Security Europe-style: ainutlaatuista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa?

Eurooppa-neuvosto kokoontuu joulukuussa järjestelemään yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkansa (YTPP) pilareita uuteen muotoon. Tai no, todennäköisempi vaihtoehto lienee, että EU:n johtajat pidättäytyvät radikaaleista uusista avauksista turvallisuuspolitiikan saralla säilyttäen paljon YTPP:n vanhaa muotoa.

Näin ajattelee varmasti moni asiantuntija ja poliitikko, niiden joukossa ulkoministeri Erkki Tuomioja, joka esitteli näkemyksiään Ulkopoliittisen instituutin ja ulkoministeriön 10.10.2013 järjestämässä tilaisuudessa ”The Future of European Security and Defence.” Tilaisuus, jossa Tuomiojan lisäksi alustivat myös Liettuan varaulkoministeri Andrius Krivas sekä EU:n turvallisuustutkimusinstituutin johtaja Antonio Missiroli, veti Helsingin Eurooppa-salin täyteen vieraita. Euroopan unionin asema maailmapolitiikassa ja kansainvälisen turvallisuuden tuottajana ei kenties talous- ja ennen kaikkea poliittisen kriisiin riivaamalla mantereella liene se kaikkein kuumin peruna, mutta ilmeisen puhutteleva aihe joka tapauksessa.

Jos tilaisuuden annin voisi tiivistää yhteen lauseeseen, se saattaisi hyvin kiteytyä ajatukseen Euroopan unionin turvallisuuspoliittisen profiilin ainutlaatuisuudesta, jota ei kuitenkaan syystä tai toisesta saada selkokielisen ja kompaktin strategian muotoon. Jos unionin maailmanpoliittista roolia kartoitetaan kapeasti jostain tietystä perspektiivistä – vaikkapa pelkästään kehityspolitiikan tai sotilaspolitiikan vinkkelistä – voi ainutlaatuisuus vaikuttaa saamattomuudelta ja sekavuudelta. Kokonaisvaltaisen turvallisuusajattelun vinkkelistä ainutlaatuisuus alkaa sen sijaan hahmottua kirkkaammin, ainakin mitä tilaisuuden puheenvuoroista ja kommenteista saattoi ymmärtää.

Kokonaisvaltaisuus, jota korkea edustaja Catherine Ashton on käsittääkseni markkinoinut, ei kuitenkaan valitettavasti johda yksiselitteisyyteen. Ehkä näin tuleekin olla: jos turvallisuustodellisuus ja maailmanpolitiikka eivät enää aukea meille yksinkertaisena (tai kaksinapaisena), ei luultavasti turvallisuuspolitiikan operationalisointiakaan tulisi rakentaa harhauttavien pelkistysten varaan. Unionin (eli turvallisuuspolitiikan kohdalla viime kädessä sen jäsenmaiden, joista iso osa kuuluu myös Natoon, tuottaman kokonaisuuden) turvallisuuspoliittinen työkalupakki on hyvin laajalti varustettu, mutta selkeät, asianmukaisin resurssein varustetut kärjet tuntuvat puuttuvan.

Tästä huolimatta tilaisuudessa  yhdyttiin ylistämään Euroopan turvallisuuspolitiikkaa menestystarinana. Tämä on tietysti ihan ymmärrettävää tilaisuuden luonteen ja ajankohdan muistaen. Eikä väite ihan täysin tuulesta temmattu ole, sikäli kun sitä ryyditettiin käytännön esimerkeillä. Yhtenä EU:n ainutlaatuisuuden esimerkkinä mainittiin pariinkin otteeseen Atalanta-operaatio, joka ei ainoastaan iskenyt Somalian rannikolla vallinneeseen merirosvouteen ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen, vaan tätä kautta paransi huomattavasti esimerkiksi alueen väestön ruokaturvallisuutta.

Toisaalta tilaisuudessa pidettiin – ehkä hieman perieurooppalaiseen tapaan – huolta siitä, ettei nykymenoonkaan ole tyytyminen. (Tuomioja puolestaan piti omalta osaltaan huolen siitä, ettei ainutlaatuisuutta ymmärretä eurooppalaisessa kontekstissa ylevänä ’erityisyyden’ tunteena, viitaten heitollaan luonnollisesti uuden mantereen hitusen vähemmän pragmaattiseen turvallisuuspoliittiseen perinteeseen.) Kuten Hanna Ojanen on todennut, EU:n tuleva turvallisuusstrategian päivitys tarkoittaa viime kädessä sitä, että EU etsii itselleen uutta uskottavuutta globaalina turvallisuustoimijana.

Kehitettävää siis löytyy. Tilaisuuden pohjustuksena toiminut Tuomas Iso-Markun työstämä taustapaperi (paperia ei vielä tähän hätään ole ladattu UPI:n sivuille) esitteli sittemmin tilaisuudessa ja eurooppalaisessa keskustelussa tätä ennen toistuneet kolme keskeistä haastetta YTPP:lle: 1) EU:n YTPP:n strategian kirkastaminen; 2) toimintavalmiuksien ja kapasiteetin (erityisesti sotilaallisen) vahvistaminen ja kehittäminen; 3) puolustusteollisuuden ja yhteisten puolustusmarkkinoiden kehittäminen taloudellisesti haastavana aikana.

Kohdat eivät sikäli ole täysin balanssissa, että kaksi jälkimmäistä haasteetta ovat johdannaisia ensimmäisestä. Toisin sanoen sellainen ideaali tilanne, jossa valtioiden johtajat pääsisivät yhteisymmärrykseen selkeästi profiloidusta ja ytimekkäästä strategista – kenties jopa EU:n YTPP:n valkoisesta paperista – tarkoittaisi samalla sitä, että vastaukset kahteen jälkimmäiseen kysymykseen vaikuttaisivat entistäkin teknisimmiltä nimenomaan turvallisuuspolitiikan arvojen ja tavoitteiden vinkkelistä. Poliittinen tahto löytää Euroopan unionin jäsenmaiden kirjoa edustavat erilaiset turvallisuustarpeet ja niiden taustalla vaikuttavat kulttuurierot ylittävä yhteinen sävel tekisi myös teknisemmät kysymykset helpommaksi ratkaista.

Strategian osalta kysymys on kaikkein yksinkertaisimmillaan siitä, että edellisen strategian (2003) ja sen päivityksen (2008) jälkeen maailmanpolitiikassa ja EU:ssa on tapahtunut yhtä jos toistakin. Riittääkö siis YTPP:n virittämiseksi ’pelkkä’ päivitys, joka sekin vaatinee monitahoisia neuvotteluita ja kompromisseja, vai pitääkö tilaisuus käyttää hyväksi kokonaan uuden ohjelmiston tilaamiseksi?

Tilaisuuden osallistujista etenkin Krivas oli hyvin selväsanainen strategian uudistustarpeen laajuudesta: Liettuan kannalta paras ratkaisu olisi kokonaan uusi strategia (Liettuahan ei ollut jäsenenä edellistä strategiaa raapustettaessa). Kaliningradin alueen ja Venäjän voimallisen vaikutuksen kupeessa elävällä Liettualla on todellisia tarpeita jämäkälle EU:n (itäiselle) lähialuepolitiikalle, jonka varassa Liettuan liikkumatila saattaisi kasvaa nykyisestä. Krivasin näkemys EU:n turvallisuuspolitiikan haasteista painottui vahvasti EU:n lähialuepolitiikan ja sotilaspolitiikan yhteyden korostamiseen.

Krivaskin kyllä yhtyi näkemykseen, jonka mukaan EU:n ainutlaatuisuus tarjoaa mahdollisuuden ketterään ja moniulotteiseen toimintaan kriisialueilla. Toisaalta Krivas katsoi keskeiseksi pyrkiä näkemään Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria nimenomaan Naton ja EU:n toisiaan täydentävänä kokonaisuutena. Tämän suuntaisesti ajateltaneen monessa muussakin tuoreemmassa EU-jäsenmaassa, ei vain Baltiassa.

Yleisössä ollut professori Raimo Väyrynen kysyi Krivasilta suoraan, miten Venäjän sotilaspoliittinen aktivoituminen, Zapad-harjoitukset sekä esimerkiksi Ruotsin ilmapuolustuksen haavoittuvaisuuden paljastaneet manööverit tulisi Liettuan vinkkelistä ottaa huomioon YTPP:ssä. Krivas totesi, että vuoden 2009 Zapad-harjoitus kuviteltuine Baltian miehityksineen sekä Varsovaan suunnattuine ydiniskuineen oli Liettuan kannalta vielä huolestuttavampaa aikaa kuin viimeaikaiset tapahtumat (Krivas viittasi Zapadin lisäksi myös viime viikkoina hankaloituneisiin kauppasuhteisiin).

Krivas jatkoi, että Liettua näkisi mielellään Naton nykyistäkin näkyvämmässä roolissa Baltian alueella. EU:lle Liettua puolestaan varaisi entistä aktiivisempaa roolia itäisten kumppanivaltioiden, kuten Ukrainan ja Moldovan, tukemisessa. Aiemmin puheessaan Krivas korosti myös Naton 2010 strategisen konseptin sekä vuoden 2003 alkuperäisen Euroopan turvallisuustrategian yhteneviä näkemyksiä multilateralismin sekä kriisinhallintakapasiteetin merkityksen kasvattamisesta.

Tuomioja nostatti avauspuheenvuorossaan ensin tunnelmaa pitämällä joulukuuta mahdollisena uutena virstanpylväänä, joskin palautti osallistujia myöhemmin yleisökysymyksiin vastatessaan maan pinnalle toteamalla, ettei odottele kokoukselta järisyttäviä avauksia ja katkoksia 2000-luvun alusta kehittymässä olevaan linjaan. Tilaisuuden tutkijayhteisön edustajana esiintynyt Missirolli oli samoilla linjoilla ja muistutti, että EU:n turvallisuuspoliittinen kulttuuri on vasta hitusen yli kymmenen vuoden ikäinen, vaikka turvallisuutta on EU:ssa toki edistetty muilla keinoin tätä ennen.

Tuomioja nosti esiin myös Suomen roolin, joka on ollut vahva etenkin kriisinhallintaoperaatioissa. Suomi on osallistunut lähes jokaiseen EU:n kriisinhallintaoperaatioon, ollen monessa operaatiossa jopa keskeisin siviilikriisinhallinnan toimija. EU:n haasteista Tuomioja mainitsi – kuten muutkin osallistujat omissa puheenvuoroissaan – Euroopan taistelujoukot, joita ei surullisenkuuluisasti ole käytetty kertaakaan. Tämän lisäksi Tuomioja näki pysyvän strategisen suunnitteluyksikön puuttumisen selvänä ongelmana EU:lle. Tuomiojan vire oli kuitenkin optimistinen; hän halusi yleisön muistavan myös onnistumiset, joita jäsenmaiden soisi hyödyntävän uutta turvallisuusstrategiaa laadittaessa.

Missirolli tarkasteli tutkijana Euroopan unionin turvallisuuspolitiikkaa analyyttisemmasta vinkkelistä. Myös hän yhtyi Tuomiojan analyysiin EU:n ainutlaatuisuudesta. YTPP:n on enemmän kuin perinteiset turvallisuusorganisaatiot, mutta ei kuitenkaan kilpaileva tekijä valtiovetoiselle diplomatialle; sen toimiala ei latistu pelkkään rauhanturvaamiseen, mutta se ei kuitenkaan yllä rauhaan pakottamiseen; EU:n ei tule pyrkiä sille vieraalle alueelle hamuamalla päällekkäistä roolia mini-Natona, mutta sen ei tule myöskään pyrkiä latistamaan toimintamahdollisuuksiaan kaavailemalla roolia jonkinlaisena mini-YK:na.

Missirolli vilautteli myös hitusen epämuodikkaaksi ajautunutta pehmeän vallan korttia. Hän mainitsi, että EU:n sanktiot ovat oikeasti todella tehokas diplomaattinen ja turvallisuuspoliittinen väline. Sanktioiden vaikuttavuutta esimerkiksi Iranin käänteen kohdalla on ehkä vaikea mitata, mutta olisi samalla hölmöä esittää, etteivätkö sanktiot olisi vaikuttaneet merkittävästi.

Miten seminaarin tunnelman voisi sitten vetää yhteen? Euroopan turvallisuus ja YTPP tuskin saavat pankin räjäyttävää uutta alkua joulukuussa. Osittain tähän vaikuttanevat myös  jäsenvaltioiden ja alueellisia turvallisuusnäkymiä koskevien maailmankuvien erot. Siinä missä Italiassa Syyrian vaikutus näkyy mittavina turvallisuushaasteina Välimerellä esimerkiksi pakolaiskysymyksen valossa, näyttäytyy turvallisuus perinteisemmässä, miltei eksistentialistisessa ja niukassa valossa Venäjän provokaatioiden kanssa painivan Baltian valtion näkökulmasta. Toisaalta jakoon pitää vielä lisätä eriävät näkemykset siitä, sijaitsevatko turvattomuuden alkulähteet ’tuolla jossain’ – vaikkapa Sahelin alueelta kaaren lailla kohti itää kurkottavalla alueella – vai ovatko ne tässä aivan lähellä, jopa Unionin alueen sisällä, näkymättöminä.

Entä tulisiko turvallisuutta rakentaa aktiivisesti menemällä vaikeasti hahmotettavien prosessien alkulähteille (energia, ruoka, vesi, terveys, sosiaalinen koheesio, yhteiskuntajärjestelmät) vai tulisiko turvallisuuden tuottamisessa keskittyä vaihteeksi varautumiseen (rajojen huokoisuuksien paikkuu, sotilaallinen varustautuminen sekä teknisesti että yhteistyöjärjestelyiden kautta, kansalaisten kriisinsietokyvyn vahvistaminen)? Näitä näkemyksiä ei kenties tulisikaan sovittaa yhteen nättiin paperiin, vaan rakentaa turvallisuusarkkitehtuuri useiden rinnakkaisten alastrategioiden kautta. Yhdessä voitaisiin palata Mary Kaldorin ryhmän ajatuksiin Euroopan unionista inhimillisen turvallisuuden suurvaltana; toisessa voitaisiin pähkiä  miten EU:n puolustuspolitiikan päällekkäisyyksiä voitaisiin poistaa alueellisten puolustusjärjestelyiden tehostamisella. Joka tapauksessa voinemme pitää yksinomaan hyvänä asiana sitä, että turvallisuus ja ulkopolitiikka palaavat pitkän tauon jälkeen Euroopan unionin agendalle, vaikka itse strategia ei kokisikaan täydellistä remonttia.

Mainokset

Yhteentörmäyksiä – Hans Morgenthau, hermeneutiikka ja Wilhelm Dilthey

Lueskelin pitkästä aikaa hyllyssä pölyttymään päässeitä kansainvälisen politiikan oppikirjoja. Martin Hollisin ja Steve Smithin vuodelta 1991 peräisin oleva ’Explaining and Understanding International Relations’, joka sysäsi tämän blogautuksen liikkeelle, lienee ollut useammassa kansainvälisten suhteiden opetusta tarjoavassa ahjossa kurssikirjamateriaalinakin.

Hollis ja Smith tarkastelevat kansainvälisen politiikan oppihistoriaa tieteenfilosofisesta (tai tarkemmin naturalistisen tieteenhistorian, erotettuna normatiivisesta tieteenfilosofiasta) vinkkelistä. Kirjoittajat käyvät ’tieteenalan’ oppihistoriaa läpi tieteenteon luonteen vaikuttavien perustavien kysymysten kautta. Keskeisessä osassa ovat kansainvälisen poliittisen teorian kolme systeemitasoa (valtiojärjestelmän, valtioiden sisäisen dynamiikan sekä edelleen yksittäisten poliitikkojen rooli analyysissä) sekä toisaalta karkea, mutta varsin klassinen jako selittäviin ja ymmärtäviin tieteisiin.

Hollisin ja Smith käsittelevät teoksen toisessa luvussa tieteenalan yleistä kehitystä maailmansotien välisestä progressiivisemmasta teoretisoinnista realismin ja behavioralismin kautta (50-60-luvut) kohti systeemitason rakenteellista realismia (70-luvulta eteenpäin). Erityisen mielenkiintoisena pidin tekijöiden huomioita Hans J. Morgenthaun klassisesta realismista. Hollis ja Smith lainaavat Morgenthauta (Politics Among Nations) esitelleessään järjestyksessään toista hänen kuudesta realismin periaatteesta:

We assume that statesmen think and act in terms of interest defined in terms of power […] that assumption allows us to retrace and anticipate, as it were, the steps a statesman – past, present, or future – has taken or will take on the political scene. We look over his shoulder when he writes his dispatches; we listen in on his conversations with other statesmen; we read and anticipate his very thoughts. Thinking in terms of interest defined as power, we think as he does, and as disinterested observers we understand his thoughts and actions perhaps better than he, the actor on the political scene, does himself.

Myöhemmin Morgenthau lisää teoksessaan, ettei kansainvälisessä todellisuudessa välttämättä tavata vallan tasapainopolitiikkaa sen puhtaassa muodossa. Teoria kuitenkin tarjoaa konkreettisia havaintoja edeltävän a priorin ’ideaalityypin’, eräänlaisen spekulatiivisen kuvan kansainvälisen järjestelmän normaalitilasta, jota vasten politiikan tekijöiden aikeisiin ja tekoihin kohdistuva tutkimus voisi edetä. Teorian siis myönnetään olevan vaillinainen – sen tavoite ei ole Occamin partaveitsen tapaan muodostaa mahdollisimman yksinkertaista hypoteesigeneraattoria, vaan pikemminkin tarjota heuristisesti rikas alusta kansainvälisen todellisuuden vivahteiden ymmärtämiseen.

Siinä missä klassista realismia haastamaan ilmestynyt behavioristinen tieteenihanne oli vahvasti empiristinen ja induktiivinen, on Morgenthaun realismin tulkittu tarjoneen eräänlaisen rationalis-deduktiivisen vastauksen empiristisille suuntauksille. Tällainen tieteen eetos leimasi myöhempiä realistisia teorioita, rakenteellista realismia etunenässä; realistiselle ontologialle perustuva teorianmuodostus, sen sisäinen koherenssi (monimutkaisuuden kustannuksella), positivismista tutun verifioinnin korostuminen sekä tästä johdettu ennustusvoima oli keskeisempää, kuin a) teorian testaaminen, b) havaintojen avulla saavutettujen säännönmukaisuuksien kurinalainen kerääminen tai c) ymmärtävän ja progressiivisen tutkimusotteen edistäminen.

Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että Morgenthaun kuvaileva ote perustui preskriptiivisiä piirteitä sisältävään teoriaan, jossa valtiomiesten oletetaan toimivan tietyllä tavalla tiettyjen olosuhteiden vallitsessa. Voiko tämän oletuksen varassa rakentaa ’objektiivisten’ havaintojen varaan kasutuvaa tieteellistä tietoa luonnotieteiden tyyliin? Missä määrin havainnot ovat jo valmiiksi teoriapitoisia ja anakronistisia? Kuten Hollis ja Smith osoittavat teoksessaan myöhemmin, Morgenthaun lähestymistapa ei perustunut niinkään realistiseen deskriptioon (empirismi) kuin ideaalityyppien kautta tuotettuun teoriajohtoiseen ja täten ymmärtävään metodologiaan.

Sitten se varsinainen oivallus. Kaikista mielenkiintoisimpana pidän Morgenthaun oman tieteenkuvan yhdenmukaisuutta saksalaisen hermeneutiikan, etenkin Wilhelm Diltheyn ja Friedrich Schleiermacherin töiden kanssa. 1800-luvun alussa eläneen Schleiermacherin mukaan hermeneutiikan tehtävänä oli pyrkiä paljastamaan tulkinnan kohteena olevien historiallisten henkilöiden intentiot. Schleirmacherin romantistisessa hermeneutiikassa taidettiin mennä niin pitkälle, että historiallisen etäisyyden päästä asiaa tarkasteleva tutkija saattoi ymmärtää tulkittavana olevan kohteen tajunnavirtaa paremmin kuin tutkimuksen kohteena oleva henkilö itse. Tällainen naiivi historismi on itse asiassa erittäin suosittua edelleen kansainvälisen politiikan historian tutkimuksessa.

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa vaikuttaneen Diltheyn elämäntyötä kuvaili pyrkimys löytää ihmistieteille ja historiallisille tieteille luonnontieteitä vastaava jämäkkä metodologinen perusta. Hermeneutiikassaan Dilthey – vankkumaton saksalaisen romantistisen koulukunnan kasvatti – pyrki luomaan menetelmäoppia historiallisesta tulkinnan tavasta, jossa tulkinnan kohteena olevien henkilöiden intentiot pyrittiin paikantamaan historiallisiin yhteyksiinsä siten, että tulkinnassa huomioidaan sekä historiallisen tekstin kirjoittajan että hänen elämänhistoriansa sulautumien osaksi kirjoitushetken määrittelemää kontekstia. Tässä kolmiyhteydessä oli historiallisen ymmärtämisen avaimet.

Morgenthaun realismi on tulkittavissa historialliseksi ja ymmärtäväksi (rakenteellisen ja pelkistävän teoretisoinnin sijaan) hieman samaan tapaan mitä saksalaisen romantistisen hermeneutiikan klassikot. Morgenthaun teorianmuodostus ei siis perustu empiiriseen havainnointiin (grounded theory) vaan historialliseen tulkintaan, joka elää oman horisonttimme luomien ennakkonäkymien mukana (historia ei ole paikallaan, vaan liikkuu meidän mukanamme). Yhtymäkohdat hermeneutiikan klassikkoihin ovat niin selvät (olihan Morgenthau itsekin saanut koulutuksensa Saksassa), että ihmettelin miksei tällaista johtopäätöstä olla esitetty kansainvälisen politiikan oppihistoriassa. Lyhyen googlauksen jälkeen huomasin, että kyllä joku on tämän yhteyden sentään hoksannut. Sietäisi pohtia tarkemminkin, esimerkiksi historiallisten kansainvälisten suhteiden tutkimuksen perinnettä kartoittaessa.

Venäjämme

Pertti Joenniemi pureutui lauantain Hesarin vieraskynässään siihen, miten Suomen poliittisessa keskustelussa puhutaan Venäjästä. Joenniemen argumentti on varsin selkeä: turvallisuuspoliittisesta vinkkelistä suomalainen tulkinta Venäjästä on usein kallellaan pessimismiin, jos ei suorastaan fatalismiin; Venäjä on arveluttava ja pysyvä uhkatekijä, josta tulee päästä mahdollisimman kauas.

Talouspoliittisen perspektiivin läpi suodattunut käsitys Venäjästä avaa sen sijaan toiveikkaampia näkymiä. Tällöin Venäjä näyttäytyy hedelmällisenä maaperänä, jota kohti on syytä avautua ja kurkottaa – aina urheilumarkkinoita myöten, kuten olemme viime aikoina todistaneet. Joenniemi päättää artikkelinsa esittämällä, että turvallisuuspuheen muodostama pessimistisempi Venäjä-tulkinta vaikuttaa juuri nyt olevan ahtaammalla.

On vaikea käsittää Suomea ilman Venäjää. Tälle on toki historialliset, Suomen suuriruhtinaskunnan perustamiseen saakka johdettavat taustansa. Toisaalta Suomea on vaikea kuvitella Venäjättä siksi, että suomalaisuuden rajanveto muihin mahdollisiin identiteetteihin (eurooppalaisuus, länsimaalaisuus) ja kulttuuris-poliittisiin mielikuviin (oikeusvaltio, edustuksellinen demokratia, hyvinvointivaltio) ovat kaikki hyvin läheisessä kytköksessä Venäjän muodostamaan, historiallisesti pitkään toiseuden kokemukseen.

Ei ole kuitenkaan enää olemassa yhtä Venäjää – kuten ei ole Joenniemeä seuraten yhtä Suomeakaan. On luontevaa ajatella, että Suomen poliittis-kulttuurisessa habituksessa elää useita rinnakkaisia kokemuksia Venäjän muodostamasta toiseudesta. Yhtenäiskulttuurin rapautumisen, individualisoitumisen, postmodernismin ja globalisaation kaltaiset käsitteet kaiketi kuvailevat niitä monimutkaisia perinteisen sosialisaation vastakarvaan käyviä prosesseja, jotka tekevät absurdiksi saalistaa yhtenäisen kansallisen kokemuksen ja identiteetin sisältöä.

Kansallisvaltion rajoilla itsensä eristävän yhtenäiskulttuurin mahdottomuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että identiteetin tarpeen ja toiseuden kokemuksen merkitys olisi huuhdeltavissa samaisen pesuveden mukana. Yhtenäisen toiseuden kokemuksen tai identiteetin mahdottomuus tarkoittaa lähinnä sitä, että venäjämme on altis erilaisille merkityksille. Joenniemen lisäksi esimerkiksi Janne Riiheläinen on puhunut blogissaan valtion ja ihmisten Venäjästä, jotka ovat yhtä lailla ja rinnakkain todellisia Suomelle saaden hieman erilaisia painotuksia riippuen siitä, mistä päin Suomea asiaa tarkastellaan.

Voimme samaistua korruption tai talouskasvun Venäjään; alueiden tai Kremlin Venäjään; homofobiseen tai ulospäin avautuvaan Venäjään. Media välittää meille kuvaa: puolen miljoonan kalingradilaisen jätevedet valuvat edelleen Itämereen. Ovat väsänneet kakkavatkaamoaan – osin meidän rahoilla – vaivaiset 40 vuotta; kohta puoli vuosisataa! Samalla suomalainen aktivisti näyttäytyy nopeasti mediakuvastossa sankarilta, kun Venäjällä hänen täysin oikeutettu ja vaaraton mielenosoitus – täysin käsittämättömästi – verhotaan 15 vuoden kakun kera tarjoiltavalla syytteellä merirosvoudesta. Kovin paljoa etäämmälle emme tällaisesta todellisuudesta voisi päästä, eikö niin?

Tapahtuu sitä toki muuallakin: Berlusconin Italia; mustavalkoiseen ja arkielämästä vieraantuneeseen valtataisteluun jämähtänyt Amerikka; Brysselin yhtä lailla elämästä vieraantuneet byrokraatit (joihin verrattuna kotoiset byrokraattimme ovat lähinnä vekkuleita tapauksia); Lähi-idän ja Itä-Afrikan ruutitynnyrit… suomalaisen on helppo periaatteessa helppo rakentaa tervehdyttävää omakuvaa. Tässä on vaaransa – liiallinen omakuvan pönkittäminen toisten hölmöilyillä tekee itsestämme immuuneja omille virheillemme.

Eurooppalaista ja suomalaista identiteettipolitiikkaa tutkittiin vielä 2000-luvun taitteessa runsaasti (esimerkiksi alussa siteeraamani Joenniemen toimesta). Tätä nykyä politiikan tutkimuksessa ole muodikasta neppailla sosiaalipsykologiasta ja sosiologiasta lainatuilla käsitteistöillä: identiteetit, viholliskuvat ja kansalliset narratiivit alkoivat tutkimusteemoina hiipua viime vuosikymmenen puolivälistä eteenpäin. Muistan esimerkiksi itse tehneeni vuonna 2007 kandidaatin tutkielmani Suomen Venäjää koskevasta identiteettipoliittisesta keskustelusta erilaisten viholliskuvateorioiden valossa. Maisterivaiheessa vuosituhannen loppupuolella tällaiselle tarkastelulle ei enää tuntunut olevan tuoretta teoreettista kirjallisuutta tarjolla.

Takavuosina asiat olivat siis toisin. Esimerkiksi Christopher Browning kirjoitti vuonna 2002 varsin yleisesti suomalaisessa tutkimuksessa siteeratun artikkelin, jonka mukaan Suomessa on kylmän sodan jälkeen syntynyt tarve kirjoittaa revisionistista historiantulkintaa Suomen ja Venäjän (Neuvostoliiton) kylmän sodan aikaisista suhteista. Historiallisella uudelleentulkinnalla pönkitettiin Browningin mukaan Suomen länteen tähyävää identiteettiprojektia, jolla toki oli jo tuolloin varsin kouriintuntuvia poliittisiakin seurauksia (Euroopan unionin jäsenyys etunenässä). Iver B. Neumann puolestaan käsitteli syvällisesti Venäjän merkitystä Euroopan merkityksellisenä toisena (significant other). Suomessa Neumannin kirjoitukset kohtasivat ymmärrettävästi varsin hedelmällisen maaperän.

Suomessa suurimman haloon taisivat kuitenkin laukaista Vilho Harle ja Sami Moisio teoksellaan Missä on Suomi? (2001). Heidän kriittisen geopolitiikan kautta suodatettu tulkinta Suomen identiteettipolitiikasta (suhteessa ei-toivottuun Venäjään ja toivottuun Länteen) sai, lievästi ilmaistuna, monet Venäjään nurjasti vilkuilevat asiantuntijat repimään pelihousunsa. Yksi opetus aiheesta liittynee siihen, että omakuvasta, identiteetistä sekä tarkemmin Suomen Venäjä-kokemuksesta kirjoittaminen on varsin delikaattia puuhaa.

Miksi kansallisen tason identiteettitutkimus on sitten hiipunut Suomessa? Syitä tähän voi olla monia: ehkä kansainvälisen politiikan (ja vielä laveammin politiikan tutkimuksen) piirissä vain kerta kaikkiaan siirrytty uusien virtauksien vietäväksi (tai ehkä seuraan vääriä foorumeita); ehkä identiteettipoliittinen tarkastelu jäi liian etäiseksi käytännön politiikan kokemusmaailmasta; kenties sosiaalipsykologiasta ja yhteiskuntatieteiden kielellisestä käänteestä ammentanut teoreettinen vinkkeli oli liian latautunut suomalaisen kokemusmaailman tarkkakatseisempaan empiiriseen tutkimukseen.

Tai ehkä Joenniemi on oikeassa ja selitys löytyy suomalaisen kokemusmaailman muutoksista: Suomen Venäjä-ymmärrys on normalisoitumassa sikäli, että optimistisempi ja funktionaalisempi tulkinta Venäjästä on ottamassa niskalenkin Suomen uhmakkaammasta Venäjä-kokemuksesta. Pessimistisempi, Venäjän arvaamattomuutta ja laajentumishaluisuutta korostava katsanto on alakynnessä. Identiteettiteorioita vasten tarkasteltuna tämä olisi tervehdyttävää kehitystä, sillä se poistaisi suomalaisesta keskustelusta kaikkein väkinäisimpiä lännettymispainotuksia (kontra Browning).

Mielestäni Suomella ei ole oman asemansa suhteen todisteltavaa. Tällaiselle 1980-luvun vesalle Suomi on kulttuurisesti niin lännessä – mitä ikinä tämä länsi sitten tarkoittaakaan – kuin vain voi olla. Maailmankuvani on suodattunut läpeensä länsimaisen pop-kulttuurin kuvastolla. Ulko- ja turvallisuuspoliittisesti tilanne saattaa olla monisyisempi, sikäli kun Suomelle on luontevaa ottaa huomioon paikkansa pohjoiseurooppalaisena valtiona ja suuren Venäjän naapurina. Joillekin tämä Suomen ulkopoliittinen asennoituminen ilmeisesti vaikuttaa ylenpalttiselta varovaisuudelta. Minulle tämä herkkyys näyttäytyy tervehdyttävänä minäkuvana ja jämäkkyytenä.

Suomen kulttuuris-poliittisen habituksen perään kysyvää ahdistusta tapaa kuitenkin tämän tästä. Ehkä Joenniemi on turhan toiveikas tulkinnassaan. Toisinaan Suomesta maantieteellisesti länteen ja lounaaseen tapahtuva kansainvälinen yhteistyö, johon Suomi ei paraatipaikalta pääse osallistumaan, näyttäytyy potentiaalisen kansallisen itseruoskinnan ja kriisin sytykkeenä. Esimerkiksi erään sotilas- ja puolustusliiton jäsenyyttä koskevan keskustelun kohdalla ei ole lainkaan tavatonta törmätä argumenttiin, jonka mukaan on sietämätöntä, ettei Suomi tässäkin suhteessa ottaisi sitä viimeistä ratkaisevaa askelta, kun kerran muilla politiikan sektoreilla on näihin harppauksiin kyetty. Tämä käänteisesti toimiva kaltevan pinnan argumentti vaatisi kuitenkin tuekseen selkeämpiä premissejä siitä, miks, millä tavalla ja suhteessa mihin juuri tämä harppaus on ratkaiseva.

Otetaan esimerkki. Jarno Limnéll ja Tommi Sikanen tarkastelivat hiljan Hesarin vieraskynässä Ruotsin ja Yhdysvaltojen tiedusteluyhteistyön merkitystä Suomen vinkkelistä. Tarkastelu siirtyi nopeasti tiedusteluyhteistyöstä Nato-jäsenyyteen päättyen lopussa johtopäätökseen: ”Kun muut Poh­jois­maat jo kuu­lu­vat Na­to-klu­biin, Ruot­sil­la on vip-kort­ti klu­bin ti­lai­suuk­siin. Suo­mi uh­kaa jää­dä si­vus­ta­kat­so­jak­si.” Sivustakatsojaksi tipahtamisen pelko on jostain syystä juuri nyt ajankohtainen, vaikka en oikein hahmota tiedustelukuvion ja diagnoosin yhteyttä (eikö Suomi ole tällä hetkellä historiallisen tiiviisti tekemisissä Naton kanssa?). Diagnoosi saattaa tosin linkittyä hyvin konkreettiseen ajatukseen turvatakuista – takuista, joita ei ole käytetty (Naton viidettä artiklaa on kaiketi käytetty ainoastaan 9/11-iskujen yhteydessä) –, mutta ennen kaikkea se liittyy pelkoon, jonka mukaan Yhdysvaltojen – länsivallan par exellence – mielenkiinto Pohjolaa kohtaan rapautuisi.

Tilanne, jossa länsimaiden ja maailman kirkkain johtotähti (näin varmasti ajatellaan) ei olisi meistä poliittisesti kiinnostunut, aiheuttanee huolestusta juuri Venäjän tuomaa toiseuden ja uhan kokemusta vasten. Suomen identiteettiprojekti ei tavallaan liiku tällä hetkellä riittävästi, jotta siihen päästäisiin käsiksi, jotta se olisi näkyvä. Ehkä tämä on se ahdistuksen lähde?

Identiteettiprojekti saa sanansa mukaisesti merkityksensä siitä, että se on projekti – se ei tyhjenny poliittisiin ratkaisuihin, sillä sen tehtävä on pitää itsemme määrittely jatkuvassa liikkeessä. Tähän Venäjämme ovat antaneet historian saatossa selkeitä kiinnepisteitä. Nyt nämä kiinnepisteet ovat hajautumassa kilpaileviksikin tulkinnoiksi, mutta itse Venäjä on ja pysyy – niin hyvässä (taloudessa) kuin pahassa (epävarmuudessa, turvattomuudessa). Ehkä meidän tulisi hieman virittää lännessä olemisen tapaamme siten, ettei meidän tarvitsisi samalla piilotella historiallista yhteyttämme Venäjään, riippumatta siitä, kuinka isoja harppauksia näemme jatkossa tarpeen ottaa? Asiallinen ja hieman edellistä sukupolvea vähemmän latautunut identiteettipoliittinen tutkimus voisi kenties pyrkiä valaisemaan näitä kansallisen itsetuntomme syviä tuntoja uudessa valossa. Ehkä sieltä syvien syövereiden uumenista voisi löytyä jotain uutta (ja vanhaa!), mikä ei tyhjenisi maailman menoa pelkistävään länsi-itä -jaotteluun. Kenties.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff