Naisten asema ja inhimillinen turvallisuus – yksityisajattelua vai ulkopolitiikan painopistealue?

Ulkoministeri Soinin luottamusäänestys on poikinut paljon keskustelua viimeisen viikon kuluessa. Kansalaisena olen ihmetellyt, miksi median paine on kohdistunut ennen kaikkea keskusta-oikeiston (liberaalien) naiskansanedustajien äänestyspäätöstä kohtaan. Miksei samaa painetta ole kohdistettu mieskansanedustajien suuntaan?
Ulkopolitiikan tutkijana ihmetyttää aiheen ympärillä käydyn ulkopoliittisen asiakeskustelun laimeus. Naisten ja tyttöjen aseman sekä oikeuksien edistäminen on mainittu “keihäänkärkenä” Suomen kehityspoliittisessa selonteossa (2016) sekä strategisena painopistealueena ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (2016). Lisäksi Suomi on sitoutunut lukuisiin kansainvälisiin sopimukseen ja politiikkaohjelmiin, jotka käytännössä ilmentävät naisten oikeuksien ja kansainvälisen turvallisuuden edistämisen välistä yhteyttä.
Aborttikysymys on määritelty Suomen laissa ja se on sillä selvä. Keskeisempi kysymys piilee ulkoministerin yksityisajattelun sekä Suomen ulkopoliittisten tavoitteiden edistämisen välisessä jännitteessä. Tältä osin asiakysymystä tulisi tarkastella huomattavasti aborttikysymystä laajemmin. Toisin sanoen sitä kansainvälisen vakauden ja inhimillisen turvallisuuden asiakokonaisuutta vasten, jonka yksi (keskeinen?) osa-alue naisten seksuaaliterveyden edistäminen on.
Keskeinen oivallus liittyy siihen, että kansainvälistä turvallisuutta (“kovaa” ulkopolitiikkaa ja “turpoa”) ei ole mahdollista irrottaa kehityspoliittisista ja ihmisoikeuksia koskevista kysymyksistä. Samalla on toki selvää, että kehityksen ja turvallisuuden välinen yhteys on monisyinen, eikä suinkaan yksinkertaisesti määriteltävissä oleva syy-seuraussuhde.
Aiheesta tehty mittava tutkimus antaa kyllä ymmärtää, että naisten oikeuksien ja inhimillisen turvallisuuden kehitysaste korreloi, toki muista olosuhdetekijöistä riippuen, yleisen vakauden ja turvallisuuden myönteisen kehityksen kanssa. Alueellinen vakaus ja turvallisuus puolestaan ovat koodisanoja pakolaisvirtoja aiheuttavien konfliktien “juurisyihin” puuttumiselle, joita on tavattu Suomenkin ulkopoliittisessa liturgiassa toistaa.
Kysymys ei todellakaan ole tämän ihmeellisempi. Syy- ja seuraussuhteiden yleinen suunta on selvä. Kysymys on vain poliittisesta tahdosta ja halusta nähdä näitä vaikutussuhteita. Naisten oikeuksien, seksuaaliterveyden ja inhimillisen turvallisuuden edistäminen => vakaampi yhteiskunta => ennustettavampi kansainvälinen järjestelmä. Näinhän asian voi myös lukea Suomen ulkopolitiikkaa virallisesti linjaavista asiakirjoista. Myös ulkoministeri Soini on julkisten esiintymistensä perusteella hyvin perillä naisten aseman ja yhteiskunnallisen vakauden välisestä dynamiikasta.
Kysymys ei siis ole tiedon tai ymmärryksen puutteesta. Ehkä kysymys onkin ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan välisestä jännitteestä. Nythän vaikuttaa siltä, että sisäpoliittiset valta-asetelmat (soten ja maakuntauudistuksen vieminen maaliin) ikään kuin läikkyvät yli kohti ulkopolitiikan toimintaedellytyksiä. Sisäpolitiikan ohjaava vaikutus ulkopolitiikkaan ei toki sekään ole ulkopolitiikan tutkimuksen mukaan uusi havainto, mutta siinä olisi ollut yksi mahdollinen johtolanka meille ulkopolitiikan tutkijoille kehystää nyt käytyä keskustelua yleisemmille urille.
Vaalien lähestyessä ulkopolitiikan “pehmeät” asiakysymykset tulevat helposti sisäpolitisoiduiksi – tai Soinin tapauksessa jopa depolitisoiduiksi. Tämä on kuitenkin ongelma valtion ulkopoliittisen jatkuvuuden uskottavuuden näkökulmasta, sikäli kun sellaista pidetään arvossaan. Suomen ulkopolitiikassa viimeisten vuosien aikana omaksuttuun pragmaattiseen realismiin sisältyy vahvasti ajatus suurvaltapolitiikan yleisiin trendeihin kiinnittyvästä johdonmukaisuudesta ulkopoliittisena hyveenä.
Meillä ulkopolitiikan tutkijoilla olisi ollut – ja on edelleen – mahdollisuus sparrata keskustelua edellä mainittuihin suuntiin. Taitaa vain olla niin, että oma aikamme tuottaa enemmän kysyntää suurvaltapolitiikkaa, voimapolitiikkaa sekä asevaraista turvallisuutta koskevalle asiantuntijuudelle.
Näkymä perustuu kuitenkin väärälle dikotomialle, ainakin mitä kansainväliseen tutkimukseen on uskominen. Inhimillinen turvallisuus ja “kovan kansallisen turvallisuuden” kentät ovat kompleksisten suhteiden maailmassa toisistaan erottamattomia. Ensiksi mainitut inhimilliseen turvallisuuteen kytkeytyvät kysymykset eivät näin ole sellaisia, joita tulisi jättää yksittäisen ulkoministerin yksityisajattelun piiriin, vaan nähdä ne myös kansallisen tason ulkopolitiikan avainkysymyksinä.
Suomen ulkopolitiikan painopistealueita ja yleisen inhimillisen turvallisuuden näkökulmaa koskevan asiakysymyksen (seksuaaliterveys osana naisten ja nuorten yleistä turvallisuutta) alistaminen hallitusyhteistyön kohtalonkysymykseksi (ulkopolitiikan alistaminen sisäpolitiikalle) tai kehystäminen yksityishenkilön vakaumusta koskevaksi aiheeksi (ulkopolitiikan depolitisoiminen) ovat ulkopolitiikan tutkimuksen näkökulmasta mielenkiintoisia ilmiöitä, joihin liittyy myös paljon normatiivista latausta.

Nyt kun tiedämme Timo Soinin jatkavan eduskunnan luottamusta suhteellisen selvin numeroin nauttivana ulkoministerinä, olisi toivottavaa, että myös media nostaisi edellä mainitut näkökulmat tutkijoiden kanssa keskustellessaan entistä selvemmin esille näin kevään vaalien alla.

Kultaranta, tiedustelu ja kyberturvallisuus

Kultarannassa keskusteltiin turvallisuudesta laajasti, myös tiedustelusta, verkon vapaudesta ja kyberturvallisuudesta. Kuva: Wikimedia Commons.

Osallistuin kuluvana maanantaina käytyjen Kultaranta-keskustelujen työryhmään ”Tiedustelu, terrorismi ja turvallisuus”. Koin työryhmän annin monella tapaa mielenkiintoisena ja silmiä avaavana, mutta samalla hieman kapea-alaisena. Varautumista korostavan ajattelutavan vahvistumisen, ulkopoliittisen ulottuvuuden sekä toisaalta teknologisen kehityksen tuottamien haasteiden ja vapauden välisen jännitteen kaltaiset kysymykset eivät juuri työryhmän keskusteluun ehtineet nousta, kenties käytettävissä olleen ajankin niukkuudesta johtuen. Otan tämän haasteena ja kutsuna jatkaa keskustelua tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä täällä sosiaalisen median puolella: Kultaranta-keskustelut jatkukoot!

Suomen turvallisuus kansainvälisen turbulenssin ikeessä

Aloitan kuitenkin yleisillä huomioilla työryhmätyöskentelyn tunnelmasta, jonka voi mielestäni tiivistää kahteen teemaan tai ulottuvuuteen. Tätä ennen haluan vielä muistuttaa, että työryhmäkeskustelut käytiin aikaisempien vuosien tapaan Chatham House -säännön hengessä. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjoitan seuraavassa vain keskustelun yleisistä teemoista ja tunnelmista, jotka eivät ole palautettavissa yksittäisiin puheenvuoroihin. Lisäksi haluan huomauttaa, että seuraavassa esitettävät näkemykset menevät myös ristiin omien, varsin yleisen tason tulkintojeni kanssa, eivätkä kaikki näkemykset välttämättä nousseet esiin Kultaranta-keskusteluista.

Ensinnäkin työryhmäkeskustelun tunnelma ja siitä keskustelujen julkiseen osioon koostettu yhteenveto paljastivat, että tiedustelun kannalta keskeiset viranomaiset – suojelupoliisi ja puolustusvoimat, sekä hieman osittain myös rajavartiolaitos – kantavat huolta mahdollisuuksistaan täyttää täysimääräisesti lakisääteiset tehtävänsä ja velvoitteensa, eli alueellisen koskemattomuuden takaamisen sekä kansalaisten perusoikeuksien ja valtiojohdon toimintavapauden turvaamisen. Samalla on todettava, että keskustelujen lomasta oli kuitenkin havaittavissa näkemys Suomesta edelleen hyvin turvallisena valtiona – ehkä juuri tämänkin perinteen mukaisesti turvallisuuden takaamiseen liittyvät kysymykset otetaan hyvin vakavissaan.

Huoli juontuu tulkintani mukaan kolmen tekijän summasta: 1) kansainvälisen politiikan ja uhkakuvastojen kompleksisuuden kasvu sekä tähän liittyvän teknologisen kehityksen tuottamat heijastevaikutukset Suomen yhteiskunta- ja oikeusjärjestyksen jatkuvuutta koettelevina riskeinä; 2) resurssien niukkeneminen suhteessa kompleksisuuden tuottamien haasteiden kasvuun; 3) lainsäädäntö ja toimivaltuudet. Oma asiantuntemukseni näistä kysymyksistä rajoittuu lähinnä kahden ensimmäisen tekijän arviointiin.

Ajatukset resurssien niukkuuden kanssa elämisestä ja tiedusteluvalmiuksia koskevan lainsäädännön muuttamisesta hallitusohjelman jo suuntaamalla linjalla olivat lähtökohtia, jotka selvästi vaikuttivat työryhmäkeskustelun taustalla. Hallitusohjelmassa tavoite siis asetetaan seuraavasti (ed. linkki, s. 33; kursivointi minun):

Hallitus vahvistaa […] uusien ja laaja-alaisten uhkien kuten hybridivaikuttamisen, kyberhyökkäysten ja terrorismin torjuntaa. Hallitus vahvistaa ulkoisen turvallisuuden sisäisiä edellytyksiä. Hallitus esittää säädösperustaa ulkomaantiedustelulle ja tietoliikennetiedustelulle sekä tarkentaa kokonaisturvallisuuden kannalta merkittävien maa-alueiden ja kiinteistöjen hankintaan sekä kaksoiskansalaisuuteen liittyvää lainsäädäntöä. Niiden valmistelun yhteydessä kiinnitetään huomiota perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Edellä lainatun otteen viimeinen lause on hieman onnettomasti kirjattu. Perus- ja ihmisoikeuksien tulee toteutua, pelkkä huomion kiinnittäminen näihin kysymyksiin ei yksin riitä. Ulkomaan- ja tietoliikennetiedustelun sekä toisaalta puolustusvoimien tilannekuva-analyysin edellytysten kehitystarpeet muodostivat kuitenkin kehyksen, jonka sisällä Kultaranta-keskusteluissa sekä työryhmän kohdalla liikuttiin. Ja kuten todettua, ajatus ei sinänsä ole mullistava tai uusi, vaan pikemminkin kevään kuluessa selvästi voimistunut. Kysymystä on muodossa ja toisessa käsitelty julkisuudessa melko vilkkaasti, etenkin tammikuussa 2015 julkaistun, puolustusministeriön alaisen työryhmän mietinnön jälkeen. Itse asiassa keskustelu oli vilkasta jo mietinnön valmisteluprosessinkin aikaan.

Tässä yhteydessä lienee hyvä mainita, edelliseen sitaattiinkin viitaten, että keskeinen kysymys turvallisuuden kasvattamisen ja kansalaisten vapauksien sekä perusoikeuksien toteutumisen latentista jännitteestä oli kyllä työryhmän keskusteluissa esillä. Jännitettä käsiteltiin nähdäkseni ihan aitona huolena, joskin myös kysymyksenä, johon ei juututtu. Vapauksien ja turvallisuuden väliseen jännitteeseenhän myös tasavallan presidentti vihjasi omissa puheenvuoroissaan, pariinkin otteeseen: vapaus ilman oikeutta ja mahdollisuutta turvallisuuteen on tyhjä arpa, jonka varaan emme voi tulevaisuuttamme rakentaa – näin taisi presidentin viesti vapaasti tulkittuna kuulua. Vaikka ymmärrän huolen turvallisuuden takaamisesta, kallistuu oma vaakani sittenkin huoleksi vapauden ja perusoikeuksien takaamisesta.

Toinen työryhmäkeskustelun yleistä tunnelmaa luonnehtinut piirre liittyy yleisempään riski- ja varautumisajattelun kasvuun. Uhkakuvapoliittisessa mielessä keskustelua leimasivat ajatukset sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden raja-aitojen jatkuvasta hämärtymisestä. Tähän liittyy läheisesti myös kansainvälisen politiikan vallan diffuusiosta valtioille aiheutuvat haasteet, jotka näkyvät suoraan kansainvälisen toimijakentän moninaistumisena ja toimintatapojen notkistumisena. Ajatus valtiotoimijoiden – etenkin liberaalien demokratioiden – kankeudesta mukautua nykymaailman kiivastahtiseen muutokseen oli teema, joka nousi esiin useissa yhteyksissä myös Kultaranta-keskustelujen julkisissa osioissa. Mielestäni tähän keskusteluun liittyi hieman häiritseviäkin piirteitä. Esimerkkinä mainittakoon ajatus autoritääristen yhteiskuntajärjestelmien (joista Kiina taidettiin mainita konkreettisena esimerkkinä) toimivaksi osoittautuneiden käytänteiden soveltamisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Toivottavasti tiedustelukysymyksissä nämä käytänteet kierretään kaukaa ja tukeudutaan itseluottamuksella omiin vahvuuksiimme, joihin kirkkaus ja läpinäkyvyys sopivat sävyinä huomattavasti hämäriä katveita paremmin.

Tilannekuvan kompleksisuuden lähemmälle tarkastelulle – sekä yleisesti keskustelu kansainvälisen politiikan muutostrendeistä ja uhkakuvastojen todenmukaisuudesta – jäi itse työryhmäkeskustelussa valitettavan vähän aikaa. Toisaalta olihan aihekin melkoisen laaja. Tähän liittyen esimerkiksi avoimen ’big datan’ mahdollinen hyödyntäminen osana tiedustelua tai muutoin massavalvontaan liittyvät kysymykset eivät nousseet keskustelua ohjaaviksi teemoiksi. Myös terrorismin olemusta ja kehitystä koskeva keskustelu, jota olisi kenties työryhmän otsakkeen perusteella voinut odottaa, jäi tiedustelun edellytyksiä koskevan keskustelun varjoon. Kyberturvallisuutta ja informaatiovaikuttamisen yhteiskunnallisia vaikutuksia sivuttiin muun keskustelun lomassa.

Tiedusteluvaltuuksien ja -käytäntöjen valvontaan liittyviä kysymyksiä sen sijaan kyllä käsiteltiin. Ylipäätään riippumattoman tiedusteluvaltuuksia tarkkailevan valvontajärjestelmän, jonka tullee toimia sekä parlamentaariselta että oikeudelliselta (riippumaton tuomioistuin?) pohjalta, luominen on keskeistä järjestelmän (ja sen varassa toimivien viranomaisten) legitimiteetin ja yhteiskunnallisen arvostuksen takaamisen kannalta. Tämä arvo nousi esiin useaan otteeseen muun muassa pääministeri Sipilän yleistä yhteiskunnallista tilannetta hahmottaneissa puheenvuoroissa (keskustelujen julkisissa osuuksissa): kansalaisten luottamus toisiinsa, yhteiskuntaan sekä sen instituutioihin ovat kysymyksiä, jotka liittyvät läheisesti myös tiedusteluvaltuuksien kehittämiseen.

Ajatuksia herättäneestä työryhmäkeskustelusta jatkaen otan seuraavassa kiinni lyhyesti kahdesta teemasta, jotka jäivät ajaltaan rajallisesta keskustelusta mielestäni uupumaan. Toivottavasti tämä vie Kultaranta-keskusteluja edelleen eteenpäin: 1) tiedustelun, siihen liittyvän uhkakuvapolitiikan sekä etenkin kyberturvallisuuskeskustelun kansainvälinen ulottuvuus ja turvallisuusdilemma; 2) turvallisuuskeskustelun yleinen tunnelma (varautumisen ja väistämättömien riskien orastuksen kausi) ja suhde kansalaisten itsensä toteuttamisen mahdollisuuksiin.

Kybervarustelun- ja informaatiovaikuttamisen negatiivinen kierre?

Mitä on kansainvälisyys? Tiedustelua käsittelevästä keskustelusta tähän kysymykseen saattoi saada varsin pessimistisen ja hämäryyksien täyttämän kuvan. Monella tapaa tämä on luonnollista: asiaan vihkiytyneiden viranomaisten tehtävä ei ole rakentaa omaa toimintaansa ruusunsävyisten pumpulikuvastojen varaan, vaan pikemminkin asettaa horisontti pahimpien mahdollisten oletusten ja skenaarioiden varaan. Oli miten oli, työryhmäkeskustelua ohjannut näkymä kansainvälisestä politiikasta – joka ehkä itsellenikin valkeni hitaana hämäläisenä vasta keskustelujen loputtua – näyttäytyi kansallisvaltioiden rajojen ulkopuolelta avautuvana uhkien ja vaarojen entistä sotkuisemmalta rihmastolta, jonka vaateisiin reagoiminen tuottaa huolta oman vastuunsa vakavasti ottaville viranomaistahoille. Toisaalta kansainvälisyys näyttäytyi keskusteluissa myös samanmielisten ja poliittisessa liittosuhteessa olevien valtioiden yhteistyönä. Etenkin siviiliviranomaisten perspektiivistä kansainväliset yhteistyöverkostot (toki esimerkiksi kansainvälinen kriisinhallintayhteistyö on keskeistä myös puolustusvoimille) ovat elintärkeitä tiedonlähteitä pienvaltiolle relevantin tiedustelutiedon hankkimiseksi. Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman omia pelimerkkejä, joita yhteistyön merkeissä odotetaan vaihdannan välineinä.

Kansainvälisyyden käsittäminen uhkien upottavana suona sekä toisaalta samanmielisten verkostona jää kuitenkin joiltain kriittisiltä osiltaan vaillinaiseksi. Käsitykseen limittyy jännite, jonka purkaminen vaatii analyyttistä tarkastelua. Erityisen keskeistä on huomata, että emme tee omia varautumis- ja varustautumispäätöksiämme eristyksissä, vaan päätöksillämme on vaikutuksensa myös kansainväliseen ympäristöön, jonka herkästi tulkitsemme sijaitsevan ”tuolla jossain”. Tiedustelutoiminnan ja tilannekuva-analyysien kohdalla yhteys ei ehkä ole niin selvä, mutta esimerkiksi kyberturvallisuuteen liittyvissä ratkaisuissa (jotka myös liittyvät tiedustelukysymyksiin) yhteys kansallisten ratkaisujen ja kansainvälisen turvallisuusympäristön välillä käy – ainakin teoriassa – selvemmäksi.

Ensinnäkin on otettava huomioon, että kansainvälisten suhteiden olemuksen ytimessä oleva ajatus epävarmuuden hallinnasta ja siihen läheisesti liittyvästä turvallisuusdilemmasta koskee elimellisesti myös digitaalisen varautumisen ja turvallisuuden kysymyksiä. Itse asiassa kyberturvallisuuden kohdalla turvallisuusdilemmaherkkyys on jopa perinteistä, kineettisen turvallisuuden alaa kriittisempi kysymys. Tämä johtuu ennen kaikkea puolustuksellisten ja hyökkäyksellisten valmiuksien rajan hämärtymisestä kyberympäristössä, mutta myös siitä, että valtiot ovat menettämässä pitkään hallussaan pitämäänsä väkivallan monopolia juuri tällä sektorilla (mitä tietysti sitten myös käytetään hyväksi joidenkin valtioiden toimesta).

Pelkistetysti esitettynä turvallisuusdilemma syntyy valtiotoimijoiden kyvyttömyydestä saada vedenpitävää tietoa toisten valtioiden nykyisten ja tulevien intentioiden luonteesta. Tämä yksilöidenkin välisestä suhteesta analogisesti hahmotettava psykologinen dilemma sysää epävarmuuden pysyväksi olosuhteeksi kansainvälisiin suhteisiin. Epävarmuus on mahdollista ylittää esimerkiksi luottamusta lisäävillä toimilla, dialogilla ja käytäntöyhteyksien vahvistamisella, mutta ei koskaan pysyvästi ohittaa.

Ratkaisut epävarmuuden pysyvyyteen ja siitä johtuvat tulkinnat vastapuolen intentioista voivat olla luonteeltaan optimistisia, pessimistisiä, ideologisia tai suorastaan fatalistisia. Ratkaisu turvallisuusdilemman tulkintahaasteeseen saattaa johtaa oman varustelutason lisäämiseen, jota puolestaan voidaan edistää joko kehittämällä omia puolustuksellisia valmiuksia (ollen usein pienempien, status quo:n säilyttämiseen pyrkivien valtojen lähes automaattinen ratkaisu) tai vaihtoehtoisesti hyökkäyksellisiä valmiuksia kehittämällä, etenkin jos tulkinta vastapuolesta on niin pessimistinen, että ennaltaehkäisevän iskun suorittaminen oman turvallisuuden lisäämiseksi katsotaan käytännössä ainoaksi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Turvallisuusparadoksi – jota siis kutsutaan yleisesti, mutta samalla hieman harhaanjohtavasti, turvallisuusdilemmaksi (johtopäätösten jälkeen varsinaista tulkintatason dilemmaa ei enää ole olemassa) – syntyy lopulta tilanteessa, kun kaksi tai useampi toimija pyrkivät vahvistamaan omaa turvallisuuttaan varustautumalla (vaikka sitten omasta mielestään puolustuksellisesti). Samalla varustelupäätöksiin liittyvistä tulkinnanvaraisuuksista johtuen (kyvyttömyys erotella varmasti hyökkäyksellisiä ja puolustuksellisia intentioita) päätökset saattavat johtaa syvenevään varustelukierteeseen, jonka seurauksena kaikkien osapuolten turvallisuus itse asiassa heikkenee, vaikka tavoite on alun alkaen ollut päinvastainen.

Robert Jervisin ja monien muiden kansainvälisen politiikan tieteenalan klassikoita hieman yksinkertaistaen turvallisuusdilemman hallinnassa on siis keskeistä huomioida kaksi tekijää: 1) mahdollisuus tehdä erottelu hyökkäyksellisten ja puolustuksellisten varustautumispäätösten välillä niin, että myös vastapuoli osaa tämän eron tulkita; 2) huomioida kansainvälinen tilanne sekä tiedostaa, tukeeko esimerkiksi aseteknologian kehitysvaihe hyökkäyksellisten vai puolustuksellisten kapasiteettien kehittämistä ja hyödyntämistä? Näihin tulkintoihin vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi maantiede, päättäjien aikaisempien kokemusten luomat uskomusjärjestelmät sekä esimerkiksi teknologian kehitys. Näistä etenkin teknologian luomat paineet osuvat suoraan kyberturvallisuusvarustelusta käytyyn debattiin. Kyberturvallisuudesta puhuttaessa, näin olen antanut itseni ymmärtää, puolustuksellisia valmiuksia on suhteellisen helppo kääntää tukemaan myös hyökkäyksellisiä valmiuksia. Vastaavasti keskustelussa on esitetty, ettei puolustuksellisten valmiuksien kehittäminen ole mahdollista ilman valmiutta suorittaa myös kyberhyökkäyksiä – tai ainakin tehokkaan puolustuksen järjestäminen vaatii myös hyökkäysvalmiuksien kehittämistä. Turvallisuusdilemmaherkkyyttä ajatellen tilanne on vähintäänkin ongelmallinen.

Suomen kaltaisen pienvaltion kannalta voi olettaa, että heittäytyminen kyberturvallisuusvarustelupolitiikkaan, joka siis edellä esitetyn valossa sisältää huomattavia turvallisuusdilemmajännitteitä, on lähtökohtaisesti valinta, jota tulisi välttää. Toisaalta se voi myös olla pakotettu valinta – Suomen kaltaisen pienen valtion mahdollisuudet liennyttää jännitteitä pelkillä varustautumispäätösten defensiivisyyttä korostavilla signaaleilla on rajoitettu. Tämä havainto johtaakin lopulta varsinaisen johtopäätökseeni ja suositukseeni.

Useat turvallisuusdilemmateoreetikot ovat korostaneet, että vastavuoroisen epäluulon kehän murtamiseksi löytyy välineitä myös varustelupäätösten ulkopuolelta. Sikäli kun esimeriksi Suomi katsoo tarpeelliseksi kehittää omia kybervalmiuksiaan (samat päätelmät voisivat toimia analogisesti myös informaatiovaikuttamiseen liittyvissä kysymyksissä), toivottavasti mahdollisimman defensiivisten intentioiden pohjalta, tulisi Suomen myös aktiivisesti kehittää tämän rinnalle toista, ulkopoliittisen aktiivisuuden raidetta. Suomi voisi panostaa sääntöperustaisen ja yhteistyövaraisen kansainvälisen järjestyksen mukaisiin prosesseihin, joissa pyrittäisiin edistämään sinänsä vielä lapsen kengissä olevaa monenkeskistä diplomatiaa kyber- ja informaatiovarustelukierteen hillitsemiseksi.

Ensinnäkin tämä kahden raiteen politiikka – defensiivisen, ennaltaehkäisyyn perustuvan varautumisen ja ulkopoliittisen vakauttamisen yhdistelmä – tulisi nostaa selvemmin myös poliittisen johdon strategiseksi ohjelmaksi. Tällä hetkellä keskustelua leimaa liiaksi varautumisen logiikka. Varautumisen ja turvallisuuden tuottamisen logiikan rinnalle nostettavat panostukset kansainvälisiin neuvotteluihin sekä monenkeskisen diplomatian keinoihin olisi myös rauhoittava viesti kansalaisten suuntaan – kansainvälinen politiikka saataisiin näyttämään sääntöperustaisena sekä nykyistä hieman ennustettavampana, millä saattaisi olla positiivisia vaikutuksia myös kansalaisten yleiseen tulevaisuususkoon. Mielestäni tällainen vaikutus on erittäin keskeinen myös valtiojohtomme vakaumuksessa ylläpitää kansainvälisiä puheyhteyksiä mahdollisimman laajasti kriisi- ja konfliktitilanteidenkin keskellä.

Se on kuitenkin selvää, vaikka julkisuusdiplomatian edistämisellä ja Suomen kansainvälisellä profiloitumisella tietty itseisarvo onkin, ettei pelkästä aloitteellisuuden ilosta kannata monenkeskisiä kokoontumisia rakennella. Esimerkiksi kyberturvallisuudesta ja informaatiovaikuttamisesta käytävään kansainväliseen dialogiin tulee suhtautua yhtä lailla pragmaattisesti, kuin mihin tahansa muuhun ulkopolitiikan alaan. Onnistumisen ja edistymisen mahdollisuuksien tulee olla sillä tasolla, että ne saattaa omaan horisonttiin kuvitella mahtuvan. Näin ollen toiminnassa kannattanee ensimmäisessä vaiheessa keskittyä ensisijassa jo olemassa olevilla foorumeilla vaikuttamiseen. Tukea EU:n ulkoasiainhallinnon kahdenvälisen kyberturvallisuusdialogin edistämistä, oli kyse sitten Yhdysvalloista, Intiasta, Kiinasta tai Venäjästä; tukea Eurooppa-neuvoston kyberdiplomatia-aloitteita; painottaa kyberturvallisuuskysymyksiä yleisten aseidenriisuntaa koskevien monenkeskisten neuvottelujen yhteydessä sekä pyrkiä kansainvälisten sopimusjärjestelmien kehittämiseen kyberturvallisuuden alalla; tukea Internetin demokraattisten ja valvontavapaiden vyöhykkeiden kehittämistä globaalilla tasolla. Yhtä kaikki, ulkoasiainministeriössä (ja valtioneuvostossa yleisesti) ollaan varmasti hyvin kartalla keskeisistä foorumeista ja vaikutuspaikoista, joissa profiloitumista voi toteuttaa. Kyse on enemmänkin siitä, että suuntaus näkyisi myös poliittisen päätöksenteon strategisissa painotuksissa varautumisajattelun rinnalla.

Turvallisuuskeskustelun yleinen tunnelma ja verkon vapaan käytön henkinen merkitys

Kolmen T:n työryhmän keskustelut siis pohjautuivat ajatukselle siitä, että tiedusteluvalmiudet on saatava tasolle, joka mahdollistaa kansallista turvallisuutta vaarantavien uhkien mahdollisimman tehokkaan ennaltaehkäisyn. Tällä tavoin voi yleistää, että tiedustelukysymyksen taustalla vaikuttava turvallisuuskäsitys lähtee edelleen liikkeelle varsin perinteisistä, moderneista lähtökohdista: koska turvallisuusuhkat, jotka edelleen sijaitsevat pääosin valtiomme rajojen ulkopuolella, ovat paikannettavissa, voidaan (ja tulee) niihin myös vaikuttaa ennen uhkien konkretisoitumista kriiseiksi. Koska kyseessä ovat inhimillisistä prosesseista juontuvat uhkat (erotuksena esimerkiksi ympäristökatastrofeista), kyetään niiden toteutumisesta saavuttamaan kriittistä tietoa, jota poliittinen päätöksenteko voi hyödyntää. Tämä on monella tapaa varsin terve suhtautuminen – on hyvä tietää, että turvallisuutta katsotaan voitavan edelleen ennaltaehkäisevästi tuottaa.

Modernia, ennaltaehkäisyä korostavaa turvallisuusajattelua vasten maailmalla on viimeisten vuosien aikana voimistunut jälkimoderni ajattelu, jossa hieman pelkistäen myönnetään, ettei kaikkia turvallisuusuhkia ole edes mahdollista ennakoida. Viranomaisten vaikutusmahdollisuudet epälineaarisesti syntyvien uhkien torjuntaan katsotaan olevan rajalliset. Tällöin turvallisuuspolitiikan kiinnekohta liukuu hiljalleen ennalta vaikuttamisesta yhteiskunnan kriisinsietokyvyn ja palautumisvalmiuksien kehittämiseen – siis turvattomuuden kanssa elämisen edellytysten kultivoimiseen – oli kyse sitten ympäristökaaoksen vaikutusten negatiivisten seurausten minimoimisesta tai esimerkiksi terrorismin kaltaisesta uhkakuvasta. Jälkimoderniin, resilienssin käsitteeseen läheisesti liittyvään turvallisuusajatteluun, törmää kasvavasti niin angloamerikkalaista turvallisuuskeskustelua kuin globaalihallinnan edellytyksistä käytyä keskustelua seuratessa.

Tämä trendi on verkkoturvallisuuden kannalta hieman ongelmallinen. Hieman karrikoiden voisi todeta, että käsitystämme Internetin mahdollisuuksista sävytti vielä joitain vuosia sitten visiot suurista demokraattisen osallistumisen kulttuurin sekä tasa-arvoisen kehityksen mahdollisuuksista. Kaikki tieto olisi yhtäkkiä kaikkien saatavilla ja ihmiset kykenevät vapaasti ja vilpittömästi osallistumaan keskusteluihin kaukaistenkin vaikuttajien ja kulttuurien kanssa. Nyt kuitenkin puhumme uhkakuvista, varautumisesta sekä informaatiovaikuttamisen ja -resilienssin kaltaisista käsitteistä. Edelleen kärjistäen: onko verkosta muodostumassa, jos ei suoranainen välttämätön taakka, niin ainakin hämärien katvealueiden ja turvattomuuksien leimaava tila, jossa meidän kuitenkin tulee päivittäin yhteiskunnallista toimeliaisuuttamme ylläpitääksemme operoida?

Tutkija Mari K. Niemi, joka myös osallistui Kultaranta-keskusteluihin, ehtikin jo niputtaa blogissaan demokratian tilaa käsitelleen työryhmän keskeistä antia seuraavasti:

Kultarannassa demokratian tilaa pohtineen työryhmän keskusteluissa toivottiin, että suomalaiset kokisivat kansalaisina enemmän yhteiskunnan omistajuutta sen sijaan, että asemoivat itsensä tyytymättömiksi asiakkaiksi.

Ja edelleen:

En usko, että esimerkiksi vaatimus suorista riveistä haasteiden edessä tai entistä synkempien uhkakuvien maalailu saa mukaan heitä, joille visiot yhteiskunnallisesta omistajuudesta ja omistautumisesta tuntuvat vierailta.

Näihin ajatuksiin kiteytyy myös toinen huomioni, joka koskee verkkoturvallisuuden, vapauden, taloudellisen toimeliaisuuden ja yhteiskunnallisen luottamuksen suhdetta – kaikki siis teemoja, jotka tavalla tai toisella nousivat Kultaranta-keskusteluissa esiin. Vapaus ei ole vain etuoikeus, vaan myös välttämättömyys liberaalin demokratiamme toimivuudelle (ja kyllä, myös talouskasvulle, kunhan vastuullisuudesta pidetään viranomaisten ja kansalaisten yhteistoimin huolta). Sama koskee viranomaisten nauttimaa luottamusta, joka Suomessa on tällä hetkellä eittämättä kansainvälisestikin vertaillen varsin korkealla tasolla. Verkko- ja informaatioteknologia on kuitenkin ala, jossa tämä luottamus saattaa rapista nopeastikin. Ihmiset tuottavat hirmuisen määrän henkilökohtaista informaatiota nettiin, josta se voi olla vielä pitkänkin ajan kuluttua viranomaisten kaivettavissa. Mitään takuita meillä ei ole siitä, että tulevaisuuden viranomaiset toimivat samoilla motiiveilla, kuin aikalaisemme – olemmehan rivien välissä myöntäneet, että viranomaisten ja kansalaisten suhde määrittyy mitä enenevissä määrin myös välittömien vaikutusmahdollisuuksiemme ulottumattomissa olevien kansainvälisten kehityskulkujen paineen seurauksena.

Keskeisempi tekijä on kuitenkin ihmisten luottamuksen rakentaminen ja vahvistaminen tässä ja nyt. Luottamusta voisi vahvistaa esimerkiksi kehittämällä erilaisia demokraattisia tiloja verkkoon. Maailmalla tilanne ei ole kovin valoisa tässä suhteessa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kyberturvallisuuteen varattu budjetti on yli satakertainen määrärahoihin, jotka ovat varattu Internetin demokraattisen käytön edistämiseen (Brantly 2014, 151). Erilaiset kansalaisten osallistumismahdollisuuksia (tasa-arvon pohjalta, ei markkinaperustaisesti) lisäävät verkkoteknologiat olisivat kuitenkin tehokkaita instrumentteja kansalaisten tulevaisuususkon sekä teknologiaa kohtaan koetun luottamuksen lisäämiseksi. Tämä luottamus taas varmasti versoisi positiivisella tavalla myös kultaranta-keskusteluissa esillä olleen digitalisaation hyödyntämiseen sekä yleisesti kansalaisten itsensä toteuttamisen mahdollisuuksiin. Retoriikka, jossa verkosta maalataan synkeä, varautumisajattelun leimaama tila, saattaa kääntyä itseään vastaan ja eristää ihmisiä tekemästä asioita, mitä he parhaimmillaan kykenisivät itsestään irti saamaan. Puhumattakaan nyt siitä, että sananvapauden edistämisen tulisi olla meille itseisarvo.

Yhteenveto

Tiedustelusta, informaatiotilan kansainvälisestä luonteesta tai kyberturvallisuudesta puhuttaessa valtionjohdon olisi hyvä jo lähtökohtaisesti tukeutua kaksoisstrategiaan, jossa varautumisen logiikkaa korostavan raiteen rinnalla kuljetettaisiin vastapainona aktiivista diplomaattista sitoutumista ja sääntöperustaisen kansainvälisen järjestyksen merkitystä korostavaa linjaa. Esimerkiksi vuonna 2013 julkaistussa Suomen ensimmäisessä kyberturvallisuusstrategiassa kansainvälisyys vaikutetaan ymmärrettävän lähinnä kapeasta hyötynäkökulmasta omien kyberturvallisuuskyvykkyyksien kehittämiseksi. Pyrkimys kansainväliseen vaikuttamiseen kybernormiston ja kyberdiplomatia-aloitteiden kehittämiseksi voisi olla oivallinen tulevaisuuden painopiste Suomelle. Kyberturvallisuutta koskevien kansainvälisten neuvottelujen onnistuminen luonnollisesti lisäisi myös valtiotoimijoiden vastavuoroista luottamusta ja lieventäisi turvallisuusdilemman painetta. Toisekseen, aktiivisen ulkopolitiikan linja korostaisi kansainvälisen politiikan yhteistyövaraisen turvallisuuden kuvastoa myös Suomen kansalaisten näkökulmasta. Katteettomalle pohjalle tätä mielikuvaa ei kuitenkaan tule rakentaa, joskin yhtä lailla olisi onnetonta, jos kansalaisten käsitys kansainvälisistä suhteista vilisee ratkaisemattomia uhkakuvia, piileviä riskejä ja trollitehtaita ilman mitään varaventtiilejä. Tämä kuva kun ei todellisuutta sellaisenaan vastaa. Lisäksi se heikentää – näin rohkenen hieman spekulatiivisessa hengessä väittää – suomalaisten toimeliaisuutta ja rohkeutta hyödyntää verkon ja digitalisaation mahdollisuuksia täysimääräisesti.

***

P.S. Kaikkinensa Kultaranta-keskustelut olivat henkilökohtaisella tasolla hieno kokemus sekä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua edelleen kesän kynnyksellä mukavasti piristävä tapahtuma. Ulkomaalaisten, varsin vaikutusvaltaisten puhujien kutsuminen oli mielestäni hieno kehitysaskel tapahtuman konseptille. Suuret kiitokset omalta osaltani tasavallan presidentille kutsusta tilaisuuteen sekä kaikille tilaisuuden järjestäjille onnistuneen tapahtuman luomisesta. Toivottavasti myös jatkossa tilaisuuteen kutsutaan nuoria tutkijoita sekä sosiaalisessa mediassa vaikuttavia keskustelijoita mukaan – näin myös keskustelun moniäänisyys sekä tilaisuuden jälkeinen tavoitettavuus vahvistuvat.

Kohti Kultarantaa 2015 – horisonttia laventamassa

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön isännöimät, järjestyksessään kolmannet Kultaranta-keskustelut käynnistyvät huomenna sunnuntaina. Olen raportoinut blogissani useamman kirjoituksen voimin kahden aikaisemman Kultaranta-keskustelun (julkisen osan) antia sekä keskustelujen jälkilöylyjä. Vuosien 2013 ja 2014 tapahtumat esittelivätkin osallistujien ja teemojen valossa varsin laaja-alaisen, eri yhteiskunnan sektorit yhteen niputtavan käsityksen Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun ja päätöksenteon kentästä. Kultaranta-keskustelujen merkitystä arvioitaessa voitaneenkin hyvin puhua yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden strategisen tason tunnelmien laaja-alaisesta luotaamisesta, kuitenkaan ajankohtaisia asiakysymyksiä unohtamatta.

Laaja-alaisesta hengestä huolimatta, kenties pienimuotoisen pelkistämisenkin uhalla, tilaisuuksista on saattanut poimia selviä painotuksia: Esimerkiksi vuoden 2013 keskustelut raivasivat maastoa kansallisen puolustusvalmiuden resurssipohjan turvaavalle poliittiselle konsensukselle (sekä hieman laveammin myös käsitykselle kansallisen puolustuksen suhteesta puolustuksen yhteistyövaraisten verkostojen merkitykseen Suomen turvallisuuspolitiikassa), joka sittemmin eräällä tavalla manifestoitui syksyllä 2013 asetetun puolustuksen parlamentaarisen selvitysryhmän suosituksissa. Onkin ollut varsin yllättävää huomata, kuinka puolustusvoimien määrärahakeskustelu vaikuttaa hallituspuolueiden melko yksiselitteisistä resurssipohjan kestävyyden takaavista lupauksista sekä tähän liittyvästä verraten laajasta poliittisesta konsensuksesta huolimatta käyvän edelleen, jos ei kuumana, niin ainakin tasaisen lämpöisenä.

Vuoden 2014 keskustelut puolestaan keskittyivät Venäjän ympärille. Keskustelujen teemojen asettamisen takaa tuskin on löydettävissä mitään yksityiskohtaista piiloagendaa, mutta voidaan olettaa, että ainakin pyrkimys yhteisen tilannekuvan edellytysten muodostamiselle, sekä yleisesti Venäjän merkityksen ja kehitysnäkymien ruodintaan eri yhteiskunnan sektoreita edustavien asiantuntijoiden näkökulmasta, lienee ollut tavoitteena. Toki keskusteluissa oli mukana muitakin teemoja. Kaikki osiot eivät kuitenkaan ole olleet aivan yhtä onnistuneita. Esimerkiksi vuoden 2014 keskustelujen kolmas, Suomen yhteiskunnallista uudistumista varsin yksipuolisella (ja muistini mukaan sotkuisella) talouspensselillä hahmotellut istunto (otsikko: ”Suomen sitko – millaiset eväät talouden ja yhteiskunnan uudistamiselle?”) oli ainakin allekirjoittaneelle pettymys. Keskustelu käpertyi pragmaattisen ratkaisukeskeisyyden ja yhteiskunnan moniulotteisuuden tunnistamisen sijasta lähinnä ongelmilla mässäilyyn ja syyllisten tunnistamiseen. Tällaisen negatiivisuuden kierteen luonnehtima tunnelma ei mielestäni istunut ongelmitta tilaisuuden arvoon ja luonteeseen. Ehkä tästäkin syystä Venäjään kohdistunut osio kommenttipuheenvuoroineen ja laajempine keskusteluineen nousi omissa papereissani vuoden 2014 tilaisuuden yhteiseksi nimittäjäksi.

Viime vuoden avauspuheessaan tasavallan presidentti esitti myös näkemyksensä Kultaranta-keskustelujen ideasta. Tilaisuudet eivät ole itseisarvoisia, totesi Niinistö. Lämpimiä on turha puhua – näin taisi viesti kuulua. Keskusteluja järjestetään tässä formaatissa silloin, kun tarvetta kotimaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun yhteensovittamiselle, tilannearvioille sekä uusille ajatuksille tuntuu olevan. Ja viimeisen kolmen vuoden maailmanpoliittisten käänteiden lomassa tarvetta on tuntunut riittävän. Maailmanpolitiikan muutoksesta huolimatta suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun horisontti on kaventunut, kohdistuen erityisesti lähialueemme turvallisuusympäristön arviointiin sekä asevaraisen turvallisuuden kysymyksiin.

Yleisen tunnelman jännittyminen ja tästä seuraavan odotushorisontin kaventuminen ei tietysti ole vain suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun piirre – Ukrainan sota on vaikuttanut tunnelmien kiristymiseen laajasti, etenkin Euroopassa. Toisaalta horisontin kaventuminen ja strategisen katseen ”tiivistyminen” on ollut havaittavissa kotimaisessa keskustelussamme jo ennen Ukrainan sotaa, kuten olen blogissani jo ennen Ukrainan tapahtumien eskaloitumista esittänyt. Kyse ei ole pelkästään mistään metakeskustelun triviaaleista vireistä, vaan laajemmasta tunnelmasta, joka ei voi olla vaikuttamatta politiikan käytännön johtopäätöksiin tai resonoimatta kansalaisten tunnelmiin.

Toisaalta on huomattava, että muutos turvallisuuspolitiikan suunnasta käytävässä keskustelussa on tapahtunut historiallisesti merkittävänä aikana. Samalla kun Eurooppaa koskeva mittava kriisi – kriisi, jonka sisimmäisellä kehällä on käynnissä epäsymmetrisesti ja tietoisesti rajoitettu, mutta tästä huolimatta avoin sota – vangitsee katseemme, saamme kenties hieman yllätykseksemme huomata, ettei kriisi ole välttämättä jakamattoman globaalin huomion kohde. Tähän Euroopassa ei olla totuttu.

Kuten ulkoministeriön erikoistutkija ja professori Hiski Haukkala on todennut, kyseessä on ennen kaikkea alueellinen, Euroopan muita ongelmia vasten resonoiva ja ongelmien kierrettä vahvista kriisi. Ukrainan sota on Euroopan ja Venäjän kannalta edennyt pisteeseen, jossa on tarjolla vain häviäjien rooleja, parhaimmillaan kriisikierteen syvenemistä estäviä torjuntavoittoja (puhumattakaan itse Ukrainalle tarjolla olevista tulevaisuusnäkymistä). Ukrainan tulevaisuudella pelattu strateginen peli on edennyt toivottomalta vaikuttavaan limboon: sen tulevaisuus Euroopan unionissa on yhä kaukaisemmalta vaikuttava haave mittavista yhteiskunnallisista ja rakenteellisista ongelmista sodan ohella kärsivän Ukrainan kannalta; mutta niin on kaukainen myös Venäjän alkuperäisenä tavoitteena ollut Ukrainan integroiminen nyt väistämättä tyngäksi jäävään Euraasian unioniin, jonka rakennuspalikkana Ukraina olisi ollut avainasemassa.

Yhteiskunnallisilla kommentoijilla – kuten ihmisllä yleensäkin – lienee sukupolvesta toiseen taipumusta ylidramatisoida oman historiallisen kokemuksensa merkitystä. Suonette anteeksi, jos sorrun tähän samaan historiattomuuden helmasyntiin ja presentismin houkutukseen. En kuitenkaan voi olla korostamatta tilanteen historiallisuutta – onko Eurooppa (Venäjä siellä jo melko pysyvästi lienee) ajautumassa maailmanpolitiikan ulkokehälle? Ongelmaksi muutos muodostuu siinä vaiheessa, jos oma tilanneherkkyytemme ja uteliaisuutemme globaalin maailman syheröisten valtaverkostojen muutosten ymmärtämiseen alkaa omaehtoisen strategisen katseen kaventumisen myötä heiketä. Muutoksella on myös eettinen ulottuvuutensa. Tällöin kysymys koskee vastuutamme niin tulevista sukupolvista globaalissa mittakaavassa kuin globaalin eriarvoisuuden purkamista tässä ja nyt. Albert Camus’ta lainaten: “Real generosity towards the future lies in giving all to the present.” Ja jos näkemyksemme tulevaisuuden haasteiden kohtaamisesta rajoittuu vain oman napamme ympärille – ja mahdollisesti tässäkin rajauksessa spekulatiivisten ”rakenteellisten” ongelmien ja kestävyysvaje-olioiden vangitessa keskittymiskykymme tekojemme välittömistä seurauksista –, emme voi rehellisesti sanoa antavamme nykyhetkelle kaikkea sitä, mitä se ansaitsisi.

Tämän pitkähkön (ja pahoitteluni – osin synkeänkin) alustuksen tarkoituksena oli kiinnittää huomiota tulevien Kultaranta-keskustelujen teemoihin sekä tapahtuman formaatin hienoisiin muutoksiin. Tämän vuoden kattauksessa on nimittäin havaittavissa selvä viesti maailmaa kohti avautuvan mielenkiinnon ja uteliaisuuden lisäämisestä. Etenkin maanantain julkisena esitettävien keskustelujen ensimmäisen osan kansainväliset, statukseltaan arvovaltaiset vieraat siirtävät Kultaranta-keskustelut entistä kansainvälisemmälle tasolle. Tämä on ehdottomasti hieno, tilaisuuden sisältöä kehittävä lisäys tasavallan presidentiltä ja muilta tilaisuutta järjestämässä olevilta tahoilta.

Keskustelujen toinen kattoteema on Suomen kansallinen turvallisuus. Raja-aidat sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden välillä ovat entistä häilyvämmät, mikä noussee kattoteemojen tuoman viestin lisäksi esiin myös suljettujen ovien takana käytävän, terrorismin, tiedustelun ja turvallisuuden suhdetta ruotivan työryhmän keskusteluissa. Valitan, että pysyn nyt vielä tässä vaiheessa kovin yleisellä tasolla, mutta sanottakoon, että tämänkin teeman kohdalla on keskeistä ymmärtää turvallisuuden tuottamisen sekä toisaalta globaalisti avoimen, tasa-arvoisen, uteliaan ja tulevaisuususkoisen yhteiskunnan yhteensovittamisesta aiheutuvat paineet. Tämän herkkyyden tunnistaminen on keskeistä etenkin ajassamme, jota leimaa ilmeisen pakottavalta vaikuttava paine ulottaa pienvaltioidenkin käytännön turvallisuusvaikuttamista entistä ”ulommaksi” kansainvälisen politiikan meihin vaikuttavien prosessien ”etumaastoon” (ja nyt en viittaa vain perinteiseen monenkeskiseen ja kahdenkeskiseen diplomatiaan). Vastaavasti eteentyönnetyn turvallisuuden vastapainona kehittyy vaara turvallisuusajattelun luomien ”syvien” katveiden muodostumisen yhteiskunnan sisään. Hämärät käytännöt sopivat huonosti liberaalin demokratiamme pirtaan, mutta sisäisen turvallisuuden retuperälle jättäminen ei sekään ole realismia.

Yhdysvaltain entinen varaulkoministeri Strobe Talbott, Venäjän entinen valtiovarainministeri Aleksei Kudrin sekä Münchenin kansainvälisen turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja Wolfgang Ischinger asettanevat keskustelujen ensimmäisessä sessiossa aikaisempaa laveammat nuotit osallistujien eteen – viittaahan ensimmäisen session otsikko (”The World Disorder?”) näköalaan, jossa Suomen paikkaa maailmassa olisi hyvä tarkastella myös Ukrainan sodan ja Euroopan sisäänpäin kääntyvän turvallisuusarkkitehtuurin kriisiä (mukaan lukien Euroopan unionin omat, sisäiset ongelmat) laajempiakin yhteyksiä vasten. Hyvä alku näkökulman laventamiselle on pyrkiä hahmottamaan, miten suhtaudumme ja reagoimme tasavallan presidentin puheissaan mainitsemaan ajatukseen Eurooppaa ympäröivästä ”konfliktien kaaresta” aina Ukrainasta Lähi-idän kautta Pohjois-Afrikkaan; tai mitä merkitsee tulkinta Euroopan liukumisesta ”ekspansiivisesta arvopolitiikasta defensiiviseen turvallisuuspolitiikkaan”.

En kuitenkaan halua väittää, että laajempia globaaleja näkymiä ei olisi myös aikaisempina vuosina käsitelty. Kyse on pikemminkin painotuksista. Lisäksi on selvää, että myös Suomen sisäiseen turvallisuuteen ja yleisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoiluun liittyvät kysymykset ovat edelleen keskeisiä ja ansaitsevat käsittelynsä, etenkin nyt uuden hallituksen aloittaessa taivaltaan (ehkä ulkoministeri Timo Soinia seuraten ”laajan turvallisuuskäsitteen mukaisesti”).

***

Kultaranta-keskustelujen seurantaan ja aikaisempien tunnelmien luotaamiseen (vain muutamia linkkejä mainitakseni):

James Mashiri on blogannut, paitsi aktiivisesti turvallisuuspolitiikasta, myös Kultaranta-keskusteluista:

– Blogi: https://fmashiri.wordpress.com/

– Tägi #kultaranta: https://fmashiri.wordpress.com/tag/kultaranta/

Janne Riiheläinen, joka tänä vuonna raportoi tunnelmista paikan päältä, on myös kirjoittanut aktiivisesti Kultaranta-keskusteluista:

– Blogi: http://uusimaanpuolustus.blogspot.fi/2015/06/kohti-kultarantaa.html

– HS:n kolumni (ulos lupausten mukaisesti poikkeuksellisesti jo tiistaina): http://www.hs.fi/blogi/korkeajannitys/

The Ulkopolitist on myös kirjoittanut perinteisesti tuntojaan Kultaranta-keskusteluista:

– Tägi #kultaranta: http://ulkopolitist.fi/tag/kultaranta-keskustelut/

Informaatiodominanssista informaatioresilienssiin

Informaation hallinnan sekä propagandan merkitys yhtenä poliittisten tavoitteiden edistämiseen pyrkivänä strategisena elementtinä on vanhaa perua. Siirtyminen massateollisuuden sekä yhtenäiskulttuurien määrittelemistä yhteiskuntamalleista kohti individualisoituvampaa ja riskialttiimpaa informaatioyhteiskuntaa on tuonut uusia vivahteita konfliktien sekä informaation hallinnan välisen yhteyden tarkasteluun. Keskustelu informaatiodominanssin, CNN-efektin ja mediavälitteisen sodankuvaston kaltaisista ilmiöistä on noussut informaatiosodasta käytävän keskustelun keskiöön viimeistään Persianlahden sodasta eteenpäin.

Kaivelin aiheen tiimoilta hieman omia arkistojani. Löysin esimerkiksi K. Anders Erikksonin lyhyen, jo vuonna 1999 kirjoittaman artikkelin ”Information Warfare: Hype of Reality?”. Jo tuolloin Erikkson – monien muiden tutkijoiden ohella – nosti kriittisesti esiin useita informaatiosodasta käydyn keskustelun piirteitä ja ongelmakohtia, joita nykykeskustelussammekin esiintyy. Pääpiirteittäin Erikkson tulkitsi informaatiosodan käsitteenä, joka tavataan läntisessä keskustelussa yhdistää turhan ongelmattomasti oivalliseksi välineeksi esimerkiksi asymmetriseen asetelmaan perustuvissa alueellisissa konflikteissa:

In the US-led Western security policy debate, Information Warfare is presented as an asymmetric strategy useful for the rogue state opponent typical in anticipated regional conflict scenarios, or for terrorist groups even more foreign to modern Western values.

Lisäksi Erikkson nostaa kyberhyökkäykset esiin keskeisenä, informaatiosodan kanssa rinnakkaisena, informaatioyhteiskunnalle tyypillisenä uhkakuvana. Kriittiseen infrastruktuuriin kohdistettavat kyberhyökkäykset ovat massahäirinnän aseita (weapons of mass disruption). Informaatiohäirintään sekä informaatiodominanssiin pyrkivät keinot, jotka Erikkson mainitsee erityisen houkutteleviksi autoritaaristen aasialaisten yhteiskuntien sekä Venäjän kaltaisten valtioiden työkalupakeissa, puolestaan luokitellaan 15 vuoden takaisessa artikkelissa kulttuurihäirinnän aseiksi (weapons of cultural disruption).

Kysymys ei ole siis vain vaihtoehtoisten todellisuuskulkujen teknisestä hallinnasta, kuten esimerkiksi Ukrainan konfliktin kohdalla on Venäjän johtamia tavoitteita ja siihen liitettäviä mahdollisuuksia yleisesti hahmotettu, vaan kokonaisvaltaisemmasta ilmiöstä, joka palautuu jälkiteollisessa yhteiskuntajärjestelmässä sen kulttuuristen perusrakenteiden sisältämiin haavoittuvaisuuksiin. Verkottuneessa yhteiskunnassa tämä perusrakenne tulee olemaan entistä alttiimpi emergentisti nouseville vaikutteille sekä keskusvallan hallitsemattomissa oleville diskursseille, kuten Erikkson myös hieman kiertäen artikkelissaan esittää.

Erikksonin artikkelin julkaisuajankohdan (joka on tässä vain yksi mahdollinen esimerkki) nähden on silmiinpistävää, kuinka konservatiivista ja osin hämmentynyttäkin esimerkiksi Suomessa tällä hetkellä julkisuudessa informaatiohallinnasta käytävä keskustelu toisinaan vaikuttaa olevan. Sen sijaan, että keskustelussa liikuttaisiin kohti yhteiskunnallista ja kulttuurista tasoa, on se nähdäkseni kiinnittynyt vanhahtaviin, instituutiolähtöisen vastavaikuttamisen sekä valtiokeskeisen strategisen viestinnän kaltaisiin teemoihin.

Konfliktin ja turvallisuuden ilmiöt tulisi yleisestikin liittää kiinteästi osaksi laajempaa yhteiskunnallista kehitystä. Hierarkisesti ohjatun valtion instituutioihin kiinnitetyn strategisen kommunikaation sijasta tulisi keskittyä elementteihin, jotka rakentavat informaatiovapauden edellytyksiä yhteiskunnallisen koheesion, luottamuksen ja kulttuurisen kiinnittymisen vahvistamisen kautta. Informaatiosotaan ei siis tule vastata vastahyökkäyksellä, jossa informaatiovaikuttamiseen reagoidaan ylhäältä johdettujen, totalisoivien sekä näiden kautta kulttuuripiirejä toisistaan arkkityyppeinä erottelevien diskurssien varassa.

Staattisesta informaatiodominanssin ja strategisen kommunikaatiovirran ajatuksista tuleekin siirtyä kohti yhteiskunnan ruohonjuuritasolta avautuvia vahvuuksia arvostavaa informaatioresilienssiä. Keskitettyyn diskurssiin johtavien totuustalkoiden ja informaatiohallinnan sijasta katse tulisi suunnata niihin yhteiskunnallisiin prosesseihin, jotka vahvistavat yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, tasavertaisuutta, itsereflektiokykyä sekä laajemmin yhteiskunnallista luottamusta ja koheesiota. Samalla yhteiskunnan jäsenten itsensä ilmaisemisen ja toteuttamisen mahdollisuuksia tulisi edistää oikeudenmukaisuuden ja luottamuksen vahvistumisen ehdoilla. Informaation sisällön sijasta tulisi keskittyä yhteiskunnan omaehtoisen mukautumis- ja kehittymiskyvyn vahvistamiseen. Valtion ja viranomaisten keskeisin tehtävä olisi edelleen kansalaisten tasavertaisista kehittymismahdollisuuksista, hyvinvoinnin perustasta sekä oikeusvaltion toteutumisesta huolehtiminen.

Pitkälle kehittyneen ja vapaan yhteiskunnan vastaus epäsymmetrisyydestä voimansa saavaan informaatiohallinnan ja propagandan haasteeseen tulisi näin ollen olla yhtä lailla epäsymmetrinen. Symmetrinen, ylhäältä johdettuun informaatiodominanssiin sekä tähän varattaviin hämäriin keinoihin perustuva vastaus ei enää kohtaa yhteiskuntamme ja kulttuurimme perustavia pohjavireitä 2020-lukua lähestyttäessä.

Yhteiskunnallemme tärkeiden arvojen vahvistamisen sijasta informaatiodominanssiin pyrkivä lähestymistapa lisäisi yhteiskunnan polarisaatiota ja kansalaisten välistä epäluottamusta ruokkivia vireitä. Omaehtoisen muutos- ja mukautumisherkkyyden sijasta informaation totuusympäristö jähmettyisi joutuen tukeutumaan orgaanisen tason ulkopuolelta tulevien viestien ja ”totuuksien” varaan. Pahimmillaan tuottaisimme arkipäivämme kannalta tärkeiden informaatiokanavien sekä ilmaisunvapauden kaltaisten yhteiskunnallisten arvojen vaiheittaista militarisoitumista sekä luottamusyhteiskunnan kannalta keskeisten instituutioiden katvealueissa eläviä, päivänvaloa kestämättömiä käytäntöjä. Kaikenkarvaisten vastatotuustoimistojen, informaatiohallintakeskusten sekä lailliselta ja parlamentaariselta valvonnalta etääntyvien tiedustelu- ja valvontavaltuuksien perustaminen olisi tässä suhteessa askel reaktiiviseen, vanhoilliseen ja keskusjohtoiseen suuntaan. Luopuisimme etuoikeutetusta yhteiskunnallisesta asemastamme omien pelisääntöjemme määrittelijänä.

Kansainvälisestikin vertaillen ihailtavan vapaa neljäs valtiomahtimme kyllä hoitaa paljastustehtävät ja totuustalkoot kunnialla, kuten olemme esimerkiksi Suomessa saaneet varsin ilahduttavasti viimeisen vuoden kuluessa huomata, jos yllä mainitut perusrakenteet säilyvät kunnossa. Tässäkin suhteessa valtiojohtoiset kampanjat olisivat askel väärään suuntaan. Totuuden vastahallintaan pyrkivien monokulttuurien ja suurten diskurssien sijasta informaatioresilienssiä vahvistetaan itseorganisoituvilla ja monimuotoista yhteiskunnallista osallistumista vahvistavilla prosesseilla. Ihmisillä tulee olla myös todellista, omassa elinympäristössä muutoksen mahdollisuuden takaavaa valtaa (osallistaminen ilman vastuuta ja valtaa vain lisää informaatioepävarmuutta ruokkivaa apatiaa). Paljastamisen ja kontrollin eetoksen sijasta keskustelukulttuurimme perimmäisen hengen tulisi rakentua kuuntelemiselle ja kysymiselle. Paradoksaalista kyllä, informaatiosodasta parhaillaan käytävän valtavirtakeskustelun näkökulmasta tällaisen lähestymistavan omaksuminen saattaa tuntua intuitiivisesti kaikkein vähiten houkuttelevimmalta. Tämä hyppy meidän on nähdäkseni kuitenkin otettava.

Euroopan turvallisuus, Suomi ja Ukrainan kriisi

Syntyperäinen tamperelainen on Helsingissä aina hitusen hukassa. Mutta se on myönnettävä, että varsinkin ulkopolitiikkaa seuraavalle tutkijalle Helsinki tarjoaa moninkertaisen ajankohtaistapahtumien kirjon Tampereen vastaavaan verrattuna. Ei turpoilut Helsinkiä kotoisaksi tee – kenties päinvastoin -, mutta ainakin allekirjoittaneen vierailualttiutta syrjäisille rannikkoseuduille tämä kasvattaa. Käsitykseni sai vahvistusta, kun väikkäriprojektin tiimoilta järjestämälleni Helsingin reissulle sattui kaksikin Suomen ja Euroopan turvallisuuspoliittista tilannetta ruotivaa keskustelutilaisuutta.

Blogauttelen lyhyet raportit kumpaisestakin tilaisuudesta – tai paremminkin valikoidut nostot, joiden kautta pyrin omasta tulkintavinkkelistäni suodattamaan keskusteluissa esiintyneitä näkökulmia.

Turvallisuuden politiikkaa Nato-kysymyksen ehdoilla?

Ensimmäinen keskustelutilaisuus, johon tämä blogautus keskittyy, muodostui yllättävän, ennakkoluulojen pohjalta lähes epäpyhältä vaikuttavan allianssin pohjalle. Rauhanliiton ja Naton aika -kollektiivin yhteisvoimin järjestämä tilaisuus huokui, jos ei muuten, niin ainakin organisointinsa osalta tervettä rajoja ylittävän dialogin henkeä.

Organisointi tosin olikin sitten se taso, jolle rajojen ylittämiset ja yhteisen sävelen tapailut ylsivät. Vaikka paneeliin osallistuneet eurovaaliehdokkaat – vasemmalta oikealle (istumajärjestyksen mukaisesti) lueteltuna  Heikki Patomäki (vas), Kimmo Kiljunen (sdp), Heidi Hautala (vihr) ja Petri Sarvamaa (kok) – lämpenivätkin tunnin kuluessa vastavuoroiseen sanailuun, ei keskustelun edetessä odotetusti hahmottuneet näkökulmaerot joustaneet nimeksikään. Ei myönnytyksiä. Ei rivien rakoilemista. Näinhän se monesti menee, vaalien alla.

Tilaisuuden juontanut Aki Pulli paalutti panelistien peruskäsitykset heti ensimmäisellä kysymyksellä Suomen turvallisuuspolitiikan perusteista, erityisesti suhteessa maanpuolustuksen järjestämiseen. Sarvamaa kiinnitti ratkaisunsa keskustelun edetessä Nato-jäsenyyden tuoman ”palovakuutuksen” sekä itsenäisen maanpuolustuksen uskottavuuden yhdistelmään; Patomäki ja Kiljunen korostivat liittoutumattomuutta, kuitenkin vivahde-eroin: Kiljusen korostaessa hyvien ja ongelmattomien naapuruussuhteiden muodostavan Suomen turvallisuuden ytimen (minkä mahdollisen Nato-jäsenyyden tuoma naapuruusdynamiikka haastaisi), vierasti Patomäki selvemmin Natoa ja sen turvallisuuspoliittisen merkityksen kasvua, ei vain Suomen turvallisuuspolitiikan suhteen. Heidi Hautala ei sitonut omaa päättelyään, hyvässä tai pahassa, Nato-kysymyksen ympärille, vaikkakin ehdotus Suomen maanpuolustuksen järjestämisen perusteiden päivittämisestä – käytännössä asevelvollisuuden ja laajan reservin mielekkyyden harkinta sodankäynnin ja tästä seuraavia uhkakuvien rajua muutosta vasten – voidaan liittää myös ajatukseen sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuudesta.

Tilaisuuden otsikosta (EuroTurpo) huolimatta keskustelu liikkui korostuneesti Suomen oman navan ympärillä, erityisesti Sarvamaan ja Kiljusen välisen sanailun kohdalla. Sanailu sai henkilökohtaisia piirteitä Kiljusen hyökätessä Kokoomuksen presidentin linjalta poikkeavia ”kellokkaita” vastaan, kun taas Sarvamaa syytti Kiljusta jämähtämisestä menneisyyteen Koivisto-sitaatteineen.

Euroopan yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka nousi kunnolla esiin vasta paneelin loppupuolella, mutta tällöinkin lähinnä kuriositeettina suhteessa ”turvallisuuden ytimeen”, kuten Sarvamaa keskustelun alkupuolella veisteli. Mainittu sananparsi toistui useasti paneelin edetessä, aivan kuin turvallisuuden ulkoreunat tai kompleksisen maailman monisyinen ymmärtäminen ei enää toisi helpotusta luissa ja ytimissä tuntuvaan läpivetoon. Onko turvallisuus pelkistymässä sotilaalliseksi turvallisuudeksi ja turvallisuuden politiikan suhteet historiallisesti rakentuneiden liittosuhteiden kanavoimiksi? Patomäkeä lukuun ottamatta esimerkiksi talouskysymykset tai eurokriisi sekä näihin liittyvä yhteiskuntien sisäisen koheesion hapertuminen eivät nousseet turvallisuuskäsitysten paraatipaikoille. Käsitteellistämällä tapahtuvat politiikkasektorien rajanvedot kertovat paljon puolueiden linjoista ja maailmankuvista.

Eurooppa ja Ukraina

EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan roolin kehittäminen oli selkeimmin esillä Hautalan puheenvuoroissa. Hautala katsoikin EU:lla olevan edelleen tärkeä rooli Ukrainan kriisin ratkaisemisessa, erityisesti suhteessa Venäjään vaikuttamisessa. Epäselväksi jäi, miten EU:n on mahdollista paaluttaa rooliaan tilanteessa, jossa Venäjä katsoo tämän olevan keskeinen tekijä kriisin taustalla vaikuttaviin syihin, kuten Patomäki rivien välissä huomautti – viimeiset viikot ovat osoittaneet, että Venäjän tarjoamat varaventtiilit voisivat sittenkin olla kahdenkeskisissä (tasa-arvoisuuden periaatteesta lähtevissä) neuvotteluasetelmissa Yhdysvaltojen kanssa, kenties riippumattoman Sveitsin vetämän Etyj:n toimiessa välittäjänä.

Patomäki pyrki kiinnittämään huomion laajempaan kuvaan, jossa pyrittäisiin ymmärtämään kaikkien kriisiin sotkeutuneiden toimijoiden näkemykset konfliktin syistä. Huomion kärki kohdistui kaiketi siihen, ettei Euroopassa voida tarkastella Ukrainan kriisiä kaikkivoipaisesta näkökulmasta, vaan tulisi ymmärtää ulospääsy kriisistä symmetrisempänä. Hautala vastaavasti kiirehti kumoamaan eurooppalaisen vasemmiston flirttailun ajatuksella, jossa Ukrainan kriisin syitä yritetään puolihuolimattomasti kaataa eurooppalaisten niskaan (tätä keskustelua en itse tunne kovin hyvin). Kriisin keskiössä – erityisesti sen ratkaisuissa – on Venäjän toiminta, seikka, josta ei verbaalisella akrobatiallakaan pääse karkuun.

Turvallisuusdilemma ja keskustelun abstrakti käänne

Sarvamaa puolestaan intoutui moittimaan kanssakeskustelijoitansa turhan abstraktilla tasolla liikkuvasta tarkastelusta. Kokonaiskuvaa hahmottavan pohdiskelun sijaan Sarvamaa keskittyisi kernaasti siihen, miten Suomi voisi vihdoin saada Naton kautta luontevaksi tuntemansa palovakuutuspolitiikan kuntoon. Tutut, joskin turvallisuuspolitiikan näkökulmasta yhtä valitettavan abstraktit vihjeet arvoyhteisöstä sekä läntiseen järjestelmään tapahtuvasta lopullisesta integroitumisesta nousivat tässä vaiheessa myös esiin. Abstraktiot saivat lisäväriä, kun tutkijataustastaan ammentanut Patomäki kiinnitti huomion kansainvälisen politiikan keskeiseen, ratkaisemattoman epävarmuuden ongelmaan ja tästä seuraavaan turvallisuusdilemmaan. Toisin kuin Sarvamaa vaikutti asiaan suhtautuvan, pidin itse tällaista lähestymistapaa raikkaana ja mahdollisesti keskustelun analyyttistä tasoa syventävänä liikkeenä, joskaan en menisi takuuseen siitä, kuinka tehokas vaaliase esimerkiksi John Herzin [1, 2, 3] teoreettisen turvallisuusdilemma-analyysin puiminen tässä vaiheessa on Patomäen työkalupakkia ajatellen.

Yksinkertaistaen turvallisuusdilemma syntyy siitä perustavasta poliittis-psykologisesta tosiasiasta, ettei meillä ole pääsyä toisen pään sisälle tämän ajatuksia, käsityksiä ja intentioita luotaamaan. Historiallisessa tilanteessa, jossa käsitykset ja ymmärrykset ovat kriisien myötä eräänlaisessa vellovassa tilassa, epävarmuuden psykologinen perusta saa aimo annoksen lisää reaalipoliittisia kertoimia. Esimerkiksi Suomen turvallisuuspolitiikan osalta turvallisuusdilemman klassinen ilmentymä on kysymys siitä, miten Suomen omat turvallisuuspoliittiset ratkaisut tulkitaan muualla – etenkin Venäjällä – sekä miten ja millä ehdoilla itse kykenemme tulkitsemaan näitä muiden tulkintoja ja vaikuttaa niiden luonteeseen.

Suomen kaltaisen pienen valtion keskeisin murhe tässä suhteessa on saada turvallisuuspoliittiset ratkaisut näyttämään niin puolustuksellisilta kuin mahdollista. (Tämä lienee premissi, jonka itse asiassa kaikki panelistit olisivat mitä ilmeisimmin jakaneet. Tässä mielessä olisikin mielenkiintoista pohtia sitä, saattaisiko tämä alustava johtopäätös tarjota eväitä laajemmallekin turvallisuuspoliittisen keskustelun eheytymiselle.) Statuksestaan ja arvovallastaan rimpuilevan suurvallan kupeessa taiteilevan ja edelliselle verraten vastakkaisen arvomaailman omaavan pienvaltion turvallisuuspoliittisten ratkaisujen tulee olla selkeästi signaloituja, itsenäisestikin tehtyinä. Laajemman sopimusjärjestön tai puolustusliiton jäsenyyskysymyksen kohdalla dilemma saavuttaa toki Suomen välittömiä intentioita laajemmatkin puitteet, jotka tulisi ottaa mahdollisimman hyvin huomioon. Tällä tavoin myös aktiivisen ja monitahoisen ulkopolitiikan merkitys turvallisuuden ”kovempaan ytimeen” kohdistuvien ratkaisujen ketjukaverina korostuu. Tai toista urheilumetaforaa hyödyntääkseni: kolmiloikassa ratkaisevan loikan tekemiseen on useita eri tyylejä, eikä alastulotekniikkaakaan tule aliarvioida; yltiöoptimistisesti hutiloimalla (kyllä, tässä kohdin on mahdollista sortua myös innostuneisuuden aiheuttamaan näköalattomuuteen) alastulossa saatetaan menettää kymmeniä senttejä saatavilla olleesta kauden kotimaisesta kärkituloksesta.

Eräällä tavalla myös Sarvamaan retorinen pohdinta siitä voimmeko todella olettaa, että Nato tulkitaan hyökkäysliitoksi, liittyy turvallisuusdilemmaan. Mitä blogin aiheena olleeseen keskusteluun tulee, oli Sarvamaan pohdinta Naton roolista vastaus Kiljusen suorasukaiseen tulkintaan. Kiljusen mukaan Nato (jäsenyys) ei lisäisi Suomen turvallisuutta, vaan pikemminkin vähentäisi sitä. Palovakuutuksen kylkiäisinä saisimme tynnyrin ruutia eteiseemme, Kiljunen yltyi muotoilemaan. Sarvamaa jatkoi pohdiskelevaan tyyliinsä kysymällä, miksei tilanne vaikuta lainkaan tältä kun katsoo Naton jäsenten, etenkin uudempien sellaisten, nykyistä olemusta ja Venäjä-suhteita. Tai kuten eräs aktiivinen turvallisuuspolitiikan keskustelija twitterissä asian ilmaisi: esitetäänkö Suomi-parka jälleen sui generis tapauksena?

Oli miten oli, mielestäni palovakuutus ontuu metaforana. Emme tarvitse lähtökohtaisesti vakuutusta, vaan mahdollisimman vakuuttavan toimintasuunnitelman siitä, ettei palo syty. Toisekseen tarvitsemme toimivan palokunnan, jonka tehtäväkenttä tosin on uhkakuvien ja sodankäynnin hämärtymisen myötä jatkuvassa muutoksessa. Kolmannekseen – siinä vaiheessa kun tragedia on jo tapahtunut ja talo on palanut – voimme saada lohtua palovakuutuksesta, mutta ei turvallisuuspolitiikkaa sovi lohdun ja katastrofien varan rakentaa.

Maailmanjärjestys muutoksessa ja muutos maailmanjärjestyksessä

Erimielisyyksiä siis riitti. Panelistit olivat nähdäkseni yksimielisiä kahdesta asiasta. Ensinnäkin Venäjän toiminta Ukrainaa sekä laajempaa kylmän sodan jälkeistä Euroopan turvallisuusarkitehtuuria kohtaan on tuomittavaa (Patomäen huomautus kokonaisuuden huomioimisesta ei siis sisältänyt ajatusta Venäjän toimien hyväksymisestä, hän kiirehti lisäämään). Toisekseen panelistit olivat tulkintani mukaan varsin yksimielisiä siitä, että maailmanpolitiikan keskeiset toimintatavat, normit ja säännöstöt elävät vakavassa ja pahimmillaan pahaenteisen ennustamattomassa murroksessa. Heidi Hautala mainitsi jopa kansainvälisen politiikan etenevän tällä hetkellä vailla sääntöjä. Ihan näin fatalistinen tilanne ei sentään taida olla (normien mukaista käyttäytymistä ja säännönmukaisuutta on edelleen havaittavissa paljon, kriisistä huolimatta, tai jopa kenties sen johdosta).

Epävarmuuden syvyyttä vahvistaa Ukrainankin kriisin myötä hahmottuva sodankäynnin muutos, jossa informaatiosodan, kansalaisten ja kansan osien tahtotilan ja sosiaalisen koheesion hallintaan kytkeytyvien operaatioiden merkitys on suhteellisesti kasvanut. Miten perinteiset instituutiot, kuten yleiseen asevelvollisuuteen ja laajaan reserviin perustuva maanpuolustus, puolustusliitot kuten Nato, tai valtioiden välisten suhteiden vaaliminen ylipäätään, kykenevät varsin konservatiivisine rakenteineen ja käytäntöineen vastaamaan näihin jälkimodernin maailman mukanaan tuomiin hahmottomiin haasteisiin? Ja ei: pelkkä kyberhype ei ole ratkaisu näihin kysymyksiin, kenties osa ratkaisua toki. Ja edelleen: mikä ratkaisujen joukko edistää ketteryyttämme kohdata edelliset ongelmat alati individualisoituvan länsimaisen kulttuurimme keskeltä? – Siinä filosofisesti orientoituneemman ulkopolitiikan seuraajan kysymys panelisteille. Onneksi yleisökysymyksille ei jäänyt intensiiviseksi yltyneen keskustelun vuoksi kovin paljoa aikaa, ja allekirjoittanut kun on tunnetusti hitauteen taipuvainen hämäläinen…

Yhtä kaikki, häiritsevän polveilevia ja monisyisiä ongelmia. Yksi asia kuitenkin lienee selvää. Venäjä on vakavissaan asettunut haastamaan tulkitsemiensa läntisten arvokäsitysten ehdoilla etenevän maailmanjärjestyksen perusteita. Miten tämä laajempi kansainvälisen järjestyksen perusnuottien oktaavimuutos vaikuttaa Suomelle keskeisten turvallisuuskumppanien, kuten Naton, EU:n, Etyj:n ja muiden monenkeskisten instituutioiden rooleihin ja toimintaan, on siis tuhannen taalan kysymys. Esimerkiksi Naton kohdalla voisimme kysyä myös kysymyksiä ”mihin Nato on menossa?” ja ”minkälainen Nato rakentuu Euroopassa/Yhdysvaltojen tuella Suomen puolustuksellisten intressien näkökulmasta?” sen sijaan, että tyytyisimme vain ”koska Nato?”, ”miksi Nato?”, ”missä johtajuus?” ja ”mitä  Venäjä?” -kysymyksiin. Ehkä edelliset reaalipolitiikasta ammentavat kysymykset palvelisivat myös toistuvasti peräänkuulutettua ”analyyttistä” turvallisuuspoliittista [lue: Nato-] keskustelua hieman alentavalta ja naivilta vaikuttavan myytinpurkamisen ja informaatiokampanjoinnin sijasta. Ulkopolitiikan arki ja sen realiteetit eivät katoa mihinkään, olimme sitten Naton jäseniä tai toimivaa yhteistyötä vaalivia aktiivisia rauhankumppaneita. Tämänkin puolesta olisi keskeistä, että linjansa kiveen hakanneet – niin haukat kuin kyyhkytkin – harrastaisivat nykyistä kampanjointikeskustelua enemmän myös itsekriittistä tarkastelua.

***

Oma tulkintani kaikesta edellisestä on, että Suomen turvallisuuspoliittinen debatti, etenkin poliittisen eliitin osalta, polarisoituu parhaillaan entisestään. Pienen ja omaan yhtenäisyyteensä historiassa paljon laskeneen valtiokulttuurin kohdalla tämä on jo itsessään huolestuttava piirre. Tunnemme varsin hyvin kansallisen eheytyksen ja integraation varaan lasketut menneisyyden tarinat sekä niiden ratkaisevan merkityksen myös turvallisuuden kannalta, oli kyse sitten glorifioidusta Talvisodan Ihmeestä tahi tylsemmästä kommunismin vaikutusta torjuvien keskustavoimien puoluepoliittisesta integraatiosta. Ehkä tulisikin kysyä, missä määrin pääministerimmekin useasti esittämä ajatus individualisoituvasta ja auktoriteettivastaisesta mosaiikkiyhteiskunnasta vaikuttaa ylipäätään edellytyksiimme rakentaa yhteiskunnan kerrosten tasolla koherentisti jäsentyvää turvallisuuspolitiikkaa? Onko turvallisuuspolitiikasta edes mielekästä käydä debattia? Toisaalta on todettava, että kansalaisten maanpuolustustahto – henkisen maanpuolustuksemme lähes pyhäksi valettu perusta aina maailmansotien jälkeisestä ajasta lähtien –, luottamus viranomaisiin jne. ovat säilyneet vahvoina ja kansaa yhdistävinä tekijöinä muodikkaista liberalisoitumisvirtauksista ja puheenparsista huolimatta. Tässäkin ristiriidassa riittää mietittävää, eikä tämä kysymyksenasettelu ole millään tavalla epärelevanttia turvallisuuspolitiikan perusteita pohdiskellessa.

***

(Raportointi illan toisesta, Suomen rauhantutkimusyhdistyksen järjestämästä tilaisuudesta ”Miten ulos Ukrainan kriisistä?”, jääköön myöhempään ajankohtaan ja blogautuksen toiseen osaan. Tässäkin merkinnässä riittänee puitavaa, ainakin alkuunsa.)

P.S. EuroTurpo-keskustelutilaisuuden editoitu versio on käsittääkseni myöhemmin kuunneltavissa Radio Ravun sivuilta. Lisäksi Rauhanliitto ja NatoAika välittivät twiittasivat keskustelun tunnelmia häsärillä #EuroTurpo.

P.P.S. Jos joku teoreettisemman pohdiskelun maailmaan harhautunut kiinnostui perehtymään yllä mainittuun turvallisuusdilemman käsitteeseen, suosittelen lämpimästi Ken Boothin ja Nicholas Wheelerin teosta Security Dilemma: Fear, Cooperation, and Trust in World Politics (2007), joka on mielestäni paitsi oivallisin ja syvällisin yleisesitys turvallisuusdilemmasta, myös verraton ja runsailla historiallisilla esimerkeillä varustettu opus kansainvälisen politiikan perusteiden opiskeluun.

Turvallisuuden kanssa tulee olla tarkkana

Vasemmistoliiton eurovaaliehdokas ja professori Heikki Patomäki nosti Uuden Suomen puheenvuorossaan esille tärkeän turvallisuuspolitiikkamme käymistilaan liittyvän teeman, nimittäin turvallistamisen kulttuurin, erityisesti uhkakuva- ja identiteettipolitiikan mahdolliset seuraukset avoimen yhteiskunnan näkökulmasta. Vaikka Patomäen ulostulon kärkenä ollut kritiikki Suomen ja Naton välille toukokuun lopulla allekirjoitettavaksi kaavailtua isäntämaatukisopimusta ja sen valmisteluun liittyvää salamyhkäisyyttä kohtaan sivuuttaakin Suomen ja Naton yhteistyön laajemman kuvan (sopimuksen luonnetta ei tule ylidramatisoida, etenkin kun se asetetaan Suomen pitkän linjan Nato-PfP-kontekstiin, kuten esimerkiksi ulkoministeri Erkki Tuomioja on blogissaan huomauttanut), on Patomäen puheenvuorosta irroitettava ajatus turvallistamisen mahdollisista seurauksista otettava vakavasti.

Turvallisuus – etenkin sen vajeen esittäminen – on järeä leimasin, jonka varassa voidaan oikeuttaa normaalitilasta poikkeavia politiikan ja hallinnan käytäntöjä. Ajankuvan koventuessa myös puheet ja ajatukset tapaavat koventua. Sikäli kun elämme oletetun turvallisuusarkitehtuurimme rakennetta vavisuttavan suuren murroksen ja epävarmuuden äärellä – politiikan oikeutuksen kannalta keskeisintä on se, että asia esitetään näin ja siihen pääsääntöisesti uskotaan – myös houkutus yhteiskunnallisten rakenteiden, toimintatapojen sekä jaetun poliittisen tilan turvallistamiseen käy tämän logiikan mukaan houkuttelevammaksi.

Turvallisuus on sekä subjektiivisena tunteena että objektiivisena tilana aina potentiaalisesti haavoittuvainen resurssi; koventuvien aikojen keskellä se näyttäytyy erityisesti tunteena entistä niukemmalta. Pelko tarjoaa täten politiikalle kertoimia. Siinä missä nämä kertoimet rakentuvat politiikassa (politiikka jaetun tilan toimintana eroteltuna yksityisestä elämänhallinnan tilasta) ihmisten ja yhteiskuntien erotteluun, tuottavat ne samalla iskemällä myös yhtenäisyyttä ja integraatiota. Puhumme jälleen lännestä ja idästä, ei herttaisina kulttuuripiireinä, vaan ihan konkreettisina toimijoina. Tämä ei ole terve tilanne (eikä kovin järjellinen, sillä tosiasiassa erot jylläävät myös mainittujen abstraktioiden sisällä), mutta nyt realismia. Mustavalkoiset asetelmat vahvistuvat; jos et itse ota (ja ilmaise) puoltasi, tehdään se vaikeina aikoina todennäköisesti puolestasi. Kansainvälisessä politiikassa tämä näyttäytyy harhaanjohtavan selkeältä vaikuttavalta polarisaatiolta, jolloin samaisen polarisaation kautta kanavoituvien ongelmien ulkopuolelle jäävät poliittiset ja yhteiskunnalliset haasteet unohtuvat helposti poliittisen mielikuvituksen marginaaliin. Yhteiskuntien sisällä puolien valitsemiseen pakottava tulehtunut ilmapiiri on kitkerää myrkkyä.

Identiteetin vahvistumisen ja maailmaan sijoittumisen selkenemisen hintana ei kuitenkaan saa koskaan olla avoimen demokraattisen yhteiskunnan julkisesta ja poliittisesta tilasta piiloutuvien käytäntöjen ja hallintaratkaisujen vahvistuminen. Tällainen askel kohti ’syvää turvallisuusvaltiota’ olisi askel väärien arvojen suuntaan. Ja nyt puhumme siis Suomesta. Vaikka Suomi on jo pitkän aikaa sitten olemisensa, paikkansa ja viiteryhmänsä valinnut, – kuka tätä epäilee? – tulee sen kyetä jatkossakin tämän valinnan mukana tulleen täysi-ikäisyyden mahdollistamaan itsenäisyyteen sekä sivistyneiden arvojen, kuten rauhanomaisuuden, avoimuuden ja keskustelevuuden mukaisiin ratkaisuihin ja niiden tinkimättömään kunnioittamiseen. Turvallisuuden saralla  luottamusta lisää avoimet ja deliberatiivisuudelle perustuvat käytännöt, ei autoritäärisesti tai nurkkakuntaisesti turvallisuuden nimissä toteutettavat erityisjärjestelyt. En esitä syytöksiä, vaan varoituksen. Kuten todettua, isäntämaatukisopimuksen valmistelun kohdalla tästä ei ole kyse, vaikkakin asian julkitulon tyyli antaa liikaa tulkinnanvaraa vastakkaiselle näkökulmalle. Turvallisuuden kanssa tulee olla tarkkana, jottei palvelijasta tule kuin huomaamatta isäntää.

 

Jäähyväiset turvallisuudelle – kohti pakotettua turvattomuutta?

’re’ [back] + ’salire’ [leap] = resilire.

Turpo-aktiivi Janne Riiheläinen rohkaisi muutama viikko takaperin allekirjoittanutta väsäämään blogimerkinnän resilienssistä. Aikaa on kulunut kiivastahtisen some-aikajänteen näkökulmasta tuskallisen paljon. Mainittakoon puolustukseksi, että tämä on jo kolmas versio tästä samaisesta blogitekstiä. Aiemmat versiot ovat vaikuttaneet joko turhan abstrakteilta, kriittisiltä tai laimeilta. Ja nyt huomaan, että puhdetöinä väsäämäni blogiteksti on paisunut kuin huomaamatta pitkähkön esseen mittoihin.

Epäröintini johtuu siitä, että aihe on mielestäni selvästi polttavampi ja herkempi, kuin pintapuolinen tarkastelu antaa ymmärtää. Olen tottunut tarkastelemaan turvallisuuspolitiikkaa erilaisia turvallisuuskäsityksiä luotaavien syvärakenteiden kautta. Epäilen suomalaisen yhteiskunnan ja kokonaisturvallisuuden ajattelun olevan mahdollisesti syvän murroksen äärellä – murroksen, jota resilienssin käsitteen taustalla vaikuttavat juonteet auttavat ymmärtämään; murroksen, joka saattaa vaikuttaa syvällä tavalla siihen, miten kansalaisten ja viranomaisten välinen suhde sekä kansalaisten turvattomuuskäsitykset kehittyvät tulevina vuosina. Tämän murroksen luonne – sen syvyys ja suunta – on kuitenkin mitä suurimmissa määrin poliittinen kysymys.

Palataan resilienssin käsitteen todelliseen sisältöön tarkemmin hieman tuonnempana. Puhtaasti käsitteenä resilienssi saattaa herättää monissa myös hilpeyttä – taas uusi akateemista jargonia ja konsulttikieltä huokuva termi, jonka kautta turvallisuuseliitti voi rakentaa omaa identiteettiään vahvistavaa ammattislangia. On siis hyvä erotella toisistaan resilienssin käsite sekä toisaalta laajempi resilienssin taustalla vaikuttava hallintodoktriini. Doktriinina se vaikuttaisi kansainvälisen vertailun perusteella tukevan eräänlaista etäältä hallinnan ja turvallisuuden yksityistämisen kulttuuria.

Resilienssiajattelu ohjaa tällä hetkellä esimerkiksi Britannian turvallisuusstrategiaa. Britanniassa resilienssi on kansallisen turvallisuusstrategian lisäksi keskeisessä roolissa esimerkiksi yhteisöturvallisuuden ohjelmassa sekä humanitaarisen ulkopolitiikan doktriinissa. Kansainvälisesti voimme löytää käsitteen ja sen ilmentämän ajatustavan myös Kanadan vastaterrorismistrategiasta, Yhdysvaltojen kansallisesta turvallisuusstrategiasta sekä useiden kansainvälisten järjestöjen humanitaristista kehitysapupolitiikkaa linjaavista strategioista (EU mukaan lukien) – muutamia esimerkkejä maailmalta mainitakseni.

Suomalaiseen turvallisuuskeskusteluun doktriinin ilmentämä ajatustapa on rantautunut viimeisen parin vuoden aikana – ensin lähinnä kriittisen infrastruktuurin ja turvallisuusjohtamisen taustalla vaikuttavana heuristisena näkökulmana, sittemmin entistä laajempana, kokonaisturvallisuutta uudella tavalla jäsentämään pyrkivänä ideana. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralle resilienssin mukainen ajattelu on rantautumassa verkosto- ja keskinäisriippuvuusajattelun myötä. Käsitteen käyttöarvo lienee kuitenkin toistaiseksi vahvempi sisäisen turvallisuuden kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla, vaikka verkostoteemat ovat omassa persoonallisessa muodossa rantautuneet puolustuspoliittiseenkin keskusteluun.

Mainitaan nyt pohjustukseksi vielä, että tässä sivussa myös turvallisuustutkimusta ja turvallisuushallintoa tutkiva akateeminen yhteisö on innostunut käsitteestä kuin sosiaalinen media kiakkoviaraiden mellakoinnin paheksumisesta konsanaan. Resilienssin merkityksiä ja sovelluksia on tutkittu niin hallinnon, politiikan, kriminologian kuin kansainvälisen turvallisuustutkimuksenkin piirissä. Käsitteen ympärille on perustettu projekteja ja sen ympärille on koottu kansainvälisten konferenssien työryhmiä (seurasin yhtä tällaista alkusyksystä Varsovassa). Akateeminen yhteisö on kuitenkin reagoinut kriittisen tutkimuksen tarpeeseen valitettavan hitaasti. Tämäkin ilmentää sitä syvälle käyvää muutosta, jossa akateeminen yhteisö on menettämässä huteraa yhteiskuntavaikuttamisen jalansijaansa erilaisille nopeatempoisesti ”aivoriiheäville” ajatushautomoille. Samalla – kompleksisuusajattelua mukaillen – maailman meno suorastaan huutaa syvällisen ja perusteellisen tutkimuksen tarvetta – terveellisempää slow-food kulttuuria pikaruokamätön sijasta. Suomalaisessa orastavassa resilienssikeskustelussa kriittisten ja analyyttisten äänenpainojen puute on piinannut ainakin allekirjoittanutta. Koitan paikata tätä piinaa.

Resilienssin anatomian pintakerros

Resilienssin ilmentämä turvallisuuskäsitys voidaan palauttaa sitä perustavimpiin käsityksiin, kuten haavoittuvaisuuden hyväksymiseen, ennakoinnin mahdottomuuteen, reaktiivisuuteen sekä yksityisen sektorin ja kansalaisten turvallisuusvastuun kasvattamiseen. Kaiken tämän kulttuurinmuutoksen keskellä olen edelleen hyvin epätietoinen siitä, mitä oikeastaan voimme saavuttaa resilienssin käsitteellä suomalaisessa yhteiskunnassa. Onko se sittenkin puhdas retorinen väline? Miten meidän tulisi suhtautua siihen, että sosio-ekologiaan, kompleksiseen systeemiajatteluun ja psykologiaan palautuvalla käsitteellä pyritään luomaan uutta inhimillisen turvallisuuden arkipäiväisyyden ylittävää turvallisuuspolitiikan doktriinia?

Kansainvälisessä tutkimuksessa resilienssin käsite on todettu analyyttisesti hajanaiseksi ja ylenpalttisen joustavaksi, mikä tekee siitä kiistanalaisen ja alttiin poliittisesti johdetuille merkityksille sekä näiden taustalla vaikuttaville intresseille. Suomessa käsitteelle on etsitty luontevaa käännöstä. Hieman hahmottomalta vaikuttavan uudiskäsitteen taivuttaminen uuteen kotoistettuun muotoon ei kuitenkaan selvennä sen merkitystä. Käsitteen hahmottomuus vain tavallaan kertaantuu. Yksi merkillisimmistä näkemistäni käännösehdotuksista on esimerkiksi ollut ”joustokesto” (käännöshän johtaa ilmiselvästi loogiseen ristiriitaan, eli paradoksiin; joustavuuteen, joka kuitenkaan ei itsessään jousta, vaan kestää).

Yhtä kaikki, analyyttinen epäselvyys on johtanut siihen, että ilmassa leijailee enemmän kiivastahtisen konsulttikielen kuin jämerän turvallisuusajattelun vivahteita. Toisaalta on myönnettävä, että selkeämmät huoltovarmuusajatteluun liitettävät käsitteet, kuten ”sietokyky” ja ”toipuminen”, vaikuttavat olevan myös suosittuja käännösehdotuksia. Esimerkiksi Suomen ensimmäisessä kyberturvallisuusstrategiassa (s. 4) puhutaan nimenomaan sietokyvystä, kyberresilienssistä. Tällöin jää kuitenkin epäselväksi, miksi ylipäätään tarvitsemme tunkkaista uudiskäsitettä (puhumattakaan uudiskäsitteen suomentamisesta toisella uudiskäsitteellä). Näkemykseni mukaan uudiskäsitteen tuominen keskusteluun ei välttämättä ole hedelmällinen ratkaisu, joskin käännös on enemmän ja vähemmän triviaali ongelma käsitteen merkityksiin sekä näiden merkitysten toteutettavaan politiikkaan tuottaviin vaikutuksiin nähden.

Resilienssi etäältä hallintana

Kyberturvallisuuden lisäksi resilienssin roolia on pohdittu esimerkiksi Suomen itsenäisyyden juhlarahaston järjestämän Uusi turvallisuus -foorumin puitteissa. Foorumin taustamateriaaleista selviää, että resilienssin doktriini on asetettu foorumin työskentelyä ohjaavaksi teemaksi [ks. esim. 1, 2]. (Osallistuin yhteen foorumia edeltäneeseen työpajaan, jossa resilienssi oli käsitteenä ja ajatustapana myös esillä.) Resilienssi esitetään foorumin materiaaleissa (kansainvälistä keskustelua seuraten) uutena paikallistason kriisinsietokykyä ja kriiseistä vahvistumista tavoittelevana – ja täten turvattomuuteen perustuvana – turvallisuuden ideana. Uudet turvallisuuden ideat

”[…] kannustavat ihmisiä pitämään huolta toisistaan ja ottamaan vastuuta omasta ja lähimmäistensä turvallisuudesta. Uuden turvallisuuden ratkaisut edistävät myös ajantasaista ja moniarvoista yhteiskunnallista keskustelua turvallisuudesta.” [1]

Edelleen:

”Turvallisuutta ei foorumilla nähdä vain viranomaisten, vaan jokaisen asiana – yksilöstä yhteisöihin ja yrityksiin. Uusi turvallisuus ei muodostu vain uhkien torjunnasta tai niihin varautumisesta. Kompleksissa ja nopeasti muuttuvassa maailmassa muutoskyky luo turvallisuutta, ei muuttumattomuus. Siksi uusi turvallisuus on myös uhkien sietokykyä, niihin sopeutumista ja kriiseistä vahvistumista.” [2]

Kuten sanoin, Sitran foorumin resilienssikäsitykset voidaan paikantaa kansainväliseen keskusteluun. Kuvauksista nousee esiin keskeisiä Britannian turvallisuusstrategisessa keskustelussa esiintyneitä resilienssin piirteitä: yksilöiden ja yhteisöjen turvallisuusvastuun korostuminen; turvallisuushallinnan reaktiivisuus sietokyvyn ja sopeutumisen muodossa; haavoittuvaisuuden näkeminen mahdollisesti positiivisena, yhteisöllisenä ja voimaannuttavana kokemuksena; kriisien väistämättömyyden ymmärtämisen seuraukset yksilöiden turvallisuuskokemuksille.

Britannian turvallisuusstrategiassa ja yhteisöturvallisuuden kansallisessa ohjelmassa resilienssi on määritelty yksilön, yhteisön tai systeemin kapasiteetiksi, joka mahdollistaa systeemin mukautumaan hätätilanteisiin siten, että se voi ylläpitää hyväksyttävän toiminta-asteen, rakenteen ja identiteetin. Uhkiin tulee varautua ensisijaisesti paikallisyhteisöjen tasolla. Homma lähtee liikkeelle siitä, kun paikallisyhteisöt määrittelevät omat resilienssivalmiutensa asiantuntijaverkostojen hierarkioiden muodossa. Yhteisöt eräällä tavalla hallinnoidaan etäältä määrittelemään oma turvallisuuskokemuksensa yhteisön orgaanisen itsehallintatendenssin ja yksilön vastuun ajatusten mukaisesti. Keskeisin turvallisuustietoisuuden mittari on tällöin kriisitietoisuuden kehittäminen, joka puolestaan tarvitsee yhteisön haavoittuvaisimman aineksen erottelua sen sietokykyisimmästä aineksesta. Viranomaisten rooli ei tässä uudessa turvallisuusajattelussa korostu vanhan sisäisen turvallisuusajattelun tavoin (näin suomalaiseen hallintokieleen tukeutuen). Turvallisuuspolitiikan painopiste siirtyy turvallisuusuhkien ennaltaehkäisystä kriiseihin varautumiseen.

Resilienssi siis kytkeytyy tiivistetysti hallintoajatteluun, jossa keskushallinnon ja valtion tason ohjauksen sekä turvallisuusviranomaisten vastuuta pyritään häivyttämään kansalaisten toimeliaisuuden tieltä. Tästä on sekä negatiivisia että positiivisia seurauksia. Kun hallinta pyritään sijoittamaan paikalliselle – ja viimekädessä yksittäisen kansalaisen tasolle – syntyy tilanne, jossa turvallisuudesta huolehtiminen kasautuu myös entistä painokkaammin sinne, missä turvattomuudet koetaan. Toisaalta turvallisuuden hallinnan hajauttamisesta ja yksityistämisestä voi seurata uudenlaista ketterää kokeilukulttuuria, jota myös Sitran Uusi turvallisuus -foorumilla pyritään edistämään. Kokeilukulttuuri ja turvallisuusmarkkinat eivät kuitenkaan takaa turvallisuutta, vaikka markkinat tuottaisivat merkittäviäkin yksittäisiä turvalliskäytänteiden siemeniä. Turvallisuusmarkkinoita merkittävämpi uuteen turvallisuusajatteluun liittyvä positiivinen vire onkin mahdollisuus kehittää paikallistason demokratiaa sekä osallistumisen kulttuuria. Onnistumiset tällä saralla olisivat merkittäviä saavutuksia.

Sikäli kun uusi turvallisuuskulttuuri kehittyy, on erityisen tärkeää pitää huoli siitä, ettei kokeilukulttuuri peitä näkyvistä yhteiskunnassamme talouskurimuksen kaudella kasaantuvia rakenteellisia ongelmia. Kokeilukulttuuri ei saa häivyttää näkyvistä yksityisten markkinoiden palveluista mahdollisesti sivuun jääviä, heikoimmassa asemassa olevia kansalaisia. Juuri tässä piilee resilienssivetoisen turvallisuusajattelun yksi keskeisimmistä vaaroista: valtion luomien turvaverkkojen, viranomaisten operatiivisten resurssien leikkaaminen ja viime kädessä hyvinvointivaltioiden rakenteiden häivyttäminen saattaa uusien turvallisuusinnovaatioiden sivussa luoda merkittäviä sosiaalis-poliittisia katvealueita, jonne uuden turvallisuuden katse ei yllä. Turvattomuuden katvealueiden kasvaessa valtion ja viranomaisten rooli turvallisuuden tuottajana itse asiassa korostuu entisestään. Tarvitsemmeko sittenkin siis turvallisuusajattelua, jossa korostuvat vanhan turvallisuusajattelun toimivat käytännöt?

Resilienssin anatomian syvärakenteet

Resilienssin doktriini ei johda automaattisesti ennakoivan ja proaktiivisen kokeilukulttuurin laaja-alaiseen iskostumiseen. Tämä riski on tärkeä tunnistaa. Kolikon kääntöpuolella on ilmiselvä vaara siitä, että turvallisuusajattelu muuttuu reaktiiviseksi. Kritiikitön kompleksisuusajattelun sisäistäminen vahvistaa todellisuuskuvaa, jossa kokemamme uhkat muuttuvat näkymättömiksi, ennakoimattomiksi, piileviksi ja ei-rakenteellisiksi (tieteellisin termein emergentiksi). Tällöin paikallisyhteisöjen resilienssitietoisuuden kehittämiseksi vaaditut hierarkiat voivat muodostaa mekanismeja, jotka häivyttävät näkyvistä niitä rakenteellisia epäkohtia (köyhyys, tuloerot, sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat, koulutustasoerot jne.), jotka viime kädessä vaikuttavat yksilöiden kriisinsietokykyyn ja mukautumisvalmiuksiin.

Resilienssin doktriinin onkin kansainvälisessä tutkimuksessa esitetty vahvistavan uudenlaista varautumisen kulttuuria. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kansainvälinen finanssikriisi, hurrikaani Katariinan tuottamat traumat sekä terrorismin vastainen päättymätön sota ovat kasvattaneet kansakunnan resilienssitietoisuutta. Yhdysvalloissa resilienssi toimii retorisesti juuri kansakuntaa yhdistävänä käsitteenä – painotus ei ole hieman yllättäen turvallisuushallinnan hajauttamisessa (esimerkiksi jäyhät hallintorakenneuudistukset olivat osaltaan hurrikaani Katariinan kriisin taustalla) samalla tavalla kuin Britanniassa. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii esimerkiksi Barack Obaman 9/11 iskujen vuosipäivänä pitämä puhe, jossa hän julisti ylväästi (ja ehkä aivan oikein): “And in your resilience you have taught us all there is no trouble we cannot endure and there is no calamity we cannot overcome.” Vastaavaa retoriikkaa käytti Bostonin pormestari Thomas Menino puhutellessaan kaupunkilaisiaan Bostonin maratonilla tapahtuneen terroristi-iskun jälkeen. Mutta että lisääkö resilienssi turvallisuutta, on jo kokonaan toisen luokan kysymys.

Ei ole syytä peitellä sitä, että resilienssi on vahvasti angloamerikkalaisen poliittisen kulttuurin luomus; esimerkiksi Ranskan vahvassa tasavaltalaisessa kulttuurissa resilienssin käsite ole vielä saanut vastaavaa nostetta kohdalleen, enemmänkin epäilyksiä [ks. lopun viitteistä Josephin artikkeli]. Palataan kuitenkin hetkeksi resilienssin käsitteen taustoihin. Resilienssin juuret avaavat mielestäni hyvin sitä maailmankuvaa, johon resilienssin mukainen uusi turvallisuusajattelu perustuu: psykologiassa resilienssillä on kuvailtu yksilöiden trauma- ja kriisinsietokykyä. George Bonnano esimerkiksi tuli aikanaan siihen lopputulokseen, että ihmiset toipuvat sittenkin varsin hyvin henkilökohtaisista kriiseistä ilman lamauttavaa suruaikaa (noin puolet hänen verrokkiryhmästään palautui henkisesti nopeasti läheisen kuolemasta). Toisaalta resilienssin käsitettä on kehitelty (ja kehitellään edelleen, huom!) ekologisen systeemiajattelun piirissä, jossa sillä viitataan esimerkiksi ekosysteemien epälineaariseen palautumis- ja mukautumisdynamiikkaan sekä populaatioiden ja ekosysteemien välisiin suhteisiin (C.S. Hollingin työ on taas tällä saralla erityisen merkittävä referenssi). Resilienssiajattelun yhteyksiä on paikannettu mielenkiintoisella tavalla myös Friedrick Hayekin uusliberalistista talousteoriaa pohjustavaan filosofiaan. Ja jos haluamme luodata katseemme vieläkin pidemmälle, voidaan resilienssin juuret johtaa aina kompleksisuusajattelun syntysijoille 1900-luvun taitteeseen, esimerkiksi moderniin fysiikkaan, suhteellisuusteoriaan ja termodynamiikkaan.

Sittemmin resilienssi on tämän vuosituhannen puolella kokenut varsin vauhdikkaan siirtymän mitä moninaisimpiin yhteyksiin aina antropologiasta, ympäristöpsykologiasta, urbaanista kaupunkisuunnittelusta ja epäsymmetrisen sodankäynnin taistelutaktiikoiden kehittämisestä kulttuurin tutkimukseen – ja tietysti nyt viimein myös turvallisuushallinnon kielenkäyttöön. Tässä vaiheessa itselläni soi hälytyskellot: kansakuntien, yhteiskuntien ja paikallisyhteisöjen turvallisuuden esimerkiksi kalapopulaation tai metsäviljelmän mukautumiskykyyn rinnastava analogia vaikuttaa sanalla sanoen hämmentävältä. Yleisesti jaetun käsityksen mukaan resilienssi kuvailee nimenomaan mukautumisen kapasiteetin säilyttämistä (ja hieman rankemmassa tulkinnassa myös tämän kapasiteetin vahvistumista erilaisten kriisikokemusten kautta). Kapasiteettina resilienssi aktivoituu ennustamattomien häiriöiden ja ailahtelevuuden aikana. Ei olekaan ihme, että resilienssin doktriinia heijastavan turvallisuusajattelun yhteydessä on alkanut esiintyä myös sosiaalidarwinistisia piirteitä, jossa yhteisöjen toivotaan vahvistuvan, eheytyvän ja kehittyvän kriiseistä kuin ekosysteemin muutoksiin mukautuvat eläinpopulaatiot luonnonvalinnan teoriassa konsanaan.

Tämä tulkintakehikko on hyvä pitää mielessä, kun resilienssin tarkoituksenmukaisuudesta keskustellaan. Itse koen tällaisen äärimaterialistisen, atomistisen ja kompleksisuusajattelun kautta epäpolitisoidun turvallisuuskatsannon jopa vaarallisena. Eikö tällaisessa tulkinnassa piile ilmeisiä vaaroja, jotka saattavat ruokkia ihmisiä kaivelemaan esiin paikallisyhteisöjen resilienssikapasiteettia ja mukautumiskykyä heikentäviä elementtejä hieman liiankin kirjaimellisesti? Lienee selvää, että kyvykkäimpiä sopeutujia ovat ne, joilla on jo perittyä tai hankittua resilienssipääomaa taskussaan. Samaiset yksilöt ovat luultavasti nopeimpia omaksumaan myös uuden kokeilu- ja yhteisökulttuurin muutosdynamiikan vaatimukset.

Vaihtoehtoinen – ja toivottava – tulkinta toki olisi se, että meidän tulisi ennen kaikkea keskittyä ohjaamaan turvallisuutta kasvattavia toimia ja resursseja sinne, missä ihmisillä on tällä hetkellä heikoimmat valmiudet kohdata kriisejä. Näin yhteiskunnan kokonaisuuden tasolla mitattu mukautumiskyky kasvaisi tasa-arvoisesti. Kokeilukulttuurin lisäksi tarvitsemme edelleen myös perinteisempiä käytäntöjä: tehokkaat ja tasa-arvoiset hyvinvointipalvelut; kriisineuvontaa ja -palveluita turvattomuutta kokeville (käytännön teko: lähisuhdeväkivaltaa kokevien turvakodit ja muut palvelut kuntoon); ennaltaehkäisy sekä valtion takaamat sosiaaliset turvaverkot.

Näin huomaamme, että uuden turvallisuusajattelun taustalta avautuu mittavia poliittisia ja eettisiä kysymyksiä. Näiden kysymysten kuuntelemiseen meillä tulee kokeilukulttuurin iskostamisen ja ajatushautomoiden ohellakin olla rohkeutta. Kysymyksiin vastaamiseksi tarvitsemme myös viisautta myöntää, että meillä on koko joukko vanhoja, toimiviksi osoittautuneita turvallisuusratkaisuja. Tämä on erityisen tärkeää pitää mielessä aikana, jota vaikuttaa ohjaavan perinteisten turvallisuusviranomaisten kenttätyötä entisestään haastava leikkauspolitiikan kierre.

Vastaako uusi turvallisuus kansalaisten turvallisuuskokemuksia?

Resilienssikeskustelussa on kieltämättä hitusen elitistisiä piirteitä. Demokraattisessa yhteiskunnassa tulisi jollain tavalla päästä selvyyteen siitä, miten resilienssin doktriini ja käsitteen taustalla vaikuttava turvallisuusanatomia vastaa kansalaisten turvallisuuskokemuksia. Peilataan vielä lopuksi sitä, miten nämä maailmat kohtaavat toisensa.

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta julkaisi hiljattain suomalaisten turvallisuus(poliittisia) käsityksiä luodanneen vuotuisen mielipidetiedustelun tulokset. Taloustutkimuksella teetetyn kyselyn tuloksista ilmenee, että suomalaisten käsitykset tulevaisuuden turvallisuustilanteesta ovat pysyneet kutakuinkin ennallaan vuoden takaisiin tuloksiin nähden. Hieman alle puolet (43 prosenttia; 46 prosenttia vuonna 2012) kokee Suomen ja suomalaisten elävän turvattomammassa maailmassa seuraavan viiden vuoden aikana. Naiset (50 prosenttia) suhtautuvat edelleen tulevaisuuteen epävarmempana kuin miehet (37 prosenttia).

Turvallisuus ja sen merkitys on tunnetusti kiistanalainen ja vahvasti erilaisia poliittisia intressejä heijasteleva käsite (siis hieman samalla tavalla kuin resilienssi, mutta vakiintuneemmassa merkityksessä). Toisaalta se on myös subjektiivinen käsite, eräänlainen menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden suhdetta yksilötasolla tiivistävä tunne. Onkin mielenkiintoista huomata, mitkä ovat suomalaisten tuntemukset turvallisuusuhkista. Kolmen kärkeen nousevat työllisyystilanne (83 prosenttia kokee huolta), Euroopan talouden näkymät (81 %) ja hyvinvointipalvelujen saatavuus (78 %). Esimerkiksi kyberuhkista kokee huolta vain joka toinen kyselyyn vastannut. Luvun olisi voinut olettaa olevan isompi kyberturvallisuuden hiljattain saamasta mediahuomiosta ja uhkakuvapuhunnasta johtuen. Suomen sotilaallinen puolustuskyky ei myöskään herättänyt vastaajissa suurta huolta. Sotilaallisen turvallisuuden osalta piinaavimmat huolet koskivat kansainvälistä terrorismia (62 %) ja joukkotuhoaseiden leviämistä (61 %). Toisaalta kansallisvaltioiden rajat ylittävistä uhkista esimerkiksi järjestäytynyt rikollisuus koettiin edellisiä akuutimmaksi uhkaksi (69 %). Samoin syrjäytyminen (myös 69 %).

Suomalaisten kokemat uhkakuvat ovat pääasiassa rakenteellisia ja sosiaalisia; kompleksisen systeemiajattelun mukaiset akuutit ja ennustamattomat kriisit sekä fyysiseen koskemattomuuteen liittyvät uhkakuvat eivät ainakaan tässä kyselyssä korostu. Ehkä syksyn mittaan taas koetut myrskyt ja ilmastokaaoksen seuraukset muuttavat käsityksiä hiljalleen. Suomalaisten uhkakuvakäsitys on tavallaan hyvä uutinen: rakenteellisiin ongelmiin kun voidaan vaikuttaa määrätietoisella ja oikeudenmukaisella yhteiskunta- terveys- ja sosiaalipolitiikalla. Siinä ei ole mitään muuta kompleksista, kuin poliittinen vastuu ja rohkeus. Euroopan talouden näkymien suhteen vaikutusmahdollisuutemme ovat toki rajallisempia, mutta työllisyystilanteen ja etenkin hyvinvointipalvelujen saatavuuden toivoisi olevan vastuullisesti ajattelevien poliitikkojen, miksei virkamiesten ja tutkijoidenkin huolena. Voi toki olla, että nykyinen rakenneuudistusten kierre, suuruuden ekonomia sekä tuottavuusohjelman eetos kuntarakenne- ja sote-uudistuksineen pyrkii päättäjien mielestä aidosti vastaamaan näihin kysymyksiin. MTS:n kysely kuitenkin paljastaa karun totuuden: kansalaisia nykyinen tilanne ei selvästi tyydytä.

Samalla kun kansalaisten turvallisuushuolet kohdistuvat selvästi hyvinvointivaltion rakenteiden rapistumisen seurauksiin, on kansallisessa turvallisuuskeskustelussa vireillä mielenkiintoisia, mutta samalla kansalaisten arjesta selvästi etääntyviä esoteerisia virtoja. Itse en kykene näkemään kovin kirkkaasti, miten yksilö- ja yhteisölähtöinen uuden turvallisuuden ajattelu, sitä taustoittava resilienssikeskustelu ja turvallisuustointa yksityistävä (?) kokeilukulttuuri voidaan yhdistää suomalaisten kokemien turvallisuusuhkien ratkaisemiseen. Toisaalta on tunnustettava, että turvallisuuden saralla uusien ajatusmallien kehittämisen työsarka on erittäin haastava. Demokraattinen osallistumisen kulttuuri voisi olla tämän haastavan työsaran toivottu suunta. Tehtävästä muodostuisi hieman vähemmän haastava, jos ajattelussa palauduttaisiin lähemmäs ihmisten kokemusmaailmaa ilman analyyttisesti kiistanalaisia ja mahdollisesti jopa harhaanjohtavia uudiskäsitteitä. Samalla tulisi muistaa, että heikoimmassa asemassa olevat tarvitsevat kokeilukulttuurin tueksi edelleen myös järeämpiä rakenteellisia ratkaisuja. Suomalainen yhteiskunta ei ole valmis siihen, että turvallisuus siirretään jaetusta poliittisesta tilasta yksityiseen tilaan, viime kädessä turvattomuudet kouriintuntuvasti nahoissaan tuntevien yksilöiden harteille. Tällaisessa maailmassa uusi turvallisuus tuo valitettavasti mukanaan pakotettua turvattomuutta.

***

Mainitsin tekstissä monin paikoin kansainvälisen resilienssiä koskevan tutkimuksen. Kyseinen tutkimus on pitkälti vertaisarvioiduissa tieteellisissä aikakauslehdissä julkaistua materiaalia, joka ei siis ole open-access -muodossa. Tässä kuitenkin jotain keskeisiä lähteitä, joihin olen itse puhdetöinä viime aikoina perehtynyt (artikkeleiden abstraktit, jotka löytyvät helposti esim. Google Scholarilla, toki antavat hyvän kuvan niiden argumenteista):

Bonanno, George A. (2004): “Resilience in the Face of Potential Trauma”, Current Directions in Psychological Science, 14(3), pp: 135–138.

Brown, Katrina (2013): “Global environmental change I: A social turn for resilience?”, Progress in Human Geography, August 2013, pp: 1–11.

Chandler, David (2013): “International Statebuilding and the Ideology of Resilience”, Politics, 33(4), pp: 276–286.

Coaffee, Jon (2013): “Rescaling and Responsibilising the Politics of Urban Resilience: From National Security to Local Place-Making”, Politics, 33(4), pp: 240–252.

Duffield, Mark (2012): “Challenging environments: Danger, resilience and the aid industry”, Security Dialogue, 43(5), pp: 475–492.

Evans, Bradley – Julian Reid (2013): “Dangerously Exposed: The Life and Death of the Resilient Subject”, Resilience: International Policies, Practices and Discourses, 1(2), pp: 83–98.

Folke, Carl (2006): “Resilience: The emergence of a perspective for social–ecological systems analyses”, Global Environmental Change, 16(2006), pp: 253–267.

Holling, C. S. (1973): “Resilience and Stability of Ecological Systems”, Annual Review of Ecology and Systematics, 4 (1973), pp: 1–23.

Neocleus, Mark (2012): “’Don’t Be Scared, Be Prepared’: Trauma, Anxiety, Resilience”, Alternatives, 37(3), pp: 188–198.

O’Malley, Pat (2011): “Security after Risk: Security Strategies for Governing Extreme Uncertainty”, Current Issues in Criminal Justice, 23(1), pp: 5–15.

Reid, Julian (2012): “The Disastrous and Politically Debased Subject of Resilience”, Development Dialogue, April 2012, pp: 66–79.

Turner, Matthew D. (2013): “Political Ecology I: An Alliance with Resilience”, Progress in Human Geography, 17 September 2013, pp: 1–8.

Walker, Jeremy – Melinda Cooper (2011): “Genealogies of Resilience: From Systems Ecology to the Political Economy of Crisis Adaptation”, Security Dialogue, 42 (2), pp: 143–160.

Jos haluatte tutustua resilienssimyönteiseen populaarikirjallisuuteen, on seuraava teos hyvä – joskin lähes kritiikitön – johdanto teemaan: Zolli, Andrew – Ann Marie Healy (2012): Resilience. Why Things Bounce Back. New York: Simon & Schuster Paperbacks.