Opettaminen on kasvatustehtävä

Evan johtaja Matti Apunen avasi Hesarin vakiopalstallaan sanaisen arkkunsa suomalaisen koulutuksen ja opettajuuden tilasta. Kirjoitus oli taattua, polemisoivaa Apusta – retorisia kysymyksiä, reipashenkisiä yleistyksiä, jonkin verran tarkoitushakuiselta vaikuttavaa mutkat oikovaa argumentointia.

Apusen pohjimmainen huoli taisi koskea valinnan vapautta. Tai tarkemmin tasapäistävän koulutusjärjestelmämme luonteesta aiheutuvaa valinnan vapauden puutetta. Vanhempien pitäisi pystyä valitsemaan, ei vain koulua, vaan myös opettajat, sillä kouluissa on joka tapauksessa ”hyviä, keskinkertaisia ja huonoja opettajia”, Apunen penää.

Huonoja ja hyviä opettajia suhteessa mihin ja millä mittareilla, saatat kysyä. Yksittäiseen oppilaaseen käytettävä aika, uudet kurssi-ideat? Ehkäpä suoraan oppilaille annetut arvosanat? Ajatus liittyy sinänsä merkittävään ja tärkeään kysymykseen: miten ja millä perusteilla koulutusta ja opetusta tulisi kehittää sekä mihin asioihin halukkuus tällaiseen kehittämiseen perustuu.

Apusen ajatuksena vaikuttaisi olevan, että perusopetuksen kehittämistä varten tulisi perustaa monella muulla koulutussektorilla jo muodissa oleva intensiivijärjestelmä, jonka avulla myös perusasteen opettajat voidaan tuoda eräänlaisten rajoitettujen markkinasignaalien piiriin. Apunen järkeilee:

Yksityisellä sektorilla on jatkuva tarve kehittää omaa toimintaansa ja levittää hyviä ideoita eteenpäin. Mutta mitkä mahtavat olla nykykoulun opettajan kannusteet tehdä ammatillisia kumouksia?

Opettajat saavat erilaisia haittakorvauksia, mutta harvemmin selviä palkkioita onnistumisesta tai uuden keksimisestä. Hyvin suoriutuvat saattavat saada pieniä palkankorotuksia.

Parhaita tai selvästi ammattiaan kehittäviä opettajia voisi palkita tukevammin kertaluonteisilla vuosibonuksilla.

Ovatko opettajat siis niin tasapäistävän, julkisen hyödykeajattelun loukkuun jäävän palkkarakenteensa vankeja, ettei motivaatiota oman opettajuuden tai käytäntöjen kehittämiseen löydy? Jotain irvokasta, mutta samalla ihailtavaa on siinä määrätietoisuudessa, jolla Apunen on valmis sitomaan yhteiskunnallisen edistyksen sytykkeet näinkin vulgaarin utilitarismitulkintaan. Kasvatustehtävään liittyvät itseisarvoiset ideaalit eivät näemmä tähän yhtälöön ole liitettävissä. Ei rahan mittaa, ei kehitystä.

Itse olen käynyt aineenopettajan pedagogiset opinnot. Näiden opintojen sekä käytännön kokemuksen kautta (olen enimmäkseen tosin opettanut ja osallistunut koulutuksen kehittämistoimintaan yliopistossa) ymmärrän asian melko lailla eri vinkkelistä kuin Apunen. Opettajana kehittyminen kumpuaa halusta kasvattaa, luoda parempaa yhteiskuntaa. Opettajuus, aivan kuten mikä tahansa yhteiskunnallinen asema, perustuu tarpeeseen jatkuvasti kehittää ja jalostaa omaa osaamistaan vuorovaikutuksessa opiskelijoiden/oppilaiden ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Oppiminen on elinikäinen prosessi, myös opettajalle. Tämä lienee ensimmäinen asia, joka jokaiselle opettajakoulutuksen auskultantille on vähintään viimeiset 20 vuotta iskostettu aivokuoreen.

Apunen siis pelaa osittain lukijan huomion tietyistä olennaisista kysymyksistä toisaalle ohjaavaa peliä esittäessään, ”että nykykoulu ei palkitse riittävästi hyviä eikä herättele huonoja” opettajia. Keskeinen kysymys ei kuitenkaan ole kuluttajien tai valtion, ei edes koulun tai kunnan antamat rahalliset intensiivit (mihin ikinä perustuisivatkaan). Keskeistä on opettajan oma halu ja motivaatio kehittää itseään. Siihen nykyisetkin palkkarakenteet, globaalissakin mittakaavassa poikkeuksellisen laadukas ja suosittu opettajankoulutus sekä yhteiskuntamme perustavat arvot antavat aivan riittävästä insentiivejä. Lisäksi varsin pitkäjänteisesti aina 1980-luvulta rakennettu opetussuunnitelmakulttuuri, joka lisää sekä koulujen että opettajien omaa liikkumatilaa niin opetuksen sisällön kuin toteutuksenkin suhteen, antaa varsin hyvät rakenteelliset olosuhteet opettajuuden ja kasvatustehtävän kultivoimiseen.

Aivan polemiikkinsa loppupuolella Apunen alkaa osua jo johonkin olennaiseen esittäessään:

Jos koulu tehostaa oma-aloitteisesti toimintaansa ja siitä koituu selvää säästöä, jonkin kohtuullisen osuuden kertyneestä hyvästä voisi mainiosti käyttää uutta luovien kannusteisiin – tai lisäopetustunteihin.

On hyvä muistaa, että opettajan ja oppilaan lisäksi oppimistuloksiin vaikuttavat oppimisympäristöt. Koulujen ja kuntien tasolla kehittämisinsentiivit voisivat olla näitä koskien järkevämpi ajatus, koska tällainen kuvio iskee kasvatustehtävän sijasta enemmänkin koulujärjestelmän instituution rakenteisiin ja sieltä paljastuviin hankauksiin. Kuntatasolla ajatus voisi ideaalitilanteessa ollakin toteuttamisen arvoinen. Tällaista ajatusta voisi virittää tekemällä näkyvämmäksi esimerkiksi kuntien välistä kilpailuasetelmaa, jossa insentiivit allokoitaisiin esimerkiksi valtakunnallisen minimitason ylittävien valinnaisten aineiden opetuksen resurssien lisäämiseen. Tai vaikkapa koululle/kunnille uusien oppimisympäristöjä raikastavien virikkeiden sekä infrastruktuurin rakentamiseen. Tällaisen korvamerkityn rahan valvominen ei pitäisi olla mikään mittava urakka.

Suoraan sanoen en tiedä, miten asiat nykytolallaan ovat tässä suhteessa järjestetty, mutta heitetään nyt ummikkomaisesti tällainen idea rakentavassa hengessä ilmoille. Samalla on tosin todettava, että tällainen järjestely luultavasti lisäisi jossain määrin ydintoimintaa – siis toiminnan institutionaalisista rakenteista irrotettavissa olevaa kasvatustehtävää – nakertavaan hallinnointiin meneviä kulueriä, esimerkiksi uusien mittaus- ja kontrollijärjestelmien sekä raportointikäytäntöjen muodossa. Ja näin sitä enemmän mitä reilummin insentiivipolitiikka kohdistuu joko a) määrälliseen oppilasmassan suorituksien mittaamiseen tai b) sisällöllisiin aloitteisiin ja niistä raportoimisiin.

Apusen hypoteettinen ratkaisu tähän pulmaan saattaisi löytyä hänen markkinaidealismistaan, jossa hallinnan hoitaisi rationalistisesti täydellisen informaation tilassa koulutuskulutusvalintojaan punnitsevat vanhemmat. Nämä koulutuskuluttajat siis hinnoittelisivat markkinamekanismin mukaisesti insentiivit julkisen vallan puolesta. Se, mitä tällaisesta järjestelystä seuraisi nykytilanteessa (puhumattakaan laajemmasta muutoksesta, jonka tällaisen järjestelyn kitkaton toteuttaminen ympärilleen vaatisi) jääköön lukijoiden pääteltäväksi. Mietittäköön asiaa vaikka valinnan vapauden instrumentaalisen arvon ja oikeudenmukaisuuden perustavien arvojen suhteiden näkökulmasta.

Keskeisempää on kuitenkin tiedostaa ne filosofiset ja kulttuuriset tekijät, joiden kautta koulujen toiminnan tehostamiseen liittyvät seikat ovat irrotettavissa kasvatustehtävän ja koulutuksen käytäntöjen vuorovaikutteisuuteen tähtäävästä eetoksesta, joka ohjaa (tai tulisi ohjata) opettajia markkinamekanismeista riippumatta ja niiden jälkeenkin. Jälkimmäistä elementtiä Apunen ei kirjoituksessaan huomioi. Kyllä hän fiksuna ihmisenä tämän varmasti tiedostaa, mutta ehkä se ei vain mahdu hänen vakiopalstansa itseään toistavaan viitekehykseen.

Lopetetaan nämä ajatukset pitkään, mutta oivaltavaan lainaukseen Helena Linnan Apuselle vastineena kirjoittamasta, tämänkin blogipäivityksen ydinteesit mainiosti tiivistävästä mielipidekirjoituksesta:

Apunen vaatii vanhemmille oikeutta saada valita lapsensa koulu. Se on mahdollista jo nyt. Lasta ei ole pakko panna lähikouluun. Mutta vanhempien toivekoulussakaan mikään ei takaa sitä, että lapsi pääsee vanhempien haluaman opettajan luokalle. Konflikteja voi syntyä toivekoulunkin opettajan kanssa. Millaista järjestelmää Apunen ehdottaa, jotta jokaiselle vanhemmalle taattaisiin oikeus saada lapsensa haluamansa opettajan luokalle?

Olen tavannut lukuisia opettajia, jotka ovat innokkaita kehittämään luovasti opetustaan. Heidän ensisijainen kannustimensa on suuri kiinnostus ihmisen kasvuun ja oppimiseen. Nämä opettajat tekevät työtä sydämellään. En usko, että tässä työssä parhaisiin saavutuksiin pääsevät ne, joiden vahvana kannustimena ovat taloudelliset palkkiot.

P.S. Kiitokset Poutasen Mikolle blogitekstin kokoavan ajatuksen liikkeelle sysäämästä intellektuellista insentiivistä.

Teknologiat opetuksessa – herra vai renki?

Kirjoitin oheisen artikkelin osana aineenopettajan pedagogisia opintoja, joiden parissa (muun muassa) parhaillaan piehtaroin Tampereen yliopistossa. Laadin artikkelin tavallaan opetusryhmämme sisäisen keskustelun pohjalta, mikä kenties selittää hitusen tavanomaistakin poleemisempaa tyyliä sekä mahdollisia viittauksia joihinkin aikaisempiin ryhmämme sisäisiin puheenvuoroihin. Artikkelia pälyiltyäni totesin, että kenties ajatuksesta saattaisi olla iloa laajemmassakin levityksessä. Nähtäväksi jää.

***

Uudet digitaaliset teknologiat ovat synnyttäneet kokonaan uusia sosiaalisia innovaatioita ja käytäntöjä etenkin nuorten keskuuteen. Ne tulevat luomaan uusia muotoja ja sovelluksia oppimiseen. Ne voivat synnyttää myös radikaaleja uusia oppimisen käytänteitä ja korvata nykymuotoisia koulutuksen muotoja. (Lankinen 2010, 4.)

Näin ylevin sanankääntein meidät johdatellaan opetushallituksen koulu 3.0 -hankkeeseen. Johdatuksesta vastaa tuolloinen opetushallituksen pääjohtaja, nykyinen valtioneuvoston kanslian alivaltiosihteeri Timo Lankinen. Lankisen työnkuvana tosin olikin hallinnon edustajana vahvistaa kyseisen projektin ja sen tuottaman opuksen selkärankana toimivaa teknologiahypeä, joten ei ole syytä liiaksi tuomita poliittiseen nostatukseen ja korupuheisiin leipäänsä perustavan Lankisen panosta. Tärkeämpää sen sijaan on kiinnittää huomio kahteen seikkaan: 1) pöhöttyneellä teknologiadiskurssilla peitellään todellisia ongelmia sekä 2) teknologiaa ollaan (vai ollaanko?) – kenties hieman huomaamattakin – siirtämässä välinearvosta itseisarvoksi opetuksessa ja kasvatuksessa.

Lähdetään liikkeelle jälkimmäisestä pointista. Opettajat tietävät, ettei kasvatukseen ole mitään mahdollisuuksia – tai varaa – rynnätä teknologia edellä. Jalkapallojoukkuettakaan tuskin kasataan sillä perusteella, kenellä on kiiltävimmät ja upeimmat nappulakengät (vaikka joskus tältä saattaa mestareiden liigan matseja katsellessa näyttääkin). Oppimisen renkinä teknologia voi näyttää parhaita puoliaan. Tavallaan se on oppilaiden arkipäivässä joka tapauksessa läsnä, teimme siitä numeroa tai emme. Kyse on eräänlaisesta päätehabituaalisuudesta. Kansalaiset, eivät vain nuoriso, kasvavat yhteiskuntaan kiinni näyttöpäätteillä siinä missä muissakin, perinteisissä sosiaalisissa ympäristöissä. Kysymys ei ole siitä, että teknologia olisi merkittävästi muuttanut esimerkiksi peruskoulun opetussisältöjä (ellei tiedonvälityksen kiihtyvän tahdin tuottamaa ähkyä ja lyhytjänteisyyttä tarkastella myös sisällöllisenä seikkana). Sen sijaan teknologia tarjoaa toisinaan oikoteitä niiden perimmäisten kysymysten äärelle, jotka pitävät kasvatusfilosofiassa pintansa siitä huolimatta, kuinka monta iPadia tai muuta sormeiltavaa kunnat ja hallinnot kersoille kustantavat.

Opettajan kasvatustehtävä on enemmän ja vähemmän pelkistäen määritelty oppimaan ohjaamiseksi. Vai miten se nyt meni? Jotenkin niin kuitenkin, että meidän tehtävänämme ei ole enää niinkään tiedon syöttämisen ja järsimisen kaitseminen, vaan juuri näiden sinänsä ihan arvokkaina pidettyjen toimintojen taustalla vaikuttavien metataitojen äärelle johdattaminen. Antaa majavan sitten itse tehdä patonsa. Tehtävä on vähintäänkin ylevä ja tätä kautta kaikessa epäkäytännöllisyydessään ja konstruktivistisessa pöhöttyneisyydessään haastava. Mutta, ja jos otetaan esitetty konstruktivistinen ja voimaannuttamiseen perustuva paradigma tosisaan, silti: millä ihmeen tavalla teknologiat voivat (tai voisivat?) hyödyttää metaoppimista? Millä tavalla naiivi ja presentistinen käsitys, jossa junnut oppivat puhtaalta pöydältä esimerkiksi iPadia käyttämällä innovoimaan meille käsityönä paremman maailman, kestää päivänvaloa virallisten kasvatustavoitteiden rinnalla? Heikosti.

Viimeksi tänään Helsingin Sanomissa (11.2.2013) harmiteltiin digilaitteiden jäävän vähälle käytölle koulussa. Syitä tilanteelle nähtiin monia: opetushenkilökunnan kiire, opettajien teknologiakoulutukseen käytettävissä olevat niukat resurssit (aivan kuin muutoin opettajakoulutus ja täydennyskoulutussektori uisi rahassa), teknologiaympäristölle tuotettujen fiksujen sisältöjen heikko taso, ja niin edelleen. Perustelut ja luetellut syyt ovat kiusallisen banaaleja kasvatusfilosofian kontekstista katsoen. Aivan kuin monimutkaisemmat ja paremmin suunnitellut tietoaineiden tehtävät tuottaisivat teknologiavälitteisen kasvatuksen vallankumouksen. Missä on metaoppiminen? Kuinka tabletit ja sosiaalinen media edistävät oppijan kykyä kriittiseen ja synteettiseen ajatteluun, puhumattakaan omaehtoiseen ja päämäärätietoiseen oman oppijaprofiilinsa tutkimiseen? Miten tabletti kasvattaa itsetietoisia, kestävään ajatteluun pyrkiviä kansalaisia?

Sitten ensimmäiseen pointtiin. Ongelma on pähkinänkuoressa se, että tällä hetkellä pähkäillään sitä, miten teknologia saadaan istutettua luokkaan, ei sitä, miten se edesauttaa oppilaiden syvätason oppimista tavoilla, joihin perinteiset opetusympäristöt  ja -menetelmät eivät pysty. Näkemykseni teknologian integroimisesta oppimiseen on hyvin skeptinen, kuten polemiikistani saattaa huokua. Parhaimmillaan se voi olla kelpo väline esimerkiksi tietoaineiden opettamisessa (ja sitähän perinteinen tietokone parhaimmillaan onkin). On kuitenkin aivan eri asia suunnitella koulutuksen tulevaisuutta siitä näkökulmasta, miten ja kuinka tehokkaasti taulutietokoneet saadaan kolmosluokkalaisten käsiin koulussa. Hesarin jutusta päätellen tällaisia pohditaan hallinnossa ihan korvausta vastaan: opetushallitus on päättänyt perustaa erillisen digitaalisen oppimisen neuvottelukunnan (kainalojutussa, oireellista kyllä, isolla alkukirjaimella). Kenties kasvatusfilosofian klassikotkin motkottivat aikoinaan, kuinka absudria on kehittää kasvatusajattelua siltä pohjalta, kuinka tehokkaasti ja mielekkäästi oppilaat saadaan käyttämään kynää ja vihkoa. Toivottavasti digitaalisen oppimisen neuvottelukunnassa otetaan analogiasta vaari ja uskalletaan kurkistaa edes hitusen koului 3.0 -projektia kriittisemmin post-Nokia -maailmaan.

Ja sitten oli se intialaisten lapsien tapaus, jossa tenavat oppivat käyttämään tietokonetta ilman minkäänlaista ulkopuolista auktoriteettia. Tämä on tarjonnut joillekin kolumnisteille suuren ilmestyksen, vaikka jo jokainen allekirjoittaneen 80-luvun sukupolvesta on käytännössä käynyt aivan saman polun läpi (vaikka meillä oli yläasteelta alkaen jotain atk-tunteja, ei kukaan oppilaista tehnyt mitään aiheesta pihalla olevan opettajan antamia tehtäviä, vaan koetteli lähinnä silloisen modeemin ja alkeellisten käyttöjärjestelmien rajoja), eikä käsittääkseni tästä huolimatta kaikista ystävistäni ole kuoriutunut tietotekniikan ammattilaisia, ohjelmoijia, hakkereita ja nörttejä. Itse asiassa suurin osa varmasti panettelee sitä, kuinka suurien monikansallisten korporaatioiden markkinalogiikan seuraamat tekniikkaratkaisut lähinnä asettavat painostavan kehikon ja reunaehdot luovuutemme kukkimiselle. Mistä tämä johtuu: siitä, että kyseessä on hyvin alkeellinen, mekaaninen ja suljettu oppimisympäristö, jolla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi etiikan, estetiikan, yhteiskunnallisen ajattelun, normien, kriittisen ja itsenäisen ajattelun saati luovuuden (no ehkä jossain rajatussa ja suljetussa mielessä luovuuden) kanssa. Teknologiaa ei kehitetä altruistisin perustein: markkinalogiikka ylittää avoimen ja solidaristisen hyötynäkökulman.

Jos tällainen maailma edustaa kasvatuksen vallankumouksen suurta alkusysäystä, olemme isossa liemessä. Itse vastustan kaikkea (lauseen olisi varmasti voinut lopettaa tähänkin) menetelmälähtöistä ja välineellis-rationaalista kasvatusajattelua, jota tietotekniikkahekuma pahamaineisena silmissäni edustaa. Hyvästä ja toisinaan hyödyllisestä rengistä ollaan tekemässä vaivihkaa herraa, joka palvelee varsin rajallisia ja lyhytnäköisiä päämääriä. Luovuus ei synny näpertelelyn vaan aivomassojen heilahdusten tasolla. Tekemällä toki oppii, mutta tämäkin ilmiö on mahdollista vain, jos joku keskittyy ensiksi kasvattamaan oppijaa oppimisen ilmiöön – käsittelemään sitä itsetietoisesti ja kriittisesti. Oppiminen ilman subjektia on lähinnä alistumista nykyisyydessä vallitseville käytänteille – vai pitäisikö sanoa tätä nykyä osuvammin käyttöjärjestelmille.

Libertanistisesta idealismista ja järkyttämisen poliittisesta taidosta

Aikoinaan yläasteikäisenä tapasin järkyttää vanhempiani esittämällä kaikenlaisia yhteiskunnallisia äärilaitoja myötäileviä ajatuksia (pois lukien natsihommat – joku raja näilläkin oli). Leikkiin kuului mm. kylmäpäinen leniniläisen vallankumouksen perusteeseillä argumentointi (olin kai lukenut jonkun kirjan aiheesta). Homman juju oli tietysti kapinointi, mikä vaikutti sitä onnistuneemmalta mitä änkyrämpää ja utopistisempaa ideaalia kohnotukseni edusti suhteessa konformistiseksi haukkumaani keskiluokan taaperrukseen. Myöhemmin, ehkä lukioikäisenä, korvasin kommunismikortin kovan luokan luonnontieteellisellä reduktionismilla (en toki tuolloin osannut käyttää tällaista käsitettä) – millään ei ollut enää mitään merkitystä, olimmehan kaikki vain kimppu alkeishiukkasia ja niiden välisen deterministisen dynamiikan välittäjiä… tai jotain sen suuntaista.

En oikeasti ymmärtänyt leniniläisyydestä tai materialistisesta reduktionismista tuolloin mitään (enkä varmaan vieläkään). Pointti oli lähinnä silloin tällöin järkyttää vallitsevaa tasapainotilaa, mitä nyt baarissa juoksemiselta ja futiksen-/tietokoneenpeluulta ehti.

Kuluneen viikonlopun aikana niin sosiaalisessa kuin epäsosiaalisessakin mediassa velloneessa ns. ’lapsilisäkeskustelussa’ on käsittääkseni näitä samoja aineksia. Ainakin itse olen järkyttynyt. Samalla on kuitenkin ollut ilo tutustua Itävaltalaisen taloustieteellisen koulukunnan mahtaviin teeseihin. Itseäni harmittaa, etten lukioikäisenä tuntenut rothbardilaisen anarkokapitalismin, kompleksisen systeemiajattelun ja laajemmin vulgaarin libertanismin perusteesejä (enkä toki tunne vieläkään, mutta olen näkevinäni heidän teoriansa tieteenfilosofisen asetelman). Näillä teeseillä jos millä olisi varmasti saanut järkytettyä yhtä sun toistakin hyvinvointihorroksessa haahuilevaa vanhempaa yhteiskunnan jäsentä.

Viittaan tässä tietysi eräisiin (talous)poliittista laitaoikeistoa läheneviin herranalkuihin, jotka ovat menneen viikonlopun aikana saaneet oman 15 minuutin hetkensä. Nämä änkyrät osaavat hommansa hemmetin hyvin, juuri niinkuin pitääkin. He tukeutuvat asialliselta vaikuttavaan argumentointityyliin (no oikei, koko keskusteluryöpyn avannut Schubakin facebook-kommentti ei ollut asiallinen), palauttavat keskustelut muutamaan heuristisesti väkevään empiirisen todistusaineiston ulkopuolella olevaan pointtiin, jotka ovat tavallaan niin kaikenkattavia, etteivät enää selitä mitään. Eräänlaista talouspolitiikan kielelle käännettyä metafyysistä spekulaatiota siis (Hegeliläisyys ja absoluutit, anyone?). Tärkeintä kuitenkin on, että näillä pointeilla hieman uneliaat, omien lähtökohtien oikeutusta harvoin pohtivat valtavirran edustavat saadaan raivon partaalle. Esimerkillistä toimintaa!

Kysymys on tietysti sillä tapaa vakava, ettei kyseinen remuremmi enää käsittääkseni ole lukioikäistä, eikä heidän tavoitteenaan ole mitä ilmeisemmin (vain) järkyttää, vaan ihan tosissaan vaikuttaa. Itse olin aikoinani sen verran säyseä sekä vailla itseluottamusta (vai järjissäni?), etten saattanut järkytysharrastustani ihan näin pitkälle. Nämä libertaanit sen sijaan ovat vakavissaan, vakaumuksellisia, oman suljetun järjestelmän piirissä lukeneita sekä helvetin kovapäisiä. He esittävät agendansa tieteenfilosofisiin perusteisiin tukeutuvalla loogisella konstruktiolla, jota teoriaksikin kutsutaan. Tällaiseen suljettuun järjestelmään uskominen vaatii paljon duunia ja itseluottamusta. Lisäksi jengi on ainakin osittain ihan puoluepoliittisestikin aktiivisia, vaikka luulisi ensinäkemältä Kansallisen kokoomuksenkin tarjoavan hieman liian konservatiivisen kaikupohjan näin kylmäkiskoisille ajatuksille.

Ja tähän väliin lyhyt, mutta terveellinen disclaimeri: yksilön vastuussa ja vapaudessa on hyvinkin paljon järkeä, no doubt about it. Toisinaan olen sitä mieltä, että tätä vastuuta kyllä pantataan byrokratian rattaissa hieman liiaksikin. Öljytkää nämä rattaat! Toisinaan valtiovalta ihan oikeasti näyttää lähinnä kafkamaisia kasvojaan. Lyökää näille kasvoille! Mutta… historiallisuutta  eivät nämäkään libertanistien käsitteet ja niihin kytkeytyvät käytännöt pakene, eivät vaikka kuinka harrastaisimme niiden verukkeella sujettuja järjestelmiämme ja niiden sisällä tapahtuvaa loogista järkeilyä. Se, mitä vapaus on ja mitä sillä voidaan saavuttaa, ei ole revittävissä irti siitä historiallisesta taakasta, jota kulttuurissamme kannamme, eikä pelkistettävissä empiiristä todistuaineistoa pakoileviin idealistisiin teeseihin. Hieman oireilevasti myös nämä libertaanikot vaikuttavat rivien välistä myöntyvän historiallisuutemme asettamille reunaehdoille. Esimerkiksi vaatimus yhteiskunnan tukimekanismien lakkauttamisesta ”…asteittain järjevällä aikavälillä” sisältää toisaalta käsityksen historiallisen muutoksen mukautuvuudesta (-> ’aikavälillä’) että tämän muutoksen sisällön avoimuudesta (-> ’järkevällä’).

Mutta takaisin aiheeseen. Mielestäni ’lapsilisäkeskustelu’ ja siitä tuulta siipiinsä saanut libertanistinen fraktio (onko sellaista oikeasti? Kuinka paljon tätä jengiä on?) opettaa meille jotain merkittävää omasta ajastamme.

Ensinnäkin olen taas hitusen enemmän ymmärtävinäni mitä tehtävää puoluepoliittinen ryhmäkuri ajaa liberaalissa demokratiassa. Ryhmäkuri ei niinkään tarjoa meille hedelmällisen dialogin tyyssijaa, mutta toimii sitäkin verrattomampana poliittisen keskustelun ääriaineksia hiovana koneistona. Ei liene mikään yllätys, että juuri kovan luokan libertaanien yritykset pistää pystyyn puoluepuljuja ovat olleet verrattain heikkoja pyristelyitä (onko tähän kellään vastakkaisia esimerkkejä?).

Entä miten ja mistä tällaisia suljettuihin konstruktioihin piinkovasti uskovia kovistelijoita syntyy? Minkälaisen kasvatusympäristön nämä mielipiteet ja itseluottamus vaativat? Ollaanko tässä menossa sellaiseen suuntaan, että pedagogisessa valtavirrassa Suomessakin jo kohta kolmatta vuosikymmentä vaikuttava konstruktivistinen oppimiskäsitys luo omia haudankaivajiaan? Ovatko kaikki mielipiteet oikeasti yhtä tärkeitä ja oikeita? Käsi pystyyn: kuka oikeasti uskoo tällaiseen latteuteen? Onko jokaisella oma henkilökohtainen oppimistapansa, jota tulee paapoa – seurauksista välittämättä? Ottivatko konstruktivistit huomioon ne kaikki käytännön seuraukset, joita tällainen oppimiskäsitys mahdollisesti tuottaa?

Entä sitten sosiaalinen media (some); uskallan väittää, että ennen somea tätäkään kohua ei olisi syntynyt (olipas kerrassaan rohkea väite). Some tuottaa keskustelulle hyvinkin demokraattiselta vaikuttavan kehikon. Tittelit, hyvä-veli -verkostot ja poliittiset lehmänkaupat eivät enää paljon vaikuta siihen, kuka päräyttää ilmoille seuraavan some-keskustelua ohjaavan manifestinsa Uuden Suomen karnivalistisilla palstoilla. Taustalla vaanii tietysti eräänlainen kognitiivinen dissonanssi: somettuneet henkilöt (allekirjoittanut näiden joukossa) alkavat elää somettunutta todellisuutta, jossa päivänsomettuneet kysymykset näyttävät valtakuntaakin isommilta. Oikeasti ketään ei kiinnosta, mikä on tavallaan vähän sääli. Näin ei toki aina ole (esim. kyseisen kohun nopea leviäminen epäsosiaaliseen mediaan toki kertoo jotain nyt käsillä olevan ilmiön mittasuhteista). Mutta se pointti: demokratiahan on aina kategorisesti hyvästä, eikö?

Ja sosiaalinen media edustaa demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia? Vastaukseni molempiin kysymyksiin on kyllä ja ei. Puutun kuitenkin vain jälkimmäiseen. Some edesauttaa yhtä lailla äärilaidoilla kukkivia mustavalkoisia asetelmia, joiden kautta etenevä keskustelu typistyy dogmaattiselta pohjalta suollettuun argumentaatioon premissipommituksineen, parhaimmillaankin vastustajan kommenttien argumentaatiovirheisiin juuttumiseen. Keskustelu ei etene kysymyksen muodossa, eikä sitä ohjaa suopeus toisen näkökulmille – kaksi dialogisuuden keskeistä elementtiä vaikuttavat yleisesti hukkuvan siinä vaiheessa, kun nettiselain avataan.

Mitä sitten puoluepolitiikkaan tulee? Kokoomuksen kenttä, nuorisojärjestö itse mukaan lukien, on irtisanoutunut nuorisojärjestönsä radikaalimman siiven kommenteista (tai ainakin keskustelun lapsilisään liittyvästä osasta – osa libertaaneista ei edes kuulemma kuulu liian konservatiivisena pitämäänsä Kokoomukseen). Onko käsillä jokin Kokoomuksen sukupolvien välinen kriisi? Käsittäkseni ei, vaikka näkemykset vaikuttavatkin yhteensovittamattomilta. Niin, ja juuri Kokoomushan markkinoi itseään puheenjohtajansa sanoin puolueena, jolla ”ei ole vihollisia”, which is nice. Vai tulisiko lause tarkentaa muotoon ”ei ulkopuolisia vihollisia”. Mitä politiikan sisältöön ja muotoon tulee, vaikuttavat viralliset Kokoomuksen ajamat politiikkalinjat, kuten julkisten palveluiden kilpailuttamisen kehittäminen sekä pehmeähkö julkisen talouden kuristuspolitiikka, ihan mahdollisuuksien ja kaiken järjen rajoissa olevilta aloitteilta, kun niitä verrataan libertaanidogmaatikon unessa hykertävien viikareiden kylmäkiskoisiin näkemyksiin. Ja näin avattiin ovi salaliittoteorioiden synkään kammioon…

Ehkä tästä opitaan taas monenmoista. Itse olen ainakin oppinut viikonlopun aikana paljon (etenkin tietyistä ansiokkaista kommentaareista), en vähiten Itävaltalaisesta taloustieteestä, vaikka vannoin käyttävän kaiken aikani futiksen seuraamiseen. Ärsyttävää tämä politiikka, kun koko ajan vainoaa, etenkin somessa…