Nuorison radikaalit ideat, kuten maapallon pelastaminen

Activists at a youth-led climate rally in Keskustori, Tampere, Finland (Brylie Christopher Oxley)

Hesarin pääkirjoituksessa (HS 16.6.2021) ruoditaan vihreiden kuntavaalitulosta Helsingissä. Puolue on pääkirjoituksen mukaan liikkunut kohti ”laitaa ja marginaalia”, mikä selittää sen kuntavaalitappion. Ei minulla tästä suhteellisen laiskasta analyysistä sinänsä ole mitään sanottavaa, mutta siinä sivussa pääkirjoituksen laatijalta tai laatijoilta lipsahtelee luonnehdintoja, jotka kertovat paljon kirjoittaja/iensa konservativismista ja vääristyneestä historiankuvasta.

Ilmastokriisi on radikalisoinut nuoria samalla tavalla kuin ydinvoima ja ydinaseet 1980-luvulla. Se on vihreille mahdollisuus mutta myös uhka: politiikka tuntuu toimivan liian hitaasti.

Ensinnäkin ydinaseiden vastainen liikehdintä 1980-luvulla ei ollut mitään ”nuorten radikalismia”, tai edes ”nuoria radikalisoivaa”, vaan laajalti eri ihmisryhmiä, puolueita ja ikäpolvia yhdistänyt ylikansallinen liike, jonka mobilisoivana voimana toimi kokeneita rauhanjärjestöjen ”veteraaneja” Länsi-Euroopassa (Wittner 2009, 129-136). Esimerkiksi Suomessa syksyllä 1983, euro-ohjuskriisin kuumimpana vuotena, ydinaseita vastaan järjestettyihin rauhanomaisiin mielenosoituksiin osallistui eri puolilla maata joidenkin arvioiden mukaan n. 5% koko aikuisväestöstä – demografisesti hyvin laajalla skaalalla (ks. Juntunen 2021).

Toisekseen nykyisen ilmastokriisin vastaisen rauhanomaisen liikehdinnän (paikoin myös kansalaistottelemattomuuden) käsittäminen ”radikalisoitumisena” viittaa siihen, että kirjoittajan näkökulmasta ilmastokriisi pitäisi ratkaista ns. business as usual menetelmillä; kenties viilaamalla maltillisesti päästöhaittojen markkinaehtoisuutta ja korostamalla yksilöiden kulutusvalintojen ohjaavaa vaikutusta, jolla ei kuitenkaan oltaisi valmiita vaarantamaan nykyistä fossiilimarkkinakapitalismiin perustuvaa järjestelmää.

Efektiivistä ilmastodenialismia

Vaikkakin tällainen irtikytkentää korostava business as usual -asenne on sinänsä ihan legitiimi, joskin kyseenalaistettavissa oleva poliittinen kanta, vesittyy se helposti efektiiviseksi ilmastodenialismiksi (Olli Herrasen virittämä termi ja tutkima ilmiö; ks. linkin twitter-häsärin takaa lisää). Yksi efektiivisen ilmastodenialismin piirre on nähdäkseni niiden tahojen leimaaminen ja vähättely, jotka vaativat perustavampaa, systeemisellä tasolla vaikuttavaa poliittista ohjausta ilmastokriisin ratkaisemiseksi.

Nuorten omaa tulevaisuutta varjelevan rauhanomaisen aktivismin kutsuminen ”radikalisoitumiseksi” on juuri tällaista vähättelyä ja mitätöintiä. (Nuorten) ilmastoaktivismiin on liittynyt myös avointa kansalaistottelemattomuutta, vaikka sitten elokapinan kaltaiset liikkeet lienevätkin vain jäävuoren huippu aktivismin kokonaisuudesta. Mutta edes elokapinan avointa ja rauhanomaista kansalaistottelemattomuutta ei ole mielekästä kuvailla ”radikalisoituneeksi” toiminnaksi, kuten Tommi Kotonen twitterissä ansiokkaasti avaa: siinä hyväksytään tietoisesti lain rikkomuksista tapahtuvat seuraukset eikä sen tavoitteet ole yksiselitteisesti yleisen edun vastaisia tai välitön toiminta yleistä järjestystä uhkaavaa.

Elokapina harjoittaa kansalaistottelemattomuutta, joka sisältää lakien rikkomisen mahdollisuuden hyväksyen siitä koituvat seuraukset. Lakkauttamiseksi yhdistyksen tuli toimia "olennaisesti lakien tai hyvien tapojen vastaisesti", ja "yleisen edun" tulisi sitä vaatia. 1/5 https://t.co/oHH0yFzdFI

— Tommi Kotonen (@TKotonen) June 18, 2021

Lisäksi Helsingin sanomien pääkirjoituksen luonnehdinnassa vähätellään niitä vanhempia ikäluokkia, jotka jakavat nuorten huolen. Lopulta jutussa todetaankin, että yhdenvertaisuudesta, ilmastokriisistä ja lajikadosta huolehtivat vihreät ovat näillä teemoilla ajaneet itsensä Suomessa poliittisen kentän ”äärilaitaa” kohti. Jos nämä teemat implikoivat Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimitukselle politiikan ”äärilaitaa”, kertoo se paljon siitä ideologisesta voimasta, mikä pöhöttyneellä sentrismillä on poliittisessa keskustelukulttuurissamme.

Establishment ja keskiluokan kaikkivoipaisuus

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juha Romakkaniemi esittelee twiitissään (alla) ja sitä edeltävässä Helsingin sanomien mielipidekirjoituksessaan paraatiesimerkin ideologisesta sentrismistä. Se perustuu opportunistiseen olettamaan, että ”havahtumisen hetken” jälkeen (alati laajeneva?) keskiluokka oppii vapaaehtoisesti rationaaliseen ja tehokkaaseen fossiilikapitalismista irtaantumista tavoittelevaan kollektiiviseen tietoisuuteen ja toimintaan – korkeintaan pehmeän ylhäältä annetun sysäävän ohjauksen saattelemana.

Yritysten ja kansalaisten suuri enemmistö toimii ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi 🌍

Ilmastonmuutoksen torjumiselle suurin uhka onkin nurinkurisesti siitä kovinta ääntä pitävät ja poliittisen identiteettinsä sen varaan rakentaneet.

Ei tehdä tärkeästä asiasta vastenmielistä! 🙏

— Juho Romakkaniemi (@Romakka) June 18, 2021

Samalla saatetaan tunnistaa, että todelliset ratkaisijat ovatkin isojen kehittyvien kansantalouksien tulevat keskiluokat tuolla jossain, mutta yhtä lailla sama rationaalisuusolettama projisoidaan heidän suuntaan – muutenhan oman toiminnan oikeutukselta katoaisi ainakin osittain sen moraalinen perusta (on muuten hieman yllättävää, että sikäli jos ratkaisun avainten katsotaan sijaitsevan Kiinassa, Intiassa jne., ovat tätä korostavat tahot kuitenkin kovin huolestuneita ilmastoaktivistien moraalisista heijastevaikutuksista juuri täällä marginaalissa sijaitsevassa Pohjolassa).

Tuntien vaikkapa kokeellisen taloustieteen tutkimustuloksia ihmisen rationaalisuuden rajallisuudesta – puhumattakaan kollektiiviseen toimintaan liittyvistä vinoumista – pidän tällaista sentrististä opportunismia melkoisena uskon hyppynä. Myös vuosikymmeniä erinäisistä ”havahtumisen hetkistä” huolimatta edelleen kasvava ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kertoo karua kieltään sentristisen optimismin katteettomuudesta. Tai no, riippuu toki mihin maalitolpat asetetaan, mutta se on jo toisen keskustelun paikka. En kuitenkaan ole ihan vakuuttunut siitä, voiko ilmastokriisin ja lajikadon torjunnan kaltaisia pirullisen kompleksisia kuvioita rinnastaa otsonikatoa tuottavien haitallisten yhdisteiden kieltämiseen (jotka olivat kaiketi suhteellisen näppärästi korvattavissa ilman tarvetta systeemisiin muutoksiin), kuten Romakkaniemi mielipidekirjoituksessaan tekee.

Toivoisin toki olevani väärässä. Ehkä suurvaltojen ja ennenkaikkea monien suuryritysten ja kaupunkien herääminen edessä siintävän katastrofin mittasuhteisiin viimeisen 5-10 vuoden aikana todella merkitsee käännettä johonkin parempaan, mitä emme vielä tunnista ja josta ei ole paluuta. Toivossa ei kuitenkaan ole aina hyvä elää. Se, että suuri enemmistö tunnistaa jonkin ongelman, ei vielä tarkoita sitä, että näiden kaikkien yhteiskunnallinen toiminta vastaa järjestelmällisesti tunnistettuun ongelmaan. Käytös saattaa olla hyvistä aikeista huolimatta jopa dysfunktionaalista. En itsekään toimi elämässäni koko ajan, tai edes suurinta osaa ajasta, ”ilmastorationaaliselta” pohjalta. Hedonismi viettelee liikaa!

Onko keskiluokan sielu todella niin herkkä?

Taustalla vaikuttaa virheellinen premissi, jossa oletetaan, että ”suuri enemmistö” tunnistaisi perustavan ongelman samalla tavalla, vaikka siitä nimellisesti puhuisikin samoilla ylätason käsitteillä. Hienoa toki, että elinkeinoelämä tunnista ongelman jo varsin laajalti. Itse asiassa uskon jopa niin, että (suur)yritysten tilannetietoisuus ja praksis suhteessa ilmastokriisin torjumiseen voi hyvin olla jopa ”suurta enemmistöä” valistuneempaa ja johdonmukaisempaa. Muutos lähtee isosta bisneksestä, jos on lähteäkseen.

Joka tapauksessa vallitsevaa elämäntyyliä ja kulutustasoa haastavan ilmastoaktivismin leimaaminen siten, että se tekee itse asian ”suurelle enemmistölle vastenmieliseksi”, kertoo hyvin paljon siitä, kuinka epärationaalinen ”toimija” keskiluokka lopulta onkaan – niinhän tässä Romakkaniemi tahtoo kaiketi sanoa: siis että elokapinan kaltaiset liikkeet menevät keskiluokalla siinä määrin tunteisiin, että tämän johdosta keskiluokka ei sitten enää jaksakaan fiilistellä ilmastonmuutoksen torjuntaan pyrkivää päätöksentekoa tai halua toimia aikaisemmin rationaaliselta pohjalta tunnistamansa ongelman selättämiseksi henkilökohtaisella tasolla. Tämä vaikuttaa minusta itseään vastaan kääntyvältä argumentaatiolta.

Valtaa edustavalta taholta tällainen kommentti vaikuttaa lisäksi paternalisoivalta. Siinä nuorempien ikäluokkien aktivismi ikään kuin latistetaan vihjailemalla siitä, kuinka keskiluokalla menee sen johdosta fiilikset. Tämä on suoraan sanoen aika ankea kela. Siinä ei myöskään tunnisteta aktivistien merkitystä normipaineen luojina ja agendan asettajina. Kontrafaktuaalin muodossa esitettynä: olisiko suurvaltojen, suuryritysten tai keskiluokan havahtumista koskaan tapahtunut ilman systeemisen tason muutosta vaativaa tutkijoiden ja kansalaisaktiivien sinnikästä työtä? Pysyisikö ”suuren enemmistön” ote ilmastokriisin kaltaisen ilmiön torjunnassa herpaantumattoman keskittyneesti kaidalla polulla ilman tätä normipainetta ja poliittista aktivismia?

Jokainen voi tahoillaan pohtia näitä kysymyksiä, kun passiivista vastarintaa harjoittavien aktivistien teltat levittäytyvät Helsingin Mannerheimintielle.

Kirjallisuuslähteet (tekstiin upotettujen linkkien lisäksi)

Lawrence S. Wittner, Confronting the Bomb: A Short History of the Nuclear Disarmament Movement, Stanford / CA 2009.

Tapio Juntunen, ”We Just Got to Keep Harping On About It”: Anti-Nuclearism and the Role of Sub-Regional Arms Control Initiatives in the Nordic Countries During the Second Cold War”, teoksessa Gassert, P., Geiger, T. & Wentker, H. (toim.), The INF Treaty of 1987: A Reappraisal. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht 2021.

Vaihtoehdottomuuden politiikasta

Helsingin sanomien pääkirjoitussivulla tehtiin tänään varsin selväksi lehden linja käynnissä olevaan työmarkkinapoliittiseen keskusteluun liittyen. Linjassa vahvistuu kuva vähintäänkin penseästä suhtautumisesta ammattiyhdistysliikkeen viimeaikaista politiikkaa kohtaan. Samaisessa pääkirjoituksessa korostetaan, ettei nyt ole ”varaa ideologiseen peitsien kalisteluun”, vaan kaikkien vastuullisten tahojen tulisi laittaa lusikkansa soppaan, josta hämmennetään Sipilän hallituksen kovasti toivomia viiden prosentin alennuksia Suomen yksikkötyökustannuksiin. Tämän selvemmin lehti ei kaiketi voisi hallituksen tavoitteiden taakse asettua? Ei ollut kuin vajaa viikko sitten, Sipilän paketin julkistamisen jälkeen, kun Hesarin pääkirjoituksessa vielä kaipailtiin kolmatta  ”yhteiskuntasopimuskierroksen” yritystä. Nyt Sipilän hallituksen määräämä tahti otetaan annettuna. Samaisessa viime viikon pääkirjoituksessa todettiin lisäksi, että ”[h]allituksen toimet saattavatkin lopulta vain hankaloittaa Suomen talouden lähiaikojen toipumista” ja että ”[h]allituksen ja palkansaajien taistelu uhkaa mennä ideologiselle ja periaatteelliselle tasolle. Se on Suomelle riski.” Nyt neutraali asema vaikuttaa kallistuneen työntekijäpuolen vastaantuloa korostavaan suuntaan.

Lehdellä on tietysti kaikki oikeus valita linjansa. Sen esittämiseksi varattua tyyliä sopii kuitenkin arvostella, jos siihen tarvetta ilmenee. On jotenkin irvokasta, että samalle pääkirjoitussivulle, jossa lehti itse vaatii ideologisten askelmerkkien purkamista, on mahtunut avoimesti ammattiyhdistysliikettä ruoskiva, vähintäänkin ideologisesti sävyttynyt Matti Apusen kolumni. Schröderiläisen johtajuuden ihannoinnista Iso-Britannian ammattiyhdistysliikkeen 1980-luvun romahduksella hekumointiin etenevässä kolumnissa ei sinänsä ole kolumnistin tyylin tuntien mitään yllätyksellistä. Eikä se juuri tarjoa kättä pidempää Suomen ongelmiin, ellei nyt halua uskoa, että Suomen nykytilanne toimintaympäristön dynamiikkoineen vastaa 2000-luvun taitteen Saksaa, tai että paikallisen sopimisen kehittäminen tasoittaisi Suomen idänkaupan pohjakosketuksesta aiheutuvan loven. Ihan viihdyttäväkin Apusen kolumni on, kuten taitavalta kynäniekalta odottaa sopii. Enemmän tässä häiritseekin Hesarin omat pääkirjoituslinjan piirissä tekemät valinnat sekä tähän liittyvä tilannetajun puute, joka on vain omiaan kiihdyttämään vastakkainasettelua, jonka lietsomisesta lehti itse muodostamansa sädekehän alta varoittelee.

Olen kyllä samaa mieltä siitä, että nyt olisi korkea aika vaalia yhteiskunnallemme edelleen kovin arvokkaita yhtenäiskulttuurin rippeitä sekä hyviä tapoja, jotka tarjoavat valmiuden sopia asioita keskustelemalla ilman kaivoja myrkyttävää leimaamista. Kenties maan johtava lehti voisi tässä yhteydessä keskittyä ammattiyhdistysliikkeen tyylin arvioinnin lisäksi hallituksen toimien ja ratkaisujen kestävyyden luotaamiseen, mikä tarjoaisi kansalaisille paremman valmiuden arvioida nykyisen politiikan suuntaa. Ehkä lehti voisi itsekin keskittyä etsimään toimituksellisin keinoin penäämiänsä vaihtoehtoisia malleja asettamansa kustannuskilpailukykytavoitteen saavuttamiseksi.

Lehden pääkirjoituslinjan muodostajilta vaikuttaa jääneen huomaamatta se, ettei perjantainen mielenilmauksen merkitys suinkaan tyhjenny ammattiyhdistysliikkeen ja työntekijäpuolen saavutettujen etujen puolustamiseen. Mielenilmaisun taustalta avautuu myös laajempia arvoja, kuten kysymykset sukupuolten ja sukupolvien välisestä tasa-arvosta. Lisäksi mielenilmaukseen sisältyy aimo annos skeptisyyttä hallituksen poliittisten linjausten ja kulmikkaalta vaikuttavan prosenttipelin riittämättömyyteen sekä sen oletettuihin seurauksiin. Kohentavatko ne todella, jos edes toteutuvat, aidosti kilpailukykyä? Mitä takuita on, että hallituksen olosuhdepolitiikka todella kanavoituu työpaikoiksi? Mitä sanovat esimerkiksi yhteisöveron alennuksesta omatut kokemukset?

Kansalla on ihan päteviä syitä skeptisyyteen sen suhteen, että Suomen teollisuuden investointivirrat sekä vientikilpailukyky kääntyisivät Sipilän paketin myötä niin voimakkaaseen positiiviseen kierteeseen, että tämä kuroisi edes keskipitkällä välillä umpeen paketin sisämarkkinoita ja ostovoimaa potentiaalisesti kuihduttavan kierteen (puhumattakaan suorista vaikutuksista yksilötasolla – nämä duunaritkin kun ovat yksilöitä, esimerkiksi yksinhuoltajaäitejä). Ehkä Helsingin sanomat voisi myöntää, ettei tällaisessa kritiikissä ole väistämättä mitään ideologista, vaan sitä voidaan esittää hyvin pragmaattisistakin lähtökohdista. Ja jos tätä ei myönnetä, paljastaa se itse asiassa tällaiseen kantaan tukeutuvan tahon oman ideologisuuden.

Perjantain mielenilmaus heijastelee nähdäkseni myös tyytymättömyyttä hallituksen laajempaan politiikkaan, oli kyse sitten Suomen yritteliäisyyttä ja luovuuden pääomaa pitkällä aikajänteellä rapauttavista koulutusleikkauksista tai petetyistä vaalilupauksista. Nämä laajempaan horisonttiin kiinnittyvät protestit kanavoituvat nyt myös ammattiyhdistysliikkeen kautta. Samalla sosiaalisessa mediassa on nokkelasti keksitty perjantaille erinäisiä vastatempauksia #perjantainatöissä-hästägeineen (naivistisiakin tempauksia on esitetty toteutettavaksi, joskin nämäkin vain kärjistivät yhteiskunnallista keskustelua ja leimaavat tässä tapauksessa esimerkiksi Slush-tuotemerkin poliittisesti sidonnaiseksi*). Työnteon arvon terve korostaminen on ihan suotavaa asennetta, mutta jotenkin en voi välttyä mielikuvalta, että ammattiyhdistysliikkeen kautta projisoitu viholliskuva estää monia näkemästä, että tilanteen taustalla kytee myös välittömään taantumaan reaktiivisesti esitettyä kilpailukykyprosenttien viilaamista sekä työntekijöiden ja yritysten välisiä tulonjakovirtoja laajempia kysymyksiä. Näihin kysymyksiin olisi hyvä herätä, myös pääkirjoitustasollla.

***

Helsingin sanomien pääkirjoitusosasto ei kuitenkaan tyhjentynyt edellä mainitsemiini kahteen kirjoitukseen. Yhdessä tekstissä käsiteltiin Britannian työväenpuolueen johtoon vastikään noussutta Jeremy Corbynia. Valitettavasti tämäkään teksti ei pääkirjoitusosaston yleistä tasoa nostanut. Oli itse asiassa varsin hämmentävää huomata, että lehti käytti tällaisena aikana arvokasta palstatilaansa esimerkiksi Corbynin ulkoisen habituksen arvioimiseen. Minulle jäi täydelliseksi arvoitukseksi, mihin vertailulla Erkki Tuomiojan ja Corbynin naamakarvoituksen välillä esimerkiksi pyrittiin (ehkä olen työkiireiltäni missannut jonkin aihetta käsittelevän keskustelun – kenties hyvä niin)? Aloin miettimään, onko Corbynin politiikan sisältö jotenkin niin pahasti analyyttisen käsityskyvyn tuolla puolen, että pääkirjoituksessa on tämä sijaan turvauduttava ad hominem -tasoa lähentyvään argumentaatioon. Kyseessä olikin, näin asian näen, yksi niistä kirjoituksista, joka paljastaa enemmän itse kirjoittajasta kuin aiheesta.

Aihe sinänsä on nimittäin hyvin kiinnostava. Corbynin vetovoima perustuu, näin uskoisin, pitkälti siihen mahdollisuuksien horisonttiin ja politiikan uusia avauksia tuottavaan potentiaaliin, jonka hän on tarjonnut itseään toistavalta vaikuttavan poliittisen kulttuurin keskelle. On toki selvä, että myös Corbynin lupaamilla pehmeämmillä arvoilla on kannattajakuntansa; ei abstraktio politiikasta mahdollisen taiteena yksin hänen suosiotaan selitä. Ajatus jo tovin suossa tarponeen työväenpuolueen suunnanmuutoksesta houkuttelee luultavasti myös monia puolueen pitkäikäisiä äänestäjiä, vaikka he epäröisivätkin joitain elementtejä Corbynin politiikasta.

Yhtä mielenkiintoista on ollut seurata niitä kauhunsekaisia reaktioita, joita Corbynin nousu on establishmentin piirissä aiheuttanut. Esimerkiksi konservatiivijohtaja David Cameron äityi kenties kaikkien aikojen turvallistamisaktiin twiittaamalla, että työväenpuolue on Corbynin valinnan myötä uhka, ei vain taloudelle ja perheille, vaan myös kansalliselle turvallisuudelle. Lähes yhtä kauhunsekaisilta vaikuttavia tunnelmia on esitetty myös työväenpuolueen sisältä sen kolmannen tien vaalijoiden leiristä. Myös Brittien Eurooppa-suhteiden tulevaisuudesta ollaan oltu kovin huolissaan. Tämä kaikki on melko paljon sanottu miehestä, jota samat kommentoijat pitävät utopistisena haihattelijana ja taitamattomana poliitikkona. Mitä pelättävää heillä sitten oikein on? Kansan mielipiteen mahdollinen ”aktivoituminen”, kenties?

Voi aivan hyvin käydä myös niin, että esimerkiksi Corbynin ulkopoliittiset linjaukset muokkautuvat puolue- ja hallintokoneiston jauhannan kautta selvästi maltillisemmaksi, kuin miltä ne puolueen sisäisen vaalitaistelun tiimellyksessä ovat vaikuttaneet. Tai sitten ei, aika näyttää. Yhtä kaikki, Corbynin nousu on mielenkiintoisella tavalla osoittanut jotain olennaista politiikan syvävirroista.

Palataan kuitenkin takaisin Suomeen, jossa Corbynin kaltaisesta ilmiöstä ei vaikuta olevan pelkoa. Status quon ylläpitämisen nimeen vannovat voivat täällä nukkua yönsä rauhassa. Mitä politiikkaan tulee, ohjaa suomalaisten syviä rivejä toisinaan lähes masokistisiin mittasuhteisiin yltävä kamreerihenkisyys, auktoriteettiusko sekä itsekurin hyveiden arvostus. Sopivassa paikassa ja ajassa ne ovatkin ihan arvostettavia hyveitä, mutta koko politiikan kentän ja suhdanteet läpileikkaavana reseptinä asenne saattaa myös kankeuttaa kansallista valveutuneisuuttamme. Kun esimerkiksi televisiouutisissa kysyttiin turuilla ja toreilla käyskentelevien ihmisten mielipiteitä Sipilän kustannuskilpailukykypaketista sekä ammattiyhdistysliikkeen protestiaikeista, olivat reaktiot hämmästyttävän säyseitä ja ympäripyöreitä: ”jotain tarttis tehrä”; ”kyllä mää ymmärrän, että nyt on jotain tehtävä”; ”nyt ei ole oikea aika käyttää lakkoasetta, kun on kriisi päällä ja vaikeita päätöksiä olis tehtävä”; ja niin edelleen.

Jo vuosia rakennettu, talousrationaliteettien ympärille kietoutuva kriisitietoisuus on juurtunut syvälle kansakunnan olemuksen kerrostumiin. Tämä ajatusmaailma vaikuttaa jotenkin kiteytyvän tasavallan presidentti Sauli Niinistön unilukkarimaiseen huomioon ”talouspoikaisjärjestä”. Ihmisten vastauksista kuitenkin huokuu, etteivät he ole aivan viimeisen päälle perillä siitä, mitä tässä itse asiassa ollaan tekemässä (en ole sitä itsekään), kunhan nyt jotain tekisivät. Velkaa ei voi ottaa, ei vaikka valtionvelan korot painuisivat miinukselle, sillä kyllähän nyt jokainen sen omasta kotitaloudenpidostaan tuntee, kuinka pahasti velkaloukun mahdollisuus voi puristaa. Niinpä ei lienekään yllättävää, ettei turuilta ja toreilta oikein irronnut näkökulmia siihen, mitä Sipilän paketin kulmikkaat prosenttiluvut todella indikoivat ja mitä niistä seuraa – tärkeintä kun vaikuttaa olevan, että edes jonkinlainen signaali markkinavoimina tunnetun entiteetin suuntaan saatetaan lähettää. Ehkä palkitsevat meidät jollain AAAA+++ oppipoikatittelillä – ja papukaijamerkki päälle!

Okei, selvä se, vastuu päätöksistä on poliitikoilla, eikä kansan syviltä riveiltä tulekaan odottaa suvereenia päivänpoliittisten kysymysten hahmotuskykyä (en minäkään näistä talouspoliittisista kysymyksistä mainittavan hyvin perillä ole). Lisäksi kaupallisen median tarjoamien tori- ja katugalluppien edustavuuteen saa ihan hyvällä syyllä suhtautua kriittisesti. Yleistä käsitystä ”jotain tarttis tehrä” -politiikan välttämättömyydestä kuitenkin ruokkii kuva Kataisen ja Stubbin edellisten hallitusten kyvyttömyydestä tehdä päätöksiä. Tästä huolimatta entinen pääministeripuolue sai vaaleissa ainakin osittaisen luottamuslauseen – tätä on vaikea selittää. Joka tapauksessa päätöksien tekeminen ja uusi johtamiskulttuuri oli juuri se keskeinen resepti, jonka Sipilä eduskuntavaaleja edeltävässä kampanjassaan kansalle tarjosi. Nyt tehdään päätöksiä, erityisesti vaikeiksi markkinoituja sellaisia, ja muutetaan pelikirjan merkit vatuloinnista määrätietoiseksi iteroinniksi. Ja kansa tykkää.

Suomen ja Iso-Britannian viimeaikaisia poliittisia käänteitä voi pitää lähes vastakkaisina: siinä missä Corbyn on tuonut poliittiseen keskusteluun häivähdyksen uusien avauksien ja muutoksen mahdollisuuden tuntua, ollaan Suomessa pikemminkin liukumassa entistä syvemmälle vaihtoehdottomuuden kulttuuriin, jossa teot ja päätökset ovat nousemassa kansan silmissä itseisarvoiseen asemaan.

Tässä suhteessa voi esittää, että esimerkiksi vasemmistoliiton eduskuntavaalien alla markkinoima ajatus vaihtoehtoisesta talouspolitiikasta vain vahvisti vallitsevaa talouskeskustelun ympärille kietoutuvaa politiikan kuvastoa. Politiikka mahdottoman taiteena ja julkista tilaa uudelleenmuokkaavana voimavarana on kuihtumassa. Tässä tilassa ei ole ihme, että ideologisuuden kaltaiset käsitteet alkavat saada myös uusia merkityksiä. Näin esimerkiksi HS:n pääkirjoituksessa ammattiyhdistysliikettä voidaan syyttää ideologisuudesta näiden kiinnittäessä huomionsa ”epämääräisiin puheisiin” kasvuun panostamisesta ja tuotekehittelystä (miten ihmeessä nämä ovat epämääräisiä teemoja talouskeskustelussa?). Hallituksen päätöksissä ei ilmeisesti tätä ideologisuuden tuntua ole. Päätökset kun ovat päätöksiä, ja niitä on nyt tehtävä. Ehkä ammattiyhdistysliikkeenkin tulisi tehdä päätöksiä. Vaikuttaakin siltä, että talouspoliittisen managerialismin läpileikkaamassa kulttuurissa uusi ideologisuus tarkoittaa kriisitietoisuuden vastustamista.

Kaikesta edellisestä huolimatta toivon sydämeni pohjasta, että hallituksen kulmikkaalta vaikuttava prosenttilukupolitiikka toimisi. Toivon, että se tuottaa kasvu-uraa, jonka varassa nykyinen henkistä kulttuuriamme esimerkiksi koulutusleikkausten kautta rapauttava vaihtoehdottomuus voidaan korvata progressiivisemmalla ja vähemmän reaktiivisella politiikalla. Ja ilmoitettakoon vielä, että perjantaina ajattelin olla töissä. En siksi, että tuntisin tarvetta säyseyteen ja kuuliaisuuteen. En siksi, että haluaisin emotivistisessa hengessä näpäyttää työväenliikettä, jonka päinvastoin uskon olleen historiallisesti yhtenä keskeisenä pelurina siinä prosessissa, jonka johdosta saamme elää näinkin tasa-arvoisessa, oikeudenmukaisessa ja mahdollisuuksia syntyperään katsomatta tarjoavassa yhteiskunnassa (tämä ei poista sitä tosiasiaa, että ammattiyhdistysliikkeellä on edelleen melkoisen paljon kirimistä, jos se aikoo pysyä kiinni työelämän kasvavan prekaroitumisen tuottamissa paineissa). Sen sijaan olen töissä siksi, että deadlinet pukkaavat päälle ja olen pitkälti itse vastuussa työni välittömistä, henkilökohtaisista seurauksista.

***

* Edit: Sittemmin Slush irtisanoutui – aivan oikein – vastakkainasettelusta ja poliittisesti varsin naivilta vaikuttaneesta tempauksesta. Kriisiviestinnästä huolimatta voi olla, että ulostulo jätti Slush-pöhinän pintaan pysyviäkin jälkiä.

Ulkopolitiikan taloudellistuminen = ulkopolitiikan depolitisoituminen?

Helsingin Sanomat ja heidän haastattelemansa Suomen ulkopolitiikan tuntija, Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Hiski Haukkala tekevät yhdessä ilmeisen huomion (ja nyt hieman kärjistän omilla valtuuksillani sanomaa): Suomen ulkopolitiikka on epäpolitisoitumassa talouspoliittisen pragmatismin vallatessa tilaa.

Mitä tämä tarkoittaa? Ensinnäkin sitä, että perinteinen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen eetos on väistymässä ulkopolitiikan sektorin keskiöstä. Taloutta on vaikea turvallistaa – asia, jota yritettiin epäonnistuneesti, ajan henkeä seuraten, toteuttaa vuosituhannen vaihteen parlamentaaristen turvallisuus- ja puolustuspoliittisten selontekoprosessien yhteydessä – sen vallatessa käytännössä kaikki politiikan sektorit, enemmän ja vähemmän tehokkaasti (ja ne sektorit, joita ei ole mitään tolkkua vallata, jäävät vain marginaaliin). Kyse ei ole siis nähdäkseni vain ulkopolitiikan talouspolitisoitumisesta, vaan koko politiikan (sen perinteisessä, kapeassa merkityksessä) taloudellistumisesta.

Valitettavasti en nyt tässä kohti pyri antamaan argumentilleni sen enempää tukea. Joudutte nyt luottamaan intuitiooni ja sen lähtökohtiin. Tärkeämpää on sen sijaan miettiä Haukkalan esittämän näkemyksen laajempia seurauksia, jotka ovat – tai voivat olla – sekä hyviä että huonoja Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. Hesarin jutussa mainitaan näitä positiivisia elementtejä: hieman paradoksaalisesti talouspoliittinen pragmatismi palauttaa yleisesti aloitteellisuutta Suomen ulkopolitiikan toteuttamiseen ja sen perusteiden hahmottamiseen. Parhaimmillaan tämä tietysti tuo ulkopoliittisen keskustelun lähemmäs kansalaisia, vähintään erinäisiä intressiryhmiä mukaan ulkopoliittiseen keskusteluun.

Ja tässä kohti liikkuu myös tietysti ilmeinen vaara. Jos (ulko)politiikan taloudellistumisen seurauksena ulkopoliittisen linjan (tai käytäntöjen) argumentoinnin tila kallistuu liian tiukasti talouspolitiikassa kiinni oleville intressiryhmille, katoaa yhteys moniin muihin ulkopolitiikan kannalta keskeisiin kysymyksiin – YK-politiikka, rauhanvälitystoiminta, kehitysyhteistyö, ilmastopolitiikka ja jopa Suomen sotilaallisen yhteistyön (tai eristäytymisen, miten vaan) moninaiset lähtökohdat toki kärsivät tällaisessa tilanteessa. Samalla kytkös vahvasti konsensushakuisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perinteisiin – jotka saattavat monille näyttäytyä taakkana, vaikkakin ovat kansallisen turvallisuus- ja ulkopoliittisen itseymmärryksen kannalta välttämätön paha – saattaisi kärsiä. Voisi syntyä tyhjiö, jonka täyttäjät eivät välttämättä ajattele ulko- tai turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta, vaan kapean sektoriajattelun mukaisesti tiettyä, kansalaisten kannalta kenties varsin rajattuakin intressiä.

Joka tapauksessa yllä esitetty huomio on oikea ja käsin kosketeltava. Siitä tehtävät johtopäätökset ovat toki aivan toinen juttu. Seuraukset voivat olla positiivisia (aloitteellisuuden, pragmaattisuuden ja ulkopolitiikan kentän avautumisen lisääntyminen) sekä yhtä lailla negatiivisia (ulkopolitiikan talouspolitisoitumisen eteneminen asteelle, jossa ”normaalipolitiikan” sisälle luettavien merkittävien kysymysten elintila kapenee). Se positiivinen puoli tässä ainakin on, jos esimerkiksi Haukkalan pointti otetaan todesta (ja miksi emme ottaisi), että enää ulkopolitiikan osalta keskustelua ei käydä siitä, miten keskustelua tulisi käydä (huoh!). Keskustelua käydään asioista ja osin, uskaltaisin väittää, arvoista, vaikka sitten hieman rivien välistä luettuna.