Archives of Pain

Musiikki voimaannuttaa. Se kirkastaa katsetta ja tekee ympäriltä avautuvan maailman sotkuisuudesta ymmärrettävämpää. Perinteisesti tämä tehtävä on varattu tutkijoille, analyytikoille ja aikalaiskommentaattoreille. Kirjallisuudesta löytyy varmasti myös runsaasti vastaavanlaisia, maailman jäsentämiseen ohjaavia kokemuksellisia väyliä. Itselleni musiikki on kuitenkin aina ollut ylivertainen elähdyttäjä esimerkiksi kaunokirjallisuuteen nähden. Napakka, ajatuksella rakennettu pop-biisi antaa ehkä kaunokirjallista kerrontaa enemmän liikkumatilaa levottomalle mielikuvitukselleni.

Musiikkiin ei pitäisi reagoida kirjoittamalla. Musiikki on parhaimmillaan käskevää, ei haltuun-otettavaa. Musiikki tulisi tuntea ruumiillisesti. Musiikkikriitikon ammatti on käsitteellisesti perverssi ajatus. Tällaisen ammatin keksiminen kertonee jotain olennaista ihmislajin valistuksen ajan jälkeisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä (kirjoittamalla musiikkiin vastaaminen on ihan ok, jos kyse on pyyteettömästä, ja täten kriitikon tehtävää huomattavasti primitiivisemmästä fanittamisesta). Jarvis Cockerin levyn kansilehdessä kielletään lukemasta lyriikoita musiikkia kuunnellessa. Olen varma siitä, että kehotukseen sisältyy jokin keskisuuri viisaus, ja että sillä on yhteys edellä sanomani kanssa (”tottakai luet niitä lyriikoita, jos siltä tuntuu”).

Musiikkiin tulisi vastata tanssimalla, ottamalla musiikki kehollisesti vastaan, kohdata se synapsimyrskyinä aivolohkoissa ja antaa sieltä spontaanisti kehittyvien käskyjen ohjata kehoa omilla ehdoillaan. Tanssia voi myös aivan liikkumatta. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun suljet silmäsi juuri suosikkikertosäkeesi tai sykähdyttävästä väliosiosta nousevan sotkuisen kitarasoolon edellä. Tai silloin, kun Morrissey vihdoin kajauttaa jossain kolmen minuutin kohdalla: ”Life, life is a pigsty!” Kehon näkyvä liike toimii monesti vain pyyntönä aivoille tunnetilan ylläpitämisestä.

Toinen luonteva tapa vastata musiikkiin on tuottaa ja tehdä sitä itse. Pop-musiikin historia lienee tästä näkökulmasta lähinnä yksi hemmetin iso reaktioiden, tunteiden purkautumisten ja eläytymisten intertekstuaalinen syherö, ristiviittausten verkosto, jonka helposti hallittavasta perusperiaatteesta on sittemmin osattu ottaa myös kaikki markkinakapitalistinen ilo irti.

Musiikin tarjoamista voimaannuttavista hetkistä keriytyvä näkymä on kuitenkin usein kaikkea muuta kuin lohdullinen. Musiikin voiman nostattamat tuntemukset kiinnittyvät toisinaan turhankin musertavasti ympärillä vellovaan maailmanpaloon, tai, jos niikseen on, henkilökohtaiseen synkistelyyn. Ja sitten, kuin ihmeen kaupalla, nämäkin pienuuden kokemukset kääntyvät useimmiten voimaannuttaviksi.

Tämän merkinnän vaikutin oli juuri tällainen kokemus. Syyriassa palaa, Ukrainassa palaa ja kytee, Etelä-Sudanissa kiehuu… Maailmassa vellovien sotien lukumäärä on parin viimeisen vuoden aikana lähtenyt nousuun ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun taitteen. Ja tämäkin ilmentää lopulta vain suoraa, fyysistä väkivaltaa ja sen kursailemattomaksi käynyttä summittaisuutta, jättäen rakenteellisen väkivallan kokemukset varjoihinsa.

Tutkijan saappaisiin astumalla tulimyrskyssäkin vellova maailma saadaan toisinaan näyttämään hämmästyttävän haalealta. Etäältä tulimyrskyä analyyttisesti mittailevan yhteiskuntatieteilijän näkökulma on kyllä välttämätön – tätä on ehkä hyvä korostaa, jottei kirjoituksesta välittyisi väärää kuvaa -, mutta sellaisenaan monesti varsin kylmä, henkisesti etäiseen tarkkailijan näkökulmaan nojaava. Tästä näkökulmasta ponnistaen maailmasta kannetaan pahimmillaan ”huolta” tavoilla, jotka latistuvat pikkumaisiksi oikeassa olemisen osoittamiseen varatuiksi näpäytyksiksi.

Mutta, kuten sanoin, yleisesti ottaen tämä etäältä mittailevan analyytikon perspektiivi on äärimmäisen tärkeä. Sen kadottaminen keskuudestamme olisi luultavasti suorassa yhteydessä tulimyrskyn laajenemisen kanssa. Sisälläni asuva, maailmaa etäältä tunnusteleva analyytikko ei kuitenkaan selviäisi tasapainoisena ihmisenä ilman musiikin kaltaisia kirkastavia ja vahvasti kehollisia voimia (musiikki ei toki ole ainoa kehollista tasapainoa edistävä harraste).

Otetaan esimerkiksi tähän merkintään innoittanut biisi. Kyseisen Manic Street Preachersin klassikkobiisin kertosäkeen nimilistan jatkeeksi on nykyään turhankin paljon tunkua. Osaammeko kunnioittaa – etäältä haltuun ottamatta – diktaattoreita ja massamurhaajia riittävällä päättäväisyydellä? Onko vastauksemme riittävän luja? ”Don’t be ashamed of slaugter” – yksi pop-musiikin historian poliittisesti latautuneimpia ehdotuksia, jonka Assadin kaltaiset hahmot tekevät turhankin ajattomaksi.

Tällä yhtyeellä, etenkin juuri tällä kyseisellä levyllä, on eittämättä ollut hyvin merkittävä rooli maailmankatsomukseni kehittymiselle. Tai näin ainakin uskon. Kyseisessä yhtyessä yksi jannu tosin painoi maailmasta huolta jo hieman liiaksikin. Tämä välittyy niin kyseisen kappaleen lyriikoista kuin itse musiikistakin (mikä bassoriffi, mikä James Dean Bradfieldin puhelinlinjoja pitkin vyöryvä loppusoolo!). Richard James Edwardsille ulkokohtainen, maailmanpaloa latistava analyyttisyys olisi luultavasti tehnyt vain hyvää, mutta hän ei tainnut siihen valitettavasti olla kykeneväinen, eikä hänen lähipiirissään tätä tarvetta uskallettu aina täysin tunnustaa. ”Tasapaino” oli hänelle luultavasti kieliopin tylsimpiä ja konformistisimpia sanoja. Niin alkaa valitettavasti olla myös yhä suuremmalle ihmisjoukolle, jatkuvasti lähempänä.

Me olemme vastuussa siitä, että näin ei käy.

***

En kehtaa kopioida tähän kyseisen kuolemantuomion ja anteeksiannon merkityksiä luotaavan kappaleen sanoituksia – siinä määrin kontroversiaalit ne ovat – mutta ne löytyvät tulkintoineen esimerkiksi täältä. Saa lukea myös kuunnellessa.

A Song From Under The Floorboards – riimejä tyhmyydestä

En nyt oikein pääse yli tästä. Ensin entinen kansanedustaja, nykyinen viestintätoimiston toimitusjohtaja syyttää maailman ongelmista tyhmän enemmistön toilailuja. Tai käänteisesti sitä, että maailmassa ei ole tarpeeksi monimutkaisia syy-seuraussuhteita ymmärtäviä älykköjä (rivien välistä luettuna siis sen kaltaisia ihmisiä, kuin hän itse).

Sitten entinen erikoistutkija, nyttemmin ideologisesti värittyneen ajatushautomon toiminnanjohtaja tähän vastaamaan, että tällainen diagnoosi on (aivan oikein), paitsi yhteiskuntatieteellisesti ja älyllisesti laiska, myös jollain tavalla epämiellyttävä noin humaanistikin ajatellen. Tähän päätelmään tulee väistämättä päätyä, toiminnanjohtaja jatkaa, jos valitsee tulokulmakseen viisaan yhteiskuntatieteilijän paradigmaattisen valinnan – taloustieteen –, jonka kautta edessä avautuvan maailman syheröiset riippuvuussuhteet ja hämäryydet vasta todella avautuvat.

I am angry I am ill and I’m as ugly as sin
My irritability keeps me alive and kicking
I know the meaning of life, it doesn’t help me a bit
I know beauty and I know a good thing when I see it

Taloustieteilijä siis lopulta paljastuukin havainnoijaksi, joka ottaa manttelin monimutkaisia syy-seuraussuhteita ymmärtävänä älykkönä. Tämä tapahtuu tarkastelemalla kaikenlaista inhimillistä toimintaa analyysin puhtauden takaavana ja täten lähtökohtaisesti samanarvoisena ”käyttäytymisenä”, mitä puolestaan ohjaa ihmisolentoon koodattu päättymätön hyödyn tavoittelu.

I know the highest and the best
I accord them all due respect
But the brightest jewel inside of me
Glows with pleasure at my own stupidity

Radikaalia vapautta! Yhteiskunta vapaiden olentojen muodostamana esteettömien transaktioiden summana. Hiiteen holismi! Ihmiset ovat kaikessa käyttäytymisensä lomaan juurtuvassa tyhmyydessään täysin samanarvoisia, samojen voimien vieteltävissä ja täydellisen valmiita ottamaan vastuun itsestään ja maailmastaan, kunhan tätä säihkyvän supernovan ilmestyksen takaavaa alkurähähdystä pidättelevät holhoavat rakenteet murskataan kovan taloustieteen jämäkällä moukarilla! Markkinoita vasten toimiva, radikaalin vapaa käyttäytyjä siintää kirkkaana tähtenä tämän teorian kaikki tasa-arvoisen tyhmiksi emansipoivassa ytimessä.

Tyhmyydeksi nimetty väliintuleva muuttuja ei siis luo perustaa älykkäälle ja yhteiskuntatieteellisesti kestävälle selitysmallille, opettaa taloustiede. Tämä on ymmärrettävä puolustusreaktio, sillä tällaisten häilyvien muuttujien mukaan ottaminen analyysiin luultavasti vaarantaisivat koko teoria-apparaatin. Tieteelliset demarkaatiokriteerit täyttävää analyysiä toisaalta tuskin entinen kansanedustaja kommentillaan alun perin tavoittelikaan. Mutta se on sivuseikka, kun on kyse erinomaisesta, lopullisesta oikeassa olemisen älykkökisasta.

I used to make phantoms I could later chase
Images of all that could be desired
Then I got tired of counting all of these blessings
And then I just got tired

Taloustieteilijän näkökulmasta, näin tulkitsen, on kuitenkin ensisijaisen tärkeää havainnoida, mitä tähän yhteiskuntatieteeseen par excellence varsinaisesti liittymättömätkin väitelauseet voisivat tarkoittaa oman paradigman ytimestä käsin tarkasteltuna. Tästä vinkkelistä tyhmyys paljastuukin siis ylipäätään täysin triviaaliksi määreeksi, vaikka sitten eettisesti tarkastellen onkin toki selvää, ettei aivan kaikki käyttäytyminen luonteeltaan ja seurauksiltaan samanarvoista olekaan. Kaikkea ei tule sietää ja hyväksyä. Mutta markkinoiden näkökulmasta, hyvät lukijat, kaikki mikä pyrkii hyötymään, on ja tulee olemaan.

This is a song from under the floorboards
This is a song from where the wall is cracked
My force of habit, I am an insect
I have to confess I’m proud as hell of that fact

 

After Brexit – päiväkirjamerkintöjä, 27.6.2016

Ansiokkaita Brexit-analyysejä pukkaa nyt siihen tahtiin, että heikompaa hirvittää [1]. Päävire medioissa esitetyissä kommentaareissa on kuitenkin varsin ”tekninen”. Pika-analyyseissä vaikutetaan keskittyvän siihen, miten Brexit-prosessi etenee neuvoa-antavan kansanäänestyksen tulosten saattelemana tästä eteenpäin. EU:n tulevaisuutta käsittelevä ”filosofisempi” ja normatiivinen tulokulma on ainakin suomalaisissa analyyseissä jäänyt vähemmälle. Keskustelu on edennyt varsin pragmaattisella tasolla, pysytellen mahdollisen Brexitin välittömien seurausten varovaisissa arvioissa, ikään kuin eräänlaista Brexit-alarmismia purkavissa merkeissä (esimerkiksi 1, 2). Suorasanaisen normatiiviset näkökulmat ovat olleet harvinaisempia, ja tällöinkin vahvasti markkinalähtöisten argumenttien varaan rakentuvia.

Prosessi etenee nyt eräänlaisessa välitilassa, jossa punnitaan varmasti jo kabineteissa pitkälle suunniteltujen skenaarioiden sisältämien askelmerkkien tarkempia paikkoja. Mantereen puolelta on lähtenyt kanaalin yli melko selvä viesti eroanomuksen mahdollisimman pikaisesta jättämisestä. Virallisesti tätä perustellaan kaikenlaisten spekulaatioiden minimoimisella (lue: markkinoiden rauhoittaminen). Brysselin ja mantereen puolelle jäävien suurten jäsenmaiden lähettämistä viesteistä ei kuitenkaan voi olla lukematta turhautumista Iso-Britannian erityisasemaa ja sen tuottamaa eurokankeutta kohtaan. Federaatiokehityksen nimiin vannoville Brexit voi katastrofin sijasta hyvinkin näyttäytyä opportunistiselta ikkunalta, jonka kautta avautuva näkymä muistuttaa entistä dynaamisemman ja poliittisesti tiiviimmän unionin kultaisesta lupauksesta.

Puhtaasti institutionaaliselta kannalta tilanne näyttäytyy Brysselin ja Lontoon sekä toisaalta Brexit ja Bremain -leirien väliseltä jänishousupeliltä (kiitokset linkistä ja ideasta Aki Luodolle), jossa kansanäänestys on vain yksi välivaihe, ei pelin lopputulema. ”Markkinoiden” lisäksi tämän monitahoisen jänishousupelin yhdellä sivustalla kiihdyttelee yhtä lailla arvaamattomaksi leimattu ”kansalaismielipide”. EU:n (sisäkuusikon?) osalta tämä tarkoittanee tasapainoilua tiukemman linjan ja myöntyväisyyslinjan välillä; Brysselin liian selvä lipeäminen kumpaan tahansa suuntaan eittämättä pelaisi EU-jäsenvaltioiden kansallismielisten populistien pussiin. Tiukka linja toisin sanoen antaisi sytykettä äänenpainoille, joissa niin kernaasti tukeudutaan kuvastoon EU:sta harvainvaltaisena eliitin projektina, jossa ”tavallisen” kansan murheita ei juuri vaivauduta kuuntelemaan. Toisaalta myös odottava – Brittien vaateita myötäilevä – ja tällä tavalla Cameronin virittämän vipuvarren toimivuuden paljastava linja puolestaan osoittaisi, että kansallisen tason poliittinen opportunismi Brysseliä vastaan on varsin kevyesti masinoitavissa oleva luonnonvara.

Mutta tämäkin asetelma – Bryssel vastaan Lontoo – pelkistää tilanteen taustalta avautuvat keskipakoisvoimat varsin tekniselle tasolle. Ehkä Brexit/Bremain -spekulaatioiden sijasta meidän pitäisi kysyä, mitä käsillä oleva tilanne ylipäätään tarkoittaa EU:ksi kutsumamme projektin tulevaisuudelle? Mitä todella tarkoittaisi se, jos edellä esitetty monitahoinen jänishousupeli olisi joidenkin brittien poliittisen eliitin yksittäisten jäsenten hallittavissa? Ja lopulta: mitä tämä kaikki tarkoittaa politiikan nykytilan ja sen perimmäisen luonteen näkökulmasta?

Voiko tämän jänishousupelin ja siihen liittyvien epävarmuuksien hallitsemattomuuden jälkeen käydä niin, että Cameron pitelisi kansanäänestyksen jälkeenkin pelin ratkaisevia lankoja käsissään (hänen oma poliittinen uransa taitaa joka tapauksessa olla nyt paketoitu, vai…)? Vaikka en prosessin kaikkia juridisia ja poliittisia yksityiskohtia tunnekaan (seuraavaksi on joka tapauksessa edessä Briteissä parlamentin käsittely, näin olen ymmärtänyt), kuulostaisi tällainen tilanne melkoisen ongelmalliselta juuri EU:n näkökulmasta. Yksi jäsenmaa, yksi puolue, ja lopulta yksi pääministeri kykenisi laittamaan EU:n perinteisesti eteenpäin katsovan projektin käymistilaan, ellei suoranaiseen solmuun, ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Toisaalta eihän EU aikaisemminkaan mikään ongelmattoman lineaarista kehityskäyrää pitkin edennyt poliittinen projekti ole ollut. Lisäksi on huomattava, että ajatus jänishousupelin jatkumisesta perustuisi suoranaiselle kansalaismielipiteen arvon halventamiselle (neuvoa-antavan kansanäänestyksen puhdas välineellistäminen sen ulkopuolisten pyyteiden ajamiseen).

***

Jossain kaiketi kulkee sen poliittisen hinnan raja, joka Bremainista on järkevä maksaa. Voisi kenties hieman provosoivasti esittää, että Bremain/Brexit latistuu lähinnä tekniseksi kysymykseksi, jos sen taustalla väijyviä ”rakenteellisia” kysymyksiä ei samalla pyritä ottamaan vakavasti niin Lontoossa, Brysselissä kuin laajemminkin Euroopassa. Ilman näihin seikkoihin puuttumista brexit/bremain ei ole ratkaisu, vaan lähinnä oire laajemmista ongelmista, jota koitetaan väliaikaisesti padota.

Britit ovat nyt saaneet osoittaa turhautumistaan masokistisiakin piirteitä ilmentävillä tavoilla. Ikäviä piirteitä riittää: on ymmärtämättömyyttä, globalisaation voittajien kelkasta kituliaasti tippuvien eristäytymistä, puhtaasti ennakkoluuloihin perustuvaa muukalaisvihaa; on turhautumista hahmottomiin eliitteihin, joiden näpäyttämisestä tulee poliittisen osallistumisen itseisarvo, saaden näin poliittisen äänestämisen näyttäytymään keskenkasvuisten teinien ovien paiskomista muistuttavalta kapinoinnilta; on kultakehyksin reunustettua kaipuuta yhtenäiskulttuuriin ja sen kivijalkana toimineen teollisuusyhteiskunnan paluuseen; ja ennen kaikkea on eriarvoisuutta sekä tästä aiheutuvaa kasvavaa hyvinvointivajetta – sekä tunteena että tosiasiallisena tuloerojen kasvuna mitattuna –, mikä paitsi alentaa Brexitin äänestämisen kynnystä, tekee siitä myös omalla tavallaan varsin perusteltua.

Näiden tuntojen taustalla vaikuttaviin ”rakenteellisiin” ongelmiin ja niiden ratkaisemiseen nähden – olivat ne kuinka monisyisiä ja vaikeasti määritettäviä tahansa – brexit/remain on lähinnä tekninen ”haaste”. Kenties nyt olisi oikea aika palata ”perustavien kysymysten” äärelle, keskusteluun Euroopan laajuisesta poliittisesta rauhan- ja turvallisuuden projektista. Teknokraattisen koneiston päälle siirretty normatiivinen projekti voi kuitenkin kaatua myös teknisiin ongelmiin. Tämä olisi päättäjien hyvä muistaa peliensä tiimellyksessä.

[1] Tässä joitain uutisvirrasta poimimiani ajatuksia herättäviä analyysejä: Mikko Poutanen, Timothy Garton Ash, Laurie Penny, Alan Travis/Guardian, Will Davies, Mari K. Niemi.

Selkoa selontekoon – Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmät kysymykset?

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko julkaistaan aivan näillä sekunneilla. Helsingin sanomissa ehdittiin jo ennakoimaan, ettei vajaan tunnin päästä päivänvalon näkevässä selonteossa tulla esittelemään suurempia yllätyksiä tai uusia avauksia Suomen ulkopolitiikan suuntaviivojen suhteen. Yllätysten puutteessa ei itsessään olisi mitään yllättävää – poliittisen tahdonilmaisun välineenä selonteossa tyydyttäneen aikaisempien hallituskausien tapaan lähinnä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ja poliittisten päättäjien puheista poimittavissa olevien strategisten suuntaviivojen astetta kirkkaampaan artikuloimiseen.

Selonteko jatkaa suomalaisen turvallisuuspolitiikan linjatalkoiden vilkasta vuotta. Se seuraa hiljattain julkaistua sisäisen turvallisuuden strategiaa sekä erillistä NATO-selvitystä. Samalla Suomessa parin viimeisen vuoden aikana virinnyt uhkakuvapoliittinen keskustelu, etenkin Suomen lähialueiden ja niin sanottujen hybridiuhkien osalta, on edennyt ainakin asiaa läheltä seuraavan näkökulmasta varsin vilkkaana. Ylihuomenna turvallisuuspoliittisten askelmerkkien asettamisen talkoot jatkuvat Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittisen yhteistyön ympärille viritettyjen Kultaranta-keskustelujen merkeissä. Heinäkuussa Porin Suomi-areenalla vilkkaan kevään anti summattaneen yhteen useammassakin paneelissa ja keskustelutilaisuudessa.

Mihin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa kannattaa sitten kiinnittää huomiota?

Ensimmäinen huomion arvoinen seikka kätkeytyy jo raportin otsikkoon. Kyseessä lienee vuoden 1995 jälkeen ensimmäinen selonteko, joka ei selkeästi jakaudu Suomen turvallisuusympäristöä ja institutionaalisia kytköksiä kuvailevaan sekä toisaalta puolustuspolitiikan kehittämistä koskevaan osioon. Kyseessä on korostuneesti ulkopoliittinen asiakirja, mikä näkyy myös sen historiallisesti vertaillen varsin kompaktina rakenteena (ennakkotietojen mukaan noin 30 sivun mittaiseksi tiivistynyttä strategiapaperia voi verrata vaikkapa vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon, jolle kertyi mittaa liitteineen 170 sivua).

Aikaisempia turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja onkin vaivannut eräänlainen maailmankuvallinen jännite. Ensimmäisen osan kokonaisvaltaiseen turvallisuuskäsitykseen pohjautuvat ulkopoliittiset suuntaviivat ovat tahtoneet jäädä varsin ulkokohtaiseksi jälkimmäisen osan puolustuspoliittisista katsannoista. Ja sama toisin päin. Nyt tilannetta on ilmeisesti pyritty korjaamaan erottelemalla selontekomenettely aikaisempaa selvemmin kunkin hallinnonalan vastuualueiden mukaisiksi osiksi. Yhteiskunnan turvallisuusstrategia puolestaan näyttäytyy hallinnonalojen erityisiä lähtökohtia yhteen nivomaan pyrkivänä kokonaisstrategiana.

Hajauttamista voisi kutsua muotitermein myös siiloutumiseksi. Kansalaisten näkökulmasta selontekojen ja selvitysten sarja voi vaikuttaa sekavalta ja uuvuttavalta. Toisille hajauttaminen sen sijaan näyttäytyy selkeytenä, turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden osasten selvärajaisempana erotteluna. Kenties selontekomenettelyn hajauttaminen lisää myös strategista ketteryyttä, kun turvallisuuspoliittista viestintää päästään harjoittamaan neljän vuoden syklejä nopeammassa tahdissa ja hallinnonalojen näkökulmasta yksityiskohtaisemman muotoilun sallivassa formaatissa.

Selontekomenettelyn hajauttamisen taustalla vaikuttanevat myös käytännön tarpeet: turvallisuusympäristössä sekä Suomen viiteryhmäpolitiikassa ja institutionaalisissa kytköksissä tapahtuvat muutokset esiteltäneen nyt ulkopoliittisessa selonteossa eräänlaisena kivijalkana, jonka varaan puolustuspoliittinen selonteko saattaa myös rakentua. Puolustusselonteon itsenäistä asemaa puolestaan perusteltaneen ainakin Suomen puolustuksen lähitulevaisuuteen sijoittuvilla mittavilla materiaalihankinnoilla. Tähän liittyvät sotilaspoliittisen sekä toisaalta myös Suomen viiteryhmäpolitiikan kannalta tehtävät arviot vaativat aikaa ja tilaa. Tästä näkökulmasta järjestys ulkopolitiikasta kohti puolustuspolitiikkaa vaikuttaa luontevalta.

Samalla on kuitenkin muistettava, että selontekojen tehtävä poliittisena tahdonilmauksena ja kompromissivalmiutta esittelevänä puheaktina on myös pyrkiä myös ohjaamaan julkista keskustelua. Selonteko on mitä suurimmissa määrin viestinnän väline, hallituksen strategian yleisiä suuntaviivoja kertaava asiakirja niin Suomen sisälle kuin ulkopuolellekin. Tähän liittyen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta voi halutessaan bongailla ainakin seuraavia ulkopoliittisen substanssin kannalta merkittäviä vivahteita.

Miten selonteon toimintaympäristöä sekä Suomen viiteryhmäkytköksiä kuvailevassa osiossa painotetaan Naton sekä toisaalta Yhdysvaltain rooleja Suomen ulkopolitiikan näkökulmasta?

Painotus asettunee Yhdysvaltojen kanssa harjoitettuihin kahdenvälisiin suhteisiin. Tämä seurannee ulkopoliittisen johdon tasolta useampaankin kertaan esitettyä näkemystä Yhdysvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen varmistamisen tärkeydestä Itämeren alueella myös Suomen turvallisuuden näkökulmasta. Yhdysvaltain ja transatlanttisen linkin ympärille rakentuva kahdenvälinen ulkopoliittinen raide on asettumassa epävarmuuksilla maalatun aktiivisen Nato-jäsenyyttä tavoittelevan raiteen edelle. Jälkiviisaasti voi todeta, että suunta lienee hahmottunut jo ainakin Islannin ilmavalvontakysymystä koskevasta keskustelusta eteenpäin. Nato-kumppanuutta, joka sekin esitellään selonteossa keskeisenä elementtinä Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden kannalta, kuvattaneen edelleen varsin käytännönläheisin termein, ehkä arvo- ja viiteryhmäpoliittisin vivahtein kuorrutettuna.

Miten Suomen turvallisuuspolitiikan viralliseksi otsakkeeksi muotoillun aktiivisen vakauspolitiikan aktiivinen elementti näkyy selonteossa?

Aktiivisuus voidaan tulkita monella eri tavalla. Se liittynee myös haluun edistää Yhdysvaltain sotilaspoliittista sitoutumista, mikä nähdään edelleen keskeisenä Suomen lähialueiden turvallisuuspoliittisten epävarmuuksien hillitsemiseksi, erityisesti Baltian alueella. Ajatusta voidaan pitää historiallisena Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pidempää perinnettä vasten tarkasteltuna – tulkinta suurvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen (engagement) alueellista vakautta tuottavasta vaikutuksesta eroaa sellaisesta pienvaltiorealismin muodosta, jossa suositaan kernaammin suurvaltaintressien alueellista etäännyttämistä (disengagement) edistäviä prosesseja, joita voidaan viritellä esimerkiksi ulkopolitiikan keinoin.

Suurvaltapoliittisen sitoutumisen ohella Suomen vakauspolitiikan aktiivinen elementti voi kuitenkin sisältää myös muita pienvaltiolle tyypillisiä ulkopoliittisia työkaluja. Arktisen alueen ympärille rakennetut neuvotteluprosessit ja funktionaalisia kysymyksiä ilmentävien ongelmien äärellä kokoontuminen edustanee vakauspolitiikan aktiivista osastoa ulkopoliittisen työkalupakin osalta. On mielenkiinoista nähdä, sisältääkö selonteko vastaavanlaisten avausten elementtejä – tai edes vihjeitä – Itämeren aluetta koskevan turvallisuuspoliittisen dialogin osalta. Suomen yksipuolista avausta ei liene kuitenkaan syytä odottaa –unilateraalit Itämeren liennytyspoliittiset avaukset loisivat skitsofrenisen vaikutelman, jossa Suomi pyrkisi samalla asettumaan jännitteiden yläpuolelle olemalla kuitenkin samalla osa jännitteiden lähdettä EU:n pakoterintamaan sitoutuneena läntisen liittokunnan jäsenmaana.

Huokuuko Ruotsi-yhteistyön kuvauksista piileviä epävarmuuksia?

Suomen ja Ruotsin käytännönläheinen turvallisuuspoliittinen yhteistyö on toistaiseksi edennyt varsin myönteisissä merkeissä. Samalla poliittisella tasolla niin Suomen kuin Ruotsinkin johtajat ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa nämä joutuvat tavan takaa vakuuttelemaan maiden valitsemien askelmerkkien samantahtisuudesta. Vakuuttelut siitä, että päätöksiä tehdään toisia ennalta informoiden, ja että maiden välistä turvallisuuspoliittista keskinäisriippuvuutta ei voida päätöksiä tehdessä sivuuttaa, viestivät kierolla tavalla siitä, että luottamuksen aste maiden välillä voisi olla vieläkin vahvempi. Epävarmuutta ei kuitenkaan voi täysin valtioiden välisissä suhteissa ylittää – edes Suomen ja Ruotsin välisissä suhteissa. Ulkopolitiikka on demokratioiden kohdalla aina vähintään jollain tasolla sisäpoliittisten vietteiden vanki. Onkin mielenkiintoista lukea, millä sanankäänteillä Suomen ja Ruotsin yhteistyönäkymiä ja eritoten maiden välistä luottamuksellista suhdetta kuvataan selonteossa.

Venäjä, Venäjä, Venäjä?

Korostuuko Venäjän kehityksen kuvauksessa sen sisäinen tilanne taloushaasteineen vai keskitytäänkö kuvauksessa Venäjän sotilaspolitiikan tuottamien uhkien arviointiin? Molemmat elementit selonteosta löytynevät, mutta millä painotuksilla?

Miten disinformaatioon ja hybridiuhkiin vastaaminen esitetään selonteossa?

Kysymys noussee melko varmasti jo selontekotalkoiden ulkopoliittisessa osassa esiin. Tässä kohdin onkin jälleen mielenkiintoista seurata, millä sävyillä hybridiuhkista, informaatioresilienssistä ja yhteiskunnan kokonaisuuden tasolla arvioitavasta kriisinsietokyvystä puhutaan? Lipsahtaako selonteko alarmismin puolelle vai maltetaanko siinä luottaa Suomen yhteiskunnan luontaisiin vahvuuksiin? Entä miten informaation hallinta esitetään julkisen vallan vastuiden ja valmiuksien näkökulmasta?

Pakolaisongelma, konfliktien syihin pureutuminen ja EU:n lähialue- ja naapurustopolitiikan tulevaisuus?

Intuitiivisesti tarkastellen kysymyksessä esitetyt ilmiöt limittyvät toisiinsa varsin selkeästi. Tyydytäänkö selonteossa niputtamaan nämä yhteydet lähinnä yleiseksi maininnaksi keskinäisriippuvuuden kasvusta, vai esitetäänkö selonteossa konkreettisia tavoitteita vaikkapa globaalin tason vitsaukseksi nousseen pakolaisongelman ratkaisemiseksi? Miten esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia käsitellään konfliktien synnyn ja pakolaisongelman yhteydessä? Tällaisten ihmiskunnan tulevaisuuden ja jaetun turvallisuuden kannalta aivan elintärkeiden elementtien puute selonteosta eittämättä herättäisi kysymyksen: mihin suuntaan suomalaiskansallista turvallisuuspoliittista ajattelua ohjaava poliittinen mielenmaisema on kehittymässä? Alueellisesti tarkastellenhan turvallisuuskeskustelumme ulottuvuus on viimeisen parin vuoden kuluessa – lähialueemme tapahtumat tuntien aivan luontevista syistä – jatkuvasti kaventunut. Globaalihallinnan, ihmisoikeusnäkökulman, kokonaisvaltaisen ilmastopolitiikan, konfliktiratkaisun sekä kestävän talous- ja sosiaalipolitiikan kaltaisten kysymysten painoarvon soisi tästä huolimatta edelleen nousevan selonteosta kirkkaana esiin.

Brexit?

Lopetetaan tämä listaus kenties kaikkein akuuteimpaan ja ajankohtaisimpaan teemaan. Kysymyksen merkityksestä nimenomaan Suomen turvallisuuden ja ulkopolitiikan näkökulmasta ei liene yksimielisyyttä, mikä tietysti tekee asiasta selonteossa esitetyistä muotoiluista sitäkin mielenkiintoisempaa luettavaa. Brittien EU-kansanäänestys sinänsä on yksi epävarmuustekijä kansainvälisessä politiikassa muiden joukossa. Selontekojen ja strategian tehtävä on pyrkiä luomaan kestävä perusta näiden epävarmuuksien hallinnalle ja niihin reagoimiselle. Brexitin tai muiden sen kaltaisten epävarmuutekijöiden vangiksi toimintalinjan määrittämistä ei kuitenkaan liene viisasta asettaa.

Pohdintaa mahdollisesta NATO-kansanäänestyksestä

Tulisiko NATO-jäsenyydestä järjestää kansanäänestys? Ja jos tulisi, milloin ja millä ehdoin? Seuraavassa esitän muutamia ajatuksia tästä ja hieman laajemminkin NATO-kysymyksestä.

Suomessa on varsin pitkä perinne ajattelutavalla, jossa toimivan ulko- ja turvallisuuspolitiikan edellytykset ja suunta sidotaan sille kansalaisyhteiskunnalta odotettuun ja antamaan tukeen (vähintään 1950- ja 60-lukujen henkisen maanpuolustuksen opeista lähtien). Kansalaisyhteiskunnan sitoutuminen valittuun suurstrategiaan on siis jo itsessään turvallisuuspolitiikkaa käytännössä. Tämä perinne ei toki näin individualismin kaudella ole mikään itseisarvo, saati selviö, paremminkin kankeasti muutettavissa oleva realiteetti, jota vasten kysymystä sotilaallista liittoutumista koskevan kansanäänestyksen merkityksestä tulisi myös punnita. Voisi jopa ajatella, että Suomen jo nyt vahvasti verkottuneen ulko- ja turvallisuuspolitiikan luonteen tuntien kansanäänestyksen sivuuttaminen merkitsisi suurempaa liikahdusta strategisessa kulttuurissamme kuin NATO-jäsenyys konsanaan.

Ehkä kansalaisten ja yhteiskunnan kokonaisuuden sitoutuminen suurstrategisten päätösten taakse otetaan toisinaan hieman turhankin annettuna [3]. Toisaalta olemassa lienee kansanäänestystä ketterämpiäkin keinoja kansalaisten sitoutumisen takaamiseksi. Viimeisten vuosien varsin suostuttelevassa hengessä edennyt kampanjointi NATO-jäsenyyden puolesta ei ole peliä suuntaan tai toiseen muuttanut; suostuttelevat argumentit ovat liikkuneet koko spektrin Putinin pääkoppalogian magiikasta puhtaan venäjänpelon kautta toisinaan infantilisoivia, toisinaan kuivakkaita piirteitä saaneeseen argumentointiin saakka.

Tekniseltä ulottuvuudeltaan tulisi kysyä, missä vaiheessa kansanäänestys – oletetusti poliittisen kulttuurimme erityispiirteet tuntien neuvoa-antava sellainen – järjestettäisiin. Ensimmäinen, mielestäni triviaalimpi valinta koskee kysymystä siitä, tulisiko äänestys suorittaa ennen jäsenyyshakemuksen jättämistä vai vasta sen jälkeen. Todennäköisin vaihtoehto lienee jälkimmäinen. Muutoin löytäisimme itsemme höttöiseltä maaperältä, niin kansalaisten kuin poliittisen johdonkin näkökulmasta. Toisin sanoen, ulkopoliittisen johdon (TP + Valtioneuvosto) poliittisen vastuun näkökulmasta olisi varsin kyseenalaista järjestää kansanäänestys ennen poliittisen tason päätöstä jäsenyyden hakemisesta.

Olisikin luontevaa, että mahdollinen äänestys koskisi konkreettisesti saavutettua, joskaan ei vielä välttämättä ratifioitu sopimusta, jotta kansalaiset voisivat käydä keskustelun siitä, mistä varsinaisesti äänestetään. Selkokielellä tämä kaiketi tarkoittaisi sitä, että äänestys järjestettäisiin vasta, kun NATO:n jäsenmaat olisivat Suomen jäsenhakemuksen ja sitä seuraavat neuvotteluprosessien tulokset tahollaan hyväksynyt (prosessissa kestänee yleisten arvioiden mukaan vähintään vuoden päivät). NATO kuitenkin vaatinee selvähkösti osoitettavissa olevaa kansan ja/tai puolueiden enemmistön tukea jäsenyyden taakse, jotta Suomen hakemus ylipäätään tulisi hyväksytyksi. Kenties sopimuksen hyväksymiseen riittäisi NATO:n jäsenmaiden puolelta Suomen puolueiden selvän enemmistön tuki hakemukselle. Kansanäänestysprosessi voitaisiin näin meneteltynä sitoa – ehkä jopa formaalisti NATO:n kanssa sopimalla – Suomen kanssa saavutetun neuvottelutuloksen osaksi/ehdoksi. Käytännössä puolueiden tuki kuitenkin korreloisi mitä todennäköisimmin myös kansalaismielipiteen muutoksen kanssa. Palataan tähän kohta tarkemmin.

Toinen, kenties edellistä merkittävämpi valintatilanne mahdollisen kansanäänestyksen järjestämistä koskien liittyy siis siihen, tulisiko äänestys toteuttaa ennen vai jälkeen eduskunnan kansainväliselle velvoitteelle antamaa hyväksyntää. Olisi luontevaa, että mahdollinen kansanäänestys edeltäisi kansainvälisten velvoitteiden lopullista hyväksyntää Suomen eduskunnassa. Näin äänestys kohdistuisi saavutettuun, joskaan ei vielä hyväksyttyyn sopimukseen. Kansalaiskeskustelu ja äänestyspäätös rakentuisivat konkretiaa, ei spekulaatiota vasten.

Lainsäädäntöprosessin näkökulmasta eduskunnalla on mahdollisuus hyväksyä Suomea koskevia kansainvälisiä velvoitteita enemmistöperiaatteella. Vaihtoehtoinen perustuslain 94 § (ks. myös 95 §) tarjoama tulkintakehys, joka on erityisesti NATO-jäsenyyden kaltaista ratkaisua arvioitaessa otettava huomioon, perustuu samaisen pykälän toiseen momenttiin:

Jos ehdotus velvoitteen hyväksymisestä koskee perustuslakia tai valtakunnan alueen muuttamista taikka Suomen täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa Euroopan unionille, kansainväliselle järjestölle tai kansainväliselle toimielimelle, se on kuitenkin hyväksyttävä päätöksellä, jota on kannattanut vähintään kaksi kolmasosaa annetuista äänistä.”

NATO-jäsenyyttä koskevaa päätöstä ei tulkittane Suomen täysivaltaisuutta koskevana päätöksenä NATO:n päätöksentekojärjestelmän konsensuslähtöisyyden tuntien [1], eikä jäsenyys vaikuttaisi Suomen valtakunnan alueeseen. Perustuslain muuttamisen näkökulmasta tilanne kuitenkin muuttuu, varsinkin kun otetaan huomioon, että Euroopan unionin jäsenyyden hyväksyntä tehtiin aikanaan supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä.

Tätä vasten ei lienekään yllätys, että NATO-jäsenyyteen nuivasti suhtautuvien puolueiden retoriikassa NATO-jäsenyyden rinnasteisuudesta EU-jäsenyyteen jaksetaan kernaasti muistuttaa, jopa tavalla, jossa NATO-jäsenyys nostetaan jälkimmäistä merkittävämmäksi kansalliseksi kysymykseksi. Toisaalta, on tässä perusteensa: mainitaanhan Euroopan unionin jäsenyys täydellisyysperiaatetta seuraten Suomen perustuslain ensimmäisessä, valtiosääntöä koskevassa pykälässä erikseen. Miksei siis NATO-jäsenyyttäkin? Lisäksi: siinä missä 1990-luvun alussa Suomi saattoi edetä länsi-integraatiossaan kansainvälispoliittisten myötätuulten saattelemana, etenee nyt koko Eurooppa vähintäänkin pienoista vastatuulta kohti; huomiot NATO-päätöksen poliittisesta painoarvosta eivät täten ole ”tuulesta temmattuja”.

Suomi – sotilaallisesti liittoutunut, mutta sotilasliittoon kuulumaton maa – omintakeista kansainvälistä politiikkaa kerrakseen!

Perustuslaillisena kysymyksenä jäsenyyssopimuksen hyväksyminen vaatisi taakseen 2/3 enemmistön eduskunnassa. Tätä taustaa vasten kannattanee seurata myös tarkkaan parhaillaan suunniteltavia lainsäädäntömuutoksia, joissa otetaan kantaa EU:n keskinäisen avunannon lausekkeeseen. Käytännössähän näillä muutoksilla myönnetään Suomen de facto sotilaallinen liittoutuminen ilman, että asiaa mainitaan perustuslaissa tavalla, joka viittaisi sotilasliiton jäsenyyteen. Suomi – sotilaallisesti liittoutunut, mutta sotilasliittoon kuulumaton maa – omintakeista kansainvälistä politiikkaa kerrakseen! Antaisiko lain muutos eduskunnalle mahdollisuuden käsitellä NATO-jäsenyyskysymystä tavanomaisessa lainsäätämisjärjestyksessä? [2]

Pelkän eduskunnan enemmistönkin saaminen NATO-jäsenyyden ilmentämän kansainvälisen velvoitteen hyväksymisen taakse tarkoittaisi käytännössä vähintään kolmen ison puolueen tukea (ainakin edellisten eduskuntavaalien tulosten voimasuhteiden pohjalta). Tämä taas tuskin olisi mahdollista ilman selvää käännettä kansalaismielipiteessä, varsinkin Suomen aihetta koskevan mielipideilmaston ja poliittisten valtasuhteiden suhdanneherkän nykytilanteen tuntien. Kansan mielipide vaikuttaa siis joka tapauksessa ratkaisevasti tilanteeseen – ja kansan tukeahan myös NATO-maat eittämättä jäsenyydeltä vaatisivat.

On vielä kolmaskin malli, nimittäin kansanäänestyksen järjestäminen eduskunnan ratifiointiprosessin jälkeen. Näinhän meneteltiin muun muassa Espanjassa, jossa NATO-jäsenyydestä järjestettiin kansanäänestys vuonna 1986 neljä vuotta NATO:n liittymisen jälkeen. Maailmanpoliittinen tilanne ja Espanjan geoekonominen asema Euroopan kartan läntisellä laidalla, avointen meriyhteyksien äärellä, ovat kuitenkin vertailukelvottomia Suomen kanssa.

Jälkijättöistä kansanäänestystä on vaikea perustella Suomen tapauksessa. Tällainen menettely, ainakin etukäteen luvattuna ja suunniteltuna, altistaisi Suomen eräänlaiseen turvallisuuspoliittiseen välitilaan poikkeuksellisen pitkäksi aikaa. Ei tarvitse kuin suunnata katseensa Britanniaan voidakseen päätellä, minkälaisia sisäisiä epävarmuustekijöitä (Suomen tapauksessa ulkoisista puhumattakaan) pitkälle tulevaisuuteen luvattuihin kansanäänestysprosesseihin ylipäätään liittyy. Lisäksi lienee selvää, että jo byrokraattinen inertia ja polkuriippuvuus tekevät aikaisemmin toteutetusta suurstrategisesta päätöksestä irtaantumisen vaikeaksi ja kivuliaaksi, oli kansalaismielipide aiheesta jälkijättöisesti mitä mieltä tahansa.

Nyt rämmitään ketterästi jähmeässä hetkessä.

Mediassa on kaikesta edellisestä huolimatta päätetty nostaa pienimuotoista kohua kommenteista, joissa poliittista päätöstä ehdotetaan loogisena askeleena ennen kansanäänestyksen järjestämistä. Näin tutkijan neutraalista näkökulmasta on vaikea yhtyä kyseiseen taustakohinaan, koska tällainen menettelytapa ja -järjestys vaikuttaa edellä esitettyjä argumentteja vasten varsin luontevalta; toisaalta sen poliittista vastuuta korostavien piirteiden, toisaalta kansalaisten päätöksenteon edellytyksille tärkeän tietoperustan takaavan järjestelyn ja etenemismallin johdosta.

Kansanäänestys ja kansainvälisten velvoitteiden hyväksyminen parlamentaarisessa järjestyksessä seuraavat luontevasti poliittista tahdonilmaisua. Ja tämä tahdonilmaus ei liene vankalla pohjalla ilman vähintään kolmen suurehkon puolueen tukea, kuten tuli jo todettua. Tämä on se Suomen sisäisen tilanteen sanelema realiteetti, kansalaismielipiteen eräänlaisena heijastumana, jota vasten poliittinen johto kysymystä harkitsee.

Ulkoiset realiteetit – Ruotsin rinnakkaisen prosessin tuottama dynamiikka, Venäjän mahdolliset reaktiot prosessin aikana ja NATO:n selkeä sisäinen kipuilu ja suunnan etsiminen – eivät tietysti millään lailla jo muutoinkin mehevänä lilluvaa soppaa laimenna. Päinvastoin. Juuri tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että ellei Suomenlahden länsipuolelta kajahda jymypaukkua, jatketaan Suomessa nyt selvästi valitulla Yhdysvaltain alueellista sitoutumista korostavalla toimintalinjalla aktiivisen NATO-jäsenyyttä (sisäisten ja ulkonaisten epävarmuuksien varjostamana) edistävän raiteen sijasta. Nyt rämmiään niin ketterästi kuin jähmeässä hetkessä voidaan. Toiminnanvapaus eittämättä säilyy. Vakauspolitiikan aktiivisen luonteen kanssa sen sijaan on vähän niin ja näin, riippuen tietysti hieman siitäkin, miten itse kukin aktiivisuuden käsittää. Sen kuitenkin tulisi olla poliittisella johdolla kirkkaana mielessä, että menneiden ikkunoiden sulkeutumista koskevien muisteloiden varaan ei viisasta ulkopolitiikkaa rakenneta, vaikka menneisyydestä oppia voi ja tuleekin ottaa.

Suomalainen NATO-keskustelu vaikuttaa monasti kiertävän sykleissä, keskittyen aina yhteen, laajemmasta kokonaisuudesta varsin irralliselta vaikuttavaan asiakysymykseen kerrallaan. Hiljattain jukaistun NATO-selvityksen kaltaiset hetket muodostavat tästä poikkeuksen, joskin niin vain jo taas keskustelemme lähinnä kahdesta aiheeseen sinänsä keskeisesti kuuluvasta yksityiskohdasta: Ruotsin ja Suomen kohtalonyhteydestä ja NATO-kansanäänestyksestä. Ja mitä kaikkea turvallisuuspoliittisesti relevanttia samalla hautautuukaan NATO-kysymyksen taustalle, sivustalle ja katveisiin!

Julkisessa NATO-keskustelussa on havaittavissa lievää flegmaattisuutta. Jäsenyyden puolustajat argumentoivat suostuttelevasti; ikään kuin jäsenyys puolustusliitossa ja sen hybridisotaisten hämäryyksien aikakaudella alati hahmottomammaksi muodostuvien turvatakuiden (mitä ”takuu turvasta” edes tarkoittaa nykyään?) piirissä takaisi ikuisen auvon; ikään kuin turvallisuutta koskeva politiikka päättyisi kuin seinään auvon takaavan kohtalonhypyn jälkeen.

Esimerkiksi kokoomus vaikuttaa puolueena pääsevän nykyisessä tilanteessa toisinaan argumentoinnissaan turhankin helpolla avoimesti NATO-myönteisenä puolueena. Vastaavasti vastustajat maalaavat puolustusliitosta yhtä lailla helposti karikatyyrin, jonka vietteet veisivät paitsi Suomen, myös koko lopun Euroopan mukanaan sotaisan varustelukierteen ja turvallisuusdilemmojen itseään toteuttavaan turmioon. Tällaista kaikkivaltaisen kohtalokasta, harmaana kartalle piirtyvän absoluuttisen turvattomuustyhjiön asemaa Suomella ei liene koskaan ollut – eikä tule olemaankaan. Varovaisuus ja harkinta toki edustavat käytännöllisesti viisaan ulkopolitiikan perustavia hyveitä – sisäpoliittisessa pelissä tämä hyve vain tahtoo helposti latistua nyansseista riisutuksi retoriseksi lyömäaseeksi.

Kansalaismielipiteen järkähtämättömältä vaikuttavaan selkänojaan on taas vastustajien puolella hieman liiankin houkuttelevaa tukeutua. Siinä vastustajat tosin lienevät oikeassa, että todistamisen taakka on vallitsevaan, toimivaksi osoittautuneeseen tilanteeseen muutosta havittelevilla – näin lienee aina demokratiassa ollut – mutta ei tämä sentään flegmaattisuutta omasta takaa ansioksi nosta. Tulevaisuus on takuulla, paitsi epävarma, myös jotain muuta, kuin mihin olemme tottuneet.

Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen dynamiikkaan ja vakauteen Suomen ja Ruotsin sotilaallisella liittoutumisella olisi luonnollisesti vaikutusta. Tällöin on kuitenkin helppo sortua oman aseman ylikorostamiseen alueellisen turvallisuusjärjestelyn eräänlaisena kulmakivenä. Itse asiassa NATO-kysymyksen maalaaminen tällaisilla eksistentiaalisilla sävyillä on itsessään hyvin ongelmallista – heiluteltiin tätä kohtalon pensseliä sitten missä leirissä millä sävyillä tahansa. On ollut myös hieman nurinkurista seurata myös joitain NATO:n sisältä tulevia väitteitä, joiden perusteella NATO:n Itämeren alueen puolustusvalmius jollain tavalla kiteytyisi – kaatuisi tai jämäköityisi – juuri Suomen ja Ruotsin tulevien päätösten mukana. Mitä tällainen puolustusliiton ulkopuolisten jäsenten päätösten varaan alueellisen pelotteen uskottavuutta asetteleva kanta kertoo NATO:n strategisesta otteesta ja sen kauskantoisuudesta? Mitä johtopäätöksiä Suomessa ja Ruotsissa tulisi tällaisen kohtalonyhteyden esiin nostamisesta vetää?

Reaalipolitiikan vaatiman käytännön viisauden taidon kysyntä ei lopu päätökseen NATO-jäsenyydestä – kenties päinvastoin; oli päätös mikä tahansa, sen jälkeen turvallisuuspolitiikan uuden suunnan käytännön maaston raivaamistalkoot ja asemoitumisvaateet vasta käynnistyvätkin toden teolla. Inkrementaalinen yhteistyön tiivistäminen lännen, erityisesti Ruotsin ja Yhdysvaltain suuntaan, on aivan toisen tason harjoitus tähän nähden. Takki auki asteleminen ”päätöksenteon ytimeen” ja ”arvoyhteisön” hellään huomaan ei ole tyyli, joka sellaisenaan ilmentäisi strategista viisautta ja käytännön harkintakykyä, vaikka tällainen uskon hyppy eksistentiaalista tyydytystä kenties hetkellisesti tarjoaisikin.

//

[1] Edit 1.6.2016: James Mashirin (2013) mukaan operatiivista johtosuhdetta NATO:n operaatioiden yhteydessä koskevien järjestelyiden voi toisaalta katsoa tuovan Suomelle siinä määrin ”täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa” kansainväliselle toimielimelle, ettei tilanne ole ratkaistavissa nykyisen perustuslain puitteissa perustuslailliseen relativismiin lipsumatta – perustuslakia olisi siis tältä osin muutettava.

[2] Edit 1.6.2016: lainsäätämisjärjestyksen suhteen vallitseva käsitys lienee, että NATO-jäsenyys tulisi hyväksyä eduskunnassa supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä, eli 2/3 enemmistöllä. Tämä heijastelisi myös NATO:n poliittisia vaatimuksia jäsenyydelle: jäsenehdokkaan suurimpien poliittisten puolueiden ja kansan tuen selkeää osoittamista jäsenyyden takana. Pelkän määräenemmistön saavuttaminen eduskunnassa ei välttämättä tätä tukea yksiselitteisesti osoittaisi. (Ks. esim. edellä mainoittu James Mashirin blogikirjoitus vuodelta 2013; myös Honkasen ja Kuuselan kirjoitus sekä Naton Aika.)

[3] Tähän kiinnittää huomiota myös turpo-bloggari Janne Riiheläinen kansanäänestyskysymystä käsittelevässä kirjoituksessaan. Myös Riiheläisen ehdotus eräänlaisesta hallitukselle neuvottelumandaatin antavasta kansanäänestysasetelmasta on mielenkiintoinen. Kansanvallan näkökulmasta tällainen järjestely olisi kuitenkin vahvasti eduskuntavaalien antaman mandaatin kanssa päällekkäinen ja tätä kautta vaarassa laajeta yleisesti hallituksen luottamusta mittaavaksi välikansanäänestykseksi (koska äänestys ei itsessään koskisi selvää, tiettyyn päätökseen kohdistuvaa neuvoa-antavaa asetelmaa).

Sotapelien mekaniikkaa ja turvallisuustyhjiöiden imua

Pitkän linjan yhdysvaltalainen RAND-ajatushautomo julkaisi hiljattain raportin NATO:n Baltian puolustusvalmiutta arvioineen pitkähkön sotasimulaatiosarjan tuloksista. David Shlapakin ja Michael Jonsonin nimissä kirjattu raportti herätti Yhdysvaltalaisen keskustelun ohella pienimuotoisen kohun tällä Pohjolan harmaudenkin keskellä. Raportin johtopäätökset NATO:n sotilaallisen pelotteen uskottavuudesta Baltiassa johtivat vastustamattoman houkuttelevalta vaikuttaviin otsikkoihin: ”Raju arvio: Venäjä voisi vallata Baltian vain 36 tunnissa”. Yhdysvalloissa Zbigniew Brzezinski herätteli senaattia vieläkin hälyttävimmillä arvioilla.

Samoihin aikoihin on uutisoitu BBC:n dokumentista, jossa esiteltiin televisiokatsojille dramatisoidussa muodossa vastaavanlaisia Brittien sotapelejä (en ole itse dokumenttia nähnyt, joten johtopäätökseni siitä perustuvat toisen käden lähteisiin). Myös Brittien simulaatioharrastuksien keskiössä oli ilmeisen tulenaraksi leimattu Baltian tilanne. Toisin kuin RANDin mittavaan Venäjän maahyökkäykseen perustuvassa skenaariossa, Brittien pelit perustuivat hybridisodankäynnin varaan rakennettuun hypoteesiin, jossa Venäjä pyrkisi Ukrainan tavoin provosoimaan Baltian maiden venäjänkielisiä vähemmistöjä ja tätä kautta koettelemaan lännen päättäväisyyttä askel askeleelta etenevään eskalaatiodominanssiinsa luottaen. Siitä sitten pelit ilmeisesti etenivät ydinaseiden vaihtoon saakka Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä – ei näemmä paljoa painanut ydinaseiden käyttötabu näiden sotapelaajien selkärangassa.

Sotapelien pyhä yksinkertaisuus

RANDin simulaatioista laaditussa raportissa esitetään ykskantaan, että nykyisillä voimasuhteilla ja valmiuksilla Venäjä voisi pelin suljetun skenaarion puitteissa halutessaan vyöryä Tallinnan ja Riikan liepeille viimeistään 60 tunnissa. Brzezinski puhui vieläkin napakammin yhdestä päivästä. Tässä vaiheessa on syytä painottaa termejä ”suljettu” ja ”skenaario”. Kuten sosiaalisessa mediassa Pohjolan ja Itämeren alueen turvallisuuspolitiikkaa aktiivisesti kommentoiva Edward Lucas vihjaa kriittisessä kommentaarissaan, on RANDin sotapelien alkuasetelma ja simulaatiossa huomioidut muuttujat rajattu alueellisen turvallisuuspoliittisen dynamiikan kokonaisuuden huomioiden varsin pelkistävään muottiin (ilmeisesti jopa sotapelien genreä vasten tarkasteltuna).

Lucasia, joka on jo pitkään painottanut Suomen ja Ruotsin merkitystä lännen ja NATO:n koillisen sektorin puolustuksen kokonaisuudelle (ja suositellut avoimesti Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyttä), kismittää erityisesti Pohjoismaiden jättäminen RANDin skenaarion ulkopuolelle. Lucasin mukaan Baltian turvallisuudesta puhuminen ilman Suomea ja Ruotsia on ”perverssi” ajatus.

Sam Gardiner puolestaan kritisoi voimakkain sanankääntein sotapelin maavoimien ympärille rakennettua logiikkaa ja metodologiaa, jossa ei oteta huomioon esimerkiksi merialueiden hallintaan liittyviä kysymyksiä ja meritaisteluiden roolia ylipäätään. Puhtaasti sotilaallisen logiikan ulkopuolelta on lisäksi ihmeteltävä, kuten Risto Volanen blogissaan tekee, mikä mahtaisi olla Venäjän laajempi strateginen tavoite tilanteessa, jossa Baltian maihin kohdistuva laajamittainen sotilaallinen provokaatio mitä ilmeisimmin johtaisi sille tärkeän kauppa- ja energiapoliittisen väylän menettämiseen Tanskan salmien sulkeuduttua (tähän vastaväitteenä kai voisi esittää, että Venäjä toki hakee jatkuvasti vaihtoehtoisia väyliä talousvirtojensa ylläpitämiselle).

Edellistä ”Tanskan salmet” -muuttujaa näkee ylipäätään turhan harvoin Itämeren aluetta vasten kyhätyissä skenaarioissa. Toisinaan vaikuttaa siltä, että Suomen turvallisuuspoliittisesta keskustelusta hahmottuvan maailman rajat loppuvat jonnekin Karlskronan tienoille. Globaalien keskinäisriippuvaisuuksien, pakolaiskriisin ja ulkopolitiikan taloudellistumisen aikakautena tällaiset hahmotelmat vaikuttavat yksinkertaistavilta. Yhtä hyvin voisi tietysti kysyä, miten Venäjä RANDin raportin kuvailemassa tilanteessa kuvittelisi hallitsevansa valtaamiansa alueita, jos se kokee hankaluuksia jo venäläismielisempänä pidetyn Krimin kohdalla?

Yhtä lailla oudoilta vaikuttivat RANDin raportissa esitetyt väitteet, joiden mukaan Yhdysvaltojen ja NATO:n ydinasepelote perustui kylmän sodan loppuun saakka massiivisen vastaiskun opille. Tosiasiassa tämä Dullesin ja Eisenhowerin lempilapsi hylättiin viimeistään Kennedyn kaudella (yhtä hassua tähän nähden oli, ettei ydinaseiden vaikutus ilmeisesti edes mahtunut RANDin pelin kehyksiin). Itse asiassa Venäjän nykyinen ydinaseoppi muistuttaa huomattavan paljon Yhdysvaltojen ja NATO:n 60-luvulta eteenpäin omaksumaa joustavan vastaiskun oppia siihen kylmän sodan loppupuolelle tultaessa kehitettyine rajoitetun ydinsodan konseptioineen. Tähän liittyen on hyvä muistaa, että myös NATO:n sisällä käydään tällä hetkellä melko suorapuheista debattia liittokunnan ydinasepelotteen ja -kyvykkyyksien kehittämisestä Euroopassa vastauksena Venäjän ydinasesapelin kalistelulle. Puola on avoimesti ilmoittanut olevansa valmis Yhdysvaltain ydinaseiden sijoitteluun tämän alueella ja niiden hallintaan NATO:n ydinasejakopolitiikan puitteissa. Ajatukseen suhtauduttaneen edelleen varsin varauksellisesti useissa NATO:n läntisissä jäsenmaissa, kuten Norjassa ja Benelux-maissa (vaikka näistä Belgia osallistuukin ydinasejakoon).

RANDin kaksipaikkaisessa (Yhdysvallat ja Venäjä) sotapelissä siis hypätään verkostokeskeiselle sodankäynnille ominaisten matalamman intensiteetin eskalaatioportaiden ja vihreiden miesten tupsahteluvaiheiden yli suoraan Venäjän laajojen maajoukkojen keskittymien varassa tekemään yllätyshyökkäykseen. Tämä ei tietysti anna kovin mairittelevaa – eikä ehkä todenmukaistakaan – kuvaa lännen tiedustelutoiminnan tasosta, kuten Lucas edellä mainitussa kirjoituksessaan toteaa. RANDin 18 kuukautta kestäneiden sotapelien tausta-asetelma vaikuttaa näin lepäävän sen oletuksen varassa, että Venäjällä ei olisi mitään ongelma (poliittisista pidäkkeistä puhumattakaan) suorittaa mittavaa maavoimin toteutettua yllätyshyökkäystä. Edun ja ylivoiman saavuttamiseen pyrkivään yllätykseen tietysti riittää jo sekin, että tiedustelutietojen havaitsemiin signaaleihin (joukkojen keskittämiset esimerkiksi sotaharjoituksen nojalla) ei haluta poliittisista, psykologisista tai muista syistä uskoa. Ehkä tämän kuilun polemisoiminen oli Venäjän karikatyyrinomaisen riskinottokyvyn esittämisen ohella yksi sotapelin tuloksien raportointia ohjanneista motiiveista.

Tässä mielessä Brittien simulaation taustaoletukset vaikuttavat hahmottavan konfliktidynamiikkaa laveammin. Siinä kysytään, kuinka päättäväisesti lännessä ollaan valmiita vastaamaan ulkoa lietsottuun separatismiin siihen liittyvine informaatiovaikuttamisineen? Baltit tuskin ovat tyytyväisiä brittienkään sotapelien lähtöasetelmista, joissa ensiksi mainittujen maiden venäläisvähemmistöt esitetään jonkinlaisena hallitsemattomasti kytevänä hybridisodan troijalaisena tai katalyyttinä. Ylipäätään kovalla rytäkällä julkiseen keskusteluun temmatut sotapelit niiden selvästi alarmistisine sävyineen saattavat jopa luoda kuvaa Baltian maista eräänlaisina NATO:n vaillinaisjäseninä – ainakin niin pitkään kun johtopäätökset pysyvien joukkojen ja kaluston sijoittamisineen tulevat toteutetuksi.

Tämä herättää kysymyksen: kenelle esimerkiksi RANDin raportin viesti lopulta oli suunnattu? Kenties se lähti sittenkin vaalikamppailun keskellä elävälle kotiyleisölle Yhdysvalloissa – ovathan kysymykset Yhdysvaltain liberaalin internationalismin tulevaisuudesta nousseet toisinaan sivujuonteeksi tässä härskeihin mittasuhteisiin nousseessa mediaspektaakkelissa.

Sotapelien tuloksista julkisuudessa vedetyt johtopäätökset ei-toivottuine heijastevaikutuksineen eivät kuitenkaan ole pelinjärjestäjien hallinnassa. Yleinen alarmismi lisäntynee pelien julkisuuskäsittelyn johdosta. Monille tämä tietysti tulee näyttäytymään pieneltä hinnalta, jos ilmapiiri samalla lisää sotilaallisen varustautumisen ja varautumisen tasoa. Turvallisuusparadoksin makua tilanteessa joka tapauksessa on – ja jonkin verran 1970-luvun puolivälistä eteenpäin Euroopassa kiristyneiden sotilaspoliittisten tunnelmien toisintoa.

NATO:n näkökulmasta on vaarana myös liittokunnan sisäisten paineiden ja epäluulon kasvu. Baltian maiden kollektiivinen puolustus sekä näihin kohdistuvien uhkakuvien toistuva jäsentyminen alati hahmottomampien hybridiuhkien kautta on ollut NATO:ssa tiivistyvän debatin kohteena jo pidempään. Tämä keskustelu saattaa kuin huomaamattaan toimia itseään toteuttavana ennustuksena. Vaarana on, että siinä sivussa korkean tason poliittiset vakuuttelutkin alkavat kääntyä itseään vastaan.

Tulkintoja Venäjän intentioista

Jätän sotapelien sisäisen logiikan sekä niiden taustalta avautuvien tarkoitusperien tarkemman arvioinnin aiheesta paremmin tietäville (omat simulaatioharrastukseni olen jättänyt kernaasti Football Manager -pelisarjan tasolle). Sotapelien simulaatioasetelmien taustalta avautuu kaksi mielenkiintoista Suomenkin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun liittyvää teemaa. Ensimmäinen niistä koskee ikuisuuskysymystä: miten tulkitsemme Venäjän intentioita? Intentioista tehtävät tulkinnat puolestaan ovat yhteydessä tulkinnan esittäjän laajempiin maailmankuviin ja käsitykseen kansainvälisten suhteiden luonteesta, mikä taas palautuu käsityksiimme Itämeren alueen turvallisuusdynamiikan olemuksesta. Näitä kysymyksiä tarkastellaan usein turhauttavan pinnallisella tasolla.

Aloitetaan Venäjästä tehdyistä tulkinnoista. Jaan tulkintojen ja maailmankuvien yhteyden karkeasti kahteen kastiin – offensiivisiin ja defensiivisiin luonnehdintoihin. Käsitteet toimivat tässä karikatyyrinomaisina analyysin välineinä, ei selkeärajaisina kategorioina, joiden varassa olisi edes mielekästä lähteä karsinoimaan yksittäisiä ihmisiä, korkeintaan näiden esittämiä argumentteja. Lisäksi käsitteet sulkevat esimerkiksi sisäpoliittiset motiivit tarkastelun ulkopuolelle.

Etenkin RANDin sotapelin kehystarinaa ohjaa varsin selkeä ennakkokäsitys offensiivisesta ja opportunistisesta Venäjästä, joka havittelee päämäärätietoisesti sen 1990-luvun alusta eteenpäin menettmäänsä suurvaltastatusta ja sen ilmentämän vaikutuspiirin hallintaa:

To the extent that Moscow believes that NATO poses a threat to its ability to exercise necessary influence along its periphery, the presence of the Baltic NATO members along its borders may well seem unacceptable.

Venäjää ei siis kuvata defensiiviseksi, status quon vahvistamiseen pyrkiväksi peluriksi. Sen sijaan Venäjän ”offensiivinen olemus” eräällä tavalla ”purkautuu” kuvauksessa alueellisen tason sotilaallisena opportunismina kohdistuen sen tavoitteleman vaikutuspiirin heikoimpaan lenkkiin (lue: Baltiassa ei ole Venäjälle mitään itsetarkoituksellista).

Mitään yksiselitteistä vastausta Venäjän pitkän tähtäimen aluepoliittisten intentioiden arvuutteluun ei julkisen keskustelun sekä avoimen lähdeaineiston pohjalta tietysti saada. Venäjän kyvykkyyksistä verkostomaisen sodankäynnin joustavien keinojen hyödyntämiseen sen sijaan vaikuttaa vallitsevan läntisissä arvioissa jo melko laaja yhteisymmärrys, kuten Münchenin turvallisuuskokouksessa käydyt varsin avoimet keskustelut aiheesta vaikuttavat osoittavan. Tässä suhteessa Brittien skenaarioviritykset vaikuttavat osuvan tarkemmin maaliin.

Tulkintaongelmilta ei tietysti tällöinkään vältytä. Talous-, energia ja väestöpolitiikan sekä disinformaation kautta vaikuttamisesta on vielä melkoisesti matkaa järeämpiin, suoran sotilaallisen vaikuttamisen keinoihin. Nopeasti ajateltuna Ukrainan tapahtumat antavat syytä tulkita edellisen etäisyyden olevan varsin lyhyt. Toisaalta Ukrainan tilanteen jähmettyminen sekä siihen liittyvät hallitsemattomat piirteet voivat antaa sytykettä tulkinnalle, jonka mukaan etäisyys on kasvamaan päin.

Intentioiden ja uhkakuvien tulkinta on nykyisessä poliittisessa tilanteessa tarkkaa ja kriittistä silmää vaativaa puuhaa. Poliittiseen kielenkäyttöön kohdistuva tarkkuus ja varovaisuusharkinta sellaisten voimien äärellä, joiden dynamiikka ei ole edes puolittain toimijan itsensä hallittavissa – varsinkin pienvaltioiden kohdalla –, on kuitenkin syytä erotella hyssyttelystä. Vaikutusvaltaiselta tasolta esitetyt tarkkarajaiset ja osoittelevat uhkakuvapohdinnat ovat vakavia puhetapahtumia ja jo tällaisenaan konkreettisia, maailmaa muuttavia tekoja. Niihin tulee vastata myös omasta takaa välittömillä käytännön johtopäätöksillä, joiden toteutus ei tietysti ole demokraattisessa järjestelmässä ja moniulotteisten liittolaissuhteiden verkostossa mikään läpihuutojuttu – valtiot eivät tässäkään suhteessa ole saaria.

Pelkästä ääneen päästelemisen ilosta ei kannata itseään turvallisuuspoliittiseen nurkkaan pakottaa. Reipashenkisten kansalaisten sosiaalisen median siimeksessä päästelemät #turpo-höyryt ovat tietysti asia erikseen, eikä siinä mitään. Valtioviisaus kuitenkin elää näistä keskustelutalkoista erillään.

Itämeren turvallisuus mekaniikkana – tyhjiöitä ja varaventtiileitä

Eivät kansainväliset suhteet tietysti offensiivisen ja defensiivisen realismin maailmankuviin tyhjene. Taustalla lymyää, edelleen valtiolähtöisissä asetelmissa pysyen, koko joukko kansainvälisten normien, käytänteiden ja keskinäisriippuvuuksien yhdenmukaistavista vaikutuksista muistuttavia liberaalin institutionalismin ja konstruktivismin sävyjä.

Näiden maailmankuvien varassa tuskin sotapelejä rakennettaisiinkaan, vaikka ei liberalistin maailmakaan sentään aivan vallaton ole. Joka tapauksessa ajatus keskinäisriippuvaisuuksien vipuvarrella ”oikealle” transition raiteelle kammetusta Venäjästä näyttää parin viimeisen vuoden aikana tulleen elävältä haudatuksi. Hautajaisseremoniat ovat suoritettu kaikessa hiljaisuudessa – tai jääneet tyystin pitämättä. Liberaalin optimismin aikakausi jätti kuitenkin jälkeensä melkoisen jäämistön aloitteita, sitoumuksia, investointeja (niin konkreettisia kuin henkisiäkin) ja energiapoliittisia kytköksiä. Näiden vietteiden uudelleensuuntaaminen lienee aikamme turvallisuuspolitiikan ydinkysymyksiä, vaikka sotapelien kehyksiin ne eivät istuisikaan. Realismin vinkkelistä valtapolitiikkaa on helpompi käsitellä hieman lineaarisemmin hahmottuvassa muotissa.

Valtioiden rajoihin ja valtioiden käytössä olevaan raakaan rautaan katseensa kiinnittävä realistinen tarkastelukehikko ohjaa näkemään kansainvälisen politiikan newtonilaisen mekaniikan kaltaisena rakenteena. Tähän viittaavat ”tyhjiöiden”, ”pidäkkeiden” ja ”imujen” kaltaiset metaforat. Toimijat toisin sanoen vaikuttavat rakenteelliselta tasolta ohjattuina pelureina, joita kokonaisuuden asettamat mahdollisuudet ja voimasuhteet liikuttelevat kuin automaattisesti. Oikeanlainen heittäytyminen näiden voimien mukaiseen ryhtiin pelkistää katsannon käsityksen toimijuudesta.

Ajatus sotilaallisista tyhjiöistä edustanee tyyppiesimerkkiä edellä kuvastusta mekanistisuudesta. Valtion B alueella havaittava tyhjiö (tai tulkinta tyhjiön olemassaolosta) esitetään riittävänä, kenties jopa välttämättömänä syynä valtion A sotilaalliseen hyökkäykseen kyseistä tyhjiötä kohti. Aivan summittaisesti valtiot eivät tietysti tyhjiöitä kohti suuntaudu – tyhjiöihin hakeutuminen lienee katsannossa lähinnä alueellisten ja sitä suurempien valtojen yksinoikeutta.

Andrew Michtan artikkeli reilun vuoden takaa tarjoaa malliesimerkin tällaisesta päättelystä. Michtan argumentin voi tiivistää ajatukseen, jossa sekä NATO:n heikko valmius Baltian puolustukseen että Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus tuottavat Itämeren alueella Venäjän automaattista offensiivia itseensä vetävää imua. Michta linkittää Baltian maiden puolustuksen uskottavuuden Suomen ja Ruotsin asemaan:

…decisions by Sweden and Finland … will be critical to devising a credible deterrent posture along the entire NATO northeastern flank, and ultimately to the collective defense of the Nordic/Baltic/Central European region.

Puhtaasti kansallisten intressien näkökulmasta Michtan johtopäätös näyttää yllättävältä: Suomen ja Ruotsin tulisi antaumuksella liittyä puolustusliittoon, joka on saman argumentin mukaan jättänyt jo nykyisten jäsentensä puolustuksen retuperälle, tässä tapauksessa häilyviltä vaikuttavien kumppanimaiden poliittisten suhdanteiden varaan. Mitä maailmankuviin ja turvallisuuspolitiikan mekanistiseen ymmärtämiseen tulee, muistuttavat Michtan artikkelin ja RANDin raportin taustapremissit vahvasti toisiaan: Venäjä siis esitetään opportunistisena turvallisuustyhjiöt täyttävänä alueellisena valtana.

Michtan tulkinnassa Suomen ja Ruotsin etumerkitön turvallisuuspoliittinen status muodostaa turvallisuustyhjiön siinä, missä kovan ja pysyvän raudan puute Baltiassa. Defensiivisen realistin näkökulmasta alueen turvallisuuspoliittinen mekaniikka kulkee sen sijaan paineiden tasaamisen, ei purkautumisen suuntaa. Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus toimii tällöin alueellisia jännitteitä purkavana varaventtiilinä. Tämän varaventtiilin olemassaoloa Venäjä ei halua kompromentoida. Tällaisia ajatuksia ovat esittäneet esimerkiksi Daniel Larison ja Will Moreland. Venäjää ei tällöin tulkita automaattisesti offensiivisena valtava, vaan sen toiminta saattaa Ukrainan sodasta ja Krimin valtaamisesta huolimatta näyttäytyä laajempaa alueellista turvallisuusdynamiikkaa vasten defensiiviseltä. Defensiivisen toimijan voimankäyttöä eivät tällöin ohjaa tyhjiöiden tuottamat ”opportunismin hetket”, vaan pikemminkin pelko ja tätä ruokkivat provokaatiot, jollaiseksi esimerkiksi Moreland Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyden nykytilanteessa (tai vuoden 2015 alun tilanteessa) laskisi.

Tätäkin keskeisempi johtopäätös lienee kuitenkin se, että ”puhtaan raudan” sijasta vastapuolen oletetaan defensiivisen mekaniikan kuvastossa olevan alttiimpi myös ulkopoliittisille signaaleille. Tämä rikastaa kuvaa Itämeren alueen ja Pohjolan vakauspolitiikan piirteistä sekä esimerkiksi Suomen toiminnanvapauden ulottuvuuksista. Tämän tasapainopolitiikkaa korostavan maailmankuvan pohjalta myös Suomen ja Ruotsin välinen puolustusyhteistyö sekä toisaalta Suomen NATO-suhde on jo sellaisenaan nostettavissa alueellisen vakauspolitiikan välineiksi ja elementeiksi. Offensiivisen realismin mukaisessa tulkinnassa mekanismi on pienen valtion näkökulmasta huomattavasti pakottavampi – kuten on sen pohjalta johdettu viholliskuvastokin.

Johtopäätöksiä Suomen kannalta

Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on toisinaan tavattu argumentoida, että Baltian maiden NATO-jäsenyys on toistaiseksi toiminut Itämeren alueen turvallisuuspoliittisen vakauden ja tätä kautta välillisesti myös Suomen turvallisuuden takuuna. Päätelmä perustuu houkuttelevaan kontrafaktuaaliin: ilman balttien NATO-jäsenyyttä Itämeren turvallisuusympäristö olisi jo tovi sitten heilahtanut jännitteiden kierteeseen. Tässäkin vaanii taustalla offensiivinen maailmankuva ja tämän mukaiset tulkinnat Venäjästä valtiona tai olemuksena.

Sinänsähän NATO-jäsenyys ei ole tehnyt Baltian maita immuuniksi hybiridivaikuttamiselle ja turvallisuusongelmille, mistä vuoden 2007 pronssisoturikiista kyberhyökkäyksineen käynee hieman kauemmaksi kantavana esimerkkinä. RANDin raportin johtopäätökset vaikuttavat paradoksaalisesti vain vahvistavan tätä tulkintaa – NATO ei ole mikään automaattista auvoa tarjoava turvallisuuskeijukainen, vaan elävä ja yhtä lailla muiden vastaavien instituutioiden kanssa identiteetistään ja tarkoituksestaan kädenvääntöä käyvä organismi. Merkittävää on se, että RANDin raportin johtopäätökset asettavat kyseenalaiseksi edellisen argumentin NATO-jäsenyyden automaattisesti vakauttavasta vaikutuksesta, vaikka jäsenyys yleistä selkeyttä turvallisuuspoliittisten sidoksien etuliitteiden valossa edistäisikin.

RANDin raportin tarkoituksena tuskin on ollut esittää Baltian maiden NATO-jäsenyyden merkitystä tässä valossa. Raportin tarkoitusta lienee pikemminkin syytä tulkita NATO:n sisäiseen sekä erityisesti yhdysvaltalaiseen keskusteluun viritetyltä puheaktilta, jolla pyritään herkistämään kotoista kohdeyleisöä jäsentämään tarkemmin ja painokkaammin NATO:n koillisen lohkon pelotteen toimivuuteen kytkeytyviä haasteita ja vaateita. Kollektiiviseen puolustusvelvoitteeseen kiteytyvän pelotteen uskottavuushan pyrkii juuri siihen, ettei liittokunta ylipäätään ajaudu tilanteeseen, jossa pelotteen toiminta tulisi käytännössä punnittavaksi.

Ajatus nimenomaan Baltian – ei Suomen tai Ruotsin – muodostamasta sotilaallisesta tyhjiöstä, jonka kautta Venäjän automaattisena oletettu revisionismi tavallaan pääsee ”purkautumaan”, ei kuitenkaan mairittele sen enempää NATO:a kuin Baltian maitakaan. Tässäkin mielessä Baltiassa läntisen arvoyhteisön eturintaman takalinjoilla tehtailtuihin sotapeleihin sekä näiden pohjalta televisioituihin dramatisointeihin hybridivaikuttamisen skenaarioineen suhtauduttaneen vähintäänkin nuivasti. Suomen ja Ruotsin kannalta sotapelien maalaama tilannekuva vaikuttaisi ensisijaisesti vahvistavan argumenttia kansallisen puolustuskyvyn kehittämisen ensisijaisuudesta – voidaanhan skenaarion taustalta hahmotettavista premisseistä johtaa ajatus, jossa Venäjän offensiiviseksi tulkittavat intentiot kohdistuvat ensimmäisessä aallossa hybridivaikuttamiselle kaikkein altteimpina näyttävien NATO:n jäsenten suuntaan.

Joka tapauksessa – ja edelleen puhtaasti sotapeleistä esitettyjen johtopäätösten ohjaamana – NATO vaikuttaa elävän sen sorttisessa käymisvaiheessa, että jäsenyyshakemuksen jättäminen tässä ja nyt vastaisi temppuna melkoisen vauhdikkaasti liikkuvan junan kyytiin hyppäämistä. Aivan paikaltaan hyppyä ei kuitenkaan haluta tehdä, kuten tulevan NATO-selvityksen laatimisesta voimme päätellä. ”No koska sitten on sopiva aika?” ”Minusta olisi pitänyt liittyä jo silloin ja silloin.” Ensimmäinen on väärä kysymys, jälkimmäinen kelvoton vastaus. Nykyhetkessä tehtäviä poliittisia päätöksiä ei liene viisasta muotoilla sen mukaan, mitä joskus on jätetty päättämättä, vaan nykyhetkestä avautuvia perusteita vasten.

Tarjoaako siis edellä käsiteltyjen sotapelien tulokset sytykkeitä Pohjolan NATO-skeptikoille? Miksi Suomen (ja Ruotsin) tulisi asettaa itsensä alttiiksi raportin ilmentämille liittokuntapolitiikan satunnaistekijöille heittäytymällä hybridiuhkien varjoissa muotoaan hakevan kollektiivisen puolustusvelvoitteen uskottavuuden etuvartioon Baltian maiden tavoin? Tässä yhteydessä voimme muistella tasavallan presidentti Sauli Niinistön puoli vuotta sitten suurlähettiläspäivillä esittämiä näkemyksiä Baltian puolustuskysymyksestä:

Aina silloin tällöin kuulemme ajatuksia, joissa Suomelle hahmotellaan jonkinlaista osavastuuta Baltian puolustuksesta. Olen kuitenkin joutunut tässä asiassa olemaan aika tarkka. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi ei ole asemassa, jossa se voisi antaa muille sellaisia sotilaallisia turvatakuita, joita sillä itselläänkään ei ole. Emmekä ole suurvalta, jolta ”amisioonia” piisaa jaettavaksi omasta takaa.

Niinistön sanomisia taidettiin tuolloin tulkita niinkin, että nyt Suomi vetäytyy tyystin kuoreensa ja lyö laimin muun muassa EU:n kautta määrittyvät solidaarisuusvelvoittensa. Tällaista vastuun pakoilua Niinistö ei mielestäni esittänyt. Kyse oli turvatakuiden antamisesta, sekä tätä kautta – näin tulkitsen – ennen kaikkea näkemyksestä, jossa korostuu juuri Yhdysvaltojen sitoutuminen Itämeren alueen turvallisuuteen. Siis sen suuntaisesta päättelyketjusta, joka ei enää ole kovin kaukana RANDin raportista nousevista johtopäätöksistä.

Poteropolitiikka vaikuttaa huomattavasti houkuttelevammalta maailmassa, jossa mittavat maavoimien keskittymät vyöryvät eteenpäin nimenomaan liittokuntapolitiikan etuliitteiden mukaisesti väritettyjen karttojen tuottamia ”imuja” (lue: heikoimpia kohtia offensiivisen realismin mukaisesti automaattisesti hyödyntäen), ”tyhjiöitä”, ”etumaastoja” ja valtioiden fyysisiä rajoja myötäillen. Tähän nähden Suomen käytäntöperustainen yhteistyön syventämiseen pyrkivä turvallisuuspolitiikka vaikuttaa aidolta vaihtoehdolta, ainakin toistaiseksi – jossainhan sen yhteistyön syventämisen ja de facto liittosuhteen rajakin kulkee (oli kyse sitten NATO:sta, Yhdysvalloista tai Ruotsista).

Tässä ollaan tietysti niin perustavien kysymysten äärellä, ettei liene rehellistä edes olettaa sotapelien tietoisesti todellisuutta pelkistävän luonteen antavan kattavia vastauksia siihen, mitä alueellisten sotilaallis-taloudellisten etumaastojen keskellä ja katveissa eläminen kaikessa kompleksisuudessaan 2020-luvulle tultaessa tarkoittaa. Karikatyyrinä tällaiset skenaariot – niiden taustalta hahmottuvat piinkovan realismin sävyttämät maailmankuvat – kuitenkin helposti kääntyvät niiden harrastamista ohjaavia poliittisia tavoitteita vastaan. Tunteellista alarmismia ja kovan voimapolitiikan paluuta haikailevia äänenpainoja ne lisäävät varmasti, kuten myös näitä vastaan käyviä tyynnytteleviä puheenvuoroja. Yksi asia kuitenkin lienee varmaa: hyssyttely on näistä pohdinnoista ja niiden taustalta löytyvistä panoksista kaukana.

Pakolaispolitiikka, säännöt ja kansainvälinen järjestys

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön valtiopäivien avajaispuhe herätti tuoreeltaan sosiaalisessa mediassa runsasta keskustelua. Pakolaiskriisin ja maahanmuuttopolitiikan puheensa ytimeen asettanut Niinistö joutuikin puheensa jälkeen asettelemaan sanojaan tarkasti median edessä.

Puheensa alkuvaiheilla presidentti vetosi hiljattain kotomaista keskusteluamme sävyttäneeseen suomalaiskansalliseen ”tolkun tarinaan”, jota nyt sitten koetellaan historialliselta vaikuttavien murrosvaiheiden keskellä. Tolkun vastakohdaksi Niinistön pohdinnassa nousee syyllistämisen ja haukkumisen kierre, johon (pakolais)poliittinen kansallinen keskustelumme – kenties kuitenkin laajempia eurooppalaisia trendejä seuraten – on nyt presidentin mukaan vajonnut.

Asetelma hieman hämmästyttää: on totta, että kaikkea on turha haukkua, ja haukkuessa kannattaa miettiä kaksi kertaa ongelman alkulähteitä; mutta yhtä totta lienee se, että ajassamme pesii runsaasti epäilyttäviä sekä täysin tuomittaviakin vireitä – kaikkea nurkkakuntaisen populismin ja avoimeen väkivaltaan yllyttävän rasismin väliltä -, joiden ohittaminen olankohautuksin rakentaa yhteiskuntaan hiljaisen hyväksynnän vaarallista vietettä. Tällaisten ilmiöiden eteen ei tule rakentaa kriittisiä äänenpainoja vaimentamia pidäkkeitä – siitä arvosta olisi hyvä lähteä liikkeelle.

Tavoitteena presidentillä lienee kuitenkin ollut tilan raivaaminen poliittista toimintakykyä elvyttävälle kultaiselle keskitielle. Pikaisen sosiaalisen median reaktioiden seurannan perusteella puhe ei tässä tavoitteessaan onnistunut. Puhe vaikutti jakavan mielipiteet kahtia – toisille puhe oli osoitus kansan syvästi kaipaaman arvojohtajuuden osoittamisesta; toisille puhe oli koukeroisine kansainvälisen lain tulkintoineen sekä monimerkityksellisine sisältöineen osoitus nimenomaan arvoista lipsumisesta.

Arvot nousivatkin Niinistön puheessa selvästi esille. Puheessa korosuivat nimenomaan ”eurooppalaiset” ja ”länsimaalaiset” arvot, joita nyt koetellaan – niin omasta takaa kuin ulkoakin päin:

Muutos on räikeä – vielä muutama vuosi sitten olimme viemässä arvojamme muualle, pidimme niitä aivan ylivertaisina, mutta nyt joudumme miettimään, kykenemmekö pitämään niistä itsekään kiinni.

Ero esimerkiksi Tarja Halosen kauden kosmopoliittiin ja solidaristiseen arvopuheeseen sekä tapaan suuntautua globaalihallinan kysymyksiin vaikuttaa jo huomattavalta – niin kyllä aikakausikin. Aivan täydellisenä tämä railo ei kuitenkaan aukea. Vaikka huomio jääkin paikoitellen varsin koukeroisten painotusten katveisiin, korostaa Niinistö puheessaan hädässä olevien ja vainon kohteeksi joutuvien auttamista – kunhan Euroopan poliittisesta järjestyksestä huolehditaan ensin – tai samalla:

Ensinnäkin eurooppalainen arvoperusta ja järjestys on turvattava, tästä ei voi olla epäselvyyttä. Toiseksi meidän on autettava niitä, jotka ovat hädässä tai vainon kohteena. Me emme voi nyt auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi.

Niinistö toteaa suoraan: maahanmuutto on ongelma. Näin Niinistö erottelee hädänalaisuuden – ”aidon” pakolaisuuden tarpeen – ja maahanmuuton (sekä ”hallitsemattoman kansainvaelluksen”) selvästi toisistaan. Määritelmällisesti jaottelu ei sisällä mitään ihmeellistä. Järjestyksen tarpeen ensisijaisuuden yhdistyminen maahanmuuttopolitiikaan sekä juuri eurooppalaisiin arvoihin kuitenkin luovat yhdessä kuvan, jossa nykyisen kansallisvaltiolähtöisen ajattelun tukipilarien säilyttäminen nousee ihmislähtöistä kansainvälistä politiikkaa keskeisempään asemaan. Suuntaukset eivät välttämättä sulje toisiaan pois, mutta lähtökohtaisesti järjestyksen vaaliminen viittaa kansainvälisen politiikan valtiolähtöisiin rakenteisiin ja niiden säilyttämiseen (jotka siis tässä tapauksessa voidaan katsoa jäykkyytensä johdosta osasyylliseksi käsissämme olevaan mittavaan inhimilliseen kärsimykseen).

Järjestyksen merkityksen korostamiseen nähden Niinistön kiemuraiset huomiot kansainvälisten sääntöjen ja lain luonteesta sekä näiden tehtävistä vaikuttivat ristiriitaisilta:

Kansainväliset säännökset [pakolaisuuteen ja maahanmuuton sääntelyyn liittyen] ovat syntyneet ja niiden tulkinta on kehittynyt aivan toisenlaisissa olosuhteissa.

Ja hieman myöhemmin:

Jossain vaiheessa jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita.

Useissa kansainvälisten suhteiden klassikoiksi luettavissa esityksissä – otetaan esimerkiksi vaikka Hedley Bullin teos The Anarchical Society. A Study of Order in World Poltics – juuri kansainvälisten sääntöjen ja sopimusten kunnioittamisen periaatteella on keskeinen merkitys valtiolähtöisen järjestyksen ja kansainvälisen yhteisön kypsyyden asteelle sekä järjestyksen ylläpitämiselle ylipäätään. Tähän nähden Niinistön ajatus, että ”tässä ja nyt” tapahtuva säännösten dogmaattinen luenta ei edistä arvojamme – mukaan lukien tavoitetta kaikkein hädänalaisimpien auttamisesta – vaikuttaa häilyvältä, pahimmassa tapauksessa kaltevalle pinnalle johtavalta polulta. (Lisäksi on todettava, että hädänalaisuuden määrittely on tunnetusti hyvin hankalaa ja poliittisia intohimoja herättävää, mistä esimerkiksi ”ilmastopakolaisuuden” tunnistamattomuudesta käyty keskustelu antaa hyvän esimerkin.)

Oikein tarkkaan Niinistön puhetta lukemalla voi tietysti huomata, että ei hän vaadi Suomelta yksipuolista kansainvälisten velvoitteiden ja väljempien sovinnaissääntöjen rikkomista. Sen sijaan jos ovea raotettaisiin EU:n mandaatin varassa – näin Niinistö jatkaa arviotaan – olisi Suomi valmis joistain puheessa tarkemmin määrittelemättömistä sitoumuksistaan joustamaan – miten ja kuinka pitkälle, jää kuitenkin ikävästi leijumaan yleisen poliittisen ahdistuneisuuden varjostamaan ilmapiiriin, jota vasten Niinistön monimerkityksellisiä rakenteita ja kerroksia sisältävää puhetta on mahdollista tulkita myös ei-niin-tolkullisten pyrkimysten ja arvomaailmojen tueksi.

Sääntöperustainen kansainvälinen järjestys ja sitä tukevaan kansainväliseen yhteisöön (international society) kiinnittyminen on yksi pilari itsensä Niinistön järjestelmällisesti rakentamassa ulkopoliittisessa jakkaramallissa:

Suomen turvallisuusaseman näen kokonaisuutena, joka seisoo useamman pilarin varassa. Niitä ovat kansallinen puolustus ja turvallisuus, läntinen integraatio, Venäjä-suhteet sekä kansainvälinen järjestelmä, erityisesti sen rakenne, sääntöpohjaisuus ja hallittavuus. Nämä pilarit elävät koko ajan – heikentyvät tai vahvistuvat kehityksen myötä. – Sauli Niinistö suurlähettiläspäivillä 25.8.2015

Venäjän toimet Ukrainassa ja Krimillä tuomitaan laajasti juuri kansainvälisten velvotteiden sekä sovinnaissääntöjen räikeisiin rikkomuksiin vedoten (aivan oikein!). Tähän nähden aikaisempaa relativistisemmalta vaikuttava tulkinta kansainvälisten säännöstöjen legitimiteetistä sekä niiden merkityksellisen vahvalta vaikuttavasta kontekstisidonnaisuudesta (”Kansainväliset säännökset ovat syntyneet ja niiden tulkinta on kehittynyt aivan toisenlaisissa olosuhteissa”) sisältää salakavalan kaltevan pinnan kaiun. Kuten huomasimme, tällä pinnalla liikkuvat lopulta myös Suomen ulkopolitiikan perusrakenteet. Kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisen merkitystä korostavien kysymysten äärellä sääntöpohjaisuuden toteuttaminen ja sen arvosta tehtävät tulkinnat nousevat hyvin tärkeään rooliin.

Sovinnaissäännöt elävät toisinaan joustaenkin, kansainvälisin sopimuksin kirjatut sitoumukset hieman vähemmän joustavasti. Suomen kaltaisen pienen valtion näkökulmasta sääntöperustaisuus parantaa vakauden edellytyksiä sekä ulkopoliittisen toimintaympäristön ennustettavuutta (katsokaa vaikka keskusteluamme Venäjän tuottamasta epävakaudesta ja arvaamattomuudesta). Näiden piirteiden ja arvojen äärellä järjestyksen luonnetta kuvailevien sanamuotojen kanssa on syytä olla tarkkana, sillä pilkunviilaamisen ohella näitä tulkintoja seuraavat myös käytännöt ja ihmisten taipumus kollektiiviseen ”tolkuttomuuteen”.

Taakanjakovajetta ja lainsäädännöllisiä solmuja

Turvallisuuspolitiikan maailmassa kaikki on mahdollista. Nykyhetkeä piinaa jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta ja nykyhetkessä tehtyjen johtopäätösten pitävyydestä. Näin myös etenkin Suomessa, jossa monien lähes kuriositeettina pitämät EU:n turvatakuut vaikuttivat nousevan lähes yhdessä yössä Suomen turvallisuuspolitiikan kovaksi ydinkysymykseksi, kuten esimerkiksi kokoomuksen Henna Virkkunen tilannetta kuvailee. Kyky vastata välittömällä sotilaallisella tahdonilmauksella vielä hiljattain oliiviöljyavuksikin ristittyyn Lissabonin sopimuksen avunantovelvoitteeseen on näin nostettu ärhäköityneessä ilmapiirissä Suomen turvallisuuspolitiikan uskottavuuden mittariksi. Avunantovelvoitteen EU:n tasolla aktivoineen Ranskan kanssa bilateraalitasolla käydyt neuvottelut eivät edes ehtineet käynnistyä, kun #turpo-vararikko oli jo ehditty julistaa. Hidasta hämäläistä reaktioiden vuolas virta hirvittää, mutta minkäs teet; sellaiseksi maailma on käynyt – aikajänteen tiivistyessä myös reaktiot kärjistyvät.

Suomen turvallisuuspoliittisen tuuliajon tikunnokkaan nostettu asiallinen syy paikannettiin nopeasti puolustusvoimalakiin. Se kun ei mahdollista virka-avusta irrallista, voimankäyttövaltuuksia sisältävän aseellisen avun tarjoamista Suomen rajojen ulkopuolelle (ks. erityisesti pykälä 12). Poikkeuksen tähän muodostavat (pääasiassa YK:n turvallisuusneuvoston mandaatilla toimivat) kriisinhallintaoperaatiot ja rauhanturvaamistehtävät, joista on edelleen säädetty tarkemmin laissa sotilaallisesta kriisinhallinnasta. YK:n peruskirjan 51 artiklassa, mihin myös NATO:n ja EU:n turvatakuukysymykset kansainvälisen oikeuden näkökulmasta palautuvat, sanotaan seuraavaa:

Jos jokin Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.

Ilmeisesti syntynyttä tilannetta ei kuitenkaan tulkita itsepuolustusoikeutta koskevana kysymyksenä. Tähän mennessä käyty keskustelu ja Suomen reaktiot viittaavat pikemminkin solidaarisuuteen rinnastettaviin avunantovelvoitteisiin. Tätä vasten on kuitenkin huomionarvoista, että presidentti Hollande viittasi Pariisin iskuhin nimenomaan sotilaallisina iskuina ja sodankäyntinä. Olisiko Suomella siis mahdollista tulkita tilannetta tässä vaiheessa puhtaasti YK:n peruskirjan 51 artiklan määrittelemänä itsepuolustusoikeutta koskevana kysymyksenä? Tehty tulkinta ei siis vaikuttaisi viittaavan sotatoimiin ja puolustukseen, vaan puolustusvoimalaissa kirjattuun ”avun antamiseen toiselle valtiolle terrori-iskun, luonnononnettomuuden, suuronnettomuuden tai niihin rinnastettavan tapahtuman johdosta”, minkä yhteydessä ”ei saa käyttää voimakeinoja.” Tilanne kieltämättä hämmentää amatööriä. Voimankäyttöä säätelevän lain uudistamiselta sopii toivoa selkeytymistä (ja taiten harkittua, myös tulevaisuuden muutoksien mahdollisuudet huomioivaa muotoilua).

***

Oli miten oli, lainsäädäntöprosessin muutoksen vitkuttelusta aiheutuneiden esteiden katsotiin kriittisissä puheenvuoroissa muodostavan Suomelle eräänlaisen EU:n sisäisen taakanjakovajeen. Tämän seuraukset Suomen tulevien, joskin keskustelussa toistaiseksi erittelemättä jääneiden, avuntarpeiden osalta esitettiin potentiaalisesti turmiolliseksi. EU:n turvatakuiden puolustuksellemme tuottaman pidäkkeen kurssi vaikutti näin nousseen yhdessä yössä melkoisesti.

Kysymyksen voi tietysti kääntää toisinkin päin: mitä jos pyyntö tulisikin Suomen lähialueilta ja terrorismin vastaisia operaatioita astetta ”konventionaalisempien” turvallisuusongelmien kontekstissa? Suomi on linkittynyt eurooppalaiseen turvallisuusjärjestelmään EU:n kautta lähtemättömästi. Esimerkiksi Tomas Wallenius ja Matti Pesu ovat kirjoittaneet aiheesta ansiokasta pohdintaa ulkopolitist-blogiin. Uusi tilanne tuo kuitenkin eteemme enemmän kysymyksiä kuin vastauksia: mitä avunantovelvoitteet tarkoittavat sodankäynnin muotojen sekä uhkakuvien jatkuvan muutoksen keskellä? Mitä Rankan selvästi kahdenvälisiin neuvotteluihin tähdännyt ja EU:n tason päätöksenteon ohittamiseen liittyvä valinta (vetoaminen avunantolausekkeeseen yhteisvastuulausekkeen sijaan) merkitsee? Entä mitä tilanne tarkoittaa operationaalisella tasolla, jonka suhteen NATO:n valmiudet jäsenmaiden resursseista koostuvan puolustus- ja iskukyvyn organisoimiseen kriisitilanteissa tunnustetaan yleisesti olevan rutkasti Euroopan unionin valmiuksia edellä? Voiko nimenomaan terrorismin ja väkivaltaisen ekstremismin vastaisiin operaatioihin tähtäävää avunpyyntöä toimintamalleineen yleistää kaikkiin mahdollisiin uhkaskenaarioihin – kuinka pitkälle meneviä yleistyksiä toisin sanoen Ranskan pyyntöön esitettävistä vastauksista ja ennakkopäätöksistä voidaan johtaa?

Yksi asia ainakin lienee selvä: kysymys EU:n puolustusulottuvuudesta sekä Suomen sitoutumisesta siihen nousee laajan keskustelun kohteeksi tulevan ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmisteluprosessin yhteydessä. Ei kysymys Euroopan unionin puolustusulottuvuuden merkityksestä tietysti täysin tyhjästä tullut. Siihen kohdistuneet viittaukset ovat pikemminkin tasaisesti lisääntyneet niin määrältään kuin painoltaan. Ranskan eurooppalaista ratkaisua painottava, ja täten NATO:n sisällä itsenäistä linjaa jälleen tapaileva suuntaus ei ole mikään yllätys, jos päätöstä tarkastelee jälkiviisaasti Ranskan pidempää strategisen kulttuurin historiaa vasten.

Edellisiä kysymyksiä vasten käy myös ilmeiseksi, kuinka merkityksellistä Suomen kannalta on seurata myös muissa pienissä- ja keskisuurissa EU-maissa aiheen ympäriltä virinnyttä keskustelua sekä näiden aikanaan Ranskalle antamia vastauksia. Näin ulkoministeriössä ja Suomen lähetystöissä tällä hetkellä jo tehtäneenkin. Tällä hetkellä suomalainen keskustelu kuitenkin vaikuttaa kääntyvän vahvasti kohti omaa napaa. Vastauksessa Ranskan avunpyyntöön – hieman karrikoiden ja käydyn keskustelun piirteitä yleistäen – vaikuttaa olevan ensisijaisesti kysymys siitä, mitä vastauksemme ja sen rajoitukset aiheuttavat itsellemme; ikään kuin koko Euroopan huomio olisi juuri Suomen valinnoissa. Presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan tiistaina muotoilema vastaus Ranskan auttamisesta ”kaikilla mahdollisilla tavoilla” ei riittänyt vakuuttamaan niitä, joiden silmissä ”uudella aikakaudella” osoitettava kansojen välinen solidaarisuus mitataan viime kädessä rajojen yli kiikutettavina ”rautalähetyksinä”.

***

EU:n turvatakuukysymykseen on näin ehditty muutamassa päivässä liittää melko monta konditionaalia. Näiden ”mutta” ja ”entä jos” -lauseiden hallinnastahan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on pitkälti kyse. Ranskalle annettavan avun muodosta (mukaan lukien kysymys sotilaallisen vastauksen tarkoituksenmukaisuudesta) käyty keskustelu on sen sijaan jäänyt vähemmälle huomiolle, hukkuen jonnekin spekulatiivisen taakanjakovajeen sekä juridisten umpisolmujen päivittelyn varjoon. Ehkä Ranskan konkreettinen pyyntö ja kahdenkeskiset neuvottelut palauttavat julkisen keskustelun myös näille, hieman konkreettisemmille urille.

Miten Suomi siis voisi  Ranskalle vastata ja mitä Ranska todennäköisesti kysyy Suomelta? Euroopan unionin jäsenvaltioiden vahvuudet sekä toisaalta Suomen tilanteen tuntien ei olisi suuri yllätys, jos Suomen ja Ranskan väliset neuvottelut painottuisivat siviiliviranomaisten tasolla tapahtuvan poliisiyhteistyön sekä tiedustelutietojen vahvistamisen kaltaisiin teemoihin. Myös panostukset tehokkamman sekä tätä kautta hätää kokevien pakolaisten kannalta oikeudenmukaisemmin toimivaan Euroopan unionin rajavalvontaan saattavat nousta esiin, kuten myös kysymys Suomen jo nyt Irakin pohjoisosissa kurdeille antaman koulutuksen edelleenkehittämisestä. Suomen huomio lainsäädäntöprosessin etenemisestä sekä tähän liittyvä tarve pitää yllä aktiivista keskusteluyhteyttä mahdollisen operaation kestäessä noussee myös esiin. Tähän liittyen on myös mainittava, että Ranskan puolustusministerin esille tuomiin ”middle-power overstretch” -ongelmiin sekä tätä kautta muodostettavaan kytkyyn Syyrian tilanteen ja Ranskan muiden kriisinhallintaoperaatioiden välillä kannattaa suhtautua jonkinlaisella varauksella. Tämä lähinnä edellä esitettyä ennakkotapauksen muodostumista silmällä pitäen, vaikka Le Drianin viesti luultavasti lähtikin lähinnä isoimpien EU-maiden suuntaan.

Mitä Suomeen itseensä tulee, kääntynee jo vireillä oleva puolustusvoimalain uudistusprosessi nyt käydyn keskustelun perusteella sellaisiin uomiin, että on vaikea nähdä mittavia esteitä sen läpimenolle eduskunnassa, kunhan esitys sinne saakka aikanaan pääsee. Poliitikkojen koventuvaa, lähes kypärälinjalle taittuvaa retoriikkaa kannattaa suodattaa myös tarkoituksenmukaisena herättelynä ja pyrkimyksenä lainsäädäntöprosessin nopeuttamiseen – tai siis tässä vaiheessa vielä sen valmisteluun.

Kärkevä, ja tässä muodossa mielestäni perusteeton, ajatus Suomen turvallisuuspolitiikan henkisestä vararikosta, liittyy myös Suomen NATO-keskusteluun sekä Suomen ja Ruotsin väliseen puolustusyhteistyöhön. NATO:n kohdalla ajatus saatta olla sen suuntainen, että jos Suomi nyt EU:n turvatakuukysymyksen muodostaman ”testin” kohdalla jarruttelee, tekee tämä hallaa myös Suomen NATO-jäsenyyden näkymille. Koska päätös uusista jäsenistä perustuu Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä muodolliselle konsensukselle – näin ajatus jatkunee – ei Suomen mallioppilasmaisesta solidaarisuudesta voimapoliittisine sitoumuksineen Ranskan pyynnön edessä olisi haittaakaan ollut. Näin siis jos halutaan väistämättä arvuutella Suomen kollektiiviselle puolustukselle yleisesti antaman arvon ja siihen liitetyn mielikuvapolitiikan merkitystä nykyisten NATO-jäsenten näkökulmasta.

Mitä taas suomalaisen keskustelun katveisiin tulee, on niistä tässä kohdin mainittava ennen kaikkea Syyrian rauhanneuvottelut sekä laajempi Lähi-idän poliittinen tilanne. Esimerkiksi Martti Ahtisaari nosti tuoreeltaan Syyrian rauhanneuvottelut ja niihin panostamisen terrorismin vastaisessa politiikassa Isisin vastaisten sotatoimien edelle. Myös alueen poliittis-taloudellista jälleenrakennusta korostavat näkökulmat sekä alueelle annettavan välittömän humanitaarisen avun vaatimukset ovat jääneet hieman vähemmälle huomiolle, joskin kyllä presidentti Niinistö tähänkin puoleen puuttui tiistaina TP-UTVA:n jälkeen antamassa vastauksessaan. Ja onhan Suomi kaiken tämän tohinan keskellä ilmoittanut lisäävänsä Syyria-apuaankin. Mutta laajempaa keskusteluilmapiiriä vasten näistä kestävän rauhan sekä terrorismin olosuhdetekijöiden kannalta keskeisistä seikoista ei ole ainakaan omaan tutkaani hirveän paljoa esimerkkejä kantautunut.

***

Vielä loppuun kolme keskeistä, joskaan ei välttämättä tilanteen syheröisyyttä tyhjentävää pointtia Euroopan, sen lähialueiden ja Suomen vinkkelistä:

1) Euroopan yhtenäisyys ja solidaarisuuden laajuus. Reaktiot Pariisin iskuihin niitä seuranneine turvatakuukeskusteluineen voivat muodostaa merkittävän jakolinjan Euroopan henkisen yhtenäisyyden ja solidaarisuuden näkokulmasta. Eurokriisin sekä pienemmissä määrin myös Ukrainan sodan hajaannuttavat voimat ovat jo tovin nakertaneet Euroopan yhtenäisyyttä. (Venäjän ja Ranskan – sekä laajemmin lännen – suhde terrorismin vastaisessa politiikassa on tietysti vielä jokseenkin liikkuva muuttuja tässä yhtälössä.) Näkemykseni mukaan solidaarisuus ei kuitenkaan voi rakentua pelkälle raudalle. On hyvä muistaa eurooppalaisen jälleenrakennusprojektin, integraatioaatteen sekä nobelillakin palkitun rauhanprojektin funktionalistisempi perinne. Terrorismin vastaisessa toiminnassa on keskeistä myös kysymys siitä, miten kansojen välille rakentuva solidaarisuus saadaan valumaan valtioiden sisälle. Talouskuripolitiikan tai ihmisten vaikutusmahdollisuuksia vähentävien poliittisten käytäntöjen vaikutukset sosiaalisen eriarvoistumisen ja osattomuuden tunteiden vahvistumiselle sekä yleiselle segregaatiolle tulee ottaa myös vakavana kysymyksenä EU:n sisällä. Kysymys on täten laajempi kuin vain Molenbeekin kaltaisten ”etäpesäkkeiden” kitkemisestä.

2) Euroopan integraation tulevaisuus. Jäsenmaiden päätösten kokonaisuutena muodostuva vastaus Pariisin iskuihin ja Ranskan pyyntöön on merkittävä ennakkotapaus. Euroopan integraation laajenemisen näkökulmasta tilanne on mielenkiintoinen. Mitä turvatakuulausekkeen aktivoiminen tarkoittaa Euroopan unionin laajenemispolitiikalle Ukrainan, Georgian, Turkin ja muiden vastaavien valtioiden näkökulmasta? Vaikka Euroopan unionin laajeneminen onkin viimeisten vuosien kriisien johdosta ollut tosiasiallisesti jäissä, lisännee turvatakuupolitiikan aktivoituminen varovaisuutta entisestään. Integraation yleinen henki kohdistuneekin nyt entisestään sen poliittisen luonteen syventämiseen ja nykyisten rakenteiden vahvistamiseen.

3) Vältetään lintukotoajattelun lisäksi kapeakatseista itseruoskintaa. Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola arvioi maanantaina tuoreeltaan viikonlopun iskujen vaikutuksia Suomelle: ”Pariisin tapahtumien jälkeen emme ole enää sivullisia.” Lintukotoajattelu ja eristäytymisstrategia ei todella ole jaettuihin eurooppalaisiin arvoihin sitoutuneen Suomen kannalta kestävä ratkaisu. Itse laajentaisin ajatusta myös niin, että herkistyisimme maailman menolle tavalla, joka ei automaattisesti saisi meitä peilaamaan jokaista mahdollista kansainvälispoliittista tapahtumaa puhtaasti omaan napaamme. Tämä ei tietenkään välttämättä tarkoita mitään maailmaa syleilevään idealismiin heittäytymistä tai kansallisten intressien huomioimatta jättämistä. Pikemminkin kyse on siitä, miten näitä intressejä toteutetaan pitkällä aikajänteellä. Pariisin iskuihin vastaaminen laaja-alaiselta ja harkitsevalta pohjalta, mutta kuitenkin kansainvälinen solidaarisuus vahvasti mielessä, on myös Suomen intressien mukaista. Sotilaalliseen vaikuttamiseen Suomen rajojen ulkopuolella tulee suhtautua vakavana kysymyksenä, joka heijastelee kansainvälisten suhteiden sääntöperäisen (sovinnaisen) järjestyksen perustavia lähtökohtia. Tällaisen tavoitteen omaksumisesta ei olisi mitään syytä potea omaan napaan katsettamme kohdistavaa alemmuuskompleksia.

 

Lehmänkauppa, ei kriisi

Hahmottoman sote-lehmänkaupan saavuttamisen vaivattomuuteen nähden mediassa vallalla oleva käsitys hallituskriisistä vaikuttaa ylimitoitetulta. Sote-soppaa on kriisin sijasta leimannut pääministerin johdolla veistelty, varsin tietoiselta vaikuttava draama, mikä kohdistaa huomion päätöksentekokykyyn, ei niinkään päätöksen sisältöön. 

Pääministerin ja koko nykyisen kolmen S:n hallituksen toiminnan punaisena lankana on ollut päätöksentekokyvyn korostaminen lähes hinnalla millä hyvänsä. Kontrasti edellisen hallituksen toimintakulttuurin ja nykyhallituksen välillä on haluttu tehdä selväksi. (Sama vaikuttaa leimaavan myös nykyisen hallituksen suhdetta esimerkiksi työmarkkinajärjestökenttään.) Edellisen hallituksen ylidelibaratiivinen habitus onkin nykyisen hallituksen, erityisesti Sipilän, merkityksellinen toinen, jonka kautta omaa maailmassa olemisen sosiaalista merkitystä peilataan.

Päätöksien aikaansaamisen pakottavuus on noussut muutamassa vuodessa Suomen sisäpolitiikan johtavaksi käytännön viisaudeksi. Syntyy kuva hallittavissa olevasta, joskaan ei hallitusta, yheiskunnallisesta toimintaympäristöstä, jonka edessä politiikka kamppailee entistä reaktiivisemmassa asemassa. Tällaista dramaattista (puolue)politiikan selviytymiskamppailua oirehtivat myös paatokselliset puheet ”Suomen pelastamisesta”. Myös huomiot päätösten vuosikymmenien aikajänteellä tulkittavista positiivisista vaikutuksista ilman, että jälkimmäisiä kyettäisiin konkretisoimaan abstrakteja periaatteita tarkemmin, oirehtivat siirtymää politiikan sisällöistä sen teon muotoihin. Ykistyiskohtainen tieto löytyy ”lausunnoista ja asiantuntijoilta”.

Samalla toimintaympäristöä luonnehditaan kompleksiseksi ja ennustamattomaksi. Päätöksien sisällön sijasta tärkeimmältä vaikuttaa, että niitä tehdään. Vuosikaupalla rakennetun rakenteellisen kriisitietoisuuden siivittämä päätöksenteon pakottavuus paljastaa myös varsin karkealla tavalla päätöksiin piirtyneet puolueideologiset prioriteetit. Sote-lehmänkaupan pääpiirteet, kuten media lainsäädäntöprosessin lähtökohdat nyt meille välittää, vaikuttavat tyhjentyvän kahteen viivan alle jäävään tavoitteeseen: maakuntavallan lisääminen ja palveluiden yksityistäminen. 

Ensimmäinen tavoite nousi varsin selvästi esiin Keskustan lähtökohdista, joissa Sote-kysymys sidottiin aluehallinnon järjestämiseen. Palveluiden yksityistäminen – kuluttajalähtöisen valinnanvapauden ja markkinaohjauksen mekanismien vaikutuksen lisäämisen kautta – puolestaan oli Kokoomuksen käteen jäävä jakojäännös, ehkä jopa punainen viiva, josta ei saatettu tinkiä. Lopputulemana syntyi maallikon silmiin melkoisena kummajaisena näyttävä ratkaisu, jossa yhdistyy kerroksellinen hallinto- ja byrokratiamalli sekä terveyden toteutumisen takaavan palvelurakenteen käsittäminen kulutuspäätöksinä ja markkinasignaalein ohjautuvina valintoina. 

Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen käytännössä, kansalaisten näkökulmasta, jäi ”hallituskriisiä” leimanneen dramaturgian jalkoihin. Perussuomalaisten tavoitteet jäivät draaman kaaren katveisiin: se on ja jatkaa hallituksessa. Se ei varmaan yllätä ketään, että media nielaisi draamantäyteisen syötin kokonaisena. Draaman tuntu – jota nyt jatketaan spekulaatiolla hallituskoplan välejä hiertävien säröjen luonteesta ja säröjen täyttöön tarvittavasta valumassasta – vahvistaa käsitystä päättäväisyydestä ja johtajakeskeisen hallinnan kaipuusta. Samalla hallituspuolueet – ja puolueinstituutiot laajemminkin- saattavat onnitella itseään kompleksisista voimista ja päätöksentekokulttuuriin pesiytyneestä inertiasta ottamastaan niskalenkistä. Puoluepolitiikan selviytymiskamppailu siis jatkuu – stay tuned!

P.S. Tämän kirjoittaja on täydellinen sote-amatööri

Paperitiikereitä, päättäväisyyskeijuja ja täyttyviä tyhjiöitä

“…unchecked aggression by one of the world’s foremost nuclear powers is so deadly serious.”

Venäjän sotilasoperaatio Syyriassa nostatti esiin tuttuja argumentteja Yhdysvaltain ja tämän liittolaisten heikkoudesta. Tilanne muistuttaa monelta osin Ukrainan kriisin alkuvaiheissa käytyä, paikoin jopa fatalistisia sävyjä saanutta keskustelua, jossa Ukrainan itsenäisyyden säilyttäminen ja ilmeiseltä vaikuttaneen maailmanpalon sammuttaminen nähtiin mahdolliseksi vain Ukrainalle suunnatun mittavan sotilaallisen tuen, jopa suoran vastaoperaation kautta. Ukrainan kohdalla lännen mittavaa sotilaallista operaatiota ei tullut, mutta ei tullut maailmanpaloakaan.

Ukrainan ympärille kuitenkin kehittyi varsin nopeasti jähmettynyt ja tietoisesti rajoitettuna säilynyt konflikti, jota keinojen osalta luonnehti vastapuolen lähtökohtaisista heikkouksista (esimerkiksi yhteiskunnallisen koheesion ja instituutioiden taso) ammentava pitkäkestoinen tukahduttamis- ja uuvutusstrategia. Ukrainan ja ukrainalaisten tulevaisuuden näkymiä sekä koettuja kärsimyksiä tämä huomio ei tietysti juurikaan huojenna, mutta lienee selvää, että sodan alkuvaiheiden hälyttävimmät tulkinnat tulevasta maailmanpalosta eivät osuneet oikeaan. (Tulkinta ei myöskään tarkoita sitä, että esimerkiksi kansallisen itsemääräämisoikeuden kaltaisten perustavien kansainvälisten normien tietoiseen loukkaamiseen tulisi suhtautua olankohautuksilla).

Ukrainan kohdalla tulkinnat Venäjän intentioista laimenivat ajan myötä kriisin alkuvaiheiden keskustelua hallinneista duginilaisista dystopioista kohti maltillisempia arvioita. Nyttemmin yleinen arvio lienee, että Venäjän pyrki(i) saavuttamaan pysyvän vaikutussuhteen Ukrainan sisäpolitiikkaan sekä vahvistaa asemiaan eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin revisioimiseksi (tai ainakin vuoden 1990 Pariisin asiakirjaan kirjatun hengen haastamiseksi ja uudelleentulkitsemiseksi). Ukrainan kohdalla selkeyttä läntisiin tulkintoihin haettiin analogioista, olivat ne sitten historiallisia (uusi kylmä sota; München 1938; ensimmäiseen maailmansotaan johtaneet tapahtumat; Hitler-kortit; Georgia 2008) tai poliittis-maantieteellisiä (Ahvenanmaa tai Gotlanti on seuraava Krim; Baltian venäjänkieliset vähemmistöt ovat seuraava Itä-Ukraina).

Venäjän muodostaman merkittävän, jopa eksistentiaalisen uhkan toistaminen on sittemmin vakiintunut osaksi läntistä keskustelua. Tällä tavalla Ukrainan sodan alkua leimannut alarmismi saa jatkoa hieman laveammin uhkakuvaston pysyvyyttä korostavissa tulkinnoissa, joita edellisissä linkeissä edustavat erityisesti läntisten sotilasjohtajien (kenties osittain virankin puolesta esitetyt) näkemykset. Vaatimukset lännen sotilaallisesta vastauksesta eivät myöskään hävinneet Ukrainan kriisin jatkuessa. Ajatuksena tässä suhteessa lienee ollut, että sotilaallinen vastaus olisi mahdollista nähdä jo varsin varhaisessa vaiheessa valitun pakotepolitiikan loogisena jatkumona, mikä edelleen vahvistaisi myös pakotelinjan pidäkevaikutusta.

Mitä sotilaallisen vastauksen vaatimukseen tulee, lienee edellä mainituista analogioista yleisimpiä ollut niin sanottu ”Chamberlain ja München 1938” -vertaus sekä tähän liittyvä ajatus myöntyväisyyspolitiikan automaattisesta turmiollisuudesta. München-analogia (ks. myös 1 ja 2) vaikuttaa muutoinkin ponnahtavan tasaisen varmasti esiin, kun yleisöä pyritään herättelemään sotilaalliseksi eskaloitumassa olevien poliittisten kriisien ja niihin vastaamattomuuden katastrofaalisilla seurauksilla. Kirjaimellisesti esitettynä analogia on kuitenkin kokenut melkoisen inflaation, minkä lisäksi sen varassa rakentuva populaari käsitys maailmanpolitiikan rautaisten lakien ymmärtämisen välttämättömyydestä on ollut lähellä johtaa potentiaalisesti vaarallisiin virhetulkintoihin.

On kuitenkin huomattava, että ”Münchenin haamun” vaikutus on kirjaimellisesti tehtyjä vertauksia laajempi (sama pätee myös München-analogian vastinpariin, suurvaltojen Vietnam/Afganistan -kompleksiin). Esimerkiksi Syyrian kriisin alkuvaiheissa toistuneet vaatimukset Yhdysvaltain ja lännen voimapoliittisesta määrätietoisuudesta (resolve) sekä tämän mukaisesta vastauksesta Venäjän provokaatioihin sisälsivät jälleen vähintään palan München-korttiinkin usein kirjoitetusta ajatuksesta, jonka mukaan nimenomaan epäröinti sekä eskalaatiovalmiuden osoittamisen puute johtaa vastapuolen aggression laajentamista ruokkivalle kaltevalle pinnalle. Tässä reseptissä kaikenlainen ”suhteellisen heikkouden” osoitus nähdään automaattisesti turmioon vievänä politiikkana samalla, kun vastapuolen machiavellistisen menestyksen mittareiksi vaikuttavat toisinaan riittävän pelkät intentiot (tai niiden tulkinnat).

Vihreää valoa Venäjälle?

”By not confronting Putin and Russia sufficiently over its illegal and unwarranted invasion and occupation of Ukraine, the U.S. and its western allies effectively gave Putin a green light to project force in other key geostrategic hot spots.”

Siviilien näkökulmasta vaillinaisetkin tietoisesti rajoitetutkin sotilaalliset toimet toki ovat ongelmallisia, Syyrian kohdalla suorastaan katastrofaalisia. Siviilien suojelu ei kuitenkaan aina välity päällimmäisenä huolena sotilaallista määrätietoisuutta ja vastausta vaativissa puheenvuoroissa, joissa huomio kääntyy helposti pois sodan uhreista, tässä tapauksessa Syyriasta itsestään. Syyrian arvo tulee tällöin ymmärretyksi suurvaltapoliittisen kamppailun alustana tai vaikkapa testiksi Yhdysvaltain globaalin johtajuuden menetyksestä, ei niinkään syyrialaisten tulevaisuuden näkökulmasta. Venäjän toimet luonnollisesti vain pahentavat tilannetta Syyriassa, mutta on myös olemassa mahdollisuus, että tulkinta ”Syyrian pelin” suurvaltapoliittisista panoksista tekee myös läntisten valtojen suhtautumisesta entisestä kyynisemmän. Tällaisen kyynisyyden kierteen vahvistuessa Syyria tulee helposti rinnastetuksi 1980-luvun Afganistaniin (sekä tätä kautta sijaissodan kuluttavaan vaikutukseen Neuvostoliiton romahduksen yhtenä tekijänä). Ajatus ei tarjoa kovinkaan lohdullista tulevaisuuskuvastoa syyrialaisille itselleen.

Ongelmia seuraa kuitenkin jo ennen normatiivista harkintaa, argumentin tasolla. Kovapintaisen vastauksen puolestapuhujat olettavat, että toimimattomuus (jopa suoranainen strategian puute) tarjoaa vihreän valon Venäjän revisionismille. Näin itse asiassa argumentoitiin jo Ukrainan kohdalla, ja tältä pohjalta onkin helppoa esittää linkki Ukrainan ja Syyrian välillä: mitä jos Yhdysvallat olisivat liittolaisineen tuhonneet Assadin kemialliset aseet muutama vuosi takaperin ilmaiskuin ja saaneet (kuin ihmeen kaupalla) tämän lisäksi Syyriassa käyntiin orastavan demokratisoitumisprosessin, joka syrjäyttäisi Assadin hallinnon – olisiko tämä ”päättäväisyys” saanut Venäjän perääntymään tai rajoittamaan vaikutuspolitiikkaansa? Ei välttämättä, ainakin jos uskoo argumenttia, jonka mukaan Libyan menettäminen oli keskeisessä roolissa Venäjän Lähi-idän politiikan koventumisen taustalla. Lisäksi on hyvä syy uskoa, että myös Assadin hallinnon menettäminen ilman roolia siihen johtaneessa prosessissa olisi vain lisännyt Venäjän riskinottokykyä (Syyria oli ja on Venäjälle Libyan jälkeen entistä tärkeämpi linkki alueen politiikkaan), kuten esimerkiksi prospektiteoriaa seuraamalla voitaisiin odottaa tapahtuvan. Tämän ajatuksen tulisi itse asiassa esiintyä erityisesti sellaisten tulkintojen yhteydessä, joissa vedotaan monenmoisiin psykologistisiin argumentteihin aina Putinin irrationaalisuudesta ja psykohistoriasta isovenäläisen mystiikan ja arvontunnon vaikutuksiin.

Toisekseen, kun palataan Ukrainan kriisin laajempiin seurauksiin, Venäjän aggressioon kyllä vastattiin lännen toimesta, vaikka ei (ainakaan kovin näkyvällä) sotilaallisella tasolla. Ilmeisesti vastauksen symmetrian puute vain ei tyydyttänyt kovapintaisemman päättäväisyyden perään haikailevia. Tosiasiallisista vastauksista selvimpiä olivat talouspakotteet, jotka tiukkenivat venäläisellä kalustolla alasammutun malesialaisen matkustajakoneen tragedian jälkeen. Näiden tehosta Venäjän talouteen taitaa ainakin läntisessä keskustelussa vallita lähestulkoon konsensus. Myös NATO:n sisäiset toimenpiteet sen kollektiivisen puolustuskyvyn kehittämiseksi (mukaan lukien doktriinin päivittäminen), kiertävien joukkojen siirtäminen Puolaan ja Baltian maihin, materiaalin ennakkosijoituspäätökset sekä Suomen ja Ruotsin välisen turvallisuusyhteistyön vahvistuminen ja yleinen lähentyminen NATO:n kanssa voidaan ainakin osittain pitää vastauksina Venäjän toimiin. Näistä Suomen ja Ruotsin välinen käytäntölähtöinen puolustusyhteistyön suhde on tiivistynyt edelleen aina viime päiviä möyten merivoimien yhteisosaston kehittämistä koskevan ilmoituksen sekä NATO-selvityksen koordinaatiota koskevien ajatusten muodossa.

Käytäntöperustaiset askeleet eivät kuitenkaan vaikuta riittävän voimapolitiikan sekä suurvaltojen (tai sellaiseksi pyrkivien) automaattisen offensiivisuuden analyysinsa kiintopisteiksi ottaville. Ukrainan kriisin alkuvaiheissa, Krimin anneksoinnin jälkeen, alarmistisimmat äänensävyt esimerkiksi uskoivat, että jos Venäjän Krimillä ja Itä-Ukrainassa järjestämiin provokaatioihin ei vastata symmetrisesti nimenomaan sotilaallisella tasolla, viiltää Venäjä maayhteyden, ei vain Krimille, vaan mahdollisesti myös Ukrainan ja Moldovan rajalla sijaitsevaan Transnistriaan saakka. Tästä seuraisi edelleen vyöryminen kohti Yhdysvaltain läntisiä liittolaisia, joiden turvana oleva Yhdysvaltain pelote haurastuisi yhtä tahtia sotilaallisen vastauksen viipymisen kanssa. Myöhemmin vastaavaa argumenttia käytettiin ainakin Mariupolin satamakaupungin kohdalla, jonka katsottiin olevan vain välipala, kun Putin pyrkii lännen päättämättömyyden suojissa ”saartamaan” Ukrainan Mustaltamereltä, kenties jopa luomaan maasillan Krimille.

Tosiasiat puhuvat myös sen puolesta, että Venäjä on osoittanut osittaista pidättäytymistä Krimin ”opportunistisen hetken” ja menestyksen jälkeen. Jopa paljon puhutun ”hybridivaikuttamisen” – oli kyse sitten Venäjään vahvasti yhdistetyistä kyberiskuista tai esimerkiksi energiapoliittisen vaikuttamisen käytöstä – voidaan katsoa olleen varsin rajoitettua suhteessa siihen hätäännykseen, jonka lävitse Venäjän revisionismia ja sen häikäilemättömyyttä Ukrainan kriisin alkuvaiheissa tavattiin monelta taholta lukea. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että Venäjän pintapuolisella sapelinkalistelulla ja esimerkiksi ydinaseilla uhkaamiseen tulisi suhtautua flegmaattisesti. Yhtä lailla tulisi kuitenkin välttää ylitulkintoja ja retoriikkaa, jolla paikataan omien politiikkasuositusten seurausten arvioinnin puutteesta syntyviä aukkoja.

Resolve fairy

Vaikka Venäjän toimet Ukrainan sodan ympärillä ovat olleet alueellisesti epätasapainottavia (myös vaarallisia ja uhkailuun perustuneita), ja esimerkiksi Viron suuntaan suoran provokatiivisia, ei sotilaallisen opportunismin kierrettä käynnistävää dominopalikkaefektiä koettukaan. Analyysi siitä, miksei näin tapahtunut, vaikka Venäjän toimiin ei vastattu symmetrisesti nimenomaan sotilaallisella tasolla, lienee nyt erityisen arvokas. Jos syy oli lännen toiminnasta, kumoaa tämä teesin lännen ”päättäväisyyden” heikkoudesta sekä sotilaallisen vastauksen välttämättömyydestä. Kenties voimme olettaa, että lännen hapuilevaksi toisinaan leimattu yhteisrintama talouspakotteineen ja yleisine sotilaspoliittisine herkistymisineen on sittenkin varsin onnistunut reaktio? Jos syy puolestaan löytyy Venäjän vapaaehtoisesta pidättäytymisessä sekä tietoisesta keinojen rajoittamisesta (vaikka sitten väliaikaisesti), haastaa tämä yhtä lailla teesin tinkimättömän sotilaallisen vastauksen automaattisesta hyveellisyydestä.

Joka tapauksessa huomio on nyt (tai oikeastaan jo jonkin aikaa) siirtynyt Ukrainasta ja Itämeren lähialueskenaarioista kohti Syyriaa (ja samalla Suomessa oireellisesti informaatiotilan ”eheyttä” peräävään, hieman ahdashenkiseltä vaikuttavaan keskusteluun). Vaikuttaakin siltä, että juuri kapeasta voimapoliittisesta ja sotilaallisesta katsannosta ammentavat näkökulmat luovuttavat aloitteellisuuden Venäjälle: kun tilannetta väistämättä halutaan tarkastella laajempana, idän ja lännen välisenä strategisena nollasummapelinä, näyttäytyy jokainen liike, käänne ja intention osoitus jo potentiaalisena menetyksenä. Tämä puolestaan luo henkiset, omaehtoisesti rakennetut kahleet käsityksellemme toiminnanvapaudestamme, mahdollisuuksistamme sekä näin pienvaltion näkökulmasta käytettävissämme olevan ulkopoliittisen työkalupakin sisällöstä.

Edellä kuvailtu ”resolve fairy” -argumentti (ratkaisu uskottavaan pelotteeseen perustuu vastapuolen vakuuttamiseen siitä, että kaikkiin mahdollisiin kriiseihin vastataan tinkimättömästi sotilaallisin keinoin) on ainakin osittain loogisesti epäjohdonmukainen. Ensinnäkin sotilaallista toimeliaisuutta peräänkuuluttavista puheenvuoroista puuttuu monesti yksityiskohtainen harkinta mahdollisista sotilaallisen vastauksen keinoista ja näiden seurauksista. Kuten Jeremy Shapiro toteaa:

”This is not a pissing contest. Boldness rarely has benefits in international relations, particularly for status quo states like the United States. Caution is a good thing, and boldness is rarely rewarded.”

On tietysti selvä, ettei ajankohtaiskommentaareilta voida vaatia puolustuspolitiikkaa näpeissään pitävien sotilaiden ja poliitikkojen omaamaa tilannetietoutta. On kuitenkin aivan toinen asia esittää voimapolitiikan rautaisiin lakeihin perustuvia maksiimeja vakioresepteinä ilman harkintaa mahdollisen voimankäytön laajakantoisemmista seurauksista, vastapuolen käytössä olevien resurssien todellisesta tasosta, aikaisemmista opetuksista sekä yleisestä tilannesidonnaisesta harkinnasta, jota sumentaa Venäjän politiikan onnistumisen arvioinnin ja sen tekoja ilmentävien intentioiden lavean kuvailun sulautuminen.

Konkreettisiakin ehdotuksia sotilaallisen päättäväisyyden osoittamiseksi on toki esitetty. Monesti nämä ”päättäväisyyskeijun” reseptit vaikuttavat kuitenkin argumenttien eetokseen nähden varsin teknisiltä: lisätään sotilaallista konsultointia ja materiaaliapua lännen kumppaneille; toteutetaan sotaharjoituksien sarjoja kriisialuetta vasten olevilla sivustoilla; kehitetään strategisia konsepteja, liittosuhteen taakanjakoa sekä läntisen yhteisön välisiä sotilasteollisia linkkejä; otetaan informaatiotila haltuun vastapropagandan voimin; vaaditaan sotilasbudjettien korottamista ja niin edelleen. En väitä, ettei jotkin näistä keinoista olisi perusteltuja ja taiten toteutettuna myös tasapainottavia ja turvallisuustilannetta vakauttavia. Tärkeä huomio sisältyy kuitenkin siihen, että mainitut keinot ovat varsin selvästi ”varovaisuusharkinnan” ohjaamia, ei impulsiivisuuden osoittamiseen perustuvia osoituksia välittömästä vankkumattomuudesta. Vallitsevaan alarmismiin nähden ne toisin sanoen vaikuttavat varsin perinteiseltä liittosuhteen koheesion ylläpitoon tähtäävän toiminnan jatkeilta.

Edellinen saattaakin hyvin olla se taso, joka on täysin riittävä nykytilanteen epäsymmetrian huomioiden, kuten Mark Galeotti myös vihjaa artikkelissaan “Why Russia is not an existential threat for the west”:

“Moscow is hardly unaware of the massive Western preponderance of forces, and so it uses its military largely as a political and propaganda instrument. As I explore elsewhere, the real dangerous are to be found in its ability to disrupt, distract, and divide the West and also undermine the international system.

Paperitiikerin paradoksi

Esitettyjen keinojen ja tilannekuvan epäsymmetria liittyy läheisesti toiseen sotilaallisen vastauksen välttämättömyyttä esittävän argumentin epäjohdonmukaisuuteen, jota voidaan kutsua Jack Snyderia seuraten ”paperitiikerimyytiksi” (ajatuksen nappasin Daniel Nexonin blogikirjoituksesta). Vastapuoli toisin sanoen koetaan samalla sekä heikoksi että vahvaksi: se kyllä tottelee helposti ”päättäväisellä sotilaallisella vastauksella” verestettyä pelotesignaalia, mutta samalla käsitämme vastapuolen olemukseen pesiytyneen sisäsyntyisen pahuuden (irrationaalisuuden, mutta kuitenkin loogisesti tiettyä ohjelmaa toteuttavan?) tuottavan eräänlaista automaattista aggressiivisuutta. Jos vastapuoli kuitenkin on sisäsyntyisesti aggressiivinen, miksi se kuuntelisi päättäväisyyskeijua? Samalla kuitenkin oletetaan, että vihollinen on padottavissa varsin perinteisin ja suoraviivaisin keinoin, toisin sanoen osoittamalla ”sotilaallista päättäväisyyttä”. Onko vastapuoli (tässä tapauksessa Venäjä) siis voimakas ja revisionistinen vai heikko ja opportunistinen? Molemmat vaihtoehdot mahtuvat turhankin näppärästi saman argumenttirakenteen sisälle.

Kolmas epäloogisuus koskee analogiaa (usein ei-julkilausuttua sellaista) Syyrian ja Ukrainan ”vihreiden valojen” välillä. Ukrainan kohdalla läntistä päättäväisyyttä vaadittiin muun muassa suoran sotilaallisen vastauksen, kriisin edetessä vähintään Ukrainalle annettavan sotilaallisen tuen muodossa (mitä jossain määrin lopulta myös annettiin). Ajatuksena ilmeisesti oli, että näin Venäjä saadaan perääntymään ja tämän opportunismi paljastettua. Ajatuksen kontrafaktuaali versio Syyrian kriisin kohdalla kulkee siten, että jo sotilaallinen tuki Ukrainalle olisi estänyt Venäjän intervention Syyriaan. Miksei Yhdysvaltain sotilaallinen tuki ja vaikutus Syyriassa sitten estänyt Venäjää viimeisimmän intervention kohdalla? Entä miksei Yhdysvaltain sotilaallinen apu Georgialle estänyt tämän ja Venäjän välistä sotaa vuonna 2008?

Suomalaisessa keskustelussa yleinen vastausmalli edellisiin kysymyksiin on korostanut, että ainoastaan täysjäsenyys Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä ja sen kollektiivisen turvatakuujärjestelyn piirissä takaa uskottavan pelotteen Venäjää vastaan. Ukrainan ja Georgian kaltaiset valtiot erotetaan NATO:n täysjäsenyyden omaavista valtioista, aivan kuten Suomi ja Ruotsikin. Syntyy kuva maailmasta, joka koostuu kahdenlaisista valtioista niiden puolustuspoliittisten institutionaalisten kytkösten perusteella. Tämä on melko karkea luenta valtioiden sisäisistä piirteistä ja sen pohjalta tehty jaottelu, jopa kovapintaisen ja huomattavasti yksinkertaistavan rakenteellisen realismin vinkkelistä. Lisäksi, edellisen huomion NATO/ei-NATO jaosta muistaen, Ukrainan kohdalla käytettiin yllättävän paljon argumentteja kaltevista pinnoista, jotka vaikuttaisivat jo Ukrainan koskemattomuuden loukkausten kautta välittömästi esimerkiksi Yhdysvaltain Euroopan liittolaisille takaaman pelotteen uskottavuuteen.

Tyhjiöiden imua

Suomen tapauksessa argumentti NATO:n ulkopuolista tilaa riivaavasta eksistentialistisesta turvattomuudesta perustuu ajatukseen sotilaallisista tyhjiöistä ja niiden väistämättä tuottamasta ärsykkeestä suurvaltalogiikan ajattomassa maailmassa. Tällainen perusasetelma johtaa suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun helposti asetelmaan, jossa sitä kammetaan vain hypoteettista NATO-jäsenyyttä ja sen tuottamia vaikutuksia vasten. Maailmasta kehittyy mustavalkoisten perusratkaisujen määräämä tila, jossa herkkyys toiminnanvapauteen ja käytännön yhteyksiin kärsii, aivan kuten puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg vaikuttaisi omalla elegantilla tavallaan myös viittaavaan hiljan Suomen NATO-edustustossa tehdyn haastattelunsa loppupuolella (käytäntöyhteyksistä löytyvistä langanpätkistä myös se tie jäsenyyteen aukeaa, ei mustavalkoisen ja ideologissävytteisen suostuttelun kautta).

Ajatukset sotilaallisista tyhjiöistä perustuvat näkemykseen kansainvälistä systeemiä liikuttavasta yksinkertaisesta mekaniikasta. Venäjän, aivan kuten minkä tahansa suurvalta-aspiraatiota omaavaksi oletetun valtion, tulkitaan katsannossa ennemmin tai myöhemmin hyödyntävän (ellei suorastaan täyttävän) vallan tasapaino-opin (karkeita) perusteita seuraten vasten minkä tahansa sen ulottuvilla olevan ”sotilaallisen tyhjiön”. Kansainvälinen politiikka näyttäytyy näin edelleen vahvasti territoriaaliselta, eikä ajatus tilallisista ”tyhjiöstä” oikein kohtaa geoekonomiasta nousevaa päivitetympää luentaa, jossa painotetaan kriittiseen infrastruktuuriin ja valtioalustan toimintakykyyn vaikuttamisen estämistä hankaloittamista sekä globaaleilla yhteisalueilla toteutuvien talousvirtojen hallinnan ja näiden muodostamien kytkentöjen vapauksien kaltaisia kysymyksiä.

Voimakasta ja välitöntä sotilaallista vastausta vaativien äänenpainojen taustalla vaikuttaisi siis toimivan eräänlainen maailmankuvallinen uskomusjärjestelmä, jossa suurvaltojen intentiot johdetaan automaattisesti siitä, mitä niiden on mahdollista tehdä, ei siitä, mitä ne missäkin poliittisessa kontekstissa aikaisempia tekojaan vasten todennäköisesti tekisivät. Informaatiotilassa, johon Suomessa on viime aikoina kohdistettu paljon huomiota, taistelu hyvän ja pahan sekä totuuden ja valheen rintamalinjalla kääntää ajatuksen sotilaallisesta tyhjiöstä erityiseksi ”harmaaksi alueeksi”, joka ikään kuin olisi muita tiloja otollisempi erilaisten väripalettien sekoittavalle käytölle.

Sotilaallisten tyhjiöiden ja informaatiopsykologisten harmaiden alueiden imuun Suomen kontekstissa palaan kuitenkin joskus myöhemmin. Tämän tekstin tarkoitus oli lähinnä problematisoida (joskaan ei pysyvästi kumota) ajatusta sotilaallisen päättäväisyyden lähes selkärankareaktiona esitettävästä automaattisesta hyveellisyydestä konfliktien eskalaatiokontrollin välineenä. Argumentin problematisointi ei poista sitä tosiasiaa, että Venäjän toimet esimerkiksi Syyriassa vain vaikeuttanevat poliittisen ratkaisun aikaansaamista pitkällä aikavälillä ja kurjistavat tavallisten syyrialaisten elämä. Vaikka lännen sotilaallisen tinkimättömyyden osoitus ei toisikaan kestävää ratkaisua tilanteeseen, ei tekemättömyys ja silleen jättäminenkään tarjoa poliittisesti kestävää tietä.

Pienen valtion näkökulmasta poliittisten ratkaisujen ensisijaisuuden korostamisella sekä kansainvälisen järjestyksen sovinnaissääntöjen – erityisesti kun kyse on voimankäytön säännöstöistä – pedanttisella tulkinnalla on lähes itseisarvoinen asema. Lisäksi on huomattava tavallisten ihmisten elämän realiteetit. Esimerkiksi pyrkimys Venäjän tietoiseen ajamiseen kohti ”uutta 1980-luvun Afganistania” toteutuisi ennen kaikkea syyrialaisten itsensä kustannuksella. Välimaaston ratkaisun – kuten minkä tahansa ratkaisun sanan varsinaisessa merkityksessä – tulee lähteä liikkeelle pyrkimyksestä rakentaa poliittista tahtoa, tarvittaessa painettakin, kyseisen alueen valtioiden sekä näiden muodostamien valtaklikkien välille. Sitä ennen meidän on kuitenkin keskityttävä Lähi-idän alueellisen kriisin oireiden hoitoon, mikä tarkoittaa muun muassa alueelle suunnattavan humanitaarisen avun lisäämistä sekä pakolaisten kärsimysten auttamista niin paikan päällä kuin täällä Euroopassakin. Tällä välin voimme pohdiskella seuraavia Mark Galeottin sanoja Venäjän agressioon suhtautumisesta:

”Finally, such [alarmist] rhetoric plays to Putin’s narrative. It helps support his notion that a hostile West is treating Russia like an enemy. On the day Dempsey was confirmed in his new position, I watched Vremya TV news lead with a package of stern, uniformed American generals talking about the Russian “threat” interspersed with footage of US soldiers in Europe, tanks rumbling and guns blazing. It also actually vests Moscow with much more power and weight than it deserves. To a considerable extent, Putin’s foreign policy is one of bluff and bluster, and the more American generals puff up the Russian bear, the better Putin’s hand at this game of geopolitical poker.

Arguably, treating Russia as some kind of wayward but darkly amusing comic operetta wannabe power – hard as that might be so long as Moscow’s men and munitions are causing mayhem in Ukraine – might actually be a much more appropriate response, and give the Kremlin rather more sleepless nights.”

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Political Violence @ a Glance

Expert Analysis on Violence and Its Alternatives

Progressive Geographies

Thinking about place and power

Critical Securities

International politics & security through a critical lens

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

thoughts for the post-2008 world

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist