Tasapainopolitiikan maailmaan

11/05/2022. Helsinki, Finland. Prime Minister Boris Johnson meets Sauli Niinisto, President of Finland for a bilateral meeting at the Presidential Palace in Helsinki during a tour of the Nordic region.
11/05/2022. Helsinki, Finland. Prime Minister Boris Johnson meets Sauli Niinisto, President of Finland for a bilateral meeting at the Presidential Palace in Helsinki during a tour of the Nordic region. Picture by Andrew Parsons / No 10 Downing Street. https://www.flickr.com/photos/number10gov/52066597671/.

Päivämäärät 11.5.2022 ja 12.5.2022 jäävät painavilla kirjaimilla Suomen ulkopolitiikan omintakeiseen historiaan. Keskiviikkona 11.5.2022 Suomi solmi sotilaallista liittosuhdetta muistuttavan järjestelyn Iso-Britannian kanssa. 12.5.2022 Suomen ulkopoliittinen johto – presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin – ilmoittivat kannattavansa Suomen Nato-jäsenyyden hakemista ensi tilassa.

Keskiviikkona järjestettiin myös historiallinen lehdistötilaisuus Britannian pääministeri Boris Johnsonin vierailun yhteydessä. Lehdistötilaisuudessa presidentti Niinistö totesi brittimedian edustajalle, että Venäjä on aiheuttanut tilanteen, missä Suomi tulee hakemaan jäsenyyttä Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä. Jos Venäjän reaktio Suomen valintaan on edelleen tilannetta provosoiva, totesi Niinistö edelleen ilmoittavansa venäläisille, että katsokaa peiliin, te aiheutitte tämän (”Look in the mirror. You have caused this.”).

Lausuma hakee vertaistaan Suomen ulkopolitiikan ja idänsuhteiden historiassa. Liekö näin suoraa vallassa olevan kärkipolitiikon puhetta Venäjän suuntaan kuultu sitten itsenäistymisen alkuhuuman, vai pitääkö historiassa palata suorastaan autonomian ja kansallisen heräämisen aikoihin? Jyri Häkämiehen kuuluisa 3xVenäjä -puhe sekin noudatteli vielä pitkälti Suomen ulkopoliittista toimintaympäristöä hahmottavaa kuvailevaa puheperinnettä.

Ilmassa on katharsiksen tuntua. Muutokset taustalta avautuu kuitenkin uusi, entistä raadollisempi todellisuus. Suomi on siirtymässä vakauspoliittisen herkistelyn ajasta patoavan tasapainopolitiikan maailmaan. Kylmän sodan jälkeisen ajan post-neutraliteetin ja laajennetun turvallisuuskäsityksen versomisen aikakauden vuosiluvut voitaneen nyt kirjoittaa kansiin: 1991–2022.

Pitkäjänteisestä läntisestä verkottumisesta huolimatta kyse on aidosta paradigman muutoksesta, mikä ylettyy myös julkisuusdiplomatian ja kansalaisymmärryksen tasolle, niiden eräänlaiseen resetointiin. Siinä missä läntinen puolustuspoliittinen verkottuminen on viimeisen 10–15 vuoden kuluessa syventynyt pitkälti arkipäiväisten käytäntöjen sekä paljon ruohonjuuritason sitoutumista vaatineen viranomaisyhteistyön tasolla, vaatii edestä avautuva tasapainopolitiikan maailma kokonaisvaltaisempaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan repertuaarien muutosta.

Yhdysvaltojen eteentyönnetyn ydinasepelotteen varaan rakentuvan puolustusliiton taakanjakopolitiikkaan heittäytyminen vaatii poliittisella tasolla paljon enemmän kuin operatiivisen tason ”töpselin laittamista kiinni seinään”. Turvallisuuden maksimoiminen ei ole tapahtuma, yhdestä eksistentiaalisesta loikasta syntyvä lopputila, vaan jatkuvasti ulko- ja turvallisuuspolitiikan arjessa seurattava, rakennettava ja neuvoteltava (fluidi) tila.

Kaikki palaa joulukuuhun 2021

Mutta palataan vielä historialliseen peilivastaukseen. On tärkeä pistää muistiin sen välitön konteksti. Sen muodosti brittitoimittaja, joka kysyi Niinistöltä, että eikö presidentti ole huolissaan siitä, että Venäjä saattaisi hyvin kokea Suomen Nato-jäsenyyshakemuksen itseään kohtaan suunnattuna provokaationa. Niinistö ei vastannut tähän johdattelevaan kysymykseen suoraan, vaan käänsi katseen taaksepäin joulukuuhun 2021.

Niinistö totesi, että Venäjän tällöin esittämä vaatimus kirjallisesti sovituista sitoumuksista, jossa päätettäisiin, ettei Natoon saisi enää liittyä uusia jäsenmaita, näyttäytyi tosiasiallisesti Suomen täysivaltaisuuden kyseenalaistamisena (samalla Venäjä pyrki vaatimuksellaan taannehtivasti historialliseen revisionismiin Naton itälaajentumisen taustoista). Tätä Venäjän vaatimus myös Etyj-periaatteita vasten olisi tarkoittanut. Venäjä siis kyseenalaisti sen, että Suomen turvallisuuspoliittiset perusratkaisut, joita Venäjä oli siihen asti pitänyt Pohjolan aluetta vakauttavina, olisivat enää Suomen oman päätäntävallan alaisia.

Joulukuun 2021 vaatimukset saivat Niinistön mukaan suomalaiset ajattelemaan tilannetta, jota Venäjän 24. helmikuuta Ukrainaa vastaan aloittama sota muutti edelleen. Venäjä oli hyökännyt Etyj-periaatteet allekirjoittaneeseen sotilaallisesti liittoutumattomaan naapurimaahansa, mikä eräällä tavalla vahvisti käsityksen siitä, että edes pelkkä kirjallinen sitoumus liittoutumattomuuden pysyvyydestä ei riittäisi, jos Venäjä oman päätäntävallan piirissään päättelisi, että kyseinen valtio muodostaisi liittoutumattomanakin tälle uhkan.

Joulukuuhun 2021 ja Venäjän revisionistiseen suunnanmuutokseen palautuva päättelyketju eteni sitten peilikommenttiin. Sen ilmeinen tarkoitus oli kääntää brittitoimittajan provosoitumisia hahmottavan kysymyksen suunta: Venäjä on se valtio, joka saa ottaa vastuun tilanteen provosoimisesta; päätös oman toiminnanvapauden säilyttämisestä pysyi kuitenkin edelleen Suomella, joskin se vaati valtiojohdon käytännön päättelyssä liittoutumisen tietä. Siihen liittyvästä tahdonilmaisusta presidentti Niinistö ja pääministeri Marin ilmoittaisivat seuraavana päivänä, torstaina 12.5.2022.

Keskiviikon tilaisuudessa Suomi ja Iso-Britannia julkistivat turvallisuuspoliittisen yhteistyösopimuksen, joka lähenee piirteiltään liittolaissuhteen tunnusmerkkejä. Liittosopimuksen sisältö koostui kahdesta korista tai komponentista: 1) Käytännönläheisestä turvallisuuspoliittisesta yhteistyöstä ja sen edelleen tiivistämisestä uudella minilateraalilla ja kahdenkeskisellä tasolla (tiedusteluyhteistyö, materiaalihankintojen koordinointi, harjoittelutoiminta jne.); 2) vastavuoroisesta jaettuihin intresseihin sekä toisaalta solidaarisuuteen perustuvasta avunantositoumuksesta, joka voivat sisältää myös suoraa sotilaallista tukea, jos hyökkäyksen kohteeksi joutunut valtio sitä pyytää.

Sopimuksen allekirjoittamista seuranneessa lehdistötilaisuudessa Niinistö ja Johnson vakuuttelivat useaan otteeseen intressiensä ja velvollisuuksiensa vastavuoroisesta luonteesta. Tässä yhteydessä, juuri ennen historiallista peilikommenttiaan, Niinistö totesi myös, että Suomen tulevat turvallisuuspoliittiset ratkaisut ovat puhtaasti defensiivisiä, ei muiden turvallisuutta heikentämään pyrkiviä, vaan Suomen oman turvallisuuden maksimointiin pyrkiviä. Etyj:n turvallisuuden jakamattomuuden periaate tuli siis vielä toistetuksi ääneen.

Signaalina ajatus on selkeä, mutta teoreettisesti ajatellen siihen sisältyy haasteita, joiden hallitsemisesta tulee Suomen ulkopolitiikan historian näkökulmasta täysin uudenlainen työmaa. Defensiivinen signalointi nimittäin muuttuu selvästi haastavammaksi tasapainopolitiikan maailmassa. Käytännössä kyse on siitä, että Venäjä ja Suomi/Ruotsi löytävät jonkinlaiset käytännöllisellä tasolla hyväksytyt alueellisen balanssin käytännöt Venäjän kanssa, jotta vastavuoroiset oman turvallisuuden maksimoimiseen pyrkivät liikkeet eivät johda hallitsemattoman turvallisuusparadoksin muodostumiseen. Tämän osalta on vielä paljon avoimia kysymyksiä siitä, minkälaiseksi Suomen Nato- ja länsipolitiikka käytännössä muodostuisi, jos jäsenyys toteutuu.

Natoon ensi tilassa

Niinistö ja Marin julkaisivat yhteisen Nato-kantansa klo 10:00 aamulla. Ilmoitus tapahtui kuivakkaasti Tasavallan presidentin kanslian verkkosivuille ladatulla tiedotteella:

”Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen turvallisuutta. Naton jäsenenä Suomi vahvistaisi koko puolustusliittoa. Suomen on ensi tilassa haettava Naton jäseneksi. Toivomme, että tämän ratkaisun tekemisen vielä edellyttämät kansalliset askeleet otetaan lähipäivinä ripeästi.”

On merkillepantavaa, että Iso-Britannian kanssa julistettu avunanto- ja turvallisuussopimus ajoitettiin juuri edelliselle päivälle. Tähän kaiketi Niinistön Joe Bidenin luona Washingtonissa maaliskuun alussa käynnistämä ”prosessi” liittyi: kyse ei ole vain Nato-jäsenyydestä ”eksistentiaalisena loikkana”, vaan siitä miten tämä jäsenyys pohjustetaan tavalla, joka maksimoi Suomen turvallisuuden. Prosessi on tarkoittanut lukuisia diplomaattitason ja valtiojohdon tason keskusteluja, joilla on toisaalta puhdistettu väylää, vakuutettu aikeiden pyyteettömyydestä sekä toisaalta syvennetty edelleen jo olemassa olevia yhteistyömuotoja. Myös Putinille on soitettu, vaikkakin kuulemma vain Ukrainan asialla.

Samaan aikaan on annettu tilaa ja aikaa kotimaisen turvallisuuspoliittisen debatin uusille aaltopituuksille. Kansanedustajille, puolueille sekä viime kädessä myös kansalaisille on annettu mahdollisuus muodostaa kantansa sekä saada soveltuvin osin tietoa. Minkäänlaisia merkkejä kekkosmaisen puhekurin ylläpitämisestä tai tarkoituksenmukaisesta uhkakuvilla kaitsemisesta ei kaiketi ole ilmennyt. Uhkakuvapuhe on pikemminkin kohdistunut siihen, mitkä Venäjän reaktiot Suomen Nato-jäsenyysprosessin aikana voisivat äärimmillään olla.

Joka tapauksessa Johnsonin vierailun viesti oli selvä: Suomen jäsenyysprosessi Natoon on turvattu yhden puolustusliiton keskeisimmän vallan puolesta. Tämä tehtiin tavalla, jossa vannottiin vastavuoroisia velvollisuuksia ja intressejä Pohjolan ja Euroopan alueella (sopimuksen maantieteellinen ala ei ollut globaali vaan rajoittui osittain Naton perussopimusta seuraten Eurooppaan). Nyt on hyvä muistaa, että tästä näkökulmasta Suomi on jo sotilaallisesti liittoutunut, mitä se oli turvallisuuspoliittisesti jo EU:n jäsenenä Lissabonin sopimuksen jälkeen.

Lissabonin sopimuksen vastavuoroisia velvollisuuksia koskevan mekanismin toimintaan Suomi osoitti rakentavan kantansa jo aikanaan Pariisin terrorihyökkäysten jälkeen. Tämäkin oli signaali, jolla on valettu pohjaa Suomen sotilaalliseen liittoutumiseen väistämättä kuuluvan taakanjakopolitiikan uskottavuudelle.

Käytännön operatiivisella tasolla Suomen puolustusvalmiutta on ”verkottuneen puolustusyhteistyön” kautta integroitu Nato-yhteensopivaksi jo toista vuosikymmentä. Tämä toiminta on laajentunut jatkuvasti jo ennen joulukuuta 2021. Toiminnanvapauden mahdollistavaa lainsäädännöllistä pohjatyötä on toki tehty myös, näkyvimpinä esimerkkeinä tiedustelulainsäädännön ja sotilaallisen avun vastaanottamista ja lähettämistä koskevan lainsäädännön päivitykset. Poliittisella tasolla toiminnanvapautta on maksimoitu ottamalla konservatiivinen, johtavien ydinasevaltojen intressejä myötäilevä kanta ydinaseriisuntaan (Suomi ei tukenut YK:n neuvotteluja ydinaseiden kieltosopimuksesta, vaan vaali sen sijaan 1960-luvun lopun suurvaltakonsensusta ilmentävän ydinsulkusopimuksen eheyttä; ks. artikkelini Harmaantuvaa pienvaltioliberalismia: Suomi, ydinaseiden kieltosopimus ja ulkopolitiikan koulukuntavaikutteet).

Virtù e Fortuna

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan härkäviikko alkoi eduskunnan puolustusvaliokunnan lausunnolla hallituksen ajankohtaisselonteosta. PuVL:n esittämien laajojen, varsin kuvailevien Nato-osuuksien edellä esitettyä johtopäätöstä kannattaa tutkailla tarkkaan: vahva kansallinen puolustus ja tiivis kansainvälinen puolustusyhteistyö ei takaa enää riittävää pidäkevaikutusta. ”Tukijalat” eivät ”enää riitä” (kohta 8).

Näin ehdoton muotoilu oli hieman yllättävä, olkoonkin että sillä todennäköisesti pyrittiin ilmaisemaan selkeää tahtotilaa. Ajatus ei ole sinänsä ristiriidassa viimeisten viikkojen ajan kuullun ns. Ahtisaaren maksiimin kanssa (”Suomi on Pohjois-Euroopassa turvallisuuden nettotuottaja, ei sen kuluttaja”). Joka tapauksessa kaikki kortit heitettiin nyt pöydälle. Karrikoiden voisi kai esittää, että PuVL:n lausunnon myötä Suomi siirtyi toiminnanvapauden maksimoinnissa sen välttämättömään lunastamiseen, jota voisi kuvailla sanaparilla ”optiosta pakkorakoon”.

Niinistön peilipuheen kontekstia voi arvioida myös viime aikoina esillä olleen turvallisuusdilemmateorian kautta. Vastauksessa Niinistö kelasi siis tapahtumat takaisin Venäjän Etyj-periaatteita osittain haastaviin vaatimuksiin joulukuun 2021 alussa. On hyvä muistaa, että Eyjin periaatteissa turvallisuus esitetään jakamattomana, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, ettei kenenkään tulisi omilla turvallisuuspoliittisilla ratkaisuilla lisätä muiden osapuolten turvattomuutta.

Tässä kontekstissa Niinistön ajatuksen voi tulkita niin, että Suomi antoi vastauksessaan Venäjän vaatimuksille mahdollisuuden niiden takaisinkerimiseen. Venäjälle siis annettiin mahdollisuus osoittaa vastavuoroista turvallisuusdilemmaherkkyyttä, minkä se olisi voinut ilmentää palaamalla vakiintuneeseen tulkintaan, missä turvallisuuden jakamattomuus tarkoittaa myös täysivaltaisuutta omista turvallisuuspoliittisista päätöksistä, jos ne tehdään defensiivisessä tarkoituksessa.

