Tasapainopolitiikan maailmaan

11/05/2022. Helsinki, Finland. Prime Minister Boris Johnson meets Sauli Niinisto, President of Finland for a bilateral meeting at the Presidential Palace in Helsinki during a tour of the Nordic region.
11/05/2022. Helsinki, Finland. Prime Minister Boris Johnson meets Sauli Niinisto, President of Finland for a bilateral meeting at the Presidential Palace in Helsinki during a tour of the Nordic region. Picture by Andrew Parsons / No 10 Downing Street. https://www.flickr.com/photos/number10gov/52066597671/.

Päivämäärät 11.5.2022 ja 12.5.2022 jäävät painavilla kirjaimilla Suomen ulkopolitiikan omintakeiseen historiaan. Keskiviikkona 11.5.2022 Suomi solmi sotilaallista liittosuhdetta muistuttavan järjestelyn Iso-Britannian kanssa. 12.5.2022 Suomen ulkopoliittinen johto – presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin – ilmoittivat kannattavansa Suomen Nato-jäsenyyden hakemista ensi tilassa.

Keskiviikkona järjestettiin myös historiallinen lehdistötilaisuus Britannian pääministeri Boris Johnsonin vierailun yhteydessä. Lehdistötilaisuudessa presidentti Niinistö totesi brittimedian edustajalle, että Venäjä on aiheuttanut tilanteen, missä Suomi tulee hakemaan jäsenyyttä Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä. Jos Venäjän reaktio Suomen valintaan on edelleen tilannetta provosoiva, totesi Niinistö edelleen ilmoittavansa venäläisille, että katsokaa peiliin, te aiheutitte tämän (”Look in the mirror. You have caused this.”).

Lausuma hakee vertaistaan Suomen ulkopolitiikan ja idänsuhteiden historiassa. Liekö näin suoraa vallassa olevan kärkipolitiikon puhetta Venäjän suuntaan kuultu sitten itsenäistymisen alkuhuuman, vai pitääkö historiassa palata suorastaan autonomian ja kansallisen heräämisen aikoihin? Jyri Häkämiehen kuuluisa 3xVenäjä -puhe sekin noudatteli vielä pitkälti Suomen ulkopoliittista toimintaympäristöä hahmottavaa kuvailevaa puheperinnettä.

Ilmassa on katharsiksen tuntua. Muutokset taustalta avautuu kuitenkin uusi, entistä raadollisempi todellisuus. Suomi on siirtymässä vakauspoliittisen herkistelyn ajasta patoavan tasapainopolitiikan maailmaan. Kylmän sodan jälkeisen ajan post-neutraliteetin ja laajennetun turvallisuuskäsityksen versomisen aikakauden vuosiluvut voitaneen nyt kirjoittaa kansiin: 1991–2022.

Pitkäjänteisestä läntisestä verkottumisesta huolimatta kyse on aidosta paradigman muutoksesta, mikä ylettyy myös julkisuusdiplomatian ja kansalaisymmärryksen tasolle, niiden eräänlaiseen resetointiin. Siinä missä läntinen puolustuspoliittinen verkottuminen on viimeisen 10–15 vuoden kuluessa syventynyt pitkälti arkipäiväisten käytäntöjen sekä paljon ruohonjuuritason sitoutumista vaatineen viranomaisyhteistyön tasolla, vaatii edestä avautuva tasapainopolitiikan maailma kokonaisvaltaisempaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan repertuaarien muutosta.

Yhdysvaltojen eteentyönnetyn ydinasepelotteen varaan rakentuvan puolustusliiton taakanjakopolitiikkaan heittäytyminen vaatii poliittisella tasolla paljon enemmän kuin operatiivisen tason ”töpselin laittamista kiinni seinään”. Turvallisuuden maksimoiminen ei ole tapahtuma, yhdestä eksistentiaalisesta loikasta syntyvä lopputila, vaan jatkuvasti ulko- ja turvallisuuspolitiikan arjessa seurattava, rakennettava ja neuvoteltava (fluidi) tila.

Kaikki palaa joulukuuhun 2021

Mutta palataan vielä historialliseen peilivastaukseen. On tärkeä pistää muistiin sen välitön konteksti. Sen muodosti brittitoimittaja, joka kysyi Niinistöltä, että eikö presidentti ole huolissaan siitä, että Venäjä saattaisi hyvin kokea Suomen Nato-jäsenyyshakemuksen itseään kohtaan suunnattuna provokaationa. Niinistö ei vastannut tähän johdattelevaan kysymykseen suoraan, vaan käänsi katseen taaksepäin joulukuuhun 2021.

Niinistö totesi, että Venäjän tällöin esittämä vaatimus kirjallisesti sovituista sitoumuksista, jossa päätettäisiin, ettei Natoon saisi enää liittyä uusia jäsenmaita, näyttäytyi tosiasiallisesti Suomen täysivaltaisuuden kyseenalaistamisena (samalla Venäjä pyrki vaatimuksellaan taannehtivasti historialliseen revisionismiin Naton itälaajentumisen taustoista). Tätä Venäjän vaatimus myös Etyj-periaatteita vasten olisi tarkoittanut. Venäjä siis kyseenalaisti sen, että Suomen turvallisuuspoliittiset perusratkaisut, joita Venäjä oli siihen asti pitänyt Pohjolan aluetta vakauttavina, olisivat enää Suomen oman päätäntävallan alaisia.

Joulukuun 2021 vaatimukset saivat Niinistön mukaan suomalaiset ajattelemaan tilannetta, jota Venäjän 24. helmikuuta Ukrainaa vastaan aloittama sota muutti edelleen. Venäjä oli hyökännyt Etyj-periaatteet allekirjoittaneeseen sotilaallisesti liittoutumattomaan naapurimaahansa, mikä eräällä tavalla vahvisti käsityksen siitä, että edes pelkkä kirjallinen sitoumus liittoutumattomuuden pysyvyydestä ei riittäisi, jos Venäjä oman päätäntävallan piirissään päättelisi, että kyseinen valtio muodostaisi liittoutumattomanakin tälle uhkan.

Joulukuuhun 2021 ja Venäjän revisionistiseen suunnanmuutokseen palautuva päättelyketju eteni sitten peilikommenttiin. Sen ilmeinen tarkoitus oli kääntää brittitoimittajan provosoitumisia hahmottavan kysymyksen suunta: Venäjä on se valtio, joka saa ottaa vastuun tilanteen provosoimisesta; päätös oman toiminnanvapauden säilyttämisestä pysyi kuitenkin edelleen Suomella, joskin se vaati valtiojohdon käytännön päättelyssä liittoutumisen tietä. Siihen liittyvästä tahdonilmaisusta presidentti Niinistö ja pääministeri Marin ilmoittaisivat seuraavana päivänä, torstaina 12.5.2022.

Keskiviikon tilaisuudessa Suomi ja Iso-Britannia julkistivat turvallisuuspoliittisen yhteistyösopimuksen, joka lähenee piirteiltään liittolaissuhteen tunnusmerkkejä. Liittosopimuksen sisältö koostui kahdesta korista tai komponentista: 1) Käytännönläheisestä turvallisuuspoliittisesta yhteistyöstä ja sen edelleen tiivistämisestä uudella minilateraalilla ja kahdenkeskisellä tasolla (tiedusteluyhteistyö, materiaalihankintojen koordinointi, harjoittelutoiminta jne.); 2) vastavuoroisesta jaettuihin intresseihin sekä toisaalta solidaarisuuteen perustuvasta avunantositoumuksesta, joka voivat sisältää myös suoraa sotilaallista tukea, jos hyökkäyksen kohteeksi joutunut valtio sitä pyytää.

Sopimuksen allekirjoittamista seuranneessa lehdistötilaisuudessa Niinistö ja Johnson vakuuttelivat useaan otteeseen intressiensä ja velvollisuuksiensa vastavuoroisesta luonteesta. Tässä yhteydessä, juuri ennen historiallista peilikommenttiaan, Niinistö totesi myös, että Suomen tulevat turvallisuuspoliittiset ratkaisut ovat puhtaasti defensiivisiä, ei muiden turvallisuutta heikentämään pyrkiviä, vaan Suomen oman turvallisuuden maksimointiin pyrkiviä. Etyj:n turvallisuuden jakamattomuuden periaate tuli siis vielä toistetuksi ääneen.

Signaalina ajatus on selkeä, mutta teoreettisesti ajatellen siihen sisältyy haasteita, joiden hallitsemisesta tulee Suomen ulkopolitiikan historian näkökulmasta täysin uudenlainen työmaa. Defensiivinen signalointi nimittäin muuttuu selvästi haastavammaksi tasapainopolitiikan maailmassa. Käytännössä kyse on siitä, että Venäjä ja Suomi/Ruotsi löytävät jonkinlaiset käytännöllisellä tasolla hyväksytyt alueellisen balanssin käytännöt Venäjän kanssa, jotta vastavuoroiset oman turvallisuuden maksimoimiseen pyrkivät liikkeet eivät johda hallitsemattoman turvallisuusparadoksin muodostumiseen. Tämän osalta on vielä paljon avoimia kysymyksiä siitä, minkälaiseksi Suomen Nato- ja länsipolitiikka käytännössä muodostuisi, jos jäsenyys toteutuu.

Natoon ensi tilassa

Niinistö ja Marin julkaisivat yhteisen Nato-kantansa klo 10:00 aamulla. Ilmoitus tapahtui kuivakkaasti Tasavallan presidentin kanslian verkkosivuille ladatulla tiedotteella:

”Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen turvallisuutta. Naton jäsenenä Suomi vahvistaisi koko puolustusliittoa. Suomen on ensi tilassa haettava Naton jäseneksi. Toivomme, että tämän ratkaisun tekemisen vielä edellyttämät kansalliset askeleet otetaan lähipäivinä ripeästi.”

On merkillepantavaa, että Iso-Britannian kanssa julistettu avunanto- ja turvallisuussopimus ajoitettiin juuri edelliselle päivälle. Tähän kaiketi Niinistön Joe Bidenin luona Washingtonissa maaliskuun alussa käynnistämä ”prosessi” liittyi: kyse ei ole vain Nato-jäsenyydestä ”eksistentiaalisena loikkana”, vaan siitä miten tämä jäsenyys pohjustetaan tavalla, joka maksimoi Suomen turvallisuuden. Prosessi on tarkoittanut lukuisia diplomaattitason ja valtiojohdon tason keskusteluja, joilla on toisaalta puhdistettu väylää, vakuutettu aikeiden pyyteettömyydestä sekä toisaalta syvennetty edelleen jo olemassa olevia yhteistyömuotoja. Myös Putinille on soitettu, vaikkakin kuulemma vain Ukrainan asialla.

Samaan aikaan on annettu tilaa ja aikaa kotimaisen turvallisuuspoliittisen debatin uusille aaltopituuksille. Kansanedustajille, puolueille sekä viime kädessä myös kansalaisille on annettu mahdollisuus muodostaa kantansa sekä saada soveltuvin osin tietoa. Minkäänlaisia merkkejä kekkosmaisen puhekurin ylläpitämisestä tai tarkoituksenmukaisesta uhkakuvilla kaitsemisesta ei kaiketi ole ilmennyt. Uhkakuvapuhe on pikemminkin kohdistunut siihen, mitkä Venäjän reaktiot Suomen Nato-jäsenyysprosessin aikana voisivat äärimmillään olla.

Joka tapauksessa Johnsonin vierailun viesti oli selvä: Suomen jäsenyysprosessi Natoon on turvattu yhden puolustusliiton keskeisimmän vallan puolesta. Tämä tehtiin tavalla, jossa vannottiin vastavuoroisia velvollisuuksia ja intressejä Pohjolan ja Euroopan alueella (sopimuksen maantieteellinen ala ei ollut globaali vaan rajoittui osittain Naton perussopimusta seuraten Eurooppaan). Nyt on hyvä muistaa, että tästä näkökulmasta Suomi on jo sotilaallisesti liittoutunut, mitä se oli turvallisuuspoliittisesti jo EU:n jäsenenä Lissabonin sopimuksen jälkeen.

Lissabonin sopimuksen vastavuoroisia velvollisuuksia koskevan mekanismin toimintaan Suomi osoitti rakentavan kantansa jo aikanaan Pariisin terrorihyökkäysten jälkeen. Tämäkin oli signaali, jolla on valettu pohjaa Suomen sotilaalliseen liittoutumiseen väistämättä kuuluvan taakanjakopolitiikan uskottavuudelle.

Käytännön operatiivisella tasolla Suomen puolustusvalmiutta on ”verkottuneen puolustusyhteistyön” kautta integroitu Nato-yhteensopivaksi jo toista vuosikymmentä. Tämä toiminta on laajentunut jatkuvasti jo ennen joulukuuta 2021. Toiminnanvapauden mahdollistavaa lainsäädännöllistä pohjatyötä on toki tehty myös, näkyvimpinä esimerkkeinä tiedustelulainsäädännön ja sotilaallisen avun vastaanottamista ja lähettämistä koskevan lainsäädännön päivitykset. Poliittisella tasolla toiminnanvapautta on maksimoitu ottamalla konservatiivinen, johtavien ydinasevaltojen intressejä myötäilevä kanta ydinaseriisuntaan (Suomi ei tukenut YK:n neuvotteluja ydinaseiden kieltosopimuksesta, vaan vaali sen sijaan 1960-luvun lopun suurvaltakonsensusta ilmentävän ydinsulkusopimuksen eheyttä; ks. artikkelini Harmaantuvaa pienvaltioliberalismia: Suomi, ydinaseiden kieltosopimus ja ulkopolitiikan koulukuntavaikutteet).

Virtù e Fortuna

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan härkäviikko alkoi eduskunnan puolustusvaliokunnan lausunnolla hallituksen ajankohtaisselonteosta. PuVL:n esittämien laajojen, varsin kuvailevien Nato-osuuksien edellä esitettyä johtopäätöstä kannattaa tutkailla tarkkaan: vahva kansallinen puolustus ja tiivis kansainvälinen puolustusyhteistyö ei takaa enää riittävää pidäkevaikutusta. ”Tukijalat” eivät ”enää riitä” (kohta 8).

Näin ehdoton muotoilu oli hieman yllättävä, olkoonkin että sillä todennäköisesti pyrittiin ilmaisemaan selkeää tahtotilaa. Ajatus ei ole sinänsä ristiriidassa viimeisten viikkojen ajan kuullun ns. Ahtisaaren maksiimin kanssa (”Suomi on Pohjois-Euroopassa turvallisuuden nettotuottaja, ei sen kuluttaja”). Joka tapauksessa kaikki kortit heitettiin nyt pöydälle. Karrikoiden voisi kai esittää, että PuVL:n lausunnon myötä Suomi siirtyi toiminnanvapauden maksimoinnissa sen välttämättömään lunastamiseen, jota voisi kuvailla sanaparilla ”optiosta pakkorakoon”.

Niinistön peilipuheen kontekstia voi arvioida myös viime aikoina esillä olleen turvallisuusdilemmateorian kautta. Vastauksessa Niinistö kelasi siis tapahtumat takaisin Venäjän Etyj-periaatteita osittain haastaviin vaatimuksiin joulukuun 2021 alussa. On hyvä muistaa, että Eyjin periaatteissa turvallisuus esitetään jakamattomana, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, ettei kenenkään tulisi omilla turvallisuuspoliittisilla ratkaisuilla lisätä muiden osapuolten turvattomuutta.

Tässä kontekstissa Niinistön ajatuksen voi tulkita niin, että Suomi antoi vastauksessaan Venäjän vaatimuksille mahdollisuuden niiden takaisinkerimiseen. Venäjälle siis annettiin mahdollisuus osoittaa vastavuoroista turvallisuusdilemmaherkkyyttä, minkä se olisi voinut ilmentää palaamalla vakiintuneeseen tulkintaan, missä turvallisuuden jakamattomuus tarkoittaa myös täysivaltaisuutta omista turvallisuuspoliittisista päätöksistä, jos ne tehdään defensiivisessä tarkoituksessa.

Näin Venäjä ei kuitenkaan tehnyt – päinvastoin, lisää rajoja ylitettiin helmikuussa 2022. Suomen ja Ruotsin Etyj-periaatteisiin sidottu suvereniteetti kyseenalaistui. Suomen Pohjolan alueella sotilasliittoon kuulumattomana valtiona vaalima turvallisuuden jakamattomuus ei enää Venäjän sodankäynnin jälkeen vastannut vallitsevaa asian tilaa.

Kääntäen johtopäätös siis oli, että Venäjä oli osaltaan ratkaissut tulkintadilemmansa Suomen ja Ruotsin osalta. Rakenteellisesti tai teoreettisestihan tulkintadilemma koostuu kahdesta osasta: tulevaisuuden epävarmuutta ilmentävästä haasteesta tulkita vastapuolen lyhyen ja pidemmän välin intentioita, sekä toisaalta vastapuolen asejärjestelmien puolustuksellista tai hyökkäyksellistä luonnetta koskevasta epäselvyydestä. Venäjän tinkimättömyys Suomen täysivaltaisuutta haastavista vaateista osoitti, että Venäjä oli Suomen osalta tulkintadilemmansa ratkaissut. Edessä oli enää vastavuoroinen strategisen haasteen tilanne, eli miten uuteen tulkintatilanteeseen vastataan ja reagoidaan.

Hyökkäys sotilaallisesti liittoutumattomaan Ukrainaan vei pohjan pois siltäkin ajatukselta, että ratkaisu Suomen (ja Ruotsin) strategiseen haasteeseen voisi perustua muuhun kuin tasapainottamiseen. Tämä siis edelleen tulkintaani Niinistön vastauksesta. Kuten todettua, vastavuoroisen strategisen haasteen äärellä defensiivisten intentioiden signalointi ei kuitenkaan ole mikään läpihuutojuttu. Vaarana on, tulkintadilemmaan saaduista vastauksista huolimatta, tai kenties pikemminkin niiden johdosta, että kehkeytyy pahanlaatuinen kehä, turvallisuusparadoksi, missä kaikkien turvallisuus heikkenee defensiivististä intentioista (mikä toki on itsessään Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen johdosta kyseenalainen tulkinta) huolimatta.

Mutta vanhaan ei ole enää paluuta. Kuten Johanna Vuorelma sanoi 12.5.2022 Helsingin Sanomien studiossa, tässä on Suomen ulkopolitiikan historian machiavelliläinen hetki – päätöksentekotilanne, jossa Virtù ja Fortuna yhdistyvät. Strategista kärsivällisyyttä sekä pitkän aikajänteen alustatyötä yhdistävä valtiotaidokkuus vaikuttaa nyt olevan kuskin paikalla, mutta myös Fortuna on ollut siinä mielessä suosiollinen, että Yhdysvalloissa valtaa eivät pidä offshore balancing -politiikkaa suosivat eristäytyvät isolationistit. Lisäksi Euroopassakin rivit ovat kerätty varsin suoriksi Ukrainaan kohdistuvan solidaarisuuden käyttövoimalla. Tässä mielessä Fortuna kätkee sisäänsä myös tragedian, mikä valtiojohdolle näyttäytyy pakkorakona.

Naisten asema ja inhimillinen turvallisuus – yksityisajattelua vai ulkopolitiikan painopistealue?

Ulkoministeri Soinin luottamusäänestys on poikinut paljon keskustelua viimeisen viikon kuluessa. Kansalaisena olen ihmetellyt, miksi median paine on kohdistunut ennen kaikkea keskusta-oikeiston (liberaalien) naiskansanedustajien äänestyspäätöstä kohtaan. Miksei samaa painetta ole kohdistettu mieskansanedustajien suuntaan?
Ulkopolitiikan tutkijana ihmetyttää aiheen ympärillä käydyn ulkopoliittisen asiakeskustelun laimeus. Naisten ja tyttöjen aseman sekä oikeuksien edistäminen on mainittu “keihäänkärkenä” Suomen kehityspoliittisessa selonteossa (2016) sekä strategisena painopistealueena ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (2016). Lisäksi Suomi on sitoutunut lukuisiin kansainvälisiin sopimukseen ja politiikkaohjelmiin, jotka käytännössä ilmentävät naisten oikeuksien ja kansainvälisen turvallisuuden edistämisen välistä yhteyttä.
Aborttikysymys on määritelty Suomen laissa ja se on sillä selvä. Keskeisempi kysymys piilee ulkoministerin yksityisajattelun sekä Suomen ulkopoliittisten tavoitteiden edistämisen välisessä jännitteessä. Tältä osin asiakysymystä tulisi tarkastella huomattavasti aborttikysymystä laajemmin. Toisin sanoen sitä kansainvälisen vakauden ja inhimillisen turvallisuuden asiakokonaisuutta vasten, jonka yksi (keskeinen?) osa-alue naisten seksuaaliterveyden edistäminen on.
Keskeinen oivallus liittyy siihen, että kansainvälistä turvallisuutta (“kovaa” ulkopolitiikkaa ja “turpoa”) ei ole mahdollista irrottaa kehityspoliittisista ja ihmisoikeuksia koskevista kysymyksistä. Samalla on toki selvää, että kehityksen ja turvallisuuden välinen yhteys on monisyinen, eikä suinkaan yksinkertaisesti määriteltävissä oleva syy-seuraussuhde.
Aiheesta tehty mittava tutkimus antaa kyllä ymmärtää, että naisten oikeuksien ja inhimillisen turvallisuuden kehitysaste korreloi, toki muista olosuhdetekijöistä riippuen, yleisen vakauden ja turvallisuuden myönteisen kehityksen kanssa. Alueellinen vakaus ja turvallisuus puolestaan ovat koodisanoja pakolaisvirtoja aiheuttavien konfliktien “juurisyihin” puuttumiselle, joita on tavattu Suomenkin ulkopoliittisessa liturgiassa toistaa.
Kysymys ei todellakaan ole tämän ihmeellisempi. Syy- ja seuraussuhteiden yleinen suunta on selvä. Kysymys on vain poliittisesta tahdosta ja halusta nähdä näitä vaikutussuhteita. Naisten oikeuksien, seksuaaliterveyden ja inhimillisen turvallisuuden edistäminen => vakaampi yhteiskunta => ennustettavampi kansainvälinen järjestelmä. Näinhän asian voi myös lukea Suomen ulkopolitiikkaa virallisesti linjaavista asiakirjoista. Myös ulkoministeri Soini on julkisten esiintymistensä perusteella hyvin perillä naisten aseman ja yhteiskunnallisen vakauden välisestä dynamiikasta.
Kysymys ei siis ole tiedon tai ymmärryksen puutteesta. Ehkä kysymys onkin ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan välisestä jännitteestä. Nythän vaikuttaa siltä, että sisäpoliittiset valta-asetelmat (soten ja maakuntauudistuksen vieminen maaliin) ikään kuin läikkyvät yli kohti ulkopolitiikan toimintaedellytyksiä. Sisäpolitiikan ohjaava vaikutus ulkopolitiikkaan ei toki sekään ole ulkopolitiikan tutkimuksen mukaan uusi havainto, mutta siinä olisi ollut yksi mahdollinen johtolanka meille ulkopolitiikan tutkijoille kehystää nyt käytyä keskustelua yleisemmille urille.
Vaalien lähestyessä ulkopolitiikan “pehmeät” asiakysymykset tulevat helposti sisäpolitisoiduiksi – tai Soinin tapauksessa jopa depolitisoiduiksi. Tämä on kuitenkin ongelma valtion ulkopoliittisen jatkuvuuden uskottavuuden näkökulmasta, sikäli kun sellaista pidetään arvossaan. Suomen ulkopolitiikassa viimeisten vuosien aikana omaksuttuun pragmaattiseen realismiin sisältyy vahvasti ajatus suurvaltapolitiikan yleisiin trendeihin kiinnittyvästä johdonmukaisuudesta ulkopoliittisena hyveenä.
Meillä ulkopolitiikan tutkijoilla olisi ollut – ja on edelleen – mahdollisuus sparrata keskustelua edellä mainittuihin suuntiin. Taitaa vain olla niin, että oma aikamme tuottaa enemmän kysyntää suurvaltapolitiikkaa, voimapolitiikkaa sekä asevaraista turvallisuutta koskevalle asiantuntijuudelle.
Näkymä perustuu kuitenkin väärälle dikotomialle, ainakin mitä kansainväliseen tutkimukseen on uskominen. Inhimillinen turvallisuus ja “kovan kansallisen turvallisuuden” kentät ovat kompleksisten suhteiden maailmassa toisistaan erottamattomia. Ensiksi mainitut inhimilliseen turvallisuuteen kytkeytyvät kysymykset eivät näin ole sellaisia, joita tulisi jättää yksittäisen ulkoministerin yksityisajattelun piiriin, vaan nähdä ne myös kansallisen tason ulkopolitiikan avainkysymyksinä.
Suomen ulkopolitiikan painopistealueita ja yleisen inhimillisen turvallisuuden näkökulmaa koskevan asiakysymyksen (seksuaaliterveys osana naisten ja nuorten yleistä turvallisuutta) alistaminen hallitusyhteistyön kohtalonkysymykseksi (ulkopolitiikan alistaminen sisäpolitiikalle) tai kehystäminen yksityishenkilön vakaumusta koskevaksi aiheeksi (ulkopolitiikan depolitisoiminen) ovat ulkopolitiikan tutkimuksen näkökulmasta mielenkiintoisia ilmiöitä, joihin liittyy myös paljon normatiivista latausta.

Nyt kun tiedämme Timo Soinin jatkavan eduskunnan luottamusta suhteellisen selvin numeroin nauttivana ulkoministerinä, olisi toivottavaa, että myös media nostaisi edellä mainitut näkökulmat tutkijoiden kanssa keskustellessaan entistä selvemmin esille näin kevään vaalien alla.

ICAN, Nobelin rauhanpalkinto ja Suomen ydinaseriisuntapolitiikka

Olin kommentoimassa ICAN:n (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) viime perjantaina saamaa Nobelin rauhanpalkintoa tuoreeltaan YLE:n klo 20:30 uutisissa. Uutislähetys löytyy YLE Areenasta. ICAN:n Nobel on uutislähetyksen pääutinen, eli sen löytää heti alusta (omat kommenttini n. 3:30 eteenpäin).

Seuraavassa neljä kysymystä ja vastausta ICAN:n nobelista, ydinaseriisunnasta ja Suomen suhtutumisesta ydinaseiden kieltosopimukseen, joita pohdiskelin junassa ennen viime perjantain uutislähetystä.

1. Miksi Nobel annettiin ICAN-järjestölle?

Tunnustus. Palkinto on ennenkaikkea tunnustus määrätietoisesta ja pitkäjänteisestä työstä ydinaseriisunnan edistämisen puolesta; ICAN on ollut keskeinen liikkeelle paneva voima ydinaseriisuntadiplomatian ylläpitäjänä ja edistäjänä ydinasevaltioiden johdolla tapahtuvan ydinaseriisunta-agendan yskähdellessä. ICAN:n on kyennyt rakentamaan vakuuttavan kansainvälisen ydinaseriisuntaa edistävän verkoston yhteistyössä valtioiden kanssa. Täyskieltosopimusneuvotteluja edeltänyt ydinaseiden humanitaaristen vaikutusten aloite oli tässä työssä tärkeä askel. Humanitaaristen vaikutusten aloite paljasti ydinasevaltojen varsin konservatiivisen peloteoptimismin, sillä ne suhtautuivat jo tähän aloitteeseen suurella varauksella. Suomi allekirjoitti aloitteen jonkin aikaa asiaa harkittuaan. Humanitaaristen vaikutusten aloite kuitenkin siirsi ydinaseriisuntapolitiikan agendan konservatiivisesta ja abstraktista tasapainoajattelusta kohti ydinasepolitiikan potentiaalisia käytännön seurauksia hahmottavaa asetelmaa.

Viesti ja paine ydinasevalloille. Nobel-komitea korosti päätöksensä perusteluissa, että seuraavaksi voimme odottaa konkreettisia tekoja ydinasevalloilta ydinaseriisunnan edistämiseksi (useamman vuoden tauon jälkeen) riippumatta siitä, mitä mieltä nämä ovat kieltosopimuksesta. Nobel-komitea siis toisin sanoen käytti poliittista valtaansa ja teki ydinasevaltioiden roolin läpinäkyväksi. Komitea siis myönsi suoraan, että palkintoon oli kätketty poliittinen kannustinviesti, hieman samaan tapaan kuin vuonna 2009, jolloin palkinto myönnettiin presidentti Barack Obamalle. Tällöin Obaman visio ydinaseettomasta maailmasta esitettiin keskeisenä perusteena palkinnolle hieman samaan tapaan, kuin ICAN:n kampanjallaan saavuttaman ydinasekieltosopimuksen antama lupaus vuonna 2017. ICAN:n saavuttama palkinto toisaalta perustui konkreettisiin tekoihin, ei ainoastaan tulevaisuudenuskoa valaviin puheisiin, kuten Obaman kohdalla (sittemmin Obama saavutti tekojakin, joista ehkä keskeisin oli vuonna 2010 solmittu uusi START-sopimus Venäjän kanssa).

Työ jatkuu. Ydinaseiden kieltosopimus on jo astunut voimaan: sen on nyt (tilanne 12.10.2017) allekirjoittanut 53 valtiota, kun voimaan tulemiseen vaadittiin 50 allekirjoitusta. ICAN:n saa varmasti Nobelista puhtia (sekä konkreettisesti lisää resursseja!) sopimuksen allekirjoittajavaltioiden keräämisen jatkamiseksi. Sitä seuraavat ratifiontiprosessit sekä lukuisat sopimuksen implementoimiseen ja sen yksityiskohtien tulkintaan liittyvät kysymykset vaativat myös kansalaisjärjestötoimijoiden panosta. Prosessi on toki tästä eteenpäin pitkälti sopimuksen allekirjoittamien ja siihen sitoutuvien valtioiden käsissä, mutta ICAN sekä muut kansalaisjärjestöt voivat toimia taustalla tärkeinä fasilitaattoreina.

Ei täysin yllättävää. Nobelin rauhanpalkinto on aikaisemminkin myönnetty aseriisuntaa ja ydinaseongelmaa esillä pitäneille organisaatioille ja kansalaisjärjestöille: Kemiallisten aseiden kieltojärjestö (2013), Kansainvälinen atomienergiajärjestö (2005), maamiinojen kieltoa ajanut kampanja (2007), ydinaseriisuntaa ajavien tieteilijöiden Pugwash-järjestö (1995), lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestö (1985), joka löytyy myös ICAN:n taustalta.

2. Ovatko ydinaseiden käytön riskit kasvaneet?

Ydinaseiden määrä ja kehitys. Maailmassa on edelleen noin 15 000 ydinasetta, suurin osa niistä Yhdysvalloilla ja Venäjällä. Ydinasevaltioiden määrä on kasvanut ydinsulkusopimuksen voimaantulon (1970) sekä edelleen kylmän sodan päättymisen jälkeen (Pakistan ja Pohjois-Korea), minkä lisäksi käytännössä kaikki nykyiset ydinasevaltiot ovat modernisoimassa nykyisiä ydinaseitaan – Venäjä vaikuttaisi kehittävän kehittää myös täysin uusia, voimassa olevia ydinasevalvontasopimuksia rikkovia ydinasejärjestelmiä, minkä lisäksi Yhdysvalloista kantautuu huolestuttavia huhuja Donald Trumpin suhtautumisesta ydinaseisiin.

Virhearviot ja vahingot. Poliittisten jännitteiden ja retoriikan kiristyessä on mahdollista, kun valtiot tukeutuvat aikaisempaa enemmän ydinasepelotteeseen niiden turvallisuuspolitiikassa, että virhearviot johtavat ydinaseiden käyttöön. Alueelliset varustelupaineet ja -jännitteet luovat lisäksi aivan toisenlaisen kontekstin kylmän sodan verraten ennustettavaan ja ”selkeään” kaksinapaiseen järjestelmään (Kiinan voimistuessa kolminapaistuneeseen) verrattuna. Samalla ydinaseteknologiassa erityisesti hyökkäysaseistuksessa (tarkkuus, tiedustelu ja ”remote sensing”) otetut edistysaskeleet tekevät toisen iskun kykyyn perustuvat konservatiivisemmat ydinasedoktriinit aikaisempaa haavoittuvaisemmiksi tuhoisille ensi-iskuille, mikä puolestaan saattaa kriisitilanteissa alentaa ensi-iskun kynnystä (esimerkiksi Yhdysvallat ja Venäjä molemmat varautuvat edelleen ydinaseiden ensikäytön mahdollisuuteen pelotepolitiikassaan).

Pohjois-Korea on konkreettinen ja äärimmäisen varoittava esimerkki alueellisten ydinasevarustelupaineiden mahdollisista seurauksista. Vahingoista ja tahattomista virhetulkinnoista aiheutuvien onnettomuuksien riski kasvaa, kun ydinaseiden käyttövalmiutta nostetaan ja asejärjestelmiä testataan toistuvasti provokatiivisilla tavoilla. Alueellisten ydinasevaltojen strategioiden tutkimuksen kärkinimiin kuuluva Vipin Narang on todennut, että kaikki Pohjois-Korean tekemisissä viittaa siihen, että se ei tule käyttämään ydinasekapasiteettiaan ”epärationaalisesti”, vaan rakentaa siitä asymmetrisen eskalaatio-opin mukaista ennaltaehkäisevää pidäkettä Yhdysvaltojen taholta kokemaansa eksistentiaalista uhkaa vastaan. Ydinaseiden ensikäytön mahdollisuutta korostavana doktriinina asymmetrisen eskalaation oppi on kuitenkin hyvin aggressiivinen ja herkkä tahattomalle eskalaatiolle.

Katastrofaaliset seuraukset. Jo muutaman nykyteknologian mukaan valmistetun keskisuuren ydinaseen räjähdyksellä (esimerkiksi n. 500 kilotonnin räjähdysvoima) olisi mittavia välittömiä vaikutuksia ympäristöön ja ihmisiin. Keski- ja pitkän ajan vaikutukset olisivat lisäksi hyvin todennäköisesti planeetallisissa mittasuhteissa hahmottuvia, esimerkiksi globaalien ruoka- ja raaka-aineketjujen häiriintyessä vakavasti. Tuhovaikutuksia voidaan vähentää käyttämällä erittäin tarkkoja ja teholtaan verraten pieniä ydinräjähteitä, joilla pyritään iskemään suoraan vastapuolen ydinasearsenaalia vastaan. Tällaisillakin iskuilla olisi kuitenkin mittavia vaikutuksia välittömässä ympäristössä sekä ennustamattomia psykologisia vaikutuksia ydinasetabun rikkoontuessa. Lisäksi riskit siitä, että vastapuolelle jäisi kattavaan ydinasekapasiteetin tuhoon pyrkivän ensi-iskun jälkeenkin käyttöönsä ydinaseita (esimerkiksi sukellusveneisiin), olisivat edelleen suuret, eikä massiivista vastaiskun mahdollisuutta katastrofaalisine seurauksineen voisi sulkea täysin pois.

3. Miksi ydinasekieltosopimusta tarvitaan?

Kieltosopimuksen tavoite on täydentää ydinsulkusopimusta. Ydinasekieltosopimus ei ole täysin ongelmaton, kuten monet aseriisuntaan erikoistuneet tutkijatkin ovat huomauttaneet (ks. esim. 1, 2 & 3). Sen tavoitteena on kuitenkin ollut nimenomaan täydentää ydinsulkusopimusta luomalla laillisesti sitova kansainvälinen sopimus, joka kieltäisi ydinaseiden hankkimisen ja hallussapidon sekä tarjoaisi nykyisille ydinasevaltioille konkreettisen tien ydinaseiden täydelliseen riisuntaan, mihin ne ovat ydinsulkusopimuksen kuudennessa artiklassa sitoutuneet.

Ydinsulkusopimus ei ole täysin oikeudenmukainen. Ydinsulkusopimus antaa viidelle valtiolle oikeuden ydinaseiden omistukseen (ja tätä kautta legitimiteetin ydinasepelotepolitiikalle) ennalta määrittelemättömäksi ajaksi, kunhan ne sitoutuvat ydinaseriisuntaan. Aikataulu tämän lupauksen toteuttamiseen on kuitenkin edelleen tarkemmin määrittelemättä. Hiljalleen on syntynyt tilanne, jossa näille muutamalle valtiolle on ikään kuin syntynyt kansainvälisten sovinnaissääntöjen tuottama etuoikeus ydinaseiden omistamiseen.

Turhautuminen. Maailman valtioiden enemmistö ja kansalaisjärjestöt ovat selvästi turhautuneita ydinasevaltojen saamattomuuteen ydinaseriisunnan edistämisessä, mitä ydinasekieltosopimuksen aikaansaaminen konkreettisesti ilmentää.

4. Miten Suomi suhtautuu kieltosopimukseen?

Suomi on vahvasti sitoutunut ydinaseriisuntaan. Suomella on historiallisesti vahva ydinaseriisuntapoliittinen profiili ja se on tehnyt viimeisten vuosienkin aikana paljon töitä ydinsulkusopimuksen puitteissa, viimeksi vuosikymmenen alkupuolella fasilitoimalla Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykehankkeen perustamiseen tähdänneitä neuvotteluita (neuvotteluja ei ole vielä saatu käyntiin). Tavanomaisten aseiden riisumisen saralla Suomi on suorastaan maailman asevalvontadiplomatian suurvalta, vaikka samalla Suomen asevientipolitiikka herättää myös runsaasti kysymyksiä mahdollisista kaksoisstandardeista.

Suomi on varsin selkeästi kirjannut sitoutumisensa ydinaseriisunnan edistämiseen esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (s. 31). Sekä ulkoministeri Timo Soini että presidentti Sauli Niinistö vahvistivat sitoutumisen ydinaseriisunnan ”käytännönläheiseen edistämiseen” suurlähettiläspäivien puheissaan syyskuussa. Suomen ydinaseriisuntapolitiikan tarkempia perusteluja voi hahmottaa esimerkiksi tästä ulkoministeriön ja puolustusministeriön yhteisestä taustamuistiosta.

Käytännön tulokset ja ydinasevaltojen vastuu. Suomen ulkopoliittinen johto on korostanut ennen kaikkea ydinasevaltojen vastuuta ydinaseriisunnan edistämisessä. YK:n yleiskokouksessa puhunut presidentti Niinistö oli toiveikas Yhdysvaltojen ja Venäjän strategisten ydinseiden vähentämisneuvottelujen suhteen:

On äärimmäisen tärkeää, että maat, joilla on hallussaan ydinaseita, ovat mukana neuvotteluissa. Vetoan, että kaikki ydinasevaltiot ja maat joilla on hallussaan näitä aseita, ryhtyvät pikimmiten konkreettisiin toimiin ydinaseiden riisumiseksi.

Suomen pragmaattinen pienvaltioliberalistinen linja panostaa ainoastaan sellaisiin ydinaseriisuntatoimiin, joihin myös ydinsulkusopimuksen tunnustamat ydinasevallat sitoutuvat. Kansainvälisen järjestyksen ennustettavuuden tunnustetaan näin varsin avoimesti olevan johdannainen suurvaltapolitiikan yleisestä tilasta. Koska ydinasevallat eivät osallistuneet kieltosopimusneuvotteuihin, ei Suomi katsonut, että sen kautta voitaisiin saavuttaa käytännön tuloksia ydinaseriisunnassa. Pelkona ilmeisesti on, että kun valtiot antavat kasvavasti painoa ydinkieltosopimukselle, voisi se viedä puhtia ydinsulkusopimuksen ympärillä ja sen kirjaimen hengessä käytävistä neuvotteluista.

Perustelut ydinsulkusopimuksen ja ydinasekieltosopimuksen välisestä ristiriidasta vaikuttavat kuitenkin hatarilta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Suomen ulkopoliittinen johto on unohtanut, että mahdollisimman kattavalla ydinasekieltosopimuksella on välittömiä vaikutuksia ydinaseiden kansainvälispoliittiseen ja -oikeudelliseen asemaan; ydinaseiden stigmatisoiminen kun tukee ydinsulkusopimuksen ensimmäistä pilaria, eli ydinaseiden leviämisen estämisen tavoitetta. Suomen kokoisen valtion panos tällaiseen moraaliseen vaikutukseen voi toki olla melko pieni, mutta ei Suomen panoksesta sen vahvistamiseen koskaan haittaakaan olisi.

Uusia aloitteita. Suomi ei kuitenkaan ole jäämässä tuleen makaamaan. Ulkoministeri Soini antoi implisiittisen lupauksen elokuussa suurlähettiläskokouksen puheessaan:

Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Aseriisunta ja -valvonta on ala, jolla haemme koko ajan vaikuttajan paikkaa.

Geneven aseriisuntakonferenssissa syyskuussa puhunut ulkoministeri nosti esiin tarpeen aloittaa (monenkeskiset?) neuvottelut taktisista ydinaseista sekä niiden riisumisesta. Ehkä tästä löytyisi konkreettinen vaikuttamisen paikka, johon Soini viittasi ja joka ei olisi ristiriidassa ydinsulkusopimuksen ja Suomen pragmaattisen linjan kanssa:

One more point: our efforts concerning non-strategic or tactical nuclear weapons should be increased. Today these weapons are completely uncovered by any binding, verifiable agreement. This gap has to be fixed. There should also be a clear division between these and conventional weapons – in military doctrines and if ever exercising their use. And finally, we need practical confidence-building measures in this field as well.

Tämän aloitteen muotoutumista on hyvin mielenkiintoista seurata, sillä sen vaikutukset ulottuvat potentiaalisesti aivan Suomen lähialueillekin. Venäjällä on Natoon (lue: Yhdysvaltoihin) nähden Euroopassa jopa kymmenkertainen taktisten ydinaseiden arsenaali, joiden käyttöä se on simuloinut useissa viime vuosien sotilasharjoituksissa.

Suomi EU:n ja Naton jäsenmaiden linjalla. Suomen linja ydinaseriisuntapolitiikassa eroaa esimerkiksi Itävallan ja Ruotsin kaltaisista valtioista, mutta noudattaa samalla EU:n jäsenvaltioiden enemmistöä, joista suurin osa kuuluu myös Natoon (yksikään Naton jäsenvaltio ei ole hyväksynyt ydinaseiden kieltosopimusta). Tästä voi itse kukin vetää haluamansa johtopäätökset Suomen viiteryhmäpolitiikasta.

Hiljattain olemme saaneet kuulla, että Yhdysvallat olisi kovistellut Ruotsia allekirjoittamasta ydinasekieltosopimusta, koska se voisi heikentää mahdollisuuksia syventää maiden välistä puolustusyhteistyötä. Tämä herättää runsaasti kysymyksiä, minkälaisen roolin Nato on varannut Ruotsille ja Suomelle – Naton ulkopuolisille kumppaneilleen – ydinasepolitiikassaan. Sekä Ruotsi ja Suomi ovat sitoutuneet siihen, että ne eivät salli ydinaseita missään muodossa valtioalueilleen – sitoumus, jota nämä luultavimmin Norjan ja Tanskan tapaan jatkaisivat rauhanajan politiikkansa perustana myös Naton sisällä, jos jäsenyys puolustusliitossa tulisi joskus ajankohtaiseksi.

Se, delegitimoiko kieltosopimuksen artikla 1e myös ydinasepelotteeseen tukeutuvan liittolaissuhteen/-politiikan yleisesti, onkin sitten kimurantimpi kysymys. Tällainen johtopäätös olisi hyvin ongelmallinen, sillä tällöin esimerkiksi Venäjä ja Yhdysvallat asettuisivat kieltosopimuksen näkökulmasta epätasa-arvoiseen asemaan. Kansainväliset sovinnaissäännöt korostavat varsin laajalti jaetun tulkinnan mukaan valtioiden suvereenia oikeutta määrittää itse omat liittokuntavelvoitteensa ja kumppanuutensa, kunhan ne eivät ole agressiivisesti suunnattuja ketään vastaan.

Lisäksi on totta, että yksikään Naton jäsenmaa ei ole allekirjoittanut kieltosopimusta tai äänestänyt sen hyväksymisen puolesta YK:ssa. Naton jäsenmaat harjoittavat yhteistä ydinasepolitiikkaa. Natolla itsellään ei ole ydinaseita, mutta kolmella sen jäsenmaalla on. Itsenäistä ydinasepolitiikkaa harjoittavaa Ranskaa lukuun ottamatta kaikki Naton jäsenmaat osallistuvat sen ydinasesuunnitteluryhmän (Nuclear Planning Group, NPG) toimintaan, vaikka varsinaiset strategiset linjaukset myös ydinasepolitiikan kohdalla tehdäänkin Pohjois-Atlantin neuvostossa Washingtonin sopimuksen mukaisesti. Mahdollisuus ydinasein suoritettavaan kostoiskuun on Venäjän aggressiivisen käyttäytymisen johdosta palannut liittokunnan pelotepolitiikasta käytävän keskustelun keskiöön.

Spekulointia Suomen päätöksestä. Kari Huhta spekuloi Helsingin Sanomissa, että Nato-kysymys ei vaikuttanut Suomen kieltosopimuspäätökseen, koska Suomi teki päätöksen ennen Naton virallista kantaa. Johtopäätös voi olla oikea, mutta perustelu vaikuttaa hyvin jokseenkin horjuvalta; onhan Suomella aina kylmän sodan aikaisista Pohjolaa koskevista ydinasevalvonta-aloitteista saakka perimätietoa siitä, että etenkin Yhdysvallat – Naton ydinasesateenvarjon tosiasiallinen ylläpitävä – suhtautuu hyvin skeptisesti kaikkiin sellaisiin sopimusehdotuksiin ja neuvotteluprosesseihin, jotka voivat rapauttaa sen liittokuntapolitiikan koheesiota sekä sen mahdollisuutta käyttää ydinasepelotetta liittokuntapolitiikan välineenä. Naton kanta asiaan toisin sanoen on ollut lienee ollut myös Suomen tiedossa jo ennen virallisia kannanottoja ja YK:ssa käytyä neuvotteluprosessia. Sitä voi hahmottaa myös suhtautumisesta kieltosopimusta edeltäneeseen humanitaariseen aloitteeseen.

Kaiken tämän jälkeen on edelleen vaikea löytää vedenpitävää logiikkaa Suomen ydinasekieltosopimusboikotin takaa. Perustelut ovat sinänsä hyveellisiä, minkä lisäksi niiden muotoilua on selvästi mietitty harkiten. On kuitenkin esitettävä vakava kysymys siitä, luottaako Suomi liikaakin ydinasevaltojen suopeuteen ydinsulkusopimuksen kuudennen artiklan edistämisessä? Tästä valtiojohdolla toki on parempaa ensi käden tietoa kuin meillä tutkijoilla. Todellinen ongelma on kuitenkin hyvä muistaa; sen muodostavat nimittäin ydinaseita hallussaan pitävät valtiot, ei niiden tuhovoimaisuuden inhorealistisesti tunnustava ja ysinaseilla uhkaamisen politiikan kaikissa muodoissaan kieltävä kansainvälinen sopimus. Tämä on tärkeää pitää mielessä, sillä sen kautta määrittyy myös se, kuka asettuu ydinasekysymyksessä historian oikealle ja väärälle puolelle.

Suomen asevalvontapolitiikan perusteet

Suomen ulkopolitiikan käytännön tekijöiden ykkösrivistö on jälleen kokoontunut vuosittaisille suurlähettiläspäiville Helsinkiin. Suomen ulkopolitiikan lähtökohtien osalta suurlähettiläspäivillä pidetyt puheet eivät ole tarjonneet suurempia yllätyksiä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lanseeraama ja hallituksen selonteoissaan vahvistama pilarimalli vaikuttaa voivan ja elävän hyvin. Oppi on juurtunut.

Siinä missä Suomen kansainvälistä toimintaympäristöä kuvaava pilarimalli tarjoaa yleiskatsauksen Suomen ulkopolitiikan työkalupakista, on aktiiviseksi vakauspolitiikaksi kutsuttu käsitepari kuvastanut Suomen ulkopolitiikan Pohjois-Eurooppaa ja Itämeren aluetta koskevia tavoitteita yhtä lailla jo joitakin vuosia. Jälkimmäisen käsiteparin osalta suurlähettiläspäivät eivät myöskään vaikuta tarjonneen uusia avauksia.

Viime perjantain Turun tapahtumat sekä siihen liittyvän kansainvälisen terrorismin uhkan käsittely on luonnollisesti noussut suurlähettiläspäivillä esiin. Keskustelu ja debatti oikeasta tavasta reagoida tilanteeseen jatkunee, perustuen samalla jo omaksuttujen reaktioiden ja ratkaisujen varaan. Monessa mielessä terrorismin, viharikosten sekä näihin liittyvien lieveilmiöiden tuottamat traagiset tapahtumat Suomessa eivät varmasti tulleet kenellekään yllätyksenä. Tästä osoituksena käy jo sekin, kuinka vilkkaana ja ikään kuin etukäteen paalutetuista askelmerkeistä käsin Turun perjantain tapahtumien jälkeinen keskustelu lähti nopeasti vellomaan.

***

Yksi huomionarvioinen tulokas suurlähettiläspäivien puheenvuoroissa on kuitenkin ollut. Niin valtiosihteeri Peter Stenlund, ulkoministeri Timo Soin kuin presidentti Niinistönkin nostivat kukin puheissaan esiin ydinaseongelman sekä käsittelivät laajemminkin Suomen asevalvontapoliittista linjaa. Näitä puheenvuoroja on nähty jokseenkin harvakseltaan aikaisemmilla suurlähettiläspäivillä ja ylipäätään Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa.

Laajemminkin ihmiskuntapoliittiset painotukset – makroturvallisuuden alaan kuuluvat teemat, kuten ilmastonmuutoksen hillitseminen, resurssiniuķkuus sekä ydinaseongelma – nousivat Sauli Niinistön puheessa kenties vahvemmin esiin kuin kertaakaan aikaisemmin tämän presidenttikaudella. Arktisen neuvoston puheenjohtajuuden siivittämien ilmastopoliittisten kysymysten lisäksi varsinkin asevalvontapolitiikka sen koko kirjossaan on viimeisen vuoden kuluessa tehnyt uutta nousua Suomen ulkopolitiikan keskiöön.

Ajankohtaiset tapahtumat (Pohjois-Korea, Lähi-idän karmea tilanne inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta) ovat toimineet luonnollisesti yhtenä taustasytykkeenä asevalvontapoliittisen linjan kirkastamisen tarpeelle. Toinen taustavaikutin löytyy Suomen pitkästä asevalvonta- ja riisuntapoliittisesta perinteestä. Vaikka sen kultaiset vuodet sijoittuvat 1960-80-luvuille, ei asevalvontapoliittinen profiloituminen ole Suomen ulkopolitiikasta missään vaiheessa tyystin hävinnyt.

Suomen parhaillaan jatkuva puheenjohtajuus asekauppasopimuksessa, muuutaman vuoden takaiset ponnistelut Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä koskevien neuvottelujen puitteistamiseksi sekä viimeaikaisena esimerkkeinä Suomen profiloituminen Itämeren alueen lentoturvallisuutta koskevissa kysymyksissä käyvät kaikki hiljattaisina esimerkkeinä Suomen asevalvontapoliittisen perinteen jatkumisesta.

Vuoden 2017 suurlähettiläspäivillä Suomen asevalvontapoliittista linjaa on viitoitettu varsin selkeästi. Kansainvälisen politiikan sääntöperustaista yhteistyötä ja sen ennakoitavuutta lisäävää vaikutusta korostanut valtiosihteeri Stenlund viittasi puheessaan tarpeeseen päästä vaikuttaviin asemiin konkreettisia tuloksia tuottavissa, mutta samalla kansainväliseen kanssakäymiseen riittävällä tavalla iskostuneissa sopimusjärjestelmissä ja neuvotteluprosesseissa:

Kansainvälisten tehtävien osoittaminen Suomelle on luottamuksemme ja kansainvälisen asemamme eräs mittari. […] Suurlähettiläs Klaus Korhosen ATT-sopimuksen vetovastuu päättyy tulevana syksynä ja suurlähettiläs Jari Luodon ydinterroria ehkäisevä GICNT-johtajuus alkaa. Molemmat tehtävät osoittavat, että Suomi nauttii luottamusta varsin sensitiivisten asevalvontatehtävien hoidossa.

Vastaavasti ulkoministeri Soini teki omassa puheessaan selväksi, että Suomi osallistuu vain sellaisiin neuvotteluihin ja aloitteisiin, joista on odotettavissa konkreettisia tuloksia:

Ydinaseet ovat ihmiskunnan vitsaus, mutta toiveajattelulla tilanteeseen ei vaikuteta. Teimme loogisen – vaikkei välttämättä helpon tai suositun – ratkaisun, kun jäimme ydinasekieltosopimusneuvottelujen ulkopuolelle. Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Soini perustelee näin Suomen päätöstä olla osallistumatta heinäkuussa päättyneisiin ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin sillä, että kyseessä ei ole riittävän pragmaattinen aloite. Kyse on tietysti paljolti siitä, miten ja minkälaisia kriteereitä vasten tuloksen saavuttamisen mahdollisuuksia ja arvoa hahmotetaan. Näin Suomen asevalvontapolitiikan toiseksi keskeiseksi kriteeriksi pragmaattisen vaikuttavuuden ohella nousee pienvaltioliberalistinen maksiimi, jossa suurvaltojen välinen yhteisymmärrys tai sen saavuttamisen mahdollisuuden näkymä asettuu keskeiseksi kriteeriksi niille monenkeskisille diplomaattisille aloitteille ja prosesseille, joihin pienvaltioviisauden näkökulmasta on järkevää ja hyödyllistä sijoittaa resursseja ja poliittista pääomaa.

Vastaavasti Suomi selvästi varoo edelleen harjoittamasta sellaista mielenosoitusdiplomatiaa, jonka voidaan ennakoida lisäävän suurvaltapoliittisia jännitteitä ja täten heikentävän kansainvälisen sääntöperustaisen järjestelmän vahvistumisen edellytyksiä.

Näin Suomen linjassa korostuu järjestys, mikä eittämättä nähdään myös alueellisen vakauden säilymisen ja vahvistumisen kannalta tärkeänä kansainvälisenä reunaehtona. Järjestystä rikkovat teot ja toiminta toki tuomitaan, mutta ainakin toistaiseksi tavalla, joka ei myöskään anna olettaa mielenosoitusdiplomaattisten irtopisteiden keräämistä.

Järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden välinen jännite lienee yksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen perustavimmista kysymyksistä. Vuonna 1968 solmitun ydinsulkusopimuksen osalta järjestyksen ylläpitäminen ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen on ainakin osittain ristiriitaisessa suhteessa, sillä sopimus tunnustaa vain tietyille valtioille (väliaikaisen) oikeuden ydinaseomistuksiin, vieläpä ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Vastapunnuksena toimiva sitoutuminen ydinaseriisuntaan on jäänyt vaillinaiseksi 1980-luvun puolivälistä 2010-luvun puoliväliin ulottuvalla jaksolla.

***

Ydinaseiden kieltosopimusneuvottelujen suhteen Suomessa on siis tulkittu, että kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisen pragmaattinen tavoittelu nousee historian oikealle puolelle asettumisen tunteen tuottavan moraalisen ylevyyden yläpuolelle. Pragmaattisuus ei kuitenkaan tarkoita kyynistä pidättäytymistä sellaisista kannanotoista, jotka kätkevät sisäänsä suurvaltasuhteisiinkin menevää moraalisesti velvoittavaa sanomaa. Tai näin asia esitetään ja käytännössä toteutetaan.

Painavimman suurlähettiläspäivien puheenvuoron asevalvontapolitiikan näkökulmasta piti presidentti Niinistö. Hän otti puheessaan selvästi kantaa esimerkiksi Venäjän toistuvasti sotaharjoituksissa simuloineisiin taktisiin ydinaseiskuihin. Tästä nousee esiin Suomen asevalvontapolitiikan kolmas keskeinen periaate, jota voitaisiin kutsua suurvaltavastuun (tässä tapauksessa ydinasevaltojen vastuun) korostamiseksi. Se seuraa loogisesti toisesta, suurvaltalähöisestä kansainvälisen järjestyksen tulkinnasta, sillä suurvalloilla on näin myös vastuullaan huolehtia tästä keskinäisestä järjestyksestään ja sen periaatteista, mitä hallitsematon ydinasevarustelu ja joukkotuhoaseilla uhkaaminen ei luonnollisesti edistä.

Näiden kolmen periaatteen valossa Suomen ydinasepoliittinen ja laajemmin asevalvontapoliittinen linja hahmottuu seuraavasti: 1) vaikuttaminen konkreettisten tulosten saavuttamisen näkökulmasta; 2) suurvaltalähtöisen yhteisymmärryksen tai niiden intressien yhdistymisen mahdollisuus onnistumisen näkymien keskeisenä arviointikriteerinä; 3) viimeisenä suurvaltojen vastuun korostaminen järjestyksen ylläpitämisestä.

Näiden pienvaltioliberalististen periaatteiden kautta on hyödyllistä lukea myös presidentti Niinistön perusteluita Suomen osallistumattomuudelle ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin:

Ei ole vaikeaa ymmärtää niiden tarkoitusperiä, jotka ajoivat kansainvälistä sopimusneuvottelua ydinaseet kieltävästä sopimuksesta. Tavoite on hyvä, mutta tarjoaako tämä tietä todelliselle ydinaseriisunnalle, on epäselvää. Ydinasevaltiot eivät nimittäin osallistuneet neuvotteluihin ja ne ovat sanoutuneet irti lopputuloksesta.

Suomi, kuten pääosa EU-maista, ei osallistunut neuvotteluihin. Kannoimme huolta siitä, että prosessi pikemminkin hankaloittaa kuin edistää ydinsulkujärjestelmää. Jotta ydinasevähennyksissä päästään eteenpäin, tarvitaan ydinasevaltioiden sitoutumista ja osallistumista. Tuleva YK:n yleiskokous on seuraava tilaisuus etsiä sellaista polkua, jolla tuettaisiin niin ydinaseriisuntaa kuin myös ydinsulkujärjestelmää. Ja siinä keskustelussa Suomi on aktiivisesti mukana.

Suomi tulee olemaan keskusteluissa mukana jatkossa myös ydinaseterrorismin vastaisen GICNT-aloitteen puheenjohtajana, kuten Stenlund ja Soini puheissaan esittivät. Jälleen kerran kyseessä on asiakysymys, jonka saralla on nähtävissä mahdollisuus suurvaltojen intressejä yhdistävään, uusia mikrokäytänteitä tuottavaan lopputulokseen. Vaikka suurvalloilla on ollut ydin(ase)turvallisuutta koskevien kysymysten kohdalla myös erimielisyyksiä, eivät ne Suomen ulkopolitiikan muotoilijoiden näkökulmasta välttämättä vaikuta ylittämättömiltä.

***

Ulkoministeri Soini korosti omassa suurlähettiläspäivien puheessaan, että Suomen ulkopolitiikan keskeinen tavoite on pyrkiä vaikuttamaan ja tulla kuulluksi, ”[o]lla pöydässä eikä porstuassa. Puhumattakaan siitä, että olisimme pihalla.”

Suomen päätös olla osallistumatta ydinasekieltosopimusta koskeviin neuvotteluihin on yksiselitteisesti ristiriidassa Soinin mainitseman imperatiivin kanssa. Vaikuttamaan pääseminen ei olekaan näin absoluuttinen, vaan suhteellinen arvo. On kansallisten intressien näkökulmasta enemmän ja vähemmän laadukkaita paikkoja vaikuttaa, ajatus kulkenee. Tämä jäi kuitenkin puheessa mainitsematta – ehkä sitä ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä?

Suurlähettiläspäivillä esitetyt asevalvontapoliittiset linjaukset tekevät joka tapauksessa Suomen linjasta ymmärrettävämmän ja selkeämmän. Suomelle vaikuttamaan pääseminen ei sittenkään ole itseisarvo, vaan vaikuttamisen tapojen ja paikkojen tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan laadullisesti suurvaltalähtöisen kansainvälisen järjestyksen sääntöperustaisuuden ja tämän tuottaman vakauden näkökulmasta.

Suomen asevalvonta- ja ydinaseriisuntapolitiikan periaatteiden selventäminen on ollut ehdottomasti hyvä asia. Suomi ei kuitenkaan toiminut täysin näiden periaatteiden mukaisesti jättäessään ydinaseiden kieltosopimusta koskevien neuvottelujen tarjoaman vaikutuspaikan käyttämättä.

Lievän naivisminkin uhalla on syytä huomauttaa, että osallistuminen neuvotteluihin ei olisi Hollannin esimerkkiä seuraten tarkoittanut sitä, että itse sopimusta, neuvottelujen lopputuotosta, olisi pitänyt allekirjoittaa. Sopimusta itseään onkin kritisoitu niin turvallisuuspoliittisin kuin sopimuksen toimeenpano– ja valvontajärjestelmien epäselvyyttä koskevin perustein.

Toisaalta sopimuksen aikaansaaminen eittämättä vahvistaa osaltaan ydinaseiden leviämiseen liittyviä moraalisia ja kansainväliseen arvovaltaan liittyviä pidäkkeitä, joiden vahvistamiseen viimeiset vuodet vaikeuksissa edennyt ydinsulkusopimuksen toimeenpanokin pyrkii. Tehokkaan ja toimivan sopimusjärjestelmän ja valvontakäytänteiden taustalta löytyvät aina kansainvälisesti tavanmukaisuuksien kautta velvoittavat moraalikoodistot. Yhtä lailla ydinaseiden kieltosopimus laittaa painetta ydinsulkusopimuksessa tunnistettujen ydinasevaltojen harteille – tuloksia pitää alkaa tulemaan, tai niiden valitus ydinkieltosopimuksen epävakauttavaa vaikutusta kohtaan näyttää puhtaan kaksinaismoralistiselta.

Sopimusneuvotteluissa ja näiden kulisseissa Suomi olisi nimenomaan saattanut korostaa omia, ydinsulkusopimuksen ensisijaisuutta kansainvälisen (suurvalta)järjestyksen keskeisenä ankkurina pitämiään näkökulmia. Hieman kääntäen Suomi on nyt asettanut ydinasevaltojen tapaan itselleen haasteen. Paikka Suomen suoriutumisen arvioimiseen on aktiivisuus vuoden 2020 ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssissa ja sen valmistelevien kokousten yhteydessä.

Haaste on näin ollen pitkälti itse asetettu. Tavoitteet ovat korkealla, aivan kuten pitääkin. Toistivathan Suomen ja Ruotsin ulkoministerit toukokuussa 2017, että johtavien ydinasevaltojen tulee viimeistään nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja osoittaa konkreettisia askelia kohti ydinaseettoman maailman saavuttamista. Välietappeina tähän tavoitteeseen Wallström ja Soini mainitsivat kaikkien ydinasevaltojen liittymisen ydinkoekieltosopimukseen sekä negatiivisten turvatakuiden antamisen ydinaseettomia maita vastaan (molemmat omalla sarallaan myös varsin pitkäikäisiä tavoitteita monisyisine ongelmineen).

Mielenkiintoista kyllä, Ruotsi osallistui ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin ja äänesti sen hyväksymisen puolesta heinäkuussa 2017 New Yorkissa. Tämä ei kuitenkaan estä Ruotsia korostamasta yhdessä Suomen kanssa, että NPT-sopimus on ”tärkein työkalumme pyrkimyksessämme estää uusia valtioita hankkimasta ydinaseita.”

 

Selkoa selontekoon – Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmät kysymykset?

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko julkaistaan aivan näillä sekunneilla. Helsingin sanomissa ehdittiin jo ennakoimaan, ettei vajaan tunnin päästä päivänvalon näkevässä selonteossa tulla esittelemään suurempia yllätyksiä tai uusia avauksia Suomen ulkopolitiikan suuntaviivojen suhteen. Yllätysten puutteessa ei itsessään olisi mitään yllättävää – poliittisen tahdonilmaisun välineenä selonteossa tyydyttäneen aikaisempien hallituskausien tapaan lähinnä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ja poliittisten päättäjien puheista poimittavissa olevien strategisten suuntaviivojen astetta kirkkaampaan artikuloimiseen.

Selonteko jatkaa suomalaisen turvallisuuspolitiikan linjatalkoiden vilkasta vuotta. Se seuraa hiljattain julkaistua sisäisen turvallisuuden strategiaa sekä erillistä NATO-selvitystä. Samalla Suomessa parin viimeisen vuoden aikana virinnyt uhkakuvapoliittinen keskustelu, etenkin Suomen lähialueiden ja niin sanottujen hybridiuhkien osalta, on edennyt ainakin asiaa läheltä seuraavan näkökulmasta varsin vilkkaana. Ylihuomenna turvallisuuspoliittisten askelmerkkien asettamisen talkoot jatkuvat Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittisen yhteistyön ympärille viritettyjen Kultaranta-keskustelujen merkeissä. Heinäkuussa Porin Suomi-areenalla vilkkaan kevään anti summattaneen yhteen useammassakin paneelissa ja keskustelutilaisuudessa.

Mihin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa kannattaa sitten kiinnittää huomiota?

Ensimmäinen huomion arvoinen seikka kätkeytyy jo raportin otsikkoon. Kyseessä lienee vuoden 1995 jälkeen ensimmäinen selonteko, joka ei selkeästi jakaudu Suomen turvallisuusympäristöä ja institutionaalisia kytköksiä kuvailevaan sekä toisaalta puolustuspolitiikan kehittämistä koskevaan osioon. Kyseessä on korostuneesti ulkopoliittinen asiakirja, mikä näkyy myös sen historiallisesti vertaillen varsin kompaktina rakenteena (ennakkotietojen mukaan noin 30 sivun mittaiseksi tiivistynyttä strategiapaperia voi verrata vaikkapa vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon, jolle kertyi mittaa liitteineen 170 sivua).

Aikaisempia turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja onkin vaivannut eräänlainen maailmankuvallinen jännite. Ensimmäisen osan kokonaisvaltaiseen turvallisuuskäsitykseen pohjautuvat ulkopoliittiset suuntaviivat ovat tahtoneet jäädä varsin ulkokohtaiseksi jälkimmäisen osan puolustuspoliittisista katsannoista. Ja sama toisin päin. Nyt tilannetta on ilmeisesti pyritty korjaamaan erottelemalla selontekomenettely aikaisempaa selvemmin kunkin hallinnonalan vastuualueiden mukaisiksi osiksi. Yhteiskunnan turvallisuusstrategia puolestaan näyttäytyy hallinnonalojen erityisiä lähtökohtia yhteen nivomaan pyrkivänä kokonaisstrategiana.

Hajauttamista voisi kutsua muotitermein myös siiloutumiseksi. Kansalaisten näkökulmasta selontekojen ja selvitysten sarja voi vaikuttaa sekavalta ja uuvuttavalta. Toisille hajauttaminen sen sijaan näyttäytyy selkeytenä, turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden osasten selvärajaisempana erotteluna. Kenties selontekomenettelyn hajauttaminen lisää myös strategista ketteryyttä, kun turvallisuuspoliittista viestintää päästään harjoittamaan neljän vuoden syklejä nopeammassa tahdissa ja hallinnonalojen näkökulmasta yksityiskohtaisemman muotoilun sallivassa formaatissa.

Selontekomenettelyn hajauttamisen taustalla vaikuttanevat myös käytännön tarpeet: turvallisuusympäristössä sekä Suomen viiteryhmäpolitiikassa ja institutionaalisissa kytköksissä tapahtuvat muutokset esiteltäneen nyt ulkopoliittisessa selonteossa eräänlaisena kivijalkana, jonka varaan puolustuspoliittinen selonteko saattaa myös rakentua. Puolustusselonteon itsenäistä asemaa puolestaan perusteltaneen ainakin Suomen puolustuksen lähitulevaisuuteen sijoittuvilla mittavilla materiaalihankinnoilla. Tähän liittyvät sotilaspoliittisen sekä toisaalta myös Suomen viiteryhmäpolitiikan kannalta tehtävät arviot vaativat aikaa ja tilaa. Tästä näkökulmasta järjestys ulkopolitiikasta kohti puolustuspolitiikkaa vaikuttaa luontevalta.

Samalla on kuitenkin muistettava, että selontekojen tehtävä poliittisena tahdonilmauksena ja kompromissivalmiutta esittelevänä puheaktina on myös pyrkiä myös ohjaamaan julkista keskustelua. Selonteko on mitä suurimmissa määrin viestinnän väline, hallituksen strategian yleisiä suuntaviivoja kertaava asiakirja niin Suomen sisälle kuin ulkopuolellekin. Tähän liittyen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta voi halutessaan bongailla ainakin seuraavia ulkopoliittisen substanssin kannalta merkittäviä vivahteita.

Miten selonteon toimintaympäristöä sekä Suomen viiteryhmäkytköksiä kuvailevassa osiossa painotetaan Naton sekä toisaalta Yhdysvaltain rooleja Suomen ulkopolitiikan näkökulmasta?

Painotus asettunee Yhdysvaltojen kanssa harjoitettuihin kahdenvälisiin suhteisiin. Tämä seurannee ulkopoliittisen johdon tasolta useampaankin kertaan esitettyä näkemystä Yhdysvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen varmistamisen tärkeydestä Itämeren alueella myös Suomen turvallisuuden näkökulmasta. Yhdysvaltain ja transatlanttisen linkin ympärille rakentuva kahdenvälinen ulkopoliittinen raide on asettumassa epävarmuuksilla maalatun aktiivisen Nato-jäsenyyttä tavoittelevan raiteen edelle. Jälkiviisaasti voi todeta, että suunta lienee hahmottunut jo ainakin Islannin ilmavalvontakysymystä koskevasta keskustelusta eteenpäin. Nato-kumppanuutta, joka sekin esitellään selonteossa keskeisenä elementtinä Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden kannalta, kuvattaneen edelleen varsin käytännönläheisin termein, ehkä arvo- ja viiteryhmäpoliittisin vivahtein kuorrutettuna.

Miten Suomen turvallisuuspolitiikan viralliseksi otsakkeeksi muotoillun aktiivisen vakauspolitiikan aktiivinen elementti näkyy selonteossa?

Aktiivisuus voidaan tulkita monella eri tavalla. Se liittynee myös haluun edistää Yhdysvaltain sotilaspoliittista sitoutumista, mikä nähdään edelleen keskeisenä Suomen lähialueiden turvallisuuspoliittisten epävarmuuksien hillitsemiseksi, erityisesti Baltian alueella. Ajatusta voidaan pitää historiallisena Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pidempää perinnettä vasten tarkasteltuna – tulkinta suurvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen (engagement) alueellista vakautta tuottavasta vaikutuksesta eroaa sellaisesta pienvaltiorealismin muodosta, jossa suositaan kernaammin suurvaltaintressien alueellista etäännyttämistä (disengagement) edistäviä prosesseja, joita voidaan viritellä esimerkiksi ulkopolitiikan keinoin.

Suurvaltapoliittisen sitoutumisen ohella Suomen vakauspolitiikan aktiivinen elementti voi kuitenkin sisältää myös muita pienvaltiolle tyypillisiä ulkopoliittisia työkaluja. Arktisen alueen ympärille rakennetut neuvotteluprosessit ja funktionaalisia kysymyksiä ilmentävien ongelmien äärellä kokoontuminen edustanee vakauspolitiikan aktiivista osastoa ulkopoliittisen työkalupakin osalta. On mielenkiinoista nähdä, sisältääkö selonteko vastaavanlaisten avausten elementtejä – tai edes vihjeitä – Itämeren aluetta koskevan turvallisuuspoliittisen dialogin osalta. Suomen yksipuolista avausta ei liene kuitenkaan syytä odottaa –unilateraalit Itämeren liennytyspoliittiset avaukset loisivat skitsofrenisen vaikutelman, jossa Suomi pyrkisi samalla asettumaan jännitteiden yläpuolelle olemalla kuitenkin samalla osa jännitteiden lähdettä EU:n pakoterintamaan sitoutuneena läntisen liittokunnan jäsenmaana.

Huokuuko Ruotsi-yhteistyön kuvauksista piileviä epävarmuuksia?

Suomen ja Ruotsin käytännönläheinen turvallisuuspoliittinen yhteistyö on toistaiseksi edennyt varsin myönteisissä merkeissä. Samalla poliittisella tasolla niin Suomen kuin Ruotsinkin johtajat ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa nämä joutuvat tavan takaa vakuuttelemaan maiden valitsemien askelmerkkien samantahtisuudesta. Vakuuttelut siitä, että päätöksiä tehdään toisia ennalta informoiden, ja että maiden välistä turvallisuuspoliittista keskinäisriippuvuutta ei voida päätöksiä tehdessä sivuuttaa, viestivät kierolla tavalla siitä, että luottamuksen aste maiden välillä voisi olla vieläkin vahvempi. Epävarmuutta ei kuitenkaan voi täysin valtioiden välisissä suhteissa ylittää – edes Suomen ja Ruotsin välisissä suhteissa. Ulkopolitiikka on demokratioiden kohdalla aina vähintään jollain tasolla sisäpoliittisten vietteiden vanki. Onkin mielenkiintoista lukea, millä sanankäänteillä Suomen ja Ruotsin yhteistyönäkymiä ja eritoten maiden välistä luottamuksellista suhdetta kuvataan selonteossa.

Venäjä, Venäjä, Venäjä?

Korostuuko Venäjän kehityksen kuvauksessa sen sisäinen tilanne taloushaasteineen vai keskitytäänkö kuvauksessa Venäjän sotilaspolitiikan tuottamien uhkien arviointiin? Molemmat elementit selonteosta löytynevät, mutta millä painotuksilla?

Miten disinformaatioon ja hybridiuhkiin vastaaminen esitetään selonteossa?

Kysymys noussee melko varmasti jo selontekotalkoiden ulkopoliittisessa osassa esiin. Tässä kohdin onkin jälleen mielenkiintoista seurata, millä sävyillä hybridiuhkista, informaatioresilienssistä ja yhteiskunnan kokonaisuuden tasolla arvioitavasta kriisinsietokyvystä puhutaan? Lipsahtaako selonteko alarmismin puolelle vai maltetaanko siinä luottaa Suomen yhteiskunnan luontaisiin vahvuuksiin? Entä miten informaation hallinta esitetään julkisen vallan vastuiden ja valmiuksien näkökulmasta?

Pakolaisongelma, konfliktien syihin pureutuminen ja EU:n lähialue- ja naapurustopolitiikan tulevaisuus?

Intuitiivisesti tarkastellen kysymyksessä esitetyt ilmiöt limittyvät toisiinsa varsin selkeästi. Tyydytäänkö selonteossa niputtamaan nämä yhteydet lähinnä yleiseksi maininnaksi keskinäisriippuvuuden kasvusta, vai esitetäänkö selonteossa konkreettisia tavoitteita vaikkapa globaalin tason vitsaukseksi nousseen pakolaisongelman ratkaisemiseksi? Miten esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia käsitellään konfliktien synnyn ja pakolaisongelman yhteydessä? Tällaisten ihmiskunnan tulevaisuuden ja jaetun turvallisuuden kannalta aivan elintärkeiden elementtien puute selonteosta eittämättä herättäisi kysymyksen: mihin suuntaan suomalaiskansallista turvallisuuspoliittista ajattelua ohjaava poliittinen mielenmaisema on kehittymässä? Alueellisesti tarkastellenhan turvallisuuskeskustelumme ulottuvuus on viimeisen parin vuoden kuluessa – lähialueemme tapahtumat tuntien aivan luontevista syistä – jatkuvasti kaventunut. Globaalihallinnan, ihmisoikeusnäkökulman, kokonaisvaltaisen ilmastopolitiikan, konfliktiratkaisun sekä kestävän talous- ja sosiaalipolitiikan kaltaisten kysymysten painoarvon soisi tästä huolimatta edelleen nousevan selonteosta kirkkaana esiin.

Brexit?

Lopetetaan tämä listaus kenties kaikkein akuuteimpaan ja ajankohtaisimpaan teemaan. Kysymyksen merkityksestä nimenomaan Suomen turvallisuuden ja ulkopolitiikan näkökulmasta ei liene yksimielisyyttä, mikä tietysti tekee asiasta selonteossa esitetyistä muotoiluista sitäkin mielenkiintoisempaa luettavaa. Brittien EU-kansanäänestys sinänsä on yksi epävarmuustekijä kansainvälisessä politiikassa muiden joukossa. Selontekojen ja strategian tehtävä on pyrkiä luomaan kestävä perusta näiden epävarmuuksien hallinnalle ja niihin reagoimiselle. Brexitin tai muiden sen kaltaisten epävarmuutekijöiden vangiksi toimintalinjan määrittämistä ei kuitenkaan liene viisasta asettaa.

Pohdintaa mahdollisesta NATO-kansanäänestyksestä

Tulisiko NATO-jäsenyydestä järjestää kansanäänestys? Ja jos tulisi, milloin ja millä ehdoin? Seuraavassa esitän muutamia ajatuksia tästä ja hieman laajemminkin NATO-kysymyksestä.

Suomessa on varsin pitkä perinne ajattelutavalla, jossa toimivan ulko- ja turvallisuuspolitiikan edellytykset ja suunta sidotaan sille kansalaisyhteiskunnalta odotettuun ja antamaan tukeen (vähintään 1950- ja 60-lukujen henkisen maanpuolustuksen opeista lähtien). Kansalaisyhteiskunnan sitoutuminen valittuun suurstrategiaan on siis jo itsessään turvallisuuspolitiikkaa käytännössä. Tämä perinne ei toki näin individualismin kaudella ole mikään itseisarvo, saati selviö, paremminkin kankeasti muutettavissa oleva realiteetti, jota vasten kysymystä sotilaallista liittoutumista koskevan kansanäänestyksen merkityksestä tulisi myös punnita. Voisi jopa ajatella, että Suomen jo nyt vahvasti verkottuneen ulko- ja turvallisuuspolitiikan luonteen tuntien kansanäänestyksen sivuuttaminen merkitsisi suurempaa liikahdusta strategisessa kulttuurissamme kuin NATO-jäsenyys konsanaan.

Ehkä kansalaisten ja yhteiskunnan kokonaisuuden sitoutuminen suurstrategisten päätösten taakse otetaan toisinaan hieman turhankin annettuna [3]. Toisaalta olemassa lienee kansanäänestystä ketterämpiäkin keinoja kansalaisten sitoutumisen takaamiseksi. Viimeisten vuosien varsin suostuttelevassa hengessä edennyt kampanjointi NATO-jäsenyyden puolesta ei ole peliä suuntaan tai toiseen muuttanut; suostuttelevat argumentit ovat liikkuneet koko spektrin Putinin pääkoppalogian magiikasta puhtaan venäjänpelon kautta toisinaan infantilisoivia, toisinaan kuivakkaita piirteitä saaneeseen argumentointiin saakka.

Tekniseltä ulottuvuudeltaan tulisi kysyä, missä vaiheessa kansanäänestys – oletetusti poliittisen kulttuurimme erityispiirteet tuntien neuvoa-antava sellainen – järjestettäisiin. Ensimmäinen, mielestäni triviaalimpi valinta koskee kysymystä siitä, tulisiko äänestys suorittaa ennen jäsenyyshakemuksen jättämistä vai vasta sen jälkeen. Todennäköisin vaihtoehto lienee jälkimmäinen. Muutoin löytäisimme itsemme höttöiseltä maaperältä, niin kansalaisten kuin poliittisen johdonkin näkökulmasta. Toisin sanoen, ulkopoliittisen johdon (TP + Valtioneuvosto) poliittisen vastuun näkökulmasta olisi varsin kyseenalaista järjestää kansanäänestys ennen poliittisen tason päätöstä jäsenyyden hakemisesta.

Olisikin luontevaa, että mahdollinen äänestys koskisi konkreettisesti saavutettua, joskaan ei vielä välttämättä ratifioitu sopimusta, jotta kansalaiset voisivat käydä keskustelun siitä, mistä varsinaisesti äänestetään. Selkokielellä tämä kaiketi tarkoittaisi sitä, että äänestys järjestettäisiin vasta, kun NATO:n jäsenmaat olisivat Suomen jäsenhakemuksen ja sitä seuraavat neuvotteluprosessien tulokset tahollaan hyväksynyt (prosessissa kestänee yleisten arvioiden mukaan vähintään vuoden päivät). NATO kuitenkin vaatinee selvähkösti osoitettavissa olevaa kansan ja/tai puolueiden enemmistön tukea jäsenyyden taakse, jotta Suomen hakemus ylipäätään tulisi hyväksytyksi. Kenties sopimuksen hyväksymiseen riittäisi NATO:n jäsenmaiden puolelta Suomen puolueiden selvän enemmistön tuki hakemukselle. Kansanäänestysprosessi voitaisiin näin meneteltynä sitoa – ehkä jopa formaalisti NATO:n kanssa sopimalla – Suomen kanssa saavutetun neuvottelutuloksen osaksi/ehdoksi. Käytännössä puolueiden tuki kuitenkin korreloisi mitä todennäköisimmin myös kansalaismielipiteen muutoksen kanssa. Palataan tähän kohta tarkemmin.

Toinen, kenties edellistä merkittävämpi valintatilanne mahdollisen kansanäänestyksen järjestämistä koskien liittyy siis siihen, tulisiko äänestys toteuttaa ennen vai jälkeen eduskunnan kansainväliselle velvoitteelle antamaa hyväksyntää. Olisi luontevaa, että mahdollinen kansanäänestys edeltäisi kansainvälisten velvoitteiden lopullista hyväksyntää Suomen eduskunnassa. Näin äänestys kohdistuisi saavutettuun, joskaan ei vielä hyväksyttyyn sopimukseen. Kansalaiskeskustelu ja äänestyspäätös rakentuisivat konkretiaa, ei spekulaatiota vasten.

Lainsäädäntöprosessin näkökulmasta eduskunnalla on mahdollisuus hyväksyä Suomea koskevia kansainvälisiä velvoitteita enemmistöperiaatteella. Vaihtoehtoinen perustuslain 94 § (ks. myös 95 §) tarjoama tulkintakehys, joka on erityisesti NATO-jäsenyyden kaltaista ratkaisua arvioitaessa otettava huomioon, perustuu samaisen pykälän toiseen momenttiin:

Jos ehdotus velvoitteen hyväksymisestä koskee perustuslakia tai valtakunnan alueen muuttamista taikka Suomen täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa Euroopan unionille, kansainväliselle järjestölle tai kansainväliselle toimielimelle, se on kuitenkin hyväksyttävä päätöksellä, jota on kannattanut vähintään kaksi kolmasosaa annetuista äänistä.”

NATO-jäsenyyttä koskevaa päätöstä ei tulkittane Suomen täysivaltaisuutta koskevana päätöksenä NATO:n päätöksentekojärjestelmän konsensuslähtöisyyden tuntien [1], eikä jäsenyys vaikuttaisi Suomen valtakunnan alueeseen. Perustuslain muuttamisen näkökulmasta tilanne kuitenkin muuttuu, varsinkin kun otetaan huomioon, että Euroopan unionin jäsenyyden hyväksyntä tehtiin aikanaan supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä.

Tätä vasten ei lienekään yllätys, että NATO-jäsenyyteen nuivasti suhtautuvien puolueiden retoriikassa NATO-jäsenyyden rinnasteisuudesta EU-jäsenyyteen jaksetaan kernaasti muistuttaa, jopa tavalla, jossa NATO-jäsenyys nostetaan jälkimmäistä merkittävämmäksi kansalliseksi kysymykseksi. Toisaalta, on tässä perusteensa: mainitaanhan Euroopan unionin jäsenyys täydellisyysperiaatetta seuraten Suomen perustuslain ensimmäisessä, valtiosääntöä koskevassa pykälässä erikseen. Miksei siis NATO-jäsenyyttäkin? Lisäksi: siinä missä 1990-luvun alussa Suomi saattoi edetä länsi-integraatiossaan kansainvälispoliittisten myötätuulten saattelemana, etenee nyt koko Eurooppa vähintäänkin pienoista vastatuulta kohti; huomiot NATO-päätöksen poliittisesta painoarvosta eivät täten ole ”tuulesta temmattuja”.

Suomi – sotilaallisesti liittoutunut, mutta sotilasliittoon kuulumaton maa – omintakeista kansainvälistä politiikkaa kerrakseen!

Perustuslaillisena kysymyksenä jäsenyyssopimuksen hyväksyminen vaatisi taakseen 2/3 enemmistön eduskunnassa. Tätä taustaa vasten kannattanee seurata myös tarkkaan parhaillaan suunniteltavia lainsäädäntömuutoksia, joissa otetaan kantaa EU:n keskinäisen avunannon lausekkeeseen. Käytännössähän näillä muutoksilla myönnetään Suomen de facto sotilaallinen liittoutuminen ilman, että asiaa mainitaan perustuslaissa tavalla, joka viittaisi sotilasliiton jäsenyyteen. Suomi – sotilaallisesti liittoutunut, mutta sotilasliittoon kuulumaton maa – omintakeista kansainvälistä politiikkaa kerrakseen! Antaisiko lain muutos eduskunnalle mahdollisuuden käsitellä NATO-jäsenyyskysymystä tavanomaisessa lainsäätämisjärjestyksessä? [2]

Pelkän eduskunnan enemmistönkin saaminen NATO-jäsenyyden ilmentämän kansainvälisen velvoitteen hyväksymisen taakse tarkoittaisi käytännössä vähintään kolmen ison puolueen tukea (ainakin edellisten eduskuntavaalien tulosten voimasuhteiden pohjalta). Tämä taas tuskin olisi mahdollista ilman selvää käännettä kansalaismielipiteessä, varsinkin Suomen aihetta koskevan mielipideilmaston ja poliittisten valtasuhteiden suhdanneherkän nykytilanteen tuntien. Kansan mielipide vaikuttaa siis joka tapauksessa ratkaisevasti tilanteeseen – ja kansan tukeahan myös NATO-maat eittämättä jäsenyydeltä vaatisivat.

On vielä kolmaskin malli, nimittäin kansanäänestyksen järjestäminen eduskunnan ratifiointiprosessin jälkeen. Näinhän meneteltiin muun muassa Espanjassa, jossa NATO-jäsenyydestä järjestettiin kansanäänestys vuonna 1986 neljä vuotta NATO:n liittymisen jälkeen. Maailmanpoliittinen tilanne ja Espanjan geoekonominen asema Euroopan kartan läntisellä laidalla, avointen meriyhteyksien äärellä, ovat kuitenkin vertailukelvottomia Suomen kanssa.

Jälkijättöistä kansanäänestystä on vaikea perustella Suomen tapauksessa. Tällainen menettely, ainakin etukäteen luvattuna ja suunniteltuna, altistaisi Suomen eräänlaiseen turvallisuuspoliittiseen välitilaan poikkeuksellisen pitkäksi aikaa. Ei tarvitse kuin suunnata katseensa Britanniaan voidakseen päätellä, minkälaisia sisäisiä epävarmuustekijöitä (Suomen tapauksessa ulkoisista puhumattakaan) pitkälle tulevaisuuteen luvattuihin kansanäänestysprosesseihin ylipäätään liittyy. Lisäksi lienee selvää, että jo byrokraattinen inertia ja polkuriippuvuus tekevät aikaisemmin toteutetusta suurstrategisesta päätöksestä irtaantumisen vaikeaksi ja kivuliaaksi, oli kansalaismielipide aiheesta jälkijättöisesti mitä mieltä tahansa.

Nyt rämmitään ketterästi jähmeässä hetkessä.

Mediassa on kaikesta edellisestä huolimatta päätetty nostaa pienimuotoista kohua kommenteista, joissa poliittista päätöstä ehdotetaan loogisena askeleena ennen kansanäänestyksen järjestämistä. Näin tutkijan neutraalista näkökulmasta on vaikea yhtyä kyseiseen taustakohinaan, koska tällainen menettelytapa ja -järjestys vaikuttaa edellä esitettyjä argumentteja vasten varsin luontevalta; toisaalta sen poliittista vastuuta korostavien piirteiden, toisaalta kansalaisten päätöksenteon edellytyksille tärkeän tietoperustan takaavan järjestelyn ja etenemismallin johdosta.

Kansanäänestys ja kansainvälisten velvoitteiden hyväksyminen parlamentaarisessa järjestyksessä seuraavat luontevasti poliittista tahdonilmaisua. Ja tämä tahdonilmaus ei liene vankalla pohjalla ilman vähintään kolmen suurehkon puolueen tukea, kuten tuli jo todettua. Tämä on se Suomen sisäisen tilanteen sanelema realiteetti, kansalaismielipiteen eräänlaisena heijastumana, jota vasten poliittinen johto kysymystä harkitsee.

Ulkoiset realiteetit – Ruotsin rinnakkaisen prosessin tuottama dynamiikka, Venäjän mahdolliset reaktiot prosessin aikana ja NATO:n selkeä sisäinen kipuilu ja suunnan etsiminen – eivät tietysti millään lailla jo muutoinkin mehevänä lilluvaa soppaa laimenna. Päinvastoin. Juuri tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että ellei Suomenlahden länsipuolelta kajahda jymypaukkua, jatketaan Suomessa nyt selvästi valitulla Yhdysvaltain alueellista sitoutumista korostavalla toimintalinjalla aktiivisen NATO-jäsenyyttä (sisäisten ja ulkonaisten epävarmuuksien varjostamana) edistävän raiteen sijasta. Nyt rämmiään niin ketterästi kuin jähmeässä hetkessä voidaan. Toiminnanvapaus eittämättä säilyy. Vakauspolitiikan aktiivisen luonteen kanssa sen sijaan on vähän niin ja näin, riippuen tietysti hieman siitäkin, miten itse kukin aktiivisuuden käsittää. Sen kuitenkin tulisi olla poliittisella johdolla kirkkaana mielessä, että menneiden ikkunoiden sulkeutumista koskevien muisteloiden varaan ei viisasta ulkopolitiikkaa rakenneta, vaikka menneisyydestä oppia voi ja tuleekin ottaa.

Suomalainen NATO-keskustelu vaikuttaa monasti kiertävän sykleissä, keskittyen aina yhteen, laajemmasta kokonaisuudesta varsin irralliselta vaikuttavaan asiakysymykseen kerrallaan. Hiljattain jukaistun NATO-selvityksen kaltaiset hetket muodostavat tästä poikkeuksen, joskin niin vain jo taas keskustelemme lähinnä kahdesta aiheeseen sinänsä keskeisesti kuuluvasta yksityiskohdasta: Ruotsin ja Suomen kohtalonyhteydestä ja NATO-kansanäänestyksestä. Ja mitä kaikkea turvallisuuspoliittisesti relevanttia samalla hautautuukaan NATO-kysymyksen taustalle, sivustalle ja katveisiin!

Julkisessa NATO-keskustelussa on havaittavissa lievää flegmaattisuutta. Jäsenyyden puolustajat argumentoivat suostuttelevasti; ikään kuin jäsenyys puolustusliitossa ja sen hybridisotaisten hämäryyksien aikakaudella alati hahmottomammaksi muodostuvien turvatakuiden (mitä ”takuu turvasta” edes tarkoittaa nykyään?) piirissä takaisi ikuisen auvon; ikään kuin turvallisuutta koskeva politiikka päättyisi kuin seinään auvon takaavan kohtalonhypyn jälkeen.

Esimerkiksi kokoomus vaikuttaa puolueena pääsevän nykyisessä tilanteessa toisinaan argumentoinnissaan turhankin helpolla avoimesti NATO-myönteisenä puolueena. Vastaavasti vastustajat maalaavat puolustusliitosta yhtä lailla helposti karikatyyrin, jonka vietteet veisivät paitsi Suomen, myös koko lopun Euroopan mukanaan sotaisan varustelukierteen ja turvallisuusdilemmojen itseään toteuttavaan turmioon. Tällaista kaikkivaltaisen kohtalokasta, harmaana kartalle piirtyvän absoluuttisen turvattomuustyhjiön asemaa Suomella ei liene koskaan ollut – eikä tule olemaankaan. Varovaisuus ja harkinta toki edustavat käytännöllisesti viisaan ulkopolitiikan perustavia hyveitä – sisäpoliittisessa pelissä tämä hyve vain tahtoo helposti latistua nyansseista riisutuksi retoriseksi lyömäaseeksi.

Kansalaismielipiteen järkähtämättömältä vaikuttavaan selkänojaan on taas vastustajien puolella hieman liiankin houkuttelevaa tukeutua. Siinä vastustajat tosin lienevät oikeassa, että todistamisen taakka on vallitsevaan, toimivaksi osoittautuneeseen tilanteeseen muutosta havittelevilla – näin lienee aina demokratiassa ollut – mutta ei tämä sentään flegmaattisuutta omasta takaa ansioksi nosta. Tulevaisuus on takuulla, paitsi epävarma, myös jotain muuta, kuin mihin olemme tottuneet.

Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen dynamiikkaan ja vakauteen Suomen ja Ruotsin sotilaallisella liittoutumisella olisi luonnollisesti vaikutusta. Tällöin on kuitenkin helppo sortua oman aseman ylikorostamiseen alueellisen turvallisuusjärjestelyn eräänlaisena kulmakivenä. Itse asiassa NATO-kysymyksen maalaaminen tällaisilla eksistentiaalisilla sävyillä on itsessään hyvin ongelmallista – heiluteltiin tätä kohtalon pensseliä sitten missä leirissä millä sävyillä tahansa. On ollut myös hieman nurinkurista seurata myös joitain NATO:n sisältä tulevia väitteitä, joiden perusteella NATO:n Itämeren alueen puolustusvalmius jollain tavalla kiteytyisi – kaatuisi tai jämäköityisi – juuri Suomen ja Ruotsin tulevien päätösten mukana. Mitä tällainen puolustusliiton ulkopuolisten jäsenten päätösten varaan alueellisen pelotteen uskottavuutta asetteleva kanta kertoo NATO:n strategisesta otteesta ja sen kauskantoisuudesta? Mitä johtopäätöksiä Suomessa ja Ruotsissa tulisi tällaisen kohtalonyhteyden esiin nostamisesta vetää?

Reaalipolitiikan vaatiman käytännön viisauden taidon kysyntä ei lopu päätökseen NATO-jäsenyydestä – kenties päinvastoin; oli päätös mikä tahansa, sen jälkeen turvallisuuspolitiikan uuden suunnan käytännön maaston raivaamistalkoot ja asemoitumisvaateet vasta käynnistyvätkin toden teolla. Inkrementaalinen yhteistyön tiivistäminen lännen, erityisesti Ruotsin ja Yhdysvaltain suuntaan, on aivan toisen tason harjoitus tähän nähden. Takki auki asteleminen ”päätöksenteon ytimeen” ja ”arvoyhteisön” hellään huomaan ei ole tyyli, joka sellaisenaan ilmentäisi strategista viisautta ja käytännön harkintakykyä, vaikka tällainen uskon hyppy eksistentiaalista tyydytystä kenties hetkellisesti tarjoaisikin.

//

[1] Edit 1.6.2016: James Mashirin (2013) mukaan operatiivista johtosuhdetta NATO:n operaatioiden yhteydessä koskevien järjestelyiden voi toisaalta katsoa tuovan Suomelle siinä määrin ”täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa” kansainväliselle toimielimelle, ettei tilanne ole ratkaistavissa nykyisen perustuslain puitteissa perustuslailliseen relativismiin lipsumatta – perustuslakia olisi siis tältä osin muutettava.

[2] Edit 1.6.2016: lainsäätämisjärjestyksen suhteen vallitseva käsitys lienee, että NATO-jäsenyys tulisi hyväksyä eduskunnassa supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä, eli 2/3 enemmistöllä. Tämä heijastelisi myös NATO:n poliittisia vaatimuksia jäsenyydelle: jäsenehdokkaan suurimpien poliittisten puolueiden ja kansan tuen selkeää osoittamista jäsenyyden takana. Pelkän määräenemmistön saavuttaminen eduskunnassa ei välttämättä tätä tukea yksiselitteisesti osoittaisi. (Ks. esim. edellä mainoittu James Mashirin blogikirjoitus vuodelta 2013; myös Honkasen ja Kuuselan kirjoitus sekä Naton Aika.)

[3] Tähän kiinnittää huomiota myös turpo-bloggari Janne Riiheläinen kansanäänestyskysymystä käsittelevässä kirjoituksessaan. Myös Riiheläisen ehdotus eräänlaisesta hallitukselle neuvottelumandaatin antavasta kansanäänestysasetelmasta on mielenkiintoinen. Kansanvallan näkökulmasta tällainen järjestely olisi kuitenkin vahvasti eduskuntavaalien antaman mandaatin kanssa päällekkäinen ja tätä kautta vaarassa laajeta yleisesti hallituksen luottamusta mittaavaksi välikansanäänestykseksi (koska äänestys ei itsessään koskisi selvää, tiettyyn päätökseen kohdistuvaa neuvoa-antavaa asetelmaa).

Sotapelien mekaniikkaa ja turvallisuustyhjiöiden imua

Pitkän linjan yhdysvaltalainen RAND-ajatushautomo julkaisi hiljattain raportin NATO:n Baltian puolustusvalmiutta arvioineen pitkähkön sotasimulaatiosarjan tuloksista. David Shlapakin ja Michael Jonsonin nimissä kirjattu raportti herätti Yhdysvaltalaisen keskustelun ohella pienimuotoisen kohun tällä Pohjolan harmaudenkin keskellä. Raportin johtopäätökset NATO:n sotilaallisen pelotteen uskottavuudesta Baltiassa johtivat vastustamattoman houkuttelevalta vaikuttaviin otsikkoihin: ”Raju arvio: Venäjä voisi vallata Baltian vain 36 tunnissa”. Yhdysvalloissa Zbigniew Brzezinski herätteli senaattia vieläkin hälyttävimmillä arvioilla.

Samoihin aikoihin on uutisoitu BBC:n dokumentista, jossa esiteltiin televisiokatsojille dramatisoidussa muodossa vastaavanlaisia Brittien sotapelejä (en ole itse dokumenttia nähnyt, joten johtopäätökseni siitä perustuvat toisen käden lähteisiin). Myös Brittien simulaatioharrastuksien keskiössä oli ilmeisen tulenaraksi leimattu Baltian tilanne. Toisin kuin RANDin mittavaan Venäjän maahyökkäykseen perustuvassa skenaariossa, Brittien pelit perustuivat hybridisodankäynnin varaan rakennettuun hypoteesiin, jossa Venäjä pyrkisi Ukrainan tavoin provosoimaan Baltian maiden venäjänkielisiä vähemmistöjä ja tätä kautta koettelemaan lännen päättäväisyyttä askel askeleelta etenevään eskalaatiodominanssiinsa luottaen. Siitä sitten pelit ilmeisesti etenivät ydinaseiden vaihtoon saakka Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä – ei näemmä paljoa painanut ydinaseiden käyttötabu näiden sotapelaajien selkärangassa.

Sotapelien pyhä yksinkertaisuus

RANDin simulaatioista laaditussa raportissa esitetään ykskantaan, että nykyisillä voimasuhteilla ja valmiuksilla Venäjä voisi pelin suljetun skenaarion puitteissa halutessaan vyöryä Tallinnan ja Riikan liepeille viimeistään 60 tunnissa. Brzezinski puhui vieläkin napakammin yhdestä päivästä. Tässä vaiheessa on syytä painottaa termejä ”suljettu” ja ”skenaario”. Kuten sosiaalisessa mediassa Pohjolan ja Itämeren alueen turvallisuuspolitiikkaa aktiivisesti kommentoiva Edward Lucas vihjaa kriittisessä kommentaarissaan, on RANDin sotapelien alkuasetelma ja simulaatiossa huomioidut muuttujat rajattu alueellisen turvallisuuspoliittisen dynamiikan kokonaisuuden huomioiden varsin pelkistävään muottiin (ilmeisesti jopa sotapelien genreä vasten tarkasteltuna).

Lucasia, joka on jo pitkään painottanut Suomen ja Ruotsin merkitystä lännen ja NATO:n koillisen sektorin puolustuksen kokonaisuudelle (ja suositellut avoimesti Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyttä), kismittää erityisesti Pohjoismaiden jättäminen RANDin skenaarion ulkopuolelle. Lucasin mukaan Baltian turvallisuudesta puhuminen ilman Suomea ja Ruotsia on ”perverssi” ajatus.

Sam Gardiner puolestaan kritisoi voimakkain sanankääntein sotapelin maavoimien ympärille rakennettua logiikkaa ja metodologiaa, jossa ei oteta huomioon esimerkiksi merialueiden hallintaan liittyviä kysymyksiä ja meritaisteluiden roolia ylipäätään. Puhtaasti sotilaallisen logiikan ulkopuolelta on lisäksi ihmeteltävä, kuten Risto Volanen blogissaan tekee, mikä mahtaisi olla Venäjän laajempi strateginen tavoite tilanteessa, jossa Baltian maihin kohdistuva laajamittainen sotilaallinen provokaatio mitä ilmeisimmin johtaisi sille tärkeän kauppa- ja energiapoliittisen väylän menettämiseen Tanskan salmien sulkeuduttua (tähän vastaväitteenä kai voisi esittää, että Venäjä toki hakee jatkuvasti vaihtoehtoisia väyliä talousvirtojensa ylläpitämiselle).

Edellistä ”Tanskan salmet” -muuttujaa näkee ylipäätään turhan harvoin Itämeren aluetta vasten kyhätyissä skenaarioissa. Toisinaan vaikuttaa siltä, että Suomen turvallisuuspoliittisesta keskustelusta hahmottuvan maailman rajat loppuvat jonnekin Karlskronan tienoille. Globaalien keskinäisriippuvaisuuksien, pakolaiskriisin ja ulkopolitiikan taloudellistumisen aikakautena tällaiset hahmotelmat vaikuttavat yksinkertaistavilta. Yhtä hyvin voisi tietysti kysyä, miten Venäjä RANDin raportin kuvailemassa tilanteessa kuvittelisi hallitsevansa valtaamiansa alueita, jos se kokee hankaluuksia jo venäläismielisempänä pidetyn Krimin kohdalla?

Yhtä lailla oudoilta vaikuttivat RANDin raportissa esitetyt väitteet, joiden mukaan Yhdysvaltojen ja NATO:n ydinasepelote perustui kylmän sodan loppuun saakka massiivisen vastaiskun opille. Tosiasiassa tämä Dullesin ja Eisenhowerin lempilapsi hylättiin viimeistään Kennedyn kaudella (yhtä hassua tähän nähden oli, ettei ydinaseiden vaikutus ilmeisesti edes mahtunut RANDin pelin kehyksiin). Itse asiassa Venäjän nykyinen ydinaseoppi muistuttaa huomattavan paljon Yhdysvaltojen ja NATO:n 60-luvulta eteenpäin omaksumaa joustavan vastaiskun oppia siihen kylmän sodan loppupuolelle tultaessa kehitettyine rajoitetun ydinsodan konseptioineen. Tähän liittyen on hyvä muistaa, että myös NATO:n sisällä käydään tällä hetkellä melko suorapuheista debattia liittokunnan ydinasepelotteen ja -kyvykkyyksien kehittämisestä Euroopassa vastauksena Venäjän ydinasesapelin kalistelulle. Puola on avoimesti ilmoittanut olevansa valmis Yhdysvaltain ydinaseiden sijoitteluun tämän alueella ja niiden hallintaan NATO:n ydinasejakopolitiikan puitteissa. Ajatukseen suhtauduttaneen edelleen varsin varauksellisesti useissa NATO:n läntisissä jäsenmaissa, kuten Norjassa ja Benelux-maissa (vaikka näistä Belgia osallistuukin ydinasejakoon).

RANDin kaksipaikkaisessa (Yhdysvallat ja Venäjä) sotapelissä siis hypätään verkostokeskeiselle sodankäynnille ominaisten matalamman intensiteetin eskalaatioportaiden ja vihreiden miesten tupsahteluvaiheiden yli suoraan Venäjän laajojen maajoukkojen keskittymien varassa tekemään yllätyshyökkäykseen. Tämä ei tietysti anna kovin mairittelevaa – eikä ehkä todenmukaistakaan – kuvaa lännen tiedustelutoiminnan tasosta, kuten Lucas edellä mainitussa kirjoituksessaan toteaa. RANDin 18 kuukautta kestäneiden sotapelien tausta-asetelma vaikuttaa näin lepäävän sen oletuksen varassa, että Venäjällä ei olisi mitään ongelma (poliittisista pidäkkeistä puhumattakaan) suorittaa mittavaa maavoimin toteutettua yllätyshyökkäystä. Edun ja ylivoiman saavuttamiseen pyrkivään yllätykseen tietysti riittää jo sekin, että tiedustelutietojen havaitsemiin signaaleihin (joukkojen keskittämiset esimerkiksi sotaharjoituksen nojalla) ei haluta poliittisista, psykologisista tai muista syistä uskoa. Ehkä tämän kuilun polemisoiminen oli Venäjän karikatyyrinomaisen riskinottokyvyn esittämisen ohella yksi sotapelin tuloksien raportointia ohjanneista motiiveista.

Tässä mielessä Brittien simulaation taustaoletukset vaikuttavat hahmottavan konfliktidynamiikkaa laveammin. Siinä kysytään, kuinka päättäväisesti lännessä ollaan valmiita vastaamaan ulkoa lietsottuun separatismiin siihen liittyvine informaatiovaikuttamisineen? Baltit tuskin ovat tyytyväisiä brittienkään sotapelien lähtöasetelmista, joissa ensiksi mainittujen maiden venäläisvähemmistöt esitetään jonkinlaisena hallitsemattomasti kytevänä hybridisodan troijalaisena tai katalyyttinä. Ylipäätään kovalla rytäkällä julkiseen keskusteluun temmatut sotapelit niiden selvästi alarmistisine sävyineen saattavat jopa luoda kuvaa Baltian maista eräänlaisina NATO:n vaillinaisjäseninä – ainakin niin pitkään kun johtopäätökset pysyvien joukkojen ja kaluston sijoittamisineen tulevat toteutetuksi.

Tämä herättää kysymyksen: kenelle esimerkiksi RANDin raportin viesti lopulta oli suunnattu? Kenties se lähti sittenkin vaalikamppailun keskellä elävälle kotiyleisölle Yhdysvalloissa – ovathan kysymykset Yhdysvaltain liberaalin internationalismin tulevaisuudesta nousseet toisinaan sivujuonteeksi tässä härskeihin mittasuhteisiin nousseessa mediaspektaakkelissa.

Sotapelien tuloksista julkisuudessa vedetyt johtopäätökset ei-toivottuine heijastevaikutuksineen eivät kuitenkaan ole pelinjärjestäjien hallinnassa. Yleinen alarmismi lisäntynee pelien julkisuuskäsittelyn johdosta. Monille tämä tietysti tulee näyttäytymään pieneltä hinnalta, jos ilmapiiri samalla lisää sotilaallisen varustautumisen ja varautumisen tasoa. Turvallisuusparadoksin makua tilanteessa joka tapauksessa on – ja jonkin verran 1970-luvun puolivälistä eteenpäin Euroopassa kiristyneiden sotilaspoliittisten tunnelmien toisintoa.

NATO:n näkökulmasta on vaarana myös liittokunnan sisäisten paineiden ja epäluulon kasvu. Baltian maiden kollektiivinen puolustus sekä näihin kohdistuvien uhkakuvien toistuva jäsentyminen alati hahmottomampien hybridiuhkien kautta on ollut NATO:ssa tiivistyvän debatin kohteena jo pidempään. Tämä keskustelu saattaa kuin huomaamattaan toimia itseään toteuttavana ennustuksena. Vaarana on, että siinä sivussa korkean tason poliittiset vakuuttelutkin alkavat kääntyä itseään vastaan.

Tulkintoja Venäjän intentioista

Jätän sotapelien sisäisen logiikan sekä niiden taustalta avautuvien tarkoitusperien tarkemman arvioinnin aiheesta paremmin tietäville (omat simulaatioharrastukseni olen jättänyt kernaasti Football Manager -pelisarjan tasolle). Sotapelien simulaatioasetelmien taustalta avautuu kaksi mielenkiintoista Suomenkin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun liittyvää teemaa. Ensimmäinen niistä koskee ikuisuuskysymystä: miten tulkitsemme Venäjän intentioita? Intentioista tehtävät tulkinnat puolestaan ovat yhteydessä tulkinnan esittäjän laajempiin maailmankuviin ja käsitykseen kansainvälisten suhteiden luonteesta, mikä taas palautuu käsityksiimme Itämeren alueen turvallisuusdynamiikan olemuksesta. Näitä kysymyksiä tarkastellaan usein turhauttavan pinnallisella tasolla.

Aloitetaan Venäjästä tehdyistä tulkinnoista. Jaan tulkintojen ja maailmankuvien yhteyden karkeasti kahteen kastiin – offensiivisiin ja defensiivisiin luonnehdintoihin. Käsitteet toimivat tässä karikatyyrinomaisina analyysin välineinä, ei selkeärajaisina kategorioina, joiden varassa olisi edes mielekästä lähteä karsinoimaan yksittäisiä ihmisiä, korkeintaan näiden esittämiä argumentteja. Lisäksi käsitteet sulkevat esimerkiksi sisäpoliittiset motiivit tarkastelun ulkopuolelle.

Etenkin RANDin sotapelin kehystarinaa ohjaa varsin selkeä ennakkokäsitys offensiivisesta ja opportunistisesta Venäjästä, joka havittelee päämäärätietoisesti sen 1990-luvun alusta eteenpäin menettmäänsä suurvaltastatusta ja sen ilmentämän vaikutuspiirin hallintaa:

To the extent that Moscow believes that NATO poses a threat to its ability to exercise necessary influence along its periphery, the presence of the Baltic NATO members along its borders may well seem unacceptable.

Venäjää ei siis kuvata defensiiviseksi, status quon vahvistamiseen pyrkiväksi peluriksi. Sen sijaan Venäjän ”offensiivinen olemus” eräällä tavalla ”purkautuu” kuvauksessa alueellisen tason sotilaallisena opportunismina kohdistuen sen tavoitteleman vaikutuspiirin heikoimpaan lenkkiin (lue: Baltiassa ei ole Venäjälle mitään itsetarkoituksellista).

Mitään yksiselitteistä vastausta Venäjän pitkän tähtäimen aluepoliittisten intentioiden arvuutteluun ei julkisen keskustelun sekä avoimen lähdeaineiston pohjalta tietysti saada. Venäjän kyvykkyyksistä verkostomaisen sodankäynnin joustavien keinojen hyödyntämiseen sen sijaan vaikuttaa vallitsevan läntisissä arvioissa jo melko laaja yhteisymmärrys, kuten Münchenin turvallisuuskokouksessa käydyt varsin avoimet keskustelut aiheesta vaikuttavat osoittavan. Tässä suhteessa Brittien skenaarioviritykset vaikuttavat osuvan tarkemmin maaliin.

Tulkintaongelmilta ei tietysti tällöinkään vältytä. Talous-, energia ja väestöpolitiikan sekä disinformaation kautta vaikuttamisesta on vielä melkoisesti matkaa järeämpiin, suoran sotilaallisen vaikuttamisen keinoihin. Nopeasti ajateltuna Ukrainan tapahtumat antavat syytä tulkita edellisen etäisyyden olevan varsin lyhyt. Toisaalta Ukrainan tilanteen jähmettyminen sekä siihen liittyvät hallitsemattomat piirteet voivat antaa sytykettä tulkinnalle, jonka mukaan etäisyys on kasvamaan päin.

Intentioiden ja uhkakuvien tulkinta on nykyisessä poliittisessa tilanteessa tarkkaa ja kriittistä silmää vaativaa puuhaa. Poliittiseen kielenkäyttöön kohdistuva tarkkuus ja varovaisuusharkinta sellaisten voimien äärellä, joiden dynamiikka ei ole edes puolittain toimijan itsensä hallittavissa – varsinkin pienvaltioiden kohdalla –, on kuitenkin syytä erotella hyssyttelystä. Vaikutusvaltaiselta tasolta esitetyt tarkkarajaiset ja osoittelevat uhkakuvapohdinnat ovat vakavia puhetapahtumia ja jo tällaisenaan konkreettisia, maailmaa muuttavia tekoja. Niihin tulee vastata myös omasta takaa välittömillä käytännön johtopäätöksillä, joiden toteutus ei tietysti ole demokraattisessa järjestelmässä ja moniulotteisten liittolaissuhteiden verkostossa mikään läpihuutojuttu – valtiot eivät tässäkään suhteessa ole saaria.

Pelkästä ääneen päästelemisen ilosta ei kannata itseään turvallisuuspoliittiseen nurkkaan pakottaa. Reipashenkisten kansalaisten sosiaalisen median siimeksessä päästelemät #turpo-höyryt ovat tietysti asia erikseen, eikä siinä mitään. Valtioviisaus kuitenkin elää näistä keskustelutalkoista erillään.

Itämeren turvallisuus mekaniikkana – tyhjiöitä ja varaventtiileitä

Eivät kansainväliset suhteet tietysti offensiivisen ja defensiivisen realismin maailmankuviin tyhjene. Taustalla lymyää, edelleen valtiolähtöisissä asetelmissa pysyen, koko joukko kansainvälisten normien, käytänteiden ja keskinäisriippuvuuksien yhdenmukaistavista vaikutuksista muistuttavia liberaalin institutionalismin ja konstruktivismin sävyjä.

Näiden maailmankuvien varassa tuskin sotapelejä rakennettaisiinkaan, vaikka ei liberalistin maailmakaan sentään aivan vallaton ole. Joka tapauksessa ajatus keskinäisriippuvaisuuksien vipuvarrella ”oikealle” transition raiteelle kammetusta Venäjästä näyttää parin viimeisen vuoden aikana tulleen elävältä haudatuksi. Hautajaisseremoniat ovat suoritettu kaikessa hiljaisuudessa – tai jääneet tyystin pitämättä. Liberaalin optimismin aikakausi jätti kuitenkin jälkeensä melkoisen jäämistön aloitteita, sitoumuksia, investointeja (niin konkreettisia kuin henkisiäkin) ja energiapoliittisia kytköksiä. Näiden vietteiden uudelleensuuntaaminen lienee aikamme turvallisuuspolitiikan ydinkysymyksiä, vaikka sotapelien kehyksiin ne eivät istuisikaan. Realismin vinkkelistä valtapolitiikkaa on helpompi käsitellä hieman lineaarisemmin hahmottuvassa muotissa.

Valtioiden rajoihin ja valtioiden käytössä olevaan raakaan rautaan katseensa kiinnittävä realistinen tarkastelukehikko ohjaa näkemään kansainvälisen politiikan newtonilaisen mekaniikan kaltaisena rakenteena. Tähän viittaavat ”tyhjiöiden”, ”pidäkkeiden” ja ”imujen” kaltaiset metaforat. Toimijat toisin sanoen vaikuttavat rakenteelliselta tasolta ohjattuina pelureina, joita kokonaisuuden asettamat mahdollisuudet ja voimasuhteet liikuttelevat kuin automaattisesti. Oikeanlainen heittäytyminen näiden voimien mukaiseen ryhtiin pelkistää katsannon käsityksen toimijuudesta.

Ajatus sotilaallisista tyhjiöistä edustanee tyyppiesimerkkiä edellä kuvastusta mekanistisuudesta. Valtion B alueella havaittava tyhjiö (tai tulkinta tyhjiön olemassaolosta) esitetään riittävänä, kenties jopa välttämättömänä syynä valtion A sotilaalliseen hyökkäykseen kyseistä tyhjiötä kohti. Aivan summittaisesti valtiot eivät tietysti tyhjiöitä kohti suuntaudu – tyhjiöihin hakeutuminen lienee katsannossa lähinnä alueellisten ja sitä suurempien valtojen yksinoikeutta.

Andrew Michtan artikkeli reilun vuoden takaa tarjoaa malliesimerkin tällaisesta päättelystä. Michtan argumentin voi tiivistää ajatukseen, jossa sekä NATO:n heikko valmius Baltian puolustukseen että Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus tuottavat Itämeren alueella Venäjän automaattista offensiivia itseensä vetävää imua. Michta linkittää Baltian maiden puolustuksen uskottavuuden Suomen ja Ruotsin asemaan:

…decisions by Sweden and Finland … will be critical to devising a credible deterrent posture along the entire NATO northeastern flank, and ultimately to the collective defense of the Nordic/Baltic/Central European region.

Puhtaasti kansallisten intressien näkökulmasta Michtan johtopäätös näyttää yllättävältä: Suomen ja Ruotsin tulisi antaumuksella liittyä puolustusliittoon, joka on saman argumentin mukaan jättänyt jo nykyisten jäsentensä puolustuksen retuperälle, tässä tapauksessa häilyviltä vaikuttavien kumppanimaiden poliittisten suhdanteiden varaan. Mitä maailmankuviin ja turvallisuuspolitiikan mekanistiseen ymmärtämiseen tulee, muistuttavat Michtan artikkelin ja RANDin raportin taustapremissit vahvasti toisiaan: Venäjä siis esitetään opportunistisena turvallisuustyhjiöt täyttävänä alueellisena valtana.

Michtan tulkinnassa Suomen ja Ruotsin etumerkitön turvallisuuspoliittinen status muodostaa turvallisuustyhjiön siinä, missä kovan ja pysyvän raudan puute Baltiassa. Defensiivisen realistin näkökulmasta alueen turvallisuuspoliittinen mekaniikka kulkee sen sijaan paineiden tasaamisen, ei purkautumisen suuntaa. Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus toimii tällöin alueellisia jännitteitä purkavana varaventtiilinä. Tämän varaventtiilin olemassaoloa Venäjä ei halua kompromentoida. Tällaisia ajatuksia ovat esittäneet esimerkiksi Daniel Larison ja Will Moreland. Venäjää ei tällöin tulkita automaattisesti offensiivisena valtava, vaan sen toiminta saattaa Ukrainan sodasta ja Krimin valtaamisesta huolimatta näyttäytyä laajempaa alueellista turvallisuusdynamiikkaa vasten defensiiviseltä. Defensiivisen toimijan voimankäyttöä eivät tällöin ohjaa tyhjiöiden tuottamat ”opportunismin hetket”, vaan pikemminkin pelko ja tätä ruokkivat provokaatiot, jollaiseksi esimerkiksi Moreland Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyden nykytilanteessa (tai vuoden 2015 alun tilanteessa) laskisi.

Tätäkin keskeisempi johtopäätös lienee kuitenkin se, että ”puhtaan raudan” sijasta vastapuolen oletetaan defensiivisen mekaniikan kuvastossa olevan alttiimpi myös ulkopoliittisille signaaleille. Tämä rikastaa kuvaa Itämeren alueen ja Pohjolan vakauspolitiikan piirteistä sekä esimerkiksi Suomen toiminnanvapauden ulottuvuuksista. Tämän tasapainopolitiikkaa korostavan maailmankuvan pohjalta myös Suomen ja Ruotsin välinen puolustusyhteistyö sekä toisaalta Suomen NATO-suhde on jo sellaisenaan nostettavissa alueellisen vakauspolitiikan välineiksi ja elementeiksi. Offensiivisen realismin mukaisessa tulkinnassa mekanismi on pienen valtion näkökulmasta huomattavasti pakottavampi – kuten on sen pohjalta johdettu viholliskuvastokin.

Johtopäätöksiä Suomen kannalta

Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on toisinaan tavattu argumentoida, että Baltian maiden NATO-jäsenyys on toistaiseksi toiminut Itämeren alueen turvallisuuspoliittisen vakauden ja tätä kautta välillisesti myös Suomen turvallisuuden takuuna. Päätelmä perustuu houkuttelevaan kontrafaktuaaliin: ilman balttien NATO-jäsenyyttä Itämeren turvallisuusympäristö olisi jo tovi sitten heilahtanut jännitteiden kierteeseen. Tässäkin vaanii taustalla offensiivinen maailmankuva ja tämän mukaiset tulkinnat Venäjästä valtiona tai olemuksena.

Sinänsähän NATO-jäsenyys ei ole tehnyt Baltian maita immuuniksi hybiridivaikuttamiselle ja turvallisuusongelmille, mistä vuoden 2007 pronssisoturikiista kyberhyökkäyksineen käynee hieman kauemmaksi kantavana esimerkkinä. RANDin raportin johtopäätökset vaikuttavat paradoksaalisesti vain vahvistavan tätä tulkintaa – NATO ei ole mikään automaattista auvoa tarjoava turvallisuuskeijukainen, vaan elävä ja yhtä lailla muiden vastaavien instituutioiden kanssa identiteetistään ja tarkoituksestaan kädenvääntöä käyvä organismi. Merkittävää on se, että RANDin raportin johtopäätökset asettavat kyseenalaiseksi edellisen argumentin NATO-jäsenyyden automaattisesti vakauttavasta vaikutuksesta, vaikka jäsenyys yleistä selkeyttä turvallisuuspoliittisten sidoksien etuliitteiden valossa edistäisikin.

RANDin raportin tarkoituksena tuskin on ollut esittää Baltian maiden NATO-jäsenyyden merkitystä tässä valossa. Raportin tarkoitusta lienee pikemminkin syytä tulkita NATO:n sisäiseen sekä erityisesti yhdysvaltalaiseen keskusteluun viritetyltä puheaktilta, jolla pyritään herkistämään kotoista kohdeyleisöä jäsentämään tarkemmin ja painokkaammin NATO:n koillisen lohkon pelotteen toimivuuteen kytkeytyviä haasteita ja vaateita. Kollektiiviseen puolustusvelvoitteeseen kiteytyvän pelotteen uskottavuushan pyrkii juuri siihen, ettei liittokunta ylipäätään ajaudu tilanteeseen, jossa pelotteen toiminta tulisi käytännössä punnittavaksi.

Ajatus nimenomaan Baltian – ei Suomen tai Ruotsin – muodostamasta sotilaallisesta tyhjiöstä, jonka kautta Venäjän automaattisena oletettu revisionismi tavallaan pääsee ”purkautumaan”, ei kuitenkaan mairittele sen enempää NATO:a kuin Baltian maitakaan. Tässäkin mielessä Baltiassa läntisen arvoyhteisön eturintaman takalinjoilla tehtailtuihin sotapeleihin sekä näiden pohjalta televisioituihin dramatisointeihin hybridivaikuttamisen skenaarioineen suhtauduttaneen vähintäänkin nuivasti. Suomen ja Ruotsin kannalta sotapelien maalaama tilannekuva vaikuttaisi ensisijaisesti vahvistavan argumenttia kansallisen puolustuskyvyn kehittämisen ensisijaisuudesta – voidaanhan skenaarion taustalta hahmotettavista premisseistä johtaa ajatus, jossa Venäjän offensiiviseksi tulkittavat intentiot kohdistuvat ensimmäisessä aallossa hybridivaikuttamiselle kaikkein altteimpina näyttävien NATO:n jäsenten suuntaan.

Joka tapauksessa – ja edelleen puhtaasti sotapeleistä esitettyjen johtopäätösten ohjaamana – NATO vaikuttaa elävän sen sorttisessa käymisvaiheessa, että jäsenyyshakemuksen jättäminen tässä ja nyt vastaisi temppuna melkoisen vauhdikkaasti liikkuvan junan kyytiin hyppäämistä. Aivan paikaltaan hyppyä ei kuitenkaan haluta tehdä, kuten tulevan NATO-selvityksen laatimisesta voimme päätellä. ”No koska sitten on sopiva aika?” ”Minusta olisi pitänyt liittyä jo silloin ja silloin.” Ensimmäinen on väärä kysymys, jälkimmäinen kelvoton vastaus. Nykyhetkessä tehtäviä poliittisia päätöksiä ei liene viisasta muotoilla sen mukaan, mitä joskus on jätetty päättämättä, vaan nykyhetkestä avautuvia perusteita vasten.

Tarjoaako siis edellä käsiteltyjen sotapelien tulokset sytykkeitä Pohjolan NATO-skeptikoille? Miksi Suomen (ja Ruotsin) tulisi asettaa itsensä alttiiksi raportin ilmentämille liittokuntapolitiikan satunnaistekijöille heittäytymällä hybridiuhkien varjoissa muotoaan hakevan kollektiivisen puolustusvelvoitteen uskottavuuden etuvartioon Baltian maiden tavoin? Tässä yhteydessä voimme muistella tasavallan presidentti Sauli Niinistön puoli vuotta sitten suurlähettiläspäivillä esittämiä näkemyksiä Baltian puolustuskysymyksestä:

Aina silloin tällöin kuulemme ajatuksia, joissa Suomelle hahmotellaan jonkinlaista osavastuuta Baltian puolustuksesta. Olen kuitenkin joutunut tässä asiassa olemaan aika tarkka. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi ei ole asemassa, jossa se voisi antaa muille sellaisia sotilaallisia turvatakuita, joita sillä itselläänkään ei ole. Emmekä ole suurvalta, jolta ”amisioonia” piisaa jaettavaksi omasta takaa.

Niinistön sanomisia taidettiin tuolloin tulkita niinkin, että nyt Suomi vetäytyy tyystin kuoreensa ja lyö laimin muun muassa EU:n kautta määrittyvät solidaarisuusvelvoittensa. Tällaista vastuun pakoilua Niinistö ei mielestäni esittänyt. Kyse oli turvatakuiden antamisesta, sekä tätä kautta – näin tulkitsen – ennen kaikkea näkemyksestä, jossa korostuu juuri Yhdysvaltojen sitoutuminen Itämeren alueen turvallisuuteen. Siis sen suuntaisesta päättelyketjusta, joka ei enää ole kovin kaukana RANDin raportista nousevista johtopäätöksistä.

Poteropolitiikka vaikuttaa huomattavasti houkuttelevammalta maailmassa, jossa mittavat maavoimien keskittymät vyöryvät eteenpäin nimenomaan liittokuntapolitiikan etuliitteiden mukaisesti väritettyjen karttojen tuottamia ”imuja” (lue: heikoimpia kohtia offensiivisen realismin mukaisesti automaattisesti hyödyntäen), ”tyhjiöitä”, ”etumaastoja” ja valtioiden fyysisiä rajoja myötäillen. Tähän nähden Suomen käytäntöperustainen yhteistyön syventämiseen pyrkivä turvallisuuspolitiikka vaikuttaa aidolta vaihtoehdolta, ainakin toistaiseksi – jossainhan sen yhteistyön syventämisen ja de facto liittosuhteen rajakin kulkee (oli kyse sitten NATO:sta, Yhdysvalloista tai Ruotsista).

Tässä ollaan tietysti niin perustavien kysymysten äärellä, ettei liene rehellistä edes olettaa sotapelien tietoisesti todellisuutta pelkistävän luonteen antavan kattavia vastauksia siihen, mitä alueellisten sotilaallis-taloudellisten etumaastojen keskellä ja katveissa eläminen kaikessa kompleksisuudessaan 2020-luvulle tultaessa tarkoittaa. Karikatyyrinä tällaiset skenaariot – niiden taustalta hahmottuvat piinkovan realismin sävyttämät maailmankuvat – kuitenkin helposti kääntyvät niiden harrastamista ohjaavia poliittisia tavoitteita vastaan. Tunteellista alarmismia ja kovan voimapolitiikan paluuta haikailevia äänenpainoja ne lisäävät varmasti, kuten myös näitä vastaan käyviä tyynnytteleviä puheenvuoroja. Yksi asia kuitenkin lienee varmaa: hyssyttely on näistä pohdinnoista ja niiden taustalta löytyvistä panoksista kaukana.

Ulkopoliittista ongelmanratkaisua

Tulkinnat presidentti Niinistön suurlähettiläspäivien turvatakuita koskevista pohdinnoista ovat sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa vakiintumassa suuntaan, jossa Niinistön katsotaan yksiselitteisesti hylänneen EU:n turvatakuiden merkityksen. Puheen tarkemman luennan pohjalta voi toki huomata, että Niinistö lienee pyrkinyt lähinnä ruotimaan jo käytyä keskustelua siitä, miten pitkälle Suomi voi nykyisten sitoumuksiensa, valmiuksiensa ja verkostojensa kautta kiinnittyä Baltian puolustukseen. Piikki vaikuttaa lähteneen myös niiden Suomen NATO-jäsenyyttä maanittelevien puheiden suuntaan, joissa EU:n solidaarisuusvelvoitteiden käytännön sisältöä on tavattu mittailla muun muassa oliiviöljylitroissa. Toisaalta sanomaan liittyy niinkin ilmeinen viisaus – näin tulkitsen – kuin NATO:n ja Yhdysvaltain läsnäolon merkityksen korostaminen, jonka korvikkeeksi ei ole realistista Suomea ajatella.

Mutta mutta… Sen lisäksi, että asiat ovat miten ne ovat – Suomen geostrateginen ja talouspoliittinen asema ei ole irrotettavissa Itämeren turvallisuuskompleksista ja Itämeren avoimuudesta esimerkiksi kauppaliikenteelle – asiat ovat myös sitä, miltä ne näyttävät. Nyt täältä lähtee viesti asteittain kuoreen vetäytyvästä valtiosta. Baltian maat vastanokittelevat tänne palloja, jotka tuskin ovat täälläkään täysin hallussa olleet. Syntyy kuva puolustusajattelusta, jossa Suomen intressit pyritään imemään maailman virroista takaisin Suomen rajojen sisälle muodostuvaan turvallisuustyhjiöön (jollaista ei tietysti enää nykymaailmassa ole, kuten pakolaiskriisi jälleen meitä hyvin muistuttaa). Mutta tämä on kaikki puheteoista vedettyä kuvastoa ja tulkintaa. Kulissien takaiset sitoumukset, vannomiset sekä ihan käytännön teot ovat sitä materiaalia, joka viime kädessä ratkaisee myös lähialueita koskevien suhteidemme sisällön ja suunnan.

Ehkä mielikuvapolitiikan vaikutukset tulisi huomioida nykyistä kirkkaammin. Käytännössä tämä tarkoittaisi puheenvuoroja, joissa huomio kiinnitettäisiin positiivisiin tekoihin pois spekulaatioista sekä suurpoliittisesta kontekstista irrotetuista skenaarioista. Suomen ja Ruotsin Itämeren alueen puolustusyhteistyön merkityksestä käyty keskustelu on eräs osoitus Itämeren alueen vakauttavasta liikehdinnästä. Puolasta Pohjolaan on hyvää vauhtia muodostumassa (näin ainakin lännen hieman kovapintaisemmat analyytikot jaksavat uskoa) uusi, aikaisempaa monivyyhtisemmän reunavaltiopolitiikan kaista. Tälläkin alueella olisi tarjolla monenmoista matalamman intensiteetin hybridipuuhaa, jonka kautta yhteistä viestiä voisi kirkastaa ilman, että viestin sävyt olisi tulkittavissa epävakauttavana alarmismina ja viholliskuvapuheina. Aina keskustelun ei tarvitsisi ajautua abstraktien turvatakuiden tasolle (kunhan kuva sitoumuksista ja niiden tarjoamista mahdollisuuksista on kulisseissa kirkas) tai nyt toviksi pöydältä pois pyyhityksi NATO-jankkaamiseksi. Eikä ulkopoliittista aktiivisuuttakaan sovi unohtaa.

Tie NATO-jäsenyyteen – unohdetaan kilpajuoksuvertaus 1990-luvun alkuun

Samalla pääministeri Sipilä on ajautunut pois iteraatioprosessien mukavuusalueelta päätymällä esittämään ulkopoliittisia näkemyksiään. Sipilän mukaan Ruotsin ja Suomen välillä vallitsee NATO-jäsenyyspolitiikan suhteen ”herrasmiessopimus” siitä, ettei naapuria yllätetä. Se, kantaako herrasmiessopimus myös esimerkiksi sisäpoliittisten vallanvaihtojen yli, vai onko kyseessä vain Suomen ja Ruotsin nykyhallitusten välisestä politiikasta, jäi hieman auki. Ensimmäinen vaihtoehto osoittaisi eittämättä varsin optimista luentaa Suomen ja Ruotsin välisten suhteiden yhteenkietoutumisesta sekä ylipäätään demokraattisten valtioiden ulkopolitiikan pysyväisyyksistä. Sipilän maininta herrasmiessopimuksen ”uusimisesta” Stefan Löfvenin kanssa kuitenkin viittaisi siihen, ettei ulkopoliittinen tasatahti sentään mikään vaalitulosten ja hallitusneuvotteluiden tulosten ylittävä pysyväistekijä sentään ole. Tai tällaiseen ei tuudittauduta. Suomen yksipuoliset irtiotot NATO-kysymyksessä vaikuttavat ainakin hyvin epätodennäköiseltä, varsinkin nykyisten jännitteiden keskellä.

Ruotsin keskustan kanta, joka sekin oli muotoiltu ehdollisena suhteessa Suomen myönteiseen kantaan, ei tietysti johda mihinkään automatiikkaan. Prosessi NATO-jäsenyyteen ei sisällä vastaavanlaista ”kilpajuoksulogiikkaa” kuin 1990-luvun alussa kohti Euroopan hahmottuvaa poliittista integraatiota. Tuolloin, viimeistään vuoden 1990 aikana, vähintään puoli Eurooppaa alkoi nopean rysäyksen jälken kurotella kohti sisällöltään liikkeessä ollutta EY-jäsenyyttä. Aikalaiskontekstit ovat myös erilaisia – 1990-luvun alussa edettiin optimismin nousukautta sekä pohdiskeltiin sitä piilevää epävarmuutta, joka kalvoi Pariisin asiakirjaan 1990 kirjatun hengen pitävyydestä; nyt tarvotaan selvemmin pessimismin ja huolen tuottaman kankeuden keskellä. Edelleen on jatkettava, että Euroopan 1990-luvun alun integraatiokehityksen suhteen on kysymys oli ensisijaisesti suhteellisen ylevästi ja elastisesti liihottavasta poliittis-taloudellisesta liitosta; NATO:ssa puolestaan puolustusliiton muodostavasta sopimusjärjestöstä, jossa jaetun turvallisuuden uskottavuus palautuu väistämättä siihen, miten sen osat ylläpitävät ja tuottavat tätä turvallisuutta. Keskeinen kysymys lienee, voisiko Ruotsi tai Suomi tuottaa NATO:ssa toisistaan erillään – siis vain toisen ollessa jäsen – tällaista jaetun turvallisuuden uskottavuuslisää lännen koillisella reunavyöhykkeellä? Tätä kysymystä arvioidaan hyvinkin tarkkaan joissain NATO:n nykyisissä jäsenmaissa – Ruotsista ja Suomesta itsestään puhumattakaan – eikä ole mitään takeita, että vastaukset olisivat yksiselitteisen suopeita ja ymmärtäväisiä, jos toinen näistä Pohjolan sotilaallisesti liittoutumattomista valtioista päättäisikin lähteä sooloilemaan.

Ruotsin ja Suomen intresseissä olisi luultavasti hakea jäsenyyttä vasta tilanteessa – jos siis sellaiseen päätökseen olisi kansalliset edellytykset esimerkiksi puoluepolitiikan ja tämän taustalla vaikuttavan kansalaismielipiteen osalta – jossa voitaisiin olla suhteellisen varmoja jäsenyysprosessin onnistumisesta. Tätä tietoa poliittisen johdon taustamuistioista luultavasti jo löytyykin. Varsinkin nykyisessä jännitteitä huokuvassa turvallisuusympäristössä kovalla kiireellä tai näyttävänä ulostulona tehty hakemusprosessi saattaisi tuottaa epäonnistuessaan – ehkä jopa jo tarpeettomasti pitkittyessäänkin – kolauksen kyseisen valtion turvallisuuspolitiikan uskottavuudelle (hieman tähän tyyliinhän Koivisto jälkikäteen perusteli omaa empivyyttään EY-jäsenyyshakemuksen suhteen), sekä tätä kautta naarmun koko läntisen ”järjestelmän” koillisen sektorin pintaan (jonka osana Suomi ja Ruotsi ovat jo ilman NATO-jäsenyyttäkin). Voidaan toki olettaa, että yksittäisen valtion jäsenyyshakemus kävisi sutjakkaammin. Alueellisen turvallisuus kannalta tilanne lienee kuitenkin sen suuntainen, että Suomen ja Ruotsin rinnakkaishakemus olisi tuottamansa dynamiikan selkeyden johdosta helpompi pala hyväksyä useille nykyisille NATO-jäsenille, etenkin Itämeren alueella (olettaen, että molemmissa maissa olisi edellä mainitut sisäpoliittiset edellytykset asian vaatimalla tasolla).

Visaisia ongelmia ratkaisemaan

Mutta NATO-kysymys sikseen. Edellisetkin ajatukset ovat tulleet toistetuksi ja haastetuiksi jo useaan otteeseen (ja tässä ne olivat lähinnä puheenvuoroina keskusteluun mahdollisista ”irtiotoista” sekä toisaalta EY-jäsenyysanalogiaan). Palataan Suomen kansainväliseen asemaan. Mistä se tällä hetkellä rakentuu? Tähän liittyen pääministeri Sipilä totesi Paasikivi-seuran UKK-puheessaan muun muassa seuraavaa: ”[…] Kansainvälistä asemaa ja vaikutusvaltaa voi hakea monella tavalla. Maailman megatrendien keskellä Suomen vaikutusvallan keskeinen pilari on ’smart power’ – kykymme ratkaista käytännönläheisesti visaisia ongelmia.”

Lainaus on kuin suoraan koulutetun keskiluokan hipiään uppoavan lentokenttäkirjallisuuden takakannesta. Suomen sisäpolitiikan suunta retorisine koukkuineen (”yhteiskuntasopimus”) ja kärkihankkeineen osoittaa, ettei kyse taida olla ”pelkästä retoriikasta”. Aikaisemmin puheessaan Sipilä sanoi uskovansa ”vakaasti, että olemme edelleen ja myös vastaisuudessa Ratkaisujen Suomi. Aktiivinen, avoin, kansainvälinen ja rohkea ratkaisujen Suomi.” Lisäksi Sipilä kritisoi historiaan juuttumisesta, sen tuottamista pinttyneistä tavoista ja polkuriippuvaisuudesta. Kuka tällaista visiota nyt voisi torjuakaan?

Miten ajatus historiasta vapautuneesta suomalaisesta ongelmanratkaisijasta sitten menee läpi maailmalla, kun Suomi itse vaikuttaa uppoutuvan yhä syvemmälle perustavanlaatuisten ongelmien kierteeseen – oli kyse sitten sisäisen keskustelukulttuurin polarisoitumisesta tai taloustilanteen ratkaisemisesta reaktiivisella leikkauspolitiikan ja talouskuriajattelun nykyään jo lähes dogmaattiselta vaikuttavalla yhdistelmällä? Miten ajatus ongelmanratkaisijaprofiilista menee läpi edes Suomessa, jossa esimerkiksi ulkoasiainhallinnon, kriisinhallinnan, kehitysavun ja ylipäätään monitasoisen diplomatian resursseista ollaan edelleen rajusti leikkaamassa – suomalaisten ratkaisukeskeisyyden kestävyyden historiallisesti taanneesta koulutuksesta puhumattakaan?

Toiveikkuutta herättää sekä Sipilän että Niinistön lähipäivien puheisiin liittyneet ajatukset Suomen maailmassa olemisen ja toimintahorisontin laventamisesta. Katsetta kohdistetaan niin Lähi-itään kuin maailmanpolitiikan laajoihin muutostrendeihinkin. Kaikenlainen aktiivisuus ja maailmaan suuntautuminen olisi nyt hyväksi. Suomalaisten tulevaisuususkon ja positiivisen suuntautuneisuuden eteen tarvitaan kuitenkin pitkäjänteistä politiikkaa, joka tähtää ihmisten itsensä toteuttamisen mahdollisuuksien tasa-arvon ylläpitämiseen ja parantamiseen.

Suurlähettiläspäivät 2015

Jo perinteeksi muodostuneet suurlähettiläspäivät ovat jo useamman vuoden toimineet alustana merkittäville ulko- ja turvallisuuspoliittisille linjapuheille, joiden sisällöstä on ollut mahdollista hahmottaa Suomen ulkopoliittisen johdon sekä ulkoasiainhallinnon käsityksiä Suomen kansainvälisistä sitoumuksista, kansainvälisen politiikan ja turvallisuusympäristön luonteesta sekä ulkopolitiikan tulevista painotuksista, jotka eivät aina ympäripyöreisiin selontekoihin ja hallituksen strategiapapereihin mahdu. Kerään tähän alle nopeasti kirjaamiani tunnelmia suurlähettiläspäivien puheiden annista (tuoreemmat mietteet ensimmäisenä).

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe 25.8.2015 [päivitetty 25.8. klo 14:00]

Aikaisempien vuosien tapaan presidentti Niinistö keskittyi puheessaan Suomen ulkopolitiikan ”isoon kuvaan” sekä turvallisuusympäristön yleisten luonteenpiirteiden muutosten kuvailuun. Niinistö nosti jälleen puheessaan esille viimeisen vuoden kuluessa hahmottelemaansa neljän pilarin turvallisuuspoliittisen mallin. Kuten olen tässä blogissa jo aikaisemmin tulkinnut, Niinistö tarkastelee Suomen turvallisuuspolitiikkaa ainakin osittain dynaamisena kokonaisuutena, jota ei pragmaattisessa hengessä pyritä rakentamaan yhden paalutuksen varaan, oli se kuinka vakaaksi tahansa kuviteltavissa. Pilarimallin avulla Niinistö pyrkii havainnollistamaan Suomen omissa käsissä olevia valmiuksia oman asemansa vakauttamiseen. Tällainen herkkyys koetaan arvokkaalta maailmassa, jossa ulkoisen toimintaympäristön rakenne vaikuttaa muuttuvan nopeasti. Tähän liittyen Niinistö viittaa jälleen Suomen ulkopolitiikan pitkään ”henkiseen kerrostumaan”, jonka muodostamasta perinteestä pilarirakenteen ainesosat monella tavalla muodostuvat.

Lisäksi metaforan taustalta on mahdollista löytää tiettyjä kansainvälisiä suhteita leimaavia vakioita, tällä kertaa Snellmannin ja Paasikiven näkemysten kautta suodatettuna. Kansainvälisen politiikan suurvaltapeleistä nousevien sääntöjen sekä historiallisten vakioiden lisäksi ajattelutapaa leimaa käsitys kansainvälisen politiikan lähtemättömästä epävarmuudesta sekä suurvaltojen toteuttaman logiikan pienemille toimijoille tuottamista sattumanvaraisuuksista. Maailmanpolitiikka hahmottuu pikemminkin syklisenä kuin lineaarisesti kehittyvänä. Huonoina aikoina osa pilareista joutuu väliaikaisesti ulkopolitiikan työkalupakkiin varastoon eräänlaisina latentteina valmiuksina samalla, kun toiset pilarit ovat aktiivisempia. Jollain tasolla Soinin eiliseen puheeseen päätynyt käsitys Suomen ja Venäjän välillä olevasta ”suhdepääomasta” on sukua ajatukselle pilarirakenteen piilevistä ominaisuuksista. Kansainvälisen järjestyksen myllerryksen sekä Venäjä-suhteiden eräänlaisen aallonpohjan keskellä voidaan tulkita, että Suomen kansallista puolustusta ja läntistä integraatiota (ainakin sen Pohjoismaisen linkin osalta) korostavat pilarit joutuvat nyt vastaanottaamaan kylmän sodan jälkeisen optimismin kauden puhkeamisesta aiheutuvaa painetta.

Niinistön puhetta lukiessa ei kuitenkaan voi välttyä jo eilisiä puheita leimanneelta pessimismiltä. Yhteistyövaraisen turvallisuuden kuvasto on väistymässä kansallisen turvallisuuden ydinkysymysten tieltä. Turvallisuusajattelua leimaa käsitys, jonka mukaan kansainvälinen vastuu lähtee ensisijaisesti kotoa, oli kyse sitten oman puolustuksen vakuuttavuudesta tai taloudesta (ehkä kasakka onkin Niinistön mainitsema kansainvälisiä saamisiaan tunteettomasti tarkkaileva ”velkoja”). Kansallisten intressien tavoitteleminen on toki ulko- ja turvallisuuspolitiikan eräänlainen itseisarvo, mutta on huomattava, että sitä saatetaan toteuttaa niin korostuneen kansallisista kuin yhteistyövaraisistakin lähtökohdista käsin.

Kyllä, Niinistö palauttaa puheensa loppupuolilla mieliimme Snellmannin lauseen jatkon, jossa kansallisten intressien toteutumista mitataan aina ihmiskunnan jaettuja intressejä vasten. Tosiasia kuitenkin on, kuten käytännöt osoittavat, että ihmiskunnan jaetusta intressistä lähtevät motiivit ja teot ovat tällä hetkellä Suomen ulkopolitiikassa entistä tiukemmassa, vaikka aseriisuntapolitiikan ja kriisinhallinnan panostukset voidaankin vielä ylpeydellä – ja varmasti aivan aiheesta – mainita. On myös toki totta – ja tämä sanottakoon myös eilisten puhujien puolustukseksi – ettei käsillä oleva tilanne turvallisuusarkitehtuurin ja globaalin talousrakenteen kriiseineen Suomen omaa tilausta tieteenkään ole.

Omiin käsityksiimme voimme kuitenkin vaikuttaa. Tällä hetkellä ymmärrys ”omasta pesästä” huolehtimisesta vaikuttaa koostuvan konservatiivisen taloudenhoidon, sisäisen turvallisuuden varautumisen edellytysten parantamisen ja puolustusvalmiuden noston muodostamasta kolminaisuudesta. Tähän rinnalle tulisi entistä selvemmin nostaa myös perinteiset ajatukset yhteiskunnallisesta luottamuksesta, kansalaisten arjen turvallisuudesta huolehtivien viranomaisten toimintaedellytysten varmistamisesta sekä toisaalta myös valtiovallan vastuusta omien kansalaistensa itsensä toteuttamisen mahdollisuuksien vahvistamisesta.

Niinistön huomiot EU:n turvatakuista” herättivät myös välitöntä keskustelua sosiaalisessa mediassa. Niinistö vaikutti esittävän kritiikkiä tahoille, jotka vähättelevät EU:n merkitystä turvallisuuden yhteistyövaraisena tuottajana, mutta jotka samalla vetoavat Suomen Lissabonin sopimuksessa solmimiinsa solidaarisuussitoumuksiin penätessään Suomen vastuuta EU:n jäsemaiden yhteisestä turvallisuudesta esimerkiksi Itämeren alueella. Niinistöllä itsellään ei taida olla harhakuvia turvallisuusklausuulien auvosta, siinä määrin voimakas hänen näkemyksensä kansallisen puolustuksen omaehtoisen järjestämisen hyveestä on. Toisaalta Niinistö hahmottaa paikoin varsin abstraktissa puheessaan kuvastoa konfliktien luonteen muutoksesta. Niinistön mukaan konfliktit perustuvat yhä useammin sotaa matalamman intensiteetin keinovalikoimaan sekä varsin rajallistenkin poliittisten tavoitteiden saavuttamiselle. Turvallisuuspolitiikkaa ei näin ollen rakenneta vain ”suoraviivaisia sotilaallisia ratkaisuja” vastaan. Sodankäynnin rajojen hämärtyessä myös kysymys turvatakuista käy alati vaikeammaksi, kuten esimerkiksi NATO:n sisäistä keskustelua seuraamalla on saattanut huomata. Baltian kohdalla Niinistö kuitenkin puhuu suoraan ”sotilaallisista turvatakuista”, toisin sanoen hän vaikuttaa esittävän, ettei Suomen (ja Ruotsin) ole viisasta pyrkiä Yhdysvaltain muskelin alueelliseksi korvikkeeksi. Yhdysvaltain sitoutuminen alueen turvallisuuteen kun on myös Suomen intresseissä.

Tekevätkö nämä huomiot sitten EU:n solidaarisuuslausekkeet tyhjiksi? Eivät välttämättä, sillä ”sotilaallisten turvatakuiden” katveesta paljastuu koko joukko jälkimodernia turvallisuustodellisuuttamme leimaavia nyansseja, joiden suhteen solidaarisuusharjoituksia varmasti voidaan kehittää (EU:n pakotepolitiikasta keräämät kokemukset varmasti antavat aihetta optimismiin). Tämän turvallisuuspolitiikan ja turvallisuusongelmien moniportaisuuden ajatuksen sekä sen ”matalammilta portailta” myös Baltian suuntaan hahmottuvan keskinäisen riippuvaisuuden presidentti voisi kenties tuoda esiin kirkkaamminkin. Vai onko tarkoituksena välttää kaikkia mahdollisia virhetulkintoja, jottei kuvan selkeys voimapolitiikkaa kohti kohoavien portaiden yläpäässä hämärtyisi?

***

Maanantai (aamupäivä) 24.8.2014; puheet: ulkoministeri Timo Soini, valtiosihteeri Peter Stenlund ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka. [Päivitetty 24.8. klo. 21:00]

1. Talousrationaliteetti jyllää vahvana. Taloustilanne on samalla sekä toimintaa rajoittava realiteetti että ulkopolitiikan sisältöä suuntava mittari. Kysymys ei ole ainoastaan määrärahojen leikkaamisesta sekä esimerkiksi kehityspolitiikkaa rampauttavista päätöksistä, vaan ajattelumallista, jossa ulkopolitiikasta muovataan uudella tapaa Suomen kauppa- ja vientipolitiikan välinettä. Näkemys leikkaa kaikkia puheita, mutta on (ymmärrettäväst) erityisen vahva ulkomaankauppa- ja kehitysministerin puheessa. Toivakka oli puheessaan huolissaan Suomen maineesta, jota pidetään maailmalla jopa itsekkäänä, viitaten näin ainakin Suomen Kreikka-politiikkaan sekä mahdollisesti myös turvapaikkapolitiikkaan. Mutta astuuko Toivakka ja Suomen ulkosuhteet myös itsekkyyden ansaan, kun Suomen maineenhallinnan ja kehityspolitiikan ensisijaiseksi tavoitteeksi asetetaan Suomen viennin ja vaurauden kasvu, sekä keinoiksi Finnfundin varojen kasvattaminen, kuten Toivakka melko suoraan esittää?

Tämä ei vaikuta altruistiselta ja solidaristiselta asenteelta, vaan pikemminkin kansalliselta utilitarismilta, jonka rinnalla ihailtavat tavoitteet naisten ja tyttöjen oikeuksien parantamiseksi ja kehitysmaiden demokraattisten järjestelmien kehittämiseksi vaikuttavat jokseenkin välineelliseltä. Kyse lienee lopulta maailmankuvista, joiden pohjalta politiikkaa linjataan. Globaaliin solidaarisuuteen ja velvollisuusetiikkaan sekä toisaalta markkinaliberalistiseen utilitarismiin perustuvat lähtökohdat istuvat hieman vavalloisesti yhden ja saman agendan sisälle. Ristiriita ei varmasti ole mikään uusi ilmiö Suomen globaalipolitiikassa, mutta oikeistovetoisen hallituksen leikkauspäätökset sekä kauppa- ja talouspoliittinen fokus ovat sitä eittämättä vahvistaneet.

2. Puheiden ja toimien ristiriita. Kehitysapuleikkausten keskelläkin ulkoministeri Soini linjasi, ettei Suomen ulkopolitiikan tule puristua ”kapeaksi ja kovaksi” lähialuepolitiikaksi, jota ohjaavat yksinomaan kysymykset Pohjois-Euroopan sotilaallisesta turvallisuudesta. Avarakatseisen ulkopolitiikan ajatus on kaunis, mutta samalla on päivänselvää, että esimerkiksi kehitysapuleikkaukset tulevat vaikuttamaan heikentävästi Suomen kansainväliseen profiiliin sekä läsnäoloon maailmalla.

3. Linjakkuuden historiallinen hyve. Suomen ulkopolitiikan sisällön katsotaan jälleen kerran asettuvan kokonaiskuvan kaltaiseksi ”linjaksi”. Jatkuvuutta ei kuitenkaan puheissa pidetä enää itseisarvona, jonka viesti pyrittäisiin yhdessä lauseessa muotoilemaan kahteen eri ilmansuuntaan lähtevinä merkityksinä, vaan kysymys on pikemminkin ulkopolitiikan ennustettavuuden tuottamasta käytännöllisyydestä. Jatkuvuuden määrittelyssä korostuvat periaatteellisten kysymysten (esim. Suomi korostaa vuoropuhelua ja kriisien rauhanomaista ratkaisua) lisäksi kansainvälisiin sidonnaisuuksiin liittyvät kysymykset – toisin kuin ennen, jolloin jatkuvuudella pyrittiin itsenäisen liikkumatilan lisäämiseen, pyritään sillä nyt ilmentämään kansallista toiminnanvapautta, mikä toteutuu (läntisiin) yhteistyöverkostoihin kiinnittymistä jatkamalla. Linjakkuuteen läheisesti liittyvän jatkuvuuden sisältöä havainnollistettiin myös käytännön esimerkein. Valtiosihteeri Stenlund esimerkiksi korosti hallinnon sisältä ukopolitiikan näköaloja luotaavassa puheessaan Suomen asevalvontapoliittista osaamista, josta Suomella on jo varsin pitkät, aikakausien heilahdukset sekä jännitteet ylittäneitä perinteitä.

4. Edelliseen läheisesti liittyen: Luottamus yhteistyövaraiseen turvallisuuteen vaikuttaa kestävän, ellei jopa vahvistuvan. Tämä näkyi vahvana niin Soinin, Stenlundin kuin Toivakankin puheissa. Soini sanoi haluavansa nähdä maailmalla ”aktiivisen ja yhteistyöhakuisen” Suomen, jonka ”hyväksi koettu vakioresepti kansainvälisiin haasteisiin on yhteistyö.” Toimintatapojen ja keinojen osalta Soini painotti vähintään yhtä toistettua vakioreseptiä ”pragmaattisesta aktiivisuudesta”. Mieleeni jäi myös Valtiosihteeri Stendlundin maininta Suomen paikasta ”uutta tasapainoa hakevassa maailmanjärjestyksessä” – tavoite, joka vaatii Stenlundin mukaan ”aktiivista huolenpitoa”. Ajatus sisältää mielenkiintoisen metaforan, jossa kansainvälinen politiikka koetaan mekanistiseksi, suurvaltapolitiikan liikkeiden myötä tasapainoa kohti pyrkiväksi koneistoksi, jossa Suomi on samalla sekä reaktiivinen että mekanismin liikeratoihin reagoidessaan mahdollisimman aktiivinen ja nokkela toimija.

Soinin henkilökohtaisen linjan muodostuminen herättää kuitenkin edelleen paljon kysymyksiä, enkä pidä mitenkään varmana, että tässä tilausuudessa koko hallinnonalan toimintakulttuuria hahmottaneen puheen kaikkia osia voi täysin ongelmattomasti soveltaa hänen henkilökohtaiseen tyyliinsä. Esimerkiksi kesän Etyj-polemiikin yhteydessä Soini antoi jokseenkin ”pragmaattista aktiivisuutta” vastakkaisen kuvan toteamalla, että  ”Suomi ei hypi, ei ole hyppinyt ennen eikä hypi nytkään kenenkään pillin mukaan”, vastaten näin edellisenä ulkoministerinä toimineen Erkki Tuomiojan esittämään kritiikkiin. Kyseessä saattoi olla annos sisäpoliittistakin retoriikkaa, mutta samalla on hieman vaikea sovittaa tällaista ulkonäköpolitiikkaa henkivää lausetta Soinin peräänkuuluttaman pragmaattisen ongelmanratkaisijan habitukseen.

5. Idänsuhteiden kohdalla Soinin lanseeraama ”suhdepääoman” käsite oli mielenkiintoinen. Ajatuksena siis lienee, että kun aikanaan nykyinen kriisi lientyy tai muuttaa muutoin ratkaisevasti muotoaan, on Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin pysyvästi rakentuneen muistitiedon ja käytäntöyhteyksien vipuvarsi mahdollista rehabilitoida. Naapuruussuhteiden pitkän perinteen kautta suhdepääoma tuottaa jo nyt, kriisin keskellä, käytännön tason kontakteja ja kanssakäymistä, jolla nähdään olevan kriisin vaikutuksia niin kahdenvälisiin suhteisiin kuin yleiselläkin tasolla hillitsevä vaikutus. Tai näin käsitteen käyttöä voi Soinin puheen perusteella tulkita.

6. Ulkopolitiikka on entistä enemmän myös mielikuvapolitiikkaa, strategista viestintää, jonka kautta käsitys Suomesta esimerkiksi investointien suhteen rakennetaan. Tämän kuvan saattoi muodostaa etenkin ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Toivakan puheesta. Tulkinta: Ulkopolitiikkaa ei näin mielikuvapolitiikan kautena ole enää diplomaattien ja valtiojohtajien yksinoikeutta, vaan sitä tehdään – tahtomattakin – kaikkialla siellä, missä kansainvälisyys esimerkiksi ihmisten välisissä suhteissa käytännössä toteutuu: turuilla ja toreilla, messuissa ja urheilutapahtumissa, ulkomaanmatkoilla ja opiskelijavaihdossa, sosiaalisen median lukemattomissa kohtaamisissa. Tämä lienee ihan paikkansa pitävä kuvaus asiain tilasta, mutta jotain häiritsevääkin tähän liittyy: missä menevät ulkopoliittisen vastuun ja tavoitteiden rajat, jos kaikenlainen ihmisten välillä tapahtuva mielikuvapolitiikka ja kansalaisyhteiskunnan valtioista riippumaton tila myös valjastetaan ulkopoliittisen mielikuvapolitiikan tavoitteille?

Entä minkälaista maakuvaa Suomi rakentaa leikkaamalla rajusti kehitysavun määrärahoista yleiseen taloustilanteeseen vedoten samalla, kun puolustusmäärärahojen korotuksiin sitoudutaan laajahkon parlamentaarisen konsensuksen saattelemana useamman vuoden tähtäimellä? Yhteys näiden kahden valinnan välillä ei välttämättä ole näin suora tai ylipäätään ongelmaton, mutta yhtälöstä syntyvä mielikuva ei välttämättä kaikkia kansainvälisillä areenoilla mairittele. Jossain viiteryhmässä tällä voidaan kyllä kerätä suosiota, mutta ei näin syntyvä mielikuva ajatusta avoimesta, aktiivisesta ja huolehtivasta maaprofiilista ilman melkoisia silmänkääntötemppuja tue. Mielikuva tarjoaa sen sijaan näkymän varsin kovasta ja käpertyvästä, ennen kaikkea omasta asemastaan ja turvallisuudestaan kovasti huolehtivasta Suomesta.

Huomioita Pohjoismaiden puolustusministerien kannanotosta

Suomen ulko- ja puolustuspoliittinen keskustelu on kokenut useita sykäyksiä kuluvan kevättalven aikana. Viimeisin ja kenties intensiivisin sykäys koettiin viikonloppuna, kun Pohjoismaiden puolustusministerit julkaisivat kannanoton Pohjoismaiden puolustusyhteistyöstä ja kun Venäjän ulkoministeriö kirjaili oman vastauksensa tähän. Esittelen seuraavassa kolme huomiota puolustusministerien kannanotosta. Huomioita on syytä tulkita varsin perustavaa kysymystä vasten: mihin suuntaan Suomen ulko- ja puolustuspolitiikka on kehittymässä?

Ensimmäinen merkittävä nosto puolustusministerien kannanotosta koskee luonnehdintaa Venäjän sotilaallisesta uhkasta. Aivan suoraan asiaa ei vieläkään sanota, mutta kiertoilmauksia käyttämällä ei suoran uhkan toteamista lähemmäksi luultavasti päässe. Suomen turvallisuuspoliittisten linjausten osalta kyseessä olisi merkittävästä erosta. Perinteenähän on ollut kiinnittää sotilaalliset uhkakuvat laajempien alueellisten selkkausten heijastevaikutuksiin, ei suoriin uhkiin. Nyt puolustusministerit viittaavat, sen tarkemmin uhkakuvansa intensiteettiä tai luonnetta tarkentamatta, entistä selvemmin suoraan sotilaalliseen uhkaan, joka voi kohdentua (ja kohdentuu jo) myös Pohjolaan ja sen lähialueille ilman laajamittaista aseellista konfliktia Euroopassa.

Toinen Suomen turvallisuuspolitiikan perinteen kannalta merkittävä seikka liittyy ulko- ja puolustuspolitiikan suhteeseen. Suomessa on vannottu aina 1960-luvulta saakka periytyvään malliin, jossa ulko- ja puolustuspolitiikka limittyvät saumattomaksi turvallisuuspolitiikan kokonaisuudeksi. Tässä kokonaisuudessa puolustuspolitiikan on katsottu luovan staattisemmin toimivan perusrakenteen, jonka varassa ulkopolitiikan toiminnanvapautta ja tilannesidonnaista harkintaa saatetaan toteuttaa. Vaikka tähän kokonaisuuteen on sittemmin kokonaisturvallisuusajattelun suosion kasvaessa kiinnittynyt runsaasti myös sisäisen turvallisuuden tekijöitä ja muita nyansseja, on edellinen perusasetelma säilynyt, mikä näkyy konkreettisesti esimerkiksi Suomen puolustus- ja turvallisuuspoliittisen selontekojen jaossa ulko- ja puolustuspoliittiseen osaan.

Pohjoismaiden puolustusministerien tekstiin ulkopolitiikan keinovalikoima ei ole kuitenkaan nyt mahtunut, siitäkin huolimatta, että teksti on nimenomaan voimakkaasti ulkopoliittinen ulostulo uhkuvapoliittisine kirjauksineen. Tekstin turvallisuuspoliittista tilannekuvaa hahmotetaan sotilaspolitiikan kautta. Puolustusministereiltä tällaista painotusta saattaa toki odottaakin, mutta samalla on huomattava, kuinka Pohjolan ja Itämeren alueen vakauspolitiikasta puhuttaessa teksti on keinovalikoimaltaan ainakin suomalaista turvallisuuspoliittista perinnettä vasten tarkasteltuna niukka, perustuen yksinomaan puolustusyhteistyön kautta lähetettävien defensiivisten signaalien sekä edelleen näiden kautta vahvistettavien sotilaallisten pidäkkeiden tuottamien vakausolettamuksien varaan.

Käsitys Itämeren alueen sotilaspoliittisista, diplomatiaa haastavista jännitteistä ”uutena normaalitilana” tukee tätä tulkintaa. Perinteiselle ulkopoliittiselle toimeliaisuudelle ja aktiivisuudelle, joka saattaisi lieventää vastavuoroisen epäluulon ja tätä kautta syntyvän epävarmuuden negatiivista kierrettä, vaikuttaa olevan hyvin niukasti tilaa. Jännityksen ja epävarmuuden kierteen lieventymisen henkireikään, sekä tähän liittyen diplomatian toimintatilaan, ei kirjoituksessa viitata.

Ulkopoliittinen vaikuttaminen turvallisuuspolitiikan keinovalikoiman osana on joko jätetty kompromissina tekstistä pois tai sitä ei enää pidetä uskottavana keinona. Venäjän suurstrategisilla intentioilla sekä näihin liittyen Venäjän käsityksillä alueen turvallisuusongelmista (ja mahdollisista ratkaisuista), joihin ulkopoliittinen vaikuttaminen voisi kohdentua, tekstissä ei myöskään spekuloida. Myös ”kovemmat” ulkopolitiikan keinot jäävät mainitsematta (esimerkiksi EU:n yhteiseen pakoterintamaan ei tekstissä viitata, kenties Norjan ja Islannin mukanaolosta johtuen).

Puolustuspolitiikan ratkaisut nousevat näin ulkopolitiikan sijasta turvallisuuspolitiikan eturintamaan. Tässä suhteessa puolustusministerien teksti heijastelee maailmankuvaa, jossa vastapuolen toimintaan voidaan vastata korkeintaan kehittämällä puolustuksellisia signaaleja ja sekä ainakin lyhyellä tähtäimellä turvallisuustilannetta tasapainottaviksi tarkoitettuja pidäkkeitä.

Myös offensiivisemman logiikan mukaiset tulkinnat kirjoituksesta ovat mahdollisia. Tällaisessa mielenmaisemassa vastakkainasettelu ja sen taustalla vaikuttava epävarmuus katsotaan ylittämättömiksi. Tulevaisuudesta tehtävien tulkintojen tulee pohjautua pahimman mahdollisen olettamuksen varaan sekä käsitykseen turvallisuuden suhteellisuudesta ja jakamattomuudesta. Puolustusministerien kannanoton tilannearvio sisältää hyppysellisen kovapintaista, lähes fatalististakin realismia, mutta toistaiseksi tämä näyttää olevan toissijainen viesti – mainitaanhan kirjoituksessa Itämeren vakauden säilyttäminen (ei muuttaminen) nykyisen asetelman pohjalta keskeiseksi tavoitteeksi. Vakauden tavoite, ainakin itseisarvona, sopisi kankeasti fatalistiseen mielenmaisemaan.

Onko ulkopolitiikan ”unohtamisessa” sitten kyse ainoastaan kirjoittajien omaan hallinnonalaan keskittymisestä? Eikö Pohjoismailla ole tarjota yhtenäistä ulkopoliittista toimintalinjaa, jonka varaan puolustusministerit olisivat voineet edes sivumennen puolustuspoliittisten perusteidensa linjauksissa tukeutua? Vai onko kyseessä puhtaasti diagnoosista – onko ulkopolitiikan, vuoropuhelun ja monenkeskisen diplomatian tie todella kulutettu Itämeren alueen vakauspolitiikan osalta loppuun? Vai luenko kannanottoa kuin piru raamaattua sortuen ylitulkintaan?

Käsitys ulkopoliittisen tien ja vuoropuhelun loppuun kulkemisesta – oli kyse sitten monenkeskisestä diplomatiasta, matalan tason poliittisten yhteyksien vaalimisesta tai korkeamman tason bilateraalisuhteiden ja keskusteluyhteyksien ylläpitämisestä – asettaisi haasteen tasavallan presidentti Sauli Niinistön viimeisen vuoden kuluessa varsin voimakastahtoisesti linjaaman aktiivisen vakauspolitiikan Venäjä-pilarille. Toisaalta pilarimallin tarkoituksena lieneekin metaforisesti ilmentää sitä, ettei turvallisuuspolitiikan kokonaisuus kaadu yhden pilarin mukana, vaan kokonaisuuden kombinaatiot tuottavat politiikkaan joustavan elementin, joka myös vahvistaa tilannesidonnaisen harkinnan mahdollisuuksia.

Kolmas mielenkiintoinen tekijä, joka leimaa puolustusministerien kirjoitusta, on viime aikoina paljon huomiota herättäneiden hybridiuhkien melko vähäinen rooli tekstissä. Myös Hiski Haukkalan sunnuntaisessa Helsingin Sanomien haastattelussa mainitsemat yhteiskunnallisen vakauden ja sisäisen turvallisuuden matalamman intensiteetin piirteet eivät ole puolustusministerien kannanottoon nimesikään mahtuneet. Kannanotossa kyllä mainitaan yhteiset (läntiset) arvot sekä viitataan sivumennen informaatiovaikuttamiseen, mutta pääpiirteiltään teksti huokuu jälkimodernien uhkakuvastojen sijasta hyvin perinteistä henkeä: ilma-, meri- ja maavoimien suorituskykyä parantavat harjoitukset, huoltovarmuusvalmiuksien edistäminen puolustusteollisuussopimuksen kautta sekä pyrkimys yhtenäisempään sotilaalliseen tilannekuvaan luovat keinovalikoimana varsin konservatiivisen kuvan Pohjoismaisen puolustusyhteistyön käytännöistä – sekä turvallisuuden luonteesta.

***

Puolustusministerien kannanoton välikappaleet, joissa mainitaan Lähi-idän ongelmat, YK:n rauhanturvaoperaatiot sekä ilmastonmuutoksen tuottamat riskikuvastot, vaikuttavat tekstin kokonaisuutta leimaavaan sotilaalliseen alarmismiin nähden varsin rutiininomaiselta, lähes päälle liimatulta litanialta (varsinkaan kun tekstissä mainitut yhteistyötoimet sisältävät näihin nähden, kenties YK:n operaatioita lukuun ottamatta, melko vähän yhtymäkohtia).

Sotilaallisen painotuksen ja uhkakuvastonsa osalta Puolustusministerien kirjailemaa tekstiä voi sen sijaan pitää merkittävänä puhetapahtumana. Samalla on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että kyseessä on medialevitykseen tuotettu, sisäpoliittisen kohdeyleisönsäkin sisältävä paperi, jota tulee lukea myös kompromissien sävyttämänä tuotoksena. Toisaalta juuri tätä ajatusta vasten on hieman yllättävää huomata, kuinka merkittäviä muutoksen siemeniä tekstiin kytkeytyy. Suomen NATO-suhteen osalta teksti on nähdäkseni paljon yllätyksettömämpi kuin mihin esimerkiksi Venäjän ulkoministeriön kautta välittynyt reaktio voisi antaa viitata. Tämä ei tietysti tarkoita, etteikö Venäjä olisi taiten reaktiotaan asettanut, mutta reaktio ei tällöin välttämättä kohdistu tähän kyseiseen tekstiin, vaan laajemmin Pohjoismaiden mahdolliseen orientaatioon. Myös Suomessa ja Tanskassa häämöttävät vaaliasetelmat saattavat liittyä kuvaan, mutta tällainen spekulaatio vie helposti ohi itse asiasta.

On mielenkiintoista nähdä, miten kannanoton henki tulee näkymään tulevan hallituskauden ulko- ja turvallisuuspoliittisissa linjauksissa (hallitusohjelma, tuleva kokonaisturvallisuusselvitys, mahdollinen NATO-selvitys sekä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko). Ja minkälaisen roolin puolueiden toisistaan jatkuvasti erottumassa olevat ulko- ja puolustuspoliittiset kannat saavat hallitusneuvotteluissa. Yhteiset, konsensukseen johtavat nimittäjät vaikuttavat harventuvan tasaisesti vaalien lähestyessä. Paradoksaalista kyllä, suurimpia yhteisiä nimittäjiä tarjoaa juuri Pohjoismainen puolustusyhteistyö, jolla vaikuttaa olevan melko vankkumaton tuki niin puolueiden kuin kansankin piirissä. Tämäkin yhteistyö voi, kuten kenties nyt saatamme hahmottaa, perustua usealle eri tilannekuvalle, tavoitteelle ja intensiteetille.

Toinen keskeinen kysymys koskee sitä, kuinka laajasti tällainen tulkinta on jaettu ja koordinoitu Suomen ulkopoliittisen johdon kesken. Erityisen polttavaksi kysymys nousee, kun otetaan huomioon puolustusministerien kirjoituksesta huokuva eetos, jossa perinteisesti Suomessa vahvoina pidetyt ulkopoliittiset keinot vakauspolitiikan työkalupakissa vaikuttavat jäävän järeämpien ratkaisujen katveeseen. Erityisesti tätä kannattaa tarkastella tasavallan presidentti Sauli Niinistönkin peräänkuuluttaman neljän pilarin mallia sekä sen painotuksia vasten. Aina loppuvuoteen 2014 saakka Suomen turvallisuuspolitiikka vaikutti varsin yhtenäiseltä, korkeasti koordinoidulta ja jämäkältä (oli sen suunnasta sitten mitä mieltä tahansa). Nyt, Suomen eduskuntavaalien edellä, turvallisuuspolitiikka on liikkeessä ja elossa, tai ainakin se vaikuttaa hivenen vähemmän koordinoidulta. Ainakin se on käynyt selväksi, ettei presidentti Niinistön toivomaa vaalirauhaa turvallisuuspoliittisten kysymysten osalta saavutettu. Perimmäinen syy tähän taitaa tosin sittenkin piillä Suomen rajojen ulkopuolella.

Miika Raudaskoski

Ajatuksia maailmasta, politiikasta ja yhteiskunnasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Earthing the geopolitics driving life beyond 1.5℃

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff