan laukaistavaa risteilyohjusta sekä noin 100 tavallista painovoimapommia.

Merkittävä osa Ukrainassa sijainneista ydinaseista, etenkin strategisten ohjusten osalta, oli edelleen korkeassa toimintavalmiudessa. Poliittisen tilanteen epävarmuus vahvisti Yhdysvaltojen tarvetta päästä vaikuttamaan Ukrainan ydinasekysymykseen nopeasti. Sekä Euroopassa että Venäjällä pelättiin Kiovan tulevien päätöksien mahdollisesti aiheuttamia reaktioita muissa neuvostotasavalloissa. Lisäksi oli vaarana, että Venäjä linkittäisi Ukrainan (sekä Valko-Venäjän ja Kazakstanin) ydinasekysymyksen START-neuvotteluiden jatkoon ja sen velvoitteiden implementointiin. Tähän Yhdysvalloilla ei ollut varaa – sen suurstrategiset kuviot olivat jo suuntautumassa toisaalle Euroopasta ja kaksinapaisesta järjestelmästä.

Taktisten ydinaseiden sijoittelu sai merkittävän käänteen jo vuoden 1991 kevään ja syksyn kuluessa. Heinäkuussa Bush ja Gorbatshov allekirjoittivat pitkään neuvotellun START I sopimuksen. Elokuussa Janajevin juntan masinoima epäonnistunut vallankaappaus langetti entisestään syvenevän hajoamisen ja epävarmuuden haamun Neuvostoliiton päälle. Presidentti Bush tarttui tilaisuuteen, otti hypyn pimeään ja ilmoitti merkittävistä vähennyksistä Yhdysvaltojen taktisten ydinaseiden kohdalla. Nimellistä valtaa vielä loppusyksystä pitänyt Gorbatshov vastasi kutsuun: vuoden 1991 loppuun mennessä valtaosa neuvostotasavaltoihin jääneistä taktisista ydinaseista oli palautettu Venäjälle.

Ukrainan ydinasekysymys oli kuitenkin vuoteen 1992 tultaessa edelleen ratkaisematta. Kolmen itsenäistymistä tavoitelleen neuvostotasavallan johtajat kokoontuivat joulukuun seitsemäs päivä 1991 Valko-Venäjän ja Puolan rajalla lähellä historiallisesti merkittävää Brestiä sijaitsevalle metsästysmajalle tekemään tiliä Neuvostoliiton perinnöstä. Boris Jeltsinillä sekä Ukrainan ja Valko-Venäjän presidenteiksi vasta valituilla Leonid Kravtšukilla ja Stanislav Šuškevitšilla kesti Bisonin metsäisissä tunnelmissa vain kaksi päivää haudata Neuvostoliitto Itsenäisten Valtioiden Yhteisön epämääräisen hahmon alle. Niin kova oli tarve ottaa askel eteenpäin neuvostomenneisyydestä, ettei ydinaseongelman pohdinnalle ollut tässä tapaamisessa aikaa.

Ukrainan ydinaseperintö ei näkynyt pelkästään ydinaseiden määrässä. Ukrainalla oli myös merkittävää ydinaseosaamiseen liittyvää teollista kapasiteettia esimerkiksi Dnipropetrovskissa, jossa oli suunniteltu ja valmistettu Neuvostoliiton strategisia ohjuksia. Myös Ukrainan lentokoneteollisuus oli merkittävä menetys Venäjälle. Ukrainalaiset saattoivat käyttää osaamista ja teollisuuttaan historiallisena perusteluna oikeutukselleen periä Neuvostoliiton ydinaseita. Yhdysvaltojen olisikin Mearsheimerin mukaan tullut korostaa Ukrainaa ”erityistapauksena”, ydinaseiden perijättärenä, minkä ansiosta Ukraina olisi väistänyt syytökset varsinaisesta ydinasevarustelusta sekä täten välttänyt ajautumasta kansainvälisen yhteisön hylkimään marginaaliin. Kuten tästä saattaa huomata, Mearsheimer ei suinkaan esittänyt ydinaseiden vertikaalista leviämistä kategorisesti turvallisuutta lisäävänä politiikkana. Ukrainassa kyse oli Mearsheimerin mukaan poikkeustapauksesta, jonka erityisyyttä piti pystyä perustelemaan vakavasti ja harkiten.

Ydinseperinnön taloudelliset ja poliittiset reunaehdot

Ukrainan taktiset ydinaseet siirrettiin lopulta nopeahkolla aikataululla Venäjälle, luultavasti toukokuun alkuun 1992 mennessä. Strategisten aseiden kohtalosta alettiin neuvotella pian tämän jälkeen. Toukokuun Lissabonin neuvotteluissa Ukraina, Kazakstan ja Valko-Venäjä päättivät liittyä erillisellä lisäpöytäkirjalla START-sopimukseen. Lissabonin protokollassa tasavallat lupasivat liittyä ”mahdollisimman lyhyessä ajassa” ydinsulkusopimukseen sekä tunnustaa Venäjä Neuvostoliiton ydinarsenaalin lailliseksi ja vastuulliseksi perijäksi.

Vuonna 1991 Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä solmittu START-sopimus eteni ratifiointikierrokselle loppuvuoden 1992 ja alkuvuoden 1993 kuluessa. Samalla Yhdysvalloissa vaihtui valta ja täten puheyhteydet Eurooppaan ja Venäjään tuli rakentaa osittain uudelleen. Ukrainassa puolestaan virittyi hiljalleen aina syyskuuhun 1993 kestänyt debatti ydinasekysymyksen ympärillä. Kiovassa oli huomattu, että ydinasekortti toi sille uuden valtion kipeästi kaipaamaa arvovaltaa ja liikkumatilaa kansainvälisissä pelipöydissä. Vielä vuonna 1993 artikkelissaan Mearsheimer saattoi todeta, että Ukraina tulisi kansainvälisen politiikan rautaisia lakeja seuraten joka tapauksessa pitämään kiinni ydinaseistaan. Valikoiva katse Ukrainan sisäiseen debattiin saattoi antaa lisätukea johtopäätökselle. Taloudelliset ja poliittiset realiteetit kuitenkin johtivat Ukrainaa vastakkaiseen suuntaan. Myös henkisesti Ukrainassa hahmotettiin lännen ja Euroopan tietä. Ydinasestatus sopi huonosti tähän kuvaan.

Ydinasedebatin lomassa Ukrainassa herättiin syvenevään taloudelliseen ahdinkoon. Ruokavarastot olivat entisessä Euroopan vilja-aitassa käytännössä tyhjentyneet. Taloudellisia ongelmia seurasi energiakriisi, jonka rakenteellisen perustan seuraukset näkyvät, kuten hyvin tiedetään, vielä yli 20 vuotta Ukrainan itsenäistymisen jälkeenkin (esimerkiksi vielä vuonna 2006 Ukraina joutui luovuttamaan osan kylmän sodan sille jättämistä strategisista pommikoneistaan Venäjälle maksaakseen näin osan valtavasta kaasulaskustaan).

Ukraina ei kyennyt maksamaan öljy- ja kaasurahoja muille vastaitsenäistyneille valtioille, kuten Turkmenistanille ja Venäjälle, joiden energiasta se oli riippuvainen. Kolmasosa Ukrainan energiasta tuli omista ydinvoimaloista. Niiden ylläpitäminen muodostui edellisistä ongelmista johtuen entistä tärkeämmäksi valtiolle, jonka energiaministeri saattoi vakavissaan keväällä 1993 varoittaa Ukrainaa uhkaavasta ”armenialaisesta talvesta” (Armeniassa oli värjötelty edellinen talvi ilman sähköä). Ukrainan energiatuotanto laski Vuodesta 1990 vuoteen 1994 noin kolmanneksella ydinenergian ollen ainoa tasaisena säilynyt energianlähde.

Alkuvuodesta 1994 Ukrainalla ei ollut taloudellisen tilanteensa johdosta juuri muita mahdollisuuksia kuin suostua luovuttamaan strategiset ydinaseensa Venäjälle suurvalloilta saamaa talous- ja energia-apua vastaan. Menettelytavoista sovittiin lopulta tammikuun 14. päivänä Clintonin, Jeltsinin ja Kravtšukin välillä Moskovassa. Samalla Yhdysvallat lupasi toimittaa Ukrainalle 60 miljoonan dollarin edestä taloudellista tukea ydinaseiden siirtämiseksi sekä ydinpolttoaineen tuomiseksi Ukrainan energiakriisiä helpottamaan. Myös Venäjä lupasi toimittaa Ukrainalle sata tonnia uraania. Myös ydinaseriisunnan jälkeensä jättämät merkittävät ympäristötuhot olivat tosiasioita, joihin Ukraina tarvitsi suurvalloilta tukea (joskin tämä ongelma oli vielä tuntuvampi Semipalatinskin ydinkoealueen perineellä Kazakstanilla).

Ukrainan parlamentti ratifioi Moskovan sopimuksen helmikuun alussa 1994. Ukraina kuitenkin päätti venyttää ydinsulkusopimukseen liittymisestä tehtävää päätöstä myöhemmin kesällä tulevien vaalien jälkeiseen aikaan. Yhdysvalloissa puolustusministeriksi Mogadishun epäonnistuneen operaation jäljiltä erotetun David Aspinin tilalle alkuvuodesta 1994 noussut William Perry sai haasteekseen riisua viimeisetkin epävarmuuden rippeet Ukrainan ydinaseriisunnan ympäriltä.

Thomas Reed ja Danny Stillman ovat teoksessaan The Nuclear Express. A Political History if the Bomb and its Proliferation korostaneet Perryn rooli merkitystä vuoden 1994 päätösten aikaan saamisessa. Perry ymmärsi edeltäjäänsä kirkkaammin sen, että Ukrainalle tuli tarjota porkkanan lisäksi myös keppiä. Perry esimerkiksi kutsui Ukrainan sotilasjohtoa vierailulle Yhdysvaltojen Omahassa sijaitsevaan strategiseen komentokeskukseen. Vielä muutama vuosi takaperin neuvostoarmeijaa palvelleet kenraalit saivat nyt omin silmin tuta, mitä Yhdysvaltain strategisten iskujen kohteiden listalle joutuminen käytännössä tarkoitti; 30 minuuttia ja Ukraina olisi kirjaimellisesti höyrystetty. Vierailun ja presentaatioiden jälkeen Ukrainan armeijan esikuntapäällikkö ja kolmen tähden kenraali Anatoli Lopata oli vakuuttunut: Ukraina oli vedenpitävästi matkalla kohti ydinaseettomuutta. Ukrainan ydinasekortin poliittisetkin rippeet olivat nyt tosiasiallisesti pelattu loppuun.

Kesällä Ukrainan johtoon astui Kravtšukia Venäjälle myönteisempi Leonid Kutšma. Lissabonin protokolla ja Moskova sopimus vahvistettiin Ukrainan parlamentissa loppuvuodesta 1994. Samalla Ukraina sai ydinsulkusopimukseen liittymisen sinetöineessä muistiossa 5.12.1994Venäjältä ja Yhdysvalloilta takuut (”assurances, not guarantees”, kuten Yhdysvallat Ukrainalle jo tuolloin tähdensi) tämän alueellisen koskemattomuuden kunnioittamisesta.

Mutta silti… mitä jos?

Maailmanpoliittinen tilanne, Yhdysvaltojen uusi suurstrateginen suuntaus sekä Ukrainan sisäiset poliittis-taloudelliset asetelmat asettavat Mearsheimerin argumentin Ukrainan mahdollisuudesta periä Neuvostoliiton ydinaseet faktuaalisesti kyseenalaiseksi. Ydinaseperijällä olisi tullut olla huomattavasti suurempi annos haukkamaista poliittista tahtoa ylittää ne sisäpoliittisesti raskaat seuraukset, joita Ukrainan ydinaseohjelman uudelleenvirittäminen olisi erilaisina seurauksina noina herkkinä vuosina vaatinut. Oikeastaan vasta tästä pääsemme varsinaiseen jossitteluun.

Ensinnäkin Ukrainan olisi tullut jalostaa ja kehittää sen (Mearsheimerin argumentin aikaista) perimää ydinasekapasiteettia. Käytännössä strateginen aseistus (kuten mannertenväliset SS-19 ja SS-24 ohjukset) sekä näitä tukevat komento- ja varoitusjärjestelmät olisi tullut operationalisoida uudelleen kohti Venäjän (edelleen: jos seuraamme Mearsheimerin argumenttia Venäjän ja Ukrainan luontaisesta vihollisuudesta) ns. countervalue-kohteita, käytännössä kaupunkeihin. Ydinasekapasiteetin uudelleenkehittämisen onnistuminen olisi ollut erittäin keskeistä Ukrainan toisen iskun kyvyn varaan rakentuvan ydinasepelotteen uskottavuuden kannalta. Näin mittavaan kehittämistyöhön Ukrainalla ei ollut varoja – ainakaan jos se olisi halunnut pitää samalla optionsa säilyä demokratiana ja toimivana yhteiskuntana – ilman merkittävää ulkopuolista (käytännössä Yhdysvaltain) apua. Yhdysvalloilla tällaiseen operaatioon ei kuitenkaan ollut poliittisia saati käytännöllisiäkään edellytyksiä.

Venäjän ja Ukrainan maantieteellinen läheisyys olisi tehnyt lisäksi toisen iskun kyvystä entistä haavoittuvaisemman, sillä ensi-iskusta kuluva harkinta-aika olisi ollut valtioilla käytännössä mitätön. Tällainen asetelma olisi luultavasti sysännyt valtiot asevarustelukierteeseen esimerkiksi varoitus- ja puolustusjärjestelmien osalta. Tähänkään Ukrainallaei olisi ollut varaa. Lisäksi on muistettava, että merkittävä osa Ukrainan alueella sijaitsevien ydinaseiden komentoketjuista oli edelleen venäläisten hallussa.

Mearsheimer sivuuttaa edelliset tekniset ja taloudelliset ongelmat varsin köykäisesti. Sen sijaan hän spekuloi, että jos 10 % Ukrainassa sijaitsevista ohjuksista selviäisi Venäjän massiivisesta ensi-iskusta, takaisi jo tämä riittävän vastaiskukapasiteetin Ukrainalle. Argumentti tukeutuu jälleen piilopremisseihin, jotka eivät olleet realistisia. Ensinnäkin Ukrainan olisi tullut a) kyetä operoimaan ja valvomaan sen Neuvostoliitolta perimäänsä ydinasekapasiteettia kokonaisuudessaan (näin ei ollut edes teoriassa), b) kyetä huoltamaan tätä kapasiteettia pitkäjänteisesti sekä c) kehittää omaa fissiilisten materiaalien tuotantokapasiteettia ja testiolosuhteita. Kaksi jälkimmäistä valmiuttaolisivat jälleen vaatineet runsaasti resursseja (korkeasti rikastetun ydinpolttoaineen tuottaminen ja ydinkärkien valmistus) ja tietotaitoa (varastossakin säilytettävien ydinaseiden huolto vaatii runsaasti resursseja). Joitain teknisiä valmiuksia Ukrainalla olisi ollut näidenkin suhteen, mutta varoja sitäkin vähemmän.

Entä jos Yhdysvallat olisikin syystä tai toisesta lähtenyt tukemaan Ukrainan itsenäisen ydinasekapasiteetin kehittämistä? Tämä olisi vaatinut tuekseen mittavia ei-sotilaallisia tukitoimia, jotta Ukrainan yhteiskuntajärjestys ja infrastruktuuri olisi saatu pidettyä yllä taloudellisen erityksen ja sotilaallisen varustautumisohjelman keskellä. Tällaisella politiikalla olisi ollut luultavasti vaikutuksensa Yhdysvaltojen statukselle sekä sen liittolaissuhteiden dynamiikalle. Luultavasti myös muut ydinaseperijättäret olisivat vaatineet samanlaista kohtelua, miksei myös laajemmin Itä-Euroopan valtiot. Langanpätkät menevät entisestään solmuun, kun hahmotetaan miten esimerkiksi Naton ydinasesateenvarjo sekä Ukrainan (ja tämän myötä muutaman muunkin perijättären?)ydinasepelote olisivat olleet sovitettavissa yhteen ilman läntisen arvoyhteisön jakautumista asiassa? Mitä tästä olisi seurannut alueelliselle poliittiselle tasapainolle sekä esimerkiksi Naton orastavalle itälaajentumiselle, joka oli rauhankumppanuusohjelmien kautta nähtävissä vahvana tavoitteena jo Clintonin hallinnon aikana? Luultavasti tilanne olisi vaatinut erittäin epätodennäköistä täyskäännöstä Yhdysvaltain sekä eurooppalaisten valtojen ulkopolitiikassa.

Ydinaseiden rooli Ukrainan ja Venäjän välisessä kriisissä

Mearsheimerin argumentin faktuaaliset rajoitukset lienevät nyt selvillä. Tästä riippumatta Ukrainan esimerkki on liitetty vahvasti keskusteluun ydinaseista ja niiden tulevaisuudesta. On jo nyt selvä, että Venäjän laiminlyönti Budapestin sopimusta kohtaan asettaa myös ydinsulkusopimuksen muodostaman sääntelymekanismin uskottavuuden koetukselle. Monenkeskisessä ydinaseriisuntapolitiikassa on otettu Venäjän imussa useita askelia taaksepäin. Näiden pienille ja keskisuurille valtioille huolestuttavien uutisten valossa ydinasekysymykseen tulee suhtautua vakavasti.

Ensinnäkin on tarkasteltava Ukrainan ja Venään välisen kriisin sekä ydinaseiden suhdetta. Ei sillä, etteikö tämäkin kontrafaktuaali olisi jossain määrin ihan relevantti kysymys – optimistisemipien arvioiden mukaan Ukrainalta menisi viidestä seitsemään vuotta sekä vuotuiset 300 miljoonan dollarin satsaukset ydinaseiden valmistukseen tarvittavan infrastruktuurin luomiseksi (Wirtz & Lavoy 2012: 164).

Ydinaseet eivät estäneet vuonna 1973 Egyptiä hyökkäämästä Israelia vastaan Siinain niemimaalla (sekä Syyriaa Golanin kukkuloilla) Jom Kippurin sodassa. Lisäksi on muistettava se, ettei Ison-Britannian Polaris-ohjusten ja Margaret Thatcherin kovapintaisuuden yhdistelmä juuri jarrutellut Argentiinaa hyökkäämästä Falklandin saarille. Kuten Jeffrey Lewis esittää, Kairossa/Damaskoksessa ja Buenos Airesissa laskelmoitiin, etteivät kyseiset alueet ole niin keskeisiä Israelin ja Ison-Britannian kansallisille intresseille, että vastaus konventionaaliseen hyökkäykseen rikkoisi ydinasetabua.

Putinin Venäjän käsitys Krimin niemimaan asemasta ei liene ole kovin kaukana edellisistä esimerkeistä. Itä-Ukrainan miehittäminen, esimerkiksi, olisikin jo tästä näkökulmasta asia erikseen. Toki on huomattava, että toisin kuin edellisissä esimerkeissä, Venäjällä on (myös) käytössään ydinaseita. Vuonna 1999 Pakistanin ja Intian välillä Kashmirissa käyty Kargilin sota osoitti Intialle, ettei sen ydinasekapasiteetti kerta kaikkiaan riitä pelotteeksi matalan intensiteetin jännitteiden sekä hitaasti eskaloituvien paikallisten kriisien estämiseksi. Ydinasetabun voiman murtaminen vaatii massiivisempia toimenpiteitä. Lewis nostaakin esiin edellä mainitussa artikkelissaan Glenn Snyderin ja Robert Jervisin esittämän tasapaino/epätasapaino-paradoksin. Sen mukaan ydinaseet tuottavat kahden valtion välille tilanteen, jossa suursodan riski vähenee, mutta toisaalta pienempien selkkausten ja jännitteiden määrä sekä houkutus ratkaista näitä tavanomaisin asein kasvaa.

Se, mitä Ukrainassa ja Krimillä tällä hetkellä tapahtuu – tunnuksista riisuttujen sotilaiden hiljainen ja ilmeisesti paikallisten asukkaiden jokseenkin tukema anneksointi, sotilastukikohtien valtaaminen, mittava propagandakampanja, sisäisten jännitteiden lietsominen jne. – asettaa eteemme vakavan kysymyksen: missä vaiheessa Venäjän toimet olisivat Kiovan väliaikaishallituksen mielestä ylittäneet Krimillä sen punaisen rajan, jossa ydinaseiden käyttö – ja vastavuoroisen tuhon mekanismin laukaiseminen – olisi ollut perusteltua? Kuten Lewis toteaa:

If Moscow wants to fund motorcycle gangs and other thugs to destabilize the Ukrainian government and whip up internal tensions, it can do that whether or not Ukraine is nuclear-armed. For those people advocating a Ukrainian bomb, take a look at Israel. If nuclear weapons are so great, why are the Israelis so worried about Iran getting one? Won’t stable deterrence usher in a new era of peace and prosperity in the Middle East? Not necessarily. A nuclear-armed Iran may well feel emboldened to expand its support to Hezbollah and other proxies that will attack Israel. Nuclear weapons don’t do jack about biker gangs and suicide bombers.

Jos Krimin kohdalla Ukrainan mahdollinen ydinasepelote ei olisi (oletettavasti) toiminut, Ukrainaan kohdistuvan laajan hyökkäyksen kohdalla tilanne voisi hyvinkin olla toinen. Voimme vain toivoa, ettei moisella kontrafaktuaalilla spekuloinnille tule tarvetta. Venäjän intentiot eivät ainakaan vuoden 2008 viiden päivän sodan esimerkkiä seuraten vaikuttaisi menevän näin pitkälle (Georgiakaan ei tarvinnut ydinaseita välttääkseen täysimittaisen invaasion).

Joka tapauksessa keskustelu ydinaseiden poliittisesta ja sotilaallista merkityksestä lisääntynee lähiaikoina. Ydinsulkusopimuksen tulevaisuuden uskottavuuden kannalta tämä keskustelu on pienille ja keskisuurille valtioille erityisen tärkeä. Tällöin on tärkeä pitää mielessä sekä historialliset faktat, että hieman ajattomammat ydinaseisiin liittyvät totuudet. Snyderin ja Jervisin tasapaino/epätasapaino-paradoksi osoittaa, että ydinaseet voivat yhtä lailla kasvattaa konfliktin riskejä, vaikkakin voi olla, että ne myös samalla vähentävät täysimittaisen ydinsodan riskiä kahden ydinasevaltion välillä. Jos päätämme ottaa jälkimmäisen asetelman kansainvälisen politiikan mittatikuksi, olemme jo luultavasti pienenä valtiona hävinneet pelin järjellisen tulevaisuuden mahdollisuudesta.

***

* Kiitokset Hiski Haukkalalle Mearsheimerin artikkelista muistuttamisesta. Muita kirjoituksia Mearsheimerin argumentin ja Ukrainan kriisin yhteydestä:

http://www.whiteoliphaunt.com/duckofminerva/2014/03/nuclear-weapons-wouldnt-have-fixed-what-was-wrong-with-ukraine.html?utm_medium=twitter&utm_source=twitterfeed

http://marginalrevolution.com/marginalrevolution/2014/03/john-mearsheimer-on-ukraine-and-nuclear-weapons-in-1993.html

http://www.foreignpolicy.com/articles/2014/03/24/ukes_and_their_nukes_deterrent_ukraine_russia

http://wjspaniel.wordpress.com/2014/03/03/crimea-and-ukrainian-nuclear-nonsense/

http://wjspaniel.wordpress.com/2014/03/24/is-the-ukrainian-nuclear-threat-enough/ 

http://causalloop.blogspot.fi/2014/03/why-nuclear-ukraine-is-empty.html

Muita tässä kirjoiteuksessa käytettyjä lähteitä:

Freedman, Lawrence (2003): The Evolution of Nulcear Strategy. Third edition. Houndmills: Palgrave Macmillan.

Mearsheimer, John F. (1993): “The Case for a Ukrainian Nuclear Deterrent”, Foreign Affairs, Summer 93, 50–66.

Raucchaus, Robert (2009): ”Evaluating the Nuclear Peace Hypothesis: A Quantitative Approach”, Journal of Conflict Resolution, 35(2), 258–277.

Reed, Thoms C. – Danny B Stillman (2010): The Nuclear Express. A Political History of the Bomb and its Proliferation. Minneapolis: Zenith Press.

Sagan, Scott D. – Kenneth Waltz (2003): The Spread of Nuclear Weapons. A Debate Renewed. New York: W.W: Norton & Company.

Wirtz, James J. – Peter R. Lavoy (2012): Over the Horizon Proliferation Threats. Stanford, California: Stanford University Press.

 

Valintojen ajan äärellä

Aktiivisesti turvallisuuspolitiikasta kirjoittava Janne Riiheläinen julkaisi juuri hyvän ja selkeästi etenevän pohdinnan Ukrainan tilanteesta ja uuden maailmanjärjestyksen hahmottumisesta. Janne niputtaa varsin vaivattoman oloisesti yhteen lukuisia viime viikkoina käytyjä keskusteluja ja niiden vivahteita. Kiitokset siitä!

Jannen blogimerkintä herätti allekirjoittaneessa paljon ajatuksia, joita varmasti muhii runsaasti itse kunkin meistä turvallisuuspolitiikkaa seuraavien päänupeissa. Tämä teksti syntyi reaktiona Jannen tekstin nostamiin ajatuksiin, joista tässä esitän vain osan.

Olen samaa mieltä Jannen kanssa siitä, että Suomen kaltaisen pienen valtion – oli tällainen valtio sitten poliittisesti ja sotilaallisesti kuinka liittoutunut ja sitoutunut tahansa – kannattaa mahdollisimman pitkälle pyrkiä toimillaan tukemaan kansainvälisen politiikan järjestyksen perusteita, hauraitakin sellaisia. Tämän pitäisi olla pienen valtion toiminnan ydintä ja sen olemisen veressä, riippumatta  kansainvälisen järjestyksen hauraudesta ja poliittisen tilanteen ahtaudesta (tai kenties juuri näiden johdosta). Jokainen ilman painavaa humanitaarista perustetta sekä kansainvälisen yhteisön mahdollisimman pitävää konsensusta tehty alueloukkaus ja provokaatio (puhumattakaan anneksoinnista) rapauttaa sitä perustavan tasoista, joskin erittäin minimalistista normipohjaa, jonka varaan pienten valtioiden oleminen hauraassa kansainvälisessä järjestyksessä perustuu. Kuten olemme viime vuosina ja etenkin viime viikkoina huomanneet, ovat edellisetkin perusteet valtion suvereniteetin loukkaamiselle entistä hatarammalla pohjalla. Parokiaaliset voimat vahvistuvat kaikkialla. Kantani Suomen linjaan EU:n ja lännen pakotteiden kohdalla lienee tätä taustaa vasten selvä, mutta turha – ei sitä minulta kysytä, varsinkaan sosiaalisessa mediassa (ja siihen on hyvät syynsä).

Tähän asti pelin tulisi olla osaltamme selvä. Näin helpolla emme kuitenkaan valitettavasti pääse. Minimaaliseen normipohjaan perustuva kansainvälinen järjestys on pienen valtion kannalta lähinnä tyhjää parempi. Epävarmuus kalvaa ja marginaalit kaventuvat. Politiikan liike jähmettyy. Maantiede nostaa päätään. Tämän mukana on vaarassa jähmettyä myös muut virrat ja virtaukset, joista kehittynyt pieni valtio on jatkuvasti riippuvainen, ei vähiten haavoittuvaisen riskiyhteiskuntamme luonteen johdosta. On tietysti totta, ettei pieni valta asiain tilalle mahdottomia mahda. Varautuminen ja pelossa eläminen ei kuitenkaan voi olla pitävä ratkaisu. Se ei voi tyhjentää linjamme moraalista perustaa. Tällöin alistamme itsemme alistaville voimille, joista tulisi päästä irti ja joihin tulisi pyrkiä vaikuttamaan. Tällöin pesemme kätemme jo ennen lapioon tarttumista. Ja tähän kytkeytyy se Suomen todellinen Jaakobin paini; subjektiviteetin säilyttäminen, marginaalin työntäminen etäämmälle, liikkumatilan hahmottaminen – kaikki tämä tavalla, joka ei millään tavalla pelaa niiden pussiin, jotka uhmaavat edellä esitetyn minimalistisen järjestyksen perustaa ja sen legitiimiyttä.

Linjan perustaa voi toki tarkastella myös kuulumisten ja sitoutumisten pitkän ajan jakson hahmottumisen ja liikkeen kannalta. Tämä on se optimistisempi tulkinta liikkumatilastamme ja valinnanvapaudestamme. Haluaisin uskoa, että tätä ”mekaniikasta riippumattomuutta”, johon tasavallan presidentti on linjauksissaan viitannut, olisi edelleen olemassa. Lähikuukaudet osoittavat, miten tilanne on. Kannattaa kohdistaa katse sekä Suomen eteläpuolelle että hieman kauemmaksi itään.

Samalla tulisi pyrkiä, tunnekuohusta huolimatta, erottamaan kaksi asiaa toisistaan: toisten intentioiden ymmärtämisen analyyttinen arvo; toisten pahansuopien intentioiden tietoinen myötäily. Jälkimmäistä voi ja tulee tarkastella alta kulmain, mutta ensimmäistä taitoa meillä ei ole pienenä valtiona varaa heittää pesuveden mukana.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen päätöksentekoeliittimme painii juuri nyt näiden vakavien kysymysten äärellä, joihin vastaamisen tulee jo nykytilanteessa ilmetä toimintana. Vain hyvin poikkeuksellisissa tapauksissa toimimatta jättäminen voi saada toiminnan aktiivisen luonteen piirteitä. Sosiaalisessa mediassa meillä on melkoisia erivapauksia näiden vakavien kysymysten äärellä; voimme vaatia uuden liturgian mukaista ”analyyttistä keskustelua” – ja näin meidän tavallaan tulee liberaalin demokratian jäseninä tehdäkin. On kuitenkin parasta muistaa, että kovan luokan ulkopolitiikka on tilannesidonnaista viisautta ja kokemuspohjaa koettelevaa vakavaa toimintaa – toimintaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Taitaa olla niin, että epävakaat ajat ruokkivat epävakaita ajatuksia. Se on inhimillistä. Epävakaista ajatuksista seuraa monesti suoraviivaisia päättelyketjuja, jotka häivyttävät kansainvälisen politiikan monimuotoisuudesta aiheutuvien seurausten vyyhdin yksinkertaisten asetelmien taakse. Impivaaralaisuus, uhmakas sotilaallinen varustautuminen tai liittolaissuhteeseen heittäytymisellä viestittävä inho ovat käsittääkseni oireita edellisen kaltaisista reaktioista. Kuten sanottua, tämä on inhimillistä. Näistä kuohuista on kuitenkin päästävä yli. Ytimekkäät ja kirkkaat johtopäätökset vaativat edellisen moninaisuuden huomioon ottavaa vaativaa ajatustyötä.

Esimerkiksi sotilaallista liittoutumista keskeisempi kysymys lienee päättäjien näkökulmasta se, miten tällainen päätös, sen perusteet, päätöksen olosuhteisiin vaikuttavat ulkoisten tekijöiden muutokset ja toiminnan seuraukset kyetään simuloimaan mahdollisimman tarkasti erilaisia lyhyen- ja pitkän ajanjakson skenaarioita vasten. Näiden skenaarioiden muodostamiseen tarvitaan historiallista viisautta.

Julkisuudessa esitettävät puhetapahtumat ovat asia erikseen. Osa niistäkin toki on vakavia. Puhetta kuitenkin näinä päivinä riittää. Pinnan alla väsättävissä kassakaappisuunnitelmissa, näin uskon, on juuri nyt tärkeintä hahmottaa, onko Suomelle tarjolla sellaista entreetä tai muuta valintojen käteisarvojen summaa, joka ei tee Suomesta vallitsevissa oloissa puhdasta objektia, kansainvälisen järjestyksen uudelleen muotoilun marionettia, vaan mahdollistaa minimaalisessa liikkumatilassa toimivan subjektiviteetin jatkuvuuden.

Nyt näyttä siltä, että valintoja on tehtävä. Ne tulee tehdä edellisten päälle ja niiden kanssa linjassa – tai ainakin näin asian tulee näyttää olevan. Se on tärkeä viesti ja tukee subjektiviteettia. Mutta tästä se toiminnan vaatima ajatustyö ja vaikeiden päätösten aika vasta käynnistyykin. Lopetan synkistelyn tällä erää tähän, koska minulla on siihen etuoikeutettu mahdollisuus.

Sitoumuksia ja rimakauhua Krimillä

Ukrainan ja Krimin tilanne herättää huolta ja hämmennystä, ei vähiten Venäjän uhmakkaan voima- ja arvovaltapolitiikan johdosta. Yksi näkökulma kriisiin on legalistinen. Venäjän, länsivaltojen – erityisesti Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian – sekä Ukrainan yhteys on kiedottu kansainvälisen oikeuden ”perussopimusten” lisäksi keskinäisten sopimusten vyyhtiin. Itselläni on herännyt ainakin seuraavanlaisia kysymyksiä näihin littyen:

Ensinnäkin, antaako vuonna 1997 solmittu Venäjän ja Ukrainan välinen ystävyyssopimus tai sopimukset Sevastopolista mahdollisuuksia tulkita Budapestin muistion 1. ja 2. artikloja siten, kuten Venäjä nyt vaikuttaa tekevän? Venäjä tukeutuu jo julkijausutustikin joustavasti voimistuvan intervention pelotteeseen, jonka ensimmäinen kynnys on Krimin niemimaalla jo käytännössä ylitetty. Ensimmäistä askelta on perusteltu edelleen tehtyjen sitoumusten ja sopimusten puitteissa. Krimin tilanteen ylittävät askeleet, joiden taustalla vaikuttavaa intentiota on julistettu varsin näyttävästi venäläisen ”parlamentarismin” voimin, sisältänevät tällä haavaa lähinnä länteen suunnattua pelotevaikutetta, kuten esimerkiksi Susanna Hastin Venäjän aikeita käsittelevästä tulkinnasta voidaan päätellä.

Budabestin muistiossa (s. 6) Venäjä, Iso-Britannia ja Yhdysvallat sitoutuivat kunnioittamaan Ukrainan koskemattomuutta vastineena Ukrainaan Neuvostoliiton hajoamisen jäljiltä jääneen ydinasearsenaalin poistamisesta sekä Ukrainan liittymisestä ydinsulkusopimukseen. Vuoden 1997 sopimus Venäjän ja Ukrainan välillä vahvisti alueellisen koskemattomuuden periaatteen noudattamisen – periaateen, jonka tulkinnan väljyyttä koetellaan tällä hetkellä toden teolla. Suvereniteetin periaatteen kunnioitus on toisaalta viimeisen 20-vuoden aikana ollut alituiseen koetuksella, vaikkei länsimaisen interventionismin motiiveja tulekaan rinnastaa Venäjän politiikkaan omia lähialueitaan kohtaan.

Venäläisten näkökulman ymmärtäminen on kuitenkin tärkeää, kuten Hast edellä mainitussa artikkelissa toteaa. Tämän ymmärryksen hahmottaminen on jatkuvasti vaikeampaa, semmitenkin kun suvereniteetin kunnioittamisen merkityksen korostaminen sen YK:n peruskirjassa annetussa merkityksessä on ollut Venäjän suurvaltapolitiikan moraalisen ulottuvuuden peruspilareita aina 1990-luvulta lähtien. Turvallisuusneuvosto on tunnetusti juntturassa kuin Korean kriisin edellä 1940-luvulla konsanaan (kuka vielä kokee synkkyttä Suomen turvallisuusnevostokampanjan epäonnistumisesta?). Kansainväliset suhteet – ainakin sen valtioiden välisten suhteiden osalta – ovat vauhdilla siirtymässä monenkeskisyyttä korostavista virtauksista ”legitiimien turvallisuusintressien” uudelleenmäärittelyn aikaan. Ideologioiden ja geopololitiikan perinteisiä löylyjä vahvistaa taistelu globaaleista virroista ja geoekonomisista resursseista. Mutta tämä onkin sitten jo toisen keskustelun paikka.

Vielä kuitenkin yksi kysymys Ukrainan tilanteesta: minkälaisiin vastatoimiin Britit ja Yhdysvallat käytännössä sitoutuivat Budapestin muistiossa (vai sitoutuivatko mihinkään)? Vastavuoroinen sitoutuminen rajojen kunnioittamiseen ja voimakeinoista pidättäytymiseen ei vielä mielestäni nosta esiin 1914-analogian kaltaista mekaniikkaa, sillä Budapestin sopimus ei sisällä positiivisia turvatakuita, eivätkä Euroopan liittolaissuhteet Ukrainan tilanteen ympärillä sentään niin sotkuiset ole kuin vuosisadan alussa. Joka tapauksessa 1914-analogiaa sekä sille rinnakkaisia tulkintoja länsivaltojen turvatakuumekaniikasta on medioissa esitelty. Laitetaanko median oman logiikan ja nettiklikkausten hakemisen piikkiin?

Suomessakin on esitetty varsin railakkaita analogioita, ainakin retorisella tasolla. Yksi suosituimmista vaikuttaa olevan Suomen ja Ukrainan turvallisuustilanteen rinnastaminen sekä asetelman sitominen Suomen turvallisuuspoliittisiin perusratkaisuihin. Voihan sitä tällaisellakin pohdinnalla päätänsä vaivata, varsinkin jos pitää mielessä olemassa olevat realiteetit: Suomella ei sentään ole rajakiistoja suurvallan kanssa (Tuzlan saari) eikä Suomen alueella ole johonkin toviin näkynyt vieraiden valtojen sotilastukikohtia. Suomen rajoilta ei myöskään taida löytyä alueita, jossa etniset venäläiset muodostaisivat merkittävimmän kansanosan. Näin ollen ainakin fyysisten tosiasioiden puitteissa Suomi voi ihan vakavissaan esittää Nato-option osana turvallisuuspoliittista linjaansa.

Ja jos mikään muu ei tuskaan auta, niin aina voi tuudittautua sillä, että Venäjän haukankatse vaikuttaisi hyvin pitkälti kohdistuvan meidän kannaltamme edullisesti valitun historiallisen imperiumin reuna-alueille.