Näin Venäjä ei kuitenkaan tehnyt – päinvastoin, lisää rajoja ylitettiin helmikuussa 2022. Suomen ja Ruotsin Etyj-periaatteisiin sidottu suvereniteetti kyseenalaistui. Suomen Pohjolan alueella sotilasliittoon kuulumattomana valtiona vaalima turvallisuuden jakamattomuus ei enää Venäjän sodankäynnin jälkeen vastannut vallitsevaa asian tilaa.

Kääntäen johtopäätös siis oli, että Venäjä oli osaltaan ratkaissut tulkintadilemmansa Suomen ja Ruotsin osalta. Rakenteellisesti tai teoreettisestihan tulkintadilemma koostuu kahdesta osasta: tulevaisuuden epävarmuutta ilmentävästä haasteesta tulkita vastapuolen lyhyen ja pidemmän välin intentioita, sekä toisaalta vastapuolen asejärjestelmien puolustuksellista tai hyökkäyksellistä luonnetta koskevasta epäselvyydestä. Venäjän tinkimättömyys Suomen täysivaltaisuutta haastavista vaateista osoitti, että Venäjä oli Suomen osalta tulkintadilemmansa ratkaissut. Edessä oli enää vastavuoroinen strategisen haasteen tilanne, eli miten uuteen tulkintatilanteeseen vastataan ja reagoidaan.

Hyökkäys sotilaallisesti liittoutumattomaan Ukrainaan vei pohjan pois siltäkin ajatukselta, että ratkaisu Suomen (ja Ruotsin) strategiseen haasteeseen voisi perustua muuhun kuin tasapainottamiseen. Tämä siis edelleen tulkintaani Niinistön vastauksesta. Kuten todettua, vastavuoroisen strategisen haasteen äärellä defensiivisten intentioiden signalointi ei kuitenkaan ole mikään läpihuutojuttu. Vaarana on, tulkintadilemmaan saaduista vastauksista huolimatta, tai kenties pikemminkin niiden johdosta, että kehkeytyy pahanlaatuinen kehä, turvallisuusparadoksi, missä kaikkien turvallisuus heikkenee defensiivististä intentioista (mikä toki on itsessään Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen johdosta kyseenalainen tulkinta) huolimatta.

Mutta vanhaan ei ole enää paluuta. Kuten Johanna Vuorelma sanoi 12.5.2022 Helsingin Sanomien studiossa, tässä on Suomen ulkopolitiikan historian machiavelliläinen hetki – päätöksentekotilanne, jossa Virtù ja Fortuna yhdistyvät. Strategista kärsivällisyyttä sekä pitkän aikajänteen alustatyötä yhdistävä valtiotaidokkuus vaikuttaa nyt olevan kuskin paikalla, mutta myös Fortuna on ollut siinä mielessä suosiollinen, että Yhdysvalloissa valtaa eivät pidä offshore balancing -politiikkaa suosivat eristäytyvät isolationistit. Lisäksi Euroopassakin rivit ovat kerätty varsin suoriksi Ukrainaan kohdistuvan solidaarisuuden käyttövoimalla. Tässä mielessä Fortuna kätkee sisäänsä myös tragedian, mikä valtiojohdolle näyttäytyy pakkorakona.

Putinin Venäjän ydinasekiristyksestä

Putinin ydinasevoimien valmiuden nosto ei ollut täysin yllätyksetön. Ydinaseuhka länttä kohtaan oli epäsuorasti esillä jo Ukrainaan suuntautuneen hyökkäyssodan julistuksessa. Ydinasesapelia on kalisteltu aikaisemmin myös Krimin valtauksen yhteydessä 2014, sitä ennen Ruotsia kohtaan 2013, Tanskaa kohtaan 2015 jne.

Ydinasejärjestelmien valmiuden nostossa on kyse samaan aikaan pelotteesta ja kiristyksestä. Pelotteen osalta uhkauksella pyritään estämään lännen vastatoimien lujittuminen ja nakertaa yhtenäiseksi osoittautunutta rintamaa.

Kiristyksellä Putin pyrkii sen sijaan saamaan lännen tekemään aktiivisesti sen intresseissä olevia tekoja. Tämä voisi liittyä esimerkiksi Putinin Venäjän kannalta myönteisen neuvottelutuloksen saamiseen Ukrainan kanssa. Mahdollisesti pyrkimys on myös kiristää länttä taloupakotteiden perumiseen, mutta näin epäsymmetrinen uhka ei vaikuta uskottavalta.

Ydinasekiristys perustuu ydinasepelotteen doktrinaalisiin muotoiluihin, julkilausuttuihin uhkailuihin sekä kapasiteettien valmiuden nostoa, sijoittelua ja liikuttelua koskevaan signalointiin. Nyt on esitetty julkilausuttu uhka. Sen tavoitteena on nostaa vastapuolen tunnetta toimintansa riskeistä.

Valmiuden nostoa voidaan edelleen signaloida strategisella ja ei-strategisella tasolla. Strategisella tasolla kyse on suoraan Yhdysvaltoihin vaikuttamisesta, mahdollisesti tavoitteena ”irtikytkeä” sen oma strateginen pelote ja poliittinen sitoutuminen Euroopasta ja Ukrainan tilanteesta.

Ei-strategisella tasolla kyse on puolestaan Euroopan ja Ukrainan toisistaan irtikytkemisen tavoittelusta sekä Ukrainan suorasta kiristämisestä. Perinteisesti Venäjällä on pidetty taktiset ydinkärjet irrallaan kantolaitteistaan.

Ydinasekiristystä voi tehdä avoimesti ja ei-avoimesti. Tässä tapauksessa kyse on ensiksi mainitusta. Kummassakaan muodossa ydinasekiristäminen ei historian valossa ole ollut kovin menestyksekästä.

Esimerkiksi Nixon käytti omassa hullun miehen -strategiassaan Vietnamin sodan aikaan ei-avointa kiristystä laittamalla osan Yhdysvaltain ydinasevoimista korkeaan hälytystilaan. Tämä ei tuottanut toivottua tulosta, eli Neuvostoliiton diplomaattista painostusta ja tuen vetämistä pois Pohjois-Vietnamia kohtaan tulevien neuvottelujen edellä.

On myös huomattava, että ydinaseiden käyttökynnyksen massiivisuus heikentää kiristyksen uskottavuutta. Näin varsinkin tilanteissa, joissa uhan esittäneen valtion olemassalo itsessään ei ole ollut akuutisti uhattuna.

Putinin Venäjä on pitkään linkittänyt ydinaseiden käytön valtion olemassaoloa ja kansallisia ydinintressejä kohtaaviin eksistentiaalisiin uhkiin. Näiden intressien uhattuna olemiseen on vielä useampi eskalaatioporras matkaa. Venäjällä on myös konventionaalisia ”strategisia kyvykkyyksiä”, joilla Putin on lähivuosina rehvastellut. En tosin tiedä näiden toimintavalmiudesta.

Putin toki vaikuttaa tuntevan olonsa ja valtansa selvästi uhatuksi, mutta toisaalta hän vaikuttaa myös olevansa voimiensa tunnossa. Eksistentiaalista uhkaa Venäjän olemassaoloa kohtaan ei luonnollisestikaan ole olemassa.

Kaikkein keskeisintä olisi nyt pyrkiä välttämään tahattomasti syttyvää suoraa eskalaatiota Nato-maiden rajoilla ja kansainvälisillä merillä.

Jonkinlainen ulospääsytie ja eskalaation purkava vastaliike ydinaseuhkasta olisi myös hyvä hahmottaa lännessä. Ehkä se voisi olla varovainen, ei-virallinen tuki rauhanneuvotteluille. Samalla täytyisi kuitenkin pitää huoli siitä, ettei kiristyspolitiikka osoittaudu tehokkaaksi.

Joka tapauksessa nyt käynnistyy lännessäkin tiukka keskustelu siitä, miten Putinin Venäjä ydinaseiden käyttökynnystään käytännössä tulkitsee. Ukrainan hallinta kun vaikuttaa Putinille nyt erottamattomalta osalta sitä käsitystä, millä hän tarkastelee kansallisia ydinintressejä.

Tilanteella on myös merkittäviä seurauksia ydinaseriisuntapolitiikalle ja ydinsulkusopimuksen uskottavuudelle. Aivan hiljattain ydinsulkusopimuksen tunnustamat viisi valtiota (Yhdysvallat, Kiina, Ranska, Iso-Britannia ja Venäjä) esittivät yhteisen julkilausuman, jossa nämä totesivat, ettei ydinsodan tule koskaan tapahtua.

Julkilausumassa luvattiin myös lisätä keskustelua ydinturvallisuudesta ja tietyistä läpinäkyvyyttä lisäävistä toimista. Putinin ydinasekiristys vie näiltä lupauksilta uskottavuuttaan.

Monessa ydinasekynnysvaltiossa varmasti pohditaan parhaillaan, tulisiko heidänkin rakentaa äärimmäinen pelote ydinsulkusopimuksen sitoumuksista huolimatta.

Länsi-Euroopassa lisääntynee 1980-luvun taitteesta muistuttava keskustelu siitä, tulisiko niiden alueelle sijoitella esimerkiksi Yhdysvaltain euro-ohjuksia, jotta Venäjä ei pystyisi käyttämään strategista ja ei-strategista pelotettaan Euroopan ja Yhdysvaltain väliin kiilaa lyövän painostuspolitiikkansa välineenä.

Pitkä peli

https://pixabay.com/images/id-6712056/

Putinin Venäjän peli ja pinna on pitkä. Vuodesta 2014 asti käynnissä ollut peiteoperaatio on nyt muuttunut suoraksi ja näkyväksi sotilaalliseksi tunkeutumiseksi itsenäisen valtion alueelle. Luhanskin ja Donetskin tulitaukolinjan ylittäminen ja maakuntien irrottaminen tilanteen ja Ukrainan valtiostatuksen jäädyttäväksi puskurivyöhykkeeksi on nyt skenaariona todennäköinen.

Tilanne muistuttaa kehityskulkua, joka nähtiin jo Georgiassa 2008. Venäjällä on sotilaallista voimaa edetä useasta suunnasta myös Kiovaa kohti, mutta ei poliittista voimaa Kiovan pitkäaikaisen hallitsemisen takaamiseksi. Oletan, että tämän Putinin Venäjä tiedostaa, eikä tästä saavutettavat väliaikaisvoitot näyttäydy riittävän houkuttelevilta pidemmän pelin vaarantamiseksi. Etelämmässä Krimillä Venäjä on jo saanut havittelemansa pysyvän lämminvesitukikohdan. Sen ympärille laajennettavan puskurivyöhykkeen luominen noussee jälleen lähikuukausina toiseksi todennäköiseksi kriisiskenaarioksi, kuten nousi jo vuosina 2014–15.

Lännen tulisi nyt säilyttää yhtenäinen linjansa pakotepolitiikan toimeenpanon suhteen. Korostan sanaa ”säilyttää”, sillä reaktiot Putinin Venäjän viimeisten kuukausien aikana syöttämiin lukuisiin diplomaattisiin koepalloihin ovat ilmentäneet kasvavaa yhtenäisyyttä lännessä. Pakotteiden tulisi olla samaan aikaan tuntuvia, mutta myös riittävästi tilannetta hämäränä pitäviä. All-in ei todennäköisesti olisi järkevä strategia, koska se viestisi Venäjälle kärsimättömyyttä tilanteessa, jossa tämä on tietoisesti ottanut strategisesti hähmyisällä kärsivällisyydellään aloitteellisuuden haltuunsa.

Pakotteissa tulee olla kiristysruuvia, koska muutoin puhe eskalaatiokontrollista menettää poliittisen uskottavuutensa. Samoin kiristysruuvia tarvitaan, jotta diplomaattiselle raiteelle jää lännen oman pelin sisäisen hyväksyttävyyden kannalta keskeinen poliittinen liikkumatila ja neuvotteluvara. Samalla on selvää, että jo pakotteiden ”ensimmäisen erän” tulee olla tuntuva, eikä sen vaikutuksia Venäjän yhteiskuntaan laajemmin voida todennäköisesti eristää kokonaisuudesta.

Pakotteiden lisäksi länsimaiden pääkaupungeissa on pöydällä kasvava sotilaallinen, taloudellinen ja yhteiskunnallista resilienssiä kasvattava tuki Ukrainalle. Nato tulee hyvin todennäköisesti entisestään lisäämään sotilaallista läsnäoloaan Itä-Euroopan jäsenmaidensa alueella. Näissä pitkän pelin ensimmäisissä askelissa ovat omat, tahattoman eskalaation kehittymiseen liittyvät riskinsä, kun sotilaskalustoa liikutellaan puolin ja toisin lähellä rajoja.

Kiinan asema Venäjän varaventtiilinä tulee korostumaan, enkä epäile, etteikö Kiinan johto pyrkisi edelleen käyttämään tätä kolmikantaista riippuvuussuhdetta hyväkseen niin Venäjä-suhteissaan kuin lännenkin suuntaan. Separatistialueiden irtoamisella emämaasta on tunnetusti Kiinan näkökulmasta myös kipupisteensä.

Mutta takaisin lännen reaktioon. Myös omat, sisäiset haavoittuvaisuudet tulee nyt tuoda julkeasti esiin: lännen sisäiset keskipakoisvoimat Venäjälle kytkeytyvine raha- ja vaikutusvaltavirtoineen ovat yksi keskeinen kuivattava suo, johon tulee pitkällä aikajänteellä kiinnittää strategista tarmoa. Puhtaan ja omavaraisemman energiasiirtymän suurvaltapoliittiset heijastevaikutukset tulee myös tehdä jatkuvasti näkyviksi – kyse on viime kädessä fossiilikapitalismista riippuvaisten valtioiden määrittelemästä pelikirjasta ja sen uudelleen kirjoittamisesta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta unohtamatta.  

Pakotteilla on siis sekä periaatteellinen että eskalaationhallintaan liittyvä taktinen ulottuvuutensa. Periaatteellisesta näkökulmasta lännen on välttämätöntä reagoida kansainvälistä järjestystä kannattelevien keskeisten periaatteiden räikeisiin rikkomuksiin. Taktisesti tilanne on mutkikkaampi, sillä kuten empiirisestä tutkimuksesta tiedämme, (talous)pakotteet harvoin kääntävät sotilaallisia ja diplomaattisia kriisejä päälaelleen. Lännessä tulee miettiä tarkoin ja luovastikin, miten pakotteiden vaikutusten onnistumisista viestitään kotiyleisölle.

***

Putinin Venäjä puhuu tilanteesta suojeluvastuun periaatetta muistuttavin sanankääntein. Lisäksi ilmassa on jälleen tietoisestikin viritettyjä heijastumia Kosovon sotaan ja Yhdysvaltain johtamien liittoumien toimiin Lähi-idässä. Putin vetoaa (pitkälti historiallisesti kyseenalaisiin) lupauksiin Naton laajenemattomuudesta, mutta samalla viis veisaa kansainvälisesti sitovista sopimuksista, joita Venäjä on itse aikanaan sekä omakohtaisesti että Neuvostoliiton seuraajavaltiona luvannut kunnioittavansa. Putin voi toisaalla vaatia kirjallisesti esitettäviä sitoumuksia sen turvallisuusasemaa tukevista järjestelyistä, mutta todeta samalla toisaalla lakonisesti (kuten Budabestin muistion osalta aikanaan), että tietyt kirjalliset sitoumukset ovat syystä tai toisesta, esimerkiksi valtion demokraattisesti vaihtuneen johtajan johdosta, menettäneet legitimiteettinsä.

Toisaalla Putinin Venäjä voi sitoa jonkin kansan itsemääräämisoikeuden revisionistiseen historiantulkintaansa, toisaalla se voidaan sitoa kyseisen valtion johdon venäjämielisyyteen sekä poliittisen järjestelmän luonteeseen. Maalitolpat voivat liikkua vauhdillakin tilanteen mukaan. Toisena päivänä voidaan vedota joihinkin kuvitteellisiin valtiojohtajien välillä tehtyihin henkilökohtaisiin sitoumuksiin, seuraavana päivänä tilanteen kriteereinä saatetaan käyttää mytologisia tulkintoja tiettyjen alueiden ja kansojen historiallisesta kohtalosta.

Institutionaalisten järjestelyiden ennustettavuutta lisäävän vaikutuksen nimeen vannovassa lännessä maalitolppien ketterä liikuttelu saattaa vaikuttaa irrationaaliselta. Sitä se ei kuitenkaan välttämättä ole – epäjohdonmukaisuus ja voimapolitiikan oikeutuksen perusteiden poukkoilevuus voi hyvinkin olla tarkoitushakuista. Tällaiseen tietoiseen hämmennyksen luomiseen viittasi myös tasavallan presidentti Niinistö eräissä kansainvälisille medioille antamissaan haastatteluissa.

***

Mikä sitten on Putinin Venäjän loppupeli? Luulen, että se ei ole Ukrainan valtaaminen, mikä vaatisi suunnattoman sotilaallisen ja ennen kaikkea poliittisen ponnistuksen. Kansainvälistä politiikkaa ja Euroopan turvallisuusjärjestystä määritelleiden periaatteiden kumoaminen lienee varsinainen tavoite. Putinin Venäjä pyrkii toisin sanoen kumoamaan Helsingissä vuonna 1975 ja edelleen Pariisissa 1990 sovitun pelikirjan perusteet.

Invaasio on käytännössä romuttanut Minskin sopimusten jo alun alkaen vinksahtaneelta vaikuttaneen arkitehtuurin, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö Putinin Venäjä voisi jatkossakin valikoiden vedota joihinkin sopimuksen osiin. Suurvaltadiplomatialla on edelleen tilansa, mutta siinä institutionalisoidut järjestelyt alueellista turvallisuusjärjestystä sementoivine päätösasiakirjoineen näyttävät korkeintaan tilapäisesti naftaliinista vedettäviltä välineiltä.

Pelikirja on siis muuttunut, tai sitä pyritään muuttamaan – sopimukset ja lupaukset eivät ole suinkaan jatkossakaan irrelevantteja, ne ovat vain alennettu suurvaltapolitiikan valikoidusti luettaviksi instrumenteiksi. Uusi, tilalle tarjottu pelikirja ei perustu yleviin julistuksiin, vaan suurvaltapolitiikan ja kansallisten intressien rautaiselle logiikalle.

Tässä logiikassa pienempien valtioiden kansallisella itsemääräämisoikeudella on myös sijansa, mutta vain niin kauan kuin niiden oma asema perustuu myös kansallisten intressien ensisijaisuuden tunnustavalle politiikalle. Kunnioitusta, joskaan ei takeita tarjoavaa tunnustusta, voi saavuttaa pitämällä omistaan tiukasti kiinni. Tämä on mahdollista, mutta kuten todettua, pelikirja on tällöin muuttunut.

Länsi on jo hävinnyt paljon: puhe ihmisoikeuksien, demokraattisen transition ja vireän kansalaisyhteiskunnan leviämisestä liberaalin internationalismin ehdoin kuulostaa jo lähes parakronistiselta. Tämä käänne on tapahtunut reilussa vuodessa. Nyt plärätään kovan raudan ja hermoja vaativan suurvaltapelin sanakirjaa – tässä pelissä kokemus ja aloitteellisuus on Putinin Venäjällä. Länsi tulee olemaan kroonisesti reaktiivinen pelilaudalla, jonka sääntöjä se ei ole itse ollut keskeisesti määrittelemässä. Vai hahmottuuko taustalta sittenkin vieläkin pidempi, emansipatorinen peli?

***

Putinin Venäjän loppupelin tai Ukrainan aseman kannalta ei ole kovin keskeistä, ovatko Suomen ja Ruotsin kaltaiset, Yhdysvaltain kanssa ja keskenään jo lähes liittosuhteessa olevat valtiot Naton jäsenmaita vai eivät. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys tulisi luonnollisesti tarkoittamaan sotilaallisen aktiivisuuden lisääntymistä Pohjolassa, varsinkin Suomen rajojen tuntumassa. Provokaatioihin ja joukkojen nopeisiin siirtelyihin valmiutensa osoittanut Venäjä luonnollisesti osoittaisi tämän entistä voimallisemmin myös Suomelle. Itämeren status Suomen huoltovarmuuden, kaupan ja talouden aorttana on hyvä muistaa.

Nato-jäsenyyttä tullaan Suomessa peräänkuuluttamaan seuraavien kuukausien ajan. Aivan kuten peräänkuulutettiin vuosina 2014–15. Aikanaan ensireaktioon kietoutuu myös harkitumpaa debattia siitä, miltä Suomen Nato-politiikka varsinaisesti tulisi näyttämään – eikä vain suhteessa Venäjään, sillä Natolla on Euroopassa idän lisäksi myös toinen keskeinen ”rintama” etelässä.

Demokratiamme kannalta olisi toivottavaa, että puntaroiva, leimakirveet hautaava debatti leviäisi myös edessä siintäviin eduskuntavaalidebatteihin. Jäsenyyshakemus olisi poliittisesti viisasta jättää vain, jos selvä eduskunnan enemmistö ja tätä kautta kansan enemmistö sitä tukisi (tosiallisesti vaatimus 2/3 enemmistöstä eduskunnassa tarjoaisi hakemusprosessille riittävän turvallisen sisäpoliittisen selkänojan).

Ja pitäähän täällä luottaa kykyymme käydä demokraattisesti avointa debattia turvallisuuspolitiikasta – debattia, joka ei todellakaan päättyisi Nato-jäsenyyden hakemiseen, vaan pikemminkin käynnistyisi siitä aivan uudella tavalla. Jonkin järjestelyn tai kansalaiskeskustelun ennalta hylkääminen vain siksi, että se saattaisi lisätä ulkoisen vallan painostusta, olisi jo itsessään päätös, joka tarkoittaisi meille tärkeistä demokraattisista periaatteista luopumista.

Ensireaktioita seuraavan, harkitsevamman Nato-debatin keskiöön noussee viritelmiä, joissa Suomen mahdollisen jäsenyyden perusteille haetaan tasapainoa diplomaattisen tyynnyttelyn ja kollektiivisen pidäkkeen vahvistamisen välillä. Jo pitkään rakennettu verkottunut puolustusyhteistyöjärjestelyiden kokonaisuus tarjoaisi luontevan kiinnepisteen jatkuvuuden hahmottamiseksi.

Tämä taas tulee nostamaan esiin ajatuksen eräänlaisesta Nato-miinus-järjestelystä (vrt. Norja ja Tanska), jossa Suomi sitoutuisi Naton kollektiivisen puolustuksen periaatteisiin, nauttisi tämän tuomasta pidäkearvon lisäyksestä, mutta välttäisi jännitteiden kiristämistä kieltämällä vieraiden valtojen pysyvien sotilastukikohtien ja joukkojen sijoittelun Suomen alueelle.

Nato-miinus-järjestely voisi ilmentää valtioviisautta, tai sitten ei. Se lisäisi Suomen omaa toiminnanvapautta Naton sisällä, tarjoten eräänlaisen eskalaatiokontrollin välineenä hyödynnettävän kiristysruuvin pahojen aikojen varalle. Toisaalta sen käytännön toteutukseen liittyvät sisä- ja liittolaispoliittiset kiistat voisivat tarjota vieraiden valtioiden edustajille paikan iskeä Suomen sisäpolitiikkaan omia kiilojaan.

Omaehtoista varautumista kollektiivisen puolustuksen osana korostava järjestely voisi tässä ajattelumallissa tarjota myös paremman ponnahduslaudan kriisidiplomatialle. Suomalaiskansalliseen, pienvaltiorealistista varovaisuusharkintaa ja jännitteistä etäännyttämistä painottavaa suurstrategista refleksiä tämä järjestely tyydyttäisi myös. Puhtaan isolationismin aika on kuitenkin ohi – on ollut viimeistään 1990-luvun puolivälistä.

Samalla on hyvä huomata, että Suomen liittoutumisstatus tuskin olisi vaikuttanut Putinin Venäjän laskelmointiin Ukrainan suhteen, eikä se siihen vaikuta tulevaisuudessakaan. Suomessa on aina toisinaan havaittavissa tiettyä hybristä oman asemamme kohtalonomaisuudesta ja Nato-suhteemme ratkaisevasta merkityksestä Itämeren alueella.

***

Venäjällä, aivan kuten kaikilla valtioilla, on legitiimejäkin huolia tulevaisuuden epävarmuuden ja oman turvallisuusasemansa suhteen. Tällä hetkellä Euroopassa kyse on näihin huoliin liittyvien perusteiden jo lähes peruuttamattomalta vaikuttavasta yhteismitattomuudesta.

Kun samalla turvallisuusjärjestystä ryhdittävien asevalvontasopimusten on nähty romuttuvan yksi toisensa jälkeen, edessä siintää pitkä strategista kärsivällisyyttä vaativa suurvaltahankauksen aikakausi. Ukraina on tässä pitkässä pelissä keskiössä, mutta samalla vain yksi palanen laajempaa kokonaisuutta.

Ukrainan ja vakaan eurooppalaisen turvallisuusjärjestyksen lisäksi pitkän pelin häviäjiin kuuluu ihmis- ja eliökunta kokonaisuudessaan. Mitä enemmän tarmoamme ja keskittymistämme kuluu alueellisen voimapolitiikan kehityksen seuraamiseen ja hillintään, sitä kauemmaksi ajaudumme niiden ekologisten ja globaalipoliittisten haasteiden ratkaisusta, jotka pitkälti määrittävät tulevaisuuttamme tällä maapallolla.

Nuorison radikaalit ideat, kuten maapallon pelastaminen

Activists at a youth-led climate rally in Keskustori, Tampere, Finland (Brylie Christopher Oxley)

Hesarin pääkirjoituksessa (HS 16.6.2021) ruoditaan vihreiden kuntavaalitulosta Helsingissä. Puolue on pääkirjoituksen mukaan liikkunut kohti ”laitaa ja marginaalia”, mikä selittää sen kuntavaalitappion. Ei minulla tästä suhteellisen laiskasta analyysistä sinänsä ole mitään sanottavaa, mutta siinä sivussa pääkirjoituksen laatijalta tai laatijoilta lipsahtelee luonnehdintoja, jotka kertovat paljon kirjoittaja/iensa konservativismista ja vääristyneestä historiankuvasta.

Ilmastokriisi on radikalisoinut nuoria samalla tavalla kuin ydinvoima ja ydinaseet 1980-luvulla. Se on vihreille mahdollisuus mutta myös uhka: politiikka tuntuu toimivan liian hitaasti.

Ensinnäkin ydinaseiden vastainen liikehdintä 1980-luvulla ei ollut mitään ”nuorten radikalismia”, tai edes ”nuoria radikalisoivaa”, vaan laajalti eri ihmisryhmiä, puolueita ja ikäpolvia yhdistänyt ylikansallinen liike, jonka mobilisoivana voimana toimi kokeneita rauhanjärjestöjen ”veteraaneja” Länsi-Euroopassa (Wittner 2009, 129-136). Esimerkiksi Suomessa syksyllä 1983, euro-ohjuskriisin kuumimpana vuotena, ydinaseita vastaan järjestettyihin rauhanomaisiin mielenosoituksiin osallistui eri puolilla maata joidenkin arvioiden mukaan n. 5% koko aikuisväestöstä – demografisesti hyvin laajalla skaalalla (ks. Juntunen 2021).

Toisekseen nykyisen ilmastokriisin vastaisen rauhanomaisen liikehdinnän (paikoin myös kansalaistottelemattomuuden) käsittäminen ”radikalisoitumisena” viittaa siihen, että kirjoittajan näkökulmasta ilmastokriisi pitäisi ratkaista ns. business as usual menetelmillä; kenties viilaamalla maltillisesti päästöhaittojen markkinaehtoisuutta ja korostamalla yksilöiden kulutusvalintojen ohjaavaa vaikutusta, jolla ei kuitenkaan oltaisi valmiita vaarantamaan nykyistä fossiilimarkkinakapitalismiin perustuvaa järjestelmää.

Efektiivistä ilmastodenialismia

Vaikkakin tällainen irtikytkentää korostava business as usual -asenne on sinänsä ihan legitiimi, joskin kyseenalaistettavissa oleva poliittinen kanta, vesittyy se helposti efektiiviseksi ilmastodenialismiksi (Olli Herrasen virittämä termi ja tutkima ilmiö; ks. linkin twitter-häsärin takaa lisää). Yksi efektiivisen ilmastodenialismin piirre on nähdäkseni niiden tahojen leimaaminen ja vähättely, jotka vaativat perustavampaa, systeemisellä tasolla vaikuttavaa poliittista ohjausta ilmastokriisin ratkaisemiseksi.

Nuorten omaa tulevaisuutta varjelevan rauhanomaisen aktivismin kutsuminen ”radikalisoitumiseksi” on juuri tällaista vähättelyä ja mitätöintiä. (Nuorten) ilmastoaktivismiin on liittynyt myös avointa kansalaistottelemattomuutta, vaikka sitten elokapinan kaltaiset liikkeet lienevätkin vain jäävuoren huippu aktivismin kokonaisuudesta. Mutta edes elokapinan avointa ja rauhanomaista kansalaistottelemattomuutta ei ole mielekästä kuvailla ”radikalisoituneeksi” toiminnaksi, kuten Tommi Kotonen twitterissä ansiokkaasti avaa: siinä hyväksytään tietoisesti lain rikkomuksista tapahtuvat seuraukset eikä sen tavoitteet ole yksiselitteisesti yleisen edun vastaisia tai välitön toiminta yleistä järjestystä uhkaavaa.

Lisäksi Helsingin sanomien pääkirjoituksen luonnehdinnassa vähätellään niitä vanhempia ikäluokkia, jotka jakavat nuorten huolen. Lopulta jutussa todetaankin, että yhdenvertaisuudesta, ilmastokriisistä ja lajikadosta huolehtivat vihreät ovat näillä teemoilla ajaneet itsensä Suomessa poliittisen kentän ”äärilaitaa” kohti. Jos nämä teemat implikoivat Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimitukselle politiikan ”äärilaitaa”, kertoo se paljon siitä ideologisesta voimasta, mikä pöhöttyneellä sentrismillä on poliittisessa keskustelukulttuurissamme.

Establishment ja keskiluokan kaikkivoipaisuus

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juha Romakkaniemi esittelee twiitissään (alla) ja sitä edeltävässä Helsingin sanomien mielipidekirjoituksessaan paraatiesimerkin ideologisesta sentrismistä. Se perustuu opportunistiseen olettamaan, että ”havahtumisen hetken” jälkeen (alati laajeneva?) keskiluokka oppii vapaaehtoisesti rationaaliseen ja tehokkaaseen fossiilikapitalismista irtaantumista tavoittelevaan kollektiiviseen tietoisuuteen ja toimintaan – korkeintaan pehmeän ylhäältä annetun sysäävän ohjauksen saattelemana.

Samalla saatetaan tunnistaa, että todelliset ratkaisijat ovatkin isojen kehittyvien kansantalouksien tulevat keskiluokat tuolla jossain, mutta yhtä lailla sama rationaalisuusolettama projisoidaan heidän suuntaan – muutenhan oman toiminnan oikeutukselta katoaisi ainakin osittain sen moraalinen perusta (on muuten hieman yllättävää, että sikäli jos ratkaisun avainten katsotaan sijaitsevan Kiinassa, Intiassa jne., ovat tätä korostavat tahot kuitenkin kovin huolestuneita ilmastoaktivistien moraalisista heijastevaikutuksista juuri täällä marginaalissa sijaitsevassa Pohjolassa).

Tuntien vaikkapa kokeellisen taloustieteen tutkimustuloksia ihmisen rationaalisuuden rajallisuudesta – puhumattakaan kollektiiviseen toimintaan liittyvistä vinoumista – pidän tällaista sentrististä opportunismia melkoisena uskon hyppynä. Myös vuosikymmeniä erinäisistä ”havahtumisen hetkistä” huolimatta edelleen kasvava ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kertoo karua kieltään sentristisen optimismin katteettomuudesta. Tai no, riippuu toki mihin maalitolpat asetetaan, mutta se on jo toisen keskustelun paikka. En kuitenkaan ole ihan vakuuttunut siitä, voiko ilmastokriisin ja lajikadon torjunnan kaltaisia pirullisen kompleksisia kuvioita rinnastaa otsonikatoa tuottavien haitallisten yhdisteiden kieltämiseen (jotka olivat kaiketi suhteellisen näppärästi korvattavissa ilman tarvetta systeemisiin muutoksiin), kuten Romakkaniemi mielipidekirjoituksessaan tekee.

Toivoisin toki olevani väärässä. Ehkä suurvaltojen ja ennenkaikkea monien suuryritysten ja kaupunkien herääminen edessä siintävän katastrofin mittasuhteisiin viimeisen 5-10 vuoden aikana todella merkitsee käännettä johonkin parempaan, mitä emme vielä tunnista ja josta ei ole paluuta. Toivossa ei kuitenkaan ole aina hyvä elää. Se, että suuri enemmistö tunnistaa jonkin ongelman, ei vielä tarkoita sitä, että näiden kaikkien yhteiskunnallinen toiminta vastaa järjestelmällisesti tunnistettuun ongelmaan. Käytös saattaa olla hyvistä aikeista huolimatta jopa dysfunktionaalista. En itsekään toimi elämässäni koko ajan, tai edes suurinta osaa ajasta, ”ilmastorationaaliselta” pohjalta. Hedonismi viettelee liikaa!

Onko keskiluokan sielu todella niin herkkä?

Taustalla vaikuttaa virheellinen premissi, jossa oletetaan, että ”suuri enemmistö” tunnistaisi perustavan ongelman samalla tavalla, vaikka siitä nimellisesti puhuisikin samoilla ylätason käsitteillä. Hienoa toki, että elinkeinoelämä tunnista ongelman jo varsin laajalti. Itse asiassa uskon jopa niin, että (suur)yritysten tilannetietoisuus ja praksis suhteessa ilmastokriisin torjumiseen voi hyvin olla jopa ”suurta enemmistöä” valistuneempaa ja johdonmukaisempaa. Muutos lähtee isosta bisneksestä, jos on lähteäkseen.

Joka tapauksessa vallitsevaa elämäntyyliä ja kulutustasoa haastavan ilmastoaktivismin leimaaminen siten, että se tekee itse asian ”suurelle enemmistölle vastenmieliseksi”, kertoo hyvin paljon siitä, kuinka epärationaalinen ”toimija” keskiluokka lopulta onkaan – niinhän tässä Romakkaniemi tahtoo kaiketi sanoa: siis että elokapinan kaltaiset liikkeet menevät keskiluokalla siinä määrin tunteisiin, että tämän johdosta keskiluokka ei sitten enää jaksakaan fiilistellä ilmastonmuutoksen torjuntaan pyrkivää päätöksentekoa tai halua toimia aikaisemmin rationaaliselta pohjalta tunnistamansa ongelman selättämiseksi henkilökohtaisella tasolla. Tämä vaikuttaa minusta itseään vastaan kääntyvältä argumentaatiolta.

Valtaa edustavalta taholta tällainen kommentti vaikuttaa lisäksi paternalisoivalta. Siinä nuorempien ikäluokkien aktivismi ikään kuin latistetaan vihjailemalla siitä, kuinka keskiluokalla menee sen johdosta fiilikset. Tämä on suoraan sanoen aika ankea kela. Siinä ei myöskään tunnisteta aktivistien merkitystä normipaineen luojina ja agendan asettajina. Kontrafaktuaalin muodossa esitettynä: olisiko suurvaltojen, suuryritysten tai keskiluokan havahtumista koskaan tapahtunut ilman systeemisen tason muutosta vaativaa tutkijoiden ja kansalaisaktiivien sinnikästä työtä? Pysyisikö ”suuren enemmistön” ote ilmastokriisin kaltaisen ilmiön torjunnassa herpaantumattoman keskittyneesti kaidalla polulla ilman tätä normipainetta ja poliittista aktivismia?

Jokainen voi tahoillaan pohtia näitä kysymyksiä, kun passiivista vastarintaa harjoittavien aktivistien teltat levittäytyvät Helsingin Mannerheimintielle.

Kirjallisuuslähteet (tekstiin upotettujen linkkien lisäksi)

Lawrence S. Wittner, Confronting the Bomb: A Short History of the Nuclear Disarmament Movement, Stanford / CA 2009.

Tapio Juntunen, ”We Just Got to Keep Harping On About It”: Anti-Nuclearism and the Role of Sub-Regional Arms Control Initiatives in the Nordic Countries During the Second Cold War”, teoksessa Gassert, P., Geiger, T. & Wentker, H. (toim.), The INF Treaty of 1987: A Reappraisal. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht 2021.

Korona ja resilienssipolitiikka

Muutama haja-ajatus koronasta ja yhteiskunnallisesta resilienssistä Suomen kontekstissa (kirjoitettu viime viikolla etäältä Marrakechista, missä korona ei näkynyt lentokenttää lukuun ottamatta juuri mitenkään).

Vaikuttaa siltä, että Suomen valtionhallinnon vastauksessa koronavirukseen korostui epidemia-aallon kynnyksellä yhteiskunnan omaehtoinen resilienssi: kansalaisyhteiskunnan ja yksityisten toimijoiden etäältä vastuuttaminen, mikä tarkoittaa kriisin syttymisen hetkillä torjuntaa korostavien kovien toimien sijasta epidemian leviämistä lieventävien toimien ja ohjeistuksien korostamista (mitigaatio). Perustavien vapauksien rajoituksia on pyritty välttäminen lähes viimeiseen saakka (ml. liikkumisen ja kokoontumisen vapaus).

Kuten olemme Ari-Elmeri Hyvösen, Sirpa Virran ja kumppaneiden kanssa esittäneet, resilienssi on kolmivaiheinen prosessi: 1) valmistumiseen perustuva torjunta ja lujatekoisuus; 2) varautumiseen perustuva kriisiaikainen kriittisten toimintojen ylläpitämisen kyky; 3) yhteiskunnan ja yhteisöjen yleisiin ominaisuuksiin perustuva palautumis- ja oppimiskyky.

Kuten niin monen muunkin ei-sotilaallisen kriisiskenaarion kohdalla, Suomen resilienssipolitiikassa vaikuttaa korona-keississäkin korostuvan edellisen prosessin keskimmäinen vaihe (kriisiaikaisen jatkuvuuden takaaminen). Vaikuttaa siltä, että varautuminen kriisin vaikutusten torjumiseen vapautta rajoittavilla kovillakin viranomaistoimilla on jäänyt kolmivaiheisessa resilienssiprosessissa Suomessa vähemmälle. On kuitenkin muistettava, että tällainen reaktio on tyypillinen vahvasti markkinatalousorientoituneille demokratioille (vrt. Kiina, Hong Kong, Singapore).

Monet ovat kuitenkin vaatineet Suomessakin spartalaista henkeä valmiuslakien käyttöönottoineen jo varhaisessa vaiheessa. Paradoksaalisesti nämä äänenpainot tulevat monesti sieltä, missä normaaliolosuhteissa viranomaisten sääntelyvaltaa sekä -toimia tavataan kritisoida populistisilla esimerkeillä. Tulisi kuitenkin pohtia sitä, missä määrin vertikaaliseen luottamukseen perustuvat vahvat normaaliolosuhteiden instituutiot sekä valtiovalta ovat edellytys tehokkaalle ja päämäärätietoiselle kriisiaikaisellle toiminnalle ja päätöksenteolle – myös siitä näkökulmasta, miten kansalaisyhteiskunta on valmis siirtymään henkisesti oman kohtalonsa subjekteista entistä selvemmin hallintatoimenpiteiden objekteiksi.

Paradoksi on myös se, että yhtä lailla vastuuttamiseen ja lieventämiseen perustuva sopeuttamisstrategia kuin kova torjuntastrategiakin olisivat todennäköisesti yhtä kovia kolauksia talouselämän toimeliaisuudelle. Markkinatalousyhteiskunta perustuu pelkistetysti siihen, että ihmiset lähtevät kotoaan ulos ja liikkuvat vapaasti. Toisin kuin terrori-isku, pandemia jää vaanimaan kaduille, pinnoille ja ihmisten elimistöihin, eikä yhteisöllistä toimeliaisuutta ja aktiivisuutta pikemminkin lisäävää ”emme antaudu pelolle” -reaktioita pääse syntymään. Palautumisen näkökulmasta vaikuttaa siltä, että keskuspankkitasolla sekä valtion johdossa ollaan jo varhain ymmärtämässä, että kuukauden tai parinkin poikkeusjakso vaatii rankkoja elinkeino- ja kulttuurielämän tukitoimia.

Todella ikävä ilmiö, mutta jälleen kerran tutkimuksellisesti erittäin mielenkiintoinen sellainen. Mieluummin jättäisin silti tämänkin aineiston hypoteettisten skenaariomallien pöytälaatikkopapereihin.

Naisten asema ja inhimillinen turvallisuus – yksityisajattelua vai ulkopolitiikan painopistealue?

Ulkoministeri Soinin luottamusäänestys on poikinut paljon keskustelua viimeisen viikon kuluessa. Kansalaisena olen ihmetellyt, miksi median paine on kohdistunut ennen kaikkea keskusta-oikeiston (liberaalien) naiskansanedustajien äänestyspäätöstä kohtaan. Miksei samaa painetta ole kohdistettu mieskansanedustajien suuntaan?
Ulkopolitiikan tutkijana ihmetyttää aiheen ympärillä käydyn ulkopoliittisen asiakeskustelun laimeus. Naisten ja tyttöjen aseman sekä oikeuksien edistäminen on mainittu “keihäänkärkenä” Suomen kehityspoliittisessa selonteossa (2016) sekä strategisena painopistealueena ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (2016). Lisäksi Suomi on sitoutunut lukuisiin kansainvälisiin sopimukseen ja politiikkaohjelmiin, jotka käytännössä ilmentävät naisten oikeuksien ja kansainvälisen turvallisuuden edistämisen välistä yhteyttä.
Aborttikysymys on määritelty Suomen laissa ja se on sillä selvä. Keskeisempi kysymys piilee ulkoministerin yksityisajattelun sekä Suomen ulkopoliittisten tavoitteiden edistämisen välisessä jännitteessä. Tältä osin asiakysymystä tulisi tarkastella huomattavasti aborttikysymystä laajemmin. Toisin sanoen sitä kansainvälisen vakauden ja inhimillisen turvallisuuden asiakokonaisuutta vasten, jonka yksi (keskeinen?) osa-alue naisten seksuaaliterveyden edistäminen on.
Keskeinen oivallus liittyy siihen, että kansainvälistä turvallisuutta (“kovaa” ulkopolitiikkaa ja “turpoa”) ei ole mahdollista irrottaa kehityspoliittisista ja ihmisoikeuksia koskevista kysymyksistä. Samalla on toki selvää, että kehityksen ja turvallisuuden välinen yhteys on monisyinen, eikä suinkaan yksinkertaisesti määriteltävissä oleva syy-seuraussuhde.
Aiheesta tehty mittava tutkimus antaa kyllä ymmärtää, että naisten oikeuksien ja inhimillisen turvallisuuden kehitysaste korreloi, toki muista olosuhdetekijöistä riippuen, yleisen vakauden ja turvallisuuden myönteisen kehityksen kanssa. Alueellinen vakaus ja turvallisuus puolestaan ovat koodisanoja pakolaisvirtoja aiheuttavien konfliktien “juurisyihin” puuttumiselle, joita on tavattu Suomenkin ulkopoliittisessa liturgiassa toistaa.
Kysymys ei todellakaan ole tämän ihmeellisempi. Syy- ja seuraussuhteiden yleinen suunta on selvä. Kysymys on vain poliittisesta tahdosta ja halusta nähdä näitä vaikutussuhteita. Naisten oikeuksien, seksuaaliterveyden ja inhimillisen turvallisuuden edistäminen => vakaampi yhteiskunta => ennustettavampi kansainvälinen järjestelmä. Näinhän asian voi myös lukea Suomen ulkopolitiikkaa virallisesti linjaavista asiakirjoista. Myös ulkoministeri Soini on julkisten esiintymistensä perusteella hyvin perillä naisten aseman ja yhteiskunnallisen vakauden välisestä dynamiikasta.
Kysymys ei siis ole tiedon tai ymmärryksen puutteesta. Ehkä kysymys onkin ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan välisestä jännitteestä. Nythän vaikuttaa siltä, että sisäpoliittiset valta-asetelmat (soten ja maakuntauudistuksen vieminen maaliin) ikään kuin läikkyvät yli kohti ulkopolitiikan toimintaedellytyksiä. Sisäpolitiikan ohjaava vaikutus ulkopolitiikkaan ei toki sekään ole ulkopolitiikan tutkimuksen mukaan uusi havainto, mutta siinä olisi ollut yksi mahdollinen johtolanka meille ulkopolitiikan tutkijoille kehystää nyt käytyä keskustelua yleisemmille urille.
Vaalien lähestyessä ulkopolitiikan “pehmeät” asiakysymykset tulevat helposti sisäpolitisoiduiksi – tai Soinin tapauksessa jopa depolitisoiduiksi. Tämä on kuitenkin ongelma valtion ulkopoliittisen jatkuvuuden uskottavuuden näkökulmasta, sikäli kun sellaista pidetään arvossaan. Suomen ulkopolitiikassa viimeisten vuosien aikana omaksuttuun pragmaattiseen realismiin sisältyy vahvasti ajatus suurvaltapolitiikan yleisiin trendeihin kiinnittyvästä johdonmukaisuudesta ulkopoliittisena hyveenä.
Meillä ulkopolitiikan tutkijoilla olisi ollut – ja on edelleen – mahdollisuus sparrata keskustelua edellä mainittuihin suuntiin. Taitaa vain olla niin, että oma aikamme tuottaa enemmän kysyntää suurvaltapolitiikkaa, voimapolitiikkaa sekä asevaraista turvallisuutta koskevalle asiantuntijuudelle.
Näkymä perustuu kuitenkin väärälle dikotomialle, ainakin mitä kansainväliseen tutkimukseen on uskominen. Inhimillinen turvallisuus ja “kovan kansallisen turvallisuuden” kentät ovat kompleksisten suhteiden maailmassa toisistaan erottamattomia. Ensiksi mainitut inhimilliseen turvallisuuteen kytkeytyvät kysymykset eivät näin ole sellaisia, joita tulisi jättää yksittäisen ulkoministerin yksityisajattelun piiriin, vaan nähdä ne myös kansallisen tason ulkopolitiikan avainkysymyksinä.
Suomen ulkopolitiikan painopistealueita ja yleisen inhimillisen turvallisuuden näkökulmaa koskevan asiakysymyksen (seksuaaliterveys osana naisten ja nuorten yleistä turvallisuutta) alistaminen hallitusyhteistyön kohtalonkysymykseksi (ulkopolitiikan alistaminen sisäpolitiikalle) tai kehystäminen yksityishenkilön vakaumusta koskevaksi aiheeksi (ulkopolitiikan depolitisoiminen) ovat ulkopolitiikan tutkimuksen näkökulmasta mielenkiintoisia ilmiöitä, joihin liittyy myös paljon normatiivista latausta.

Nyt kun tiedämme Timo Soinin jatkavan eduskunnan luottamusta suhteellisen selvin numeroin nauttivana ulkoministerinä, olisi toivottavaa, että myös media nostaisi edellä mainitut näkökulmat tutkijoiden kanssa keskustellessaan entistä selvemmin esille näin kevään vaalien alla.

Avoin tsemppikirje Tampereen yliopiston konsistorin jäsenille

Arvoisat vastavalitut Tampereen yliopiston ensimmäisen konsistorin jäsenet. Te edustatte tieteen, tutkimuksen, sivistyksen, korkeimman opetuksen ja oppimisen timanttisinta osaamista. Näistä syistä yliopistoyhteisö on valinnut teidät demokraattisten ja avointen vaalien kautta tärkeään tehtäväänne.

Arvostakaa asiantuntemustanne ja vaalikaa sen kautta tulevaa vastuutanne yliopiston tärkeimpien tehtävien edustajina ja huippuosaajina. Älkää luovuttako teille kuuluvaa valtaa vaan ottakaa se maksimaalisesti itsellenne yliopistoyhteisön, sivistyksen sekä korkeimman tutkimuksen ja opetuksen äänenä ja edustajana.

Teidän ei tarvitse venyttää yliopistolain kirjainta ja henkeä tämän tehdäksenne. Mutta sikäli kun yliopistolain kirjain on todettu viime aikoina varsin venyväiseksi, on hyvä muistaa, että tällöin se venyy myös toiseen suuntaan, jos tahtoa ja näkemystä riittää. Pitäkää myös mielessänne, että omaksutut käytännöt eivät ole lakiin ja sen tulkintaan verrattavissa vaan aina muutettavissa.

Itse asiassa vanhaan ja omaksuttuun tukeutuminen kuulostaa varsin vieraalta toimintalogiikalta tiedeyhteisölle, hallintokulttuuri mukaan lukien. Siispä: rohkeasti ja itsevarmuutta uhkuen yhteisön itsensä näköistä muutosta kohti! Tiedeyhteisölle on luontaista koetella rajoja, ei kunnioittaa niitä nöyrinä sivustaseuraajina. Teillä, arvon konsistorin jäsenet, on avaimet käsissänne uusien hyvien käytäntöjen ja toimintatapojen luomiseen. Tampere3-prosessin ainutlaatuisuus antaa siihen myös hyvän perusteen.

Muistakaa myös, että Tampere3-yhteisö tarvitsee näkemystänne yliopiston hallituksen muodostamisessa. Pitäkää johtoajatuksenanne sitä, että luotsaamanne nimitystoimikunnan ehdottamat ja sen esitystä puoltamalla nimittämänne hallituksen jäsenet arvostavat myös käytännössä yliopiston lakiin kirjattujen perustehtävien monialaista toteuttamista. Arvioikaa hallituksen jäsenten valintaa siitä näkökulmasta, että nämä luottavat yliopistoyhteisön sisäsyntyiseen draiviin paremman maailman, tiedon ja kestävän muutoksen puolesta – ja arvostavat sitä.

Arvoisat konsistorin jäsenet. Käyttäkää valtaanne täysimääräisesti. Ainakaan itse en äänestänyt konsistorivaaleissa sellaisesta yliopistoyhteisön edustajasta, jonka roolina on olla sen toimivaltaan tosiasiallisesti kuuluvissa päätöksissä ja niitä valmistelevissa prosesseissa kumileimasimena. Sellainen kuulostaa demokraattisesti valitun elimen kohdalla huonolta hallintotavalta, mistä ei ole pitkä matka yliopiston uskottavuutta ja luottamuskulttuuria sisältä käsin nakertavaan piilokorruptioon.

Itse asiassa kenelläkään yliopistoyhteisöön kuuluvalla tai Tampereen yliopistosta välittävällä ei pitäisi olla varaa olla hyödyntämättä konsistorin edustajien näkemyksellisyyttä täysimääräisesti. Tämä koskee myös hallituksen jäsenten valintaan johtavaa prosessia ja siihen liityyviä päätöksiä, joita ei ole syytä ajallisesti venyttää.

Kukaan ei valinnut teitä tehtäväänne sillä perusteella, että haluaisimme yliopiston operatiivista johtoa myötäilevän iltapäiväkerhon. Uutta monialaista yliopistoa tulee toki aina rakentaa arvostavassa ja hyvässä hengessä. Yliopistoyhteisön äänen tulee kuitenkin kuulua ja näkyä myös yliopiston strategiseen suuntaan vaikuttavissa kysymyksissä. Konsistori on jatkossa tämä ääni.

Olkaa siis aktiivisia yliopistoyhteisönne suuntaan myös jatkossa ja vahvistakaa moniäänistä keskustelukulttuuria. Myös se on yliopistollemme mittava voimavara. Kyse on isoista panoksista, mahdollisesti joidenkin tieteenalojen tulevaisuutta koskevista kysymyksistä, uusien tutkinto- ja tutkimusohjelmien avaamisesta ja joka tapauksessa yleisistä yliopiston pedagogiseen identiteettiin ja tieteelliseen profiiliin liittyvistä linjauksista.

Meillä ei ole varaa menettää timanttista asiantuntemustanne yliopiston perustehtävien hoitamisesta uutta yliopistoamme rakennettaessa. Aikaisempien suljettujen ovien takana tehtyjen diilien kunnioittaminen on toissijaista teille demokraattisesti valittuna asiantuntijaelimenä kuuluviin vastuisiin ja vaikuttamisen paikkaan nähden.

Haluan myös muistuttaa, että yliopistona viiteryhmämme on ennen kaikkea globaali/kansainvälinen akateeminen-/tiedeyhteisö, jonka kanssa tieteen, opetuksen ja oppimisen vuorovaikutus ensisijaisesti tapahtuu. Paikallisen ja kansallisen tason sidosryhmäyhteistyötä ei tule tietysti väheksyä, mutta tieteen tulokset ja saavutukset ovat aina viime kädessä rajat ja alueet ylittävien vapaiden ajatusvirtojen tulosta.

Tutkimuksen tulee hyödyttää yhteiskuntaa laajasti, eikä se ole mahdollista ilman kansainvälisesti tunnustettua ja tätä kautta laadukasta perustutkimusta. Tieto ja sen kriittinen kouliminen on yliopistolle itseisarvo – kuten myös laajemmin sivistyneelle yhteiskunnalle.

Nyt yliopiston kannalta keskeisten päätösten kohdalla tehtäviä menettelytapoja tullaan käyttämään jälleen ennakkotapauksina tulevaisuudessa – sekä Tampere3:n sisällä että laajemmin Suomen korkeakoulukentällä. Tämäkin vastuu teillä siis on. Voimia, rohkeutta ja ennen kaikkea positiivista ammattiylpeyttä tärkeän ja arvokkaan tehtävänne hoitoon. Tehkää muutoksesta vieläkin parempi, avoimempi ja sivistyneempi!

Tapio Juntunen

ICAN, Nobelin rauhanpalkinto ja Suomen ydinaseriisuntapolitiikka

Olin kommentoimassa ICAN:n (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) viime perjantaina saamaa Nobelin rauhanpalkintoa tuoreeltaan YLE:n klo 20:30 uutisissa. Uutislähetys löytyy YLE Areenasta. ICAN:n Nobel on uutislähetyksen pääutinen, eli sen löytää heti alusta (omat kommenttini n. 3:30 eteenpäin).

Seuraavassa neljä kysymystä ja vastausta ICAN:n nobelista, ydinaseriisunnasta ja Suomen suhtutumisesta ydinaseiden kieltosopimukseen, joita pohdiskelin junassa ennen viime perjantain uutislähetystä.

1. Miksi Nobel annettiin ICAN-järjestölle?

Tunnustus. Palkinto on ennenkaikkea tunnustus määrätietoisesta ja pitkäjänteisestä työstä ydinaseriisunnan edistämisen puolesta; ICAN on ollut keskeinen liikkeelle paneva voima ydinaseriisuntadiplomatian ylläpitäjänä ja edistäjänä ydinasevaltioiden johdolla tapahtuvan ydinaseriisunta-agendan yskähdellessä. ICAN:n on kyennyt rakentamaan vakuuttavan kansainvälisen ydinaseriisuntaa edistävän verkoston yhteistyössä valtioiden kanssa. Täyskieltosopimusneuvotteluja edeltänyt ydinaseiden humanitaaristen vaikutusten aloite oli tässä työssä tärkeä askel. Humanitaaristen vaikutusten aloite paljasti ydinasevaltojen varsin konservatiivisen peloteoptimismin, sillä ne suhtautuivat jo tähän aloitteeseen suurella varauksella. Suomi allekirjoitti aloitteen jonkin aikaa asiaa harkittuaan. Humanitaaristen vaikutusten aloite kuitenkin siirsi ydinaseriisuntapolitiikan agendan konservatiivisesta ja abstraktista tasapainoajattelusta kohti ydinasepolitiikan potentiaalisia käytännön seurauksia hahmottavaa asetelmaa.

Viesti ja paine ydinasevalloille. Nobel-komitea korosti päätöksensä perusteluissa, että seuraavaksi voimme odottaa konkreettisia tekoja ydinasevalloilta ydinaseriisunnan edistämiseksi (useamman vuoden tauon jälkeen) riippumatta siitä, mitä mieltä nämä ovat kieltosopimuksesta. Nobel-komitea siis toisin sanoen käytti poliittista valtaansa ja teki ydinasevaltioiden roolin läpinäkyväksi. Komitea siis myönsi suoraan, että palkintoon oli kätketty poliittinen kannustinviesti, hieman samaan tapaan kuin vuonna 2009, jolloin palkinto myönnettiin presidentti Barack Obamalle. Tällöin Obaman visio ydinaseettomasta maailmasta esitettiin keskeisenä perusteena palkinnolle hieman samaan tapaan, kuin ICAN:n kampanjallaan saavuttaman ydinasekieltosopimuksen antama lupaus vuonna 2017. ICAN:n saavuttama palkinto toisaalta perustui konkreettisiin tekoihin, ei ainoastaan tulevaisuudenuskoa valaviin puheisiin, kuten Obaman kohdalla (sittemmin Obama saavutti tekojakin, joista ehkä keskeisin oli vuonna 2010 solmittu uusi START-sopimus Venäjän kanssa).

Työ jatkuu. Ydinaseiden kieltosopimus on jo astunut voimaan: sen on nyt (tilanne 12.10.2017) allekirjoittanut 53 valtiota, kun voimaan tulemiseen vaadittiin 50 allekirjoitusta. ICAN:n saa varmasti Nobelista puhtia (sekä konkreettisesti lisää resursseja!) sopimuksen allekirjoittajavaltioiden keräämisen jatkamiseksi. Sitä seuraavat ratifiontiprosessit sekä lukuisat sopimuksen implementoimiseen ja sen yksityiskohtien tulkintaan liittyvät kysymykset vaativat myös kansalaisjärjestötoimijoiden panosta. Prosessi on toki tästä eteenpäin pitkälti sopimuksen allekirjoittamien ja siihen sitoutuvien valtioiden käsissä, mutta ICAN sekä muut kansalaisjärjestöt voivat toimia taustalla tärkeinä fasilitaattoreina.

Ei täysin yllättävää. Nobelin rauhanpalkinto on aikaisemminkin myönnetty aseriisuntaa ja ydinaseongelmaa esillä pitäneille organisaatioille ja kansalaisjärjestöille: Kemiallisten aseiden kieltojärjestö (2013), Kansainvälinen atomienergiajärjestö (2005), maamiinojen kieltoa ajanut kampanja (2007), ydinaseriisuntaa ajavien tieteilijöiden Pugwash-järjestö (1995), lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestö (1985), joka löytyy myös ICAN:n taustalta.

2. Ovatko ydinaseiden käytön riskit kasvaneet?

Ydinaseiden määrä ja kehitys. Maailmassa on edelleen noin 15 000 ydinasetta, suurin osa niistä Yhdysvalloilla ja Venäjällä. Ydinasevaltioiden määrä on kasvanut ydinsulkusopimuksen voimaantulon (1970) sekä edelleen kylmän sodan päättymisen jälkeen (Pakistan ja Pohjois-Korea), minkä lisäksi käytännössä kaikki nykyiset ydinasevaltiot ovat modernisoimassa nykyisiä ydinaseitaan – Venäjä vaikuttaisi kehittävän kehittää myös täysin uusia, voimassa olevia ydinasevalvontasopimuksia rikkovia ydinasejärjestelmiä, minkä lisäksi Yhdysvalloista kantautuu huolestuttavia huhuja Donald Trumpin suhtautumisesta ydinaseisiin.

Virhearviot ja vahingot. Poliittisten jännitteiden ja retoriikan kiristyessä on mahdollista, kun valtiot tukeutuvat aikaisempaa enemmän ydinasepelotteeseen niiden turvallisuuspolitiikassa, että virhearviot johtavat ydinaseiden käyttöön. Alueelliset varustelupaineet ja -jännitteet luovat lisäksi aivan toisenlaisen kontekstin kylmän sodan verraten ennustettavaan ja ”selkeään” kaksinapaiseen järjestelmään (Kiinan voimistuessa kolminapaistuneeseen) verrattuna. Samalla ydinaseteknologiassa erityisesti hyökkäysaseistuksessa (tarkkuus, tiedustelu ja ”remote sensing”) otetut edistysaskeleet tekevät toisen iskun kykyyn perustuvat konservatiivisemmat ydinasedoktriinit aikaisempaa haavoittuvaisemmiksi tuhoisille ensi-iskuille, mikä puolestaan saattaa kriisitilanteissa alentaa ensi-iskun kynnystä (esimerkiksi Yhdysvallat ja Venäjä molemmat varautuvat edelleen ydinaseiden ensikäytön mahdollisuuteen pelotepolitiikassaan).

Pohjois-Korea on konkreettinen ja äärimmäisen varoittava esimerkki alueellisten ydinasevarustelupaineiden mahdollisista seurauksista. Vahingoista ja tahattomista virhetulkinnoista aiheutuvien onnettomuuksien riski kasvaa, kun ydinaseiden käyttövalmiutta nostetaan ja asejärjestelmiä testataan toistuvasti provokatiivisilla tavoilla. Alueellisten ydinasevaltojen strategioiden tutkimuksen kärkinimiin kuuluva Vipin Narang on todennut, että kaikki Pohjois-Korean tekemisissä viittaa siihen, että se ei tule käyttämään ydinasekapasiteettiaan ”epärationaalisesti”, vaan rakentaa siitä asymmetrisen eskalaatio-opin mukaista ennaltaehkäisevää pidäkettä Yhdysvaltojen taholta kokemaansa eksistentiaalista uhkaa vastaan. Ydinaseiden ensikäytön mahdollisuutta korostavana doktriinina asymmetrisen eskalaation oppi on kuitenkin hyvin aggressiivinen ja herkkä tahattomalle eskalaatiolle.

Katastrofaaliset seuraukset. Jo muutaman nykyteknologian mukaan valmistetun keskisuuren ydinaseen räjähdyksellä (esimerkiksi n. 500 kilotonnin räjähdysvoima) olisi mittavia välittömiä vaikutuksia ympäristöön ja ihmisiin. Keski- ja pitkän ajan vaikutukset olisivat lisäksi hyvin todennäköisesti planeetallisissa mittasuhteissa hahmottuvia, esimerkiksi globaalien ruoka- ja raaka-aineketjujen häiriintyessä vakavasti. Tuhovaikutuksia voidaan vähentää käyttämällä erittäin tarkkoja ja teholtaan verraten pieniä ydinräjähteitä, joilla pyritään iskemään suoraan vastapuolen ydinasearsenaalia vastaan. Tällaisillakin iskuilla olisi kuitenkin mittavia vaikutuksia välittömässä ympäristössä sekä ennustamattomia psykologisia vaikutuksia ydinasetabun rikkoontuessa. Lisäksi riskit siitä, että vastapuolelle jäisi kattavaan ydinasekapasiteetin tuhoon pyrkivän ensi-iskun jälkeenkin käyttöönsä ydinaseita (esimerkiksi sukellusveneisiin), olisivat edelleen suuret, eikä massiivista vastaiskun mahdollisuutta katastrofaalisine seurauksineen voisi sulkea täysin pois.

3. Miksi ydinasekieltosopimusta tarvitaan?

Kieltosopimuksen tavoite on täydentää ydinsulkusopimusta. Ydinasekieltosopimus ei ole täysin ongelmaton, kuten monet aseriisuntaan erikoistuneet tutkijatkin ovat huomauttaneet (ks. esim. 1, 2 & 3). Sen tavoitteena on kuitenkin ollut nimenomaan täydentää ydinsulkusopimusta luomalla laillisesti sitova kansainvälinen sopimus, joka kieltäisi ydinaseiden hankkimisen ja hallussapidon sekä tarjoaisi nykyisille ydinasevaltioille konkreettisen tien ydinaseiden täydelliseen riisuntaan, mihin ne ovat ydinsulkusopimuksen kuudennessa artiklassa sitoutuneet.

Ydinsulkusopimus ei ole täysin oikeudenmukainen. Ydinsulkusopimus antaa viidelle valtiolle oikeuden ydinaseiden omistukseen (ja tätä kautta legitimiteetin ydinasepelotepolitiikalle) ennalta määrittelemättömäksi ajaksi, kunhan ne sitoutuvat ydinaseriisuntaan. Aikataulu tämän lupauksen toteuttamiseen on kuitenkin edelleen tarkemmin määrittelemättä. Hiljalleen on syntynyt tilanne, jossa näille muutamalle valtiolle on ikään kuin syntynyt kansainvälisten sovinnaissääntöjen tuottama etuoikeus ydinaseiden omistamiseen.

Turhautuminen. Maailman valtioiden enemmistö ja kansalaisjärjestöt ovat selvästi turhautuneita ydinasevaltojen saamattomuuteen ydinaseriisunnan edistämisessä, mitä ydinasekieltosopimuksen aikaansaaminen konkreettisesti ilmentää.

4. Miten Suomi suhtautuu kieltosopimukseen?

Suomi on vahvasti sitoutunut ydinaseriisuntaan. Suomella on historiallisesti vahva ydinaseriisuntapoliittinen profiili ja se on tehnyt viimeisten vuosienkin aikana paljon töitä ydinsulkusopimuksen puitteissa, viimeksi vuosikymmenen alkupuolella fasilitoimalla Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykehankkeen perustamiseen tähdänneitä neuvotteluita (neuvotteluja ei ole vielä saatu käyntiin). Tavanomaisten aseiden riisumisen saralla Suomi on suorastaan maailman asevalvontadiplomatian suurvalta, vaikka samalla Suomen asevientipolitiikka herättää myös runsaasti kysymyksiä mahdollisista kaksoisstandardeista.

Suomi on varsin selkeästi kirjannut sitoutumisensa ydinaseriisunnan edistämiseen esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (s. 31). Sekä ulkoministeri Timo Soini että presidentti Sauli Niinistö vahvistivat sitoutumisen ydinaseriisunnan ”käytännönläheiseen edistämiseen” suurlähettiläspäivien puheissaan syyskuussa. Suomen ydinaseriisuntapolitiikan tarkempia perusteluja voi hahmottaa esimerkiksi tästä ulkoministeriön ja puolustusministeriön yhteisestä taustamuistiosta.

Käytännön tulokset ja ydinasevaltojen vastuu. Suomen ulkopoliittinen johto on korostanut ennen kaikkea ydinasevaltojen vastuuta ydinaseriisunnan edistämisessä. YK:n yleiskokouksessa puhunut presidentti Niinistö oli toiveikas Yhdysvaltojen ja Venäjän strategisten ydinseiden vähentämisneuvottelujen suhteen:

On äärimmäisen tärkeää, että maat, joilla on hallussaan ydinaseita, ovat mukana neuvotteluissa. Vetoan, että kaikki ydinasevaltiot ja maat joilla on hallussaan näitä aseita, ryhtyvät pikimmiten konkreettisiin toimiin ydinaseiden riisumiseksi.

Suomen pragmaattinen pienvaltioliberalistinen linja panostaa ainoastaan sellaisiin ydinaseriisuntatoimiin, joihin myös ydinsulkusopimuksen tunnustamat ydinasevallat sitoutuvat. Kansainvälisen järjestyksen ennustettavuuden tunnustetaan näin varsin avoimesti olevan johdannainen suurvaltapolitiikan yleisestä tilasta. Koska ydinasevallat eivät osallistuneet kieltosopimusneuvotteuihin, ei Suomi katsonut, että sen kautta voitaisiin saavuttaa käytännön tuloksia ydinaseriisunnassa. Pelkona ilmeisesti on, että kun valtiot antavat kasvavasti painoa ydinkieltosopimukselle, voisi se viedä puhtia ydinsulkusopimuksen ympärillä ja sen kirjaimen hengessä käytävistä neuvotteluista.

Perustelut ydinsulkusopimuksen ja ydinasekieltosopimuksen välisestä ristiriidasta vaikuttavat kuitenkin hatarilta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Suomen ulkopoliittinen johto on unohtanut, että mahdollisimman kattavalla ydinasekieltosopimuksella on välittömiä vaikutuksia ydinaseiden kansainvälispoliittiseen ja -oikeudelliseen asemaan; ydinaseiden stigmatisoiminen kun tukee ydinsulkusopimuksen ensimmäistä pilaria, eli ydinaseiden leviämisen estämisen tavoitetta. Suomen kokoisen valtion panos tällaiseen moraaliseen vaikutukseen voi toki olla melko pieni, mutta ei Suomen panoksesta sen vahvistamiseen koskaan haittaakaan olisi.

Uusia aloitteita. Suomi ei kuitenkaan ole jäämässä tuleen makaamaan. Ulkoministeri Soini antoi implisiittisen lupauksen elokuussa suurlähettiläskokouksen puheessaan:

Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Aseriisunta ja -valvonta on ala, jolla haemme koko ajan vaikuttajan paikkaa.

Geneven aseriisuntakonferenssissa syyskuussa puhunut ulkoministeri nosti esiin tarpeen aloittaa (monenkeskiset?) neuvottelut taktisista ydinaseista sekä niiden riisumisesta. Ehkä tästä löytyisi konkreettinen vaikuttamisen paikka, johon Soini viittasi ja joka ei olisi ristiriidassa ydinsulkusopimuksen ja Suomen pragmaattisen linjan kanssa:

One more point: our efforts concerning non-strategic or tactical nuclear weapons should be increased. Today these weapons are completely uncovered by any binding, verifiable agreement. This gap has to be fixed. There should also be a clear division between these and conventional weapons – in military doctrines and if ever exercising their use. And finally, we need practical confidence-building measures in this field as well.

Tämän aloitteen muotoutumista on hyvin mielenkiintoista seurata, sillä sen vaikutukset ulottuvat potentiaalisesti aivan Suomen lähialueillekin. Venäjällä on Natoon (lue: Yhdysvaltoihin) nähden Euroopassa jopa kymmenkertainen taktisten ydinaseiden arsenaali, joiden käyttöä se on simuloinut useissa viime vuosien sotilasharjoituksissa.

Suomi EU:n ja Naton jäsenmaiden linjalla. Suomen linja ydinaseriisuntapolitiikassa eroaa esimerkiksi Itävallan ja Ruotsin kaltaisista valtioista, mutta noudattaa samalla EU:n jäsenvaltioiden enemmistöä, joista suurin osa kuuluu myös Natoon (yksikään Naton jäsenvaltio ei ole hyväksynyt ydinaseiden kieltosopimusta). Tästä voi itse kukin vetää haluamansa johtopäätökset Suomen viiteryhmäpolitiikasta.

Hiljattain olemme saaneet kuulla, että Yhdysvallat olisi kovistellut Ruotsia allekirjoittamasta ydinasekieltosopimusta, koska se voisi heikentää mahdollisuuksia syventää maiden välistä puolustusyhteistyötä. Tämä herättää runsaasti kysymyksiä, minkälaisen roolin Nato on varannut Ruotsille ja Suomelle – Naton ulkopuolisille kumppaneilleen – ydinasepolitiikassaan. Sekä Ruotsi ja Suomi ovat sitoutuneet siihen, että ne eivät salli ydinaseita missään muodossa valtioalueilleen – sitoumus, jota nämä luultavimmin Norjan ja Tanskan tapaan jatkaisivat rauhanajan politiikkansa perustana myös Naton sisällä, jos jäsenyys puolustusliitossa tulisi joskus ajankohtaiseksi.

Se, delegitimoiko kieltosopimuksen artikla 1e myös ydinasepelotteeseen tukeutuvan liittolaissuhteen/-politiikan yleisesti, onkin sitten kimurantimpi kysymys. Tällainen johtopäätös olisi hyvin ongelmallinen, sillä tällöin esimerkiksi Venäjä ja Yhdysvallat asettuisivat kieltosopimuksen näkökulmasta epätasa-arvoiseen asemaan. Kansainväliset sovinnaissäännöt korostavat varsin laajalti jaetun tulkinnan mukaan valtioiden suvereenia oikeutta määrittää itse omat liittokuntavelvoitteensa ja kumppanuutensa, kunhan ne eivät ole agressiivisesti suunnattuja ketään vastaan.

Lisäksi on totta, että yksikään Naton jäsenmaa ei ole allekirjoittanut kieltosopimusta tai äänestänyt sen hyväksymisen puolesta YK:ssa. Naton jäsenmaat harjoittavat yhteistä ydinasepolitiikkaa. Natolla itsellään ei ole ydinaseita, mutta kolmella sen jäsenmaalla on. Itsenäistä ydinasepolitiikkaa harjoittavaa Ranskaa lukuun ottamatta kaikki Naton jäsenmaat osallistuvat sen ydinasesuunnitteluryhmän (Nuclear Planning Group, NPG) toimintaan, vaikka varsinaiset strategiset linjaukset myös ydinasepolitiikan kohdalla tehdäänkin Pohjois-Atlantin neuvostossa Washingtonin sopimuksen mukaisesti. Mahdollisuus ydinasein suoritettavaan kostoiskuun on Venäjän aggressiivisen käyttäytymisen johdosta palannut liittokunnan pelotepolitiikasta käytävän keskustelun keskiöön.

Spekulointia Suomen päätöksestä. Kari Huhta spekuloi Helsingin Sanomissa, että Nato-kysymys ei vaikuttanut Suomen kieltosopimuspäätökseen, koska Suomi teki päätöksen ennen Naton virallista kantaa. Johtopäätös voi olla oikea, mutta perustelu vaikuttaa hyvin jokseenkin horjuvalta; onhan Suomella aina kylmän sodan aikaisista Pohjolaa koskevista ydinasevalvonta-aloitteista saakka perimätietoa siitä, että etenkin Yhdysvallat – Naton ydinasesateenvarjon tosiasiallinen ylläpitävä – suhtautuu hyvin skeptisesti kaikkiin sellaisiin sopimusehdotuksiin ja neuvotteluprosesseihin, jotka voivat rapauttaa sen liittokuntapolitiikan koheesiota sekä sen mahdollisuutta käyttää ydinasepelotetta liittokuntapolitiikan välineenä. Naton kanta asiaan toisin sanoen on ollut lienee ollut myös Suomen tiedossa jo ennen virallisia kannanottoja ja YK:ssa käytyä neuvotteluprosessia. Sitä voi hahmottaa myös suhtautumisesta kieltosopimusta edeltäneeseen humanitaariseen aloitteeseen.

Kaiken tämän jälkeen on edelleen vaikea löytää vedenpitävää logiikkaa Suomen ydinasekieltosopimusboikotin takaa. Perustelut ovat sinänsä hyveellisiä, minkä lisäksi niiden muotoilua on selvästi mietitty harkiten. On kuitenkin esitettävä vakava kysymys siitä, luottaako Suomi liikaakin ydinasevaltojen suopeuteen ydinsulkusopimuksen kuudennen artiklan edistämisessä? Tästä valtiojohdolla toki on parempaa ensi käden tietoa kuin meillä tutkijoilla. Todellinen ongelma on kuitenkin hyvä muistaa; sen muodostavat nimittäin ydinaseita hallussaan pitävät valtiot, ei niiden tuhovoimaisuuden inhorealistisesti tunnustava ja ysinaseilla uhkaamisen politiikan kaikissa muodoissaan kieltävä kansainvälinen sopimus. Tämä on tärkeää pitää mielessä, sillä sen kautta määrittyy myös se, kuka asettuu ydinasekysymyksessä historian oikealle ja väärälle puolelle.

Suomen asevalvontapolitiikan perusteet

Suomen ulkopolitiikan käytännön tekijöiden ykkösrivistö on jälleen kokoontunut vuosittaisille suurlähettiläspäiville Helsinkiin. Suomen ulkopolitiikan lähtökohtien osalta suurlähettiläspäivillä pidetyt puheet eivät ole tarjonneet suurempia yllätyksiä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lanseeraama ja hallituksen selonteoissaan vahvistama pilarimalli vaikuttaa voivan ja elävän hyvin. Oppi on juurtunut.

Siinä missä Suomen kansainvälistä toimintaympäristöä kuvaava pilarimalli tarjoaa yleiskatsauksen Suomen ulkopolitiikan työkalupakista, on aktiiviseksi vakauspolitiikaksi kutsuttu käsitepari kuvastanut Suomen ulkopolitiikan Pohjois-Eurooppaa ja Itämeren aluetta koskevia tavoitteita yhtä lailla jo joitakin vuosia. Jälkimmäisen käsiteparin osalta suurlähettiläspäivät eivät myöskään vaikuta tarjonneen uusia avauksia.

Viime perjantain Turun tapahtumat sekä siihen liittyvän kansainvälisen terrorismin uhkan käsittely on luonnollisesti noussut suurlähettiläspäivillä esiin. Keskustelu ja debatti oikeasta tavasta reagoida tilanteeseen jatkunee, perustuen samalla jo omaksuttujen reaktioiden ja ratkaisujen varaan. Monessa mielessä terrorismin, viharikosten sekä näihin liittyvien lieveilmiöiden tuottamat traagiset tapahtumat Suomessa eivät varmasti tulleet kenellekään yllätyksenä. Tästä osoituksena käy jo sekin, kuinka vilkkaana ja ikään kuin etukäteen paalutetuista askelmerkeistä käsin Turun perjantain tapahtumien jälkeinen keskustelu lähti nopeasti vellomaan.

***

Yksi huomionarvioinen tulokas suurlähettiläspäivien puheenvuoroissa on kuitenkin ollut. Niin valtiosihteeri Peter Stenlund, ulkoministeri Timo Soin kuin presidentti Niinistönkin nostivat kukin puheissaan esiin ydinaseongelman sekä käsittelivät laajemminkin Suomen asevalvontapoliittista linjaa. Näitä puheenvuoroja on nähty jokseenkin harvakseltaan aikaisemmilla suurlähettiläspäivillä ja ylipäätään Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa.

Laajemminkin ihmiskuntapoliittiset painotukset – makroturvallisuuden alaan kuuluvat teemat, kuten ilmastonmuutoksen hillitseminen, resurssiniuķkuus sekä ydinaseongelma – nousivat Sauli Niinistön puheessa kenties vahvemmin esiin kuin kertaakaan aikaisemmin tämän presidenttikaudella. Arktisen neuvoston puheenjohtajuuden siivittämien ilmastopoliittisten kysymysten lisäksi varsinkin asevalvontapolitiikka sen koko kirjossaan on viimeisen vuoden kuluessa tehnyt uutta nousua Suomen ulkopolitiikan keskiöön.

Ajankohtaiset tapahtumat (Pohjois-Korea, Lähi-idän karmea tilanne inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta) ovat toimineet luonnollisesti yhtenä taustasytykkeenä asevalvontapoliittisen linjan kirkastamisen tarpeelle. Toinen taustavaikutin löytyy Suomen pitkästä asevalvonta- ja riisuntapoliittisesta perinteestä. Vaikka sen kultaiset vuodet sijoittuvat 1960-80-luvuille, ei asevalvontapoliittinen profiloituminen ole Suomen ulkopolitiikasta missään vaiheessa tyystin hävinnyt.

Suomen parhaillaan jatkuva puheenjohtajuus asekauppasopimuksessa, muuutaman vuoden takaiset ponnistelut Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä koskevien neuvottelujen puitteistamiseksi sekä viimeaikaisena esimerkkeinä Suomen profiloituminen Itämeren alueen lentoturvallisuutta koskevissa kysymyksissä käyvät kaikki hiljattaisina esimerkkeinä Suomen asevalvontapoliittisen perinteen jatkumisesta.

Vuoden 2017 suurlähettiläspäivillä Suomen asevalvontapoliittista linjaa on viitoitettu varsin selkeästi. Kansainvälisen politiikan sääntöperustaista yhteistyötä ja sen ennakoitavuutta lisäävää vaikutusta korostanut valtiosihteeri Stenlund viittasi puheessaan tarpeeseen päästä vaikuttaviin asemiin konkreettisia tuloksia tuottavissa, mutta samalla kansainväliseen kanssakäymiseen riittävällä tavalla iskostuneissa sopimusjärjestelmissä ja neuvotteluprosesseissa:

Kansainvälisten tehtävien osoittaminen Suomelle on luottamuksemme ja kansainvälisen asemamme eräs mittari. […] Suurlähettiläs Klaus Korhosen ATT-sopimuksen vetovastuu päättyy tulevana syksynä ja suurlähettiläs Jari Luodon ydinterroria ehkäisevä GICNT-johtajuus alkaa. Molemmat tehtävät osoittavat, että Suomi nauttii luottamusta varsin sensitiivisten asevalvontatehtävien hoidossa.

Vastaavasti ulkoministeri Soini teki omassa puheessaan selväksi, että Suomi osallistuu vain sellaisiin neuvotteluihin ja aloitteisiin, joista on odotettavissa konkreettisia tuloksia:

Ydinaseet ovat ihmiskunnan vitsaus, mutta toiveajattelulla tilanteeseen ei vaikuteta. Teimme loogisen – vaikkei välttämättä helpon tai suositun – ratkaisun, kun jäimme ydinasekieltosopimusneuvottelujen ulkopuolelle. Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Soini perustelee näin Suomen päätöstä olla osallistumatta heinäkuussa päättyneisiin ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin sillä, että kyseessä ei ole riittävän pragmaattinen aloite. Kyse on tietysti paljolti siitä, miten ja minkälaisia kriteereitä vasten tuloksen saavuttamisen mahdollisuuksia ja arvoa hahmotetaan. Näin Suomen asevalvontapolitiikan toiseksi keskeiseksi kriteeriksi pragmaattisen vaikuttavuuden ohella nousee pienvaltioliberalistinen maksiimi, jossa suurvaltojen välinen yhteisymmärrys tai sen saavuttamisen mahdollisuuden näkymä asettuu keskeiseksi kriteeriksi niille monenkeskisille diplomaattisille aloitteille ja prosesseille, joihin pienvaltioviisauden näkökulmasta on järkevää ja hyödyllistä sijoittaa resursseja ja poliittista pääomaa.

Vastaavasti Suomi selvästi varoo edelleen harjoittamasta sellaista mielenosoitusdiplomatiaa, jonka voidaan ennakoida lisäävän suurvaltapoliittisia jännitteitä ja täten heikentävän kansainvälisen sääntöperustaisen järjestelmän vahvistumisen edellytyksiä.

Näin Suomen linjassa korostuu järjestys, mikä eittämättä nähdään myös alueellisen vakauden säilymisen ja vahvistumisen kannalta tärkeänä kansainvälisenä reunaehtona. Järjestystä rikkovat teot ja toiminta toki tuomitaan, mutta ainakin toistaiseksi tavalla, joka ei myöskään anna olettaa mielenosoitusdiplomaattisten irtopisteiden keräämistä.

Järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden välinen jännite lienee yksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen perustavimmista kysymyksistä. Vuonna 1968 solmitun ydinsulkusopimuksen osalta järjestyksen ylläpitäminen ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen on ainakin osittain ristiriitaisessa suhteessa, sillä sopimus tunnustaa vain tietyille valtioille (väliaikaisen) oikeuden ydinaseomistuksiin, vieläpä ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Vastapunnuksena toimiva sitoutuminen ydinaseriisuntaan on jäänyt vaillinaiseksi 1980-luvun puolivälistä 2010-luvun puoliväliin ulottuvalla jaksolla.

***

Ydinaseiden kieltosopimusneuvottelujen suhteen Suomessa on siis tulkittu, että kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisen pragmaattinen tavoittelu nousee historian oikealle puolelle asettumisen tunteen tuottavan moraalisen ylevyyden yläpuolelle. Pragmaattisuus ei kuitenkaan tarkoita kyynistä pidättäytymistä sellaisista kannanotoista, jotka kätkevät sisäänsä suurvaltasuhteisiinkin menevää moraalisesti velvoittavaa sanomaa. Tai näin asia esitetään ja käytännössä toteutetaan.

Painavimman suurlähettiläspäivien puheenvuoron asevalvontapolitiikan näkökulmasta piti presidentti Niinistö. Hän otti puheessaan selvästi kantaa esimerkiksi Venäjän toistuvasti sotaharjoituksissa simuloineisiin taktisiin ydinaseiskuihin. Tästä nousee esiin Suomen asevalvontapolitiikan kolmas keskeinen periaate, jota voitaisiin kutsua suurvaltavastuun (tässä tapauksessa ydinasevaltojen vastuun) korostamiseksi. Se seuraa loogisesti toisesta, suurvaltalähöisestä kansainvälisen järjestyksen tulkinnasta, sillä suurvalloilla on näin myös vastuullaan huolehtia tästä keskinäisestä järjestyksestään ja sen periaatteista, mitä hallitsematon ydinasevarustelu ja joukkotuhoaseilla uhkaaminen ei luonnollisesti edistä.

Näiden kolmen periaatteen valossa Suomen ydinasepoliittinen ja laajemmin asevalvontapoliittinen linja hahmottuu seuraavasti: 1) vaikuttaminen konkreettisten tulosten saavuttamisen näkökulmasta; 2) suurvaltalähtöisen yhteisymmärryksen tai niiden intressien yhdistymisen mahdollisuus onnistumisen näkymien keskeisenä arviointikriteerinä; 3) viimeisenä suurvaltojen vastuun korostaminen järjestyksen ylläpitämisestä.

Näiden pienvaltioliberalististen periaatteiden kautta on hyödyllistä lukea myös presidentti Niinistön perusteluita Suomen osallistumattomuudelle ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin:

Ei ole vaikeaa ymmärtää niiden tarkoitusperiä, jotka ajoivat kansainvälistä sopimusneuvottelua ydinaseet kieltävästä sopimuksesta. Tavoite on hyvä, mutta tarjoaako tämä tietä todelliselle ydinaseriisunnalle, on epäselvää. Ydinasevaltiot eivät nimittäin osallistuneet neuvotteluihin ja ne ovat sanoutuneet irti lopputuloksesta.

Suomi, kuten pääosa EU-maista, ei osallistunut neuvotteluihin. Kannoimme huolta siitä, että prosessi pikemminkin hankaloittaa kuin edistää ydinsulkujärjestelmää. Jotta ydinasevähennyksissä päästään eteenpäin, tarvitaan ydinasevaltioiden sitoutumista ja osallistumista. Tuleva YK:n yleiskokous on seuraava tilaisuus etsiä sellaista polkua, jolla tuettaisiin niin ydinaseriisuntaa kuin myös ydinsulkujärjestelmää. Ja siinä keskustelussa Suomi on aktiivisesti mukana.

Suomi tulee olemaan keskusteluissa mukana jatkossa myös ydinaseterrorismin vastaisen GICNT-aloitteen puheenjohtajana, kuten Stenlund ja Soini puheissaan esittivät. Jälleen kerran kyseessä on asiakysymys, jonka saralla on nähtävissä mahdollisuus suurvaltojen intressejä yhdistävään, uusia mikrokäytänteitä tuottavaan lopputulokseen. Vaikka suurvalloilla on ollut ydin(ase)turvallisuutta koskevien kysymysten kohdalla myös erimielisyyksiä, eivät ne Suomen ulkopolitiikan muotoilijoiden näkökulmasta välttämättä vaikuta ylittämättömiltä.

***

Ulkoministeri Soini korosti omassa suurlähettiläspäivien puheessaan, että Suomen ulkopolitiikan keskeinen tavoite on pyrkiä vaikuttamaan ja tulla kuulluksi, ”[o]lla pöydässä eikä porstuassa. Puhumattakaan siitä, että olisimme pihalla.”

Suomen päätös olla osallistumatta ydinasekieltosopimusta koskeviin neuvotteluihin on yksiselitteisesti ristiriidassa Soinin mainitseman imperatiivin kanssa. Vaikuttamaan pääseminen ei olekaan näin absoluuttinen, vaan suhteellinen arvo. On kansallisten intressien näkökulmasta enemmän ja vähemmän laadukkaita paikkoja vaikuttaa, ajatus kulkenee. Tämä jäi kuitenkin puheessa mainitsematta – ehkä sitä ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä?

Suurlähettiläspäivillä esitetyt asevalvontapoliittiset linjaukset tekevät joka tapauksessa Suomen linjasta ymmärrettävämmän ja selkeämmän. Suomelle vaikuttamaan pääseminen ei sittenkään ole itseisarvo, vaan vaikuttamisen tapojen ja paikkojen tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan laadullisesti suurvaltalähtöisen kansainvälisen järjestyksen sääntöperustaisuuden ja tämän tuottaman vakauden näkökulmasta.

Suomen asevalvonta- ja ydinaseriisuntapolitiikan periaatteiden selventäminen on ollut ehdottomasti hyvä asia. Suomi ei kuitenkaan toiminut täysin näiden periaatteiden mukaisesti jättäessään ydinaseiden kieltosopimusta koskevien neuvottelujen tarjoaman vaikutuspaikan käyttämättä.

Lievän naivisminkin uhalla on syytä huomauttaa, että osallistuminen neuvotteluihin ei olisi Hollannin esimerkkiä seuraten tarkoittanut sitä, että itse sopimusta, neuvottelujen lopputuotosta, olisi pitänyt allekirjoittaa. Sopimusta itseään onkin kritisoitu niin turvallisuuspoliittisin kuin sopimuksen toimeenpano– ja valvontajärjestelmien epäselvyyttä koskevin perustein.

Toisaalta sopimuksen aikaansaaminen eittämättä vahvistaa osaltaan ydinaseiden leviämiseen liittyviä moraalisia ja kansainväliseen arvovaltaan liittyviä pidäkkeitä, joiden vahvistamiseen viimeiset vuodet vaikeuksissa edennyt ydinsulkusopimuksen toimeenpanokin pyrkii. Tehokkaan ja toimivan sopimusjärjestelmän ja valvontakäytänteiden taustalta löytyvät aina kansainvälisesti tavanmukaisuuksien kautta velvoittavat moraalikoodistot. Yhtä lailla ydinaseiden kieltosopimus laittaa painetta ydinsulkusopimuksessa tunnistettujen ydinasevaltojen harteille – tuloksia pitää alkaa tulemaan, tai niiden valitus ydinkieltosopimuksen epävakauttavaa vaikutusta kohtaan näyttää puhtaan kaksinaismoralistiselta.

Sopimusneuvotteluissa ja näiden kulisseissa Suomi olisi nimenomaan saattanut korostaa omia, ydinsulkusopimuksen ensisijaisuutta kansainvälisen (suurvalta)järjestyksen keskeisenä ankkurina pitämiään näkökulmia. Hieman kääntäen Suomi on nyt asettanut ydinasevaltojen tapaan itselleen haasteen. Paikka Suomen suoriutumisen arvioimiseen on aktiivisuus vuoden 2020 ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssissa ja sen valmistelevien kokousten yhteydessä.

Haaste on näin ollen pitkälti itse asetettu. Tavoitteet ovat korkealla, aivan kuten pitääkin. Toistivathan Suomen ja Ruotsin ulkoministerit toukokuussa 2017, että johtavien ydinasevaltojen tulee viimeistään nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja osoittaa konkreettisia askelia kohti ydinaseettoman maailman saavuttamista. Välietappeina tähän tavoitteeseen Wallström ja Soini mainitsivat kaikkien ydinasevaltojen liittymisen ydinkoekieltosopimukseen sekä negatiivisten turvatakuiden antamisen ydinaseettomia maita vastaan (molemmat omalla sarallaan myös varsin pitkäikäisiä tavoitteita monisyisine ongelmineen).

Mielenkiintoista kyllä, Ruotsi osallistui ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin ja äänesti sen hyväksymisen puolesta heinäkuussa 2017 New Yorkissa. Tämä ei kuitenkaan estä Ruotsia korostamasta yhdessä Suomen kanssa, että NPT-sopimus on ”tärkein työkalumme pyrkimyksessämme estää uusia valtioita hankkimasta ydinaseita.”

 

Päiväkirjamerkintöjä: huomioita hallituskriisistä ja spekulaatioita sen seurauksista

Edit, 13.6.2017 klo 13:44: pohdintani perussuomalaisten eduskuntaryhmästä lähtevistä yksittäisistä loikkauksista tai pienen ryhmän muodostamisesta osoittautui tutkijamaisen varovaiseksi. Pian blogautuksen julkaisun jälkeen tuli tieto, että Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on jakautunut kahtia. Lähtijöiden joukossa ministerit Jussi Niinistö, Timo Soini, Sampo Terho ja eduskunnan puhemies Maria Lohela. Tämä tieto luonnollisesti kääntää tämän jutun loppupuolella esittämäni spekulaatiot hallitusneuvotteluista ja niiden kokoonpanosta uuteen uskoon. Vaikuttaa todennäköiseltä, että näin nopealla aikataululla ketterästi toteutettu manööveri on ennalta suunniteltu ja valmisteltu. Myös Sipilän ja Orpon eilinen rauhallisuus hallituksen hajottamista ilmoitettaessa saattaisi kieliä, että heilläkin on ollut tavalla tai toisella vihiä uuden eduskuntaryhmän muodostamisen edellytyksistä – siinä määrin hutera vielä eilen hahmoteltu RKP:n ja KD:n kanssa muodostettu 101 edustajan varassa seisova hallituspohja olisi ollut. Mutta tämäkin on vain spekulaatiota. Tilanne elää nyt tunneittain.

Keskusta ja kokoomus osoittivat arvopoliittista suoraselkäisyyttä hylätessään yksiselitteisesti hallitusyhteistyön mahdollisuuden perussuomalaisten uuden johdon kanssa. Päätös tehtiin nopeasti ja epäröimättä. Helsingin sanomien mukaan politiikassa tuli vastaan raja, jota ei voi ylittää.

Arvopolitiikan esiinnousu viestii käänteestä poliittisessa ilmapiirissämme. Suomen politiittista kulttuuria on viimeiset vuodet leimannut pikemminkin pakeneminen arvopolitiikasta ja politiikan ideologisuudesta. Yleinen viete on sen sijaan korostanut politiikan välinearvoa hallittavuuden, jatkuvuuden ja talouspoliittisesti vakaan toimintaympäristön takaajana. Tällaisessa politiikan taloudellistumisen ilmapiirissä hallituspolitiikkaa, politiikkaohjelmia ja lakialoitteita on opittu tarkastelemaan siitä näkökulmasta, mitä riskejä ja epävakauttavia seurauksia niiden katkeamisesta mahdollisesti syntyisi yhteiskunnan tuottavuuden ja tehokkuuden näkökulmasta.

Nyt yhteiskunnan ytimestä löytyikin arvoja: rasismin vastustaminen, ihmisoikeuksien jakamattomuuden periaatteen kunnioitus sekä poliittisen vastuun ja muistin korostaminen. Arvot ylittivät yhteiskuntapolitiikan ekonomisaation sekä teknokraattisesti sävyttyneen maariskipoliittisen katsannon.

Keskustelu arvoista on ehkä siinä mielessä epäjohdonmukaista, että myös funktionalisoivan tehokkuusajattelun ja riskienhallinnan sävyttämän politiikanteon taustalta avautuu tietty arvoulottuvuus ja/tai ideologinen näkemys siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa tulisi kehittää.

Kenties arvojen sijasta olisikin parempi puhua periaatteista ja niiden välisestä ristiriidasta. Näin Juha Sipiläkin olisi välttynyt eilen A-Studiossa esittämästä kummallista ajatusta siitä, että ei olisi olemassa hyviä tai pahoja arvoja, vain erilaisia arvoja. Suomenkin kansainvälisin sitoumuksin tunnustamat yleismaailmalliset ihmisarvot sekä niitä tukevat valistuksen liberaalit ihanteet kun vaikuttivat selvästi – ja aivan oikein – hyvinä arvoina, joihin keskusta ja kokoomus päätöksessään tukeutuivat.

Joka tapauksessa periaatteellisuus vaikuttaa palanneen politiikkaan.

Edit 2: Nyt jos ja kun keskusta ja kokoomus aloittavat hallitusneuvottelut uusi vaihtoehto -eduskuntaryhmän kanssa, on mielenkiintoista nähdä, perustellaanko yhteistyötä jatkuvuuden, vakauden ja kansantalouden kasvunäkymien vaarantamattomuuden näkökulmasta. Ja pysyykö hallitusohjelma täysin ennallaan, mikä ikään kuin viestisi käänteisesti sitä, ettei siinä ole hallituskriisin aikana pelissä olleiden arvojen suhteen mitään ongelmallisia.

Kuten keskustan kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen totesi hallituskriisiä kommentoivassa twiitissään: ”Suomen Pankki nosti talousennustetta: talouskasvu tänä vuonna 2,1 %. Joulukuussa se odotti 1,3 % kasvua. Tätä ei saa vaarantaa.”

Tietyt arvot tietty talouskasvun ensisijaisuuden korostamisen periaatteen taustaltakin löytyvät.

***

Epäilijöitäkin löytynee. Heille Sipilän ja Orpon päätös näyttänee arvopesulta, jossa perussuomalaisten askellusta kohti alati ksenofobisempaa äärioikeustolaisuutta käytetään oman habituksen puhdistamiseen. Esimerkiksi hallituksen turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma on Sipilän (ensimmäisen) hallituksen yhteistyössä tuottama tulos, eikä sen kaikki piirteet ole symmetriassa hallituskriisin yhteydessä koettun arvopoliittisen heräämisen kanssa.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten kristillisten ja RKP:n kanssa käynnistyvät hallitusneuvottelut muokkaavat turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Arvopuheillaan Sipilä ja Orpo ovat käytännössä asettaneet itsensä tilanteeseen, jossa linjan on muututtava kosmopoliittisempaan, ihmislähtöisempään ja ihmisoikeuksien jakamattomuutta korostavaan suuntaan nykyisestä linjasta, jota olen kutsunut marginalisoivaksi ja eristäväksi resilienssistrategiaksi.

***

Reaktiot Halla-ahon puheenjohtajavalintaan (ja perussuomalaisten puheenjohtajiston vaihdokseen) osoittavat, että politiikan institutionalinen muisti selätti ainakin väliaikaisesti lyhyen tähtäimen hyötyajattelun. Arvopolitiikka siis voitti lyhyen jänteen politiikan hallittavuutta ja funktionaalista jatkuvuutta korostavan opportunistisemman katsannon, tai ainakin haastoi tämän.

Kyynikko saattaisi kuitenkin kysyä, oliko hallituskriisi ja sitä todennäköisesti seuraava hallituksen hajottaminen keskustalle ja kokoomuksella lähtökohtaisestikin mieluinen ratkaisu? Nyt huonoille urille lipsuneet lakialoitteet ja politiikkaprosessit saadaan perussuomalaisten sisäisiin jakolinjoihin vedoten takaisin tehtaalle eräänlaisen testausvaiheen jälkeen.

Vastaavasti perussuomalaiset saavat maalattua itsestään kuvan perinteisten puolueiden suhmuroinnin uhrina. Tämä sopii puolueen narratiiviin sorretun kansan puolesta taistelevana liikkeenä institutionaalista ja endeemisesti korruptoitunutta valtaa vastaan. Halla-aho saa samalla jalostettua puoluettaan entistä voimallisemmin haluamaansa suuntaan. Tilanne antaa hänelle mahdollisuuden mobilisoida puolueelleen oppositioon työnnetyn uhrin mantteli harteillaan itsensä näköistä kannatuspohjaa.

***

Voinemme odottaa yksittäisiä loikkauksia perussuomalaisten ’vennamolaista’ sosiaalipoliittista katsantoa puolustavasta siivestä. Halla-ahon (kuten ilmeisesti myös Terhon) talous- ja sosiaalipoliittiset näkemykset kun kallistuvat vahvasti oikealle. Lyhyellä tähtäimellä muutos näkyy puolueen käytännön linjauksissa, hieman pidemmällä aikavälillä väistämättä myös puolueen ohjelmatyössä. Tämä saattaa olla monelle nykyiselle perussuomalaiselle kansanedustajallekin varsin vieras horisontti.

Kenties myös oikeammalta löytyy jokunen perussuomalaisten kansanedustaja, joille puoluejohdon käännös kohti ideologisempaa suuntaa näyttäytyy populistiselle kansanliikkeelle tyypillisen pragmaattisen ja tavallisen ihmisen arkea lähellä olevan eetoksen unohtamisena. Nähtäväksi jää, miten tämä vaikuttaa puolueen kannattajapohjaan – siirtyvätkö perussuomalaisia vennamolaiselta pohjalta äänestäneet duunarit ja ei-duunarit nukkuviksi äänestäjiksi, vai kanavoivatko he protestinsa takaisin perinteisempien puolueiden kannatukseksi? Viimeisimpien kannatusmittausten perusteella vaikuttaa, että molemmat skenaariot ovat mahdollisia.

***

Joka tapauksessa perussuomalaisten eduskuntaryhmän sisällä tulee olemaan paljon liikehdintää ja epävarmuutta. Puolueesta eroava uusi eduskuntaryhmä ei ole mahdoton ajatus. Voisiko se jopa liittyä tukemaan kapeahkon hallituspohjan uutta ohjelmaa – puolueesta erottamisen uhallakin? Tämä poistaisi tilanteen, jossa hahmoteltu neljän puolueen hallitus ja sen 101 edustajan niukin mahdollinen enemmistö ei joutuisi yksittäisten kansanedustajien teoreettisesti muodostaman vaa’ankieliaseman vangiksi. Skenaario on epätodennäköinen, mutta ei mahdoton (kyseiset kansanedustajat kyllä uhraisivat mitä todennäköisemmin poliittisen uransa uskottavuuden samalla, elleivät sitten tyystin loikkaa puolueesta toiseen).

Toisaalta voihan hyvin olla, että nyt hahmoteltu kristillisten, RKP:n, keskustan ja kokoomuksen nelipuoluehallitus veisi hallitusohjelmaa joka tapauksessa talouspoliittisesti oikeistolaisempaan, mutta samalla arvopohjalta myös jokseenkin liberaalimpaan suuntaan. Tämä yhdistelmä tuskin kelpaisi ’vennamolaisille’. Entä voisivatko nämä olla valmiita tukemaan uutta hallitusohjelmaa, jos se nähtäisiin perussuomalaisten hallitustaipaleella rakennetun strategisen ohjelman hienosäätönä.

Edellä mainitun neljän puolueen pohja antaa siis olettaa, että mahdollisesta uudesta hallitusohjelmasta tulee yksi Suomen toisen maailmansodan jälkeisen historian oikeistolaisimmista. Odotettavissa on sekoitus hyvinvointivaltion rakenteiden purkamista jatkavaa markkinaliberalismia ja pääomaintressejä myötäilevää työmarkkinapolitiikkaa, mausteena liberaalin eetoksen seassa sopivasti ripoteltuja konservatiivisempia ja kansakunnan eheyttä suojelevia arvoja (kristillisten ja keskustan yhteisrintama pitänee huolen siitä, että esimerkiksi alkoholilakipaketti ei mene läpi kovin liberalisoivassa muodossa). Sekä tietysti pari aluepoliittista välistävetoa (Vaasan keskussairaalastatus).

Voi hyvin olla, että Orpon ja Sipilän vihjeet nykyisen hallitusohjelman vankasta asemasta ovat vain retoriikkaa, jolla pyritään hillitsemään RKP:lle ja kristillisille näiden eduskuntavaalikannatusta selvästi painokkaampaa asemaa tulevan hallituksen toimintakyvyn ja kohtalon määräävinä puolueina. Samoin voisi ajatella, että viesti on saattanut lähteä myös niiden perussuomalaisten kansanedustajien suuntaan, jotka eivät koe kuuluvansa Halla-ahon johtamaan puolueeseen.

Perussuomalaiset ovat yhtä kaikki klassisen kesken eduskuntakauden oppositioon syystä tai toisesta siirtyvän puolueen kohtaaman dilemman edessä: miten se kykenee uskottavasti vastustamaan poliittisia prosesseja, joita se on ollut itse hallituspuolueena käynnistämässä?

Opportunistisia avauksia on odotettavissa myös hallituspuolueiden sisältä. Voisiko olla niin, että esimerkiksi avioliittolain kaltaisia arvopoliittisia kysymyksiä pyritään avaamaan kokoomuksen ja keskustan konservatiivisiivestä käsin? Integraatiopolitiikan jarrunaiset- ja miehet keskustassa saattavat yhtä lailla nähdä tilaisuutensa tulleen. Nämä äänet vaikuttaisivat kuitenkin olevan puolueiden sisällä sen verran marginaalisia, että ryhmäkuri ja perinteisten puolueiden vahvat rakenteet pitänevät ne isompaa kuvaa vasten aisoissa.

***

Ensireaktioissaan Sipilän ja Orpon yhteiseen ilmoitukseen perussuomalaisten uusi johto vetosi siihen, että he eivät vaadi mitään muuta kuin hallitusohjelman kirjaimessa pysymistä. Tätä on helppo vaatia, sillä hallitusohjelman kaltainen strategiapaperi on tietoisesti hyvin väljä ja kompromissilähtöisesti muodostettu politiikkaohjelma. Se ei ole poliittinen toimenpideohjelma tai lakiluonnosten nippu, vaan hyvin suuntaa antava, paljolti strategisesti väljä kehys.

Väljine kehyksineen hallitusohjelma (kuten sisäisesti osin ristiriitainenkin turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma) tarjoaa mahdollisuuden vaatia huomattavasti nykyistä kovempiotteisempia maahanmuutto- ja talouspolitiisia käytännön ratkaisuja. Näin perussuomalaiset olisivat voineet jatkaa nykyiseen hallitusohjelmaan sitoutuneena hallituspuolueena sekä samalla tulkita sen merkitystä ja siitä nousevia käytänteitä uudestaan. Näin perussuomalaiset olisivat voineet  pitää kahden muun hallituspuolueen tärkeitä tavoitteita ja kynnyskysymyksiä panttivankinaan omille vaatimuksilleen. Tämän skenaarion Sipilä ja Orpo selvästi näkivät ja halusivat sen näin välttää.

***

Halla-ahon valintakin on tietyllä tapaa vain yksi samansuuntainen askel pidemmässä muutosprosessissa. Perussuomalaisista kuorittiin jo menneen kahden vuoden hallitustaipaleen kuluessa esiin sen oikeistolainen ydin: vennamolaisen pintakuorrutuksen sekä ihmislähtöistä sosiaalipolitiikkaa haikailleen retoriikan alta paljastui melko puhdasoppinen oikeistopuolue, joka puoluekokouksen henkilövalintojen ilmentämien periaatteellisten vihjeiden perusteella jatkaa edelleen askellustaan kohti oikeistopolitiikan äärimmäisempiä sävyjä.

On vaikea uskoa, että puolueen linja pysyisi täysin ennallaan, jos jäsenistöltä tulee näinkin vahva epäluottamuslause sille puolueen siivelle, jonka käsialaa nykyinen puolueohjelma kaiketi pitkälle on. Yhtä vaikea on uskoa, että puolueen puheenjohtajana Halla-ahon persoona ja poliittiset näkymykset kokisivat yhtäkkiä täyskäännöksen tai edes merkittävän muutoksen. Päinvastoin hän on ollut selvästi haluton irtisanoutumaan rasistisista, tuomioonkin johtaneista kommenteistaan, joiden kautta hän on vaikuttanut hahmottaneen ohjelmallista ja täten sisäisesti koherenttia oppirakennelmaa.

Puheet ovat politiikassa myös tekoja. Tähänhän viittasi myös tasavallan presidentti asiaa arvojohtajan asemastaan kommentoidessaan: asianmukaisia katumusharjoituksia ja aikaisemmista puheista irtisanoutumista ei olla todistettu.

Toisaalta on ollut silminpistävää, kuinka varsinkin mediassa – mutta osin myös tutkijoiden piirissä – on ikään kuin lähdetty mukaan Soinin poliittista perintöä kultaistavaan kertomukseen (jos ei sentään aivan glorifioimiseen). On muistettava, että Soini itse päästi lopulta puolueen kurssin ja arvot paikaltaan liikauttaneen porukan opportunistisesti mukana jengiin. Puolueen kannatus kyllä lisääntyi, mutta kurssi kääntyi.

***

Lopulta on arvuuteltava, tuleeko uudet vaalit vai ei? Tämä ratkeaa tällä hetkellä olevan tiedon perusteella täysin keskustan, kokoomuksen RKP:n ja kristillisten uusissa minihallitusneuvotteluissa. Voittaako arvopolitiikka, joka olisi nyt mahdollista mittauttaa myös kansalaisilla kansanäänestyksessä, vai muutosprosessien hallinnan vakauteen tähtäväävä teknokraattisempi politiikka?

Eduskunta on hajotettu ennenaikaisten vaalien alta edellisen kerran vuonna 1975. Hallituspohjan kaatuminen koettiin puolestaan viimeksi vuonna 1983, kun SKDL potkittiin pihalle Kalevi Sorsan kolmannesta hallituksesta sen vastustettua puolustusmäärärahojen korottamista ja korvattiin hallituksen eron jälkeen liberaalipuolueella. Tuolloin(kin) hallitus kitkutteli loppuun vaivaisella 101 edustajan enemmistöllä muutaman kuukauden keväällä 1983 pidettäviin eduskuntavaaleihin saakka. Nyt neljän puolueen hallituksella olisi edessään kaksi vuotta yhtä lailla niukimmalla mahdollisella enemmistöllä. Käymme läpi Suomen poliittisen historian kannalta merkittäviä vaiheita.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että uusia eduskuntavaaleja ei tule. Puolueet vaikuttavat ottavan niille edustuksellisessa demokratiassa kuuluvan vastuun tärkeäksi katsomiensa arvojen ajamisessa. Näin hallituskriisi saattaa vahvistaa myös puolueinstituutiota. Sehän on viimeisten vuosien aikana tapahtuneen yhteiskunnallisen kehityksen ja vaikutusmuotojen muuttumisen johdosta ollut asemansa suhteen puolustuskannalla.

Edit 3: Perussuomalaisten nyt todennäköiseltä vaikuttava hajautuminen kahdeksi puolueeksi – sosiaalipopulisteiksi ja äärioikeistolaisiksi – eräällä tavalla myös vahvistaa kuvaa perinteisten puolueiden institutionaalisesta vahvuudesta ja byrokraattisesta tasaavasta toimintakulttuurista. Onhan niidenkin sisällä ristiriitoja ja linjariitoja, jotka esimerkiksi vasemmistoliiton kohdalla johtivat jopa viime hallituskaudella kahden edustajan irtaantumiseen ja oman eduskuntaryhmän perustamiseen, mutta puolueita läpi leikkaavien jakolinjojen hajottavat keskipakoisvoimat on näiden perinteisten puolueiden institutionaalinen sitkeys saanut estettyä.

Entä kuinka taitavasti ja ketterästi RKP ja kristilliset osaavat hyödyntää heille avautuneen mahdollisuuksien ikkunan hyväkseen? Minkälaiseksi muodostuu mahdollinen neljän oikeistopuolueen (tai keskustaoikeistopuolueen) hallitusohjelma?

Annetaanko Halla-aholle marttyyrin viitta, jota hän saa Suomeen etäältä vaikuttavana oppositiopuolueen johtajana kanniskella seuraavat kaksi vuotta (ja todennäköisesti nyt tehtyjen irtiottojen painoarvon perusteella pidempäänkin, kävi seuraavissa vaaleissa miten kävi)?

Tätä kysymystä vasten perussuomalaisten tulevaisuus vaikuttaa varsin avoimelta. Kaksi perusskenaariota (pun not intended) on hahmotettavissa kansainvälisten esimerkkien pohjalta: 1) UKIP:n kaltainen mahalasku karismaattisen johtajan jättämän aukon ja siitä syntyneen krapulan jälkimainingeissa; 2) ruotsidemokraattien kaltainen kannatuksen nousu oppositioaseman voimaannuttavan vaikutuksen pohjalta, mikä tekee myös mahdolliseksi radikaalioikeistolaisten teemojen varassa tapahtuvan uuden kannattajapohjan mobilisoimisen.

Miika Raudaskoski

Ajatuksia maailmasta, politiikasta ja yhteiskunnasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff