Jäähyväiset turvallisuudelle – kohti pakotettua turvattomuutta?

’re’ [back] + ’salire’ [leap] = resilire.

Turpo-aktiivi Janne Riiheläinen rohkaisi muutama viikko takaperin allekirjoittanutta väsäämään blogimerkinnän resilienssistä. Aikaa on kulunut kiivastahtisen some-aikajänteen näkökulmasta tuskallisen paljon. Mainittakoon puolustukseksi, että tämä on jo kolmas versio tästä samaisesta blogitekstiä. Aiemmat versiot ovat vaikuttaneet joko turhan abstrakteilta, kriittisiltä tai laimeilta. Ja nyt huomaan, että puhdetöinä väsäämäni blogiteksti on paisunut kuin huomaamatta pitkähkön esseen mittoihin.

Epäröintini johtuu siitä, että aihe on mielestäni selvästi polttavampi ja herkempi, kuin pintapuolinen tarkastelu antaa ymmärtää. Olen tottunut tarkastelemaan turvallisuuspolitiikkaa erilaisia turvallisuuskäsityksiä luotaavien syvärakenteiden kautta. Epäilen suomalaisen yhteiskunnan ja kokonaisturvallisuuden ajattelun olevan mahdollisesti syvän murroksen äärellä – murroksen, jota resilienssin käsitteen taustalla vaikuttavat juonteet auttavat ymmärtämään; murroksen, joka saattaa vaikuttaa syvällä tavalla siihen, miten kansalaisten ja viranomaisten välinen suhde sekä kansalaisten turvattomuuskäsitykset kehittyvät tulevina vuosina. Tämän murroksen luonne – sen syvyys ja suunta – on kuitenkin mitä suurimmissa määrin poliittinen kysymys.

Palataan resilienssin käsitteen todelliseen sisältöön tarkemmin hieman tuonnempana. Puhtaasti käsitteenä resilienssi saattaa herättää monissa myös hilpeyttä – taas uusi akateemista jargonia ja konsulttikieltä huokuva termi, jonka kautta turvallisuuseliitti voi rakentaa omaa identiteettiään vahvistavaa ammattislangia. On siis hyvä erotella toisistaan resilienssin käsite sekä toisaalta laajempi resilienssin taustalla vaikuttava hallintodoktriini. Doktriinina se vaikuttaisi kansainvälisen vertailun perusteella tukevan eräänlaista etäältä hallinnan ja turvallisuuden yksityistämisen kulttuuria.

Resilienssiajattelu ohjaa tällä hetkellä esimerkiksi Britannian turvallisuusstrategiaa. Britanniassa resilienssi on kansallisen turvallisuusstrategian lisäksi keskeisessä roolissa esimerkiksi yhteisöturvallisuuden ohjelmassa sekä humanitaarisen ulkopolitiikan doktriinissa. Kansainvälisesti voimme löytää käsitteen ja sen ilmentämän ajatustavan myös Kanadan vastaterrorismistrategiasta, Yhdysvaltojen kansallisesta turvallisuusstrategiasta sekä useiden kansainvälisten järjestöjen humanitaristista kehitysapupolitiikkaa linjaavista strategioista (EU mukaan lukien) – muutamia esimerkkejä maailmalta mainitakseni.

Suomalaiseen turvallisuuskeskusteluun doktriinin ilmentämä ajatustapa on rantautunut viimeisen parin vuoden aikana – ensin lähinnä kriittisen infrastruktuurin ja turvallisuusjohtamisen taustalla vaikuttavana heuristisena näkökulmana, sittemmin entistä laajempana, kokonaisturvallisuutta uudella tavalla jäsentämään pyrkivänä ideana. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralle resilienssin mukainen ajattelu on rantautumassa verkosto- ja keskinäisriippuvuusajattelun myötä. Käsitteen käyttöarvo lienee kuitenkin toistaiseksi vahvempi sisäisen turvallisuuden kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla, vaikka verkostoteemat ovat omassa persoonallisessa muodossa rantautuneet puolustuspoliittiseenkin keskusteluun.

Mainitaan nyt pohjustukseksi vielä, että tässä sivussa myös turvallisuustutkimusta ja turvallisuushallintoa tutkiva akateeminen yhteisö on innostunut käsitteestä kuin sosiaalinen media kiakkoviaraiden mellakoinnin paheksumisesta konsanaan. Resilienssin merkityksiä ja sovelluksia on tutkittu niin hallinnon, politiikan, kriminologian kuin kansainvälisen turvallisuustutkimuksenkin piirissä. Käsitteen ympärille on perustettu projekteja ja sen ympärille on koottu kansainvälisten konferenssien työryhmiä (seurasin yhtä tällaista alkusyksystä Varsovassa). Akateeminen yhteisö on kuitenkin reagoinut kriittisen tutkimuksen tarpeeseen valitettavan hitaasti. Tämäkin ilmentää sitä syvälle käyvää muutosta, jossa akateeminen yhteisö on menettämässä huteraa yhteiskuntavaikuttamisen jalansijaansa erilaisille nopeatempoisesti ”aivoriiheäville” ajatushautomoille. Samalla – kompleksisuusajattelua mukaillen – maailman meno suorastaan huutaa syvällisen ja perusteellisen tutkimuksen tarvetta – terveellisempää slow-food kulttuuria pikaruokamätön sijasta. Suomalaisessa orastavassa resilienssikeskustelussa kriittisten ja analyyttisten äänenpainojen puute on piinannut ainakin allekirjoittanutta. Koitan paikata tätä piinaa.

Resilienssin anatomian pintakerros

Resilienssin ilmentämä turvallisuuskäsitys voidaan palauttaa sitä perustavimpiin käsityksiin, kuten haavoittuvaisuuden hyväksymiseen, ennakoinnin mahdottomuuteen, reaktiivisuuteen sekä yksityisen sektorin ja kansalaisten turvallisuusvastuun kasvattamiseen. Kaiken tämän kulttuurinmuutoksen keskellä olen edelleen hyvin epätietoinen siitä, mitä oikeastaan voimme saavuttaa resilienssin käsitteellä suomalaisessa yhteiskunnassa. Onko se sittenkin puhdas retorinen väline? Miten meidän tulisi suhtautua siihen, että sosio-ekologiaan, kompleksiseen systeemiajatteluun ja psykologiaan palautuvalla käsitteellä pyritään luomaan uutta inhimillisen turvallisuuden arkipäiväisyyden ylittävää turvallisuuspolitiikan doktriinia?

Kansainvälisessä tutkimuksessa resilienssin käsite on todettu analyyttisesti hajanaiseksi ja ylenpalttisen joustavaksi, mikä tekee siitä kiistanalaisen ja alttiin poliittisesti johdetuille merkityksille sekä näiden taustalla vaikuttaville intresseille. Suomessa käsitteelle on etsitty luontevaa käännöstä. Hieman hahmottomalta vaikuttavan uudiskäsitteen taivuttaminen uuteen kotoistettuun muotoon ei kuitenkaan selvennä sen merkitystä. Käsitteen hahmottomuus vain tavallaan kertaantuu. Yksi merkillisimmistä näkemistäni käännösehdotuksista on esimerkiksi ollut ”joustokesto” (käännöshän johtaa ilmiselvästi loogiseen ristiriitaan, eli paradoksiin; joustavuuteen, joka kuitenkaan ei itsessään jousta, vaan kestää).

Yhtä kaikki, analyyttinen epäselvyys on johtanut siihen, että ilmassa leijailee enemmän kiivastahtisen konsulttikielen kuin jämerän turvallisuusajattelun vivahteita. Toisaalta on myönnettävä, että selkeämmät huoltovarmuusajatteluun liitettävät käsitteet, kuten ”sietokyky” ja ”toipuminen”, vaikuttavat olevan myös suosittuja käännösehdotuksia. Esimerkiksi Suomen ensimmäisessä kyberturvallisuusstrategiassa (s. 4) puhutaan nimenomaan sietokyvystä, kyberresilienssistä. Tällöin jää kuitenkin epäselväksi, miksi ylipäätään tarvitsemme tunkkaista uudiskäsitettä (puhumattakaan uudiskäsitteen suomentamisesta toisella uudiskäsitteellä). Näkemykseni mukaan uudiskäsitteen tuominen keskusteluun ei välttämättä ole hedelmällinen ratkaisu, joskin käännös on enemmän ja vähemmän triviaali ongelma käsitteen merkityksiin sekä näiden merkitysten toteutettavaan politiikkaan tuottaviin vaikutuksiin nähden.

Resilienssi etäältä hallintana

Kyberturvallisuuden lisäksi resilienssin roolia on pohdittu esimerkiksi Suomen itsenäisyyden juhlarahaston järjestämän Uusi turvallisuus -foorumin puitteissa. Foorumin taustamateriaaleista selviää, että resilienssin doktriini on asetettu foorumin työskentelyä ohjaavaksi teemaksi [ks. esim. 1, 2]. (Osallistuin yhteen foorumia edeltäneeseen työpajaan, jossa resilienssi oli käsitteenä ja ajatustapana myös esillä.) Resilienssi esitetään foorumin materiaaleissa (kansainvälistä keskustelua seuraten) uutena paikallistason kriisinsietokykyä ja kriiseistä vahvistumista tavoittelevana – ja täten turvattomuuteen perustuvana – turvallisuuden ideana. Uudet turvallisuuden ideat

”[…] kannustavat ihmisiä pitämään huolta toisistaan ja ottamaan vastuuta omasta ja lähimmäistensä turvallisuudesta. Uuden turvallisuuden ratkaisut edistävät myös ajantasaista ja moniarvoista yhteiskunnallista keskustelua turvallisuudesta.” [1]

Edelleen:

”Turvallisuutta ei foorumilla nähdä vain viranomaisten, vaan jokaisen asiana – yksilöstä yhteisöihin ja yrityksiin. Uusi turvallisuus ei muodostu vain uhkien torjunnasta tai niihin varautumisesta. Kompleksissa ja nopeasti muuttuvassa maailmassa muutoskyky luo turvallisuutta, ei muuttumattomuus. Siksi uusi turvallisuus on myös uhkien sietokykyä, niihin sopeutumista ja kriiseistä vahvistumista.” [2]

Kuten sanoin, Sitran foorumin resilienssikäsitykset voidaan paikantaa kansainväliseen keskusteluun. Kuvauksista nousee esiin keskeisiä Britannian turvallisuusstrategisessa keskustelussa esiintyneitä resilienssin piirteitä: yksilöiden ja yhteisöjen turvallisuusvastuun korostuminen; turvallisuushallinnan reaktiivisuus sietokyvyn ja sopeutumisen muodossa; haavoittuvaisuuden näkeminen mahdollisesti positiivisena, yhteisöllisenä ja voimaannuttavana kokemuksena; kriisien väistämättömyyden ymmärtämisen seuraukset yksilöiden turvallisuuskokemuksille.

Britannian turvallisuusstrategiassa ja yhteisöturvallisuuden kansallisessa ohjelmassa resilienssi on määritelty yksilön, yhteisön tai systeemin kapasiteetiksi, joka mahdollistaa systeemin mukautumaan hätätilanteisiin siten, että se voi ylläpitää hyväksyttävän toiminta-asteen, rakenteen ja identiteetin. Uhkiin tulee varautua ensisijaisesti paikallisyhteisöjen tasolla. Homma lähtee liikkeelle siitä, kun paikallisyhteisöt määrittelevät omat resilienssivalmiutensa asiantuntijaverkostojen hierarkioiden muodossa. Yhteisöt eräällä tavalla hallinnoidaan etäältä määrittelemään oma turvallisuuskokemuksensa yhteisön orgaanisen itsehallintatendenssin ja yksilön vastuun ajatusten mukaisesti. Keskeisin turvallisuustietoisuuden mittari on tällöin kriisitietoisuuden kehittäminen, joka puolestaan tarvitsee yhteisön haavoittuvaisimman aineksen erottelua sen sietokykyisimmästä aineksesta. Viranomaisten rooli ei tässä uudessa turvallisuusajattelussa korostu vanhan sisäisen turvallisuusajattelun tavoin (näin suomalaiseen hallintokieleen tukeutuen). Turvallisuuspolitiikan painopiste siirtyy turvallisuusuhkien ennaltaehkäisystä kriiseihin varautumiseen.

Resilienssi siis kytkeytyy tiivistetysti hallintoajatteluun, jossa keskushallinnon ja valtion tason ohjauksen sekä turvallisuusviranomaisten vastuuta pyritään häivyttämään kansalaisten toimeliaisuuden tieltä. Tästä on sekä negatiivisia että positiivisia seurauksia. Kun hallinta pyritään sijoittamaan paikalliselle – ja viimekädessä yksittäisen kansalaisen tasolle – syntyy tilanne, jossa turvallisuudesta huolehtiminen kasautuu myös entistä painokkaammin sinne, missä turvattomuudet koetaan. Toisaalta turvallisuuden hallinnan hajauttamisesta ja yksityistämisestä voi seurata uudenlaista ketterää kokeilukulttuuria, jota myös Sitran Uusi turvallisuus -foorumilla pyritään edistämään. Kokeilukulttuuri ja turvallisuusmarkkinat eivät kuitenkaan takaa turvallisuutta, vaikka markkinat tuottaisivat merkittäviäkin yksittäisiä turvalliskäytänteiden siemeniä. Turvallisuusmarkkinoita merkittävämpi uuteen turvallisuusajatteluun liittyvä positiivinen vire onkin mahdollisuus kehittää paikallistason demokratiaa sekä osallistumisen kulttuuria. Onnistumiset tällä saralla olisivat merkittäviä saavutuksia.

Sikäli kun uusi turvallisuuskulttuuri kehittyy, on erityisen tärkeää pitää huoli siitä, ettei kokeilukulttuuri peitä näkyvistä yhteiskunnassamme talouskurimuksen kaudella kasaantuvia rakenteellisia ongelmia. Kokeilukulttuuri ei saa häivyttää näkyvistä yksityisten markkinoiden palveluista mahdollisesti sivuun jääviä, heikoimmassa asemassa olevia kansalaisia. Juuri tässä piilee resilienssivetoisen turvallisuusajattelun yksi keskeisimmistä vaaroista: valtion luomien turvaverkkojen, viranomaisten operatiivisten resurssien leikkaaminen ja viime kädessä hyvinvointivaltioiden rakenteiden häivyttäminen saattaa uusien turvallisuusinnovaatioiden sivussa luoda merkittäviä sosiaalis-poliittisia katvealueita, jonne uuden turvallisuuden katse ei yllä. Turvattomuuden katvealueiden kasvaessa valtion ja viranomaisten rooli turvallisuuden tuottajana itse asiassa korostuu entisestään. Tarvitsemmeko sittenkin siis turvallisuusajattelua, jossa korostuvat vanhan turvallisuusajattelun toimivat käytännöt?

Resilienssin anatomian syvärakenteet

Resilienssin doktriini ei johda automaattisesti ennakoivan ja proaktiivisen kokeilukulttuurin laaja-alaiseen iskostumiseen. Tämä riski on tärkeä tunnistaa. Kolikon kääntöpuolella on ilmiselvä vaara siitä, että turvallisuusajattelu muuttuu reaktiiviseksi. Kritiikitön kompleksisuusajattelun sisäistäminen vahvistaa todellisuuskuvaa, jossa kokemamme uhkat muuttuvat näkymättömiksi, ennakoimattomiksi, piileviksi ja ei-rakenteellisiksi (tieteellisin termein emergentiksi). Tällöin paikallisyhteisöjen resilienssitietoisuuden kehittämiseksi vaaditut hierarkiat voivat muodostaa mekanismeja, jotka häivyttävät näkyvistä niitä rakenteellisia epäkohtia (köyhyys, tuloerot, sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat, koulutustasoerot jne.), jotka viime kädessä vaikuttavat yksilöiden kriisinsietokykyyn ja mukautumisvalmiuksiin.

Resilienssin doktriinin onkin kansainvälisessä tutkimuksessa esitetty vahvistavan uudenlaista varautumisen kulttuuria. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kansainvälinen finanssikriisi, hurrikaani Katariinan tuottamat traumat sekä terrorismin vastainen päättymätön sota ovat kasvattaneet kansakunnan resilienssitietoisuutta. Yhdysvalloissa resilienssi toimii retorisesti juuri kansakuntaa yhdistävänä käsitteenä – painotus ei ole hieman yllättäen turvallisuushallinnan hajauttamisessa (esimerkiksi jäyhät hallintorakenneuudistukset olivat osaltaan hurrikaani Katariinan kriisin taustalla) samalla tavalla kuin Britanniassa. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii esimerkiksi Barack Obaman 9/11 iskujen vuosipäivänä pitämä puhe, jossa hän julisti ylväästi (ja ehkä aivan oikein): “And in your resilience you have taught us all there is no trouble we cannot endure and there is no calamity we cannot overcome.” Vastaavaa retoriikkaa käytti Bostonin pormestari Thomas Menino puhutellessaan kaupunkilaisiaan Bostonin maratonilla tapahtuneen terroristi-iskun jälkeen. Mutta että lisääkö resilienssi turvallisuutta, on jo kokonaan toisen luokan kysymys.

Ei ole syytä peitellä sitä, että resilienssi on vahvasti angloamerikkalaisen poliittisen kulttuurin luomus; esimerkiksi Ranskan vahvassa tasavaltalaisessa kulttuurissa resilienssin käsite ole vielä saanut vastaavaa nostetta kohdalleen, enemmänkin epäilyksiä [ks. lopun viitteistä Josephin artikkeli]. Palataan kuitenkin hetkeksi resilienssin käsitteen taustoihin. Resilienssin juuret avaavat mielestäni hyvin sitä maailmankuvaa, johon resilienssin mukainen uusi turvallisuusajattelu perustuu: psykologiassa resilienssillä on kuvailtu yksilöiden trauma- ja kriisinsietokykyä. George Bonnano esimerkiksi tuli aikanaan siihen lopputulokseen, että ihmiset toipuvat sittenkin varsin hyvin henkilökohtaisista kriiseistä ilman lamauttavaa suruaikaa (noin puolet hänen verrokkiryhmästään palautui henkisesti nopeasti läheisen kuolemasta). Toisaalta resilienssin käsitettä on kehitelty (ja kehitellään edelleen, huom!) ekologisen systeemiajattelun piirissä, jossa sillä viitataan esimerkiksi ekosysteemien epälineaariseen palautumis- ja mukautumisdynamiikkaan sekä populaatioiden ja ekosysteemien välisiin suhteisiin (C.S. Hollingin työ on taas tällä saralla erityisen merkittävä referenssi). Resilienssiajattelun yhteyksiä on paikannettu mielenkiintoisella tavalla myös Friedrick Hayekin uusliberalistista talousteoriaa pohjustavaan filosofiaan. Ja jos haluamme luodata katseemme vieläkin pidemmälle, voidaan resilienssin juuret johtaa aina kompleksisuusajattelun syntysijoille 1900-luvun taitteeseen, esimerkiksi moderniin fysiikkaan, suhteellisuusteoriaan ja termodynamiikkaan.

Sittemmin resilienssi on tämän vuosituhannen puolella kokenut varsin vauhdikkaan siirtymän mitä moninaisimpiin yhteyksiin aina antropologiasta, ympäristöpsykologiasta, urbaanista kaupunkisuunnittelusta ja epäsymmetrisen sodankäynnin taistelutaktiikoiden kehittämisestä kulttuurin tutkimukseen – ja tietysti nyt viimein myös turvallisuushallinnon kielenkäyttöön. Tässä vaiheessa itselläni soi hälytyskellot: kansakuntien, yhteiskuntien ja paikallisyhteisöjen turvallisuuden esimerkiksi kalapopulaation tai metsäviljelmän mukautumiskykyyn rinnastava analogia vaikuttaa sanalla sanoen hämmentävältä. Yleisesti jaetun käsityksen mukaan resilienssi kuvailee nimenomaan mukautumisen kapasiteetin säilyttämistä (ja hieman rankemmassa tulkinnassa myös tämän kapasiteetin vahvistumista erilaisten kriisikokemusten kautta). Kapasiteettina resilienssi aktivoituu ennustamattomien häiriöiden ja ailahtelevuuden aikana. Ei olekaan ihme, että resilienssin doktriinia heijastavan turvallisuusajattelun yhteydessä on alkanut esiintyä myös sosiaalidarwinistisia piirteitä, jossa yhteisöjen toivotaan vahvistuvan, eheytyvän ja kehittyvän kriiseistä kuin ekosysteemin muutoksiin mukautuvat eläinpopulaatiot luonnonvalinnan teoriassa konsanaan.

Tämä tulkintakehikko on hyvä pitää mielessä, kun resilienssin tarkoituksenmukaisuudesta keskustellaan. Itse koen tällaisen äärimaterialistisen, atomistisen ja kompleksisuusajattelun kautta epäpolitisoidun turvallisuuskatsannon jopa vaarallisena. Eikö tällaisessa tulkinnassa piile ilmeisiä vaaroja, jotka saattavat ruokkia ihmisiä kaivelemaan esiin paikallisyhteisöjen resilienssikapasiteettia ja mukautumiskykyä heikentäviä elementtejä hieman liiankin kirjaimellisesti? Lienee selvää, että kyvykkäimpiä sopeutujia ovat ne, joilla on jo perittyä tai hankittua resilienssipääomaa taskussaan. Samaiset yksilöt ovat luultavasti nopeimpia omaksumaan myös uuden kokeilu- ja yhteisökulttuurin muutosdynamiikan vaatimukset.

Vaihtoehtoinen – ja toivottava – tulkinta toki olisi se, että meidän tulisi ennen kaikkea keskittyä ohjaamaan turvallisuutta kasvattavia toimia ja resursseja sinne, missä ihmisillä on tällä hetkellä heikoimmat valmiudet kohdata kriisejä. Näin yhteiskunnan kokonaisuuden tasolla mitattu mukautumiskyky kasvaisi tasa-arvoisesti. Kokeilukulttuurin lisäksi tarvitsemme edelleen myös perinteisempiä käytäntöjä: tehokkaat ja tasa-arvoiset hyvinvointipalvelut; kriisineuvontaa ja -palveluita turvattomuutta kokeville (käytännön teko: lähisuhdeväkivaltaa kokevien turvakodit ja muut palvelut kuntoon); ennaltaehkäisy sekä valtion takaamat sosiaaliset turvaverkot.

Näin huomaamme, että uuden turvallisuusajattelun taustalta avautuu mittavia poliittisia ja eettisiä kysymyksiä. Näiden kysymysten kuuntelemiseen meillä tulee kokeilukulttuurin iskostamisen ja ajatushautomoiden ohellakin olla rohkeutta. Kysymyksiin vastaamiseksi tarvitsemme myös viisautta myöntää, että meillä on koko joukko vanhoja, toimiviksi osoittautuneita turvallisuusratkaisuja. Tämä on erityisen tärkeää pitää mielessä aikana, jota vaikuttaa ohjaavan perinteisten turvallisuusviranomaisten kenttätyötä entisestään haastava leikkauspolitiikan kierre.

Vastaako uusi turvallisuus kansalaisten turvallisuuskokemuksia?

Resilienssikeskustelussa on kieltämättä hitusen elitistisiä piirteitä. Demokraattisessa yhteiskunnassa tulisi jollain tavalla päästä selvyyteen siitä, miten resilienssin doktriini ja käsitteen taustalla vaikuttava turvallisuusanatomia vastaa kansalaisten turvallisuuskokemuksia. Peilataan vielä lopuksi sitä, miten nämä maailmat kohtaavat toisensa.

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta julkaisi hiljattain suomalaisten turvallisuus(poliittisia) käsityksiä luodanneen vuotuisen mielipidetiedustelun tulokset. Taloustutkimuksella teetetyn kyselyn tuloksista ilmenee, että suomalaisten käsitykset tulevaisuuden turvallisuustilanteesta ovat pysyneet kutakuinkin ennallaan vuoden takaisiin tuloksiin nähden. Hieman alle puolet (43 prosenttia; 46 prosenttia vuonna 2012) kokee Suomen ja suomalaisten elävän turvattomammassa maailmassa seuraavan viiden vuoden aikana. Naiset (50 prosenttia) suhtautuvat edelleen tulevaisuuteen epävarmempana kuin miehet (37 prosenttia).

Turvallisuus ja sen merkitys on tunnetusti kiistanalainen ja vahvasti erilaisia poliittisia intressejä heijasteleva käsite (siis hieman samalla tavalla kuin resilienssi, mutta vakiintuneemmassa merkityksessä). Toisaalta se on myös subjektiivinen käsite, eräänlainen menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden suhdetta yksilötasolla tiivistävä tunne. Onkin mielenkiintoista huomata, mitkä ovat suomalaisten tuntemukset turvallisuusuhkista. Kolmen kärkeen nousevat työllisyystilanne (83 prosenttia kokee huolta), Euroopan talouden näkymät (81 %) ja hyvinvointipalvelujen saatavuus (78 %). Esimerkiksi kyberuhkista kokee huolta vain joka toinen kyselyyn vastannut. Luvun olisi voinut olettaa olevan isompi kyberturvallisuuden hiljattain saamasta mediahuomiosta ja uhkakuvapuhunnasta johtuen. Suomen sotilaallinen puolustuskyky ei myöskään herättänyt vastaajissa suurta huolta. Sotilaallisen turvallisuuden osalta piinaavimmat huolet koskivat kansainvälistä terrorismia (62 %) ja joukkotuhoaseiden leviämistä (61 %). Toisaalta kansallisvaltioiden rajat ylittävistä uhkista esimerkiksi järjestäytynyt rikollisuus koettiin edellisiä akuutimmaksi uhkaksi (69 %). Samoin syrjäytyminen (myös 69 %).

Suomalaisten kokemat uhkakuvat ovat pääasiassa rakenteellisia ja sosiaalisia; kompleksisen systeemiajattelun mukaiset akuutit ja ennustamattomat kriisit sekä fyysiseen koskemattomuuteen liittyvät uhkakuvat eivät ainakaan tässä kyselyssä korostu. Ehkä syksyn mittaan taas koetut myrskyt ja ilmastokaaoksen seuraukset muuttavat käsityksiä hiljalleen. Suomalaisten uhkakuvakäsitys on tavallaan hyvä uutinen: rakenteellisiin ongelmiin kun voidaan vaikuttaa määrätietoisella ja oikeudenmukaisella yhteiskunta- terveys- ja sosiaalipolitiikalla. Siinä ei ole mitään muuta kompleksista, kuin poliittinen vastuu ja rohkeus. Euroopan talouden näkymien suhteen vaikutusmahdollisuutemme ovat toki rajallisempia, mutta työllisyystilanteen ja etenkin hyvinvointipalvelujen saatavuuden toivoisi olevan vastuullisesti ajattelevien poliitikkojen, miksei virkamiesten ja tutkijoidenkin huolena. Voi toki olla, että nykyinen rakenneuudistusten kierre, suuruuden ekonomia sekä tuottavuusohjelman eetos kuntarakenne- ja sote-uudistuksineen pyrkii päättäjien mielestä aidosti vastaamaan näihin kysymyksiin. MTS:n kysely kuitenkin paljastaa karun totuuden: kansalaisia nykyinen tilanne ei selvästi tyydytä.

Samalla kun kansalaisten turvallisuushuolet kohdistuvat selvästi hyvinvointivaltion rakenteiden rapistumisen seurauksiin, on kansallisessa turvallisuuskeskustelussa vireillä mielenkiintoisia, mutta samalla kansalaisten arjesta selvästi etääntyviä esoteerisia virtoja. Itse en kykene näkemään kovin kirkkaasti, miten yksilö- ja yhteisölähtöinen uuden turvallisuuden ajattelu, sitä taustoittava resilienssikeskustelu ja turvallisuustointa yksityistävä (?) kokeilukulttuuri voidaan yhdistää suomalaisten kokemien turvallisuusuhkien ratkaisemiseen. Toisaalta on tunnustettava, että turvallisuuden saralla uusien ajatusmallien kehittämisen työsarka on erittäin haastava. Demokraattinen osallistumisen kulttuuri voisi olla tämän haastavan työsaran toivottu suunta. Tehtävästä muodostuisi hieman vähemmän haastava, jos ajattelussa palauduttaisiin lähemmäs ihmisten kokemusmaailmaa ilman analyyttisesti kiistanalaisia ja mahdollisesti jopa harhaanjohtavia uudiskäsitteitä. Samalla tulisi muistaa, että heikoimmassa asemassa olevat tarvitsevat kokeilukulttuurin tueksi edelleen myös järeämpiä rakenteellisia ratkaisuja. Suomalainen yhteiskunta ei ole valmis siihen, että turvallisuus siirretään jaetusta poliittisesta tilasta yksityiseen tilaan, viime kädessä turvattomuudet kouriintuntuvasti nahoissaan tuntevien yksilöiden harteille. Tällaisessa maailmassa uusi turvallisuus tuo valitettavasti mukanaan pakotettua turvattomuutta.

***

Mainitsin tekstissä monin paikoin kansainvälisen resilienssiä koskevan tutkimuksen. Kyseinen tutkimus on pitkälti vertaisarvioiduissa tieteellisissä aikakauslehdissä julkaistua materiaalia, joka ei siis ole open-access -muodossa. Tässä kuitenkin jotain keskeisiä lähteitä, joihin olen itse puhdetöinä viime aikoina perehtynyt (artikkeleiden abstraktit, jotka löytyvät helposti esim. Google Scholarilla, toki antavat hyvän kuvan niiden argumenteista):

Bonanno, George A. (2004): “Resilience in the Face of Potential Trauma”, Current Directions in Psychological Science, 14(3), pp: 135–138.

Brown, Katrina (2013): “Global environmental change I: A social turn for resilience?”, Progress in Human Geography, August 2013, pp: 1–11.

Chandler, David (2013): “International Statebuilding and the Ideology of Resilience”, Politics, 33(4), pp: 276–286.

Coaffee, Jon (2013): “Rescaling and Responsibilising the Politics of Urban Resilience: From National Security to Local Place-Making”, Politics, 33(4), pp: 240–252.

Duffield, Mark (2012): “Challenging environments: Danger, resilience and the aid industry”, Security Dialogue, 43(5), pp: 475–492.

Evans, Bradley – Julian Reid (2013): “Dangerously Exposed: The Life and Death of the Resilient Subject”, Resilience: International Policies, Practices and Discourses, 1(2), pp: 83–98.

Folke, Carl (2006): “Resilience: The emergence of a perspective for social–ecological systems analyses”, Global Environmental Change, 16(2006), pp: 253–267.

Holling, C. S. (1973): “Resilience and Stability of Ecological Systems”, Annual Review of Ecology and Systematics, 4 (1973), pp: 1–23.

Neocleus, Mark (2012): “’Don’t Be Scared, Be Prepared’: Trauma, Anxiety, Resilience”, Alternatives, 37(3), pp: 188–198.

O’Malley, Pat (2011): “Security after Risk: Security Strategies for Governing Extreme Uncertainty”, Current Issues in Criminal Justice, 23(1), pp: 5–15.

Reid, Julian (2012): “The Disastrous and Politically Debased Subject of Resilience”, Development Dialogue, April 2012, pp: 66–79.

Turner, Matthew D. (2013): “Political Ecology I: An Alliance with Resilience”, Progress in Human Geography, 17 September 2013, pp: 1–8.

Walker, Jeremy – Melinda Cooper (2011): “Genealogies of Resilience: From Systems Ecology to the Political Economy of Crisis Adaptation”, Security Dialogue, 42 (2), pp: 143–160.

Jos haluatte tutustua resilienssimyönteiseen populaarikirjallisuuteen, on seuraava teos hyvä – joskin lähes kritiikitön – johdanto teemaan: Zolli, Andrew – Ann Marie Healy (2012): Resilience. Why Things Bounce Back. New York: Simon & Schuster Paperbacks.