Tasapainoilkaa keskenänne – eli Iranin diilin alueellinen ulottuvuus

Ensimmäinen askel. Historiallinen sopimus virhe. Uusi liennytyksen aikakausi. Vaatimaton kompromissi. Aikalisä. Siinä muutamia kuvauksia Iranin ja EU:lla varustetun suurvaltakoplan välisestä ydinsopimuksesta, jossa Iran sitoutui siihen kohdistettujen talouspakotteiden osittaista purkamista vastaan jäädyttämään kuudeksi kuukaudeksi sen ydinasekynnystä madaltavat rikastus- ja muut puuhat. Lisäksi Iran on lupautunut lantraamaan sen jo varsin pitkälle rikastettuja uraanivaroja lähemmäs energiantuotannon kannalta relevantimpia lukemia sekä avaamaan (taas) auliisti ovia kansainvälisille tarkkailijoille.

Osapuolten haparoiva tepastelu on maltillisestikin arvioituna historiallinen tapahtuma. Tästä huolimatta neuvottelut ovat sopuineen saaneet osakseen runsaasti kritiikkiä. Iranin sisäisestä keskustelusta en osaa sanoa varmaksi. Voimme kuitenkin olettaa, että myös Iranissa kytee sisäinen jakolinja, jonka äärimmäisessä laidassa olevat haukankatseet tuijottavat tottumuksesta kieroon yhteistyökuvioita lähtemättömästi epäluotettavan ja essentialistisesti pahan vallan kanssa.

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu antoi torjuville reaktioille kasvot moittiessaan vuosikausien diplomaattisen asemasodan jäljiltä puristettua sopua ”historialliseksi virheeksi”. Yhdysvalloissa kriitikot ovat enemmän ja vähemmän fatalistiseen sävyyn todistelleet, että Iranin orastava ”käänne” on vain silmänlumetta ja että nyt väännetty sopu ei täytä Yhdysvaltojen todellisia turvallisuusintressejä (eli Iranin ydinohjelman yksiselitteistä jäädyttämistä). Arvostelijoiden mukaan sopimus ei todista Iranin suhtautumistavan muuttuneen, ainoastaan länsivaltojen talouspakotteiden toimivuuden. Iranin uusi asemoituminen näyttäytyy toisin sanoen vain hädän hetkellä hihasta vedettynä taktisena liikkeenä – aikalisänä ja maalivahdin vaihtona.

Tässä ei ole mitään uutta. Vastaavilla haukankatseilla tähyiltiin aikanaan 1980-luvun loppupuolella Gorbatshovin hallinnon liennytyspolitiikan ’todellisia intentioita’. Tuolloin Neuvostoliiton suopeus vuonna 1987 solmitulle INF-sopimukselle sekä pari vuotta myöhemmin toteutetut yksipuoliset vähennykset tavanomaisen aseistuksen saralla tulkittiin lännessä monin paikoin taktiseksi hengähdystauoksi uudelleen voimistuvan asevarusteluohjelman edellä. Jälkiviisaasti Gorbatshovin uusi ajattelu leimattiin lähinnä taloudellisen pakon sanelemaksi äkkijarrutukseksi, jolla oli hyvin vähän tekemistä alkuperäisen neukkujen intentioita kartoittaneen diagnoosin kanssa.

Obama on korostanut retoriikassaan, että Iran-sopimuksen kärki kohdistuu nimenomaan Iranin kapasiteettiin valmistaa ydinase. Nykyistä ehdottomampi sopimusteksti olisi tuskin tyydyttänyt nollasummapelin kautta Lähi-idän politiikkaa hahmottavia tahoja. Tässä katsannossa kun neuvottelupolitiikalla on lähtökohtaisesti huono kaiku. Sopimusteitse tapahtuvaa liennytyspolitiikkaa voidaan tilanteesta riippumatta näppärästi verrata vuoden 1938 Münchenin tapahtumiin. Münchenin historiallinen leimakirves on voimakas – leimautuminen Britannian pääministeri Neville Chamberlainin myöntyväisyyspolitiikan rappion perijäkandidaatiksi on kuin kotisatamaan ilmestynyt poliittinen ruttolaiva (vaikka historiallinen analogia maailmansotien välisen ajan Euroopan ja Lähi-idän nykyisten voimasuhteiden välillä varsin liberaalia tulkintaa vaatiikin).

Lähi-itä, epävarmuuden luvattu maa

Hieman teoreettisemmin katsottuna kysymys on poliittisista maailmakuvista. Maailmankuvassa A ei tunneta poliittisen vastavuoroisuuden käsitettä. Luottamus ja sen kasvattaminen eivät ole kansainvälisessä oman avun ja egoististen intressien maailmassa mahdollista; sen sijaan valtioiden tulee aina varautua pahimpaan ja vahvistaa turvallisuuttaan tämän arvopremissin mukaisesti. Maailmankuvassa B tunnustetaan yhtä lailla, että epäluulo ja epävarmuus piinaavat valtioiden välisissä suhteita (ainakin niin pitkään, kun näitä suhteita ei sääntele valtioiden yläpuolelle asettuva globaalin tason uskottava auktoriteetti). Jälkimmäisen maailmankuvan kannattajat kuitenkin näkevät, että vastavuoroista luottamusta on mahdollista rakentaa myös epävarmuuden ja turvallisuusdilemmojen maailmassa. Itse asiassa luottamus on määritelmänsä mukaisesti riippuvainen epävarmuudesta – mihin muuten tarvitsisimme luottamusta, ellemme epävarmuuden ylittämiseksi? On olemassa myös maailmakuva C, jossa turvallisuus ei enää näyttäydy niukkana valtakamppailun melskeessä hupenevana resurssina. Tällöin turvallisuutta ei kasvateta toisia vastaan vaan yhteistyössä muiden kanssa. Samalla väkivallan käyttö painostuksen välineenä on laajasti arvopohjaltaan toisiinsa identifioituvassa turvallisuusyhteisössä perusteellisesti delegitimoitu. Lähi-idän kohdalla lienee realistista olettaa, että haparoiva käynti maailmankuvasta A maailmankuvaan B tarkoittaisi jo melkoisia harppauksia.

Palataan maailmankuvaan A. Tai kuvitellaan maailmaa tällaisen suodattimen läpi. Vaatimuksemme on mahdollisimman kovaotteinen linja Iranin taktisia aikalisäpyrkimyksiä vastaan. Tästä alkavat meidän ongelmamme – meillä ei vaikuta olevan taloudellisten pakotteiden lisäksi realistisia keinoja Iranin politiikkaan vaikuttamiseksi. Voimme toki rakentaa sotilaskapasiteettiamme sekä siihen liittyvää pelotevaikutusta, esimerkiksi tehokkailla ohjuspuolustusjärjestelmillä. Olemme tehneet itsemme riippuvaisiksi monimutkaisista alueellisista liittolaissuhteista, joita on työlästä pitää yllä. Iranin sisäpolitiikan savuverhot eivät hämää meitä näkemästä kansainvälisten suhteiden mekaniikan kautta välittyviä historiattomia säännönmukaisuuksia. A-porukassa meillä on siis paljon viisautta ja vaatimuksia, mutta heikonlaisesti keinoja? Vai onko ongelma siinä, että poliitikkomme ovat käyttäneet voimapoliittista työkalupakkiamme väärin – työkalut ovat joko kuluneita, leväällään tai liian massiivisia kohtaamiimme ongelmiin. Juuri nyt tyydymme motkottamaan maailmankuvamme vastaiselle politiikalle. Mitä vaihtoehtoja meillä on? Ei juuri mitään, kenties paluu parin vuoden takaiseen tilanteeseen.

Palataan maailmaan B. Yhdysvaltojen rooli on niin Iranin kuin Lähi-idän kohdalla hyvin keskeinen. Yhdysvaltojen roolia määrittelee puolestaan sen laajempi 1990-luvun alusta kehittynyt Lähi-idän suurstrategia, jonka varassa suurvalta on sitonut itsensä tiiviisti alueen valtapoliittisiin kytköksiin. Afganistanin ja Irakin seurauksiltaan hahmottomat interventiot, vakuuttavien exit-strategioiden puute sekä edellisten interventioiden oireita heijasteleva kyvyttömyys vaikuttaa synkkänä sykkivään Syyrian alueelliseen kriisiin ovat osoittaneet, että Yhdysvaltojen erityissuhteiden (erityisesti Saudi-Arabian ja Israelin) kautta luotuun sitouttamiseen perustunut suurstrategia on kuluttanut itsensä loppuun. Globaalin terrorismin vastaisen sodan asteittainen liukuma jälkimodernin verkostoajattelun pohjalta hahmottuvaksi (ja kenties päättymättömäksi) vastaterrorismiksi kielii suurstrategian muutoksesta, joka on osittain pakon sanelemaa. Samalla Yhdysvaltojen perinteiset transatlanttiset kumppanit ovat nykymenoon tuudittautumalla tehneet itsestään kelvottomia voimapoliittisia kumppaneita.

Yhdysvaltojen aktiivista roolia Lähi-idässä toivovat tahot ovat näin ollen dilemman äärellä. Globaali suurvalta on väsyttänyt itsensä (kysymys on taloudellinen, mutta myös kansan tuki interventioille sekä tämän mukana sen uhrisietokyky on laskenut viime vuosina). Samalla Yhdysvaltojen henkinen sitoutuminen alueen ongelmiin on säilynyt jokseenkin vahvana. Tämä yhtälö ajaa sitä alati laajenevaan identiteettiongelmaan – mikä tahansa strategian muutos vaikuttaisi pitkää sitoutumista vasten vetäytymiseltä ja täten nöyryyttävältä tappiolta, etenkin maailmankuvassa A. Uusi suurstrateginen liike Itäiseen Aasiaan ja Tyynelle valtamerelle vaatisi asianmukaista päätöstä edelliselle projektille, joka kuitenkin tulee olosuhteiden pakosta tuottaa täysin uusin, diplomatiaan ja neuvotteluihin perustuvan tasapainoilun keinoin. Samalla muiden suurvaltojen – Venäjä ja Kiina mukaan lukien – vaikutusvalta alueen tapahtumiin voimistuu, kuten olemme voineet Syyrian kohdalla huomata.

Suurstrategisia vaihtoehtoja

Relevantteja, maailmankuvan A sisältä rakentuvia vaihtoehtoja on esitetty niukasti. Pessimismi Iran-sopimuksen suhteen on kuitenkin laajasti valloillaan. Pessimismin sytyke on palautettavissa laajempaan turhautumiseen. Esimerkiksi Brookings Instituutin Michael Doran (tässä yhteydessä lienee syytä mainita, että Brookings on pitkän historian omaava ja verraten riippumaton tutkimusinstituutti, eikä täten niinkään asetettavissa edellä esitettyjen maailmankuvien karsinoihin) katsoo sopimuksen romuttaneen Iranin vastaisen koalition yhtenäisyyden sekä vaivalla rakennettujen talouspakotteiden uskottavuuden. Argumentti on sikäli kummallinen, että Iranin talouspakotteita – joiden luomaan kurimukseen Euroopan unionilla on taloudellisena jättiläisenä mediahuomiota suurempi osansa – purettiin sopimuksen julkisen osan perusteella vain muutama miljardi. Pennosia Iranin alati paisuviin talousongelmiin nähden; pakotteet siis painavat jatkossakin. Ja kun puhutaan pakotepolitiikasta, on hyvä muistaa, että toisinaan ikkunan raottaminen pimeään huoneeseen on mitä parhain strateginen liike pakotteiden seurausten painostavuuden lisäämiseksi.

Doran spekuloi mahdollisilla salaisilla lisäpöytäkirjoilla, joihin kätkeytyy lisää Irania vahvistavia talousmyönnytyksiä. Doranin mukaan nämä rahat vuotavat suoraan Syyriaan ja Hizbollahin kautta Iranin tukemalle Assadin hallinnolle. Lopputuloksena kuuden kuukauden hengähdystauosta ja sitä edeltäneestä kardinaalivirheestä on, näin Doran järkeilee, paitsi Yhdysvaltojen arvovallan (prestige) menetys, myös aluetta piinaavan väkivallan kierteen syveneminen, sillä tapahtumasarjasta omat johtopäätöksensä tekevät Yhdysvaltain liittolaiset ottavat nyt ohjat omiin käsiinsä. Ja kaaoshan tästä seuraa – vai seuraako? Yhdysvaltojen erityistehtävää korostavien fatalististen tulkintojen mukaan tämä voisi tarkoittaa kaikkea alueen sijaissotien intensiteetin kasvusta aina Iranin vastapelureiden, etunenässä Saudi-Arabian, mahdollisiin ydinasehankkeisiin (joko omana projektina tai sitten Pakistanin kaltaisen ydinasevaltion tukemana). Saudi-Arabian julkinen retoriikka on ollut toistaiseksi maltillista, joskin Iran-diilin yhdistäminen Lähi-idän ydinaseettoman vyöhykkeen muodostamiseen osoittaa kuningaskunnan suhtautuvan sopimukseen jokseenkin kyynisesti – retorinen lataus tärähti siis lähinnä Israelin suuntaan.

Doran tyytyy monien kommentaarien tapaan maalailemaan pahaenteistä horisonttia ilman mielekkäitä vaihtoehtoja. Tämä ei sinänsä heikennä kenenkään argumenttia. Kriittiselle analyysille on oltava tutkimuskentässä tilaa jatkossakin. Vaihtoehtojakin on esitetty. Nostan niistä esiin Stephen Waltin näkemykset. Hänelle Yhdysvaltojen ideologisista taustoista johdettu Lähi-idän 1980-luvun jälkeinen suurstrategia näyttäytyy suurena virheenä. Walt ehdottaa Yhdysvaltojen palaamista ennen 1990-lukua hyvin toimineeseen ”offshore balancer” -rooliin. Tämä ei tarkoittaisi alueen sisäisiin asioihin puuttumattomuutta, vaan pikemminkin tasapuolisempaa ja realistisempaa politiikkaa, jossa Yhdysvaltojen sitoutumista alueeseen ei enää ohjaisi tiettyjen valtioiden varaan rakennetut erityissuhteet. Tämän sijasta Yhdysvaltojen tulisi pyrkiä alueellisen voimatasapainon edistämiseen joustavamman politiikan saattelemana. Samalla tämä tarkoittaisi ideologisten motiivien unohtamista (esimerkiksi tiettyjen valtioiden demonisointi) sekä luopumista kokonaisvaltaisen alueellisen muutoksen tavoittelusta. Käytännössä tämä tarkoittaisi Yhdysvaltojen hiljattaista pesäeroa Saudi-Arabiasta ja Israelista, joiden varassa suhde Iraniin olisi mahdollista luoda uudelta ja realistisemmalta perustalta.

Waltin mukaan Yhdysvaltojen paluu realistisempaan ”etäältä hallintaan” olisi välttämätöntä senkin vuoksi, että tällä hetkellä esimerkiksi Israel ottaa Yhdysvaltojen tuen annettuna, eikä sen tarvitse nähdä strategista vaivaa omien poliittisten siirtojen oikeuttamiseksi. Toisin sanoen, Yhdysvaltojen strateginen etäisyys sen erityisistä kumppaneista vahvistaisi suurvallan mahdollisuuksia sitoutua tasapainottavana pelurina Lähi-idän kokonaisuuteen. Waltin ajatusmalli seuraa lähes tyylipuhtaasti defensiivisen (ja rakenteellisen) realismin oppikirjamalleja. Mielenkiintoisia ovat myös Waltin näkemykset tällaisen strategisen liikkeen alueellisista seurauksista Lähi-idässä. Yhdysvaltojen etäisyys pakottaisi alueen toimijat yhteisen kysymyksen äärelle: mitä Lähi-idän turvallisuusdilemma, joka uudessa tilanteessa palautuisi alueen toimijoiden omiin tekoihin, tarkoittaisi heidän keskinäisille suhteilleen sekä alueen tulevaisuudelle?

Jaettujen turvallisuuksien Lähi-itä – utopiaa vai haaveilua mahdollisuuksien rajoissa?

Waltin ehdotuksen mukainen tilanne saattaisi luoda myös lisää liikkumatilaa Euroopan valtioiden sekä EU:n ulkopolitiikalle, sillä – contra Wal(t)z ja defensiivinen realismi – alueen valtasuhteiden ei tarvitse jämähtää tahmeaan valtatasapainotilanteeseen. Tasapainon polttoaineena toimiva epävarmuus on ylitettävissä, kuten historia meille osoittaa. Voimme ottaa esimerkiksi vaikkapa Brasilian ja Argentiinan välisen turvallisuusdilemmaherkkyyden 1980-luvulta. Tuolloin keskeisenä vastavuoroisen turvallisuusdialogin kehittymistä lisäävänä tekijänä olivat Yhdysvaltojen roolin etääntymisen lisäksi Brasilian ja Argentiinan sisäiset demokratisoitumisprosessit. Jälkimmäisen tekijän kautta voimme tarkastella myös Iranin sisäpoliittista tilannetta – ja miksei arabikevättäkin – erityisellä mielenkiinnolla.

Samalla on huomattava, että Brasilian ja Argentiinan tilanne oli aikanaan huomattavasti selkeämpi kuin nykyinen Lähi-idän kokonaisuus. Ulkopuolisilla valloilla (EU, Kiina, Pakistan ja Venäjä Yhdysvaltojen lisäksi) on huomattavia intressejä alueella. Lisäksi, kuten edellä mainittu Walt huomauttaa viimeisimmässä blogikirjoituksessaan, Iranin taloudellinen eristäminen saattaa olla ydinasekysymyksen taustalla ehkä vieläkin vaikuttavampi tekijä saudien ja Israelin kannalta. Argentiinan ja Brasilian tapauksessa yhteistyö oli sen sijaan taloudellisestikin perusteltua, sillä näin Etelä-Amerikan kaksi suurta peluria saivat tasapainotettua Yhdysvaltojen taloudellista valtaa läntisellä pallonpuoliskolla. Lisäksi Lähi-idän erityisyyttä korostavien jännitteiden pinoon on lisättävä Waltin unohtamat identiteetti- ja uskontokysymykset, joita Argentiinan ja Brasilian välillä ei sanottavasti ollut.

Kansainvälinen Iran-diplomatia saattaa ydinaseliennytyksen kautta tervehdyttää esimerkiksi Iranin ja Saudi-Arabian välisiä suhteita. Waltin Yhdysvalloille ehdottama tasapainottavampi etäisyys alueen valtapelureita suosivasta politiikasta olisi malli, johon Euroopassakin tulisi pyrkiä. Venäjän asema jäisi tässä yhtälössä vielä auki, mikä tulee ottaa huomioon tasapainottavan etäisyyden arvioimisessa. Joka tapauksessa keskeisin liike olisi saada alueen valtiot ottamaan alueellisen turvallisuuden jaetut kokemukset tosissaan. Tämä vahvistaisi myös muiden suurvaltojen ja viime kädessä kansainvälisen yhteisön turvallisuutta. Tukemalla tasavertaisten talouspoliittisten asetelmien kehittymistä länsivallat tukisivat samalla Lähi-idän taloudellista keskinäisriippuvuutta kasvattavia mekanismeja. Keskinäisriippuvuudesta olisi vielä matkaa positiiviseen rauhaan ja alueen ihmisoikeuskysymysten parantumiseen, mutta jostain on tämäkin matka aloitettava.

Akateeminen tutkimus, think-tankit ja epärelevanssin kultti

Himaskohun laineet alkavat näemmä – ja onneksi – hiljalleen tyyntyä. Kiivastahtinen pikaruokamediamme toki käsittelee mehevimmänkin megapurilaisen muutamassa hetkessä – majoneeseineen ja super sized -ateriakokoineen toki. Nopempia hiilareita – nopeampi ateriasykli.

Minulle, akateemiselle noviisille ja räkänokkaiselle tieteentekijänalulle, himaskohu kytkeytyy laajempiin kysymyksiin akateemisen ja politiikkarelevantin tutkimuksen suhteista. Menen kerrankin suoraan pointtiin: monitahoisiin syy-seuraussuhteisiin ja ilmiöiden syvärakenteisiin uppoavalla akateemisella tutkimuksella ei tällä saralla mene hyvin. Politiikantekijät kaipaavat median käsikynkässä yhtä lailla rasvankäryistä pikaruoka-ateriaansa omissa liemissä hitaasti kypsyvän pataruoan ja slow food -kulttuurin sijasta.

Ajatushautomot, diskurssien ja jargonin äärelle löytäneet thinktänkit ja erinäiset intressiryhmien perustamat ’riippumattomat’ innovaatiopajat ja foorumit porskuttavat kovaa ja korkealla – rasvakeittimet ovat tulessa!  Syy moiseen epäterveelliseen koohotukseen ei välttämättä palaudu täysin tiedonintresseihin tai rasvankäryistä vauhtitietoa tuottaviin tahoihin. Yliopistoihin ja perinteisempiin tutkimuslaitoksiin järjestäytynyt pataruokakulttuuri saa varmasti ottaa oman osansa syystä.

Yhtä lailla tulee torua takaisin alaikäisyyteen vajoamassa olevaa poliittista kulttuuriamme. Politiikassa on nykyisen talousrationaalin hallitsemassa ajassa tapahtumassa dramaattisia muutoksia – politiikasta on häviämässä itse poliittisuus; julkinen poliittiselle elämälle varattu tila on hajautumassa takaisin yksityiseksi tilaksi, jossa politiikan horisontiksi muodostuu lähinnä (teoreettisesti) vapaiden yksilöiden elämäntapavalintojen puitteistaminen. Politiikasta tulee epäpolitiikkaa – parhaimmillaankin taloudenpidon reunaehtojen kaitsemista – ja hallinnosta eräänlaista epähallintoa, joka pyrkii häivyttämään itsensä näkyvistä.

Entä sitten perinteinen akateeminen tutkimus. Nostan itseäni viisaampien ohjaamana esiin kaksi teemaa: volyymiin perustuvan julkaisukulttuurin korostuminen yliopiston perustehtävistä sekä tästä seuraavan ’epärelevanssin kultin’.

Yliopistojen tutkimustiedon laatua halutaan – kuten lähes mitä tahansa vähänkin mitattavissa olevaa yhteiskunnassamme – tarkastella määrällisistä lähtökohdista. Tiedeyhteisön sisäisellä kriittisellä keskustelulla on toki elintärkeä rooli tieteen itsensäkorjaavuuden ja tutkimustulosten luotettavuuden sekä edustavuuden takaamisessa. Samalla olemme kuitenkin siirtymässä tilanteeseen, jossa tämä itsensäkorjaavuus vaikuttaa itsessään riittävän tutkimukselle. Tutkimustulosten yhteiskunnallinen vaikuttavuus on jäämässä sisäisen keskustelun taakse entistä triviaalimmaksi tehtäväksi. Kolmas tehtävä, isänmaata ja ihmiskuntaa palvelevien kansalaisten kasvattaminen, sentään vielä sujuu, joskin huterahkolla ja paikoin sattumanvaraisuuksiin pohjautuvalla pieteetillä.

Meritoitunut kansainvälisen politiikan tutkija ja realisti Stephen Walt kiinnitti jo vuonna 1991 turvallisuustutkimuksen uustraditionalistista renessanssia käsittelevässä artikkellissaan huomion akateemisen tutkimuksen ahdinkoon. Waltin mukaan (1991) anglo-amerikkalainen turvallisuustutkimus oli jo tuolloin kallistumassa leväperäiseksi ja ylenpalttisen suurilla pensellinvedoilla tehtäväksi think-tank tyyppiseksi pohdiskeluksi, jossa analyyttinen tarkkuus ja arvokkuus uhrataan päivänpolitiikan alttarilla.

Walt ja kollegansa, offensiivisen realismin grand old man John Mearsheimer (2013), toistivat hiljan Waltin havainnon – joskin nyt kritiikki on tavallaan kääntynyt ympäri: kansainvälisen politiikan oppialan tutkimuksesta on tullut ylianalyyttistä, isoa dataa ja sen pikkutarkkaa testaamista suosivaa; teorianmuodostus ja uuden tiedon tuottaminen politiikantekoa ja tieteenalan kehitystä ruokkivaan muotoon on laiminlyöty. Julkaiseminen on tärkeämpää kuin vaikuttaminen ja ymmärryksen kasvattaminen; kansainvälisen politiikan tieteenala on ajanut itsensä (Yhdysvalloissa) merkityksettömyyden kulttiin (”the cult of irrelevance”, kuten Walt alennustilaa kuvailee).

Walt on kritisoinut rationaalisen valinnan teoriasta nousevan empiri(si)smin sisäänpäin kääntynyttä tutkimuskulttuuria aikaisemminkin (1999). Waltin mukaan empiristisen tutkimuksen piirissä saavutetaan sisäisesti hyvin yhtenäistä ja pitkäjänteistä tutkimusta, mutta tutkimustuloksien laajudeltaan että teoreettiselta rikkaudeltaan köyhiä tuloksia. Lisäksi empiristinen testausmylly ei lopulta pyrikään testaamaan (falsifioivassa hengessä) omia hypoteesejaan – ja tätä kautta kehittämään niitä teoreettisessa mielessä – vaan lähinnä verifioimaan samaa hypoteesinippua uudella datalla uusissa olosuhteissa.

Haluan kuitenkin ottaa hieman etäisyyttä Waltin esittämään kritiikkiin. Ensinnäkin on huomattava, että sekä Walt että allekirjoittanut viittaavat tässä ensisijaisesti kansainvälisen politiikan perinteeseen. Uskon kuitenkin saman vaivan piinaavan jossain määrin myös muita ihmis- ja yhteiskuntatieteitä. Toisaalta on hyvä tiedostaa, että ideaalitilanteessa tiedeyhteisön integraatio, poikkitieteellisyys ja tiedepolitiikan organisointi mahdollistaisi tilanteen, jossa näpertelijät ja roiskijat voisivat hyvin kohdata toisensa. Voi toki olla – etenkin amerikkalaisessa uuspositivistisessa tiedekulttuurissa – että näpertelijöiden tiki-takaa (en ole koskaan pitänyt Barcelonan mikkihiirifutiksesta) muistuttava tilastomyllytys on ottanut liiaksi ohjia käsiinsä. Tämä ei tee siitä kuitenkaan a priori turhaa. Ehkä tarvitsisimme tasapainottavia rooleja joukkueeseemme; pari isoa korstoa, jotka roiskivat pallot pömpeliin siinä vaiheessa, kun näpertelijöiltä loppuu innostus siirtää pelinrakentelua tuloksiksi.

Tämä tarkoittaisi kuitenkin kahta asiaa: julkaisukulttuurin roolia suhteessa yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja opetustehtävän muodostamaan pyhään kolminaisuuteen tulisi arvioida uudelleen ja avoimin mielin. Samalla vaikuttamistehtävää voitaisiin tukea antamalla tutkijoille työrauha (uudistuskierteestä eroon, vähemmän paperinpyöritystä), mikä vapauttaisi tarmoa lyhytsyöttöpelistä viimeistelyyn.

Toisekseen tutkimuksen tulisi entistä herkemmin ja kriittisemmin tarttua ajankohtaisessa poliittisessa keskustelussa toistuviin ja valitettavan usein thinkthänkkien jäljiltä tyhjyyttään kumiseviin muotikäsitteisiin. Tiesittekö esimerkiksi, että Britanniassa kokonaisturvallisuuden strategiaa ohjataan Demos-ajatushautomon papruista johdetun, piinaavan yksisuuntaisen resilienssin käsitteen tulkinnan varassa (Cabinet Office, 2010: 25; 2011: 4)?  Onneksi tutkijat ovat huomanneet tämän ujutuksen ja alkaneet moukaroida pöhöttynyttä käsitettä sekä niin sanottuja politiikan tekijöitä – parin vuoden julkaisupolitiikan saneleman viiveen saattelemana toki.

Lähteet:

Cabinet Office (2010): A Strong Britain in an Age of Uncertainty: The National Security Strategy. Presented to Parliament by the Prime Minister by Command of Her Majesty, October 2010. London: Cabinet Office. https://www.gov.uk/government/uploads/system/uploads/attachment_data/file/61936/national-security-strategy.pdf.

Cabinet Office (2011): Keeping the Country Running: Natural Hazards and Infrastructure. London: Civil Contingencies Secretariat, Cabinet Office.

Mearsheimer, John J. – Stephen M. Walt (2013): ”Leaving Theory Behind: Why Simplistic Hypothesis Testing is Bad for International Relations”, European Journal of International Relations, 19(3), ss: 427-457.

Walt, Stephen M. (1991): ”The Reneissance of Security Studies”, International Studies Quarterly, 35(2), ss: 211-239.

Walt, Stephen M. (1999): ”Rigor or Rigor Mortis? Rational Choice and Security Studies”, International Security, 23(4), ss: 5-48.

Yliopistolaki: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2009/20090558

Yhteentörmäyksiä – Hans Morgenthau, hermeneutiikka ja Wilhelm Dilthey

Lueskelin pitkästä aikaa hyllyssä pölyttymään päässeitä kansainvälisen politiikan oppikirjoja. Martin Hollisin ja Steve Smithin vuodelta 1991 peräisin oleva ’Explaining and Understanding International Relations’, joka sysäsi tämän blogautuksen liikkeelle, lienee ollut useammassa kansainvälisten suhteiden opetusta tarjoavassa ahjossa kurssikirjamateriaalinakin.

Hollis ja Smith tarkastelevat kansainvälisen politiikan oppihistoriaa tieteenfilosofisesta (tai tarkemmin naturalistisen tieteenhistorian, erotettuna normatiivisesta tieteenfilosofiasta) vinkkelistä. Kirjoittajat käyvät ’tieteenalan’ oppihistoriaa läpi tieteenteon luonteen vaikuttavien perustavien kysymysten kautta. Keskeisessä osassa ovat kansainvälisen poliittisen teorian kolme systeemitasoa (valtiojärjestelmän, valtioiden sisäisen dynamiikan sekä edelleen yksittäisten poliitikkojen rooli analyysissä) sekä toisaalta karkea, mutta varsin klassinen jako selittäviin ja ymmärtäviin tieteisiin.

Hollisin ja Smith käsittelevät teoksen toisessa luvussa tieteenalan yleistä kehitystä maailmansotien välisestä progressiivisemmasta teoretisoinnista realismin ja behavioralismin kautta (50-60-luvut) kohti systeemitason rakenteellista realismia (70-luvulta eteenpäin). Erityisen mielenkiintoisena pidin tekijöiden huomioita Hans J. Morgenthaun klassisesta realismista. Hollis ja Smith lainaavat Morgenthauta (Politics Among Nations) esitelleessään järjestyksessään toista hänen kuudesta realismin periaatteesta:

We assume that statesmen think and act in terms of interest defined in terms of power […] that assumption allows us to retrace and anticipate, as it were, the steps a statesman – past, present, or future – has taken or will take on the political scene. We look over his shoulder when he writes his dispatches; we listen in on his conversations with other statesmen; we read and anticipate his very thoughts. Thinking in terms of interest defined as power, we think as he does, and as disinterested observers we understand his thoughts and actions perhaps better than he, the actor on the political scene, does himself.

Myöhemmin Morgenthau lisää teoksessaan, ettei kansainvälisessä todellisuudessa välttämättä tavata vallan tasapainopolitiikkaa sen puhtaassa muodossa. Teoria kuitenkin tarjoaa konkreettisia havaintoja edeltävän a priorin ’ideaalityypin’, eräänlaisen spekulatiivisen kuvan kansainvälisen järjestelmän normaalitilasta, jota vasten politiikan tekijöiden aikeisiin ja tekoihin kohdistuva tutkimus voisi edetä. Teorian siis myönnetään olevan vaillinainen – sen tavoite ei ole Occamin partaveitsen tapaan muodostaa mahdollisimman yksinkertaista hypoteesigeneraattoria, vaan pikemminkin tarjota heuristisesti rikas alusta kansainvälisen todellisuuden vivahteiden ymmärtämiseen.

Siinä missä klassista realismia haastamaan ilmestynyt behavioristinen tieteenihanne oli vahvasti empiristinen ja induktiivinen, on Morgenthaun realismin tulkittu tarjoneen eräänlaisen rationalis-deduktiivisen vastauksen empiristisille suuntauksille. Tällainen tieteen eetos leimasi myöhempiä realistisia teorioita, rakenteellista realismia etunenässä; realistiselle ontologialle perustuva teorianmuodostus, sen sisäinen koherenssi (monimutkaisuuden kustannuksella), positivismista tutun verifioinnin korostuminen sekä tästä johdettu ennustusvoima oli keskeisempää, kuin a) teorian testaaminen, b) havaintojen avulla saavutettujen säännönmukaisuuksien kurinalainen kerääminen tai c) ymmärtävän ja progressiivisen tutkimusotteen edistäminen.

Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että Morgenthaun kuvaileva ote perustui preskriptiivisiä piirteitä sisältävään teoriaan, jossa valtiomiesten oletetaan toimivan tietyllä tavalla tiettyjen olosuhteiden vallitsessa. Voiko tämän oletuksen varassa rakentaa ’objektiivisten’ havaintojen varaan kasutuvaa tieteellistä tietoa luonnotieteiden tyyliin? Missä määrin havainnot ovat jo valmiiksi teoriapitoisia ja anakronistisia? Kuten Hollis ja Smith osoittavat teoksessaan myöhemmin, Morgenthaun lähestymistapa ei perustunut niinkään realistiseen deskriptioon (empirismi) kuin ideaalityyppien kautta tuotettuun teoriajohtoiseen ja täten ymmärtävään metodologiaan.

Sitten se varsinainen oivallus. Kaikista mielenkiintoisimpana pidän Morgenthaun oman tieteenkuvan yhdenmukaisuutta saksalaisen hermeneutiikan, etenkin Wilhelm Diltheyn ja Friedrich Schleiermacherin töiden kanssa. 1800-luvun alussa eläneen Schleiermacherin mukaan hermeneutiikan tehtävänä oli pyrkiä paljastamaan tulkinnan kohteena olevien historiallisten henkilöiden intentiot. Schleirmacherin romantistisessa hermeneutiikassa taidettiin mennä niin pitkälle, että historiallisen etäisyyden päästä asiaa tarkasteleva tutkija saattoi ymmärtää tulkittavana olevan kohteen tajunnavirtaa paremmin kuin tutkimuksen kohteena oleva henkilö itse. Tällainen naiivi historismi on itse asiassa erittäin suosittua edelleen kansainvälisen politiikan historian tutkimuksessa.

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa vaikuttaneen Diltheyn elämäntyötä kuvaili pyrkimys löytää ihmistieteille ja historiallisille tieteille luonnontieteitä vastaava jämäkkä metodologinen perusta. Hermeneutiikassaan Dilthey – vankkumaton saksalaisen romantistisen koulukunnan kasvatti – pyrki luomaan menetelmäoppia historiallisesta tulkinnan tavasta, jossa tulkinnan kohteena olevien henkilöiden intentiot pyrittiin paikantamaan historiallisiin yhteyksiinsä siten, että tulkinnassa huomioidaan sekä historiallisen tekstin kirjoittajan että hänen elämänhistoriansa sulautumien osaksi kirjoitushetken määrittelemää kontekstia. Tässä kolmiyhteydessä oli historiallisen ymmärtämisen avaimet.

Morgenthaun realismi on tulkittavissa historialliseksi ja ymmärtäväksi (rakenteellisen ja pelkistävän teoretisoinnin sijaan) hieman samaan tapaan mitä saksalaisen romantistisen hermeneutiikan klassikot. Morgenthaun teorianmuodostus ei siis perustu empiiriseen havainnointiin (grounded theory) vaan historialliseen tulkintaan, joka elää oman horisonttimme luomien ennakkonäkymien mukana (historia ei ole paikallaan, vaan liikkuu meidän mukanamme). Yhtymäkohdat hermeneutiikan klassikkoihin ovat niin selvät (olihan Morgenthau itsekin saanut koulutuksensa Saksassa), että ihmettelin miksei tällaista johtopäätöstä olla esitetty kansainvälisen politiikan oppihistoriassa. Lyhyen googlauksen jälkeen huomasin, että kyllä joku on tämän yhteyden sentään hoksannut. Sietäisi pohtia tarkemminkin, esimerkiksi historiallisten kansainvälisten suhteiden tutkimuksen perinnettä kartoittaessa.

Lisää keskenäisestä riippuvaisuudesta

Kyselin edellisessä blogautuksessani Suomessa turvallisuuspoliittiseen keskusteluun nousseen keskinäisriippuvuuden merkityksen perään. Lienee syytä tarkentaa, ettei käsitys kansainvälisten suhteiden keskinäisriippuvuudesta todellakaan ole mikään uusi luonnehdinta. Tällainen kuva saattaoi piirtyä blogitekstini perusteella sekä suomalaista turvallisuuskeskustelua seuraamalla.

Esimerkiksi kansainvälisen politiikan (International Relations) tieteenalalla nousi viimeistään 1960-luvulla lukuisia transnationalisteja ja sekä keskinäisriippuvuusteoreetikoita haastamaan siihen mennessä tieteenalalla valtavirta-aseman saaneen valtiokeskeisen realismin ydinteesejä. Klassiset realistit dedusoivat Hans Morgenthaun johdolla kansainvälisen politiikan perusteeseiksi kutakuinkin kolme kiveen hakattua periaatetta (Morgenthaun 1948 julkaiseman klassikkoteoksen, Politics Among Nationsin, myöhempiin painoksiin lisätyt realismin kuusi prinsiippiä voidaan tiivistää ydinteeseiltään seuraaviin kolmeen): 1) kansallisvaltiot ja niiden päätöksentekijät ovat tärkeimmät toimijat kansainvälisen politiikan ymmärtämiseksi; 2) kansallisen ja kansainvälisen politiikan sfäärit ovat luonteeltaan ja logiikaltaan yhteismitattomia; 3) kansainvälinen politiikka on kamppailua vallasta – valtakamppailun selittäminen on se, mitä tutkijan pitää tehdä. On huomattava, että nämä ovat vain realismin ydinteesit, sen ontologian keskeiset lähtökohdat. Näiden lisäksi realismin teoriaan kuuluu kirjava joukko ydintä suojaavia suojavyöhykkeen (hypo)teesejä. Mainittakoon vaikkapa vallan tasapaino-oppi, hegemonian käsite sekä esimerkiksi teoria suhteellisista ja absoluuttisista hyödyistä.

Monikansallisten yritysten ja erilaisten valtion sisäisten ei-legitiimien toimijoiden, kuten vaikkapa sissiryhmien, toimintaa tutkineet tutkijat olivat valmiita hylkäämään klassisen realismin ensimmäisen ydinteesin 1960-luvulta lähtien. Transnationalistit [1] (konkreettisesti: valtion yläpuolella olevat) katsoivat, etteivät valtiot ole ainoita kansainvälisen sfäärissä vaikuttavia toimijoita, eivät välttämättä enää edes merkityksellisimpiä. Etäisyys maailmansodista yhdistettynä kylmän sodan orastavaan liennytyskauteen antoivat tilaa talous- ja kehityspoliittisten kysymysten nousemiselle kansainvälisen politiikan tutkimusagendalle, jos ei aivan kärkiteemoiksi. Valtioiden sisäiset valtakamppailut ja kansainväliseltä areenalta ideologioiden mukana välittyvät sissi- ja vastarintaliikkeiden kanavoimat sisällissodat kyseenalaistivat realismin toista ydinteesiä. Samalla monitieteisenä aloittanut ja kehitysvaiheessaan paljolti kvantitatiiviseen tutkimukseen tukeutunut rauhantutkimus kyseenalaisti realismin valtiokeskeistä (tai valtioiden koskemattomuuteen ja suvereniteettiin palautettavaa) väkivaltakäsitystä.

Keskinäisriippuvuusteoreetikot ja uusfunktionalistit puolestaan ennustivat teoretisoinnillaan sen, mitä Euroopassa tulisi tapahtumaan 1980-luvun puolesta välistä eteenpäin; kansallisvaltioiden yhä suurempi kiinnittyminen keskinäisten markkinoiden varaan johtaisi kansainvälisen talouden avautumiseen sekä edelleen myös poliittiseen integraatioon, jotta yhteistä etua voitaisiin säädellä poliittisesti ennustettavammilla normeilla ja sopimuksilla. Tämä havainto hälvensi uskoa realismin kahden ensimmäisen ydinteesin lisäksi myös kolmanteen teesiin, jossa valtion sisäinen elämä leikattiin sen ulkopuolisesta elämästä kuin mieli ruumiista kartesiolaisessa rationalismin ylistyksessä konsanaan.

Näin kaikki realismin ydinteesit olivat 1970-luvulle tultaessa haastettu. Erilaiset kriittiset, institutionalistiset ja liberalistiset teoriat ovat sittemmin nousseet kansainvälisen politiikan valtavirtaan, eikä näitä ajatuksia ole kaihdettu soveltaa käytännössäkään. Mistä nyt sitten tuulee, kun erään kylmän pohjolan kansan limbossa kiertävässä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on tuosta noin vain keksitty – 40 vuoden viiveellä – maailman olevan keskinäisriippuvuuksien leimaama? Turvallisuuspolitiikan sihdin läpi valutetut käytännön johtopäätökset ovat luokkaa: emme ole yksin, eikä yksikään valtio voi olla maailmassa de facto poliittisesti liittoutumaton, korkeintaan ad hoc -pohjalta. Jölkimmäinenkin vähän niin ja näin, jos katsoo kansaivälistä normistoa ja lakeja.

Löydössä lienee ehkä sittenkin jotain perää, jos se kiinnitetään perinteisesti astetta kovempien arvojen hallitseman turvallisuuspolitiikan yhteyteen, pois talouskysmyksistä. Maailma on monimutkainen ja muuttuva – itse asiassa niin muuttuva, että muutoksesta vaikuttaa tulevan paradoksaalisesti pysyvää. Tämä sopii talousvaltaa pitävien pirtaan – pysyvätpähän have-notsit liikkeessä ja varpaillaan. Kaukanakin tapahtuvat mullistukset vyöryvät hetkessä heijastevaikutuksina myös suomalaisten turvallisuuden ja turvattomuuden kokemusmaailmaan – näin väitetään, mikä vaaatii kyllä usein varsin valikoivaa katsetta. Kyse ei ole enää pelkästään taloudesta, vaikka kultarannankin keskustelut osoittivat taloussektorin olevan luontevin lähtökohta keskinäisriippuvuudesta vedettäville ulkopoliittisille johtopäätöksille. Jotain turvallisuuspolitiikan kannalta tuoretta käsite kuitenkin tuntuisi ehdottavan. Koitan seurata käsitteen semantiikkaa loogisesti: ollaan keskenään riippuvaisia; ja riippuvaisina muuttuvaisia => ei liene viisasta tehdä itsestään riippuvaista yhteen tiettyyn suuntaan, eihän?

***

[1] Transnationalismin klassikoista mainittakoon vaikkapa Robert Keohanen ja Joseph Nyen teos Transnational Relations and World Politics vuodelta 1972.

[2] Keskinäisriippuvuusteoreetikkoihin en ole itse kovinkaan syvällisesti perehtynyt. Toisen käden lähdeteoksessa mainitaan seuraavat klassikot 1960-70-luvuilta: Richard Cooper (1968): The Economics of Interdependence. Economic Policy in the Atlantic Community sekä Edward Morse (1976): Modernization and the Transformation of International Relations.

Kemiallisia aseita etsimässä

Syyrian sisällissota on riehunut täydellä höyryllä jo yli kaksi vuotta. Kuolleita on varovaisten arvioiden mukaan jo yli 70 000, luultavasti lähemmäs kuusinumeroista lukua. Miljoonat ihmiset ovat ajautuneet joko maan sisäiseen tai ulkoiseen pakolaisuuteen.

Sotaa ei voi enää operationaalisestakaan vinkkelistä kutsua sisällisodaksi, sillä myös sotatoimet ovat viimeisten kuukausien aikana levinneet odotetusti lähimaihin. Libanonin hauras turvallisuustilanne on enemmän kuin uhattuna. Samalla Turkissa ja Iranissa kuohuu, eräänlaisena arabikevään jälkiaaltona, jos ei suoraan arabikevään saati Syyrian sisällissodan loogisena jatkumona. Sota on leviämässä – ellei ole jo levinnyt – alueelliseksi ja sen seuraukset saattavat olla entistä kouriintuntuvampia myös globaalisti.

Länsimailta ja turvallisuusneuvostolta tivattiin vielä sisällissodan alkuvaiheissa kipukynnystä; missä vaiheessa moraalinvartijoiden mitta tulisi täyteen ja nämä suorittavaisivat koalitioineen intervention? Jälkiviisaasti voidaan todeta, ettei interventioon ole missään vaiheessa ollut poliittisia edellytyksiä. Suurvaltapoliittisesti intervention mahdollisuus kaatui turvallisuusneuvoston pattitilanteeseen, jolla on omat historialliset taustansa sekä ajankohtaiset taustat Länsivaltojen sekä Kiinan ja Venäjän suvereniteetin käsitettä koskevissa tulkintaeroissa. Sisäpoliittisesti Yhdysvallat – ainoa intervention kärkeen vakavasti ajateltava valtio – on ollut varovaisella kannalla. Yhdysvallat ei halua käsiinsä uutta Afganistania, Irakia, puhumattakaan Vietnamista.

Vielä vajaa vuosi sitten Obama kuitenkin kovisteli Assadin hallinnolle: jos todisteita kemiallisten aseiden käytöstä löytyy, saa Assad tuta Yhdysvaltain voiman. Obama oli osittain käynnistämässä prosessia, jossa kemiallisten aseiden käyttö nousi mediassa mittatikuksi konfliktin luonteen muutoksesta.

Nyt todisteita kemiallisten aseiden käytöstä on alkanut tihkua. Länsimaiden yllätykseksi sariinin käytöstä epäilläänkin ensisijaisesti Syyrian kirjavaa oppositiota, joskin viimeisimmät YK:n ihmisoikeusneuvoston analyysit osoittavat sormea myös Assadin hallinnon joukkojen suuntaan. Joka tapauksessa kemiallisten aseiden käyttö puolin ja toisin ei liene yllättävää maassa, jolla on arvioitu olevan maailman neljänneksi suurimmat kemiallisten aseiden varastot.

Median ja politiikan huomion kiinnittyminen kemiallisiin aseisiin viittaa varsin nitkahtaneeseen humanitaariseen oikeuskäsitykseen ja ymmärrykseen siviilien suojelun oikeutuksesta; ei niin väliä, vaikka jengiä lahdataan tavanomaisin asein kansanmurhan tunnusmerkit täyttävissä mittasuhteissa; pakolaisongelma on hädin tuskin turvallisuusongelma. Mutta odottakaapa, jahka joku jossain posauttaa todistetusti sariinipommin… Vai onko kyse vain turtumisesta jatkuvasti kasvavaan uhrilukuun? Ymmärrettävää ehkä sekin.

Yhdysvallat on varovaisella kannalla suhteessa kemiallisten aseiden käyttöä luotaavista tutkimuksista vedettyihin johtopäätöksiin. Oppositioon viittaavat jäljet eivät varsinaisesti paranna Yhdysvaltojen painostusasemia suhteessa Venäjään, joka tukee sodassa avoimesti Assadin hallintoa, toisin kuin Yhdysvallat. Nämä kaksi valtaa ovat suurvaltapoliittisesti avainasemassa tulevissa (tai paremminkin mahdollisissa) Geneven neuvotteluissa. Kiina on vetäytynyt prosessissa taka-alalle. Sivutulta antaa Iran, joka puolestaan on samassa veneessä Syyrian hallitusta tukevan Hizbollahin kanssa. Jälkimmäistä on luonnollisesti turha odottaa neuvotteluasetelmiin. Iso-Britannia ja Ranska esiintyvät uhmakkaina, mutta tuskin kykenevät edes yhteistyöllä kääntämään sotatilannetta nykyisiltä urilta. Ulkopoliittisesti uhma voi toki vaikuttaa, esimerkiksi Venäjän herkkyyteen jatkaa asetoimituksia Syyrian hallinnolle. Edellisten tekijöiden päälle voidaan vielä roiskaista Syyrian oppositiota aseellisesti tukeneiden Qatarin ja Saudi-Arabian raportoidut erimielisyydet sekä tietysti itse Assadin hallinnon asema neuvotteluissa. Itse uskon vahvasti, että väkivaltaiseen fatalismiin luiskahtaneen Assadin sijasta neuvotteluissa on keskeistä vaikuttaa Assadia tukeviin tahoihin. Erityisen keskeistä on Ydysvaltojen (+ Israel), Iranin ja Venäjän muodostaman kolmikon dynamiikka.

Neuvotteluasetelmina tarjoiltava keitos on siis melkoinen. Geneven neuvottelut ovat lähes mahdottoman tehtävän edessä. Neuvottelut käydään todella myöhään; humanitaarisen intervention ikkuna on mennyt jo umpeen. Tuleva (mahdollinen, joskin tällä hetkellä epätodennäköinen) interventio olisi seurauksiltaan jotain muuta kuin humanitaarinen, mikä saattaisi vain kiihdyttää konfliktin alueellista eskaloitumista. Näin olemme päässeet päättelyketjussa tilanteeseen, jossa neuvottelut nousevat sittenkin ratkaisevaan asemaan. Se, käydäänkö ratkaisevat neuvottelut Genevessä vai kulissien takana, on toinen asia.

Syyrian konfliktin sisäinen dynamiikka on erittäin monimutkainen – lähes jokaisella alueen lähivaltiolla ja ei-valtiollisella toimijalla vaikuttaa olevan lusikkansa sodan strategisessa sopassa. Hieman kaaottiselta vaikuttavien liittolaissuhteiden muodostumisesta kertonee jotain se, että Yhdysvallat ja Syyrian opposition suojissa häärivät Al-Qaidaan liittyvät tahot toimivat sodassa ainakin jonkin asteen myötäsukaisuudessa.

Syyrian sota on kaikessa raadollisuudessaan niin moderni sota kuin sota vain voi olla: se on alueellinen sota; se on proxy-sota; se on informaatiosota; Se on heimosota; se on Youtube- ja twitter-sota; se on brutaali ja likainen sota, jossa toteutetaan laajamittaisia rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Tästä huolimatta median huomio on ainakin Euroopassa kohdistunut kahteen asiaan: miten EU saa tai ei saa muodostettua yhteistä linjaa Syyrian asevientikieltoon sekä toisaalta edellä mainittujen kemiallisten aseiden käytön todistamiseen. Tässä kohdin on helppo yhtyä entisen kansainvälisen sotarikostuomioistuimen syyttäjä Carla Del Ponten vähintäänkin kohtuulliseen, mutta vienoon pyyntöön:

We have so many deaths in Syria now . . . so please don’t make the use of chemical weapons in Syria now the most important issue

***

Vielä muutama sana kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta. Fatalistit – jotka kutsuvat usein itseään hieman harhaanjohtavasti realisteiksi – tulevat varmasti Geneven neuvottelujen kaatuessa huomauttamaan jälleen, kuinka idealismin ja normien (puhumattakaan käytäntöjen puolella pasifismin ja idealismin) toiveuneen on jälleen sorruttu. Fatalismin agendalle kuuluvat sen sijaan korruptoituneen ihmisluonteen, anarkistisen logiikan mukaan toimivan valtiojärjestelmän ja väkivallan korostaminen – sekä kansainvälisen politiikan käytäntöinä että niiden taustalla vaikuttavina rakenteellisina väittäminä todellisuuden luonteesta. Usein näitä abstrahoituja käsitteitä ja todellisuuskuvaa verifioidaan teoriapitoisesti latautuneilla faktoilla ex post facto.

Syyria tullee käymään malliesimerkkinä jälkijättöisestä ja havainnot teoriapitoisiksi kyllästävästä case-analyysistä. Se, että esimerkiksi Yhdysvaltojen sotilaallinen mahti ei edelleenkään toimi uskottavana pelotteena edes laajoja alueellisia seuraksia tuottaville konflikteille, ei tulle aiheuttamaan teoriaperinteen premisseissä merkittäviä toimenpiteitä.

Saita teoria on kompakti. Sieltä ei sovi hävittää mitään olennaista. Ydinteesit määritellään mahdollisimman ytimekkäästi, pitäähän monenkeskistä ja monimutkaista todellisuutta luotaavan teorian olla selitysvoimanen, minkä vuoksi teorialle on turha asettaa falsifikaatiokriteereitä. Saita teoria on kätevä; ei mitään niin pientä kansainvälispoliittista tapahtumaa, etteikö sen valikoituja osasia saataisi kehystettyä jälkijättöisesti valmiina annetun kompaktin teorian kehyksiin – mikäli vain oikeat yhteydet laajempiin sotilaallisiin kysymyksiin kaivetaan esiin.

Ei sillä, kyllä väkivalta maailmaan valitettavasti kuuluu – ja maltilliset fatalistit ovat hyvin tarkkoja siitä, millä kriteereillä väkivalta on oikeutettua ja mikä on laadukasta valtioiden harrastamaa väkivaltaa -, mutta ei väkivalta kansainvälistä maailmaa millään tavalla kyllästä tai siinä tehtäviä toimenpidesuosituksia tyhjennä. Maailma on ennen kaikkea täynnä sattumanvaraisuuksia, kontingenssiä ja hauraasti laukeavia prosesseja, jotka psykologisista taipumuksistamme johtuen tapaamme selittää jälkijättöisesti varsin deterministisesti ohjautuneiksi käänteiksi [aiheesta suositeltavan lukemiston parhaita paloja edustaa esimerkiksi Richard Ned Lebow].

Minulta hajosi kerran auto tien päälle. En kuitenkaan tehnyt tästä sitä johtopäätöstä, etteikö autoilu voisi olla jatkossakin kätevä väline liikkua paikasta A paikkaan B. Puhumattakaan sitä, että muut autoilijat elävät dogmaatikon idealistista pöhnäunta, koska eivät tajua sitä, että kyllä se auto ennemmin tai myöhemmin aina hajoaa. Sen sijaan tein johtopäätöksen siitä, että moottorin nesteitä on hyvä lisätä ennakoivasti, mikä edesauttaa autoiluharrastustani korjaamolla käyntiä pitkäjänteisemmin.

Suomen ulkopolitiikka identiteettikriisissä – for real?

Suomen turvaneuvostokampanjan häviöstä on nyt kulunut reilun kuukauden päivät. Tilinteon hetki ei ole vieläkään kaikkein oivallisin, mutta kenties perspektiivimme asian käsittelyyn on nyt hieman syvällisempi kuin välittömästi uutisten jälkeen.

Monet ulkopolitiikasta kiinnostuneet ottivat häviön hyvin vakavissaan. Argumentit ja sapelit heiluen julistettiin, että nyt Sen Keskustelun on sitten viimein alettava. Osassa puheenvuoroista häviö istuteettiin valmiiden ajatusrakennelmien ja argumenttien tueksi. Näinkö laadukas keskustelu käynnistyy? Ei käynnisty.

Yksi mielestäni merkillinen piirre tässä keskustelussa oli se, että turvaneuvostokampanjan epäonnistuminen viritti ruodintaa myös Suomen ulkopoliittisen identiteetin perään. Samaan hengenvetoon kaivattiin – jälleen kerran – keskustelua Suomen ulkopoliittisen linjan epäonnistumisesta sekä ulkopoliittisen keskustelun puutteesta. Vanhakantainen käsitys identiteetistä yksikössä ja kylmän sodan ajoilta periytynyt usko linjateknologiseen ulkopolitiikan toteuttamiseen lyötiin yhdeksi argumentiksi, jossa käytännössä vaadittiin Suomen ulkopoliittisen linjan täyskäännöstä ilman, että itse johtopäätöstä sanottaisiin ääneen. Keskustelu limittyy myös kysymykseen siitä, kenellä tai missä osoitteessa sijaitsee Suomessa turvallisuus- ja ulkopolitiikan perusteiden muotoilemisen viimekätinen valta (kysymys, josta minulla ei ole vielä tarpeeksi kokemusta ja ymmärrystä, mutta jota kohtaan omaan sitäkin enemmän kiinnostusta).

Ulkoministeri Erkki Tuomioja kertoi hiljattain (AL, 18.11.2012) laittavansa vireille laajan ulkopoliittisen selvityksen kampanjan epäonnistumisen syistä. Ja nyt tarkkana: selvitys ei koske Suomen ulkopolitiikan identiteettiä tahi linjaa. Identiteetti – jos sellaisen olemassaolon kokee jollain tavalla lohdulliseksi tai hyödylliseksi – muotoutuu monimutkaisissa poliittisissa prosesseissa, tosiasiallisessa päätöksenteossa sekä tätä taustoittavassa kulissien takaisessa teatterissa, jonka käsikirjoitusta voimme kutsua politiikaksi käsitteen laajassa merkityksessä. Turvaneuvostokampanja on puolestaan sanansa mukaisesti kampanja, jonka sisältö ei tyhjennä Suomen ulkopoliittisen linjan käytänteitäkään, saati ’identiteettiä’.

Tämä hieman naiivilta vaikuttava erottelu kampanjan ja linjan välillä on joka tapauksessa mielestäni merkityksellinen ja hyvä pitää mielessä. Osa kampanjan epäonnistumista ruotineista välittömistä reaktioista haiskahti, kuten todettua, poliittisesti tarkoituksenmukaisilta. Tuomioja on kokeneena ministerinä enemmän kuin hyvin selvillä kampanjan poliittisesta taustasta ja kampanjan normatiivisista lähtökohdista. Hänen nyt tilaamansa selvityksen tarkoituksena tuskin on kyseenalaistaa niitä arvoja, joilla kampanjaan suunnattiin. Suomen kampanjan kivijalat, rauhanvälitys ja naisten oikeuksien kehittäminen, eivät vedonneet patriarkaalisessa kuplassa lilluviin ja toisaalta yhä vanhakantaisempaan valtiokeskeisyyteen näinä niukkuuden aikoina uppoaviin kansallisvaltioihin. Samalla on todettava, etteivät myöskään tilannetekijät muilla ulkopolitiikan areenoilla (lähinnä Suomen EU-politiikan saralla) riitä selittämään häviöön johtanutta äänestyskäyttäytymistä. Kyse on monen muuttujan summasta.

Valitettavasti kansainvälisen politiikan suuressa syklissä eletään tätä nykyä moraalisen niukkuuden aikaa. Nobelin rauhanpalkintokomitean politisoidut palkitsemisaktit eivät yksin riitä tätä puhuria kaitsemaan. Myös turvaneuvostossa, tuossa Suomen ulkopolitiikan luvatussa tyyssijassa, on viime aikoina pitänyt lähinnä suojasäätä. Ajat olivat aurinkoisemmat vielä silloin, kun Suomi loi strategiaansa kampanjalleen. Sittemmin turvaneuvosto on jumittunut entistä syvemmällä vanhakantaisen arvovaltapolitikoinnin maastoon, jonka poteroita purettaneen vielä pitkään Syyrian ja Gazan kriisien lauhtumisen jälkeenkin.

Toivottavasti kukaan ei halua, että Suomen pitäisi luoda ulkopoliittinen nahkansa heijastamaan edellä mainittuja kovapintaisia ja lyhytnäköisiä kansainvälisen politiikan arvoja. Itse olen sitä mieltä, että Suomen tappio turvaneuvostokampanjassa saattoi päinvastoin vain vahvistaa Suomen ulkopoliittista identiteettiä. Tämän johtopäätöksen allekirjoittaminen vaatii toki sen, että allekirjoitamme kohtalaisella itseluottamuksella kampanjan teemojen taustalla olevat arvot. Jos emme allekirjoita, edustamme toisenlaista arvomaailmaa.

Kuten Tuomioja mainitsee, Pohjoismaat eivät ole juuri nyt kovassa huudossa kansainvälisessä politiikassa (myös Ruotsi jäi hiljattain viimeiseksi YK:n ihmisoikeusneuvoston äänestyksessä). Pohjoismaiden tehtävänä on yhdessä jämäkästi vastata tähän huutoon, ei myötäillä sokeasti huutelijoiden maailmankuvaa – fatalistinen maailmankuva toki vaikuttaa näinä päivinä houkuttelevalta, mutta ei se todellisuus tällaiseen kovapintaisen realistin idealisoituun harhaan tyhjene vastakaan. Vasta jälkimmäinen, kansainvälisen politiikan lyhytnäköisten kovapäisten arvojen edessä alistuva asenne johtaa Suomen ulkopoliittiseen identiteettikriisiin, ei pitkän perinteen kautta omaksuttuihin rakentaviin arvoihin tukeutuminen. Jämäkkä vastaus vaati kuitenkin toimiakseen aktiivista ulkopoliittista toimintaa ja monialaista verkonpunontaa. Tässä vastaamisen ja viestimisen taidossa on Suomen ulkopolitiikan praksiksen, käytännön viisauden ydin. Siinä pyritään toisaalta välttämään liiallista ylimielisyyttä (Suomen eurokriisin aikainen EU-politiikka antaisi loistavan aihion tutkimukselle siitä, kuinka vuoropuhelun ja toisaalta moraaliseen selkärankaan perustuvan itseluottamuksen jännitteissä politiikassa näinä päivinä luovitaan) sekä toisaalta ymmärretään, ettei nurkkakuntainen murjottaminen ja omahyväisyyteen vetäytyminen ole pienelle valtiolle mikään vaihtoehto – kansainvälinen politiikka ansaitsee Suomelta ja Pohjoismailta paljon enemmän!

Suomen turvallisuuspolitiikan orastavasta islantisoitumisesta

Nokka kohti Islantia – ja Baltiaa?

Ajoitus on toisinaan politiikassa kaikki kaikessa. Jotain tällaista olen havaitsevinani kunnallisvaalien pahimman krapula-aallon keskelle ilmestyneessä uutisessa Suomen liittymisestä yhteispohjoismaiseen Islannin ilmavalvontahankkeeseen.

Todellisuudessa uutinen ei ole liiemmin nostanut – tai ehtinyt nostaa – laajaa kansalaiskeskustelua. Itse veikkaan, että suuren yleisön mukaan uutisessa ei kerta kaikkiaan ole juuri mitään mistä keskustella, varsinkin jos uutista peilaa kysymyksiin eurokriisistä, kuntauudistuksesta, sote-uudistuksesta tai tämän kaltaisista poliittisista kysymyksistä käytyyn keskusteluun. Kansaa on tästä vaikea syyttää.

Turvallisuuspolitiikkaa ruotivissa piireissä keskustelua on toki sitäkin enemmän. Sananvaihto tulee seuraamaan tuttua linjaa: konservatiivit kyselevät hankkeen käytännön arvon perään ja tätä taustaa vasten kieltävät koko manööverin turhakkeena; uudistusmieliset länsisuuntautuneet puolestaan kaivanevat esille tutun retoriikan ”Suomen oikeasta viiteryhmästä” Nato-kortteineen (vaikka Pohjois-Atlantin puolustusliittoa ei silti jotenkin mystisesti uskalleta sanoa ääneen. Mitä pelättävää järjestön ääneen sanomisessa on?).

Todellisuudessa asetelma on moniulotteisempi: konservatiivit voivat esimerkiksi pehmeämmän ulkopolitiikan saralla esittäytyä hyvinkin länsi- ja globaalisuuntautuneina; vastaavasti uudistusmieliset saattavat tehostaa toisinaan sanomaansa nurkkapatrioottisilla ja kansallishenkisillä viittauksilla historiaan ja historiasta esitettyihin tulkintoihin. Ja niin edelleen…

Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjavalintojen suhteen perusasetelma on kuitenkin selvä. Transatlanttiseen viiteryhmään ja yhteistyöhön vannovien mielestä Suomen liittoutumattomuuspolitiikka on kylmästä sodasta ikävästi mukaan tarttunut muinaisjäänne – puolueettomuuspolitiikkaa turhalla kikkailulla kuorrutettuna. Puolustukselliset realistit puolestaan ajattelevat, hieman paradoksaalisesti, samansuuntaisesti; heidän mukaansa ylitsevuotava länsisuuntautuneisuus on Suomen puolustus- ja turvallisuuspolitiikan käytännön järjestämisen kannalta yhtä hyödyllistä kuin imarteleva matelu Kremlin porteilla aikanaan.

Molemmat esittävät kantansa pragmaattiselta kalskahtavin perustein. Länsisuuntautuneilla on tarjota kategorisen kantansa tueksi valitettavan vähän faktapohjaista, mutta samalla kaduntallaajaa vakuuttavaa analyysiä siitä, mitä käytännön seurauksia NATO-myönteisen linjan valitsemisesta kehkeytyy? Suuri yleisö on tylsistynyt kuulemaan akateemiselta identiteettijargonilta kalskahtavia kommentteja ”oikeista viiteryhmistä” samalla, kun toisella puolella pöytää puhutaan ”maailman kompleksisuudesta”. Sama yleisö ei myöskään usko hetkeäkään vaikutusvalta-argumenttiin: pienvaltiorealistinen perinteemme on opettanut kansallemme nuivan suhtautumisen  vaikutusmahdollisuuksiimme isojen kansainvälisen politiikan pelureiden peleissä. Jos historia ei opeta niin mikä sitten, kysyy kansa. Tähän eittämättä sisältyy ripaus viisautta: sen sijaan että koitamme uskotella olevamme maailmanpolitiikan makrotason muutosten ytimessä voimme kenties kultivoida viisauttamme keskittymällä rakentavaan ongelmanratkaisuun niistä eväistä käsin, joita käytettävissämme on. Eikö? Tämä johtopäätös ei vielä kategorisesti kiellä mahdollisuutta sotilaallisestakaan liittoutumisesta jossain mahdollisessa maailmassa.

Vastaavasti puolustukselliseen realismiin tukeutuvat traditionalistit – tai konservatiivit – esittävät, samoin pragmaattiselta vaikuttavin perustein, että toimivaksi havaittua politiikkaa on turha muuttaa. Toki näin, mutta mitä tavoitteita ja arvoja vasten toimivuutta mitataan? Onko traditionalistien pragmatismin mittatikku turhankin vaatimaton? Epäilemättä on. Toisin sanoen: myös pitäytyminen perinteestä nousevaan, sinänsä turvalliselta vaikuttavaan linjaan tuskin tuottaa pitkällä tähtäimellä käytännön kannalta parasta mahdollista tilannetta; kykymme refleksiivisyyteen, oma-aloitteisuuteen, herkkyyteen ja tulevaisuuden horisonttiin kytekytyvään maailman hahmottamiseen hämärtyvät, jos politiikka ankkuroidaan pelkästään perinteeseen. Gadamer opetti meille, ettei perinteestä kumpuavaa yliyksilöllistä auktoriteettia ole ohittaminen, mutta tukeutumalla täysin menneisyydestä nousevaan horisonttiin takaamme älyllisen näkymämme taantumisen pitkällä aikajänteellä.

Johtopäätöksenä edellisistä huomioista voisi muodostua synteesi, jossa turvallisuuspolitiikan merkitystä ja päämääriä tarkastellaan kategorisen linjanmuodostuksen sijaan käytännön toimintana, jossa yksittäiset teot  irrotetaan mustavalkoisesta joko-tai-keskustelusta. Esimerkiksi ilmavalvontakeskustelua voisi siirtää itsestäänselvyyksistä päätöksen tuottamiin laajempiin seurauksiin – ainakin niin pitkälle kuin turvallisuuspoliittisiin päätöksiin sisältyvä kansallisen intressin mukainen salailukäytäntö antaa myöten. Muutoin lienee turha haikaillakaan kansan yleisen mielipiteen suunnanmuutoksesta, jos kansan ymmärryksen laajenemisen kannalta arvokasta tietoa pantataan.

Toki käytäntöjen toimivuutta on mitattava myös arvoja vasten. Meidän on siis kysyttävä mitä arvoja  haluamme tukea? [tässä vaiheessa yleensä alkaa haukottelu, tiedän, mutta koittakaa jaksaa mukana] Perinne on keskustelukumppanimme tähän kysymykseen vastaamisessa (nykyisyys ja tulevaisuus rakentavat historiaa uudelleen järjestettynä). Turvallisuuspoliittisen linjan suhteen pragmaattinen kysymys kuuluu: onko linjaava turvallisuuspolitiikka käytännössä toimivampaa kuin moniulotteinen verkonpudonta, jossa viiteryhmänämme ovat asiakysymykset, eivät liittoumat tai liittoutumatta jättämiset.

Vieläkin laajemmin tämän kysymyksen voisi asetella seuraavasti:tarvitsevatko pienet- ja keskisuuret valtiot turvallisuuspoliittista linjaa, jonka voi kiteyttää ’puolueettomuus’ – ’liittoutumattomuus’ – ’liittoutuminen -tyyppisiin otsakkeisiin? Tukeeko linja itsessään toimivuutta? Pakottaako juuri historiamme (kylmän sodan kokemus) esiin kaipuun linjalähtöiseen turvallisuuspolitiikan doktriiniin (ovatko uudistushenkiset länsisuuntautuneet tässä mielessä myös konservatiiveja?)? Mikä on tässä suhteessa strategian ja linjan erot? Onko yksinkertaisesti niin, että menestyksellinen turvallisuuspolitiikka vaatii tuekseen linjan, johon eri toimijat, hallinnonalojen edustajat, poliitikot ja think-thankit voivat tukeutua, jotta argumentointi ja toimintamallit kiinnittyvät johonkin suhteellisen koherenttiin kokonaisuuteen ja sen asettamiin reunaehtoihin? Ja lopulta: minkä tasoisiin yhteisiin nimittäjiin tämä linja voi perustua: kapeasti katsottuna littolaissuhteisiin; laajemmin toimintaa ohjaaviin arvoihin? Entä voiko pragmatismi, joka tietyllä tavalla vierastaa koko linjakkuuden käsitettä, itsessään tarjota toiminnallisen linjan?

***

Palaan vielä hetkeksi takaisin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.

Käsittääkseni varsinkin länsimieliset kärsivät elitistiseltä identiteettipuheelta kalskahtavasta viiteryhmäjargonistaan. Tämä vieraannuttaa kansan politiikan käytännön kysymyksistä, mitä emme nykyisessä poliittisen vaikuttamisen alennustilassa varmasti halua edistää myöskään ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan saralla (kenties joskus aiemmin tähän on ollut varaa). Keskustelua tulisi ohjata politiikan käytännön seurauksista käytävään keskusteluun, jota pohjustavat laajemmat maailmankatsomukselliset arvot, ei niinkään pikkutärkeät puheet ”viiteryhmistä”. Viiteryhmät eivät ole merkityksettömiä- saamme ne toimivan politiikan kylkiäisinä; onnistuneella, monipuolisella ja pragmaattisella politiikalla saadaan varmasti ystäviä, pr-huomionosoituksia ja illalliskutsuja (sitäpaitsi illalliskutsuilla on ihan jees nostaa esiin ’eriskummalliset suomalaiset’ -kortti). Tai jos ei saada, on mielestäni ihan perusteltua pysytellä sivussa sellaisista ryhmittymistä, jotka eivät tällaista suhtautumistapaa arvosta.

Ensimmäiseksi kotitehtäväksi voitaisiin ottaa nyt esillä oleva Islannin ilmavalvontakysymys. Sen sijaan, että keskustelua aletaan heti kiinnittämään kysymykseen Nato-jäsenyyden avaavasta porttiteoriasta, voisimme ihan rehellisesti kysyä, mitä tästä valvontamanööveristä seuraa Suomelle, Pohjoismaille ja Pohjois-Euroopan turvallisuudelle laajemmin? Edistääkö tämä ratkaisu turvallisuuspoliittisen kokonaisuudemme toimivuutta? Mitä hyötyä siitä on ja miten maailma on tämän jälkeen erilainen? Toisekseen voisi olla ihan vakavan harkinnan paikka minkälaisella kielellä päätöstä Islannin ilmavalvontaan osallistumisesta kuvaillaan. Sosiaalisen median sisäänpäin lämpeävissä keskusteluissa varsin arvovaltaisetkin kommentaattorit ovat kuvailleet Islannissa myöhemmin tapahtuvia toimia hieman suurelkeisesti ”operaatioksi”: kyse taitaa sittenkin olla vain muutaman Hornetin tekemistä, korkeintaan kolme viikkoa kestävistä valvontalennoista Islannin ilmatilassa.  Voimme vain arvuutella sitä keskustelun tasoa, mikä tullaan käymään hävittäjien mahdollisesta puolustusaseistukseen varustamisesta, puhumattakaan porttiteoretisoinnista, jonka mukaan Suomi on parin vuoden säteellä puolustamassa Nato-joukkojen rinnalla Baltian ilmatilaa…

Termi ”operaatio” – vaikka onkin vain tavallaan semanttinen tehokeino – jotenkin korostaa tunnetta siitä, että osa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kommentoivasta jengistä intoilee kuin pikkuviikarit karkkipäivänä: karkkipussi on poltellut keittiön kaapissa koko aamupäivän, ja kun se viimein päästään avaamaan, hotkitaan pussin sisältö parilla kahmaisulla. Vatsa siitä tulee kipeäksi, ei muuta. Tämä on tyypillinen tutkijan paradoksi: kun maailma makaa hyvin, eikä poliittisessa kentässä ole jännitteitä, on tutkijan haettava leipänsä pöytään jostain muualta kuin polttavista päivänpoliittisista kysymyksistä (kuka tekee perustutkimuksella massia?). Toisinaan saatamme ihan inhimillisistä syistä sortua näiden päivänpoliittisten kysymysten ja niiden yhteyksien ylitulkintaan.

Toinen kotitehtävä voisi olla paluu sen tosiasian ääreen, että ympärillämme avautuvaa turvallisuusympäristöä on ihan syystäkin kuvailtu käsitteillä ’globaali’, ’kompleksinen’, ’monenkeskinen’, ’keksinäisriippuvainen’ ja niin edelleen. Tyhjeneekö Suomen turpoilu tässä maailmassa transatlanttista yhteistyötä ylitulkitsevaan ilmavalvontaretkeen vai kuuluuko siihen sittenkin monenlaista muutakin toimintaa, kuten nyt vaikkapa talouspolitiikkaa? Ja vielä laajemmin: pelkistetäänkö ulkopolitiikan toiminnan kokonaisuus kovan tason turvallisuuspoliittisiin ydinkysymyksiin (mielestäni köpisläiset olivat tässä aikoinaan hieman yksisuuntaisia)? Tästä asetelmasta ei seuraa muuta kuin konservatiivien ja uudistusmielisten välillä käytävää hedelmätöntä sanailua, jota ei kiinnitetä käytäntöihin taitavimmallakaan retoriikalla. Mitä hyötyä meille on linjateknisestä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ylipäätään?

***

P.S. Tätä kirjoittaessani kuuntelin hyvää musiikkia. Suosittelen kaikille turvallisuuspoliittisten pinnistelyiden taustamusiikiksi Blurin Coffee and TV -biisiä. Kaikki näyttää jotenkin ihanan flegmaattisen kirkkaalta kyseisen tsibaleen läpi. Tai vieläkin paremmin: älkää miettikö näitä asioita, katsokaa loistava video samalla ja säästäkää itseänne.

Realismista ja sen realistisuudesta

Eräs tapa hahmottaa realistista maailmankuvaa. Tehtävä: etsi sanat ”peace” tai ”cooperation”.

Toisinaan vaikuttaa siltä, että elämme mielenkiintoisia aikoja. Tuntemus iskee puuskittain, monasti jonkin sopivasti kutkuttavan ulkoisen ärsykkeen siivittämänä. Nämä kokemukset avartavat silmiä ja saavat henkilökohtaisella tasolla fakkiutuneita näkemyksiä liikkeelle. Näin on jälleen kerran käynyt.

Viimeisin tällainen peirceläisen kutkutuksen siemen löytyy täältä. Linkki johtaa toiseen blogiin, jossa voitte kohdata innokasta ja taitavasti kirjoitettua, mutta samalla monasti varsin puuduttavan yksitoikkoisella realistin kynällä raapustettua ulkopolitiikan analyysia (silti mielenkiintoista sellaista).

Perusvire on tuttu kansainvälistä politiikka opiskelleille ja harrastaneille:

1) Maailma on paha ja ihminen siinä moraalisesti korruptoitunut – siispä varautukaa aina pahimpaan: toiseen ei voi koskaan luottaa, ja vaikka olisimmekin empiirisesti muka todistamassa ylikansallisen yhteistyön hedelmiä, on kyse vain väliaikaisen hengitystilan saamisesta ennen tulevia yhteenottoja. Myös nämä toiset ajattelevat vastaavalla tavalla meistä, mikä johtaa siihen, että meidän on turha kuvitella kykenevämme viestimään aikomustemme rauhanomaisista ja täysin puolustuksellisista aikeista. Mielemme korruptoinut pessimistinen savuverho kääntää nämä viestit epäilyttäviksi.

2) Todellisuus koostuu joko rakenteellisesti tai historiallisesti valtioiden välisiä suhteita ohjaavasta, valtioiden välittömästä toiminnasta irrallisesta mekanismista. Voimme saada käsityksen tämän mekanismin tuottamista seurauksista ja sen yleisestä dynamiikasta havainnoimalla maailman tosiasiallisia tapahtumia. Näiden havaintojen pohjalta voimme päätellä, että kansainvälisten suhteiden maailma koostuu tietyistä enemmän ja vähemmän vallitsevista säännönmukaisuuksista

3) Käsityksemme siitä, miten maailma makaa, sisältää seka metafyysisesti idealistisia että tieteellisesti realistisia piirteitä: metafyysisesti valtioiden käyttäytymistä ohjaava rakennelma on idealistinen, joskaan ei esimerkiksi hegeliläisittäin (välttämättä?) teleologinen, kuten joissain realismin liberalistisissa vastinpareissa. Joka tapauksessa todellisuus on meistä riippumatonta, mikä tekee teoriasta tieteellisesti jollain tasolla myös realistisen.

4) Tästä huolimatta [vai kenties juuri tästä johtuen?] olemme valmiita venyttämään realistista teoriaamme myös normatiiviseksi politiikkaohjelmaksi suhteessa siihen, miten ulkopolitiikan isot linjakysymykset tulisi järjestää. Yllä olevassa blogissa nämä johtopäätökset ladotaan Suomen osalta pöytään seuraavassa postauksessa, mutta suunta lienee selvä: Suomen tulisi kylmän sodan harha-askelten vihdoin myöntää Suuren Teorian teesit niin todellisina maailmaa ohjaavina tosiasioina ja varautua pahimpaan. Ja tämä varautuminen tapahtuu liittoutumalla vahvimpien kanssa, jottei jääräpäinen puolueettomuus- ja sittemmin liittoutumattomuuspolitiikkamme enää häiritsisi metafyysisesti idealistisen rakenteellisen vallanjaon jakautumista sen omien mekanismien mukaisesti.

Absoluuttiseen valtakäsitykseen nojautuvassa intuitiivisessa peliteoreettisessa asetelmassa valtaa tuottavat resurssit ovat aina niin kovin niukat. Ainoa ongelma on se, että esimerkiksi moraalisesti tasapainottavaa käytöstä, pehmeää vaikuttamista ja sen sellaisia kansainvälisessä politiikassa tosiasiassa vaikuttavia käytäntöjä ei tunnusteta realismissa kovinkaan vakuuttaviksi valtioiden käytössä oleviksi resursseiksi. Tämää tekee realismista hieman hämmentävästi, paitsi todellisuutta suodattavan reduktionistisen teorian, myös varsin idealistisen maailmankuvan.

Realismi on siis hyvin idealistinen katsantokanta maailmasta. Ja nyt en viittaa kv-politiikan idealistiseen perinteeseen, vaan metafyysisiin lähtökohtiin. Tällainen katsomus vaivaa muutoinkin monasti sellaisia yhteiskuntatieteellisiä teorioita ja malleja, jotka perustuvat tietoteoreettiseen fundamentalismiin.

Ja tähän liittyy, näin itseäni tulkitsen, alussa mainitsemani kutkutus. On erittäin mielenkiintoista huomata, että nuorien ja selvästi etevien kansainvälisen politiikan tutkijoiden piirissä realismi saa näinkin kovaa kannatusta tätä nykyä. Ehkä peilaan tämän omaan taustaani kv-politiikan opiskelijana viime vuosikymmenen puolella – muistan opiskeluajoiltani vain muutaman tapauksen, jossa kanssaopiskelijat rakensivat tutkielmansa – ja kenties laajemmin maailmankuvansa – realismin opeille. Nämä tyypit olivat yleensä puolustuskannalla liberalisteihin ja näiden sivustassa toimineisiin englantilaiseen koulukuntaan tukeutuneisiin nähden – puhumattakaan sekavasta joukosta kriittistä teoriaa, jälkistrukturalistista paatosta ja konstruktivismia kannattaneista (itse taisin kuulua tähän jälkimmäiseen, varsin kirjavaan joukkoon – oi niitä aikoja, kaikki oli niin mukavan monisäikeistä ennen asuntolainaa 🙂 ).

Onko ajat jotenkin muuttuneet, vai vedänkö yhdestä blogista hieman liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä?

Yhtä kaikki, on monessa mielessä tervehdyttävää kohdata realistisia argumentteja kansainvälisestä politiikasta. Realistien opeilla on ihan oikeastikin empiiristä selitysvoimaa, mutta tyhjentävänä teoriana siitä, miten kansainvälinen politiikka toimii (ja tästä vedettynä politiikkaohjelmana siitä, miten meidän tulisi toimia) realismi ei ole mielestäni yksistään kyllin sofistikoitunut oppi. Todellisuus on liian monisyinen tullakseen tungetuksi realistien ahtaaseen koloon. Ja ehkä tässä piileekin realismin houkutus – teoriasta valettu kolo saadaan kyllä tehokkaasti täytetyksi, jolloin tutkimuksessa voidaan lennokkaasti edetä paradigmaattisesti autaaseen tilaan.

Käsitykseni mukaan emme kuitenkaan voi olla parhaita mahdollisia arkkitehteja, jos kaikki rakennukset mitä olemme nähneet – ja haluamme tästä syystä jatkossakin ainoastaan nähdä – ovat olleet kerrostaloja. Pystymme eittämättä rakentamaan uuden lähiön, joka koostuu toinen toistaan upeammista kerrostaloista. Mutta todellisuuden tarpeet ovat moninaisemmat – olkoonkin sitten niin, että kerrostalot ovat tärkeä osa vaikkapa modernia kaupunkirakentamisen kokonaisuutta.

Ja juuri tästä luulen suomalaiskansallisessa pienvaltiorealismissakin olevan pohjimmiltaan kyse: ei niinkään realismista jääräpäisenä oppina vaan pikemminkin poliittisesta pragmatismista, jossa realismi saa ansaitsemaansa liikkumatilaa. Pragmatismin etu on sen naturalistinen ote siihen, mitä me olemme, mitä me voimme tehdä ja mihin meidän olemisemme tässä maailmassa kohdistuu (ja tästä juontuva tietoteoreettinen instrumentalismi). Politiikan käytännöissä tämä sukeutuu esiin todellisena valtiomiestaitona, joka ei voi pohjautua tiedeihmisille annettuun etuoikeuteen seisoa jääräpäisesti yhden metafyysisesti idealistiselle pohjalle rakennetun teorian takana (todettakoon, että ehkä jotain John Mearsheimeria lukuun ottamatta johtavat kv-politiikankin realistit ovat käytännön näkemyksissään olleet enemmän ja vähemmän pragmatisteja, näin tulkitsisin omasta kieltämättä vaatimattomasta lukeneisuudestani käsin). Teoriakentän puolella metafyysinen idealismi tulisi korvata naturalistisella ohjelmalla, jossa realismin kaltaiset poliisiteoriat asetetaan vain  yhdeksi osaksi tutkijan monimuotoista työkalupakkia. Tässä mielessä yhteensovittamattomiltakin vaikuttavat teoriat saattavat hyvin kommunikoida keskenään, sikäli kun laajemmat tutkimusprosessit tulevat koordinoiduksi naturalistiselta pohjalta. Tämä taas vaatii kuhnilaisen maailmankuvan hylkäämistä tieteentekemisen taustalta.

Naturalistisesta ja pragmatistisesta teoriaotteesta toki seuraa se ikävä piirre, että tutkimuksen tuotoksien tieteellinen selittävyys saattaa, ainakin lyhyellä tähtäimellä, kärsiä. Pragmatismi ei tule ensiksi pärjäämään idealisoiduille teorioille, joiden meistä riippumatonta todellisuutta näppärästi kuvaileville teorioille on myös varsin helppo rakentaa sutjakkaita käytännön politiikkaohjelmia. Houkutus vetää mutkat suoriksi on varsin suuri, varsinkin kun tiedämme, että ei se raha tutkimuksenkaan puolella kasva puussa. Tämän realismillekin tyypillisen normatiivisen kaulan kuromiseksi naturalistisemmat tutkimusohjelmat vaativat tuekseen entistä laajempia, mutta samalla tehokkaaseen vastavuoroiseen kommunikaatioon perustuvia monitieteellisiä tutkimusohjelmia (älkää kysykö minulta miten tämä toteutetaan, huh). Erityisen keskeiseksi tulee näiden tutkimusohjelmien eri osa-alueiden keskusteluyhteyksien luominen sekä taito jalostaa tutkimustulosten tuotokset myös laajemmalle päättäjäjoukolle helposti operationalisoitavaan muotoon. Tässä realismin kaltaiset opit vetänevät vielä pitkään pidemmän korren naturalistisempiin tutkimusohjelmiin nähden.

***

Vielä lyhyt loppukaneetti.

Modernia versiota pienvaltiorealismista ja tosiasioiden tunnistamisen politiikasta ei käsittääkseni tarvitse etsiä kaukaa. Nykyisen europolitiikan yhteyttä paasikiveläiseen kylmäpäisyyteen ei voine sivuuttaa. Aikamme keskeiset kansainvälispoliittiset kysymykset eivät vain kerta kaikkiaan tyhjenny siihen realistien lukuisia kertoja läpivalaisemaan sotilaspoliittiseen maastoon. Sotilaspoliittisten fiksaatioiden lisäksi olisi myös mielenkiintoista kuulla, mitä realisteilla – joita toki löytyy moneen lähtöön – olisi sanottavanaan Suomen ulkopolitiikan ja kansainvälisen taloustilanteen yhteydestä? Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sotilaspolitiikalla olisi roolinsa maailmassa, mutta että pelkkiä kerrostaloja…?

Ja entä sitten valta? Yllä olevassa Ulkopolitistin postauksessa ei jostain syystä käsitelty sen syvemmin realistisen maailmankuvan keskiössä olevaa vallan käsitettä. Itse toivoisin realismiin perehtyneiltä tutkijoilta viileää naturalistiseen tutkimusohjelmaan perustavaa valta-analyysiä – siis sitä miten valtaa oikeasti käytetään kansainävälisen politiikan moniulotteisilla näyttämöillä, ei niinkään sitä, mitä vallasta on tieteentekijöiden kesken toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettu.

Ulkopolitiikan taloudellistuminen = ulkopolitiikan depolitisoituminen?

Helsingin Sanomat ja heidän haastattelemansa Suomen ulkopolitiikan tuntija, Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Hiski Haukkala tekevät yhdessä ilmeisen huomion (ja nyt hieman kärjistän omilla valtuuksillani sanomaa): Suomen ulkopolitiikka on epäpolitisoitumassa talouspoliittisen pragmatismin vallatessa tilaa.

Mitä tämä tarkoittaa? Ensinnäkin sitä, että perinteinen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen eetos on väistymässä ulkopolitiikan sektorin keskiöstä. Taloutta on vaikea turvallistaa – asia, jota yritettiin epäonnistuneesti, ajan henkeä seuraten, toteuttaa vuosituhannen vaihteen parlamentaaristen turvallisuus- ja puolustuspoliittisten selontekoprosessien yhteydessä – sen vallatessa käytännössä kaikki politiikan sektorit, enemmän ja vähemmän tehokkaasti (ja ne sektorit, joita ei ole mitään tolkkua vallata, jäävät vain marginaaliin). Kyse ei ole siis nähdäkseni vain ulkopolitiikan talouspolitisoitumisesta, vaan koko politiikan (sen perinteisessä, kapeassa merkityksessä) taloudellistumisesta.

Valitettavasti en nyt tässä kohti pyri antamaan argumentilleni sen enempää tukea. Joudutte nyt luottamaan intuitiooni ja sen lähtökohtiin. Tärkeämpää on sen sijaan miettiä Haukkalan esittämän näkemyksen laajempia seurauksia, jotka ovat – tai voivat olla – sekä hyviä että huonoja Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. Hesarin jutussa mainitaan näitä positiivisia elementtejä: hieman paradoksaalisesti talouspoliittinen pragmatismi palauttaa yleisesti aloitteellisuutta Suomen ulkopolitiikan toteuttamiseen ja sen perusteiden hahmottamiseen. Parhaimmillaan tämä tietysti tuo ulkopoliittisen keskustelun lähemmäs kansalaisia, vähintään erinäisiä intressiryhmiä mukaan ulkopoliittiseen keskusteluun.

Ja tässä kohti liikkuu myös tietysti ilmeinen vaara. Jos (ulko)politiikan taloudellistumisen seurauksena ulkopoliittisen linjan (tai käytäntöjen) argumentoinnin tila kallistuu liian tiukasti talouspolitiikassa kiinni oleville intressiryhmille, katoaa yhteys moniin muihin ulkopolitiikan kannalta keskeisiin kysymyksiin – YK-politiikka, rauhanvälitystoiminta, kehitysyhteistyö, ilmastopolitiikka ja jopa Suomen sotilaallisen yhteistyön (tai eristäytymisen, miten vaan) moninaiset lähtökohdat toki kärsivät tällaisessa tilanteessa. Samalla kytkös vahvasti konsensushakuisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perinteisiin – jotka saattavat monille näyttäytyä taakkana, vaikkakin ovat kansallisen turvallisuus- ja ulkopoliittisen itseymmärryksen kannalta välttämätön paha – saattaisi kärsiä. Voisi syntyä tyhjiö, jonka täyttäjät eivät välttämättä ajattele ulko- tai turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta, vaan kapean sektoriajattelun mukaisesti tiettyä, kansalaisten kannalta kenties varsin rajattuakin intressiä.

Joka tapauksessa yllä esitetty huomio on oikea ja käsin kosketeltava. Siitä tehtävät johtopäätökset ovat toki aivan toinen juttu. Seuraukset voivat olla positiivisia (aloitteellisuuden, pragmaattisuuden ja ulkopolitiikan kentän avautumisen lisääntyminen) sekä yhtä lailla negatiivisia (ulkopolitiikan talouspolitisoitumisen eteneminen asteelle, jossa ”normaalipolitiikan” sisälle luettavien merkittävien kysymysten elintila kapenee). Se positiivinen puoli tässä ainakin on, jos esimerkiksi Haukkalan pointti otetaan todesta (ja miksi emme ottaisi), että enää ulkopolitiikan osalta keskustelua ei käydä siitä, miten keskustelua tulisi käydä (huoh!). Keskustelua käydään asioista ja osin, uskaltaisin väittää, arvoista, vaikka sitten hieman rivien välistä luettuna.

Syyrian kujanjuoksu

Kofi Annanin mitta tuli täyteen. Entinen YK:n pääsihteeri ilmoitti jättävänsä hänelle YK:n toimesta annetun mandaatin Syyrian kriisin rauhanvälittäjänä. Ja Ahtisaaren nimi mainittu! Toki jätämme tämän maininnan omaan arvoonsa – näin kyntämätöntä peltoa Ahtisaarella ei ole ollut tapana viljellä…

Annanin päätös tuskin yllättää. Turvallisuusneuvosto on umpisolmussa, eikä Annan ole saanut tältä käytännössä juurikaan tukea. Arabiliiton ja YK:n tuki vaikuttanee vain suolalta haavoissa. Venäjä pullistelee arvovaltapolitiikallaan, Yhdysvallat heiluttavat yhtä tiuhaan näennäissolidaristin lippua, jota on helppo heiluttaa, kun omat suurvaltapoliittiset sekä näistä juontuvat strategiset intressit ovat turvattuja. Tyypillistä yhdysvaltalaista pragmatismia, jota kansainvälisen politiikan kirjallisuudessa monesti tulkitaan käytännölliseksi realismiksi (solidaarisuuskortithan sinänsä istuvat heikohkosti yleiseen uusrealistiseen viitekehykseen, mutta solidaarisuudestahan tässä ei ole kyse). Ja sitten on Kiina, joka vaikuttaa kolmesta suuresta toimivan kaikkein kategorisesti pitävimmällä linjalla.

Joka tapauksessa Syyrian tilanne täysin umpisolmussa. Turkki on sille – ja Venäjälle – piikki lihassa. Idästä päin katsoen Turkin ja Syyrian kautta avautuva Lähi-itä vaikuttaa myös entistä merkittävämmältä. Lännestä päin tilannetta katsotaan itseriittoisen savuverhon läpi, mikä on käsittämätöntä kun otetaan huomioon jo reilusti yli vuosikymmenen kestänyt ”China is rising” -päivittely.

Mutta suurvaltastrategioiden taustalta avautuu jälleen ruohonjuuritason karu inhimillinen kärsimysnäytelmä. Tilanne on kuitenkin se, ettei Syyrian tie rauhaan voi kulkea kuin kahta mahdollista, toisiinsa välittömästi kytkeytymätöntä reittiä: joko tilanne ratkeaa Syyrian sisältä, kuten esimerkiksi Egyptissä. Jo tosiasialliseen sisällissotaan liukuneessa, Bashar al-Assadin regiimin läpitunkevan vaikutusvallan peittämässä yhteiskunnassa ollaan luultavasti ylitetty jo liian monta väliaikapistettä, jotta massoihin perustuva kansannousu olisi mahdollista.

Toinen vaihtoehto, joskin edelleen yhtä epätodennäköinen sellainen, lienee täyskäännös turvallisuusneuvostossa. Tapahtuakseen tämä vaatisi suurvaltapolitiikan huomion siirtymisen pois Lähi-idästä (ei tulle tapahtumaan ihan toviin tietyt vaalit muistaen?) SEKÄ vähintään Kiinan tai Venäjän lipsumisen veto-politiikastaan. Ja Kiinan kategorisen kannan muistaen katseet kannattaa tässä kohdin kohdistaa lähinnä Venäjään.

Niin ja onhan toki kolmaskin vaihtoehto, jota tuskin kukaan haluaa ja jota tuskin voidaan rauhaksi kutsua edes käsitteen suppeassa ja negatiivisessa merkityksessä.

Joka tapauksessa Syyrian tilanne osoittaa jälleen, paitsi kansainvälisen politiikan moninapaistumisen todeksi, myös samaisen yhteisön kyvyttömyyden toteuttaa suojeluvastuun periaatetta käytännössä. Ei sillä, että tästä periaatteesta olisi edes olemassa konsensusta, mutta kuitenkin – siviilien suojelemista on helppo vaatia, myös välillä solidaristin kaapuun pukeutuvan Yhdysvaltain toimesta, mutta kun tositilanne tulee, iskee pluralistit näpeille; vastuuta suojelusta ei olla valmiita ottamaan kollektiivisesti (minkä varaan Yhdysvallatkin varmasti ennakkoon laskivat). Irakin opetuksien, YK:n poliittisen arvovallan laskun ja suurvaltapoliittisen shakkipelin nappulansiirtojen yhdistetty vaikutus ei tosin selityksenä paljoa syyrialaisia lohduttane.