ICAN, Nobelin rauhanpalkinto ja Suomen ydinaseriisuntapolitiikka

Olin kommentoimassa ICAN:n (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) viime perjantaina saamaa Nobelin rauhanpalkintoa tuoreeltaan YLE:n klo 20:30 uutisissa. Uutislähetys löytyy YLE Areenasta. ICAN:n Nobel on uutislähetyksen pääutinen, eli sen löytää heti alusta (omat kommenttini n. 3:30 eteenpäin).

Seuraavassa neljä kysymystä ja vastausta ICAN:n nobelista, ydinaseriisunnasta ja Suomen suhtutumisesta ydinaseiden kieltosopimukseen, joita pohdiskelin junassa ennen viime perjantain uutislähetystä.

1. Miksi Nobel annettiin ICAN-järjestölle?

Tunnustus. Palkinto on ennenkaikkea tunnustus määrätietoisesta ja pitkäjänteisestä työstä ydinaseriisunnan edistämisen puolesta; ICAN on ollut keskeinen liikkeelle paneva voima ydinaseriisuntadiplomatian ylläpitäjänä ja edistäjänä ydinasevaltioiden johdolla tapahtuvan ydinaseriisunta-agendan yskähdellessä. ICAN:n on kyennyt rakentamaan vakuuttavan kansainvälisen ydinaseriisuntaa edistävän verkoston yhteistyössä valtioiden kanssa. Täyskieltosopimusneuvotteluja edeltänyt ydinaseiden humanitaaristen vaikutusten aloite oli tässä työssä tärkeä askel. Humanitaaristen vaikutusten aloite paljasti ydinasevaltojen varsin konservatiivisen peloteoptimismin, sillä ne suhtautuivat jo tähän aloitteeseen suurella varauksella. Suomi allekirjoitti aloitteen jonkin aikaa asiaa harkittuaan. Humanitaaristen vaikutusten aloite kuitenkin siirsi ydinaseriisuntapolitiikan agendan konservatiivisesta ja abstraktista tasapainoajattelusta kohti ydinasepolitiikan potentiaalisia käytännön seurauksia hahmottavaa asetelmaa.

Viesti ja paine ydinasevalloille. Nobel-komitea korosti päätöksensä perusteluissa, että seuraavaksi voimme odottaa konkreettisia tekoja ydinasevalloilta ydinaseriisunnan edistämiseksi (useamman vuoden tauon jälkeen) riippumatta siitä, mitä mieltä nämä ovat kieltosopimuksesta. Nobel-komitea siis toisin sanoen käytti poliittista valtaansa ja teki ydinasevaltioiden roolin läpinäkyväksi. Komitea siis myönsi suoraan, että palkintoon oli kätketty poliittinen kannustinviesti, hieman samaan tapaan kuin vuonna 2009, jolloin palkinto myönnettiin presidentti Barack Obamalle. Tällöin Obaman visio ydinaseettomasta maailmasta esitettiin keskeisenä perusteena palkinnolle hieman samaan tapaan, kuin ICAN:n kampanjallaan saavuttaman ydinasekieltosopimuksen antama lupaus vuonna 2017. ICAN:n saavuttama palkinto toisaalta perustui konkreettisiin tekoihin, ei ainoastaan tulevaisuudenuskoa valaviin puheisiin, kuten Obaman kohdalla (sittemmin Obama saavutti tekojakin, joista ehkä keskeisin oli vuonna 2010 solmittu uusi START-sopimus Venäjän kanssa).

Työ jatkuu. Ydinaseiden kieltosopimus on jo astunut voimaan: sen on nyt (tilanne 12.10.2017) allekirjoittanut 53 valtiota, kun voimaan tulemiseen vaadittiin 50 allekirjoitusta. ICAN:n saa varmasti Nobelista puhtia (sekä konkreettisesti lisää resursseja!) sopimuksen allekirjoittajavaltioiden keräämisen jatkamiseksi. Sitä seuraavat ratifiontiprosessit sekä lukuisat sopimuksen implementoimiseen ja sen yksityiskohtien tulkintaan liittyvät kysymykset vaativat myös kansalaisjärjestötoimijoiden panosta. Prosessi on toki tästä eteenpäin pitkälti sopimuksen allekirjoittamien ja siihen sitoutuvien valtioiden käsissä, mutta ICAN sekä muut kansalaisjärjestöt voivat toimia taustalla tärkeinä fasilitaattoreina.

Ei täysin yllättävää. Nobelin rauhanpalkinto on aikaisemminkin myönnetty aseriisuntaa ja ydinaseongelmaa esillä pitäneille organisaatioille ja kansalaisjärjestöille: Kemiallisten aseiden kieltojärjestö (2013), Kansainvälinen atomienergiajärjestö (2005), maamiinojen kieltoa ajanut kampanja (2007), ydinaseriisuntaa ajavien tieteilijöiden Pugwash-järjestö (1995), lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestö (1985), joka löytyy myös ICAN:n taustalta.

2. Ovatko ydinaseiden käytön riskit kasvaneet?

Ydinaseiden määrä ja kehitys. Maailmassa on edelleen noin 15 000 ydinasetta, suurin osa niistä Yhdysvalloilla ja Venäjällä. Ydinasevaltioiden määrä on kasvanut ydinsulkusopimuksen voimaantulon (1970) sekä edelleen kylmän sodan päättymisen jälkeen (Pakistan ja Pohjois-Korea), minkä lisäksi käytännössä kaikki nykyiset ydinasevaltiot ovat modernisoimassa nykyisiä ydinaseitaan – Venäjä vaikuttaisi kehittävän kehittää myös täysin uusia, voimassa olevia ydinasevalvontasopimuksia rikkovia ydinasejärjestelmiä, minkä lisäksi Yhdysvalloista kantautuu huolestuttavia huhuja Donald Trumpin suhtautumisesta ydinaseisiin.

Virhearviot ja vahingot. Poliittisten jännitteiden ja retoriikan kiristyessä on mahdollista, kun valtiot tukeutuvat aikaisempaa enemmän ydinasepelotteeseen niiden turvallisuuspolitiikassa, että virhearviot johtavat ydinaseiden käyttöön. Alueelliset varustelupaineet ja -jännitteet luovat lisäksi aivan toisenlaisen kontekstin kylmän sodan verraten ennustettavaan ja ”selkeään” kaksinapaiseen järjestelmään (Kiinan voimistuessa kolminapaistuneeseen) verrattuna. Samalla ydinaseteknologiassa erityisesti hyökkäysaseistuksessa (tarkkuus, tiedustelu ja ”remote sensing”) otetut edistysaskeleet tekevät toisen iskun kykyyn perustuvat konservatiivisemmat ydinasedoktriinit aikaisempaa haavoittuvaisemmiksi tuhoisille ensi-iskuille, mikä puolestaan saattaa kriisitilanteissa alentaa ensi-iskun kynnystä (esimerkiksi Yhdysvallat ja Venäjä molemmat varautuvat edelleen ydinaseiden ensikäytön mahdollisuuteen pelotepolitiikassaan).

Pohjois-Korea on konkreettinen ja äärimmäisen varoittava esimerkki alueellisten ydinasevarustelupaineiden mahdollisista seurauksista. Vahingoista ja tahattomista virhetulkinnoista aiheutuvien onnettomuuksien riski kasvaa, kun ydinaseiden käyttövalmiutta nostetaan ja asejärjestelmiä testataan toistuvasti provokatiivisilla tavoilla. Alueellisten ydinasevaltojen strategioiden tutkimuksen kärkinimiin kuuluva Vipin Narang on todennut, että kaikki Pohjois-Korean tekemisissä viittaa siihen, että se ei tule käyttämään ydinasekapasiteettiaan ”epärationaalisesti”, vaan rakentaa siitä asymmetrisen eskalaatio-opin mukaista ennaltaehkäisevää pidäkettä Yhdysvaltojen taholta kokemaansa eksistentiaalista uhkaa vastaan. Ydinaseiden ensikäytön mahdollisuutta korostavana doktriinina asymmetrisen eskalaation oppi on kuitenkin hyvin aggressiivinen ja herkkä tahattomalle eskalaatiolle.

Katastrofaaliset seuraukset. Jo muutaman nykyteknologian mukaan valmistetun keskisuuren ydinaseen räjähdyksellä (esimerkiksi n. 500 kilotonnin räjähdysvoima) olisi mittavia välittömiä vaikutuksia ympäristöön ja ihmisiin. Keski- ja pitkän ajan vaikutukset olisivat lisäksi hyvin todennäköisesti planeetallisissa mittasuhteissa hahmottuvia, esimerkiksi globaalien ruoka- ja raaka-aineketjujen häiriintyessä vakavasti. Tuhovaikutuksia voidaan vähentää käyttämällä erittäin tarkkoja ja teholtaan verraten pieniä ydinräjähteitä, joilla pyritään iskemään suoraan vastapuolen ydinasearsenaalia vastaan. Tällaisillakin iskuilla olisi kuitenkin mittavia vaikutuksia välittömässä ympäristössä sekä ennustamattomia psykologisia vaikutuksia ydinasetabun rikkoontuessa. Lisäksi riskit siitä, että vastapuolelle jäisi kattavaan ydinasekapasiteetin tuhoon pyrkivän ensi-iskun jälkeenkin käyttöönsä ydinaseita (esimerkiksi sukellusveneisiin), olisivat edelleen suuret, eikä massiivista vastaiskun mahdollisuutta katastrofaalisine seurauksineen voisi sulkea täysin pois.

3. Miksi ydinasekieltosopimusta tarvitaan?

Kieltosopimuksen tavoite on täydentää ydinsulkusopimusta. Ydinasekieltosopimus ei ole täysin ongelmaton, kuten monet aseriisuntaan erikoistuneet tutkijatkin ovat huomauttaneet (ks. esim. 1, 2 & 3). Sen tavoitteena on kuitenkin ollut nimenomaan täydentää ydinsulkusopimusta luomalla laillisesti sitova kansainvälinen sopimus, joka kieltäisi ydinaseiden hankkimisen ja hallussapidon sekä tarjoaisi nykyisille ydinasevaltioille konkreettisen tien ydinaseiden täydelliseen riisuntaan, mihin ne ovat ydinsulkusopimuksen kuudennessa artiklassa sitoutuneet.

Ydinsulkusopimus ei ole täysin oikeudenmukainen. Ydinsulkusopimus antaa viidelle valtiolle oikeuden ydinaseiden omistukseen (ja tätä kautta legitimiteetin ydinasepelotepolitiikalle) ennalta määrittelemättömäksi ajaksi, kunhan ne sitoutuvat ydinaseriisuntaan. Aikataulu tämän lupauksen toteuttamiseen on kuitenkin edelleen tarkemmin määrittelemättä. Hiljalleen on syntynyt tilanne, jossa näille muutamalle valtiolle on ikään kuin syntynyt kansainvälisten sovinnaissääntöjen tuottama etuoikeus ydinaseiden omistamiseen.

Turhautuminen. Maailman valtioiden enemmistö ja kansalaisjärjestöt ovat selvästi turhautuneita ydinasevaltojen saamattomuuteen ydinaseriisunnan edistämisessä, mitä ydinasekieltosopimuksen aikaansaaminen konkreettisesti ilmentää.

4. Miten Suomi suhtautuu kieltosopimukseen?

Suomi on vahvasti sitoutunut ydinaseriisuntaan. Suomella on historiallisesti vahva ydinaseriisuntapoliittinen profiili ja se on tehnyt viimeisten vuosienkin aikana paljon töitä ydinsulkusopimuksen puitteissa, viimeksi vuosikymmenen alkupuolella fasilitoimalla Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykehankkeen perustamiseen tähdänneitä neuvotteluita (neuvotteluja ei ole vielä saatu käyntiin). Tavanomaisten aseiden riisumisen saralla Suomi on suorastaan maailman asevalvontadiplomatian suurvalta, vaikka samalla Suomen asevientipolitiikka herättää myös runsaasti kysymyksiä mahdollisista kaksoisstandardeista.

Suomi on varsin selkeästi kirjannut sitoutumisensa ydinaseriisunnan edistämiseen esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (s. 31). Sekä ulkoministeri Timo Soini että presidentti Sauli Niinistö vahvistivat sitoutumisen ydinaseriisunnan ”käytännönläheiseen edistämiseen” suurlähettiläspäivien puheissaan syyskuussa. Suomen ydinaseriisuntapolitiikan tarkempia perusteluja voi hahmottaa esimerkiksi tästä ulkoministeriön ja puolustusministeriön yhteisestä taustamuistiosta.

Käytännön tulokset ja ydinasevaltojen vastuu. Suomen ulkopoliittinen johto on korostanut ennen kaikkea ydinasevaltojen vastuuta ydinaseriisunnan edistämisessä. YK:n yleiskokouksessa puhunut presidentti Niinistö oli toiveikas Yhdysvaltojen ja Venäjän strategisten ydinseiden vähentämisneuvottelujen suhteen:

On äärimmäisen tärkeää, että maat, joilla on hallussaan ydinaseita, ovat mukana neuvotteluissa. Vetoan, että kaikki ydinasevaltiot ja maat joilla on hallussaan näitä aseita, ryhtyvät pikimmiten konkreettisiin toimiin ydinaseiden riisumiseksi.

Suomen pragmaattinen pienvaltioliberalistinen linja panostaa ainoastaan sellaisiin ydinaseriisuntatoimiin, joihin myös ydinsulkusopimuksen tunnustamat ydinasevallat sitoutuvat. Kansainvälisen järjestyksen ennustettavuuden tunnustetaan näin varsin avoimesti olevan johdannainen suurvaltapolitiikan yleisestä tilasta. Koska ydinasevallat eivät osallistuneet kieltosopimusneuvotteuihin, ei Suomi katsonut, että sen kautta voitaisiin saavuttaa käytännön tuloksia ydinaseriisunnassa. Pelkona ilmeisesti on, että kun valtiot antavat kasvavasti painoa ydinkieltosopimukselle, voisi se viedä puhtia ydinsulkusopimuksen ympärillä ja sen kirjaimen hengessä käytävistä neuvotteluista.

Perustelut ydinsulkusopimuksen ja ydinasekieltosopimuksen välisestä ristiriidasta vaikuttavat kuitenkin hatarilta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Suomen ulkopoliittinen johto on unohtanut, että mahdollisimman kattavalla ydinasekieltosopimuksella on välittömiä vaikutuksia ydinaseiden kansainvälispoliittiseen ja -oikeudelliseen asemaan; ydinaseiden stigmatisoiminen kun tukee ydinsulkusopimuksen ensimmäistä pilaria, eli ydinaseiden leviämisen estämisen tavoitetta. Suomen kokoisen valtion panos tällaiseen moraaliseen vaikutukseen voi toki olla melko pieni, mutta ei Suomen panoksesta sen vahvistamiseen koskaan haittaakaan olisi.

Uusia aloitteita. Suomi ei kuitenkaan ole jäämässä tuleen makaamaan. Ulkoministeri Soini antoi implisiittisen lupauksen elokuussa suurlähettiläskokouksen puheessaan:

Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Aseriisunta ja -valvonta on ala, jolla haemme koko ajan vaikuttajan paikkaa.

Geneven aseriisuntakonferenssissa syyskuussa puhunut ulkoministeri nosti esiin tarpeen aloittaa (monenkeskiset?) neuvottelut taktisista ydinaseista sekä niiden riisumisesta. Ehkä tästä löytyisi konkreettinen vaikuttamisen paikka, johon Soini viittasi ja joka ei olisi ristiriidassa ydinsulkusopimuksen ja Suomen pragmaattisen linjan kanssa:

One more point: our efforts concerning non-strategic or tactical nuclear weapons should be increased. Today these weapons are completely uncovered by any binding, verifiable agreement. This gap has to be fixed. There should also be a clear division between these and conventional weapons – in military doctrines and if ever exercising their use. And finally, we need practical confidence-building measures in this field as well.

Tämän aloitteen muotoutumista on hyvin mielenkiintoista seurata, sillä sen vaikutukset ulottuvat potentiaalisesti aivan Suomen lähialueillekin. Venäjällä on Natoon (lue: Yhdysvaltoihin) nähden Euroopassa jopa kymmenkertainen taktisten ydinaseiden arsenaali, joiden käyttöä se on simuloinut useissa viime vuosien sotilasharjoituksissa.

Suomi EU:n ja Naton jäsenmaiden linjalla. Suomen linja ydinaseriisuntapolitiikassa eroaa esimerkiksi Itävallan ja Ruotsin kaltaisista valtioista, mutta noudattaa samalla EU:n jäsenvaltioiden enemmistöä, joista suurin osa kuuluu myös Natoon (yksikään Naton jäsenvaltio ei ole hyväksynyt ydinaseiden kieltosopimusta). Tästä voi itse kukin vetää haluamansa johtopäätökset Suomen viiteryhmäpolitiikasta.

Hiljattain olemme saaneet kuulla, että Yhdysvallat olisi kovistellut Ruotsia allekirjoittamasta ydinasekieltosopimusta, koska se voisi heikentää mahdollisuuksia syventää maiden välistä puolustusyhteistyötä. Tämä herättää runsaasti kysymyksiä, minkälaisen roolin Nato on varannut Ruotsille ja Suomelle – Naton ulkopuolisille kumppaneilleen – ydinasepolitiikassaan. Sekä Ruotsi ja Suomi ovat sitoutuneet siihen, että ne eivät salli ydinaseita missään muodossa valtioalueilleen – sitoumus, jota nämä luultavimmin Norjan ja Tanskan tapaan jatkaisivat rauhanajan politiikkansa perustana myös Naton sisällä, jos jäsenyys puolustusliitossa tulisi joskus ajankohtaiseksi.

Se, delegitimoiko kieltosopimuksen artikla 1e myös ydinasepelotteeseen tukeutuvan liittolaissuhteen/-politiikan yleisesti, onkin sitten kimurantimpi kysymys. Tällainen johtopäätös olisi hyvin ongelmallinen, sillä tällöin esimerkiksi Venäjä ja Yhdysvallat asettuisivat kieltosopimuksen näkökulmasta epätasa-arvoiseen asemaan. Kansainväliset sovinnaissäännöt korostavat varsin laajalti jaetun tulkinnan mukaan valtioiden suvereenia oikeutta määrittää itse omat liittokuntavelvoitteensa ja kumppanuutensa, kunhan ne eivät ole agressiivisesti suunnattuja ketään vastaan.

Lisäksi on totta, että yksikään Naton jäsenmaa ei ole allekirjoittanut kieltosopimusta tai äänestänyt sen hyväksymisen puolesta YK:ssa. Naton jäsenmaat harjoittavat yhteistä ydinasepolitiikkaa. Natolla itsellään ei ole ydinaseita, mutta kolmella sen jäsenmaalla on. Itsenäistä ydinasepolitiikkaa harjoittavaa Ranskaa lukuun ottamatta kaikki Naton jäsenmaat osallistuvat sen ydinasesuunnitteluryhmän (Nuclear Planning Group, NPG) toimintaan, vaikka varsinaiset strategiset linjaukset myös ydinasepolitiikan kohdalla tehdäänkin Pohjois-Atlantin neuvostossa Washingtonin sopimuksen mukaisesti. Mahdollisuus ydinasein suoritettavaan kostoiskuun on Venäjän aggressiivisen käyttäytymisen johdosta palannut liittokunnan pelotepolitiikasta käytävän keskustelun keskiöön.

Spekulointia Suomen päätöksestä. Kari Huhta spekuloi Helsingin Sanomissa, että Nato-kysymys ei vaikuttanut Suomen kieltosopimuspäätökseen, koska Suomi teki päätöksen ennen Naton virallista kantaa. Johtopäätös voi olla oikea, mutta perustelu vaikuttaa hyvin jokseenkin horjuvalta; onhan Suomella aina kylmän sodan aikaisista Pohjolaa koskevista ydinasevalvonta-aloitteista saakka perimätietoa siitä, että etenkin Yhdysvallat – Naton ydinasesateenvarjon tosiasiallinen ylläpitävä – suhtautuu hyvin skeptisesti kaikkiin sellaisiin sopimusehdotuksiin ja neuvotteluprosesseihin, jotka voivat rapauttaa sen liittokuntapolitiikan koheesiota sekä sen mahdollisuutta käyttää ydinasepelotetta liittokuntapolitiikan välineenä. Naton kanta asiaan toisin sanoen on ollut lienee ollut myös Suomen tiedossa jo ennen virallisia kannanottoja ja YK:ssa käytyä neuvotteluprosessia. Sitä voi hahmottaa myös suhtautumisesta kieltosopimusta edeltäneeseen humanitaariseen aloitteeseen.

Kaiken tämän jälkeen on edelleen vaikea löytää vedenpitävää logiikkaa Suomen ydinasekieltosopimusboikotin takaa. Perustelut ovat sinänsä hyveellisiä, minkä lisäksi niiden muotoilua on selvästi mietitty harkiten. On kuitenkin esitettävä vakava kysymys siitä, luottaako Suomi liikaakin ydinasevaltojen suopeuteen ydinsulkusopimuksen kuudennen artiklan edistämisessä? Tästä valtiojohdolla toki on parempaa ensi käden tietoa kuin meillä tutkijoilla. Todellinen ongelma on kuitenkin hyvä muistaa; sen muodostavat nimittäin ydinaseita hallussaan pitävät valtiot, ei niiden tuhovoimaisuuden inhorealistisesti tunnustava ja ysinaseilla uhkaamisen politiikan kaikissa muodoissaan kieltävä kansainvälinen sopimus. Tämä on tärkeää pitää mielessä, sillä sen kautta määrittyy myös se, kuka asettuu ydinasekysymyksessä historian oikealle ja väärälle puolelle.

Mainokset

Suomen asevalvontapolitiikan perusteet

Suomen ulkopolitiikan käytännön tekijöiden ykkösrivistö on jälleen kokoontunut vuosittaisille suurlähettiläspäiville Helsinkiin. Suomen ulkopolitiikan lähtökohtien osalta suurlähettiläspäivillä pidetyt puheet eivät ole tarjonneet suurempia yllätyksiä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lanseeraama ja hallituksen selonteoissaan vahvistama pilarimalli vaikuttaa voivan ja elävän hyvin. Oppi on juurtunut.

Siinä missä Suomen kansainvälistä toimintaympäristöä kuvaava pilarimalli tarjoaa yleiskatsauksen Suomen ulkopolitiikan työkalupakista, on aktiiviseksi vakauspolitiikaksi kutsuttu käsitepari kuvastanut Suomen ulkopolitiikan Pohjois-Eurooppaa ja Itämeren aluetta koskevia tavoitteita yhtä lailla jo joitakin vuosia. Jälkimmäisen käsiteparin osalta suurlähettiläspäivät eivät myöskään vaikuta tarjonneen uusia avauksia.

Viime perjantain Turun tapahtumat sekä siihen liittyvän kansainvälisen terrorismin uhkan käsittely on luonnollisesti noussut suurlähettiläspäivillä esiin. Keskustelu ja debatti oikeasta tavasta reagoida tilanteeseen jatkunee, perustuen samalla jo omaksuttujen reaktioiden ja ratkaisujen varaan. Monessa mielessä terrorismin, viharikosten sekä näihin liittyvien lieveilmiöiden tuottamat traagiset tapahtumat Suomessa eivät varmasti tulleet kenellekään yllätyksenä. Tästä osoituksena käy jo sekin, kuinka vilkkaana ja ikään kuin etukäteen paalutetuista askelmerkeistä käsin Turun perjantain tapahtumien jälkeinen keskustelu lähti nopeasti vellomaan.

***

Yksi huomionarvioinen tulokas suurlähettiläspäivien puheenvuoroissa on kuitenkin ollut. Niin valtiosihteeri Peter Stenlund, ulkoministeri Timo Soin kuin presidentti Niinistönkin nostivat kukin puheissaan esiin ydinaseongelman sekä käsittelivät laajemminkin Suomen asevalvontapoliittista linjaa. Näitä puheenvuoroja on nähty jokseenkin harvakseltaan aikaisemmilla suurlähettiläspäivillä ja ylipäätään Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa.

Laajemminkin ihmiskuntapoliittiset painotukset – makroturvallisuuden alaan kuuluvat teemat, kuten ilmastonmuutoksen hillitseminen, resurssiniuķkuus sekä ydinaseongelma – nousivat Sauli Niinistön puheessa kenties vahvemmin esiin kuin kertaakaan aikaisemmin tämän presidenttikaudella. Arktisen neuvoston puheenjohtajuuden siivittämien ilmastopoliittisten kysymysten lisäksi varsinkin asevalvontapolitiikka sen koko kirjossaan on viimeisen vuoden kuluessa tehnyt uutta nousua Suomen ulkopolitiikan keskiöön.

Ajankohtaiset tapahtumat (Pohjois-Korea, Lähi-idän karmea tilanne inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta) ovat toimineet luonnollisesti yhtenä taustasytykkeenä asevalvontapoliittisen linjan kirkastamisen tarpeelle. Toinen taustavaikutin löytyy Suomen pitkästä asevalvonta- ja riisuntapoliittisesta perinteestä. Vaikka sen kultaiset vuodet sijoittuvat 1960-80-luvuille, ei asevalvontapoliittinen profiloituminen ole Suomen ulkopolitiikasta missään vaiheessa tyystin hävinnyt.

Suomen parhaillaan jatkuva puheenjohtajuus asekauppasopimuksessa, muuutaman vuoden takaiset ponnistelut Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä koskevien neuvottelujen puitteistamiseksi sekä viimeaikaisena esimerkkeinä Suomen profiloituminen Itämeren alueen lentoturvallisuutta koskevissa kysymyksissä käyvät kaikki hiljattaisina esimerkkeinä Suomen asevalvontapoliittisen perinteen jatkumisesta.

Vuoden 2017 suurlähettiläspäivillä Suomen asevalvontapoliittista linjaa on viitoitettu varsin selkeästi. Kansainvälisen politiikan sääntöperustaista yhteistyötä ja sen ennakoitavuutta lisäävää vaikutusta korostanut valtiosihteeri Stenlund viittasi puheessaan tarpeeseen päästä vaikuttaviin asemiin konkreettisia tuloksia tuottavissa, mutta samalla kansainväliseen kanssakäymiseen riittävällä tavalla iskostuneissa sopimusjärjestelmissä ja neuvotteluprosesseissa:

Kansainvälisten tehtävien osoittaminen Suomelle on luottamuksemme ja kansainvälisen asemamme eräs mittari. […] Suurlähettiläs Klaus Korhosen ATT-sopimuksen vetovastuu päättyy tulevana syksynä ja suurlähettiläs Jari Luodon ydinterroria ehkäisevä GICNT-johtajuus alkaa. Molemmat tehtävät osoittavat, että Suomi nauttii luottamusta varsin sensitiivisten asevalvontatehtävien hoidossa.

Vastaavasti ulkoministeri Soini teki omassa puheessaan selväksi, että Suomi osallistuu vain sellaisiin neuvotteluihin ja aloitteisiin, joista on odotettavissa konkreettisia tuloksia:

Ydinaseet ovat ihmiskunnan vitsaus, mutta toiveajattelulla tilanteeseen ei vaikuteta. Teimme loogisen – vaikkei välttämättä helpon tai suositun – ratkaisun, kun jäimme ydinasekieltosopimusneuvottelujen ulkopuolelle. Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Soini perustelee näin Suomen päätöstä olla osallistumatta heinäkuussa päättyneisiin ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin sillä, että kyseessä ei ole riittävän pragmaattinen aloite. Kyse on tietysti paljolti siitä, miten ja minkälaisia kriteereitä vasten tuloksen saavuttamisen mahdollisuuksia ja arvoa hahmotetaan. Näin Suomen asevalvontapolitiikan toiseksi keskeiseksi kriteeriksi pragmaattisen vaikuttavuuden ohella nousee pienvaltioliberalistinen maksiimi, jossa suurvaltojen välinen yhteisymmärrys tai sen saavuttamisen mahdollisuuden näkymä asettuu keskeiseksi kriteeriksi niille monenkeskisille diplomaattisille aloitteille ja prosesseille, joihin pienvaltioviisauden näkökulmasta on järkevää ja hyödyllistä sijoittaa resursseja ja poliittista pääomaa.

Vastaavasti Suomi selvästi varoo edelleen harjoittamasta sellaista mielenosoitusdiplomatiaa, jonka voidaan ennakoida lisäävän suurvaltapoliittisia jännitteitä ja täten heikentävän kansainvälisen sääntöperustaisen järjestelmän vahvistumisen edellytyksiä.

Näin Suomen linjassa korostuu järjestys, mikä eittämättä nähdään myös alueellisen vakauden säilymisen ja vahvistumisen kannalta tärkeänä kansainvälisenä reunaehtona. Järjestystä rikkovat teot ja toiminta toki tuomitaan, mutta ainakin toistaiseksi tavalla, joka ei myöskään anna olettaa mielenosoitusdiplomaattisten irtopisteiden keräämistä.

Järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden välinen jännite lienee yksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen perustavimmista kysymyksistä. Vuonna 1968 solmitun ydinsulkusopimuksen osalta järjestyksen ylläpitäminen ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen on ainakin osittain ristiriitaisessa suhteessa, sillä sopimus tunnustaa vain tietyille valtioille (väliaikaisen) oikeuden ydinaseomistuksiin, vieläpä ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Vastapunnuksena toimiva sitoutuminen ydinaseriisuntaan on jäänyt vaillinaiseksi 1980-luvun puolivälistä 2010-luvun puoliväliin ulottuvalla jaksolla.

***

Ydinaseiden kieltosopimusneuvottelujen suhteen Suomessa on siis tulkittu, että kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisen pragmaattinen tavoittelu nousee historian oikealle puolelle asettumisen tunteen tuottavan moraalisen ylevyyden yläpuolelle. Pragmaattisuus ei kuitenkaan tarkoita kyynistä pidättäytymistä sellaisista kannanotoista, jotka kätkevät sisäänsä suurvaltasuhteisiinkin menevää moraalisesti velvoittavaa sanomaa. Tai näin asia esitetään ja käytännössä toteutetaan.

Painavimman suurlähettiläspäivien puheenvuoron asevalvontapolitiikan näkökulmasta piti presidentti Niinistö. Hän otti puheessaan selvästi kantaa esimerkiksi Venäjän toistuvasti sotaharjoituksissa simuloineisiin taktisiin ydinaseiskuihin. Tästä nousee esiin Suomen asevalvontapolitiikan kolmas keskeinen periaate, jota voitaisiin kutsua suurvaltavastuun (tässä tapauksessa ydinasevaltojen vastuun) korostamiseksi. Se seuraa loogisesti toisesta, suurvaltalähöisestä kansainvälisen järjestyksen tulkinnasta, sillä suurvalloilla on näin myös vastuullaan huolehtia tästä keskinäisestä järjestyksestään ja sen periaatteista, mitä hallitsematon ydinasevarustelu ja joukkotuhoaseilla uhkaaminen ei luonnollisesti edistä.

Näiden kolmen periaatteen valossa Suomen ydinasepoliittinen ja laajemmin asevalvontapoliittinen linja hahmottuu seuraavasti: 1) vaikuttaminen konkreettisten tulosten saavuttamisen näkökulmasta; 2) suurvaltalähtöisen yhteisymmärryksen tai niiden intressien yhdistymisen mahdollisuus onnistumisen näkymien keskeisenä arviointikriteerinä; 3) viimeisenä suurvaltojen vastuun korostaminen järjestyksen ylläpitämisestä.

Näiden pienvaltioliberalististen periaatteiden kautta on hyödyllistä lukea myös presidentti Niinistön perusteluita Suomen osallistumattomuudelle ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin:

Ei ole vaikeaa ymmärtää niiden tarkoitusperiä, jotka ajoivat kansainvälistä sopimusneuvottelua ydinaseet kieltävästä sopimuksesta. Tavoite on hyvä, mutta tarjoaako tämä tietä todelliselle ydinaseriisunnalle, on epäselvää. Ydinasevaltiot eivät nimittäin osallistuneet neuvotteluihin ja ne ovat sanoutuneet irti lopputuloksesta.

Suomi, kuten pääosa EU-maista, ei osallistunut neuvotteluihin. Kannoimme huolta siitä, että prosessi pikemminkin hankaloittaa kuin edistää ydinsulkujärjestelmää. Jotta ydinasevähennyksissä päästään eteenpäin, tarvitaan ydinasevaltioiden sitoutumista ja osallistumista. Tuleva YK:n yleiskokous on seuraava tilaisuus etsiä sellaista polkua, jolla tuettaisiin niin ydinaseriisuntaa kuin myös ydinsulkujärjestelmää. Ja siinä keskustelussa Suomi on aktiivisesti mukana.

Suomi tulee olemaan keskusteluissa mukana jatkossa myös ydinaseterrorismin vastaisen GICNT-aloitteen puheenjohtajana, kuten Stenlund ja Soini puheissaan esittivät. Jälleen kerran kyseessä on asiakysymys, jonka saralla on nähtävissä mahdollisuus suurvaltojen intressejä yhdistävään, uusia mikrokäytänteitä tuottavaan lopputulokseen. Vaikka suurvalloilla on ollut ydin(ase)turvallisuutta koskevien kysymysten kohdalla myös erimielisyyksiä, eivät ne Suomen ulkopolitiikan muotoilijoiden näkökulmasta välttämättä vaikuta ylittämättömiltä.

***

Ulkoministeri Soini korosti omassa suurlähettiläspäivien puheessaan, että Suomen ulkopolitiikan keskeinen tavoite on pyrkiä vaikuttamaan ja tulla kuulluksi, ”[o]lla pöydässä eikä porstuassa. Puhumattakaan siitä, että olisimme pihalla.”

Suomen päätös olla osallistumatta ydinasekieltosopimusta koskeviin neuvotteluihin on yksiselitteisesti ristiriidassa Soinin mainitseman imperatiivin kanssa. Vaikuttamaan pääseminen ei olekaan näin absoluuttinen, vaan suhteellinen arvo. On kansallisten intressien näkökulmasta enemmän ja vähemmän laadukkaita paikkoja vaikuttaa, ajatus kulkenee. Tämä jäi kuitenkin puheessa mainitsematta – ehkä sitä ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä?

Suurlähettiläspäivillä esitetyt asevalvontapoliittiset linjaukset tekevät joka tapauksessa Suomen linjasta ymmärrettävämmän ja selkeämmän. Suomelle vaikuttamaan pääseminen ei sittenkään ole itseisarvo, vaan vaikuttamisen tapojen ja paikkojen tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan laadullisesti suurvaltalähtöisen kansainvälisen järjestyksen sääntöperustaisuuden ja tämän tuottaman vakauden näkökulmasta.

Suomen asevalvonta- ja ydinaseriisuntapolitiikan periaatteiden selventäminen on ollut ehdottomasti hyvä asia. Suomi ei kuitenkaan toiminut täysin näiden periaatteiden mukaisesti jättäessään ydinaseiden kieltosopimusta koskevien neuvottelujen tarjoaman vaikutuspaikan käyttämättä.

Lievän naivisminkin uhalla on syytä huomauttaa, että osallistuminen neuvotteluihin ei olisi Hollannin esimerkkiä seuraten tarkoittanut sitä, että itse sopimusta, neuvottelujen lopputuotosta, olisi pitänyt allekirjoittaa. Sopimusta itseään onkin kritisoitu niin turvallisuuspoliittisin kuin sopimuksen toimeenpano– ja valvontajärjestelmien epäselvyyttä koskevin perustein.

Toisaalta sopimuksen aikaansaaminen eittämättä vahvistaa osaltaan ydinaseiden leviämiseen liittyviä moraalisia ja kansainväliseen arvovaltaan liittyviä pidäkkeitä, joiden vahvistamiseen viimeiset vuodet vaikeuksissa edennyt ydinsulkusopimuksen toimeenpanokin pyrkii. Tehokkaan ja toimivan sopimusjärjestelmän ja valvontakäytänteiden taustalta löytyvät aina kansainvälisesti tavanmukaisuuksien kautta velvoittavat moraalikoodistot. Yhtä lailla ydinaseiden kieltosopimus laittaa painetta ydinsulkusopimuksessa tunnistettujen ydinasevaltojen harteille – tuloksia pitää alkaa tulemaan, tai niiden valitus ydinkieltosopimuksen epävakauttavaa vaikutusta kohtaan näyttää puhtaan kaksinaismoralistiselta.

Sopimusneuvotteluissa ja näiden kulisseissa Suomi olisi nimenomaan saattanut korostaa omia, ydinsulkusopimuksen ensisijaisuutta kansainvälisen (suurvalta)järjestyksen keskeisenä ankkurina pitämiään näkökulmia. Hieman kääntäen Suomi on nyt asettanut ydinasevaltojen tapaan itselleen haasteen. Paikka Suomen suoriutumisen arvioimiseen on aktiivisuus vuoden 2020 ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssissa ja sen valmistelevien kokousten yhteydessä.

Haaste on näin ollen pitkälti itse asetettu. Tavoitteet ovat korkealla, aivan kuten pitääkin. Toistivathan Suomen ja Ruotsin ulkoministerit toukokuussa 2017, että johtavien ydinasevaltojen tulee viimeistään nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja osoittaa konkreettisia askelia kohti ydinaseettoman maailman saavuttamista. Välietappeina tähän tavoitteeseen Wallström ja Soini mainitsivat kaikkien ydinasevaltojen liittymisen ydinkoekieltosopimukseen sekä negatiivisten turvatakuiden antamisen ydinaseettomia maita vastaan (molemmat omalla sarallaan myös varsin pitkäikäisiä tavoitteita monisyisine ongelmineen).

Mielenkiintoista kyllä, Ruotsi osallistui ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin ja äänesti sen hyväksymisen puolesta heinäkuussa 2017 New Yorkissa. Tämä ei kuitenkaan estä Ruotsia korostamasta yhdessä Suomen kanssa, että NPT-sopimus on ”tärkein työkalumme pyrkimyksessämme estää uusia valtioita hankkimasta ydinaseita.”

 

Ydinasepolitiikan paradoksit, järjettömyydet ja tulevaisuus

Cenotaph and Atomic Bomb Dome, Peace Memorial Park, Hiroshima, Japan. Kuva: Wikimedia Commons.

Cenotaph and Atomic Bomb Dome, Peace Memorial Park, Hiroshima, Japan. Kuva: Wikimedia Commons.

Kirjoitus on julkaistu alunperin 6.8.2015 Hiroshiman 70-vuotispäivänä otsikolla ”Hiroshiman varjot – 70 vuotta Pommista”. Tämä on päivitetty sekä joillain ajankohtaisilla esimerkeillä täydennetty versio (26.8.2016)  noin vuosi sitten julkaistusta tekstistä.

Kuun alkupuolella vietettiin jälleen Hiroshiman pommituksen vuosipäivää. Hiroshiman uhrien edelleen vakavana kantava ääni muistuttaa meitä ydinaseiden käytön järjettömyydestä. Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten vaikutusta toisen maailmansodan päättymiselle sekä Japanin antautumiselle voi tuskin kiistää. Hyötylaskelmat loppusodan hinnasta ilman atomiaseen vaikutusta johtavat moraalisesti niin häilyvälle maastolle, etten tässä yhteydessä tohdi sinne astua. Nykyteknologiaan verrattuna alkeellisina pidettävien atomiaseiden tuhovoima Hiroshimassa ja Nagasakissa riitti kuitenkin vakuuttamaan poliitikot ydinaseiden perimmäisestä luonteesta – ydinaseiden sotilaallinen käyttökynnys nousi viikossa tähtitieteellisiin lukemiin.

Supervaltojen ydinasepariteetin vakiintuminen ja vastavuoroisen tuhon mahdollisuuden ymmärtäminen 1950- ja 60-lukujen kuluessa nostivat ydinaseiden ensikäytöstä seuraavat riskit kysymyksiksi ihmiskunnan olemassaolon jatkumisesta. Ydinaseiden teknistä kehitystä, mikä siirsi ydinpelotteen 1950-luvun puolesta välistä eteenpäin pommikoneiden lisäksi myös maahan ja merelle, sekä ydinaseiden käyttöoppien muotoilua, ohjasi nimenomaan ajatus, ettei niitä koskaan jouduttaisi laukaisemaan. Strategistit, joista yhä useampi alkoi tulla siviilipuolelta, aloittivat samalla omat, kylmäkiskoisilta vaikuttavat kiistansa ydinasestrategioiden muodosta sekä näiden suhteesta supervaltojen ydinasevalvontapyrkimyksiin, joiden maailmanlaajuinen merkitys nousi kouriintuntuvasti esiin Kuuban ohjuskriisin myötä 1960-luvulla.

Paradokseja ja uskottavan pelotteen metsästystä

Uskottava pelote vaati riittävän uskottavaa näyttöä siitä, että ydinaseita ollaan myös äärimmäisessä, joskin samalla kuviteltavissa olevassa tapauksessa valmiita käyttämään. Tässä mielessä ydinaseiden julistaminen puhtaasti sotilaallis-operationaalisessa mielessä käyttökelvottomiksi pelotteen välineiksi ei ole tyydyttävä lähtökohta, vaan pikemminkin osoitus vaarallisesta peloteoptimismista. Tämä puolestaan johtaa helposti ristiriitaan ydinaseiden leviämisen estämisen tavoitteen kanssa – jos kerran ydinaseet ovat ”vain” pelotetta tuottamassa, ja vieläpä oletettavan tehokkaita tällaisessa tehtävässä (mikä ei tosin pidä paikkaansa, mihin palaan myöhemmin), miksei siis ydinaseiden leviäminen uusien valtioiden käsiin vain lisäisi kansainvälistä vakautta? Näinhän on aikanaan provosoivasti argumentoinut proliferaatio-optimismiansa muun muassa Kenneth Waltz.

Ydinasepelotteen uskottavuus punnitaan niin psykologisella kuin tekniselläkin tasolla. Ydinasestrategiseen ajatteluun nousee tässä ristivedossa nopeasti ajatellen mielettömyyksiltä vaikuttavia ajatusrakennelmia, kuten opit rajoitetusta ydinsodasta, ydinaseiden roolista alueellisen eskalaation hillitsijänä (NATO kylmän sodan aikaan; Venäjä nykyään) – esimerkiksi Venäjän niin kutsutussa asymmetrisessä eskalaatio-opissa ydinasein suoritettavan ensi-iskun kynnys madalletaan pelotetta edistäväksi vastaiskuksi tavanomaisin asein suoritettavia provokaatoita vastaan. Samalla kuitenkin käsitys sodankäynnin luonteesta ja tulkinnat kansallista turvallisuutta haastavista vakavista provokaatioista ovat yhteiskunnallisen kokonaisturvallisuuden, hybridiuhkien ja mittavan propagandavyörytyksen kaltaisten ilmiöiden ja käsitteiden johdosta liudentunut melkoisesti kylmän sodan vuosista.

Toisaalta on huomattu, että samalla kun ydinaseet vaikuttavat lisäävän vakautta strategisella (mannertenvälisellä) tasolla – ainakin kaksinapaisessa kansainvälisessä järjestelmässä – vaikuttaa strateginen ydinasepariteetti lisäävän paradoksaalisesti epävakautta alueellisella tasolla sekä tätä kautta matalamman intensiteetin konfiltien todennäköisyyttä. Tämä tasapaino-epätasapaino -paradoksiksi hieman kömpelösti nimetty ilmiö muistuttaa tosin myös Intian ja Pakistanin välistä suhdetta, jossa ydinaseet ovat olleet riittämättömiä luomaan tavanomaiset konfliktit estävän pelotteen. Samalla paradoksi näkyy siten, että Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton ydinasepariteetin ja -tasapainon vastavuoroisen tunnustamisen jälkeen supervallat osallistuivat kasvavasti esimerkiksi sijaissotiin kylmän sodan loppupuolella.

Niin mieletön tämä ase on, että ristiriidat sen ympärillä seuraavat toisiaan. Otetaan esimerkiksi ohjuspuolustus. Pinnallisesti katsoen kyse on sanamukaisesti mitä defensiivisimmässä tarkoituksessa kehitetystä asejärjestelmästä. Ydinasepelotteen varaan rakentuvassa turvallisuusjärjestelmässä jo pelkkä mahdollisuus täydellisen ohjuspuolustuksen kehittämisestä osoittautuu kuitenkin mitä epävakauttavimmaksi tekijäksi; täydellisen ohjuspuolustuksen saavuttaminen kun nostaisi – ainakin mitä kylmäkiskoisen peliteorian rationaalisuusolettamia on seuraaminen – samaisen puolustajan yllykkeitä hyödyntää varsinaista hyökkäyksellistä ydinasekapasiteettiaan lamaannuttavan ensi-iskun merkeissä; tai tältä tilanne saattaa näyttää vastapuolen silmin – puolustus onkin paras hyökkäys. Näin suunnitelmat täydellisen ohjuspuolustuksen rakentamisesta ovat omiaan lisäämään vastapuolen tarmokkuutta hyökkäysaseistuksen teknologiseen ja määrälliseen kehittämiseen, kuten kylmän sodan loppupuolella tapahtui.

Ei lienekään yllättävää, että Reaganin ja Gorbatshovin lopullinen läpimurto ydinaseettoman maailman saavuttamiseksi, jota historioitsijoiden mukaan molemmat valtionjohtajat aivan aidosti tavoittelivat, kompastuikin lopulta saavutetun dialogin kokonaisuutta vasten mitättömältä vaikuttavaan kiistaan Reaganin pakkomielteeksi muodostuneen ohjuspuolustussuunnitelman jäädyttämistä koskevista yksityiskohdista. (Tai ainakin näin herkullisen narratiivin voi rakentaa hiljattain julkaistujen dokumenttien pohjalta, jotka paljastavat Reaganin, Shultzin, Gorbatshovin ja Shevardnadzen välisen huikean loppukeskustelun Reykjavikin lokakuun 1986 huippukokouksessa sekä siihen liitetyn historiallisen mahdollisuuden menettämisestä.)

Toisen iskun lamauttavan tuhokyvyn takaavan, ja täten pinnallisesti katsoen puolustuksellisen teknologian pakonomainen kehittäminen johti tunnetusti massiivisiin asevarusteluponnistuksiin kylmän sodan aikana. Tällä lienee ollut vähintään vahvistava vaikutus Neuvostoliiton romahtamiseen johtaneessa monisyisessä prosessissa. Varustelukierteen sekä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suhteiden aallonpohja 1980-luvun alussa johti myös ihmiskunnan katastrofin partaalle siirtäneisiin virhetulkintoihin, joiden heijasteita analyytikot ovat huolestuttavasti alkaneet nähdä myös lännen ja Venäjän nykyisenkin kriisin yhteydessä.

Pitkälti käyttökelvottomiksi todetuilta ydinaseilta edelleen toivotun pelotteen uskottavuuden ylläpitäminen oli  johtaa niiden tahattomaan käyttöön Euro-ohjuskriisin huipentuessa loppuvuonna 1983, kun Neuvostoliitossa tulkittiin Yhdysvaltain ja NATO:n sotaharjoituksissa tekemiä manöövereitä turhankin uskottavina. Samalla on muistettava, että maailmasta tuskin löytyy toista aselajia, jonka käyttämättömyyden varjeluksi – siis pelotteen uskottavuuden takaamiseksi ja ylläpitämiseksi – suoritettavat rauhanajan manööverit, harjoitukset, rutiininomaiset huoltotoimenpiteet ja aseiden fyysinen liikuttelu ovat johtaneet niin lukuisiin onnettomuuksiin ja läheltä piti -tilanteisiin, kuin ydinaseet.

Ihmiskunta on saanut koistaiseksi kiittää Hannu Hanhen onneaan, mutta myös ponnistuksia vastavuoroista luottamusta lisäävien asevalvontamekanismien luomiseksi. Juuri tällaiseen ”onnettomuuksien välttämisen tiehen” perustui hiljattain tasavallan presidentti Sauli Niinistön tekemä huomio Itämeren lentoturvallisuuden parantamista koskevista monenkeskisistä keskusteluista. Sittemmin Venäjä hämärsi omilla vastauksillaan Niinistön Venäjän suuntaan selvästi osoitettuun huomioon liittyneen asiakeskustelun edellytyksiä. Suomessa keskustelu siirtyi lähes yhtä nopeasti itse asiasta kompleksisen Venäjä-suhteemme vatvomiseksi.

Ei täysin käyttökelvoton ase?

Palataan vielä hetkeksi kylmän sodan ydinaseperintöön. Samalla kun supervallat jatkoivat ratkaisun etsimistä ydinaseidepelotteen uskottavuuden ylläpitämisen ja käyttämättömyyden periaatteen väliseen dilemmaan, jatkui myös ydinaseiden leviäminen uusien valtioiden käsiin. Se, että ydinaseita pidettiin tiettyjä rajoitetun ydinsodan konseptioita lukuun ottamatta sotilaallisesti käyttökelvottomina, erityisesti niiden käytöstä aiheutuvien poliittisten ja moraalisten seurausten johdosta, ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö niiden halluspidolla ja omistamisella olisi ollut käytännön merkitystä, myös sotatoimien yhteydessä.

Hieman kääntäen voidaankin esittää, että ydinaseita opeteltiin aina Korean sodasta [1] eteenpäin ”käyttämään” hienovaraisesti ilman, että niitä tarvitsisi laukaista tai että niiden sijoittelun varassa harrastettu painostus johtaisi odottamattomiin vastareaktioihin ja virhetulkintoihin. Tähän ajatus pelotteesta ja painostamisesta kiteytyy. Yksi tutkituimmista esimerkeistä ydinasepolitiikan höydyntämisestä painostuskeinona (joskaan ei suorana uhkauksena) taitaa olla presidentti Nixonin määräämä globaali ydinasevalmiuden nostoon tähdännyt mittava operaatio elokuussa 1969. Operaatiollaan Nixon pyrittiin vaikuttamaan Neuvostoliiton Pohjois-Vietnamille antamaan tukeen signaloimalla draamaattisesti Yhdysvaltain valmiutta eskaloida konflikti (taktisten) ydinaseiskujen tasolle. Kuten hyvin tiedetään, Nixonin ”hullun miehen teorian” kouriintuntuvimmalla sovelluksella ei ollut sanottavaa vaikutusta sotatoimien kululle (Pohjois-Vietnamiin asti Nixonin signaalit tuskin kantoivat). Neuvostoliitto ei myöskään ryhtynyt signaloinnin toimesta painostamaan Pohjois-Vietnamia Yhdysvalloille suotuisiin rauhanneuvotteluihin. Vielä Berliinin kriisin aikaan vuonna 1948 vastaavanlainen signalointi, joskin pienemmässä mittakaavassa ja suoraan Neuvostoliitolle osoitettuna, saattoi Yhdysvaltain ydinasemonopolin lyhyeksi jääneellä aikakaudella tepsiä.

Tuskin ydinaseet olisivat levinneet nykyisten yhdeksän ydinasevaltion haltuun, jos ne täysin kömpelöitä tai hyödyttömiä olisivat. Vastakkaiset esimerkit ovat vähissä. Etelä-Afrikka on tiettävästi ainoa, alkeellisen ydinasekapasiteettinsa vapaaehtoisesti hävittänyt valtio [2]. Ei Pommia siis aivan käyttökelvottomana aseena olla pidetty – eikä pidetä, varsinkin kun ottaa huomioon ydinaseiden mittavat ylläpitokustannukset. Toisaalta kylmän sodan aikaan esimerkiksi Yhdysvallat pitivät ydinasepainotteista pidäkettä varsin edullisena vaihtoehtona eurooppalaisten liittolaistensa turvallisuuden takaamiseksi Neuvostoliiton ja Varsovan liiton tavanomaisten joukkojen ylivoimaa vastaan.

Myös NATO:n edelleen vahvana porskuttava ydinasesuunnittelu ja sen keskeisyys liittokuntapolitiikassa käy esimerkistä ydinaseiden ”käyttökelpoisuuden” sitkeydestä. Turkin sisäisten levottomuuksien yhteydessä käynnistynyt keskustelu Yhdysvaltain Eurooppaan eteentyönnettyjen ydinaseiden kohtalosta käy tästä hyvänä esimerkkinä – vielä 2000-luvun alussa Yhdysvallat vetivät lentokonesijoitteiset taktiset ydinaseensa Kreikasta takaisin Yhdysvaltoihin. Ukrainan ja Syyrian sotien leimaamassa kansainvälisessä ilmapiirissä Turkissa sijaitsevia noin 50 ydinkärkeä on, toisin kuin Kreikan tapauksessa, spekuloitu lähinnä siirrettäväksi johonkin toiseen NATO-maahan Euroopassa. Lisäksi ainakin Puola on mainostanut poliittista valmiuttaan osallistua NATO:n ydinasejako-ohjelmaan. Nämä sotilaallisesti jo lähes käyttökelvottomat ja miljardeja maksavaa modernisaatio-ohjelmaa odottavat taktiset ydinaseet nähdään useassa itäisen Keski-Euroopan maassa eräänlaisena toteemina – symbolina, joka materialisoi Yhdysvaltain sitoutumisen Euroopan puolustukseen.

Taiwanin, Japanin ja Etelä-Korean reaktiot Donald Trumpin vastuuttomiin ydinasepuheisiin osoittavat, kuinka painava rooli eteentyönnetyllä ydinasepelotteella on edelleen Yhdysvaltain liittolaispolitiikassa. Ydinaseita ”käyttävät” ja ovat ”käyttäneet” näin lukuisat liittosuhteittensa kautta ydinasesateenvarjon alla värjöttelevät valtiot. Esimerkiksi Norja ”käytti” kylmän sodan aikana Yhdysvaltain ydinaseita – tai paremminkin rauhanajan ydinaseettomuuden politiikkaansa sekä tähän liittyvän ”ydinaseoption” ja Pohjolan strategisen tasapainotilan kytköstä (Norjan UPI:laisten keksintö 1960-luvun alussa) useampaankin otteeseen.

NATO:n jäsenvaltiot käyttävät yhtä lailla ydinaseita osana turvallisuuspolitiikkaansa sopimusjärjestön strategian kautta (vaikka useat asiantuntijat katsovatkin ydinasepelotteen merkityksen laskuun Euroopassa Venäjän uhkan kasvun kokemisesta huolimatta). Venäjä on käyttänyt ydinasekorttiaan tätäkin suoremmin, jopa suoria uhkauksia Euroopan NATO-maita kohtaan esittäen. Putin siis soveltaa omaa versiotaan ”hullun miehen teoriasta”. On myös mainittava lukuisat ydinasekynnysvaltiot, jotka käyttävät ydinasekapasiteetin hankkimisen mahdollisuuteen kätkeytyvää latenttia pelotetta hyväkseen eräänlaisena neuvotteluvalttina.

Ja lopulta tulee se kolikon kääntöpuoli: kaikki edellä mainittu, poliittiseen ”käyttökelpoisuuteen” viittaava todistusaineisto tuo mukanaan kovan, viime kädessä ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta kestämättömän hinnan, jota on (edelleen) toistaiseksi opittava mahdollisimman taiten sietämään, mutta jota ei kovinkaan kiemurtelija kykene moraalisesti oikeuttamaan.

Ydinaseriisunnan tuskaisuus ja alueellisten ydinasevarustelupaineiden aikakausi

Positiivistakin kehitystä kylmän sodan hulluimmista vuosista on monien mielestä tapahtunut. Esimerkiksi ydinaseiden määrä on vähentynyt viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana merkittävästi. 1980-luvun puolenvälin huippulukemista, noin 60 000 ydinkärjestä, määrä on tippunut alle kolmannekseen, noin 15 000 ydinkärkeen.

Vakuuttavaako? Kysytään suoraan: käsi ylös kaikki, joita tieto määrien laskusta kovasti huojentaa? Ehkä määrän laskun poliittinen konteksti helpottaa. Vähenemiseen ovat nimittäin vaikuttaneet lähinnä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton väliset ydinasevalvontasopimukset, jotka taas perustuvat jaettuun näkemykseen tarpeesta hallinnoida ja valvoa käyttömahdollisuuksia mahdollisimman huolellisesti. Enää jaettua näkemystä ei vaikuta löytyvän. Lisäksi nykyisetkin ydinasearsenaalit ovat täysin ylimitoitettuja, etenkin Venäjän ja Yhdysvaltojen kohdalla, ja ne riittäisivät edelleen maapallon moninkertaiseen tuhoamiseen. Vai miltä maistuu seuraava ajatuskoe: jo yhden Iso-Britannian Trident-sukellusveneen arsenaali vastaa yli 300-kertaisesti Hiroshiman räjäytyksen tuhovoimaa…

Ydinkärkien määrän laskiessa ydinaseita omistavien valtioiden määrä on myös kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella kasvanut. Toista ydinaseaikakautta leimaakin useiden asiantuntijoiden mukaan ydinaseiden vaikutuksen – ja jopa mahdollisen sotilaallisen käytön – alueellistuminen. Tämä lisää myös ydinaseiden käyttökelvottomuuden takaavan ydinasetabun periaatetta rapauttavaa epävakautta. Alueellisessa kontekstissa ydinasestrategiat vaikuttavat siirtyvän entistä selvemmin vastavuoroisen tuhon opista (joka alueellisella tasolla tarkoittaisi Kiinan perinteisesti suosiman vastaiskykyn varjelevan minimipelotteen kaltaista doktriinia) ydinaseiden ensikäytön mahdollisuudella myös tavanomaisin asein tehtävää hyökkäystä vastaan pelotteena toimivaa asymmetristä eskalaatio-oppia kohti. Kuten Viping Narang osoittaa uusklassista realismia soveltavassa (ja tästä johtuen hieman reduktionistiseen tulkintaan sortuvassa) teoksessaan Nuclear Strategy in the Modern Era: Regional Powers and International Conflict (Princeton University Press, 2014), asymmetrisen eskalaatio-oppi vetoaa erityisesti sellaisille alueellisesti merkittäville valloille (tai sellaiseksi pyrkiville), jotka

a) kokevat itseään voimakkaammaksi tulkitsemansa alueellisen toimijan tavanomaisten aseistuksen vakavaksi uhaksi sen kansalliselle turvallisuudelle, sekä

b) joiden strategisessa kulttuurissa sotilailla on keskimääräistä itsenäisempi asema suhteessa poliittiseen johtoon.

Narangin johtopäätös on joka tapauksessa selvä: pelkkä ydinseiden omistaminen ei jatkossa(kaan) takaa uskottavaa pelotetta tavanomaisin asein suoritettavaa hyökkäystä vastaan. Narang kumoaa teoksellaan käsityksen Pommin hankinnan ihmeitä tekevästä, eksistentiaalisesta vaikutuksesta. Narangin johtopäätös voi auttaa ymmärtämään esimerkiksi Venäjän uhmakkaan, alueellisella tasolla juuri asymmetristä eskalaatio-oppia jäljittelevän ”de-eskalaatio-opin” tarkoitusperiä; ydinaseiden ensikäytöllä uhkaava ydinasedoktriini kun vaikuttaa historiaa vasten takaavan, näin Narang päättelee laajan empiirisen aineiston ja konfliktitietokantojen pohjalta, uskottavan pelotteen myös tavanomaisin asein suoritettavaa hyökkäystä vasten. Näin ainakin siihen asti, kun vastakkain on kaksi (tai kenties jopa useampi) asymmetrisen eskalaation ydinasedoktriinikseen valinnutta valtiota – skenaario, jota Narang ei teoksessaan käsittele (Narangin positivstinen metodologia ei kykene tilannetta hahmottamaan, koska tällaista esimerkkiä ja dataa ei historiasta löydy), mutta joka jo maalaisjärjellä sisältää huomattavan virhetulkintojen ja eskalaatiokierteen mahdollisuuden.

On myös huomattava, että Narangin tulosten perusteella ainoan uskottavan pelotteen tuottava ydinasedoktriini (edelleen nimenomaan alueellisisista ydinasevalloista puhuttaessa), eli asymmetrinen eskalaatio-oppi, on, paitsi kaikkein kallein ylläpidettävä, myös haavoittuvaisin virhetulkinnoille ja vahingoille. Pelotteen uskottavuuden ylläpitäminen kun vaatii joustavan ensikäytön uhan korostuessa ydinaseiden hallintaan liittyvien komento- ja päätöksentekojärjestelmien herkistämistä lähemmäs sotilaiden operationaalista tasoa, eli sitä konkreettista infrastruktuuria, josta myös ydinaseet laukaistaan (näin on myös esimerkiksi Ranskalla, joka on harrastanut itsenäisen ydinasepolitiikan linjaansa NATO:sta irrallaan aina 1960-luvulta lähtien, sen taktisten ydinaseiden osalta).

Asymmetrisessä eskalaatio-opissa ydinaseiden poliittinen kontrolli toisin sanoen heikkenee. Samalla kun tulkintaongelmat kasvavat, hupenee ydinaseiden käyttöön varattu varoaika (mikä on se tavanomaisin asein suoritettavan provokaation taso, joka laukaisee asymmetrisen eskalaation?). Tällaiset jännitteet piinaavat erityisesti Etelä-Aasiassa Intian ja Pakistanin välejä. Näiden epävakauttavien tekijöiden lisäksi toisen ydinaseaikakauden alueellinen luonne näkyy kasvavina ydinaseproliferaatiopaineina, etenkin Lähi-idässä.

Paine pommin kieltämiselle kasvaa

Alueellisten varustelupaineiden lisäksi olemassa olevien ydinasevaltioiden arsenaalien kehittäminen (”käyttöiän jatkaminen”) on täydessä vauhdissa – suurin osa nykyisestä yhdeksästä ydinasevaltiosta jatkavat omien ydinasejärjestelmiensä modernisoimista, mikä lisää myös varustelupaineita ja tästä nousevia virhetulkintojen mahdollisuuksia. Valtaosa ydinasevaltioiden asevarustelumenoista menee kuitenkin edelleen ”tavanomaisen” aseistuksen kehittämiseen (joista mahdollisina epävakauttavina teknologioina mainittakoon esimerkiksi automatisoidut asejärjestelmät sekä yliääninopeudella toimivat täsmäristeilyohjukset), ehkä siitäkin syystä, etteivät ydinaseet enää nykyisen sodankuvan ja uhkien aikakaudella ole se kylmästä sodasta tuttu ”edullinen” ja kaikkivoipaiselta vaikuttava vaihtoehto.

Ydinaseriisunnassa ei tästä huolimatta olla edistytty vuonna 2010 Venäjän ja Yhdysvaltojen välille solmitun uuden START-sopimuksen jälkeen. Ydinaseiden määrän lasku on pysähtynyt, eikä läpimurtoja tällä saralla ole valitettavasti näköpiirissä. Tässä suhteessa neuvottelutulos Iranin ydinohjelmasta oli harvinainen positiivinen uutinen – paitsi tietysti Washingtonin haukoille. Ydinasevaltioiden kyvyttömyys edetä ydinsulkusopimuksessa lupaamassaan ydinaseriisunnassa on samalla vahvistanut kansalaisjärjestötoimijoiden merkitystä ja roolia lukuisten ydinaseettomuuteen sitoutuneiden valtioiden rinnalla. Ydinaseet laittomina kieltävän sopimuksen kampanja sekä ydinaseiden käytöstä aiheutuvien katastrofaalisten humanitaaristen seurausten aloite ovat tämän globaalin tason kansalaisaktiivisuuden keskeisiä instrumentteja. Kevään 2015 NPT-sopimuksen tarkastelukonferenssin epäonnistuminen – etenkin sen kyvyttömyys edetä Lähi-idän joukkotuhoaseettomaa vyöhykettä koskevissa neuvotteluissa – lisää entisestään painetta uusille neuvottelu- ja sopimusregiimeille, joita NPT-sopimuksen tunnustavien ydinasevaltojen käsijarru ei enää pidättele, kuten Honna Marttila kirjoituksessaan argumentoi.

Miksei sitten ydinaseita ole kielletty, toisin kuin esimerkiksi kemiallisia aseita? Tämän kysymyksen minulle esitti jokin aika sitten Vasabladetin toimittaja. Se on hyvä kysymys, johon luonnollisesti ei ole yksiselitteistä vastausta tarjolla, mutta yrittää kannattaa. Kuten edellä esitin, ydinasepolitiikkaa edelleen monin paikoin määrittelevä mielenmaisema on 1950 ja 60-luvuilla tehtyjen linjausten tuotosta. Ydinasevarustelua koskevilla päätöksillä ja niiden käyttöä hahmottavilla strategioilla pyrittiin nimenomaan estämään vastapuolta laukaisemasta ydinaseita sekä käynnistämättä laajamittaisia sotatoimia. Ydinaseiden käyttöarvo tiivistyi niiden tarjoamaan pelotteeseen, jota voitiin käyttää myös poliittisen painostuksen välineenä. Tähän liittyvä, vuodesta 1945 aina tähän päivään kestänyt ydinaseiden sotilaallisen käyttämättömyyden periaate – ydinasetabu – erottaa ydinaseet vuonna 1925 Geneven sopimuksella kielletyistä kemiallisista aseista, joita käytettiin laajasti esimerkiksi ensimmäisessä maailmansodassa.

Ydinasevallat toisin sanoen luottavat ydinaseiden vakauttavaan vaikutukseen, mistä kertoo myös ydinasevaltojen halu säädellä ydinasearsenaaliensa luonnetta vastavuoroisilla ydinasevalvontasopimuksilla. Lisäksi ydinaseiden omistaminen huokuu edelleen voimapoliittista arvovaltaa.

Lukuisat ydinaseiden varastoinnista ja kuljettamisesta aiheutuneet vaaratilanteet, virhetulkinnat sekä ydinaseiden potentiaalinen leviäminen niin uusien valtioiden kuin mahdollisesti terroristienkin käsiin kuitenkin vahvistavat kuvaa ydinaseiden ”käyttökelvottomuudesta”. Ydinaseriisunnan hidas eteneminen sekä ydinasevaltioiden modernisaatiosuunnitelmat tulevat lähivuosina entisestään lisäämään ydinaseita vastaan kohdistuvaa kritiikkiä.

Suomen kaltaisen sääntöperustaista kansainvälistä järjestystä ulkopoliittisessa toiminnassaan painottavalle valtiolle on varsin luonnollista korostaa olemassa olevien asevalvontamekanismien tukemista ja niiden varsin lamaantuneeksi rapistuneen tilan elävöittämistä. Samalla aika on kuitenkin ajamassa monen kylmän sodan ajalta peräisin olevan regiimin ohi, mikä saa Suomen ydinasepoliittisen linjan vaikuttamaan varsin konservatiiviselta ja varovaiselta. Varovaisuus voi myös osoittautua hyveeksi, mutta niin kauan, kun suurvaltavetoinen kansainvälinen järjestys ja sen keskeiset mekanismit puksuttavat eteenpäin yskähdellen, olisi viisasta pyrkiä myös etsimään vaihtoehtoisia kanavia sääntöperustaisen järjestyksen, YK:n roolin ja laajan turvallisuuden kysymysten edistämiseen. Tästä näkökulmasta ajateltuna Suomi voisi ottaa vielä pari askelta progressiivisemman kannan ydinaseiden kieltävän sopimuksen valmisteluun ja sen tarpeellisuuden tunnustamiseen. Vaatimuksen ydinaseiden hävittämisestä ja täten ydinaseriisuntaa koskevien laillisten sitoumusten tarkentamisesta ei tarvitse olla ristiriidassa ”pragmaattisemman”, olemassaolevia mekanismeja ja ydinasevaltioiden vastavuoroisen luottamuksen kasvattamiseen perustuvan linjan kanssa. Itse asiassa päinvastoin: ydinaseriisuntaa tukeva vankempi ja aukottomampi kansainvälisen lain perusta sekä tämän vaatiminen istuisi varsin luontevasti Suomen ulkopolitiikan kansainvälistä sääntöperustaista järjestystä korostavan pilarin työkalupakkiin.

Kansallisvaltioiden roolin muutoksen ja entistä hämärämpien uhkakuvapuheiden aikakaudella on hyvä kysyä, kuinka sokeasti voimme luottaa valtiollisen järjen kaikkivoipaisuuteen asiassa, jossa epäonnistuminen johtaa väistämättä sietämättömän katastrofaalisiin seurauksiin sekä pahimmillaan ihmiskunnan tuhoon? En tietysti esitä, etteikö näitä ajatuksia otettaisi vakavasti myös ydinasevaltioiden poliittisten ja sotilaallisten eliittien keskusteluissa. Kontrolloimaton ydinaseriisunta ei liene kenenkään toiveissa. Tällaisella skenaariolla murehtiminen kuitenkin vaikuttaa valitettavasti juuri nyt kaukaiselta. Suomalaisessakin turvallisuuspoliittisessa keskustelussa, esimerkiksi NATO:sta debatoidessa, kysymys ydinaseista tavataan flegmaattisesti sivuuttaa toteamalla lakonisesti, että ”kyseessä on vain pelotease”, ikään kuin näin toteamalla voitaisiin suorittaa eräänlainen ydinaseiden kokoinen kielellinen reduktio, sulkeistaminen – ”siitä mitä ei käytetä, ei tarvitse kriittisesti keskustella”. Toisen ydinaseaikakauden leimaamien alueellisten varustelupaineiden ja entistä kiivastahtisemmiksi käyvien kansainvälisten suhteiden keskellä tällaiseen flegmaattisuuteen ei kuitenkaan ole varaa.

***

[1] Nina Tannewaldin mukaan keskeinen syy ydinaseiden käyttämättömyydelle Korean sodassa, jonka alkuvaiheissa Yhdysvalloilla oli vielä käytännössä ydinaseiskukyvyn monopoli, oli presidentti Trumanin henkilökohtaisesti tuntema vastenmielisyys ydinaseen käyttöä kohtaan, kun taas Eisenhowerin (tuolloin vielä sotajohdossa) ja esimerkiksi Dullesin tulkinnat olivat kylmäkiskoisempia, ottaen vastahakoisesti huomioon muodostumassa olleen ydinasetabun potentiaalisesta rikkomisesta aiheutuvat valtavat strategiset ja arvovaltaa koskevat tappiot. Mutta kun puhutaan ydinaseen poliittisesta käytöstä, on huomattava, että Yhdysvallat tekivät tiettäväksi ydinasekapasiteettinsa olemassaolon vastapuolelle sijoittelemalla kapasiteettiaan lähelle Korean niemimaata. Lähde: Tannewald, Nina (2007): The Nuclear Taboo. The United States and the Non-User of Nuclear Weapons Since 1945. Cambridge: Cambridge University Press. ss: 115-154.

[2] Etelä-Afrikan vuosina 1979-1991 hallussaan pitämän alkeellisen ydinasekapasiteetin tehtävä, kuten pitkään Israelinkin, oli lähinnä taata Yhdysvaltojen suojelu. Ydinaseiden ”käyttöarvo” perustui tällöin käsitykseen siitä, että Yhdysvallat tulisi tekemään Etelä-Afrikan kannalta merkittäviäkin uhrauksia ja diplomaattisia liikkeitä alueellisten konfliktien yhteydessä, jotta Etelä-Afrikka ei käyttäisi ydinaseitaan. Tämä kun olisi laskenut ydinaseiden käyttökynnystä laajemminkin, sekä murentanut ydiansetabun merkitystä, mikä puolestaan olisi rapauttanut myös luottamusta suurvaltapolitiikan ytimessä olevan ydinasepariteetin tasapainottavaan vaikutukseen.

Bonuksena aiheeseen sopiva soundtrack, eli OMD – Enola Gay (mainio taustoitus Aamulehden Johanna Juupaluomalta):

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff