Suomen asevalvontapolitiikan perusteet

Suomen ulkopolitiikan käytännön tekijöiden ykkösrivistö on jälleen kokoontunut vuosittaisille suurlähettiläspäiville Helsinkiin. Suomen ulkopolitiikan lähtökohtien osalta suurlähettiläspäivillä pidetyt puheet eivät ole tarjonneet suurempia yllätyksiä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lanseeraama ja hallituksen selonteoissaan vahvistama pilarimalli vaikuttaa voivan ja elävän hyvin. Oppi on juurtunut.

Siinä missä Suomen kansainvälistä toimintaympäristöä kuvaava pilarimalli tarjoaa yleiskatsauksen Suomen ulkopolitiikan työkalupakista, on aktiiviseksi vakauspolitiikaksi kutsuttu käsitepari kuvastanut Suomen ulkopolitiikan Pohjois-Eurooppaa ja Itämeren aluetta koskevia tavoitteita yhtä lailla jo joitakin vuosia. Jälkimmäisen käsiteparin osalta suurlähettiläspäivät eivät myöskään vaikuta tarjonneen uusia avauksia.

Viime perjantain Turun tapahtumat sekä siihen liittyvän kansainvälisen terrorismin uhkan käsittely on luonnollisesti noussut suurlähettiläspäivillä esiin. Keskustelu ja debatti oikeasta tavasta reagoida tilanteeseen jatkunee, perustuen samalla jo omaksuttujen reaktioiden ja ratkaisujen varaan. Monessa mielessä terrorismin, viharikosten sekä näihin liittyvien lieveilmiöiden tuottamat traagiset tapahtumat Suomessa eivät varmasti tulleet kenellekään yllätyksenä. Tästä osoituksena käy jo sekin, kuinka vilkkaana ja ikään kuin etukäteen paalutetuista askelmerkeistä käsin Turun perjantain tapahtumien jälkeinen keskustelu lähti nopeasti vellomaan.

***

Yksi huomionarvioinen tulokas suurlähettiläspäivien puheenvuoroissa on kuitenkin ollut. Niin valtiosihteeri Peter Stenlund, ulkoministeri Timo Soin kuin presidentti Niinistönkin nostivat kukin puheissaan esiin ydinaseongelman sekä käsittelivät laajemminkin Suomen asevalvontapoliittista linjaa. Näitä puheenvuoroja on nähty jokseenkin harvakseltaan aikaisemmilla suurlähettiläspäivillä ja ylipäätään Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa.

Laajemminkin ihmiskuntapoliittiset painotukset – makroturvallisuuden alaan kuuluvat teemat, kuten ilmastonmuutoksen hillitseminen, resurssiniuķkuus sekä ydinaseongelma – nousivat Sauli Niinistön puheessa kenties vahvemmin esiin kuin kertaakaan aikaisemmin tämän presidenttikaudella. Arktisen neuvoston puheenjohtajuuden siivittämien ilmastopoliittisten kysymysten lisäksi varsinkin asevalvontapolitiikka sen koko kirjossaan on viimeisen vuoden kuluessa tehnyt uutta nousua Suomen ulkopolitiikan keskiöön.

Ajankohtaiset tapahtumat (Pohjois-Korea, Lähi-idän karmea tilanne inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta) ovat toimineet luonnollisesti yhtenä taustasytykkeenä asevalvontapoliittisen linjan kirkastamisen tarpeelle. Toinen taustavaikutin löytyy Suomen pitkästä asevalvonta- ja riisuntapoliittisesta perinteestä. Vaikka sen kultaiset vuodet sijoittuvat 1960-80-luvuille, ei asevalvontapoliittinen profiloituminen ole Suomen ulkopolitiikasta missään vaiheessa tyystin hävinnyt.

Suomen parhaillaan jatkuva puheenjohtajuus asekauppasopimuksessa, muuutaman vuoden takaiset ponnistelut Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä koskevien neuvottelujen puitteistamiseksi sekä viimeaikaisena esimerkkeinä Suomen profiloituminen Itämeren alueen lentoturvallisuutta koskevissa kysymyksissä käyvät kaikki hiljattaisina esimerkkeinä Suomen asevalvontapoliittisen perinteen jatkumisesta.

Vuoden 2017 suurlähettiläspäivillä Suomen asevalvontapoliittista linjaa on viitoitettu varsin selkeästi. Kansainvälisen politiikan sääntöperustaista yhteistyötä ja sen ennakoitavuutta lisäävää vaikutusta korostanut valtiosihteeri Stenlund viittasi puheessaan tarpeeseen päästä vaikuttaviin asemiin konkreettisia tuloksia tuottavissa, mutta samalla kansainväliseen kanssakäymiseen riittävällä tavalla iskostuneissa sopimusjärjestelmissä ja neuvotteluprosesseissa:

Kansainvälisten tehtävien osoittaminen Suomelle on luottamuksemme ja kansainvälisen asemamme eräs mittari. […] Suurlähettiläs Klaus Korhosen ATT-sopimuksen vetovastuu päättyy tulevana syksynä ja suurlähettiläs Jari Luodon ydinterroria ehkäisevä GICNT-johtajuus alkaa. Molemmat tehtävät osoittavat, että Suomi nauttii luottamusta varsin sensitiivisten asevalvontatehtävien hoidossa.

Vastaavasti ulkoministeri Soini teki omassa puheessaan selväksi, että Suomi osallistuu vain sellaisiin neuvotteluihin ja aloitteisiin, joista on odotettavissa konkreettisia tuloksia:

Ydinaseet ovat ihmiskunnan vitsaus, mutta toiveajattelulla tilanteeseen ei vaikuteta. Teimme loogisen – vaikkei välttämättä helpon tai suositun – ratkaisun, kun jäimme ydinasekieltosopimusneuvottelujen ulkopuolelle. Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Soini perustelee näin Suomen päätöstä olla osallistumatta heinäkuussa päättyneisiin ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin sillä, että kyseessä ei ole riittävän pragmaattinen aloite. Kyse on tietysti paljolti siitä, miten ja minkälaisia kriteereitä vasten tuloksen saavuttamisen mahdollisuuksia ja arvoa hahmotetaan. Näin Suomen asevalvontapolitiikan toiseksi keskeiseksi kriteeriksi pragmaattisen vaikuttavuuden ohella nousee pienvaltioliberalistinen maksiimi, jossa suurvaltojen välinen yhteisymmärrys tai sen saavuttamisen mahdollisuuden näkymä asettuu keskeiseksi kriteeriksi niille monenkeskisille diplomaattisille aloitteille ja prosesseille, joihin pienvaltioviisauden näkökulmasta on järkevää ja hyödyllistä sijoittaa resursseja ja poliittista pääomaa.

Vastaavasti Suomi selvästi varoo edelleen harjoittamasta sellaista mielenosoitusdiplomatiaa, jonka voidaan ennakoida lisäävän suurvaltapoliittisia jännitteitä ja täten heikentävän kansainvälisen sääntöperustaisen järjestelmän vahvistumisen edellytyksiä.

Näin Suomen linjassa korostuu järjestys, mikä eittämättä nähdään myös alueellisen vakauden säilymisen ja vahvistumisen kannalta tärkeänä kansainvälisenä reunaehtona. Järjestystä rikkovat teot ja toiminta toki tuomitaan, mutta ainakin toistaiseksi tavalla, joka ei myöskään anna olettaa mielenosoitusdiplomaattisten irtopisteiden keräämistä.

Järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden välinen jännite lienee yksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen perustavimmista kysymyksistä. Vuonna 1968 solmitun ydinsulkusopimuksen osalta järjestyksen ylläpitäminen ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen on ainakin osittain ristiriitaisessa suhteessa, sillä sopimus tunnustaa vain tietyille valtioille (väliaikaisen) oikeuden ydinaseomistuksiin, vieläpä ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Vastapunnuksena toimiva sitoutuminen ydinaseriisuntaan on jäänyt vaillinaiseksi 1980-luvun puolivälistä 2010-luvun puoliväliin ulottuvalla jaksolla.

***

Ydinaseiden kieltosopimusneuvottelujen suhteen Suomessa on siis tulkittu, että kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisen pragmaattinen tavoittelu nousee historian oikealle puolelle asettumisen tunteen tuottavan moraalisen ylevyyden yläpuolelle. Pragmaattisuus ei kuitenkaan tarkoita kyynistä pidättäytymistä sellaisista kannanotoista, jotka kätkevät sisäänsä suurvaltasuhteisiinkin menevää moraalisesti velvoittavaa sanomaa. Tai näin asia esitetään ja käytännössä toteutetaan.

Painavimman suurlähettiläspäivien puheenvuoron asevalvontapolitiikan näkökulmasta piti presidentti Niinistö. Hän otti puheessaan selvästi kantaa esimerkiksi Venäjän toistuvasti sotaharjoituksissa simuloineisiin taktisiin ydinaseiskuihin. Tästä nousee esiin Suomen asevalvontapolitiikan kolmas keskeinen periaate, jota voitaisiin kutsua suurvaltavastuun (tässä tapauksessa ydinasevaltojen vastuun) korostamiseksi. Se seuraa loogisesti toisesta, suurvaltalähöisestä kansainvälisen järjestyksen tulkinnasta, sillä suurvalloilla on näin myös vastuullaan huolehtia tästä keskinäisestä järjestyksestään ja sen periaatteista, mitä hallitsematon ydinasevarustelu ja joukkotuhoaseilla uhkaaminen ei luonnollisesti edistä.

Näiden kolmen periaatteen valossa Suomen ydinasepoliittinen ja laajemmin asevalvontapoliittinen linja hahmottuu seuraavasti: 1) vaikuttaminen konkreettisten tulosten saavuttamisen näkökulmasta; 2) suurvaltalähtöisen yhteisymmärryksen tai niiden intressien yhdistymisen mahdollisuus onnistumisen näkymien keskeisenä arviointikriteerinä; 3) viimeisenä suurvaltojen vastuun korostaminen järjestyksen ylläpitämisestä.

Näiden pienvaltioliberalististen periaatteiden kautta on hyödyllistä lukea myös presidentti Niinistön perusteluita Suomen osallistumattomuudelle ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin:

Ei ole vaikeaa ymmärtää niiden tarkoitusperiä, jotka ajoivat kansainvälistä sopimusneuvottelua ydinaseet kieltävästä sopimuksesta. Tavoite on hyvä, mutta tarjoaako tämä tietä todelliselle ydinaseriisunnalle, on epäselvää. Ydinasevaltiot eivät nimittäin osallistuneet neuvotteluihin ja ne ovat sanoutuneet irti lopputuloksesta.

Suomi, kuten pääosa EU-maista, ei osallistunut neuvotteluihin. Kannoimme huolta siitä, että prosessi pikemminkin hankaloittaa kuin edistää ydinsulkujärjestelmää. Jotta ydinasevähennyksissä päästään eteenpäin, tarvitaan ydinasevaltioiden sitoutumista ja osallistumista. Tuleva YK:n yleiskokous on seuraava tilaisuus etsiä sellaista polkua, jolla tuettaisiin niin ydinaseriisuntaa kuin myös ydinsulkujärjestelmää. Ja siinä keskustelussa Suomi on aktiivisesti mukana.

Suomi tulee olemaan keskusteluissa mukana jatkossa myös ydinaseterrorismin vastaisen GICNT-aloitteen puheenjohtajana, kuten Stenlund ja Soini puheissaan esittivät. Jälleen kerran kyseessä on asiakysymys, jonka saralla on nähtävissä mahdollisuus suurvaltojen intressejä yhdistävään, uusia mikrokäytänteitä tuottavaan lopputulokseen. Vaikka suurvalloilla on ollut ydin(ase)turvallisuutta koskevien kysymysten kohdalla myös erimielisyyksiä, eivät ne Suomen ulkopolitiikan muotoilijoiden näkökulmasta välttämättä vaikuta ylittämättömiltä.

***

Ulkoministeri Soini korosti omassa suurlähettiläspäivien puheessaan, että Suomen ulkopolitiikan keskeinen tavoite on pyrkiä vaikuttamaan ja tulla kuulluksi, ”[o]lla pöydässä eikä porstuassa. Puhumattakaan siitä, että olisimme pihalla.”

Suomen päätös olla osallistumatta ydinasekieltosopimusta koskeviin neuvotteluihin on yksiselitteisesti ristiriidassa Soinin mainitseman imperatiivin kanssa. Vaikuttamaan pääseminen ei olekaan näin absoluuttinen, vaan suhteellinen arvo. On kansallisten intressien näkökulmasta enemmän ja vähemmän laadukkaita paikkoja vaikuttaa, ajatus kulkenee. Tämä jäi kuitenkin puheessa mainitsematta – ehkä sitä ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä?

Suurlähettiläspäivillä esitetyt asevalvontapoliittiset linjaukset tekevät joka tapauksessa Suomen linjasta ymmärrettävämmän ja selkeämmän. Suomelle vaikuttamaan pääseminen ei sittenkään ole itseisarvo, vaan vaikuttamisen tapojen ja paikkojen tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan laadullisesti suurvaltalähtöisen kansainvälisen järjestyksen sääntöperustaisuuden ja tämän tuottaman vakauden näkökulmasta.

Suomen asevalvonta- ja ydinaseriisuntapolitiikan periaatteiden selventäminen on ollut ehdottomasti hyvä asia. Suomi ei kuitenkaan toiminut täysin näiden periaatteiden mukaisesti jättäessään ydinaseiden kieltosopimusta koskevien neuvottelujen tarjoaman vaikutuspaikan käyttämättä.

Lievän naivisminkin uhalla on syytä huomauttaa, että osallistuminen neuvotteluihin ei olisi Hollannin esimerkkiä seuraten tarkoittanut sitä, että itse sopimusta, neuvottelujen lopputuotosta, olisi pitänyt allekirjoittaa. Sopimusta itseään onkin kritisoitu niin turvallisuuspoliittisin kuin sopimuksen toimeenpano– ja valvontajärjestelmien epäselvyyttä koskevin perustein.

Toisaalta sopimuksen aikaansaaminen eittämättä vahvistaa osaltaan ydinaseiden leviämiseen liittyviä moraalisia ja kansainväliseen arvovaltaan liittyviä pidäkkeitä, joiden vahvistamiseen viimeiset vuodet vaikeuksissa edennyt ydinsulkusopimuksen toimeenpanokin pyrkii. Tehokkaan ja toimivan sopimusjärjestelmän ja valvontakäytänteiden taustalta löytyvät aina kansainvälisesti tavanmukaisuuksien kautta velvoittavat moraalikoodistot. Yhtä lailla ydinaseiden kieltosopimus laittaa painetta ydinsulkusopimuksessa tunnistettujen ydinasevaltojen harteille – tuloksia pitää alkaa tulemaan, tai niiden valitus ydinkieltosopimuksen epävakauttavaa vaikutusta kohtaan näyttää puhtaan kaksinaismoralistiselta.

Sopimusneuvotteluissa ja näiden kulisseissa Suomi olisi nimenomaan saattanut korostaa omia, ydinsulkusopimuksen ensisijaisuutta kansainvälisen (suurvalta)järjestyksen keskeisenä ankkurina pitämiään näkökulmia. Hieman kääntäen Suomi on nyt asettanut ydinasevaltojen tapaan itselleen haasteen. Paikka Suomen suoriutumisen arvioimiseen on aktiivisuus vuoden 2020 ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssissa ja sen valmistelevien kokousten yhteydessä.

Haaste on näin ollen pitkälti itse asetettu. Tavoitteet ovat korkealla, aivan kuten pitääkin. Toistivathan Suomen ja Ruotsin ulkoministerit toukokuussa 2017, että johtavien ydinasevaltojen tulee viimeistään nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja osoittaa konkreettisia askelia kohti ydinaseettoman maailman saavuttamista. Välietappeina tähän tavoitteeseen Wallström ja Soini mainitsivat kaikkien ydinasevaltojen liittymisen ydinkoekieltosopimukseen sekä negatiivisten turvatakuiden antamisen ydinaseettomia maita vastaan (molemmat omalla sarallaan myös varsin pitkäikäisiä tavoitteita monisyisine ongelmineen).

Mielenkiintoista kyllä, Ruotsi osallistui ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin ja äänesti sen hyväksymisen puolesta heinäkuussa 2017 New Yorkissa. Tämä ei kuitenkaan estä Ruotsia korostamasta yhdessä Suomen kanssa, että NPT-sopimus on ”tärkein työkalumme pyrkimyksessämme estää uusia valtioita hankkimasta ydinaseita.”

 

Selkoa selontekoon – Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmät kysymykset?

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko julkaistaan aivan näillä sekunneilla. Helsingin sanomissa ehdittiin jo ennakoimaan, ettei vajaan tunnin päästä päivänvalon näkevässä selonteossa tulla esittelemään suurempia yllätyksiä tai uusia avauksia Suomen ulkopolitiikan suuntaviivojen suhteen. Yllätysten puutteessa ei itsessään olisi mitään yllättävää – poliittisen tahdonilmaisun välineenä selonteossa tyydyttäneen aikaisempien hallituskausien tapaan lähinnä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ja poliittisten päättäjien puheista poimittavissa olevien strategisten suuntaviivojen astetta kirkkaampaan artikuloimiseen.

Selonteko jatkaa suomalaisen turvallisuuspolitiikan linjatalkoiden vilkasta vuotta. Se seuraa hiljattain julkaistua sisäisen turvallisuuden strategiaa sekä erillistä NATO-selvitystä. Samalla Suomessa parin viimeisen vuoden aikana virinnyt uhkakuvapoliittinen keskustelu, etenkin Suomen lähialueiden ja niin sanottujen hybridiuhkien osalta, on edennyt ainakin asiaa läheltä seuraavan näkökulmasta varsin vilkkaana. Ylihuomenna turvallisuuspoliittisten askelmerkkien asettamisen talkoot jatkuvat Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittisen yhteistyön ympärille viritettyjen Kultaranta-keskustelujen merkeissä. Heinäkuussa Porin Suomi-areenalla vilkkaan kevään anti summattaneen yhteen useammassakin paneelissa ja keskustelutilaisuudessa.

Mihin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa kannattaa sitten kiinnittää huomiota?

Ensimmäinen huomion arvoinen seikka kätkeytyy jo raportin otsikkoon. Kyseessä lienee vuoden 1995 jälkeen ensimmäinen selonteko, joka ei selkeästi jakaudu Suomen turvallisuusympäristöä ja institutionaalisia kytköksiä kuvailevaan sekä toisaalta puolustuspolitiikan kehittämistä koskevaan osioon. Kyseessä on korostuneesti ulkopoliittinen asiakirja, mikä näkyy myös sen historiallisesti vertaillen varsin kompaktina rakenteena (ennakkotietojen mukaan noin 30 sivun mittaiseksi tiivistynyttä strategiapaperia voi verrata vaikkapa vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon, jolle kertyi mittaa liitteineen 170 sivua).

Aikaisempia turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja onkin vaivannut eräänlainen maailmankuvallinen jännite. Ensimmäisen osan kokonaisvaltaiseen turvallisuuskäsitykseen pohjautuvat ulkopoliittiset suuntaviivat ovat tahtoneet jäädä varsin ulkokohtaiseksi jälkimmäisen osan puolustuspoliittisista katsannoista. Ja sama toisin päin. Nyt tilannetta on ilmeisesti pyritty korjaamaan erottelemalla selontekomenettely aikaisempaa selvemmin kunkin hallinnonalan vastuualueiden mukaisiksi osiksi. Yhteiskunnan turvallisuusstrategia puolestaan näyttäytyy hallinnonalojen erityisiä lähtökohtia yhteen nivomaan pyrkivänä kokonaisstrategiana.

Hajauttamista voisi kutsua muotitermein myös siiloutumiseksi. Kansalaisten näkökulmasta selontekojen ja selvitysten sarja voi vaikuttaa sekavalta ja uuvuttavalta. Toisille hajauttaminen sen sijaan näyttäytyy selkeytenä, turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden osasten selvärajaisempana erotteluna. Kenties selontekomenettelyn hajauttaminen lisää myös strategista ketteryyttä, kun turvallisuuspoliittista viestintää päästään harjoittamaan neljän vuoden syklejä nopeammassa tahdissa ja hallinnonalojen näkökulmasta yksityiskohtaisemman muotoilun sallivassa formaatissa.

Selontekomenettelyn hajauttamisen taustalla vaikuttanevat myös käytännön tarpeet: turvallisuusympäristössä sekä Suomen viiteryhmäpolitiikassa ja institutionaalisissa kytköksissä tapahtuvat muutokset esiteltäneen nyt ulkopoliittisessa selonteossa eräänlaisena kivijalkana, jonka varaan puolustuspoliittinen selonteko saattaa myös rakentua. Puolustusselonteon itsenäistä asemaa puolestaan perusteltaneen ainakin Suomen puolustuksen lähitulevaisuuteen sijoittuvilla mittavilla materiaalihankinnoilla. Tähän liittyvät sotilaspoliittisen sekä toisaalta myös Suomen viiteryhmäpolitiikan kannalta tehtävät arviot vaativat aikaa ja tilaa. Tästä näkökulmasta järjestys ulkopolitiikasta kohti puolustuspolitiikkaa vaikuttaa luontevalta.

Samalla on kuitenkin muistettava, että selontekojen tehtävä poliittisena tahdonilmauksena ja kompromissivalmiutta esittelevänä puheaktina on myös pyrkiä myös ohjaamaan julkista keskustelua. Selonteko on mitä suurimmissa määrin viestinnän väline, hallituksen strategian yleisiä suuntaviivoja kertaava asiakirja niin Suomen sisälle kuin ulkopuolellekin. Tähän liittyen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta voi halutessaan bongailla ainakin seuraavia ulkopoliittisen substanssin kannalta merkittäviä vivahteita.

Miten selonteon toimintaympäristöä sekä Suomen viiteryhmäkytköksiä kuvailevassa osiossa painotetaan Naton sekä toisaalta Yhdysvaltain rooleja Suomen ulkopolitiikan näkökulmasta?

Painotus asettunee Yhdysvaltojen kanssa harjoitettuihin kahdenvälisiin suhteisiin. Tämä seurannee ulkopoliittisen johdon tasolta useampaankin kertaan esitettyä näkemystä Yhdysvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen varmistamisen tärkeydestä Itämeren alueella myös Suomen turvallisuuden näkökulmasta. Yhdysvaltain ja transatlanttisen linkin ympärille rakentuva kahdenvälinen ulkopoliittinen raide on asettumassa epävarmuuksilla maalatun aktiivisen Nato-jäsenyyttä tavoittelevan raiteen edelle. Jälkiviisaasti voi todeta, että suunta lienee hahmottunut jo ainakin Islannin ilmavalvontakysymystä koskevasta keskustelusta eteenpäin. Nato-kumppanuutta, joka sekin esitellään selonteossa keskeisenä elementtinä Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden kannalta, kuvattaneen edelleen varsin käytännönläheisin termein, ehkä arvo- ja viiteryhmäpoliittisin vivahtein kuorrutettuna.

Miten Suomen turvallisuuspolitiikan viralliseksi otsakkeeksi muotoillun aktiivisen vakauspolitiikan aktiivinen elementti näkyy selonteossa?

Aktiivisuus voidaan tulkita monella eri tavalla. Se liittynee myös haluun edistää Yhdysvaltain sotilaspoliittista sitoutumista, mikä nähdään edelleen keskeisenä Suomen lähialueiden turvallisuuspoliittisten epävarmuuksien hillitsemiseksi, erityisesti Baltian alueella. Ajatusta voidaan pitää historiallisena Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pidempää perinnettä vasten tarkasteltuna – tulkinta suurvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen (engagement) alueellista vakautta tuottavasta vaikutuksesta eroaa sellaisesta pienvaltiorealismin muodosta, jossa suositaan kernaammin suurvaltaintressien alueellista etäännyttämistä (disengagement) edistäviä prosesseja, joita voidaan viritellä esimerkiksi ulkopolitiikan keinoin.

Suurvaltapoliittisen sitoutumisen ohella Suomen vakauspolitiikan aktiivinen elementti voi kuitenkin sisältää myös muita pienvaltiolle tyypillisiä ulkopoliittisia työkaluja. Arktisen alueen ympärille rakennetut neuvotteluprosessit ja funktionaalisia kysymyksiä ilmentävien ongelmien äärellä kokoontuminen edustanee vakauspolitiikan aktiivista osastoa ulkopoliittisen työkalupakin osalta. On mielenkiinoista nähdä, sisältääkö selonteko vastaavanlaisten avausten elementtejä – tai edes vihjeitä – Itämeren aluetta koskevan turvallisuuspoliittisen dialogin osalta. Suomen yksipuolista avausta ei liene kuitenkaan syytä odottaa –unilateraalit Itämeren liennytyspoliittiset avaukset loisivat skitsofrenisen vaikutelman, jossa Suomi pyrkisi samalla asettumaan jännitteiden yläpuolelle olemalla kuitenkin samalla osa jännitteiden lähdettä EU:n pakoterintamaan sitoutuneena läntisen liittokunnan jäsenmaana.

Huokuuko Ruotsi-yhteistyön kuvauksista piileviä epävarmuuksia?

Suomen ja Ruotsin käytännönläheinen turvallisuuspoliittinen yhteistyö on toistaiseksi edennyt varsin myönteisissä merkeissä. Samalla poliittisella tasolla niin Suomen kuin Ruotsinkin johtajat ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa nämä joutuvat tavan takaa vakuuttelemaan maiden valitsemien askelmerkkien samantahtisuudesta. Vakuuttelut siitä, että päätöksiä tehdään toisia ennalta informoiden, ja että maiden välistä turvallisuuspoliittista keskinäisriippuvuutta ei voida päätöksiä tehdessä sivuuttaa, viestivät kierolla tavalla siitä, että luottamuksen aste maiden välillä voisi olla vieläkin vahvempi. Epävarmuutta ei kuitenkaan voi täysin valtioiden välisissä suhteissa ylittää – edes Suomen ja Ruotsin välisissä suhteissa. Ulkopolitiikka on demokratioiden kohdalla aina vähintään jollain tasolla sisäpoliittisten vietteiden vanki. Onkin mielenkiintoista lukea, millä sanankäänteillä Suomen ja Ruotsin yhteistyönäkymiä ja eritoten maiden välistä luottamuksellista suhdetta kuvataan selonteossa.

Venäjä, Venäjä, Venäjä?

Korostuuko Venäjän kehityksen kuvauksessa sen sisäinen tilanne taloushaasteineen vai keskitytäänkö kuvauksessa Venäjän sotilaspolitiikan tuottamien uhkien arviointiin? Molemmat elementit selonteosta löytynevät, mutta millä painotuksilla?

Miten disinformaatioon ja hybridiuhkiin vastaaminen esitetään selonteossa?

Kysymys noussee melko varmasti jo selontekotalkoiden ulkopoliittisessa osassa esiin. Tässä kohdin onkin jälleen mielenkiintoista seurata, millä sävyillä hybridiuhkista, informaatioresilienssistä ja yhteiskunnan kokonaisuuden tasolla arvioitavasta kriisinsietokyvystä puhutaan? Lipsahtaako selonteko alarmismin puolelle vai maltetaanko siinä luottaa Suomen yhteiskunnan luontaisiin vahvuuksiin? Entä miten informaation hallinta esitetään julkisen vallan vastuiden ja valmiuksien näkökulmasta?

Pakolaisongelma, konfliktien syihin pureutuminen ja EU:n lähialue- ja naapurustopolitiikan tulevaisuus?

Intuitiivisesti tarkastellen kysymyksessä esitetyt ilmiöt limittyvät toisiinsa varsin selkeästi. Tyydytäänkö selonteossa niputtamaan nämä yhteydet lähinnä yleiseksi maininnaksi keskinäisriippuvuuden kasvusta, vai esitetäänkö selonteossa konkreettisia tavoitteita vaikkapa globaalin tason vitsaukseksi nousseen pakolaisongelman ratkaisemiseksi? Miten esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia käsitellään konfliktien synnyn ja pakolaisongelman yhteydessä? Tällaisten ihmiskunnan tulevaisuuden ja jaetun turvallisuuden kannalta aivan elintärkeiden elementtien puute selonteosta eittämättä herättäisi kysymyksen: mihin suuntaan suomalaiskansallista turvallisuuspoliittista ajattelua ohjaava poliittinen mielenmaisema on kehittymässä? Alueellisesti tarkastellenhan turvallisuuskeskustelumme ulottuvuus on viimeisen parin vuoden kuluessa – lähialueemme tapahtumat tuntien aivan luontevista syistä – jatkuvasti kaventunut. Globaalihallinnan, ihmisoikeusnäkökulman, kokonaisvaltaisen ilmastopolitiikan, konfliktiratkaisun sekä kestävän talous- ja sosiaalipolitiikan kaltaisten kysymysten painoarvon soisi tästä huolimatta edelleen nousevan selonteosta kirkkaana esiin.

Brexit?

Lopetetaan tämä listaus kenties kaikkein akuuteimpaan ja ajankohtaisimpaan teemaan. Kysymyksen merkityksestä nimenomaan Suomen turvallisuuden ja ulkopolitiikan näkökulmasta ei liene yksimielisyyttä, mikä tietysti tekee asiasta selonteossa esitetyistä muotoiluista sitäkin mielenkiintoisempaa luettavaa. Brittien EU-kansanäänestys sinänsä on yksi epävarmuustekijä kansainvälisessä politiikassa muiden joukossa. Selontekojen ja strategian tehtävä on pyrkiä luomaan kestävä perusta näiden epävarmuuksien hallinnalle ja niihin reagoimiselle. Brexitin tai muiden sen kaltaisten epävarmuutekijöiden vangiksi toimintalinjan määrittämistä ei kuitenkaan liene viisasta asettaa.

Pohdintaa mahdollisesta NATO-kansanäänestyksestä

Tulisiko NATO-jäsenyydestä järjestää kansanäänestys? Ja jos tulisi, milloin ja millä ehdoin? Seuraavassa esitän muutamia ajatuksia tästä ja hieman laajemminkin NATO-kysymyksestä.

Suomessa on varsin pitkä perinne ajattelutavalla, jossa toimivan ulko- ja turvallisuuspolitiikan edellytykset ja suunta sidotaan sille kansalaisyhteiskunnalta odotettuun ja antamaan tukeen (vähintään 1950- ja 60-lukujen henkisen maanpuolustuksen opeista lähtien). Kansalaisyhteiskunnan sitoutuminen valittuun suurstrategiaan on siis jo itsessään turvallisuuspolitiikkaa käytännössä. Tämä perinne ei toki näin individualismin kaudella ole mikään itseisarvo, saati selviö, paremminkin kankeasti muutettavissa oleva realiteetti, jota vasten kysymystä sotilaallista liittoutumista koskevan kansanäänestyksen merkityksestä tulisi myös punnita. Voisi jopa ajatella, että Suomen jo nyt vahvasti verkottuneen ulko- ja turvallisuuspolitiikan luonteen tuntien kansanäänestyksen sivuuttaminen merkitsisi suurempaa liikahdusta strategisessa kulttuurissamme kuin NATO-jäsenyys konsanaan.

Ehkä kansalaisten ja yhteiskunnan kokonaisuuden sitoutuminen suurstrategisten päätösten taakse otetaan toisinaan hieman turhankin annettuna [3]. Toisaalta olemassa lienee kansanäänestystä ketterämpiäkin keinoja kansalaisten sitoutumisen takaamiseksi. Viimeisten vuosien varsin suostuttelevassa hengessä edennyt kampanjointi NATO-jäsenyyden puolesta ei ole peliä suuntaan tai toiseen muuttanut; suostuttelevat argumentit ovat liikkuneet koko spektrin Putinin pääkoppalogian magiikasta puhtaan venäjänpelon kautta toisinaan infantilisoivia, toisinaan kuivakkaita piirteitä saaneeseen argumentointiin saakka.

Tekniseltä ulottuvuudeltaan tulisi kysyä, missä vaiheessa kansanäänestys – oletetusti poliittisen kulttuurimme erityispiirteet tuntien neuvoa-antava sellainen – järjestettäisiin. Ensimmäinen, mielestäni triviaalimpi valinta koskee kysymystä siitä, tulisiko äänestys suorittaa ennen jäsenyyshakemuksen jättämistä vai vasta sen jälkeen. Todennäköisin vaihtoehto lienee jälkimmäinen. Muutoin löytäisimme itsemme höttöiseltä maaperältä, niin kansalaisten kuin poliittisen johdonkin näkökulmasta. Toisin sanoen, ulkopoliittisen johdon (TP + Valtioneuvosto) poliittisen vastuun näkökulmasta olisi varsin kyseenalaista järjestää kansanäänestys ennen poliittisen tason päätöstä jäsenyyden hakemisesta.

Olisikin luontevaa, että mahdollinen äänestys koskisi konkreettisesti saavutettua, joskaan ei vielä välttämättä ratifioitu sopimusta, jotta kansalaiset voisivat käydä keskustelun siitä, mistä varsinaisesti äänestetään. Selkokielellä tämä kaiketi tarkoittaisi sitä, että äänestys järjestettäisiin vasta, kun NATO:n jäsenmaat olisivat Suomen jäsenhakemuksen ja sitä seuraavat neuvotteluprosessien tulokset tahollaan hyväksynyt (prosessissa kestänee yleisten arvioiden mukaan vähintään vuoden päivät). NATO kuitenkin vaatinee selvähkösti osoitettavissa olevaa kansan ja/tai puolueiden enemmistön tukea jäsenyyden taakse, jotta Suomen hakemus ylipäätään tulisi hyväksytyksi. Kenties sopimuksen hyväksymiseen riittäisi NATO:n jäsenmaiden puolelta Suomen puolueiden selvän enemmistön tuki hakemukselle. Kansanäänestysprosessi voitaisiin näin meneteltynä sitoa – ehkä jopa formaalisti NATO:n kanssa sopimalla – Suomen kanssa saavutetun neuvottelutuloksen osaksi/ehdoksi. Käytännössä puolueiden tuki kuitenkin korreloisi mitä todennäköisimmin myös kansalaismielipiteen muutoksen kanssa. Palataan tähän kohta tarkemmin.

Toinen, kenties edellistä merkittävämpi valintatilanne mahdollisen kansanäänestyksen järjestämistä koskien liittyy siis siihen, tulisiko äänestys toteuttaa ennen vai jälkeen eduskunnan kansainväliselle velvoitteelle antamaa hyväksyntää. Olisi luontevaa, että mahdollinen kansanäänestys edeltäisi kansainvälisten velvoitteiden lopullista hyväksyntää Suomen eduskunnassa. Näin äänestys kohdistuisi saavutettuun, joskaan ei vielä hyväksyttyyn sopimukseen. Kansalaiskeskustelu ja äänestyspäätös rakentuisivat konkretiaa, ei spekulaatiota vasten.

Lainsäädäntöprosessin näkökulmasta eduskunnalla on mahdollisuus hyväksyä Suomea koskevia kansainvälisiä velvoitteita enemmistöperiaatteella. Vaihtoehtoinen perustuslain 94 § (ks. myös 95 §) tarjoama tulkintakehys, joka on erityisesti NATO-jäsenyyden kaltaista ratkaisua arvioitaessa otettava huomioon, perustuu samaisen pykälän toiseen momenttiin:

Jos ehdotus velvoitteen hyväksymisestä koskee perustuslakia tai valtakunnan alueen muuttamista taikka Suomen täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa Euroopan unionille, kansainväliselle järjestölle tai kansainväliselle toimielimelle, se on kuitenkin hyväksyttävä päätöksellä, jota on kannattanut vähintään kaksi kolmasosaa annetuista äänistä.”

NATO-jäsenyyttä koskevaa päätöstä ei tulkittane Suomen täysivaltaisuutta koskevana päätöksenä NATO:n päätöksentekojärjestelmän konsensuslähtöisyyden tuntien [1], eikä jäsenyys vaikuttaisi Suomen valtakunnan alueeseen. Perustuslain muuttamisen näkökulmasta tilanne kuitenkin muuttuu, varsinkin kun otetaan huomioon, että Euroopan unionin jäsenyyden hyväksyntä tehtiin aikanaan supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä.

Tätä vasten ei lienekään yllätys, että NATO-jäsenyyteen nuivasti suhtautuvien puolueiden retoriikassa NATO-jäsenyyden rinnasteisuudesta EU-jäsenyyteen jaksetaan kernaasti muistuttaa, jopa tavalla, jossa NATO-jäsenyys nostetaan jälkimmäistä merkittävämmäksi kansalliseksi kysymykseksi. Toisaalta, on tässä perusteensa: mainitaanhan Euroopan unionin jäsenyys täydellisyysperiaatetta seuraten Suomen perustuslain ensimmäisessä, valtiosääntöä koskevassa pykälässä erikseen. Miksei siis NATO-jäsenyyttäkin? Lisäksi: siinä missä 1990-luvun alussa Suomi saattoi edetä länsi-integraatiossaan kansainvälispoliittisten myötätuulten saattelemana, etenee nyt koko Eurooppa vähintäänkin pienoista vastatuulta kohti; huomiot NATO-päätöksen poliittisesta painoarvosta eivät täten ole ”tuulesta temmattuja”.

Suomi – sotilaallisesti liittoutunut, mutta sotilasliittoon kuulumaton maa – omintakeista kansainvälistä politiikkaa kerrakseen!

Perustuslaillisena kysymyksenä jäsenyyssopimuksen hyväksyminen vaatisi taakseen 2/3 enemmistön eduskunnassa. Tätä taustaa vasten kannattanee seurata myös tarkkaan parhaillaan suunniteltavia lainsäädäntömuutoksia, joissa otetaan kantaa EU:n keskinäisen avunannon lausekkeeseen. Käytännössähän näillä muutoksilla myönnetään Suomen de facto sotilaallinen liittoutuminen ilman, että asiaa mainitaan perustuslaissa tavalla, joka viittaisi sotilasliiton jäsenyyteen. Suomi – sotilaallisesti liittoutunut, mutta sotilasliittoon kuulumaton maa – omintakeista kansainvälistä politiikkaa kerrakseen! Antaisiko lain muutos eduskunnalle mahdollisuuden käsitellä NATO-jäsenyyskysymystä tavanomaisessa lainsäätämisjärjestyksessä? [2]

Pelkän eduskunnan enemmistönkin saaminen NATO-jäsenyyden ilmentämän kansainvälisen velvoitteen hyväksymisen taakse tarkoittaisi käytännössä vähintään kolmen ison puolueen tukea (ainakin edellisten eduskuntavaalien tulosten voimasuhteiden pohjalta). Tämä taas tuskin olisi mahdollista ilman selvää käännettä kansalaismielipiteessä, varsinkin Suomen aihetta koskevan mielipideilmaston ja poliittisten valtasuhteiden suhdanneherkän nykytilanteen tuntien. Kansan mielipide vaikuttaa siis joka tapauksessa ratkaisevasti tilanteeseen – ja kansan tukeahan myös NATO-maat eittämättä jäsenyydeltä vaatisivat.

On vielä kolmaskin malli, nimittäin kansanäänestyksen järjestäminen eduskunnan ratifiointiprosessin jälkeen. Näinhän meneteltiin muun muassa Espanjassa, jossa NATO-jäsenyydestä järjestettiin kansanäänestys vuonna 1986 neljä vuotta NATO:n liittymisen jälkeen. Maailmanpoliittinen tilanne ja Espanjan geoekonominen asema Euroopan kartan läntisellä laidalla, avointen meriyhteyksien äärellä, ovat kuitenkin vertailukelvottomia Suomen kanssa.

Jälkijättöistä kansanäänestystä on vaikea perustella Suomen tapauksessa. Tällainen menettely, ainakin etukäteen luvattuna ja suunniteltuna, altistaisi Suomen eräänlaiseen turvallisuuspoliittiseen välitilaan poikkeuksellisen pitkäksi aikaa. Ei tarvitse kuin suunnata katseensa Britanniaan voidakseen päätellä, minkälaisia sisäisiä epävarmuustekijöitä (Suomen tapauksessa ulkoisista puhumattakaan) pitkälle tulevaisuuteen luvattuihin kansanäänestysprosesseihin ylipäätään liittyy. Lisäksi lienee selvää, että jo byrokraattinen inertia ja polkuriippuvuus tekevät aikaisemmin toteutetusta suurstrategisesta päätöksestä irtaantumisen vaikeaksi ja kivuliaaksi, oli kansalaismielipide aiheesta jälkijättöisesti mitä mieltä tahansa.

Nyt rämmitään ketterästi jähmeässä hetkessä.

Mediassa on kaikesta edellisestä huolimatta päätetty nostaa pienimuotoista kohua kommenteista, joissa poliittista päätöstä ehdotetaan loogisena askeleena ennen kansanäänestyksen järjestämistä. Näin tutkijan neutraalista näkökulmasta on vaikea yhtyä kyseiseen taustakohinaan, koska tällainen menettelytapa ja -järjestys vaikuttaa edellä esitettyjä argumentteja vasten varsin luontevalta; toisaalta sen poliittista vastuuta korostavien piirteiden, toisaalta kansalaisten päätöksenteon edellytyksille tärkeän tietoperustan takaavan järjestelyn ja etenemismallin johdosta.

Kansanäänestys ja kansainvälisten velvoitteiden hyväksyminen parlamentaarisessa järjestyksessä seuraavat luontevasti poliittista tahdonilmaisua. Ja tämä tahdonilmaus ei liene vankalla pohjalla ilman vähintään kolmen suurehkon puolueen tukea, kuten tuli jo todettua. Tämä on se Suomen sisäisen tilanteen sanelema realiteetti, kansalaismielipiteen eräänlaisena heijastumana, jota vasten poliittinen johto kysymystä harkitsee.

Ulkoiset realiteetit – Ruotsin rinnakkaisen prosessin tuottama dynamiikka, Venäjän mahdolliset reaktiot prosessin aikana ja NATO:n selkeä sisäinen kipuilu ja suunnan etsiminen – eivät tietysti millään lailla jo muutoinkin mehevänä lilluvaa soppaa laimenna. Päinvastoin. Juuri tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että ellei Suomenlahden länsipuolelta kajahda jymypaukkua, jatketaan Suomessa nyt selvästi valitulla Yhdysvaltain alueellista sitoutumista korostavalla toimintalinjalla aktiivisen NATO-jäsenyyttä (sisäisten ja ulkonaisten epävarmuuksien varjostamana) edistävän raiteen sijasta. Nyt rämmiään niin ketterästi kuin jähmeässä hetkessä voidaan. Toiminnanvapaus eittämättä säilyy. Vakauspolitiikan aktiivisen luonteen kanssa sen sijaan on vähän niin ja näin, riippuen tietysti hieman siitäkin, miten itse kukin aktiivisuuden käsittää. Sen kuitenkin tulisi olla poliittisella johdolla kirkkaana mielessä, että menneiden ikkunoiden sulkeutumista koskevien muisteloiden varaan ei viisasta ulkopolitiikkaa rakenneta, vaikka menneisyydestä oppia voi ja tuleekin ottaa.

Suomalainen NATO-keskustelu vaikuttaa monasti kiertävän sykleissä, keskittyen aina yhteen, laajemmasta kokonaisuudesta varsin irralliselta vaikuttavaan asiakysymykseen kerrallaan. Hiljattain jukaistun NATO-selvityksen kaltaiset hetket muodostavat tästä poikkeuksen, joskin niin vain jo taas keskustelemme lähinnä kahdesta aiheeseen sinänsä keskeisesti kuuluvasta yksityiskohdasta: Ruotsin ja Suomen kohtalonyhteydestä ja NATO-kansanäänestyksestä. Ja mitä kaikkea turvallisuuspoliittisesti relevanttia samalla hautautuukaan NATO-kysymyksen taustalle, sivustalle ja katveisiin!

Julkisessa NATO-keskustelussa on havaittavissa lievää flegmaattisuutta. Jäsenyyden puolustajat argumentoivat suostuttelevasti; ikään kuin jäsenyys puolustusliitossa ja sen hybridisotaisten hämäryyksien aikakaudella alati hahmottomammaksi muodostuvien turvatakuiden (mitä ”takuu turvasta” edes tarkoittaa nykyään?) piirissä takaisi ikuisen auvon; ikään kuin turvallisuutta koskeva politiikka päättyisi kuin seinään auvon takaavan kohtalonhypyn jälkeen.

Esimerkiksi kokoomus vaikuttaa puolueena pääsevän nykyisessä tilanteessa toisinaan argumentoinnissaan turhankin helpolla avoimesti NATO-myönteisenä puolueena. Vastaavasti vastustajat maalaavat puolustusliitosta yhtä lailla helposti karikatyyrin, jonka vietteet veisivät paitsi Suomen, myös koko lopun Euroopan mukanaan sotaisan varustelukierteen ja turvallisuusdilemmojen itseään toteuttavaan turmioon. Tällaista kaikkivaltaisen kohtalokasta, harmaana kartalle piirtyvän absoluuttisen turvattomuustyhjiön asemaa Suomella ei liene koskaan ollut – eikä tule olemaankaan. Varovaisuus ja harkinta toki edustavat käytännöllisesti viisaan ulkopolitiikan perustavia hyveitä – sisäpoliittisessa pelissä tämä hyve vain tahtoo helposti latistua nyansseista riisutuksi retoriseksi lyömäaseeksi.

Kansalaismielipiteen järkähtämättömältä vaikuttavaan selkänojaan on taas vastustajien puolella hieman liiankin houkuttelevaa tukeutua. Siinä vastustajat tosin lienevät oikeassa, että todistamisen taakka on vallitsevaan, toimivaksi osoittautuneeseen tilanteeseen muutosta havittelevilla – näin lienee aina demokratiassa ollut – mutta ei tämä sentään flegmaattisuutta omasta takaa ansioksi nosta. Tulevaisuus on takuulla, paitsi epävarma, myös jotain muuta, kuin mihin olemme tottuneet.

Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen dynamiikkaan ja vakauteen Suomen ja Ruotsin sotilaallisella liittoutumisella olisi luonnollisesti vaikutusta. Tällöin on kuitenkin helppo sortua oman aseman ylikorostamiseen alueellisen turvallisuusjärjestelyn eräänlaisena kulmakivenä. Itse asiassa NATO-kysymyksen maalaaminen tällaisilla eksistentiaalisilla sävyillä on itsessään hyvin ongelmallista – heiluteltiin tätä kohtalon pensseliä sitten missä leirissä millä sävyillä tahansa. On ollut myös hieman nurinkurista seurata myös joitain NATO:n sisältä tulevia väitteitä, joiden perusteella NATO:n Itämeren alueen puolustusvalmius jollain tavalla kiteytyisi – kaatuisi tai jämäköityisi – juuri Suomen ja Ruotsin tulevien päätösten mukana. Mitä tällainen puolustusliiton ulkopuolisten jäsenten päätösten varaan alueellisen pelotteen uskottavuutta asetteleva kanta kertoo NATO:n strategisesta otteesta ja sen kauskantoisuudesta? Mitä johtopäätöksiä Suomessa ja Ruotsissa tulisi tällaisen kohtalonyhteyden esiin nostamisesta vetää?

Reaalipolitiikan vaatiman käytännön viisauden taidon kysyntä ei lopu päätökseen NATO-jäsenyydestä – kenties päinvastoin; oli päätös mikä tahansa, sen jälkeen turvallisuuspolitiikan uuden suunnan käytännön maaston raivaamistalkoot ja asemoitumisvaateet vasta käynnistyvätkin toden teolla. Inkrementaalinen yhteistyön tiivistäminen lännen, erityisesti Ruotsin ja Yhdysvaltain suuntaan, on aivan toisen tason harjoitus tähän nähden. Takki auki asteleminen ”päätöksenteon ytimeen” ja ”arvoyhteisön” hellään huomaan ei ole tyyli, joka sellaisenaan ilmentäisi strategista viisautta ja käytännön harkintakykyä, vaikka tällainen uskon hyppy eksistentiaalista tyydytystä kenties hetkellisesti tarjoaisikin.

//

[1] Edit 1.6.2016: James Mashirin (2013) mukaan operatiivista johtosuhdetta NATO:n operaatioiden yhteydessä koskevien järjestelyiden voi toisaalta katsoa tuovan Suomelle siinä määrin ”täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa” kansainväliselle toimielimelle, ettei tilanne ole ratkaistavissa nykyisen perustuslain puitteissa perustuslailliseen relativismiin lipsumatta – perustuslakia olisi siis tältä osin muutettava.

[2] Edit 1.6.2016: lainsäätämisjärjestyksen suhteen vallitseva käsitys lienee, että NATO-jäsenyys tulisi hyväksyä eduskunnassa supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä, eli 2/3 enemmistöllä. Tämä heijastelisi myös NATO:n poliittisia vaatimuksia jäsenyydelle: jäsenehdokkaan suurimpien poliittisten puolueiden ja kansan tuen selkeää osoittamista jäsenyyden takana. Pelkän määräenemmistön saavuttaminen eduskunnassa ei välttämättä tätä tukea yksiselitteisesti osoittaisi. (Ks. esim. edellä mainoittu James Mashirin blogikirjoitus vuodelta 2013; myös Honkasen ja Kuuselan kirjoitus sekä Naton Aika.)

[3] Tähän kiinnittää huomiota myös turpo-bloggari Janne Riiheläinen kansanäänestyskysymystä käsittelevässä kirjoituksessaan. Myös Riiheläisen ehdotus eräänlaisesta hallitukselle neuvottelumandaatin antavasta kansanäänestysasetelmasta on mielenkiintoinen. Kansanvallan näkökulmasta tällainen järjestely olisi kuitenkin vahvasti eduskuntavaalien antaman mandaatin kanssa päällekkäinen ja tätä kautta vaarassa laajeta yleisesti hallituksen luottamusta mittaavaksi välikansanäänestykseksi (koska äänestys ei itsessään koskisi selvää, tiettyyn päätökseen kohdistuvaa neuvoa-antavaa asetelmaa).

Sotapelien mekaniikkaa ja turvallisuustyhjiöiden imua

Pitkän linjan yhdysvaltalainen RAND-ajatushautomo julkaisi hiljattain raportin NATO:n Baltian puolustusvalmiutta arvioineen pitkähkön sotasimulaatiosarjan tuloksista. David Shlapakin ja Michael Jonsonin nimissä kirjattu raportti herätti Yhdysvaltalaisen keskustelun ohella pienimuotoisen kohun tällä Pohjolan harmaudenkin keskellä. Raportin johtopäätökset NATO:n sotilaallisen pelotteen uskottavuudesta Baltiassa johtivat vastustamattoman houkuttelevalta vaikuttaviin otsikkoihin: ”Raju arvio: Venäjä voisi vallata Baltian vain 36 tunnissa”. Yhdysvalloissa Zbigniew Brzezinski herätteli senaattia vieläkin hälyttävimmillä arvioilla.

Samoihin aikoihin on uutisoitu BBC:n dokumentista, jossa esiteltiin televisiokatsojille dramatisoidussa muodossa vastaavanlaisia Brittien sotapelejä (en ole itse dokumenttia nähnyt, joten johtopäätökseni siitä perustuvat toisen käden lähteisiin). Myös Brittien simulaatioharrastuksien keskiössä oli ilmeisen tulenaraksi leimattu Baltian tilanne. Toisin kuin RANDin mittavaan Venäjän maahyökkäykseen perustuvassa skenaariossa, Brittien pelit perustuivat hybridisodankäynnin varaan rakennettuun hypoteesiin, jossa Venäjä pyrkisi Ukrainan tavoin provosoimaan Baltian maiden venäjänkielisiä vähemmistöjä ja tätä kautta koettelemaan lännen päättäväisyyttä askel askeleelta etenevään eskalaatiodominanssiinsa luottaen. Siitä sitten pelit ilmeisesti etenivät ydinaseiden vaihtoon saakka Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä – ei näemmä paljoa painanut ydinaseiden käyttötabu näiden sotapelaajien selkärangassa.

Sotapelien pyhä yksinkertaisuus

RANDin simulaatioista laaditussa raportissa esitetään ykskantaan, että nykyisillä voimasuhteilla ja valmiuksilla Venäjä voisi pelin suljetun skenaarion puitteissa halutessaan vyöryä Tallinnan ja Riikan liepeille viimeistään 60 tunnissa. Brzezinski puhui vieläkin napakammin yhdestä päivästä. Tässä vaiheessa on syytä painottaa termejä ”suljettu” ja ”skenaario”. Kuten sosiaalisessa mediassa Pohjolan ja Itämeren alueen turvallisuuspolitiikkaa aktiivisesti kommentoiva Edward Lucas vihjaa kriittisessä kommentaarissaan, on RANDin sotapelien alkuasetelma ja simulaatiossa huomioidut muuttujat rajattu alueellisen turvallisuuspoliittisen dynamiikan kokonaisuuden huomioiden varsin pelkistävään muottiin (ilmeisesti jopa sotapelien genreä vasten tarkasteltuna).

Lucasia, joka on jo pitkään painottanut Suomen ja Ruotsin merkitystä lännen ja NATO:n koillisen sektorin puolustuksen kokonaisuudelle (ja suositellut avoimesti Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyttä), kismittää erityisesti Pohjoismaiden jättäminen RANDin skenaarion ulkopuolelle. Lucasin mukaan Baltian turvallisuudesta puhuminen ilman Suomea ja Ruotsia on ”perverssi” ajatus.

Sam Gardiner puolestaan kritisoi voimakkain sanankääntein sotapelin maavoimien ympärille rakennettua logiikkaa ja metodologiaa, jossa ei oteta huomioon esimerkiksi merialueiden hallintaan liittyviä kysymyksiä ja meritaisteluiden roolia ylipäätään. Puhtaasti sotilaallisen logiikan ulkopuolelta on lisäksi ihmeteltävä, kuten Risto Volanen blogissaan tekee, mikä mahtaisi olla Venäjän laajempi strateginen tavoite tilanteessa, jossa Baltian maihin kohdistuva laajamittainen sotilaallinen provokaatio mitä ilmeisimmin johtaisi sille tärkeän kauppa- ja energiapoliittisen väylän menettämiseen Tanskan salmien sulkeuduttua (tähän vastaväitteenä kai voisi esittää, että Venäjä toki hakee jatkuvasti vaihtoehtoisia väyliä talousvirtojensa ylläpitämiselle).

Edellistä ”Tanskan salmet” -muuttujaa näkee ylipäätään turhan harvoin Itämeren aluetta vasten kyhätyissä skenaarioissa. Toisinaan vaikuttaa siltä, että Suomen turvallisuuspoliittisesta keskustelusta hahmottuvan maailman rajat loppuvat jonnekin Karlskronan tienoille. Globaalien keskinäisriippuvaisuuksien, pakolaiskriisin ja ulkopolitiikan taloudellistumisen aikakautena tällaiset hahmotelmat vaikuttavat yksinkertaistavilta. Yhtä hyvin voisi tietysti kysyä, miten Venäjä RANDin raportin kuvailemassa tilanteessa kuvittelisi hallitsevansa valtaamiansa alueita, jos se kokee hankaluuksia jo venäläismielisempänä pidetyn Krimin kohdalla?

Yhtä lailla oudoilta vaikuttivat RANDin raportissa esitetyt väitteet, joiden mukaan Yhdysvaltojen ja NATO:n ydinasepelote perustui kylmän sodan loppuun saakka massiivisen vastaiskun opille. Tosiasiassa tämä Dullesin ja Eisenhowerin lempilapsi hylättiin viimeistään Kennedyn kaudella (yhtä hassua tähän nähden oli, ettei ydinaseiden vaikutus ilmeisesti edes mahtunut RANDin pelin kehyksiin). Itse asiassa Venäjän nykyinen ydinaseoppi muistuttaa huomattavan paljon Yhdysvaltojen ja NATO:n 60-luvulta eteenpäin omaksumaa joustavan vastaiskun oppia siihen kylmän sodan loppupuolelle tultaessa kehitettyine rajoitetun ydinsodan konseptioineen. Tähän liittyen on hyvä muistaa, että myös NATO:n sisällä käydään tällä hetkellä melko suorapuheista debattia liittokunnan ydinasepelotteen ja -kyvykkyyksien kehittämisestä Euroopassa vastauksena Venäjän ydinasesapelin kalistelulle. Puola on avoimesti ilmoittanut olevansa valmis Yhdysvaltain ydinaseiden sijoitteluun tämän alueella ja niiden hallintaan NATO:n ydinasejakopolitiikan puitteissa. Ajatukseen suhtauduttaneen edelleen varsin varauksellisesti useissa NATO:n läntisissä jäsenmaissa, kuten Norjassa ja Benelux-maissa (vaikka näistä Belgia osallistuukin ydinasejakoon).

RANDin kaksipaikkaisessa (Yhdysvallat ja Venäjä) sotapelissä siis hypätään verkostokeskeiselle sodankäynnille ominaisten matalamman intensiteetin eskalaatioportaiden ja vihreiden miesten tupsahteluvaiheiden yli suoraan Venäjän laajojen maajoukkojen keskittymien varassa tekemään yllätyshyökkäykseen. Tämä ei tietysti anna kovin mairittelevaa – eikä ehkä todenmukaistakaan – kuvaa lännen tiedustelutoiminnan tasosta, kuten Lucas edellä mainitussa kirjoituksessaan toteaa. RANDin 18 kuukautta kestäneiden sotapelien tausta-asetelma vaikuttaa näin lepäävän sen oletuksen varassa, että Venäjällä ei olisi mitään ongelma (poliittisista pidäkkeistä puhumattakaan) suorittaa mittavaa maavoimin toteutettua yllätyshyökkäystä. Edun ja ylivoiman saavuttamiseen pyrkivään yllätykseen tietysti riittää jo sekin, että tiedustelutietojen havaitsemiin signaaleihin (joukkojen keskittämiset esimerkiksi sotaharjoituksen nojalla) ei haluta poliittisista, psykologisista tai muista syistä uskoa. Ehkä tämän kuilun polemisoiminen oli Venäjän karikatyyrinomaisen riskinottokyvyn esittämisen ohella yksi sotapelin tuloksien raportointia ohjanneista motiiveista.

Tässä mielessä Brittien simulaation taustaoletukset vaikuttavat hahmottavan konfliktidynamiikkaa laveammin. Siinä kysytään, kuinka päättäväisesti lännessä ollaan valmiita vastaamaan ulkoa lietsottuun separatismiin siihen liittyvine informaatiovaikuttamisineen? Baltit tuskin ovat tyytyväisiä brittienkään sotapelien lähtöasetelmista, joissa ensiksi mainittujen maiden venäläisvähemmistöt esitetään jonkinlaisena hallitsemattomasti kytevänä hybridisodan troijalaisena tai katalyyttinä. Ylipäätään kovalla rytäkällä julkiseen keskusteluun temmatut sotapelit niiden selvästi alarmistisine sävyineen saattavat jopa luoda kuvaa Baltian maista eräänlaisina NATO:n vaillinaisjäseninä – ainakin niin pitkään kun johtopäätökset pysyvien joukkojen ja kaluston sijoittamisineen tulevat toteutetuksi.

Tämä herättää kysymyksen: kenelle esimerkiksi RANDin raportin viesti lopulta oli suunnattu? Kenties se lähti sittenkin vaalikamppailun keskellä elävälle kotiyleisölle Yhdysvalloissa – ovathan kysymykset Yhdysvaltain liberaalin internationalismin tulevaisuudesta nousseet toisinaan sivujuonteeksi tässä härskeihin mittasuhteisiin nousseessa mediaspektaakkelissa.

Sotapelien tuloksista julkisuudessa vedetyt johtopäätökset ei-toivottuine heijastevaikutuksineen eivät kuitenkaan ole pelinjärjestäjien hallinnassa. Yleinen alarmismi lisäntynee pelien julkisuuskäsittelyn johdosta. Monille tämä tietysti tulee näyttäytymään pieneltä hinnalta, jos ilmapiiri samalla lisää sotilaallisen varustautumisen ja varautumisen tasoa. Turvallisuusparadoksin makua tilanteessa joka tapauksessa on – ja jonkin verran 1970-luvun puolivälistä eteenpäin Euroopassa kiristyneiden sotilaspoliittisten tunnelmien toisintoa.

NATO:n näkökulmasta on vaarana myös liittokunnan sisäisten paineiden ja epäluulon kasvu. Baltian maiden kollektiivinen puolustus sekä näihin kohdistuvien uhkakuvien toistuva jäsentyminen alati hahmottomampien hybridiuhkien kautta on ollut NATO:ssa tiivistyvän debatin kohteena jo pidempään. Tämä keskustelu saattaa kuin huomaamattaan toimia itseään toteuttavana ennustuksena. Vaarana on, että siinä sivussa korkean tason poliittiset vakuuttelutkin alkavat kääntyä itseään vastaan.

Tulkintoja Venäjän intentioista

Jätän sotapelien sisäisen logiikan sekä niiden taustalta avautuvien tarkoitusperien tarkemman arvioinnin aiheesta paremmin tietäville (omat simulaatioharrastukseni olen jättänyt kernaasti Football Manager -pelisarjan tasolle). Sotapelien simulaatioasetelmien taustalta avautuu kaksi mielenkiintoista Suomenkin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun liittyvää teemaa. Ensimmäinen niistä koskee ikuisuuskysymystä: miten tulkitsemme Venäjän intentioita? Intentioista tehtävät tulkinnat puolestaan ovat yhteydessä tulkinnan esittäjän laajempiin maailmankuviin ja käsitykseen kansainvälisten suhteiden luonteesta, mikä taas palautuu käsityksiimme Itämeren alueen turvallisuusdynamiikan olemuksesta. Näitä kysymyksiä tarkastellaan usein turhauttavan pinnallisella tasolla.

Aloitetaan Venäjästä tehdyistä tulkinnoista. Jaan tulkintojen ja maailmankuvien yhteyden karkeasti kahteen kastiin – offensiivisiin ja defensiivisiin luonnehdintoihin. Käsitteet toimivat tässä karikatyyrinomaisina analyysin välineinä, ei selkeärajaisina kategorioina, joiden varassa olisi edes mielekästä lähteä karsinoimaan yksittäisiä ihmisiä, korkeintaan näiden esittämiä argumentteja. Lisäksi käsitteet sulkevat esimerkiksi sisäpoliittiset motiivit tarkastelun ulkopuolelle.

Etenkin RANDin sotapelin kehystarinaa ohjaa varsin selkeä ennakkokäsitys offensiivisesta ja opportunistisesta Venäjästä, joka havittelee päämäärätietoisesti sen 1990-luvun alusta eteenpäin menettmäänsä suurvaltastatusta ja sen ilmentämän vaikutuspiirin hallintaa:

To the extent that Moscow believes that NATO poses a threat to its ability to exercise necessary influence along its periphery, the presence of the Baltic NATO members along its borders may well seem unacceptable.

Venäjää ei siis kuvata defensiiviseksi, status quon vahvistamiseen pyrkiväksi peluriksi. Sen sijaan Venäjän ”offensiivinen olemus” eräällä tavalla ”purkautuu” kuvauksessa alueellisen tason sotilaallisena opportunismina kohdistuen sen tavoitteleman vaikutuspiirin heikoimpaan lenkkiin (lue: Baltiassa ei ole Venäjälle mitään itsetarkoituksellista).

Mitään yksiselitteistä vastausta Venäjän pitkän tähtäimen aluepoliittisten intentioiden arvuutteluun ei julkisen keskustelun sekä avoimen lähdeaineiston pohjalta tietysti saada. Venäjän kyvykkyyksistä verkostomaisen sodankäynnin joustavien keinojen hyödyntämiseen sen sijaan vaikuttaa vallitsevan läntisissä arvioissa jo melko laaja yhteisymmärrys, kuten Münchenin turvallisuuskokouksessa käydyt varsin avoimet keskustelut aiheesta vaikuttavat osoittavan. Tässä suhteessa Brittien skenaarioviritykset vaikuttavat osuvan tarkemmin maaliin.

Tulkintaongelmilta ei tietysti tällöinkään vältytä. Talous-, energia ja väestöpolitiikan sekä disinformaation kautta vaikuttamisesta on vielä melkoisesti matkaa järeämpiin, suoran sotilaallisen vaikuttamisen keinoihin. Nopeasti ajateltuna Ukrainan tapahtumat antavat syytä tulkita edellisen etäisyyden olevan varsin lyhyt. Toisaalta Ukrainan tilanteen jähmettyminen sekä siihen liittyvät hallitsemattomat piirteet voivat antaa sytykettä tulkinnalle, jonka mukaan etäisyys on kasvamaan päin.

Intentioiden ja uhkakuvien tulkinta on nykyisessä poliittisessa tilanteessa tarkkaa ja kriittistä silmää vaativaa puuhaa. Poliittiseen kielenkäyttöön kohdistuva tarkkuus ja varovaisuusharkinta sellaisten voimien äärellä, joiden dynamiikka ei ole edes puolittain toimijan itsensä hallittavissa – varsinkin pienvaltioiden kohdalla –, on kuitenkin syytä erotella hyssyttelystä. Vaikutusvaltaiselta tasolta esitetyt tarkkarajaiset ja osoittelevat uhkakuvapohdinnat ovat vakavia puhetapahtumia ja jo tällaisenaan konkreettisia, maailmaa muuttavia tekoja. Niihin tulee vastata myös omasta takaa välittömillä käytännön johtopäätöksillä, joiden toteutus ei tietysti ole demokraattisessa järjestelmässä ja moniulotteisten liittolaissuhteiden verkostossa mikään läpihuutojuttu – valtiot eivät tässäkään suhteessa ole saaria.

Pelkästä ääneen päästelemisen ilosta ei kannata itseään turvallisuuspoliittiseen nurkkaan pakottaa. Reipashenkisten kansalaisten sosiaalisen median siimeksessä päästelemät #turpo-höyryt ovat tietysti asia erikseen, eikä siinä mitään. Valtioviisaus kuitenkin elää näistä keskustelutalkoista erillään.

Itämeren turvallisuus mekaniikkana – tyhjiöitä ja varaventtiileitä

Eivät kansainväliset suhteet tietysti offensiivisen ja defensiivisen realismin maailmankuviin tyhjene. Taustalla lymyää, edelleen valtiolähtöisissä asetelmissa pysyen, koko joukko kansainvälisten normien, käytänteiden ja keskinäisriippuvuuksien yhdenmukaistavista vaikutuksista muistuttavia liberaalin institutionalismin ja konstruktivismin sävyjä.

Näiden maailmankuvien varassa tuskin sotapelejä rakennettaisiinkaan, vaikka ei liberalistin maailmakaan sentään aivan vallaton ole. Joka tapauksessa ajatus keskinäisriippuvaisuuksien vipuvarrella ”oikealle” transition raiteelle kammetusta Venäjästä näyttää parin viimeisen vuoden aikana tulleen elävältä haudatuksi. Hautajaisseremoniat ovat suoritettu kaikessa hiljaisuudessa – tai jääneet tyystin pitämättä. Liberaalin optimismin aikakausi jätti kuitenkin jälkeensä melkoisen jäämistön aloitteita, sitoumuksia, investointeja (niin konkreettisia kuin henkisiäkin) ja energiapoliittisia kytköksiä. Näiden vietteiden uudelleensuuntaaminen lienee aikamme turvallisuuspolitiikan ydinkysymyksiä, vaikka sotapelien kehyksiin ne eivät istuisikaan. Realismin vinkkelistä valtapolitiikkaa on helpompi käsitellä hieman lineaarisemmin hahmottuvassa muotissa.

Valtioiden rajoihin ja valtioiden käytössä olevaan raakaan rautaan katseensa kiinnittävä realistinen tarkastelukehikko ohjaa näkemään kansainvälisen politiikan newtonilaisen mekaniikan kaltaisena rakenteena. Tähän viittaavat ”tyhjiöiden”, ”pidäkkeiden” ja ”imujen” kaltaiset metaforat. Toimijat toisin sanoen vaikuttavat rakenteelliselta tasolta ohjattuina pelureina, joita kokonaisuuden asettamat mahdollisuudet ja voimasuhteet liikuttelevat kuin automaattisesti. Oikeanlainen heittäytyminen näiden voimien mukaiseen ryhtiin pelkistää katsannon käsityksen toimijuudesta.

Ajatus sotilaallisista tyhjiöistä edustanee tyyppiesimerkkiä edellä kuvastusta mekanistisuudesta. Valtion B alueella havaittava tyhjiö (tai tulkinta tyhjiön olemassaolosta) esitetään riittävänä, kenties jopa välttämättömänä syynä valtion A sotilaalliseen hyökkäykseen kyseistä tyhjiötä kohti. Aivan summittaisesti valtiot eivät tietysti tyhjiöitä kohti suuntaudu – tyhjiöihin hakeutuminen lienee katsannossa lähinnä alueellisten ja sitä suurempien valtojen yksinoikeutta.

Andrew Michtan artikkeli reilun vuoden takaa tarjoaa malliesimerkin tällaisesta päättelystä. Michtan argumentin voi tiivistää ajatukseen, jossa sekä NATO:n heikko valmius Baltian puolustukseen että Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus tuottavat Itämeren alueella Venäjän automaattista offensiivia itseensä vetävää imua. Michta linkittää Baltian maiden puolustuksen uskottavuuden Suomen ja Ruotsin asemaan:

…decisions by Sweden and Finland … will be critical to devising a credible deterrent posture along the entire NATO northeastern flank, and ultimately to the collective defense of the Nordic/Baltic/Central European region.

Puhtaasti kansallisten intressien näkökulmasta Michtan johtopäätös näyttää yllättävältä: Suomen ja Ruotsin tulisi antaumuksella liittyä puolustusliittoon, joka on saman argumentin mukaan jättänyt jo nykyisten jäsentensä puolustuksen retuperälle, tässä tapauksessa häilyviltä vaikuttavien kumppanimaiden poliittisten suhdanteiden varaan. Mitä maailmankuviin ja turvallisuuspolitiikan mekanistiseen ymmärtämiseen tulee, muistuttavat Michtan artikkelin ja RANDin raportin taustapremissit vahvasti toisiaan: Venäjä siis esitetään opportunistisena turvallisuustyhjiöt täyttävänä alueellisena valtana.

Michtan tulkinnassa Suomen ja Ruotsin etumerkitön turvallisuuspoliittinen status muodostaa turvallisuustyhjiön siinä, missä kovan ja pysyvän raudan puute Baltiassa. Defensiivisen realistin näkökulmasta alueen turvallisuuspoliittinen mekaniikka kulkee sen sijaan paineiden tasaamisen, ei purkautumisen suuntaa. Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus toimii tällöin alueellisia jännitteitä purkavana varaventtiilinä. Tämän varaventtiilin olemassaoloa Venäjä ei halua kompromentoida. Tällaisia ajatuksia ovat esittäneet esimerkiksi Daniel Larison ja Will Moreland. Venäjää ei tällöin tulkita automaattisesti offensiivisena valtava, vaan sen toiminta saattaa Ukrainan sodasta ja Krimin valtaamisesta huolimatta näyttäytyä laajempaa alueellista turvallisuusdynamiikkaa vasten defensiiviseltä. Defensiivisen toimijan voimankäyttöä eivät tällöin ohjaa tyhjiöiden tuottamat ”opportunismin hetket”, vaan pikemminkin pelko ja tätä ruokkivat provokaatiot, jollaiseksi esimerkiksi Moreland Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyden nykytilanteessa (tai vuoden 2015 alun tilanteessa) laskisi.

Tätäkin keskeisempi johtopäätös lienee kuitenkin se, että ”puhtaan raudan” sijasta vastapuolen oletetaan defensiivisen mekaniikan kuvastossa olevan alttiimpi myös ulkopoliittisille signaaleille. Tämä rikastaa kuvaa Itämeren alueen ja Pohjolan vakauspolitiikan piirteistä sekä esimerkiksi Suomen toiminnanvapauden ulottuvuuksista. Tämän tasapainopolitiikkaa korostavan maailmankuvan pohjalta myös Suomen ja Ruotsin välinen puolustusyhteistyö sekä toisaalta Suomen NATO-suhde on jo sellaisenaan nostettavissa alueellisen vakauspolitiikan välineiksi ja elementeiksi. Offensiivisen realismin mukaisessa tulkinnassa mekanismi on pienen valtion näkökulmasta huomattavasti pakottavampi – kuten on sen pohjalta johdettu viholliskuvastokin.

Johtopäätöksiä Suomen kannalta

Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on toisinaan tavattu argumentoida, että Baltian maiden NATO-jäsenyys on toistaiseksi toiminut Itämeren alueen turvallisuuspoliittisen vakauden ja tätä kautta välillisesti myös Suomen turvallisuuden takuuna. Päätelmä perustuu houkuttelevaan kontrafaktuaaliin: ilman balttien NATO-jäsenyyttä Itämeren turvallisuusympäristö olisi jo tovi sitten heilahtanut jännitteiden kierteeseen. Tässäkin vaanii taustalla offensiivinen maailmankuva ja tämän mukaiset tulkinnat Venäjästä valtiona tai olemuksena.

Sinänsähän NATO-jäsenyys ei ole tehnyt Baltian maita immuuniksi hybiridivaikuttamiselle ja turvallisuusongelmille, mistä vuoden 2007 pronssisoturikiista kyberhyökkäyksineen käynee hieman kauemmaksi kantavana esimerkkinä. RANDin raportin johtopäätökset vaikuttavat paradoksaalisesti vain vahvistavan tätä tulkintaa – NATO ei ole mikään automaattista auvoa tarjoava turvallisuuskeijukainen, vaan elävä ja yhtä lailla muiden vastaavien instituutioiden kanssa identiteetistään ja tarkoituksestaan kädenvääntöä käyvä organismi. Merkittävää on se, että RANDin raportin johtopäätökset asettavat kyseenalaiseksi edellisen argumentin NATO-jäsenyyden automaattisesti vakauttavasta vaikutuksesta, vaikka jäsenyys yleistä selkeyttä turvallisuuspoliittisten sidoksien etuliitteiden valossa edistäisikin.

RANDin raportin tarkoituksena tuskin on ollut esittää Baltian maiden NATO-jäsenyyden merkitystä tässä valossa. Raportin tarkoitusta lienee pikemminkin syytä tulkita NATO:n sisäiseen sekä erityisesti yhdysvaltalaiseen keskusteluun viritetyltä puheaktilta, jolla pyritään herkistämään kotoista kohdeyleisöä jäsentämään tarkemmin ja painokkaammin NATO:n koillisen lohkon pelotteen toimivuuteen kytkeytyviä haasteita ja vaateita. Kollektiiviseen puolustusvelvoitteeseen kiteytyvän pelotteen uskottavuushan pyrkii juuri siihen, ettei liittokunta ylipäätään ajaudu tilanteeseen, jossa pelotteen toiminta tulisi käytännössä punnittavaksi.

Ajatus nimenomaan Baltian – ei Suomen tai Ruotsin – muodostamasta sotilaallisesta tyhjiöstä, jonka kautta Venäjän automaattisena oletettu revisionismi tavallaan pääsee ”purkautumaan”, ei kuitenkaan mairittele sen enempää NATO:a kuin Baltian maitakaan. Tässäkin mielessä Baltiassa läntisen arvoyhteisön eturintaman takalinjoilla tehtailtuihin sotapeleihin sekä näiden pohjalta televisioituihin dramatisointeihin hybridivaikuttamisen skenaarioineen suhtauduttaneen vähintäänkin nuivasti. Suomen ja Ruotsin kannalta sotapelien maalaama tilannekuva vaikuttaisi ensisijaisesti vahvistavan argumenttia kansallisen puolustuskyvyn kehittämisen ensisijaisuudesta – voidaanhan skenaarion taustalta hahmotettavista premisseistä johtaa ajatus, jossa Venäjän offensiiviseksi tulkittavat intentiot kohdistuvat ensimmäisessä aallossa hybridivaikuttamiselle kaikkein altteimpina näyttävien NATO:n jäsenten suuntaan.

Joka tapauksessa – ja edelleen puhtaasti sotapeleistä esitettyjen johtopäätösten ohjaamana – NATO vaikuttaa elävän sen sorttisessa käymisvaiheessa, että jäsenyyshakemuksen jättäminen tässä ja nyt vastaisi temppuna melkoisen vauhdikkaasti liikkuvan junan kyytiin hyppäämistä. Aivan paikaltaan hyppyä ei kuitenkaan haluta tehdä, kuten tulevan NATO-selvityksen laatimisesta voimme päätellä. ”No koska sitten on sopiva aika?” ”Minusta olisi pitänyt liittyä jo silloin ja silloin.” Ensimmäinen on väärä kysymys, jälkimmäinen kelvoton vastaus. Nykyhetkessä tehtäviä poliittisia päätöksiä ei liene viisasta muotoilla sen mukaan, mitä joskus on jätetty päättämättä, vaan nykyhetkestä avautuvia perusteita vasten.

Tarjoaako siis edellä käsiteltyjen sotapelien tulokset sytykkeitä Pohjolan NATO-skeptikoille? Miksi Suomen (ja Ruotsin) tulisi asettaa itsensä alttiiksi raportin ilmentämille liittokuntapolitiikan satunnaistekijöille heittäytymällä hybridiuhkien varjoissa muotoaan hakevan kollektiivisen puolustusvelvoitteen uskottavuuden etuvartioon Baltian maiden tavoin? Tässä yhteydessä voimme muistella tasavallan presidentti Sauli Niinistön puoli vuotta sitten suurlähettiläspäivillä esittämiä näkemyksiä Baltian puolustuskysymyksestä:

Aina silloin tällöin kuulemme ajatuksia, joissa Suomelle hahmotellaan jonkinlaista osavastuuta Baltian puolustuksesta. Olen kuitenkin joutunut tässä asiassa olemaan aika tarkka. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi ei ole asemassa, jossa se voisi antaa muille sellaisia sotilaallisia turvatakuita, joita sillä itselläänkään ei ole. Emmekä ole suurvalta, jolta ”amisioonia” piisaa jaettavaksi omasta takaa.

Niinistön sanomisia taidettiin tuolloin tulkita niinkin, että nyt Suomi vetäytyy tyystin kuoreensa ja lyö laimin muun muassa EU:n kautta määrittyvät solidaarisuusvelvoittensa. Tällaista vastuun pakoilua Niinistö ei mielestäni esittänyt. Kyse oli turvatakuiden antamisesta, sekä tätä kautta – näin tulkitsen – ennen kaikkea näkemyksestä, jossa korostuu juuri Yhdysvaltojen sitoutuminen Itämeren alueen turvallisuuteen. Siis sen suuntaisesta päättelyketjusta, joka ei enää ole kovin kaukana RANDin raportista nousevista johtopäätöksistä.

Poteropolitiikka vaikuttaa huomattavasti houkuttelevammalta maailmassa, jossa mittavat maavoimien keskittymät vyöryvät eteenpäin nimenomaan liittokuntapolitiikan etuliitteiden mukaisesti väritettyjen karttojen tuottamia ”imuja” (lue: heikoimpia kohtia offensiivisen realismin mukaisesti automaattisesti hyödyntäen), ”tyhjiöitä”, ”etumaastoja” ja valtioiden fyysisiä rajoja myötäillen. Tähän nähden Suomen käytäntöperustainen yhteistyön syventämiseen pyrkivä turvallisuuspolitiikka vaikuttaa aidolta vaihtoehdolta, ainakin toistaiseksi – jossainhan sen yhteistyön syventämisen ja de facto liittosuhteen rajakin kulkee (oli kyse sitten NATO:sta, Yhdysvalloista tai Ruotsista).

Tässä ollaan tietysti niin perustavien kysymysten äärellä, ettei liene rehellistä edes olettaa sotapelien tietoisesti todellisuutta pelkistävän luonteen antavan kattavia vastauksia siihen, mitä alueellisten sotilaallis-taloudellisten etumaastojen keskellä ja katveissa eläminen kaikessa kompleksisuudessaan 2020-luvulle tultaessa tarkoittaa. Karikatyyrinä tällaiset skenaariot – niiden taustalta hahmottuvat piinkovan realismin sävyttämät maailmankuvat – kuitenkin helposti kääntyvät niiden harrastamista ohjaavia poliittisia tavoitteita vastaan. Tunteellista alarmismia ja kovan voimapolitiikan paluuta haikailevia äänenpainoja ne lisäävät varmasti, kuten myös näitä vastaan käyviä tyynnytteleviä puheenvuoroja. Yksi asia kuitenkin lienee varmaa: hyssyttely on näistä pohdinnoista ja niiden taustalta löytyvistä panoksista kaukana.

Ulkopoliittista ongelmanratkaisua

Tulkinnat presidentti Niinistön suurlähettiläspäivien turvatakuita koskevista pohdinnoista ovat sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa vakiintumassa suuntaan, jossa Niinistön katsotaan yksiselitteisesti hylänneen EU:n turvatakuiden merkityksen. Puheen tarkemman luennan pohjalta voi toki huomata, että Niinistö lienee pyrkinyt lähinnä ruotimaan jo käytyä keskustelua siitä, miten pitkälle Suomi voi nykyisten sitoumuksiensa, valmiuksiensa ja verkostojensa kautta kiinnittyä Baltian puolustukseen. Piikki vaikuttaa lähteneen myös niiden Suomen NATO-jäsenyyttä maanittelevien puheiden suuntaan, joissa EU:n solidaarisuusvelvoitteiden käytännön sisältöä on tavattu mittailla muun muassa oliiviöljylitroissa. Toisaalta sanomaan liittyy niinkin ilmeinen viisaus – näin tulkitsen – kuin NATO:n ja Yhdysvaltain läsnäolon merkityksen korostaminen, jonka korvikkeeksi ei ole realistista Suomea ajatella.

Mutta mutta… Sen lisäksi, että asiat ovat miten ne ovat – Suomen geostrateginen ja talouspoliittinen asema ei ole irrotettavissa Itämeren turvallisuuskompleksista ja Itämeren avoimuudesta esimerkiksi kauppaliikenteelle – asiat ovat myös sitä, miltä ne näyttävät. Nyt täältä lähtee viesti asteittain kuoreen vetäytyvästä valtiosta. Baltian maat vastanokittelevat tänne palloja, jotka tuskin ovat täälläkään täysin hallussa olleet. Syntyy kuva puolustusajattelusta, jossa Suomen intressit pyritään imemään maailman virroista takaisin Suomen rajojen sisälle muodostuvaan turvallisuustyhjiöön (jollaista ei tietysti enää nykymaailmassa ole, kuten pakolaiskriisi jälleen meitä hyvin muistuttaa). Mutta tämä on kaikki puheteoista vedettyä kuvastoa ja tulkintaa. Kulissien takaiset sitoumukset, vannomiset sekä ihan käytännön teot ovat sitä materiaalia, joka viime kädessä ratkaisee myös lähialueita koskevien suhteidemme sisällön ja suunnan.

Ehkä mielikuvapolitiikan vaikutukset tulisi huomioida nykyistä kirkkaammin. Käytännössä tämä tarkoittaisi puheenvuoroja, joissa huomio kiinnitettäisiin positiivisiin tekoihin pois spekulaatioista sekä suurpoliittisesta kontekstista irrotetuista skenaarioista. Suomen ja Ruotsin Itämeren alueen puolustusyhteistyön merkityksestä käyty keskustelu on eräs osoitus Itämeren alueen vakauttavasta liikehdinnästä. Puolasta Pohjolaan on hyvää vauhtia muodostumassa (näin ainakin lännen hieman kovapintaisemmat analyytikot jaksavat uskoa) uusi, aikaisempaa monivyyhtisemmän reunavaltiopolitiikan kaista. Tälläkin alueella olisi tarjolla monenmoista matalamman intensiteetin hybridipuuhaa, jonka kautta yhteistä viestiä voisi kirkastaa ilman, että viestin sävyt olisi tulkittavissa epävakauttavana alarmismina ja viholliskuvapuheina. Aina keskustelun ei tarvitsisi ajautua abstraktien turvatakuiden tasolle (kunhan kuva sitoumuksista ja niiden tarjoamista mahdollisuuksista on kulisseissa kirkas) tai nyt toviksi pöydältä pois pyyhityksi NATO-jankkaamiseksi. Eikä ulkopoliittista aktiivisuuttakaan sovi unohtaa.

Tie NATO-jäsenyyteen – unohdetaan kilpajuoksuvertaus 1990-luvun alkuun

Samalla pääministeri Sipilä on ajautunut pois iteraatioprosessien mukavuusalueelta päätymällä esittämään ulkopoliittisia näkemyksiään. Sipilän mukaan Ruotsin ja Suomen välillä vallitsee NATO-jäsenyyspolitiikan suhteen ”herrasmiessopimus” siitä, ettei naapuria yllätetä. Se, kantaako herrasmiessopimus myös esimerkiksi sisäpoliittisten vallanvaihtojen yli, vai onko kyseessä vain Suomen ja Ruotsin nykyhallitusten välisestä politiikasta, jäi hieman auki. Ensimmäinen vaihtoehto osoittaisi eittämättä varsin optimista luentaa Suomen ja Ruotsin välisten suhteiden yhteenkietoutumisesta sekä ylipäätään demokraattisten valtioiden ulkopolitiikan pysyväisyyksistä. Sipilän maininta herrasmiessopimuksen ”uusimisesta” Stefan Löfvenin kanssa kuitenkin viittaisi siihen, ettei ulkopoliittinen tasatahti sentään mikään vaalitulosten ja hallitusneuvotteluiden tulosten ylittävä pysyväistekijä sentään ole. Tai tällaiseen ei tuudittauduta. Suomen yksipuoliset irtiotot NATO-kysymyksessä vaikuttavat ainakin hyvin epätodennäköiseltä, varsinkin nykyisten jännitteiden keskellä.

Ruotsin keskustan kanta, joka sekin oli muotoiltu ehdollisena suhteessa Suomen myönteiseen kantaan, ei tietysti johda mihinkään automatiikkaan. Prosessi NATO-jäsenyyteen ei sisällä vastaavanlaista ”kilpajuoksulogiikkaa” kuin 1990-luvun alussa kohti Euroopan hahmottuvaa poliittista integraatiota. Tuolloin, viimeistään vuoden 1990 aikana, vähintään puoli Eurooppaa alkoi nopean rysäyksen jälken kurotella kohti sisällöltään liikkeessä ollutta EY-jäsenyyttä. Aikalaiskontekstit ovat myös erilaisia – 1990-luvun alussa edettiin optimismin nousukautta sekä pohdiskeltiin sitä piilevää epävarmuutta, joka kalvoi Pariisin asiakirjaan 1990 kirjatun hengen pitävyydestä; nyt tarvotaan selvemmin pessimismin ja huolen tuottaman kankeuden keskellä. Edelleen on jatkettava, että Euroopan 1990-luvun alun integraatiokehityksen suhteen on kysymys oli ensisijaisesti suhteellisen ylevästi ja elastisesti liihottavasta poliittis-taloudellisesta liitosta; NATO:ssa puolestaan puolustusliiton muodostavasta sopimusjärjestöstä, jossa jaetun turvallisuuden uskottavuus palautuu väistämättä siihen, miten sen osat ylläpitävät ja tuottavat tätä turvallisuutta. Keskeinen kysymys lienee, voisiko Ruotsi tai Suomi tuottaa NATO:ssa toisistaan erillään – siis vain toisen ollessa jäsen – tällaista jaetun turvallisuuden uskottavuuslisää lännen koillisella reunavyöhykkeellä? Tätä kysymystä arvioidaan hyvinkin tarkkaan joissain NATO:n nykyisissä jäsenmaissa – Ruotsista ja Suomesta itsestään puhumattakaan – eikä ole mitään takeita, että vastaukset olisivat yksiselitteisen suopeita ja ymmärtäväisiä, jos toinen näistä Pohjolan sotilaallisesti liittoutumattomista valtioista päättäisikin lähteä sooloilemaan.

Ruotsin ja Suomen intresseissä olisi luultavasti hakea jäsenyyttä vasta tilanteessa – jos siis sellaiseen päätökseen olisi kansalliset edellytykset esimerkiksi puoluepolitiikan ja tämän taustalla vaikuttavan kansalaismielipiteen osalta – jossa voitaisiin olla suhteellisen varmoja jäsenyysprosessin onnistumisesta. Tätä tietoa poliittisen johdon taustamuistioista luultavasti jo löytyykin. Varsinkin nykyisessä jännitteitä huokuvassa turvallisuusympäristössä kovalla kiireellä tai näyttävänä ulostulona tehty hakemusprosessi saattaisi tuottaa epäonnistuessaan – ehkä jopa jo tarpeettomasti pitkittyessäänkin – kolauksen kyseisen valtion turvallisuuspolitiikan uskottavuudelle (hieman tähän tyyliinhän Koivisto jälkikäteen perusteli omaa empivyyttään EY-jäsenyyshakemuksen suhteen), sekä tätä kautta naarmun koko läntisen ”järjestelmän” koillisen sektorin pintaan (jonka osana Suomi ja Ruotsi ovat jo ilman NATO-jäsenyyttäkin). Voidaan toki olettaa, että yksittäisen valtion jäsenyyshakemus kävisi sutjakkaammin. Alueellisen turvallisuus kannalta tilanne lienee kuitenkin sen suuntainen, että Suomen ja Ruotsin rinnakkaishakemus olisi tuottamansa dynamiikan selkeyden johdosta helpompi pala hyväksyä useille nykyisille NATO-jäsenille, etenkin Itämeren alueella (olettaen, että molemmissa maissa olisi edellä mainitut sisäpoliittiset edellytykset asian vaatimalla tasolla).

Visaisia ongelmia ratkaisemaan

Mutta NATO-kysymys sikseen. Edellisetkin ajatukset ovat tulleet toistetuksi ja haastetuiksi jo useaan otteeseen (ja tässä ne olivat lähinnä puheenvuoroina keskusteluun mahdollisista ”irtiotoista” sekä toisaalta EY-jäsenyysanalogiaan). Palataan Suomen kansainväliseen asemaan. Mistä se tällä hetkellä rakentuu? Tähän liittyen pääministeri Sipilä totesi Paasikivi-seuran UKK-puheessaan muun muassa seuraavaa: ”[…] Kansainvälistä asemaa ja vaikutusvaltaa voi hakea monella tavalla. Maailman megatrendien keskellä Suomen vaikutusvallan keskeinen pilari on ’smart power’ – kykymme ratkaista käytännönläheisesti visaisia ongelmia.”

Lainaus on kuin suoraan koulutetun keskiluokan hipiään uppoavan lentokenttäkirjallisuuden takakannesta. Suomen sisäpolitiikan suunta retorisine koukkuineen (”yhteiskuntasopimus”) ja kärkihankkeineen osoittaa, ettei kyse taida olla ”pelkästä retoriikasta”. Aikaisemmin puheessaan Sipilä sanoi uskovansa ”vakaasti, että olemme edelleen ja myös vastaisuudessa Ratkaisujen Suomi. Aktiivinen, avoin, kansainvälinen ja rohkea ratkaisujen Suomi.” Lisäksi Sipilä kritisoi historiaan juuttumisesta, sen tuottamista pinttyneistä tavoista ja polkuriippuvaisuudesta. Kuka tällaista visiota nyt voisi torjuakaan?

Miten ajatus historiasta vapautuneesta suomalaisesta ongelmanratkaisijasta sitten menee läpi maailmalla, kun Suomi itse vaikuttaa uppoutuvan yhä syvemmälle perustavanlaatuisten ongelmien kierteeseen – oli kyse sitten sisäisen keskustelukulttuurin polarisoitumisesta tai taloustilanteen ratkaisemisesta reaktiivisella leikkauspolitiikan ja talouskuriajattelun nykyään jo lähes dogmaattiselta vaikuttavalla yhdistelmällä? Miten ajatus ongelmanratkaisijaprofiilista menee läpi edes Suomessa, jossa esimerkiksi ulkoasiainhallinnon, kriisinhallinnan, kehitysavun ja ylipäätään monitasoisen diplomatian resursseista ollaan edelleen rajusti leikkaamassa – suomalaisten ratkaisukeskeisyyden kestävyyden historiallisesti taanneesta koulutuksesta puhumattakaan?

Toiveikkuutta herättää sekä Sipilän että Niinistön lähipäivien puheisiin liittyneet ajatukset Suomen maailmassa olemisen ja toimintahorisontin laventamisesta. Katsetta kohdistetaan niin Lähi-itään kuin maailmanpolitiikan laajoihin muutostrendeihinkin. Kaikenlainen aktiivisuus ja maailmaan suuntautuminen olisi nyt hyväksi. Suomalaisten tulevaisuususkon ja positiivisen suuntautuneisuuden eteen tarvitaan kuitenkin pitkäjänteistä politiikkaa, joka tähtää ihmisten itsensä toteuttamisen mahdollisuuksien tasa-arvon ylläpitämiseen ja parantamiseen.

Suurlähettiläspäivät 2015

Jo perinteeksi muodostuneet suurlähettiläspäivät ovat jo useamman vuoden toimineet alustana merkittäville ulko- ja turvallisuuspoliittisille linjapuheille, joiden sisällöstä on ollut mahdollista hahmottaa Suomen ulkopoliittisen johdon sekä ulkoasiainhallinnon käsityksiä Suomen kansainvälisistä sitoumuksista, kansainvälisen politiikan ja turvallisuusympäristön luonteesta sekä ulkopolitiikan tulevista painotuksista, jotka eivät aina ympäripyöreisiin selontekoihin ja hallituksen strategiapapereihin mahdu. Kerään tähän alle nopeasti kirjaamiani tunnelmia suurlähettiläspäivien puheiden annista (tuoreemmat mietteet ensimmäisenä).

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe 25.8.2015 [päivitetty 25.8. klo 14:00]

Aikaisempien vuosien tapaan presidentti Niinistö keskittyi puheessaan Suomen ulkopolitiikan ”isoon kuvaan” sekä turvallisuusympäristön yleisten luonteenpiirteiden muutosten kuvailuun. Niinistö nosti jälleen puheessaan esille viimeisen vuoden kuluessa hahmottelemaansa neljän pilarin turvallisuuspoliittisen mallin. Kuten olen tässä blogissa jo aikaisemmin tulkinnut, Niinistö tarkastelee Suomen turvallisuuspolitiikkaa ainakin osittain dynaamisena kokonaisuutena, jota ei pragmaattisessa hengessä pyritä rakentamaan yhden paalutuksen varaan, oli se kuinka vakaaksi tahansa kuviteltavissa. Pilarimallin avulla Niinistö pyrkii havainnollistamaan Suomen omissa käsissä olevia valmiuksia oman asemansa vakauttamiseen. Tällainen herkkyys koetaan arvokkaalta maailmassa, jossa ulkoisen toimintaympäristön rakenne vaikuttaa muuttuvan nopeasti. Tähän liittyen Niinistö viittaa jälleen Suomen ulkopolitiikan pitkään ”henkiseen kerrostumaan”, jonka muodostamasta perinteestä pilarirakenteen ainesosat monella tavalla muodostuvat.

Lisäksi metaforan taustalta on mahdollista löytää tiettyjä kansainvälisiä suhteita leimaavia vakioita, tällä kertaa Snellmannin ja Paasikiven näkemysten kautta suodatettuna. Kansainvälisen politiikan suurvaltapeleistä nousevien sääntöjen sekä historiallisten vakioiden lisäksi ajattelutapaa leimaa käsitys kansainvälisen politiikan lähtemättömästä epävarmuudesta sekä suurvaltojen toteuttaman logiikan pienemille toimijoille tuottamista sattumanvaraisuuksista. Maailmanpolitiikka hahmottuu pikemminkin syklisenä kuin lineaarisesti kehittyvänä. Huonoina aikoina osa pilareista joutuu väliaikaisesti ulkopolitiikan työkalupakkiin varastoon eräänlaisina latentteina valmiuksina samalla, kun toiset pilarit ovat aktiivisempia. Jollain tasolla Soinin eiliseen puheeseen päätynyt käsitys Suomen ja Venäjän välillä olevasta ”suhdepääomasta” on sukua ajatukselle pilarirakenteen piilevistä ominaisuuksista. Kansainvälisen järjestyksen myllerryksen sekä Venäjä-suhteiden eräänlaisen aallonpohjan keskellä voidaan tulkita, että Suomen kansallista puolustusta ja läntistä integraatiota (ainakin sen Pohjoismaisen linkin osalta) korostavat pilarit joutuvat nyt vastaanottaamaan kylmän sodan jälkeisen optimismin kauden puhkeamisesta aiheutuvaa painetta.

Niinistön puhetta lukiessa ei kuitenkaan voi välttyä jo eilisiä puheita leimanneelta pessimismiltä. Yhteistyövaraisen turvallisuuden kuvasto on väistymässä kansallisen turvallisuuden ydinkysymysten tieltä. Turvallisuusajattelua leimaa käsitys, jonka mukaan kansainvälinen vastuu lähtee ensisijaisesti kotoa, oli kyse sitten oman puolustuksen vakuuttavuudesta tai taloudesta (ehkä kasakka onkin Niinistön mainitsema kansainvälisiä saamisiaan tunteettomasti tarkkaileva ”velkoja”). Kansallisten intressien tavoitteleminen on toki ulko- ja turvallisuuspolitiikan eräänlainen itseisarvo, mutta on huomattava, että sitä saatetaan toteuttaa niin korostuneen kansallisista kuin yhteistyövaraisistakin lähtökohdista käsin.

Kyllä, Niinistö palauttaa puheensa loppupuolilla mieliimme Snellmannin lauseen jatkon, jossa kansallisten intressien toteutumista mitataan aina ihmiskunnan jaettuja intressejä vasten. Tosiasia kuitenkin on, kuten käytännöt osoittavat, että ihmiskunnan jaetusta intressistä lähtevät motiivit ja teot ovat tällä hetkellä Suomen ulkopolitiikassa entistä tiukemmassa, vaikka aseriisuntapolitiikan ja kriisinhallinnan panostukset voidaankin vielä ylpeydellä – ja varmasti aivan aiheesta – mainita. On myös toki totta – ja tämä sanottakoon myös eilisten puhujien puolustukseksi – ettei käsillä oleva tilanne turvallisuusarkitehtuurin ja globaalin talousrakenteen kriiseineen Suomen omaa tilausta tieteenkään ole.

Omiin käsityksiimme voimme kuitenkin vaikuttaa. Tällä hetkellä ymmärrys ”omasta pesästä” huolehtimisesta vaikuttaa koostuvan konservatiivisen taloudenhoidon, sisäisen turvallisuuden varautumisen edellytysten parantamisen ja puolustusvalmiuden noston muodostamasta kolminaisuudesta. Tähän rinnalle tulisi entistä selvemmin nostaa myös perinteiset ajatukset yhteiskunnallisesta luottamuksesta, kansalaisten arjen turvallisuudesta huolehtivien viranomaisten toimintaedellytysten varmistamisesta sekä toisaalta myös valtiovallan vastuusta omien kansalaistensa itsensä toteuttamisen mahdollisuuksien vahvistamisesta.

Niinistön huomiot EU:n turvatakuista” herättivät myös välitöntä keskustelua sosiaalisessa mediassa. Niinistö vaikutti esittävän kritiikkiä tahoille, jotka vähättelevät EU:n merkitystä turvallisuuden yhteistyövaraisena tuottajana, mutta jotka samalla vetoavat Suomen Lissabonin sopimuksessa solmimiinsa solidaarisuussitoumuksiin penätessään Suomen vastuuta EU:n jäsemaiden yhteisestä turvallisuudesta esimerkiksi Itämeren alueella. Niinistöllä itsellään ei taida olla harhakuvia turvallisuusklausuulien auvosta, siinä määrin voimakas hänen näkemyksensä kansallisen puolustuksen omaehtoisen järjestämisen hyveestä on. Toisaalta Niinistö hahmottaa paikoin varsin abstraktissa puheessaan kuvastoa konfliktien luonteen muutoksesta. Niinistön mukaan konfliktit perustuvat yhä useammin sotaa matalamman intensiteetin keinovalikoimaan sekä varsin rajallistenkin poliittisten tavoitteiden saavuttamiselle. Turvallisuuspolitiikkaa ei näin ollen rakenneta vain ”suoraviivaisia sotilaallisia ratkaisuja” vastaan. Sodankäynnin rajojen hämärtyessä myös kysymys turvatakuista käy alati vaikeammaksi, kuten esimerkiksi NATO:n sisäistä keskustelua seuraamalla on saattanut huomata. Baltian kohdalla Niinistö kuitenkin puhuu suoraan ”sotilaallisista turvatakuista”, toisin sanoen hän vaikuttaa esittävän, ettei Suomen (ja Ruotsin) ole viisasta pyrkiä Yhdysvaltain muskelin alueelliseksi korvikkeeksi. Yhdysvaltain sitoutuminen alueen turvallisuuteen kun on myös Suomen intresseissä.

Tekevätkö nämä huomiot sitten EU:n solidaarisuuslausekkeet tyhjiksi? Eivät välttämättä, sillä ”sotilaallisten turvatakuiden” katveesta paljastuu koko joukko jälkimodernia turvallisuustodellisuuttamme leimaavia nyansseja, joiden suhteen solidaarisuusharjoituksia varmasti voidaan kehittää (EU:n pakotepolitiikasta keräämät kokemukset varmasti antavat aihetta optimismiin). Tämän turvallisuuspolitiikan ja turvallisuusongelmien moniportaisuuden ajatuksen sekä sen ”matalammilta portailta” myös Baltian suuntaan hahmottuvan keskinäisen riippuvaisuuden presidentti voisi kenties tuoda esiin kirkkaamminkin. Vai onko tarkoituksena välttää kaikkia mahdollisia virhetulkintoja, jottei kuvan selkeys voimapolitiikkaa kohti kohoavien portaiden yläpäässä hämärtyisi?

***

Maanantai (aamupäivä) 24.8.2014; puheet: ulkoministeri Timo Soini, valtiosihteeri Peter Stenlund ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka. [Päivitetty 24.8. klo. 21:00]

1. Talousrationaliteetti jyllää vahvana. Taloustilanne on samalla sekä toimintaa rajoittava realiteetti että ulkopolitiikan sisältöä suuntava mittari. Kysymys ei ole ainoastaan määrärahojen leikkaamisesta sekä esimerkiksi kehityspolitiikkaa rampauttavista päätöksistä, vaan ajattelumallista, jossa ulkopolitiikasta muovataan uudella tapaa Suomen kauppa- ja vientipolitiikan välinettä. Näkemys leikkaa kaikkia puheita, mutta on (ymmärrettäväst) erityisen vahva ulkomaankauppa- ja kehitysministerin puheessa. Toivakka oli puheessaan huolissaan Suomen maineesta, jota pidetään maailmalla jopa itsekkäänä, viitaten näin ainakin Suomen Kreikka-politiikkaan sekä mahdollisesti myös turvapaikkapolitiikkaan. Mutta astuuko Toivakka ja Suomen ulkosuhteet myös itsekkyyden ansaan, kun Suomen maineenhallinnan ja kehityspolitiikan ensisijaiseksi tavoitteeksi asetetaan Suomen viennin ja vaurauden kasvu, sekä keinoiksi Finnfundin varojen kasvattaminen, kuten Toivakka melko suoraan esittää?

Tämä ei vaikuta altruistiselta ja solidaristiselta asenteelta, vaan pikemminkin kansalliselta utilitarismilta, jonka rinnalla ihailtavat tavoitteet naisten ja tyttöjen oikeuksien parantamiseksi ja kehitysmaiden demokraattisten järjestelmien kehittämiseksi vaikuttavat jokseenkin välineelliseltä. Kyse lienee lopulta maailmankuvista, joiden pohjalta politiikkaa linjataan. Globaaliin solidaarisuuteen ja velvollisuusetiikkaan sekä toisaalta markkinaliberalistiseen utilitarismiin perustuvat lähtökohdat istuvat hieman vavalloisesti yhden ja saman agendan sisälle. Ristiriita ei varmasti ole mikään uusi ilmiö Suomen globaalipolitiikassa, mutta oikeistovetoisen hallituksen leikkauspäätökset sekä kauppa- ja talouspoliittinen fokus ovat sitä eittämättä vahvistaneet.

2. Puheiden ja toimien ristiriita. Kehitysapuleikkausten keskelläkin ulkoministeri Soini linjasi, ettei Suomen ulkopolitiikan tule puristua ”kapeaksi ja kovaksi” lähialuepolitiikaksi, jota ohjaavat yksinomaan kysymykset Pohjois-Euroopan sotilaallisesta turvallisuudesta. Avarakatseisen ulkopolitiikan ajatus on kaunis, mutta samalla on päivänselvää, että esimerkiksi kehitysapuleikkaukset tulevat vaikuttamaan heikentävästi Suomen kansainväliseen profiiliin sekä läsnäoloon maailmalla.

3. Linjakkuuden historiallinen hyve. Suomen ulkopolitiikan sisällön katsotaan jälleen kerran asettuvan kokonaiskuvan kaltaiseksi ”linjaksi”. Jatkuvuutta ei kuitenkaan puheissa pidetä enää itseisarvona, jonka viesti pyrittäisiin yhdessä lauseessa muotoilemaan kahteen eri ilmansuuntaan lähtevinä merkityksinä, vaan kysymys on pikemminkin ulkopolitiikan ennustettavuuden tuottamasta käytännöllisyydestä. Jatkuvuuden määrittelyssä korostuvat periaatteellisten kysymysten (esim. Suomi korostaa vuoropuhelua ja kriisien rauhanomaista ratkaisua) lisäksi kansainvälisiin sidonnaisuuksiin liittyvät kysymykset – toisin kuin ennen, jolloin jatkuvuudella pyrittiin itsenäisen liikkumatilan lisäämiseen, pyritään sillä nyt ilmentämään kansallista toiminnanvapautta, mikä toteutuu (läntisiin) yhteistyöverkostoihin kiinnittymistä jatkamalla. Linjakkuuteen läheisesti liittyvän jatkuvuuden sisältöä havainnollistettiin myös käytännön esimerkein. Valtiosihteeri Stenlund esimerkiksi korosti hallinnon sisältä ukopolitiikan näköaloja luotaavassa puheessaan Suomen asevalvontapoliittista osaamista, josta Suomella on jo varsin pitkät, aikakausien heilahdukset sekä jännitteet ylittäneitä perinteitä.

4. Edelliseen läheisesti liittyen: Luottamus yhteistyövaraiseen turvallisuuteen vaikuttaa kestävän, ellei jopa vahvistuvan. Tämä näkyi vahvana niin Soinin, Stenlundin kuin Toivakankin puheissa. Soini sanoi haluavansa nähdä maailmalla ”aktiivisen ja yhteistyöhakuisen” Suomen, jonka ”hyväksi koettu vakioresepti kansainvälisiin haasteisiin on yhteistyö.” Toimintatapojen ja keinojen osalta Soini painotti vähintään yhtä toistettua vakioreseptiä ”pragmaattisesta aktiivisuudesta”. Mieleeni jäi myös Valtiosihteeri Stendlundin maininta Suomen paikasta ”uutta tasapainoa hakevassa maailmanjärjestyksessä” – tavoite, joka vaatii Stenlundin mukaan ”aktiivista huolenpitoa”. Ajatus sisältää mielenkiintoisen metaforan, jossa kansainvälinen politiikka koetaan mekanistiseksi, suurvaltapolitiikan liikkeiden myötä tasapainoa kohti pyrkiväksi koneistoksi, jossa Suomi on samalla sekä reaktiivinen että mekanismin liikeratoihin reagoidessaan mahdollisimman aktiivinen ja nokkela toimija.

Soinin henkilökohtaisen linjan muodostuminen herättää kuitenkin edelleen paljon kysymyksiä, enkä pidä mitenkään varmana, että tässä tilausuudessa koko hallinnonalan toimintakulttuuria hahmottaneen puheen kaikkia osia voi täysin ongelmattomasti soveltaa hänen henkilökohtaiseen tyyliinsä. Esimerkiksi kesän Etyj-polemiikin yhteydessä Soini antoi jokseenkin ”pragmaattista aktiivisuutta” vastakkaisen kuvan toteamalla, että  ”Suomi ei hypi, ei ole hyppinyt ennen eikä hypi nytkään kenenkään pillin mukaan”, vastaten näin edellisenä ulkoministerinä toimineen Erkki Tuomiojan esittämään kritiikkiin. Kyseessä saattoi olla annos sisäpoliittistakin retoriikkaa, mutta samalla on hieman vaikea sovittaa tällaista ulkonäköpolitiikkaa henkivää lausetta Soinin peräänkuuluttaman pragmaattisen ongelmanratkaisijan habitukseen.

5. Idänsuhteiden kohdalla Soinin lanseeraama ”suhdepääoman” käsite oli mielenkiintoinen. Ajatuksena siis lienee, että kun aikanaan nykyinen kriisi lientyy tai muuttaa muutoin ratkaisevasti muotoaan, on Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin pysyvästi rakentuneen muistitiedon ja käytäntöyhteyksien vipuvarsi mahdollista rehabilitoida. Naapuruussuhteiden pitkän perinteen kautta suhdepääoma tuottaa jo nyt, kriisin keskellä, käytännön tason kontakteja ja kanssakäymistä, jolla nähdään olevan kriisin vaikutuksia niin kahdenvälisiin suhteisiin kuin yleiselläkin tasolla hillitsevä vaikutus. Tai näin käsitteen käyttöä voi Soinin puheen perusteella tulkita.

6. Ulkopolitiikka on entistä enemmän myös mielikuvapolitiikkaa, strategista viestintää, jonka kautta käsitys Suomesta esimerkiksi investointien suhteen rakennetaan. Tämän kuvan saattoi muodostaa etenkin ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Toivakan puheesta. Tulkinta: Ulkopolitiikkaa ei näin mielikuvapolitiikan kautena ole enää diplomaattien ja valtiojohtajien yksinoikeutta, vaan sitä tehdään – tahtomattakin – kaikkialla siellä, missä kansainvälisyys esimerkiksi ihmisten välisissä suhteissa käytännössä toteutuu: turuilla ja toreilla, messuissa ja urheilutapahtumissa, ulkomaanmatkoilla ja opiskelijavaihdossa, sosiaalisen median lukemattomissa kohtaamisissa. Tämä lienee ihan paikkansa pitävä kuvaus asiain tilasta, mutta jotain häiritsevääkin tähän liittyy: missä menevät ulkopoliittisen vastuun ja tavoitteiden rajat, jos kaikenlainen ihmisten välillä tapahtuva mielikuvapolitiikka ja kansalaisyhteiskunnan valtioista riippumaton tila myös valjastetaan ulkopoliittisen mielikuvapolitiikan tavoitteille?

Entä minkälaista maakuvaa Suomi rakentaa leikkaamalla rajusti kehitysavun määrärahoista yleiseen taloustilanteeseen vedoten samalla, kun puolustusmäärärahojen korotuksiin sitoudutaan laajahkon parlamentaarisen konsensuksen saattelemana useamman vuoden tähtäimellä? Yhteys näiden kahden valinnan välillä ei välttämättä ole näin suora tai ylipäätään ongelmaton, mutta yhtälöstä syntyvä mielikuva ei välttämättä kaikkia kansainvälisillä areenoilla mairittele. Jossain viiteryhmässä tällä voidaan kyllä kerätä suosiota, mutta ei näin syntyvä mielikuva ajatusta avoimesta, aktiivisesta ja huolehtivasta maaprofiilista ilman melkoisia silmänkääntötemppuja tue. Mielikuva tarjoaa sen sijaan näkymän varsin kovasta ja käpertyvästä, ennen kaikkea omasta asemastaan ja turvallisuudestaan kovasti huolehtivasta Suomesta.

Huomioita Pohjoismaiden puolustusministerien kannanotosta

Suomen ulko- ja puolustuspoliittinen keskustelu on kokenut useita sykäyksiä kuluvan kevättalven aikana. Viimeisin ja kenties intensiivisin sykäys koettiin viikonloppuna, kun Pohjoismaiden puolustusministerit julkaisivat kannanoton Pohjoismaiden puolustusyhteistyöstä ja kun Venäjän ulkoministeriö kirjaili oman vastauksensa tähän. Esittelen seuraavassa kolme huomiota puolustusministerien kannanotosta. Huomioita on syytä tulkita varsin perustavaa kysymystä vasten: mihin suuntaan Suomen ulko- ja puolustuspolitiikka on kehittymässä?

Ensimmäinen merkittävä nosto puolustusministerien kannanotosta koskee luonnehdintaa Venäjän sotilaallisesta uhkasta. Aivan suoraan asiaa ei vieläkään sanota, mutta kiertoilmauksia käyttämällä ei suoran uhkan toteamista lähemmäksi luultavasti päässe. Suomen turvallisuuspoliittisten linjausten osalta kyseessä olisi merkittävästä erosta. Perinteenähän on ollut kiinnittää sotilaalliset uhkakuvat laajempien alueellisten selkkausten heijastevaikutuksiin, ei suoriin uhkiin. Nyt puolustusministerit viittaavat, sen tarkemmin uhkakuvansa intensiteettiä tai luonnetta tarkentamatta, entistä selvemmin suoraan sotilaalliseen uhkaan, joka voi kohdentua (ja kohdentuu jo) myös Pohjolaan ja sen lähialueille ilman laajamittaista aseellista konfliktia Euroopassa.

Toinen Suomen turvallisuuspolitiikan perinteen kannalta merkittävä seikka liittyy ulko- ja puolustuspolitiikan suhteeseen. Suomessa on vannottu aina 1960-luvulta saakka periytyvään malliin, jossa ulko- ja puolustuspolitiikka limittyvät saumattomaksi turvallisuuspolitiikan kokonaisuudeksi. Tässä kokonaisuudessa puolustuspolitiikan on katsottu luovan staattisemmin toimivan perusrakenteen, jonka varassa ulkopolitiikan toiminnanvapautta ja tilannesidonnaista harkintaa saatetaan toteuttaa. Vaikka tähän kokonaisuuteen on sittemmin kokonaisturvallisuusajattelun suosion kasvaessa kiinnittynyt runsaasti myös sisäisen turvallisuuden tekijöitä ja muita nyansseja, on edellinen perusasetelma säilynyt, mikä näkyy konkreettisesti esimerkiksi Suomen puolustus- ja turvallisuuspoliittisen selontekojen jaossa ulko- ja puolustuspoliittiseen osaan.

Pohjoismaiden puolustusministerien tekstiin ulkopolitiikan keinovalikoima ei ole kuitenkaan nyt mahtunut, siitäkin huolimatta, että teksti on nimenomaan voimakkaasti ulkopoliittinen ulostulo uhkuvapoliittisine kirjauksineen. Tekstin turvallisuuspoliittista tilannekuvaa hahmotetaan sotilaspolitiikan kautta. Puolustusministereiltä tällaista painotusta saattaa toki odottaakin, mutta samalla on huomattava, kuinka Pohjolan ja Itämeren alueen vakauspolitiikasta puhuttaessa teksti on keinovalikoimaltaan ainakin suomalaista turvallisuuspoliittista perinnettä vasten tarkasteltuna niukka, perustuen yksinomaan puolustusyhteistyön kautta lähetettävien defensiivisten signaalien sekä edelleen näiden kautta vahvistettavien sotilaallisten pidäkkeiden tuottamien vakausolettamuksien varaan.

Käsitys Itämeren alueen sotilaspoliittisista, diplomatiaa haastavista jännitteistä ”uutena normaalitilana” tukee tätä tulkintaa. Perinteiselle ulkopoliittiselle toimeliaisuudelle ja aktiivisuudelle, joka saattaisi lieventää vastavuoroisen epäluulon ja tätä kautta syntyvän epävarmuuden negatiivista kierrettä, vaikuttaa olevan hyvin niukasti tilaa. Jännityksen ja epävarmuuden kierteen lieventymisen henkireikään, sekä tähän liittyen diplomatian toimintatilaan, ei kirjoituksessa viitata.

Ulkopoliittinen vaikuttaminen turvallisuuspolitiikan keinovalikoiman osana on joko jätetty kompromissina tekstistä pois tai sitä ei enää pidetä uskottavana keinona. Venäjän suurstrategisilla intentioilla sekä näihin liittyen Venäjän käsityksillä alueen turvallisuusongelmista (ja mahdollisista ratkaisuista), joihin ulkopoliittinen vaikuttaminen voisi kohdentua, tekstissä ei myöskään spekuloida. Myös ”kovemmat” ulkopolitiikan keinot jäävät mainitsematta (esimerkiksi EU:n yhteiseen pakoterintamaan ei tekstissä viitata, kenties Norjan ja Islannin mukanaolosta johtuen).

Puolustuspolitiikan ratkaisut nousevat näin ulkopolitiikan sijasta turvallisuuspolitiikan eturintamaan. Tässä suhteessa puolustusministerien teksti heijastelee maailmankuvaa, jossa vastapuolen toimintaan voidaan vastata korkeintaan kehittämällä puolustuksellisia signaaleja ja sekä ainakin lyhyellä tähtäimellä turvallisuustilannetta tasapainottaviksi tarkoitettuja pidäkkeitä.

Myös offensiivisemman logiikan mukaiset tulkinnat kirjoituksesta ovat mahdollisia. Tällaisessa mielenmaisemassa vastakkainasettelu ja sen taustalla vaikuttava epävarmuus katsotaan ylittämättömiksi. Tulevaisuudesta tehtävien tulkintojen tulee pohjautua pahimman mahdollisen olettamuksen varaan sekä käsitykseen turvallisuuden suhteellisuudesta ja jakamattomuudesta. Puolustusministerien kannanoton tilannearvio sisältää hyppysellisen kovapintaista, lähes fatalististakin realismia, mutta toistaiseksi tämä näyttää olevan toissijainen viesti – mainitaanhan kirjoituksessa Itämeren vakauden säilyttäminen (ei muuttaminen) nykyisen asetelman pohjalta keskeiseksi tavoitteeksi. Vakauden tavoite, ainakin itseisarvona, sopisi kankeasti fatalistiseen mielenmaisemaan.

Onko ulkopolitiikan ”unohtamisessa” sitten kyse ainoastaan kirjoittajien omaan hallinnonalaan keskittymisestä? Eikö Pohjoismailla ole tarjota yhtenäistä ulkopoliittista toimintalinjaa, jonka varaan puolustusministerit olisivat voineet edes sivumennen puolustuspoliittisten perusteidensa linjauksissa tukeutua? Vai onko kyseessä puhtaasti diagnoosista – onko ulkopolitiikan, vuoropuhelun ja monenkeskisen diplomatian tie todella kulutettu Itämeren alueen vakauspolitiikan osalta loppuun? Vai luenko kannanottoa kuin piru raamaattua sortuen ylitulkintaan?

Käsitys ulkopoliittisen tien ja vuoropuhelun loppuun kulkemisesta – oli kyse sitten monenkeskisestä diplomatiasta, matalan tason poliittisten yhteyksien vaalimisesta tai korkeamman tason bilateraalisuhteiden ja keskusteluyhteyksien ylläpitämisestä – asettaisi haasteen tasavallan presidentti Sauli Niinistön viimeisen vuoden kuluessa varsin voimakastahtoisesti linjaaman aktiivisen vakauspolitiikan Venäjä-pilarille. Toisaalta pilarimallin tarkoituksena lieneekin metaforisesti ilmentää sitä, ettei turvallisuuspolitiikan kokonaisuus kaadu yhden pilarin mukana, vaan kokonaisuuden kombinaatiot tuottavat politiikkaan joustavan elementin, joka myös vahvistaa tilannesidonnaisen harkinnan mahdollisuuksia.

Kolmas mielenkiintoinen tekijä, joka leimaa puolustusministerien kirjoitusta, on viime aikoina paljon huomiota herättäneiden hybridiuhkien melko vähäinen rooli tekstissä. Myös Hiski Haukkalan sunnuntaisessa Helsingin Sanomien haastattelussa mainitsemat yhteiskunnallisen vakauden ja sisäisen turvallisuuden matalamman intensiteetin piirteet eivät ole puolustusministerien kannanottoon nimesikään mahtuneet. Kannanotossa kyllä mainitaan yhteiset (läntiset) arvot sekä viitataan sivumennen informaatiovaikuttamiseen, mutta pääpiirteiltään teksti huokuu jälkimodernien uhkakuvastojen sijasta hyvin perinteistä henkeä: ilma-, meri- ja maavoimien suorituskykyä parantavat harjoitukset, huoltovarmuusvalmiuksien edistäminen puolustusteollisuussopimuksen kautta sekä pyrkimys yhtenäisempään sotilaalliseen tilannekuvaan luovat keinovalikoimana varsin konservatiivisen kuvan Pohjoismaisen puolustusyhteistyön käytännöistä – sekä turvallisuuden luonteesta.

***

Puolustusministerien kannanoton välikappaleet, joissa mainitaan Lähi-idän ongelmat, YK:n rauhanturvaoperaatiot sekä ilmastonmuutoksen tuottamat riskikuvastot, vaikuttavat tekstin kokonaisuutta leimaavaan sotilaalliseen alarmismiin nähden varsin rutiininomaiselta, lähes päälle liimatulta litanialta (varsinkaan kun tekstissä mainitut yhteistyötoimet sisältävät näihin nähden, kenties YK:n operaatioita lukuun ottamatta, melko vähän yhtymäkohtia).

Sotilaallisen painotuksen ja uhkakuvastonsa osalta Puolustusministerien kirjailemaa tekstiä voi sen sijaan pitää merkittävänä puhetapahtumana. Samalla on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että kyseessä on medialevitykseen tuotettu, sisäpoliittisen kohdeyleisönsäkin sisältävä paperi, jota tulee lukea myös kompromissien sävyttämänä tuotoksena. Toisaalta juuri tätä ajatusta vasten on hieman yllättävää huomata, kuinka merkittäviä muutoksen siemeniä tekstiin kytkeytyy. Suomen NATO-suhteen osalta teksti on nähdäkseni paljon yllätyksettömämpi kuin mihin esimerkiksi Venäjän ulkoministeriön kautta välittynyt reaktio voisi antaa viitata. Tämä ei tietysti tarkoita, etteikö Venäjä olisi taiten reaktiotaan asettanut, mutta reaktio ei tällöin välttämättä kohdistu tähän kyseiseen tekstiin, vaan laajemmin Pohjoismaiden mahdolliseen orientaatioon. Myös Suomessa ja Tanskassa häämöttävät vaaliasetelmat saattavat liittyä kuvaan, mutta tällainen spekulaatio vie helposti ohi itse asiasta.

On mielenkiintoista nähdä, miten kannanoton henki tulee näkymään tulevan hallituskauden ulko- ja turvallisuuspoliittisissa linjauksissa (hallitusohjelma, tuleva kokonaisturvallisuusselvitys, mahdollinen NATO-selvitys sekä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko). Ja minkälaisen roolin puolueiden toisistaan jatkuvasti erottumassa olevat ulko- ja puolustuspoliittiset kannat saavat hallitusneuvotteluissa. Yhteiset, konsensukseen johtavat nimittäjät vaikuttavat harventuvan tasaisesti vaalien lähestyessä. Paradoksaalista kyllä, suurimpia yhteisiä nimittäjiä tarjoaa juuri Pohjoismainen puolustusyhteistyö, jolla vaikuttaa olevan melko vankkumaton tuki niin puolueiden kuin kansankin piirissä. Tämäkin yhteistyö voi, kuten kenties nyt saatamme hahmottaa, perustua usealle eri tilannekuvalle, tavoitteelle ja intensiteetille.

Toinen keskeinen kysymys koskee sitä, kuinka laajasti tällainen tulkinta on jaettu ja koordinoitu Suomen ulkopoliittisen johdon kesken. Erityisen polttavaksi kysymys nousee, kun otetaan huomioon puolustusministerien kirjoituksesta huokuva eetos, jossa perinteisesti Suomessa vahvoina pidetyt ulkopoliittiset keinot vakauspolitiikan työkalupakissa vaikuttavat jäävän järeämpien ratkaisujen katveeseen. Erityisesti tätä kannattaa tarkastella tasavallan presidentti Sauli Niinistönkin peräänkuuluttaman neljän pilarin mallia sekä sen painotuksia vasten. Aina loppuvuoteen 2014 saakka Suomen turvallisuuspolitiikka vaikutti varsin yhtenäiseltä, korkeasti koordinoidulta ja jämäkältä (oli sen suunnasta sitten mitä mieltä tahansa). Nyt, Suomen eduskuntavaalien edellä, turvallisuuspolitiikka on liikkeessä ja elossa, tai ainakin se vaikuttaa hivenen vähemmän koordinoidulta. Ainakin se on käynyt selväksi, ettei presidentti Niinistön toivomaa vaalirauhaa turvallisuuspoliittisten kysymysten osalta saavutettu. Perimmäinen syy tähän taitaa tosin sittenkin piillä Suomen rajojen ulkopuolella.

Blogipaluu: Vielä kerran suomettamisesta

Heti alkuun pahoitteluni blogini parin kuukauden mittaiseksi vierähtäneestä, ennalta ilmoittamattomasta tauosta. Blogitauko ei ole tarkoittanut sitä, että ajatus olisi jotenkin katkennut. Kenties päinvastoin. Olen huomannut kirjoittaneeni useita tekstejä kansainvälisestä politiikasta ja Suomen ulkopolitiikasta. Jokainen tekstinpätkä on kuitenkin venynyt niin pitkäksi ja polveilevaksi, etteivät ne enää istu blogitekstien formaatiin – formaattiin, jota jo aikaisemmat rönsyni tällä sivustolla ovat eittämättä koetelleet.

Mitä enemmän yrittän hahmottaa esimerkiksi Ukrainan kriisin seurauksia sekä sen ympäriltä avautuvaa maailmanpolitiikan muutoksen kontekstia, sitä monimutkaisempiin tulkintoihin ja selitysmalleihin huomaan päätyväni. Todellisuus on, kuten muodikkaasti todetaan, kompleksinen, täynnä epälineaarista syheröä ja sattumienkin virtaa, eikä sen sörkkiminen yhden argumentin varaan rakentuvassa blogipäivityksessä tunnu usein mielekkäältä.

Onneksi joiltain blogosfäärimme #turpo-ritareilta tämä onnistuu varsin luontevasti. Tietty määrä populäärikirkastetta nimittäin on eittämättä hyväksi – for the sake of an argument, kuten sanotaan. Kenties ratkaisuna olisi yksinkertaisesti oman itsekriittisen suodattimen asteittainen höllentäminen. Ehkä tulee vain luottaa siihen, että juuri blogi jos mikä on se paikka, jossa vielä hiomista vailla olevat näkökulmat ajankohtaiseen keskusteluun ansaitsevat tulla julkaistuksi. Koitetaan siis hieman välittömämpää ja aktiivisempaa otetta.

Arkistossa on rönsyjä ainakin kolmesta teemsta: Ukrainan sodan luonteesta, Venäjän intentioiden läntisistä tulkinnoista sekä edellisten vaikutuksesta Suomen neljän pilarin aktiiviseen vakauspolitiikkaan. Aloitetaan kevään rupeama kuitenkin hieman tylsemmän ja historiallisesti pidemmän kiertotien kautta meta-märehditämällä vielä kerran kuluneen vuoden aikana rehevöittyneen suomettumiskeskustelun olemusta.

Suomettumisen arvottava, herjaava ja analyyttinen merkitys

Kotomainen keskustelu tämän ongelmallisen käsitteen ympärillä on, kuten varmati tämän blogin äärelle päätyvät hyvin tietävät, ollut viimeisen vuoden kuluessa vilkasta – vilkasta ja värikästä. Tämä kotomainen keskustelumme, jonka eräänlainen kliimaksi koettiin Fennovoima-päätöksen ympärillä, on noteerattu ulkomaista mediaa myöten. Kotomaisessa keskustelussamme suomettumista – tätä ”irvokasta vieteriukkoa” – on esitetty unohdettavaksi sen eittämättä heikon analyyttisen arvonsa vuoksi. Toisaalta aina hesarin pääkirjoitussivua myöten on vannotettu, kansallisen itseruoskintaperinteemme arvokasta historiaa kunnioittaen, ettei suomettumista tulisi missään nimessä unohtaa päivänpoliittisesta keskustelusta sekä ulkopoliittisen menneisyydenhallintamme paraatipaikalta.

Näin Suomen sisäisessä suomettumiskeskustelussa on kiltisti sekoittunut keskenään käsitteen politiikan tutkimukseen liittyvä perinne sekä toisaalta käsitteen päivänpoliittisessa keskustelussa hahmottuva pejoratiivinen, halventava vire.

Seuraavassa Aleksanteri-instituutin tutkija Suvi Kansikkaan näppärä muistutus käsitteen analyyttisistä vivahteista:

Suomettuminen on termi, joka kehitettiin kylmän sodan aikana kuvaamaan suurvallan vaikutusta pienemmän naapurinsa politiikkaan. Käsitteestä puhuttaessa on syytä tehdä ero suomettamisen ja suomettumisen välillä: Ensimmäinen (johon myös alkuperäinen saksankielinen termi viittaa) oli Neuvostoliiton yritystä vaikuttaa Suomen politiikkaan ja kaventaa maan liikkumatilaa ja suvereniteettia; jälkimmäinen sitä, kun suomalaiset itse vapaaehtoisesti ja eri syistä antoivat Neuvostoliiton käyttää tällaista valtaa.

Kansikkaan mainio analyysi, jonka johtopäätökset ovat tämän kirjoituksen kanssa hyvin saman suuntaiset, löytyy kokonaisuudessaan politiikasta.fi -sivuston suomettumisraadista.

Kansikas viittaa tiettyyn historialliseen aikaan ja paikkaan, jonka hän katsoo olevan vaikeasti yhdistettävissä nykyhetkeen. Toisaalta suomettumisen käsite on myös helposti siirrettävissä tasolle, jossa puhutaan yleisesti pienenmpien valtojen itsemääräämisoikeuden ja ulkopuoliselle vaikutukselle alistumisen suhteista. Mitään loogista syytä ei ole sille, että suomett(u/a)minen – käsitettynä tässä analyyttisenä tulkinnan välineenä – rajoitettaisiin ilmiönä vain idänpolitiikkaan. Historiallisesti rakentuneena suomettumisen yhteys toki hahmottuu tällä tavalla. Samaan hengenvetoon on myös huomattava, että vaikka suomettuminen seuraa usein suomettamisesta, ei mitään väistämätöntä kausaaliyhteyttä näiden kahden ilmiön välillä ole. Ne voivat hyvin elää toisistaan riippumattakin. Suurempi ongelma on siinä, että suomettuminen viittaa ilmiöön, kun taas suomettaminen tietoisempaan, ulkokohtaisesti johdettuun poliittiseen strategiaan.

Kun siirrytään puhtaasti suomettumisesta käytyyn keskusteluun, on meillä edelleen käsissämme ainakin kaksi analyyttistä ongelmaa. Ensinnäkin suomettumista ei voida suoraan rinnastaa Venäjän vaikutusta tai näkemyksiä huomioimaan pyrkivään ulkopolitiikkaan. Suomettuminen voi ilmiönä seurata tällaisesta politiikasta, varsinkin jos se saa eräänlaisia totaalisia piirteitä, mutta ei väistämättä. Hieman tämän kaltaiseen ansaan vaikuttaisi astuvan Jukka Tarkka, joka analysoi verkkouutisten mukaan perussuomalaisten ja keskustan kannattajien edustavan yleisesti ”tätä vanhaa, suomettunutta porukkaa” juuri siksi, että nämä haluaisivat kyselytutkimuksen tulosten perusteella Suomen ulkopolitiikassaan huomioivan nykyistä vahvemmin Venäjän näkemyksiä. Sikäli kun suomettumisen käsitteellä kuvailtiin historiallisesti tietyn aikakauden yhteiskuntaa miltei läpileikkaavaa ilmiötä, tulkitsee Tarkka käsitettä enemmänkin henkilöön menevänä taipumuksena, jossa Venäjän näkemysten kasvava huomioiminen rinnastuu suoraan itse-ehtoiseen alistumiseen sekä itsemääräämisoikeuden saralla tehtyihin kompromisseihin.

Toinen ongelma koskee historiallisen analogian sovittamista nykyhetkeen. Suomettaminen nousi kansainvälisen politiikan kieleen kylmän sodan varsin yksinkertaisen, kaksinapaisen tasapainojärjestelmän ympärille hahmottuneen ideologisen konfliktin keskellä. Yhteiskunnallisena ilmiönä suomettuminen nousi yhtä lailla tästä kokonaisuudesta. Tämän ilmiön siirtäminen eräänlaiseksi kansalaisten ja poliitikkojen mielenlaatuja haravoivaksi astekäsitteeksi heikentää edelleen käsitteen analyyttistä arvoa nykyhetkessä. Ja ilmeisesti juuri analyyttisenä käsitteenä esimerkiksi Tarkka pyrkii suomettumista edellä mainitussa jutussa käyttämään.

Päivänpoliittisessa käytössä käsitteen analyyttinen merkitys toki liudentuu automaattisesti, etenkin kun suomettuminen liitetään elimellisesti idänpoliittiseen yhteyteen, joka nähdään ainoana akselina, jonka kautta ulkoinen vaikuttaminen voi kanavoitua itse-ehtoiseksi suvereniteettia rajoittavaksi käytökseksi. Tällöin kyse on arvopoliittisesta argumentista, jonka kautta kritisoidaan ulkopolitiikan venäläistymistä, oli tämän aste sitten kuinka suuri tahansa. Ja tämä nähdään edelleen synonyyminä liikkumatilan ja suvereniteetin kaventumiselle (loogisesti ajatellen liikkumatila ja suvereniteetti voivat rajoittua mitä erinäisemmistä seikoista, myös omaehtoisesti). Näin ollen päivänpoliittisessa keskustelussa suomettumis-kritiikki ei kohdistu liikkumatilan ja suvereniteetin rajoittamiseen sinänsä – sikäli kun se esimerkiksi Suomen kohdalla yhdistyy väistämättömään energapoliittisten keskinäisriippuvuuksien kasvuun globaalilla tasolla tarkastellessa. Sen sijaan kyse on arvopoliittisesta kritiikistä sen suhteen, mikä on oikea ja mikä väärä suunta.

Näin huomaamme, että suomettumisella on ainakin kolmet kasvot: analyyttiset, arvottavat ja herjaavat. Ongelmallisin tilanne on analyyttisella tasolla. Kaksi muuta tasoa sitten ovatkin jo poliittisia, joissa historian muistaminen sekä muistin politiikka toimii yhtenä elementtinä.

Dinosaurusten retriitistä kajahti

Tämän lukijoille lienee jo varsin selvää, että tämä pahamaineinen S-sana yhdistettiin myös Ukrainan kriisin sittemmin epäonnistuneeksi osoittautuneen kriisinhallintaprosessin alkuvaiheisiin eräiden yhdysvaltalaisten ulkopoliittisten dinosaurusten toimesta. Brzezinski ja Kissinger (muiden muassa) tosin käyttivät käsitettä enemmän sen alkuperäisessä, ulkokohtaista suomettamista tarkoittavassa merkityksessä, joskin vivahtein, jossa ratkaisu olisi jollain tasolla sidottu laajempaan suurvaltavetoiseen puskurivyöhykejärjestelyyn.

Kissinger ja Brzezinski tarjosivat siis historiallisesti kestäväksi näkemäänsä ulkopoliittista orientoitumista malliksi tässä vaiheessa vielä vakavan poliittisen kriisin keskellä eläneelle Ukrainalle. Raskaan sarjan veteraanit siis esittivät jokseenkin yksioikoisen katsannon orientaatiosta, jossa vastakkainasettelun potentiaalin sisältävien vaikutuspiirien reuna-alueella elävä pienvaltio linkittyy läntisiin yhteistyöverkostoihin niin poliittisesti kuin taloudellisestikin, mutta pyrkii samalla herkällä katseella välttämään ratkaisuja, jotka ruokkisivat ”institutionaalista vihamielisyyttä” (lue: pidättäytymistä tavalla tai toisella varauksesta hakea NATO-jäsenyyttä)– näin Kissingerin sanoja vapaasti lainatakseni – Venäjää kohtaan.

Dinosaurusten avaukset siis koskivat Suomea korkeintaan välillisesti. Argumentin keskiössä oli korostetusti Ukrainan kriisin herkkä eskalaatiovaihe, joka jo tuossa vaiheessa alkukeväästä 2014 kytkeytyi lännen ja Venäjän väliseen konfliktiin. Hahmotettavana oli siis mahdolliset kriisinhallintamekanismit sekä niiden taustalle rakennettava suurvaltavetoinen ratkaisu eskalaation hillitsemiseksi. Sittemmin Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumain kulku osoitti varsin nopeassa ja ilmeisesti mainituille kirjoittajillekin yllättävässä tahdissa – Kissingerin edellä linkattu kirjoitus julkaistiin aivan Krimin kriisin alkuvaiheiden yhteydessä, päivä Vladimir Putinin ensimmäisen tapahtumia käsitelleen puheen jälkeen – ettei historiallisen suomettamis-analogian kautta hahmotetulle mahdollisuuksien ikkunalle löytynyt kriisin kohdalla katetta, ainakaan Ukrainan näkökulmasta. Analogia ei siis kestänyt todellisuuden kovaa testiä ja Venäjän improvisoivaa voimapolitiikkaa.

Puheenvuoroissa tehtävien johtopäätöksen kumoamiseen tarvittavat elementit olivat siis pian selvillä. Pidättäytymistä institutionaalisten kytkösten muodostamista vastakkainasetteluista ei voi odottaa valtiosuhteilta, jotka perustuisivat yksipuolisille kansainvälisen järjestyksen peruspilareihin kohdistuville loukkauksille (alueellisen itsemääräämisoikeuden yksipuolisesti toteutetut rikkomukset sekä itsemääräämisoikeuden takaamiseksi solmittujen kansainvälisten sopimusten laiminlyöminen). Suomettumiskorttia esitettiinkin sittemmin hylättäväksi myös useissa yhdysvaltalaisissa kirjoituksissa, olkoonkin että niissä keskityttiin argumentoimaan lähinnä suomettumisen sisäpoliittisesta ongelmallisuudesta, ei niinkään suomettumus-analogian yhteensovittamattomuudesta vallitsevaan maailmanpoliittiseen kontekstiin.

Suomettajat: unohtakaa suomettuminen

Esimerkiksi James Kirchick perusteli heinäkuussa (The American Interest, 27.7.2014) suomettamisen olevan Ukrainan kohdalla ongelmallinen ohjenuora vetoamalla suomettumisen luonteeseen, ei niinkään historiallisiin olosuhteisiin ja kivualiaan pitkään ulkopoliittisen suunnanmuutoksen prosessiin, jonka jälkeen Suomettumisen ilmiö ylipäätään oli mahdollista. Johtopäätös (suomettuminen olisi sisäisesti ongelmallinen malli Ukrainalle) on sinänsä oikean suuntainen, joskin vastakkaisista arvonäkökohdista kiistettävissä oleva.

On kuitenkin kyseenalaista, voiko Suomen historiallista esimerkkiä edes kovin vakuuttavasti soveltaa Ukrainaan. Mallin kun tulisi tukeutua pitkän ajanjakson varassa rakennetun myöntyväisyyspolitiikan tuottamaan välivaiheeseen, jonka pohjalta vasta voisi asiallisesti ottaen seurata taloudellista länsikiinnittymistä hiljalleen vahvistava, mutta samalla ongelmattomien idänsuhteiden ydinkysymyksien vaalimisen kautta rakentuvaan tasapainoasetelmaan perustuva ulkopoliittinen linja. Ja tämän kaiken perustalla perustalla olisi edelleen tinkimätön tarve korostaa oman, itsenäisen puolustuksen merkitystä tilanteessa, jossa sitä rajoittaa rauhansopimukseen kirjattujen rajoitteiden tulkinnanvaraisuus (jota aseteknologinen kehitys vahvistaa edelleen), mutta jossa sen merkitystä korostaa erään itsemääräämisoikeuden kohtalonkysymykseksi nousseen valtiosopimuksen yhtä tulkinnanvaraiset klausuulit sotilaallisen yhteistyön käynnistävistä konsultaatioista.

Nykytilanteessa suomettuminen ei siis olisi Ukrainan kohdalla ei-toivottua ainoastaan esitetyn suomettumistulkinnan moraalisten ja taannehtivien piirteiden perusteella. Malli olisi asiallisesti ottaen mahdotonta nykyisissä poliittisissa olosuhteissa, ellei sitten aikaa kylmän sodan päättymisestä tähän päivään käsitetä Ukrainan kohdalla edellä kuvatun myöntyväisyysvaiheen korvikkeena. Tällainen rinnastus olisi heikko, sillä Ukrainan sisäpoliittinen tilanne ja tämän myötä myös ulkopoliittinen orientaatio on vaihdellut suurestikin kylmän sodan päättymisen jälkeen, sisältäen toki vaiheittaisia myöntyväisyyteen kallistuvia elementtejä.

Brookings instituutin tutkija Clifford G. Gaddy puolestaan tarkasteli Kissingerin puheenvuoroa analogian sijasta lähes suorana, nykyhetkeen sijoittuvana rinnastuksena. Gaddy totesi, ettei Ukraina voi nykyisessä (maaliskuu 2014, kirjoitettu heti Kissingerin artikkelin jälkeen) taloudellisessa ja poliittisessa tilanteessaan olla Suomi, vaikka suomettuminen olisikin sille ideaali ratkaisu. Historiallisesta yhteydestään irrotettu rinnastus ei kuitenkaan ollut Kissingerin ja Brzezinskin analogioiden tavoitteena . Tämän sijasta K ja B esittelivät laveamman ajatuksen ’Suomen mallista’, Ukrainan asemoimisesta niin pitkälle länteen kuin maailmaa nähneen realistin maailmankuvasta oli mahdollista hahmottaa. (Itse asiassa he eivät kirjoituksissaan suoraan käyttäneet termiä ”Finlandization”, mutta mediakeskustelun ohjaaminen tähän tulkintaan käy kyllä selväksi herrojen kirjoituksista sekä otsikoinneista.)

Gaddy toteaa aivan oikein, että mahdollisuus suomettumiseen, tai sen käyttämättä jättämiseen, on – niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin – eräällä tavalla ansaittava pitkän ja armottoman prosessin kautta. Kuten todettua, Suomen kohdalla tämä kulki vaaran vuosista ja Paasikiven tosiasian tunnistamisen kansallisesta itsetutkiskeluhetkestä Geneven hengen hengähdystaukoon sekä edelleen noottikriisin kautta hiljalleen olosuhteisiin, jossa empivä länsikytkösten haarukointi (ja suomettuminen siinä sivussa) saattoi ainakin olosuhteiden puolesta varovaisesti käynnistyä.

Gaddy siis huomioi Kirchickin laiminlyömän pitkän prosessin. On kuitenkin kyseenalaista, voidaanko Ukrainan kohdalle hahmottaa vastaavanlaista ulkopoliittisten valintojen dramaattista muutoskautta. Ukrainan kohdalla kylmän sodan jälkeinen muutos toki oli dramaattinen, mutta ei 1990-luvun alun optimismin ilmapiirin muistaen olosuhteiltaan yhtä pakottava (ellei akuuttia riippuvuutta ulkoisesta talous- ja energia-avusta oteta huomioon). Ukrainan omaa kokemusta tuskin voi rinnastaa Suomen kokemukseen vuosina 1938–1944 sekä sitä seuranneeseen ulkopolitiikan korpivaellukseen. Nykyhetkessä on yhtä lailla vaikea kuvitella tilannetta, jossa Ukraina tekisi täyskäännöksen Venäjää vastaan suunnattujen vastavoimien maksimoimisen politiikasta suurvaltojen ”legitiimien turvallisuusintressien” huomioimisen ensisijaisuutta vannovaa linjaa kohti, säilyttäen kuitenkin samalla tukevan otteen läntisiin verkostoihin kiinnittyneenä.

Näin ollen käy selväksi, että Ukrainan kriisiä koskevan keskustelun ja ’Suomen mallin’ soveltamisen yhteydestä versonut suomettamiskeskustelu lähti alun alkaenkin liikkeelle historiallisesti paikaltaan liikahtaneista askelmerkeistä. Vertaus osoittautui parakronismiksi, tai käänteiseksi anakronismiksi, jossa jokin historiaan sijoittuva asia, teema tai poliittisen prosessin taustalta hahmottuva konteksti siirretään sille olosuhteiltaan yhteensovittamattomaksi osoittautuvaan myöhempään kontekstiin.

Myöhästynyttä haikailua puskurivaltiosta

Yhdysvaltalaisessa keskustelussa suomettamisen ja suomettumisen nyanssit olivat, ehkä hieman yllättäen, lopulta kotomaista, selvästi politisoituneempaa keskustelua selvemmin tulkittavissa. Esimerkiksi vaikutusvaltainen mielipidekirjoittaja David Ignatius (Washington Post, 20.5.2014) kirjoitti vielä toukokuussa Ukrainan presidentinvaalien kynnyksellä, kuinka Ukrainan omista intresseistä lähtevä suomettuminen olisi ideaali ratkaisu konfliktiin. Ignatiuksen mukaan Putinin hallinto oli viivästystaktiikallaan viestinyt tilanteen olevan ratkaistavissa paketilla, jossa Ukraina omaehtoisesti ryhtyy ”stabiloimaan tilannetta” ryhtymällä Suomen kylmän sodan esimerkkiä seuraavaksi ”sillanrakentajaksi” idän ja lännen väliin. Ignatius yhtyi (tulkitsemaansa) Obaman hallinnon hahmottumaisillaan olevaan linjaan, jossa ulkokohtaisen suomettamisstrategian kaltaisten vaikuttamispyrkimysten sijasta korostetaan Ukrainan omia valintoja ensisijaisina tekoina tilanteen stabilisoimiseksi.

Ulkokohtaisen ja sisäisen suomettu/amisen välisen jaon implisiittisestä tunnustamisesta huolimatta myös Ignatiuksen argumentissa jää piinaavalla tavalla auki, miten Krimin menettäminen on mahdollista yhdistää tilanteeseen, jossa Ukraina omaehtoisesti rakentaisi itsestään suurvaltojen intresseihin sovitettavan ja alueellista valtatasapainoa tukevan sillanrakentajatoimijuuden. Tämä systeemitason näkymän huomioiva normatiivinen argumentti on syystä tai toisesta unohtunut myös suomettumis-teesin kriitikoilta, jotka ovat lähinnä kiinnittäneet huomion suomettumiseen (sisäpoliittiseen) hintaan ja luonteeseen. Ukrainan nivoutumista idän ja lännen vaikutuspiirien väliseksi puskurivaltioksi voisi nykytilanteessa kaiketi perustella vain hyväksymällä aluerikkomusten mahdollisuudet sisältävä epäsymmetrisen vaikutussuhteen tila, jossa vakauttavan valtion omaehtoisen toiminnan edellytykset ovat jo ennalta vahvasti rajoitettuja.

Normatiivisen kritiikin ohella suomettumis-teesiä voidaan siis kritisoida myös vertaamalla analogian taustalta löytyvän historiallisen kontekstualisoinnin kestävyyttä. Lisäksi analyyttisesti voidaan pitää ongelmallisena tapaa, jolla suomettumisen ilmiö yhdistetään loputtomia aste-eroja sisältäväksi luonnehdinnaksi Venäjän näkökohtien huomioonottamisesta. Suomettumisen taustalla vaikuttavan pitkän historiallisen prosessin sovittaminen Ukrainan konfliktin kontekstiin vaikuttaakin hyvin hankalalta, oli ajatuksen takana sitten ulkokohtainen tai Ukrainan omaa toimijuutta korostava neutralisointiprosessi. Kriittisistä puheenvuoroista voi tulkita, että näihin puutteisiin on havahduttu myös yhdysvaltalaisessa keskustelussa, vaikka perustelut ovatkin keskustelussa jääneet jokseenkin vaillinaiseksi. Suomessa vieteriukko vaikuttaa edelleen singahtelevan sitkeästi. Eikä ihme – sen verran paljon muistin politiikkaa ja kansallisen puhdistautumisriitin henkeä tuohon käsitteeseen on näemmä iskostunut. Tällaiselle nuoremman polven ulkopolitiikan tutkijalle moisen piehtaroinnin käteisarvo ei aina kovin kirkkaana hahmotu.

***

Suomettumisen olemuksen syventävä oppimäärä, tutkijoiden opastamana, löytyy politiikasta.fi -sivustolta. Oppimäär’n voi aloittaa voi kokoelmasta aihetta käsitteleviä artikkeleita. Tuomion voi puolestaan lukea sivuston kokoaman raadin näkemyksistä.

Kompressoitua liittosuhdekeskustelua

UM:n Tulevaisuuskatsaus ja Loudness War in #Turpo

Ulkoasiainministeriö julkaisi eilen perinteisen tulevaisuuskatsauksensa. Julkistamisen jälkeistä, varsin nopealla tahdilla virittynyttä mediakeskustelua seuraamalla saattoi ymmärtää katsauksen sanoman tiivistyvän tasan yhteen lauseeseen. Kyseinen lause löytyy katsauksen keskimmäisestä, verkostoituneen turvallisuuspolitiikan toimintaympäristöä tarkastelevasta osasta: ”Nato-jäsenyys selkeyttäisi monin tavoin Suomen asemaa.” Mitään tavattoman järisyttävää tässä tulkinnassa ei ole, vaikkakin turvallisuuspoliittisen aseman selkeyden sekä sopimusvaraisen liittolaispolitiikan suhde tarjoaakin hedelmällisen mahdollisuuden harrastaa hieman teoreettisempaa turvallisuuspoliittista pohdintaa. Tätä seuraa blogipäivityksen jälkimmäisessä osassa.

Toinen ajatuksia herättävä seikka on kohinan välittämä kuva turvallisuuspoliittisesta keskustelusta (turvallisuuspoliittisen metakeskustelun ruotimisesta kylmiä väreitä saavia suosittelen hyppäämään suoraan blogitekstin jälkimmäiseen osioon). Ilmeisesti ministeriön katsaus oli päätynyt ennen aikojaan Mainostelevision haltuun. Katsauksen sisältöä ruotivan keskustelun agenda tuli näin ollen asetetuksi jo hyvissä ajoin ennen perjantaille suunniteltua virallista julkaisuajankohtaa – ”Ulkoministeriö selvästi NATO-jäsenyyden kannalla” kirkuivatkin otsikot maikkarin netissä jo eilen iltapäivällä. Ulkoministeriö oli näin ollen pakotettu julkaisemaan katsauksen muutama päivä etuajassa. Tämä tehtiin twitterissä ilman suurempia hälinöitä:

Mediavälitteisen ensireaktion voi karrikoiden tiivistää ajatukseen, jonka mukaan nyt Merikasarmin virkamieseliitti antoi näin näkyvän tukensa Suomen jäsenyydelle Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä. Illan hämärissä keskusteluun tarttui myös vastikään 1990-luvun alun päiväkirjamerkintänsä julkaissut ulkoministeri Tuomioja, joka omalle ja puolueensa linjalle uskollisena ilmoitti kohulauseen olevan huolimattomasti muotoiltu. Lisäksi Tuomioja korosti varmuuden vakuudeksi, ettei katsaus ole (edelleenkään) poliittisessa ohjauksessa laadittu, vaan sen tarkoitus on palvella ensi kevään eduskuntavaaleja seuraavia hallitusneuvotteluita ja sen eittämättä aikaisempaa keskeisemmäksi muodostuvaa ulkopoliittista osaa. Tänään keskustelua on jatkettu myös asiantuntijoiden toimesta. Blogimerkintöjä on kirjoitettu.

Minä en muotoilisi asiaa tällä lailla, koska Nato-jäsenyys taas voisi tuoda muita ongelmia mukanaan. Siinä mielessä tämä ei muuta mitään. – Ulkoministeri Tuomioja ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsaukseen sisältyneestä lauseesta.

Muutama sana tulevaisuuskatsauksen formaatista lienee paikallaan. Sen tyyli on näkemyksiä esittelevä, jopa pohdiskeleva, aivan kuten aikaisemmissakin katsauksissa vuosilta 2003, 2006 ja 2010 (edellisten ollessa nyt julkaistua pidempiä ja täten myös polveilevampia). Tarkkoja toimenpidesuosituksia katsaukselle tyypillisessä genressä ei tälläkään kertaa esitellä. Toimintaympäristön mahdollisia kehityskulkuja sekä Suomen ulkopoliittisen asemoitumisen vaihtoehtoja sekä tavoitteita kuvaillaan usein rinnakkain ja vertaillen. Hallitusneuvotteluiden tukemisesta huolimatta katsauksen aikaperspektiivin todetaan ulottuvan 5-10 vuoden päähän. Katsauksen johtavaksi ajatukseksi voinee esittää muodoltaan epäsymmetrisemmiksi käyvien globaalien valtasuhteiden ja keskinäisriippuvuuksien monitahoisen hyödyntämisen haasteen sekä tähän vastaamiseksi vaaditun ketteryyden lisäämisen tavalla, jossa valtion ulkoinen ja sisäinen turvallisuus kietoutuvat entistä selkeämmin yhteen.

Mikä sitten mättää? Ehkä se, että tämäkin keskustelun parsi tyhjentyi heti kättelyssä yhden nelikirjainyhdistelmän ympärille. Tällaisesta on kokemuksia historiastakin, mitä nyt kirjainyhdistelmä on vaihtunut matkan varrella. En tahdo sanoa sitä, etteikö NATO olisi tärkeä elementti turvallisuuspolitiikassamme. Onhan sopimusjärjestö kumppanuuspolitiikan kautta jo nyt keskeisessä osassa Suomen verkottuneen puolustuksen hiljalleen hahmottuvassa toteutuksessa. Ongelma on pikemminkin siinä, että toisinaan koko turvallisuuspoliittinen mielikuvitus vaikuttaa kanavoituvan yhden, vaikkakin sinänsä relevantin teeman suodattamana. Samalla keskustelu kompressoituu. Ilmiö tunnetaan musiikkipiireissä volyymisotana (eng. loudness war), jossa äänitteiden digitaalisessa masterointivaiheessa pyritään mahdollisimman kovaääniseen lopputulokseen oman kuuluvuuden maksimoimiseksi radiotaajuuksilla. Äänityksen luontainen dynamiikka ja herkkyys kärsivät; ylä- ja alaäänten sijasta biisit puristetaan tiukaksi keskiäänten massaksi viimeistään tuotannon myöhemmissä vaiheissa.

Syntyy itseään ruokkiva kierre – jos haluat tulla kuulluksi, tulee sinun sanoa entistä tiukkasanaisempia ja itsevarmemmalta kalskahtavia totuuksia entistä kapeammalta ja eriytyneeltä sektorilta. Tällaisessa tilanteessa historiallisesti paikaltaan nytkähtäneet suomettumisvertaukset ja turvallisuusympäristömme yksinkertaistavat aitametaforat ovat kuin studiomuusikon säropedaaliketjuja, joilla varmistetaan että oma instrumentti kuuluu edes jotenkin masterointivaiheessa kompressoidun digitaalisen kohinan keskeltä.

 

Selkeyden abstraktit ulottuvuudet 

Mutta eipä sorruta lopullisesti turvallisuuspoliittisen metakeskustelun upottavaan suohon. Koitetaan seuraavassa pureutua hieman asiaankin. Katsotaan josko sieltä keskitaajuuksien massasta olisi löydettävissä herkkyyttä lisääviä nyansseja.

Aloitetaan viittauksella ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Pertti Salolaisen kommenttiin. Ulkopoliittisen keskustelun ja päätöksenteon parlamentaarisen ulottuvuuden puolustuspuhujana viime aikoina kunnostautunut Salolainen torui (jälleen) tapaa, jolla eduskunta ja ulkoasiainvaliokunta oli hänen mukaansa jätetty informoimatta katsauksen sisällöstä. Itse kohun aiheuttaneesta lauseesta Salolainen totesi, ettei se ole millään muotoa vallankumouksellinen. Väittämä, jonka mukaan NATO-jäsenyys selkiyttäisi Suomen asemaa, on Salolaisen mielestä selvä asia, osastoa ’no-brainer’.

Ja näin asia toki on, etenkin jos sitä tarkastellaan mahdollisten kuuluvuuksien ja toimintaympäristöstä hahmottuvien sopimusvaraisten sekä institutionaalisten järjestelyjen muodostamia vaihtoehtoja vasten. Liittosuhteet ovat olleet pitkään keskeinen kansainvälisen järjestyksen tuottamisen ja uusintamisen väline, oli tulkintamme järjestyksen luonteesta sitten vallan tasapaino-opin tai esimerkiksi liberaalimman institutionalismin suodattama [1]. Ajatus Suomen aseman selkiyttämisestä viittaa näin katsantokantaan, jossa neutraliteetista muistuttaville puolimatkan liittoutumismalleille ei anneta kovin suurta painoarvoa järjestyksen näkökulmasta. Liittoutumisasteen selkeys ja järjestyksen lisääntyminen kulkevat sen sijaan käsi kädessä suurvaltakytkökselle antamamme painoarvon kanssa.

Toisaalta selkeyttä tavataan arvioida myös puhtaasti käytännölliseltä kannalta; tässä katsannossa, joka ei väistämättä ole yhteensopimaton edellisen kanssa, keskeisiin yhteistoiminnan muotoihin ja virtoihin on päästävä käsiksi jo senkin vuoksi, että tämä yksinkertaisesti helpottavat ulkopolitiikan teon arkea. Kansainvälisen politiikan arkipäivän rutiineihin osallistumiseen varattujen resurssien kohdentamisen haasteet vähenevät yhtä lailla selkeyden myötä. Näinhän asia esitetään jo nyt puolustuspolitiikan vinkkelistä – joko täysin itsenäinen puolustus tai sitten (muodossa tai toisessa) rakennettu, yhteistyövaraisuudesta ponnistava uskottava puolustus.

Tässä käytäntöperustaisessa katsauksessa selkeys on toisaalta vain yksi monista yhteistyövaraisen turvallisuuden rakentamisen hyveistä. Selkeys ja yhteistyövaraisten ratkaisujen tuoma turvallisuuslisä voivat tällöin rakentua holistisemmin, useiden osatekijöiden muodostamasta summasta. Voi hyvin olla, että tämä jälkimmäinen, hallinnon tarpeiden ja Suomen oman aseman pohjalta korostuneesti hahmottuva kanta on juuri se, jonka pohjalta UM:n tulevaisuuskatsauksen lauseen liittolaissuhteesta esittämä käsitys rakentuu. Tätä johtopäätöstä tukee hieman myöhemmin seuraava lause, jonka mukaan ”Suomi ei voi ripustaa turvallisuuttaan yhden ratkaisun varaan, olipa se Nato-jäsenyys, sotilaallinen liittoutumattomuus tai jokin muu, vaan jatkossakin turvallisuus koostuu omasta puolustuskyvystä, kansainvälisestä yhteistyöstä ja monesta ei-sotilaallisesta tekijästä.” Kompromissimäisyyttä huokuva teksti rohkaisee joka tapauksessa pohtimaan kysymystä edelleen. Tähän aihepiiriin liittyen kannattaa lukea myös tämä Matti Pesun kirjoitus.

On vielä kolmaskin näkökulma, se kolikon kääntöpuoli, jossa liittolaissuhteiden kautta tapahtuvan asemoitumisen selkeyden lisääntymisen ei kaikissa tilanteissa katsota lisäävän turvallisuutta. Järjestelmätasolta tarkasteltujen liittosuhteiden selkeyden (esimerkiksi sotilaspoliittisten vaikutuspiirien totaalisuuden ja neutraliteetin merkityksen katoamisen myötä) sekä toisaalta alueellisesti määrittyvän turvallisuustilanteen välillä ei siis tässä katsannossa nähdä ongelmatonta syy-seuraussuhdetta. Väljän pienvaltiorealismin perinteen hengessä ajatellaan, että liittosuhteiden tiivistämisen myötä syventyvä vaikutuspiirien vastakkainasettelu saattaa samalla tuottaa vaikutuspiirien raja-alueilla alueellisesti purkautuvia jännitteitä. Johtopäätöksenä esitetään, että nämä potentiaaliset jännitteet painavat ulkopoliittisen liikkumatilan vaakakupissa liittosuhteiden tuottamaa selkeyttä ja systeeminäkymän tasolla luvattua järjestystä voimakkaammin. Suomen kohdalla tämä ongelma kytkeytyy luonnollisesti Pohjolan ja Itämeren alueen turvallisuustasapainosta tehtyihin tulkintaristiriitoihin.

Monille Suomen mahdollinen jäsenyys Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä vaikuttaa johtavan automaattisesti alueellisen turvallisuusdilemmamekanismin käynnistymiseen. Tässä katsannossa, jonka johtopäätöksien merkityksestä olen itsekin tässä blogissa pyrkinyt toisinaan muistuttamaan, asemamme selkeyttäminen liittosuhteita syventämällä voi siis myös lisätä lyhyellä tähtäimellä ulkoista turvattomuutta ja epävarmuutta (jolloin taas nousee keskeiseksi se, mitä ratkaisuja lyhyen tähtäimen turvattomuuden lisääntymisen hallintaan on ennalta varattu). Toisaalta on syytä myöntää, että tämä katsanto on viimeisen vuoden aikana ajautunut jatkuvasti hauraammalle perustalle. Ei kuitenkaan siksi, että esitetty tulkinta turvallisuusdilemmasta olisi nähdäkseni alun perin ollut väärä, vaan siksi, että ulkoinen turvallisuusympäristö vaikuttaa tällä hetkellä tuottavan alueellista turvattomuutta tasaisesti jo ilman liittosuhteitamme merkittävästi nykyisestä syventävää politiikkaa (eli jäsenyyttä Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä). Toisin sanoen: se, mitä tarvitsisimme nyt puhtaasti puolustuksen logiikan ja selkeyden vinkkelistä, voi edelleen vahvistaa näitä tarpeita ruokkivia mekaniikkoja. Siinä se meidän dilemman rehellinen ydin on, joskin näin tutkijamaisen abstraktisti ilmaistuna.

***

Olisi varsin näköalatonta esittää että Ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsauksen sanoma olisi tiivistettävissä vajaan twiitin mittaiseen lauseeseen. Puhutaanhan samaisessa katsauksessa monissa kohdin todellisuuden kompleksisuudesta, sisäisen ja ulkoisen rajan jatkuvasta hämärtymisestä, resilienssistä, ennakoimattomuudesta sekä globaalihallinnankin haasteeksi muodostuvasta keskinäisriippuvaisuuksien kasvusta. Maailmaa hahmotetaan siis jatkuvasti enemmän jälkimodernin sopeutumisen logiikan kautta. Turvallisuuden lupauksen sijasta meille tullaan tarjoamaan entistä enemmän turvattomuuteen varautuvaa asennetta. Sopeutumisen logiikan rinnalla kyllä kulkevat edelleen modernilta ajalta periytyneet kiistakumppanit, nimittäin westfalenilainen puolustuksen logiikka (valtion rajojen ja ydintoimintojen takaaminen) sekä toisaalta kylmän sodan jälkeen vahvistunut suojelun logiikka (ihmisoikeudet ja inhimillinen turvallisuus). Toivon tulevalta hallitukselta sellaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jossa maailmaa kyetään edelleen hahmottamaan kaikkien kolmen logiikan läpi. Muut ratkaisut näyttäytyvät minulle epärehellisenä, dynamiikkansa menettäneenä selkeytenä.

 

[1] Kansainvälisten suhteiden akateemisessa keskustelussa uusliberaalin institutionalismin ja realismin eri koulukuntien näkemykset liittosuhteiden vaikutuksesta valtioiden käyttäytymiseen toki poikkeavat toisistaan monella tavalla. Tässä kohdin riittänee kuitenkin ajatus liittosuhteiden merkityksestä (tällainen vanhahko teksti tarttui nopeasti googlaamalla haaviin) kansainvälisen järjestyksen välineenä ylipäätään.

Soraääniä ja trollitehtaita

Hy-brid  \ˈhī-brəd\

: an animal or plant that is produced from two animals or plants of different kinds

: something that is formed by combining two or more things

http://www.merriam-webster.com/dictionary/hybrid

Informaatiovaikuttaminen, kyberturvallisuus, hybridisodankäynti… siinä joukko valitettavan tutuksi käyneitä termejä. Informaatiovaikuttamisen ja kyberturvallisuuden kautta, näin olemme saaneet oppia niin asiantuntijoiden kuin poliitikkojen puheista, hybridisodankäynnin rintamalinjat ovat edenneet internetin ja median virtojen kautta myös lintukotoisille kotisohvillemme. Aalto-yliopiston professori Jarno Limnéllin sanoin: Suomi on tarkoituksellisen informaatiovaikuttamisen, eli täten myös hybridisodankäynnin kohteena. Kovia sanoja.

Uudiskäsitteille on tyypillistä, että ne muodostuvat alkuunsa tavattoman laveiksi. Tiedeyhteisön käydessä omia kiistojaan käsitteiden rajoista, historioista sekä sovellettavuudesta, elävät määritelmät populaarissa mielikuvituksessa tapahtumien ja puhujien mukana. Esimerkiksi informaatiovaikuttamisen tuoksahduksia vaikuttaa toisinaan leimahtavan vähintään joka toisen twiitin ja klikatun linkin takaa. Se, mistä ilmansuunnasta itse kutakin kriisitunnelmien keskellä vaikutetaan, on herättänyt paljon keskustelua ja paikoin värikkäitäkin näkemyksiä.

Oli miten oli, jotain olennaista nämä käsitteet ajastamme naulaavat. On kuitenkin syytä pysähtyä ja muistaa, että valtioiden välisissä suhteissa toisen käyttäytymisen muutosta havitteleva (dis)informaatio – tai hieman muodikkaammin ilmaistuna strateginen viestintä – sekä omaa erityisyyttä korostava sotapropaganda ovat vähintään yhtä vanhoja keksintöjä kuin sodan instituutio itsessään. Jälkimmäisestä tulee mieleeni kesäinen visiittini Venetsiaan. Tasavallan poliittista ja sotilaallista mahtia kaikessa komeudessaan esittelevä Dogen palatsi on käytännössä yksi iso propagandanäyttämö, jolla tasavallan erityisyys iskotettiin niin omille kansalaisille ja eliitille kuin muiden valtojen vieraileville päämiehillekin. Jo pelkästään hallitsijapalatsin suuren neuvoston sali tintorettoineen ja muine tasavallan sotilasmahtia metaforisesti esittelevine renessanssiaarteineen saa modernit trollitehtaat näyttämään lähinnä amatöörien puuhastelulta.

Mutta rinnastus Venetsian tasavallan historiallisesti häikäisevään loistoon tuskin tekee meistä viisaampia. Kun informaatiovaikuttamisen tapoja ja paikkoja paikannetaan 2010-luvun maailmanpolitiikasta, huomaamme koko joukon eritasoisia vaikutuskenttiä, jossa kansalaisjärjestöjen agendat, markkinavoimien niskalenkit, valtiollinen toiminta sekä tökeröt ideologiat sulautuvat rajoiltaan hahmottomaksi kimpuksi. Vaikuttamisen panokset kuitenkin muuttuvat siinä vaiheessa, kun toiminta saa vipuvartensa sodasta sekä siihen kietoutuvasta suurvaltakonfliktista.

***

Mutta jos kyseessä on enemmän ja vähemmän luonteeltaan ikiaikainen ilmiö, miksi olemme näin yllättyneitä esimerkiksi uutistoimistojen keskustelupalstoja sekä twittervirtaa kuormittavista hämärähemmoista? Tai jos emme kohta ole yllättyneitä, niin ainakin kovin varpaillamme, siitäkin huolimatta, että suurin osa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa vellovasta ’informaatiovaikuttamisesta’ on niin tökeröä ja sofistukoitumatonta rienaa, että se kuuluisa sokea Reettakin näkee sen läpi.

Pelkkää somepöhnää, siis? Ei ehkä niinkään. Ensinnäkin pöhnään sisältyvä volyymi on omiaan lannistamaan valppaan ja kriittisenkin mielen. Propagandamylly ja sen mukanaan tuomat dikotomiat tuottavat kuin huomaamatta voimattomuutta ja väsymystä. Mitä suurempi osaksi arkeamme muodostuneen informaatiovirran kuluttajista kokee siinä liikkumisen epämiellyttäväksi, turhauttavaksi ja etäännyttäväksi, sitä suuremmalla todennäköisyydellä valistuneen kansalaiskeskustelun yläpuolella elävä sofistikoituneempi informaatiovaikuttaminen saa otetta tapahtumien kulusta sekä vallasta oikean ja väärän kuvailuun.

Toisekseen tilanne johtaa siihen, että mielipidevaikuttamisen rintamat alkavat kuin huomaamatta yltää havainnoissamme paikkoihin ja tilanteisiin, joissa niitä ei pitäisi terveellä yhteiskuntakriittisellä silmällä nähdä. Alamme toisin sanoen kohdella keskuudessamme esiintyvää epävarmuutta ja moniäänisyyttä heikkoutena. Tervehdyttäväkin keskustelu ja mielipiteenvaihto on vaarassa tulla alistetuksi samoille alkukantaisille tunteille, jota informaatiovirroissa matelevat loiset saavat selkäpiissämme aikaiseksi. Ensin toivotaan keskustelua. Jännitteiden keskellä kuitenkin erilaisuuden sietokyky heikkenee. Liikkumatila alistetaan yhtenäisyyden tavoittelulle; se mikä toisena aikana saattaisi näyttäytyä moniäänisyytenä, antaakin nyt vaikutelman ulkoa johdetuista säröistä ja ristiriidoista.

***

Moniäänisyys – niin sisältönä kuin muotonakin ymmärettynä – olisi vastakin hyvä ymmärtää edistyksellisenä voimana eetokseltaan liberaalissa kulttuurissamme. Oma käsitykseni on, että esimerkiksi ulkopolitiikkaa koskeva keskustelukulttuurimme on juuri nyt tällaisessa jakolinjassa. Keskustelun volyymin lisääntyminen ei ole välttämättä johtanut moniäänisyyden ja suopeuden karttumiseen. Piirit pyörivät usein itseään vahvistavina.

Vielä huolestuttavampaa on, jos yhteiskunnallisen keskustelun sävelkulku käy painostavaksi. Johtopäätökset keikkuvat valheellisen selkeinä hahmottuvia jakolinjoja vasten. Muutama vuosi sitten puhuttiin vielä yhteenkietoutuneisuuden ja edistyksellisyyden maailmasta, jopa historian lopusta vihjailtiin arvovaltaisten yhteiskuntafilosofien toimesta. Nyt maailmaa hahmotetaan jälleen voittajien ja häviäjien sekä selkeinä hahmottuvien syy-yhteksien kautta. Samalla annamme kovalla itseluottamuksella kasvavaa painoarvoa olemuksellisille tulkinnoille eri toimijoista ja valtioista. Ulkopolitiikkaa ymmärretään maailmanhistorian vinkkelistä lyhyehkön globalisaatiohybriksen jälkeen ihmisiä toisistaan eristävien rajojen ja identiteettien kautta. Siinä sivussa käytännöllinen viisaus ja ongelmanratkaisu ovat vaarassa hautautua julistuksellisia linjakäänteitä vaativien puheenvuorojen alle. Samalla meitä muistutetaan entistä painokkaammin todellisuuden kompleksisuudesta ja ennakoimattomuudesta, jolloin ongelmat ja riskit alkavat politiikkamme vaikutuksen ulkopuolelta nousevina – näin muotijargonia siteeraten – vahvistamaan riittämättömyyden ja epävarmuuden sytykkeitä.

Mitä enemmän näemme maailmassa rajoja ja lokeroita, sitä voimallisemmin paheksumamme somepöhnäiset ilmiöt, kuten tökeröt trollaajat ja näiden yläpuolella toimiva sofistikoituneempi imformaatiovaikuttaminen, saavat rikastettua bensaa liekkeihinsä. Saatamme paradoksaalisesti siis myös itse kaivaa sitä kuoppaa, jonka varjoissa kyberhämäräheikit viihtyvät.

***

Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Saara Jantunen esitti Ylen haastattelussa, että ristiriitainen kansalaiskeskustelu sekä valtionjohdon vaatimukset tarkkanäköisemmästä tilannekuvasta ovat osoituksia (rajan takaa tulevan) disinformaatiokampanjoinnin toimimisesta. Voi olla, että toisinaan kyseenalaistaessamme tiettyjä tapahtumia ja väitteitä oikeutamme välillisesti myös meille vieraita intressejä. Rohkenisin kuitenkin väittää, että ristiriitojen häviäminen olisi selvästi niiden esiintymistä kouriintuntuvampi esimerkki siitä, kuinka keskustelukulttuuristamme on tullut informaatiovaikuttamisen viaton uhri.

Samaa koskee ulkopoliittista johtoamme. Siinä vaiheessa, kun toteamme eri osapuolten näkökulmien huomioonottamisen menettäneen merkityksensä; siinä vaiheessa kun meillä ei ole enää valmiutta kyseenalaistaa omaa suuntaamme, maailmankuvaamme tai perinnettämme – tällöin olemme jo luovuttaneet osan tilannesidonnaisesti hahmottuvasta ulkopoliittisesta viisaudestamme oman toimintamme ulkopuolelta tuleville vaikutteille.

Pidetään siis mieli valppaana, mutta säilytetään valmiutemme tilanteen mukana elävään herkkyyteen. Koulutetaan tulevia sukupolvia omilla vahvuuksillamme, sivistyksen ehdoilla. Varotaan samalla lankeamasta totuuden sumuisiin sudenkuoppiin, joita hahmottamamme trollitehtaat hämyisine viholliskuvineen meistä alkukantaisella tavalla houkuttelevat esiin.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist