Putinin Venäjän ydinasekiristyksestä

Putinin ydinasevoimien valmiuden nosto ei ollut täysin yllätyksetön. Ydinaseuhka länttä kohtaan oli epäsuorasti esillä jo Ukrainaan suuntautuneen hyökkäyssodan julistuksessa. Ydinasesapelia on kalisteltu aikaisemmin myös Krimin valtauksen yhteydessä 2014, sitä ennen Ruotsia kohtaan 2013, Tanskaa kohtaan 2015 jne.

Ydinasejärjestelmien valmiuden nostossa on kyse samaan aikaan pelotteesta ja kiristyksestä. Pelotteen osalta uhkauksella pyritään estämään lännen vastatoimien lujittuminen ja nakertaa yhtenäiseksi osoittautunutta rintamaa.

Kiristyksellä Putin pyrkii sen sijaan saamaan lännen tekemään aktiivisesti sen intresseissä olevia tekoja. Tämä voisi liittyä esimerkiksi Putinin Venäjän kannalta myönteisen neuvottelutuloksen saamiseen Ukrainan kanssa. Mahdollisesti pyrkimys on myös kiristää länttä taloupakotteiden perumiseen, mutta näin epäsymmetrinen uhka ei vaikuta uskottavalta.

Ydinasekiristys perustuu ydinasepelotteen doktrinaalisiin muotoiluihin, julkilausuttuihin uhkailuihin sekä kapasiteettien valmiuden nostoa, sijoittelua ja liikuttelua koskevaan signalointiin. Nyt on esitetty julkilausuttu uhka. Sen tavoitteena on nostaa vastapuolen tunnetta toimintansa riskeistä.

Valmiuden nostoa voidaan edelleen signaloida strategisella ja ei-strategisella tasolla. Strategisella tasolla kyse on suoraan Yhdysvaltoihin vaikuttamisesta, mahdollisesti tavoitteena ”irtikytkeä” sen oma strateginen pelote ja poliittinen sitoutuminen Euroopasta ja Ukrainan tilanteesta.

Ei-strategisella tasolla kyse on puolestaan Euroopan ja Ukrainan toisistaan irtikytkemisen tavoittelusta sekä Ukrainan suorasta kiristämisestä. Perinteisesti Venäjällä on pidetty taktiset ydinkärjet irrallaan kantolaitteistaan.

Ydinasekiristystä voi tehdä avoimesti ja ei-avoimesti. Tässä tapauksessa kyse on ensiksi mainitusta. Kummassakaan muodossa ydinasekiristäminen ei historian valossa ole ollut kovin menestyksekästä.

Esimerkiksi Nixon käytti omassa hullun miehen -strategiassaan Vietnamin sodan aikaan ei-avointa kiristystä laittamalla osan Yhdysvaltain ydinasevoimista korkeaan hälytystilaan. Tämä ei tuottanut toivottua tulosta, eli Neuvostoliiton diplomaattista painostusta ja tuen vetämistä pois Pohjois-Vietnamia kohtaan tulevien neuvottelujen edellä.

On myös huomattava, että ydinaseiden käyttökynnyksen massiivisuus heikentää kiristyksen uskottavuutta. Näin varsinkin tilanteissa, joissa uhan esittäneen valtion olemassalo itsessään ei ole ollut akuutisti uhattuna.

Putinin Venäjä on pitkään linkittänyt ydinaseiden käytön valtion olemassaoloa ja kansallisia ydinintressejä kohtaaviin eksistentiaalisiin uhkiin. Näiden intressien uhattuna olemiseen on vielä useampi eskalaatioporras matkaa. Venäjällä on myös konventionaalisia ”strategisia kyvykkyyksiä”, joilla Putin on lähivuosina rehvastellut. En tosin tiedä näiden toimintavalmiudesta.

Putin toki vaikuttaa tuntevan olonsa ja valtansa selvästi uhatuksi, mutta toisaalta hän vaikuttaa myös olevansa voimiensa tunnossa. Eksistentiaalista uhkaa Venäjän olemassaoloa kohtaan ei luonnollisestikaan ole olemassa.

Kaikkein keskeisintä olisi nyt pyrkiä välttämään tahattomasti syttyvää suoraa eskalaatiota Nato-maiden rajoilla ja kansainvälisillä merillä.

Jonkinlainen ulospääsytie ja eskalaation purkava vastaliike ydinaseuhkasta olisi myös hyvä hahmottaa lännessä. Ehkä se voisi olla varovainen, ei-virallinen tuki rauhanneuvotteluille. Samalla täytyisi kuitenkin pitää huoli siitä, ettei kiristyspolitiikka osoittaudu tehokkaaksi.

Joka tapauksessa nyt käynnistyy lännessäkin tiukka keskustelu siitä, miten Putinin Venäjä ydinaseiden käyttökynnystään käytännössä tulkitsee. Ukrainan hallinta kun vaikuttaa Putinille nyt erottamattomalta osalta sitä käsitystä, millä hän tarkastelee kansallisia ydinintressejä.

Tilanteella on myös merkittäviä seurauksia ydinaseriisuntapolitiikalle ja ydinsulkusopimuksen uskottavuudelle. Aivan hiljattain ydinsulkusopimuksen tunnustamat viisi valtiota (Yhdysvallat, Kiina, Ranska, Iso-Britannia ja Venäjä) esittivät yhteisen julkilausuman, jossa nämä totesivat, ettei ydinsodan tule koskaan tapahtua.

Julkilausumassa luvattiin myös lisätä keskustelua ydinturvallisuudesta ja tietyistä läpinäkyvyyttä lisäävistä toimista. Putinin ydinasekiristys vie näiltä lupauksilta uskottavuuttaan.

Monessa ydinasekynnysvaltiossa varmasti pohditaan parhaillaan, tulisiko heidänkin rakentaa äärimmäinen pelote ydinsulkusopimuksen sitoumuksista huolimatta.

Länsi-Euroopassa lisääntynee 1980-luvun taitteesta muistuttava keskustelu siitä, tulisiko niiden alueelle sijoitella esimerkiksi Yhdysvaltain euro-ohjuksia, jotta Venäjä ei pystyisi käyttämään strategista ja ei-strategista pelotettaan Euroopan ja Yhdysvaltain väliin kiilaa lyövän painostuspolitiikkansa välineenä.

Avoin tsemppikirje Tampereen yliopiston konsistorin jäsenille

Arvoisat vastavalitut Tampereen yliopiston ensimmäisen konsistorin jäsenet. Te edustatte tieteen, tutkimuksen, sivistyksen, korkeimman opetuksen ja oppimisen timanttisinta osaamista. Näistä syistä yliopistoyhteisö on valinnut teidät demokraattisten ja avointen vaalien kautta tärkeään tehtäväänne.

Arvostakaa asiantuntemustanne ja vaalikaa sen kautta tulevaa vastuutanne yliopiston tärkeimpien tehtävien edustajina ja huippuosaajina. Älkää luovuttako teille kuuluvaa valtaa vaan ottakaa se maksimaalisesti itsellenne yliopistoyhteisön, sivistyksen sekä korkeimman tutkimuksen ja opetuksen äänenä ja edustajana.

Teidän ei tarvitse venyttää yliopistolain kirjainta ja henkeä tämän tehdäksenne. Mutta sikäli kun yliopistolain kirjain on todettu viime aikoina varsin venyväiseksi, on hyvä muistaa, että tällöin se venyy myös toiseen suuntaan, jos tahtoa ja näkemystä riittää. Pitäkää myös mielessänne, että omaksutut käytännöt eivät ole lakiin ja sen tulkintaan verrattavissa vaan aina muutettavissa.

Itse asiassa vanhaan ja omaksuttuun tukeutuminen kuulostaa varsin vieraalta toimintalogiikalta tiedeyhteisölle, hallintokulttuuri mukaan lukien. Siispä: rohkeasti ja itsevarmuutta uhkuen yhteisön itsensä näköistä muutosta kohti! Tiedeyhteisölle on luontaista koetella rajoja, ei kunnioittaa niitä nöyrinä sivustaseuraajina. Teillä, arvon konsistorin jäsenet, on avaimet käsissänne uusien hyvien käytäntöjen ja toimintatapojen luomiseen. Tampere3-prosessin ainutlaatuisuus antaa siihen myös hyvän perusteen.

Muistakaa myös, että Tampere3-yhteisö tarvitsee näkemystänne yliopiston hallituksen muodostamisessa. Pitäkää johtoajatuksenanne sitä, että luotsaamanne nimitystoimikunnan ehdottamat ja sen esitystä puoltamalla nimittämänne hallituksen jäsenet arvostavat myös käytännössä yliopiston lakiin kirjattujen perustehtävien monialaista toteuttamista. Arvioikaa hallituksen jäsenten valintaa siitä näkökulmasta, että nämä luottavat yliopistoyhteisön sisäsyntyiseen draiviin paremman maailman, tiedon ja kestävän muutoksen puolesta – ja arvostavat sitä.

Arvoisat konsistorin jäsenet. Käyttäkää valtaanne täysimääräisesti. Ainakaan itse en äänestänyt konsistorivaaleissa sellaisesta yliopistoyhteisön edustajasta, jonka roolina on olla sen toimivaltaan tosiasiallisesti kuuluvissa päätöksissä ja niitä valmistelevissa prosesseissa kumileimasimena. Sellainen kuulostaa demokraattisesti valitun elimen kohdalla huonolta hallintotavalta, mistä ei ole pitkä matka yliopiston uskottavuutta ja luottamuskulttuuria sisältä käsin nakertavaan piilokorruptioon.

Itse asiassa kenelläkään yliopistoyhteisöön kuuluvalla tai Tampereen yliopistosta välittävällä ei pitäisi olla varaa olla hyödyntämättä konsistorin edustajien näkemyksellisyyttä täysimääräisesti. Tämä koskee myös hallituksen jäsenten valintaan johtavaa prosessia ja siihen liityyviä päätöksiä, joita ei ole syytä ajallisesti venyttää.

Kukaan ei valinnut teitä tehtäväänne sillä perusteella, että haluaisimme yliopiston operatiivista johtoa myötäilevän iltapäiväkerhon. Uutta monialaista yliopistoa tulee toki aina rakentaa arvostavassa ja hyvässä hengessä. Yliopistoyhteisön äänen tulee kuitenkin kuulua ja näkyä myös yliopiston strategiseen suuntaan vaikuttavissa kysymyksissä. Konsistori on jatkossa tämä ääni.

Olkaa siis aktiivisia yliopistoyhteisönne suuntaan myös jatkossa ja vahvistakaa moniäänistä keskustelukulttuuria. Myös se on yliopistollemme mittava voimavara. Kyse on isoista panoksista, mahdollisesti joidenkin tieteenalojen tulevaisuutta koskevista kysymyksistä, uusien tutkinto- ja tutkimusohjelmien avaamisesta ja joka tapauksessa yleisistä yliopiston pedagogiseen identiteettiin ja tieteelliseen profiiliin liittyvistä linjauksista.

Meillä ei ole varaa menettää timanttista asiantuntemustanne yliopiston perustehtävien hoitamisesta uutta yliopistoamme rakennettaessa. Aikaisempien suljettujen ovien takana tehtyjen diilien kunnioittaminen on toissijaista teille demokraattisesti valittuna asiantuntijaelimenä kuuluviin vastuisiin ja vaikuttamisen paikkaan nähden.

Haluan myös muistuttaa, että yliopistona viiteryhmämme on ennen kaikkea globaali/kansainvälinen akateeminen-/tiedeyhteisö, jonka kanssa tieteen, opetuksen ja oppimisen vuorovaikutus ensisijaisesti tapahtuu. Paikallisen ja kansallisen tason sidosryhmäyhteistyötä ei tule tietysti väheksyä, mutta tieteen tulokset ja saavutukset ovat aina viime kädessä rajat ja alueet ylittävien vapaiden ajatusvirtojen tulosta.

Tutkimuksen tulee hyödyttää yhteiskuntaa laajasti, eikä se ole mahdollista ilman kansainvälisesti tunnustettua ja tätä kautta laadukasta perustutkimusta. Tieto ja sen kriittinen kouliminen on yliopistolle itseisarvo – kuten myös laajemmin sivistyneelle yhteiskunnalle.

Nyt yliopiston kannalta keskeisten päätösten kohdalla tehtäviä menettelytapoja tullaan käyttämään jälleen ennakkotapauksina tulevaisuudessa – sekä Tampere3:n sisällä että laajemmin Suomen korkeakoulukentällä. Tämäkin vastuu teillä siis on. Voimia, rohkeutta ja ennen kaikkea positiivista ammattiylpeyttä tärkeän ja arvokkaan tehtävänne hoitoon. Tehkää muutoksesta vieläkin parempi, avoimempi ja sivistyneempi!

Tapio Juntunen

Säilyttävää ”politiikkaa”

Monet ovat viime aikojen käänteiden yhteydessä varoitelleet vaalien arvaamattomuudesta. Nyt viimeksi brittien vaalituloksen ja persujen puheenjohtajavaalin reaktioiden yhteydessä. 

Hieman laajemmin nämä reaktiot liittyvät nähdäkseni päivittelyyn poliittisten suhdanteiden ja muutoksien tuottamasta epävakaudesta. Ikään kuin politiikan keinoin tuotettu, tai politiikan sfäärin sisältä nouseva muutos olisi lähtökohtaisesti jotain ei-toivottua. Välittyy kuva, jossa ”politiikan” luonne ja tavoitteenasettelu haluttaisiin tyhjentää olosuhteiden vakioimiseen, siis hallintaan tai hallittavuuteen. Mutta siitähän politiikassa – tai poliittisessa toiminnassa – ei ole kyse. Päinvastoin, politiikkaa nimenomaan leimaa arvaamattomuus. Politiikassa on kyse kontingenssista, käsitysten muutoksesta, niiden tuottamista kamppailuista, uusien alkujen mahdollisuuksista ja niiden harkitsevasta tunnistamisesta, valtataisteluista.

Ehkä politiikan ajallisen luonteen ja yllätyksellisyyden orastava kammoksuminen kertoo sekin jotain ajastamme. Kun muutos tavataan konsulttikielellä esittää jatkuvana ja kompleksisena prosessina (yhteiskunnan ekonomisaationa), tulee muutoksesta samalla ulkokohtaista politiikan vaikutuspiiriin nähden. Samalla politiikkaa alkaa leimaamaan reaktiivisuus. Ennustettavuudesta ja erilaisten riskien hallinnan tunteen kasvattamisesta tulee tämän manageroivan politiikkakäsityksen hyveitä uusien mahdollisuuksien aktualisoinnin ja käynnistämisen sijasta. Tästä näkökulmasta olisi helppo veikata, että hallitus ei tule nyt kuulluista arvoperustaisista puheista huolimatta hajoamaan. Vai olisiko kaikki sittenkin edelleen mahdollista? Siihen ainakin työväenpuolue ja Jeremy Corbyn vaikuttaisivat vetoavan Briteissä. 🤔

Mahdoton luottamus? Suomen ja Ruotsin mustasukkainen suhde

Suomi ja Ruotsi. Itämeren turvallisuus, muistoissa paluu syksyyn 1990. Nyt edessä siintää integraation ytimiin suuntautuvan positiivisen kilpajuoksun sijasta epämiellyttävämpi keskinäisriippuvuuden kuvasto. Pettämisen ja harha-askelien panokset ovat selvästi kovemmat kuin 1990-luvun alun huumassa. Nyt on enemmän menetettävää kuin välittömästi saavutettavaa.

Epäluottamus olotilana vai epäluottamus ylitettävänä ja täten jaettuna kokemuksena? Mitä kuilun kurominen vaatisi Ruotsin poliittiselta johdolta? Vai onko kokemukseen perustuvan luottamuskuilun merkitys enemmänkin sisäpoliittinen, etenkin suomalaisessa keskustelussa?

Kaksi pohjoismaista kumppania; kiihkeää seurustelua, vailla rutiinien taakkaa. Salarakkaan – Yhdysvaltojen ja Naton – viettelevä kutsu. Eksistentiaaliset loikat ja yhteisen otteen herpaantuminen. Suhteen kariutumisen skenaario.

Näillä ajatuksilla lähdemme tänään johtamiskorkeakoulussa järjestettävään monitieteiseen luottamusseminaariin, jossa esittelemme Matti Pesun kanssa ajatuksiamme Suomen ja Ruotsin suhteista kansainvälisten suhteiden luottamuskirjallisuuden valossa.

Jos Suomi ja Ruotsi esitetään malliesimerkkinä kypsästä turvallisuusyhteisöstä (Deutsch), mutta suhteita piinaa kuitenkin latentti epävarmuus ja käsittelemätön luottamuksen menettämisen kokemus, mitä tämä kertoo toisen varaan heittäytyvän moraalisen luottamuksen saavuttamisen mahdollisuuksista kansainvälisissä suhteissa ylipäätään?

Tulisiko luottamusta käsitellä skaalakäsitteenä yksiselitteisen olotilan sijasta? Tuleeko luottamuksen edeltää aina yhteistyötä? Miten erottelemme historialliset epäluottamuksen kokemukset (mistrust) yleisestä epäluottamuksen tilaa ilmentävästä olotilasta (distrust)?

Epävarmuus ja sen hallinta on vallitseva olotila – luottamus sittenkin vain tämän väliaikaiseen ylittämiseen varattava strateginen valinta?

***

Päivän soundtrack: Joy Division – A Means to an End

 

A legacy so far removed,

One day will be improved.

Eternal rights we left behind,

We were the better kind.

Two the same, set free too,

I always looked to you,

I always looked to you,

I always looked to you.

 

We fought for good, stood side by side,

Our friendship never died.

On stranger waves, the lows and highs,

Our vision touched the sky,

Immortalists with points to prove,

I put my trust in you.

I put my trust in you.

I put my trust in you.

 

A house somewhere on foreign soil,

Where ageing lovers call,

Is this your goal, your final needs,

Where dogs and vultures eat,

Committed still I turn to go.

I put my trust in you.

I put my trust in you…

Archives of Pain

Musiikki voimaannuttaa. Se kirkastaa katsetta ja tekee ympäriltä avautuvan maailman sotkuisuudesta ymmärrettävämpää. Perinteisesti tämä tehtävä on varattu tutkijoille, analyytikoille ja aikalaiskommentaattoreille. Kirjallisuudesta löytyy varmasti myös runsaasti vastaavanlaisia, maailman jäsentämiseen ohjaavia kokemuksellisia väyliä. Itselleni musiikki on kuitenkin aina ollut ylivertainen elähdyttäjä esimerkiksi kaunokirjallisuuteen nähden. Napakka, ajatuksella rakennettu pop-biisi antaa ehkä kaunokirjallista kerrontaa enemmän liikkumatilaa levottomalle mielikuvitukselleni.

Musiikkiin ei pitäisi reagoida kirjoittamalla. Musiikki on parhaimmillaan käskevää, ei haltuun-otettavaa. Musiikki tulisi tuntea ruumiillisesti. Musiikkikriitikon ammatti on käsitteellisesti perverssi ajatus. Tällaisen ammatin keksiminen kertonee jotain olennaista ihmislajin valistuksen ajan jälkeisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä (kirjoittamalla musiikkiin vastaaminen on ihan ok, jos kyse on pyyteettömästä, ja täten kriitikon tehtävää huomattavasti primitiivisemmästä fanittamisesta). Jarvis Cockerin levyn kansilehdessä kielletään lukemasta lyriikoita musiikkia kuunnellessa. Olen varma siitä, että kehotukseen sisältyy jokin keskisuuri viisaus, ja että sillä on yhteys edellä sanomani kanssa (”tottakai luet niitä lyriikoita, jos siltä tuntuu”).

Musiikkiin tulisi vastata tanssimalla, ottamalla musiikki kehollisesti vastaan, kohdata se synapsimyrskyinä aivolohkoissa ja antaa sieltä spontaanisti kehittyvien käskyjen ohjata kehoa omilla ehdoillaan. Tanssia voi myös aivan liikkumatta. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun suljet silmäsi juuri suosikkikertosäkeesi tai sykähdyttävästä väliosiosta nousevan sotkuisen kitarasoolon edellä. Tai silloin, kun Morrissey vihdoin kajauttaa jossain kolmen minuutin kohdalla: ”Life, life is a pigsty!” Kehon näkyvä liike toimii monesti vain pyyntönä aivoille tunnetilan ylläpitämisestä.

Toinen luonteva tapa vastata musiikkiin on tuottaa ja tehdä sitä itse. Pop-musiikin historia lienee tästä näkökulmasta lähinnä yksi hemmetin iso reaktioiden, tunteiden purkautumisten ja eläytymisten intertekstuaalinen syherö, ristiviittausten verkosto, jonka helposti hallittavasta perusperiaatteesta on sittemmin osattu ottaa myös kaikki markkinakapitalistinen ilo irti.

Musiikin tarjoamista voimaannuttavista hetkistä keriytyvä näkymä on kuitenkin usein kaikkea muuta kuin lohdullinen. Musiikin voiman nostattamat tuntemukset kiinnittyvät toisinaan turhankin musertavasti ympärillä vellovaan maailmanpaloon, tai, jos niikseen on, henkilökohtaiseen synkistelyyn. Ja sitten, kuin ihmeen kaupalla, nämäkin pienuuden kokemukset kääntyvät useimmiten voimaannuttaviksi.

Tämän merkinnän vaikutin oli juuri tällainen kokemus. Syyriassa palaa, Ukrainassa palaa ja kytee, Etelä-Sudanissa kiehuu… Maailmassa vellovien sotien lukumäärä on parin viimeisen vuoden aikana lähtenyt nousuun ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun taitteen. Ja tämäkin ilmentää lopulta vain suoraa, fyysistä väkivaltaa ja sen kursailemattomaksi käynyttä summittaisuutta, jättäen rakenteellisen väkivallan kokemukset varjoihinsa.

Tutkijan saappaisiin astumalla tulimyrskyssäkin vellova maailma saadaan toisinaan näyttämään hämmästyttävän haalealta. Etäältä tulimyrskyä analyyttisesti mittailevan yhteiskuntatieteilijän näkökulma on kyllä välttämätön – tätä on ehkä hyvä korostaa, jottei kirjoituksesta välittyisi väärää kuvaa -, mutta sellaisenaan monesti varsin kylmä, henkisesti etäiseen tarkkailijan näkökulmaan nojaava. Tästä näkökulmasta ponnistaen maailmasta kannetaan pahimmillaan ”huolta” tavoilla, jotka latistuvat pikkumaisiksi oikeassa olemisen osoittamiseen varatuiksi näpäytyksiksi.

Mutta, kuten sanoin, yleisesti ottaen tämä etäältä mittailevan analyytikon perspektiivi on äärimmäisen tärkeä. Sen kadottaminen keskuudestamme olisi luultavasti suorassa yhteydessä tulimyrskyn laajenemisen kanssa. Sisälläni asuva, maailmaa etäältä tunnusteleva analyytikko ei kuitenkaan selviäisi tasapainoisena ihmisenä ilman musiikin kaltaisia kirkastavia ja vahvasti kehollisia voimia (musiikki ei toki ole ainoa kehollista tasapainoa edistävä harraste).

Otetaan esimerkiksi tähän merkintään innoittanut biisi. Kyseisen Manic Street Preachersin klassikkobiisin kertosäkeen nimilistan jatkeeksi on nykyään turhankin paljon tunkua. Osaammeko kunnioittaa – etäältä haltuun ottamatta – diktaattoreita ja massamurhaajia riittävällä päättäväisyydellä? Onko vastauksemme riittävän luja? ”Don’t be ashamed of slaugter” – yksi pop-musiikin historian poliittisesti latautuneimpia ehdotuksia, jonka Assadin kaltaiset hahmot tekevät turhankin ajattomaksi.

Tällä yhtyeellä, etenkin juuri tällä kyseisellä levyllä, on eittämättä ollut hyvin merkittävä rooli maailmankatsomukseni kehittymiselle. Tai näin ainakin uskon. Kyseisessä yhtyessä yksi jannu tosin painoi maailmasta huolta jo hieman liiaksikin. Tämä välittyy niin kyseisen kappaleen lyriikoista kuin itse musiikistakin (mikä bassoriffi, mikä James Dean Bradfieldin puhelinlinjoja pitkin vyöryvä loppusoolo!). Richard James Edwardsille ulkokohtainen, maailmanpaloa latistava analyyttisyys olisi luultavasti tehnyt vain hyvää, mutta hän ei tainnut siihen valitettavasti olla kykeneväinen, eikä hänen lähipiirissään tätä tarvetta uskallettu aina täysin tunnustaa. ”Tasapaino” oli hänelle luultavasti kieliopin tylsimpiä ja konformistisimpia sanoja. Niin alkaa valitettavasti olla myös yhä suuremmalle ihmisjoukolle, jatkuvasti lähempänä.

Me olemme vastuussa siitä, että näin ei käy.

***

En kehtaa kopioida tähän kyseisen kuolemantuomion ja anteeksiannon merkityksiä luotaavan kappaleen sanoituksia – siinä määrin kontroversiaalit ne ovat – mutta ne löytyvät tulkintoineen esimerkiksi täältä. Saa lukea myös kuunnellessa.

A Song From Under The Floorboards – riimejä tyhmyydestä

En nyt oikein pääse yli tästä. Ensin entinen kansanedustaja, nykyinen viestintätoimiston toimitusjohtaja syyttää maailman ongelmista tyhmän enemmistön toilailuja. Tai käänteisesti sitä, että maailmassa ei ole tarpeeksi monimutkaisia syy-seuraussuhteita ymmärtäviä älykköjä (rivien välistä luettuna siis sen kaltaisia ihmisiä, kuin hän itse).

Sitten entinen erikoistutkija, nyttemmin ideologisesti värittyneen ajatushautomon toiminnanjohtaja tähän vastaamaan, että tällainen diagnoosi on (aivan oikein), paitsi yhteiskuntatieteellisesti ja älyllisesti laiska, myös jollain tavalla epämiellyttävä noin humaanistikin ajatellen. Tähän päätelmään tulee väistämättä päätyä, toiminnanjohtaja jatkaa, jos valitsee tulokulmakseen viisaan yhteiskuntatieteilijän paradigmaattisen valinnan – taloustieteen –, jonka kautta edessä avautuvan maailman syheröiset riippuvuussuhteet ja hämäryydet vasta todella avautuvat.

I am angry I am ill and I’m as ugly as sin
My irritability keeps me alive and kicking
I know the meaning of life, it doesn’t help me a bit
I know beauty and I know a good thing when I see it

Taloustieteilijä siis lopulta paljastuukin havainnoijaksi, joka ottaa manttelin monimutkaisia syy-seuraussuhteita ymmärtävänä älykkönä. Tämä tapahtuu tarkastelemalla kaikenlaista inhimillistä toimintaa analyysin puhtauden takaavana ja täten lähtökohtaisesti samanarvoisena ”käyttäytymisenä”, mitä puolestaan ohjaa ihmisolentoon koodattu päättymätön hyödyn tavoittelu.

I know the highest and the best
I accord them all due respect
But the brightest jewel inside of me
Glows with pleasure at my own stupidity

Radikaalia vapautta! Yhteiskunta vapaiden olentojen muodostamana esteettömien transaktioiden summana. Hiiteen holismi! Ihmiset ovat kaikessa käyttäytymisensä lomaan juurtuvassa tyhmyydessään täysin samanarvoisia, samojen voimien vieteltävissä ja täydellisen valmiita ottamaan vastuun itsestään ja maailmastaan, kunhan tätä säihkyvän supernovan ilmestyksen takaavaa alkurähähdystä pidättelevät holhoavat rakenteet murskataan kovan taloustieteen jämäkällä moukarilla! Markkinoita vasten toimiva, radikaalin vapaa käyttäytyjä siintää kirkkaana tähtenä tämän teorian kaikki tasa-arvoisen tyhmiksi emansipoivassa ytimessä.

Tyhmyydeksi nimetty väliintuleva muuttuja ei siis luo perustaa älykkäälle ja yhteiskuntatieteellisesti kestävälle selitysmallille, opettaa taloustiede. Tämä on ymmärrettävä puolustusreaktio, sillä tällaisten häilyvien muuttujien mukaan ottaminen analyysiin luultavasti vaarantaisivat koko teoria-apparaatin. Tieteelliset demarkaatiokriteerit täyttävää analyysiä toisaalta tuskin entinen kansanedustaja kommentillaan alun perin tavoittelikaan. Mutta se on sivuseikka, kun on kyse erinomaisesta, lopullisesta oikeassa olemisen älykkökisasta.

I used to make phantoms I could later chase
Images of all that could be desired
Then I got tired of counting all of these blessings
And then I just got tired

Taloustieteilijän näkökulmasta, näin tulkitsen, on kuitenkin ensisijaisen tärkeää havainnoida, mitä tähän yhteiskuntatieteeseen par excellence varsinaisesti liittymättömätkin väitelauseet voisivat tarkoittaa oman paradigman ytimestä käsin tarkasteltuna. Tästä vinkkelistä tyhmyys paljastuukin siis ylipäätään täysin triviaaliksi määreeksi, vaikka sitten eettisesti tarkastellen onkin toki selvää, ettei aivan kaikki käyttäytyminen luonteeltaan ja seurauksiltaan samanarvoista olekaan. Kaikkea ei tule sietää ja hyväksyä. Mutta markkinoiden näkökulmasta, hyvät lukijat, kaikki mikä pyrkii hyötymään, on ja tulee olemaan.

This is a song from under the floorboards
This is a song from where the wall is cracked
My force of habit, I am an insect
I have to confess I’m proud as hell of that fact

 

Lehmänkauppa, ei kriisi

Hahmottoman sote-lehmänkaupan saavuttamisen vaivattomuuteen nähden mediassa vallalla oleva käsitys hallituskriisistä vaikuttaa ylimitoitetulta. Sote-soppaa on kriisin sijasta leimannut pääministerin johdolla veistelty, varsin tietoiselta vaikuttava draama, mikä kohdistaa huomion päätöksentekokykyyn, ei niinkään päätöksen sisältöön. 

Pääministerin ja koko nykyisen kolmen S:n hallituksen toiminnan punaisena lankana on ollut päätöksentekokyvyn korostaminen lähes hinnalla millä hyvänsä. Kontrasti edellisen hallituksen toimintakulttuurin ja nykyhallituksen välillä on haluttu tehdä selväksi. (Sama vaikuttaa leimaavan myös nykyisen hallituksen suhdetta esimerkiksi työmarkkinajärjestökenttään.) Edellisen hallituksen ylidelibaratiivinen habitus onkin nykyisen hallituksen, erityisesti Sipilän, merkityksellinen toinen, jonka kautta omaa maailmassa olemisen sosiaalista merkitystä peilataan.

Päätöksien aikaansaamisen pakottavuus on noussut muutamassa vuodessa Suomen sisäpolitiikan johtavaksi käytännön viisaudeksi. Syntyy kuva hallittavissa olevasta, joskaan ei hallitusta, yheiskunnallisesta toimintaympäristöstä, jonka edessä politiikka kamppailee entistä reaktiivisemmassa asemassa. Tällaista dramaattista (puolue)politiikan selviytymiskamppailua oirehtivat myös paatokselliset puheet ”Suomen pelastamisesta”. Myös huomiot päätösten vuosikymmenien aikajänteellä tulkittavista positiivisista vaikutuksista ilman, että jälkimmäisiä kyettäisiin konkretisoimaan abstrakteja periaatteita tarkemmin, oirehtivat siirtymää politiikan sisällöistä sen teon muotoihin. Ykistyiskohtainen tieto löytyy ”lausunnoista ja asiantuntijoilta”.

Samalla toimintaympäristöä luonnehditaan kompleksiseksi ja ennustamattomaksi. Päätöksien sisällön sijasta tärkeimmältä vaikuttaa, että niitä tehdään. Vuosikaupalla rakennetun rakenteellisen kriisitietoisuuden siivittämä päätöksenteon pakottavuus paljastaa myös varsin karkealla tavalla päätöksiin piirtyneet puolueideologiset prioriteetit. Sote-lehmänkaupan pääpiirteet, kuten media lainsäädäntöprosessin lähtökohdat nyt meille välittää, vaikuttavat tyhjentyvän kahteen viivan alle jäävään tavoitteeseen: maakuntavallan lisääminen ja palveluiden yksityistäminen. 

Ensimmäinen tavoite nousi varsin selvästi esiin Keskustan lähtökohdista, joissa Sote-kysymys sidottiin aluehallinnon järjestämiseen. Palveluiden yksityistäminen – kuluttajalähtöisen valinnanvapauden ja markkinaohjauksen mekanismien vaikutuksen lisäämisen kautta – puolestaan oli Kokoomuksen käteen jäävä jakojäännös, ehkä jopa punainen viiva, josta ei saatettu tinkiä. Lopputulemana syntyi maallikon silmiin melkoisena kummajaisena näyttävä ratkaisu, jossa yhdistyy kerroksellinen hallinto- ja byrokratiamalli sekä terveyden toteutumisen takaavan palvelurakenteen käsittäminen kulutuspäätöksinä ja markkinasignaalein ohjautuvina valintoina. 

Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen käytännössä, kansalaisten näkökulmasta, jäi ”hallituskriisiä” leimanneen dramaturgian jalkoihin. Perussuomalaisten tavoitteet jäivät draaman kaaren katveisiin: se on ja jatkaa hallituksessa. Se ei varmaan yllätä ketään, että media nielaisi draamantäyteisen syötin kokonaisena. Draaman tuntu – jota nyt jatketaan spekulaatiolla hallituskoplan välejä hiertävien säröjen luonteesta ja säröjen täyttöön tarvittavasta valumassasta – vahvistaa käsitystä päättäväisyydestä ja johtajakeskeisen hallinnan kaipuusta. Samalla hallituspuolueet – ja puolueinstituutiot laajemminkin- saattavat onnitella itseään kompleksisista voimista ja päätöksentekokulttuuriin pesiytyneestä inertiasta ottamastaan niskalenkistä. Puoluepolitiikan selviytymiskamppailu siis jatkuu – stay tuned!

P.S. Tämän kirjoittaja on täydellinen sote-amatööri

Informaatiodominanssista informaatioresilienssiin

Informaation hallinnan sekä propagandan merkitys yhtenä poliittisten tavoitteiden edistämiseen pyrkivänä strategisena elementtinä on vanhaa perua. Siirtyminen massateollisuuden sekä yhtenäiskulttuurien määrittelemistä yhteiskuntamalleista kohti individualisoituvampaa ja riskialttiimpaa informaatioyhteiskuntaa on tuonut uusia vivahteita konfliktien sekä informaation hallinnan välisen yhteyden tarkasteluun. Keskustelu informaatiodominanssin, CNN-efektin ja mediavälitteisen sodankuvaston kaltaisista ilmiöistä on noussut informaatiosodasta käytävän keskustelun keskiöön viimeistään Persianlahden sodasta eteenpäin.

Kaivelin aiheen tiimoilta hieman omia arkistojani. Löysin esimerkiksi K. Anders Erikksonin lyhyen, jo vuonna 1999 kirjoittaman artikkelin ”Information Warfare: Hype of Reality?”. Jo tuolloin Erikkson – monien muiden tutkijoiden ohella – nosti kriittisesti esiin useita informaatiosodasta käydyn keskustelun piirteitä ja ongelmakohtia, joita nykykeskustelussammekin esiintyy. Pääpiirteittäin Erikkson tulkitsi informaatiosodan käsitteenä, joka tavataan läntisessä keskustelussa yhdistää turhan ongelmattomasti oivalliseksi välineeksi esimerkiksi asymmetriseen asetelmaan perustuvissa alueellisissa konflikteissa:

In the US-led Western security policy debate, Information Warfare is presented as an asymmetric strategy useful for the rogue state opponent typical in anticipated regional conflict scenarios, or for terrorist groups even more foreign to modern Western values.

Lisäksi Erikkson nostaa kyberhyökkäykset esiin keskeisenä, informaatiosodan kanssa rinnakkaisena, informaatioyhteiskunnalle tyypillisenä uhkakuvana. Kriittiseen infrastruktuuriin kohdistettavat kyberhyökkäykset ovat massahäirinnän aseita (weapons of mass disruption). Informaatiohäirintään sekä informaatiodominanssiin pyrkivät keinot, jotka Erikkson mainitsee erityisen houkutteleviksi autoritaaristen aasialaisten yhteiskuntien sekä Venäjän kaltaisten valtioiden työkalupakeissa, puolestaan luokitellaan 15 vuoden takaisessa artikkelissa kulttuurihäirinnän aseiksi (weapons of cultural disruption).

Kysymys ei ole siis vain vaihtoehtoisten todellisuuskulkujen teknisestä hallinnasta, kuten esimerkiksi Ukrainan konfliktin kohdalla on Venäjän johtamia tavoitteita ja siihen liitettäviä mahdollisuuksia yleisesti hahmotettu, vaan kokonaisvaltaisemmasta ilmiöstä, joka palautuu jälkiteollisessa yhteiskuntajärjestelmässä sen kulttuuristen perusrakenteiden sisältämiin haavoittuvaisuuksiin. Verkottuneessa yhteiskunnassa tämä perusrakenne tulee olemaan entistä alttiimpi emergentisti nouseville vaikutteille sekä keskusvallan hallitsemattomissa oleville diskursseille, kuten Erikkson myös hieman kiertäen artikkelissaan esittää.

Erikksonin artikkelin julkaisuajankohdan (joka on tässä vain yksi mahdollinen esimerkki) nähden on silmiinpistävää, kuinka konservatiivista ja osin hämmentynyttäkin esimerkiksi Suomessa tällä hetkellä julkisuudessa informaatiohallinnasta käytävä keskustelu toisinaan vaikuttaa olevan. Sen sijaan, että keskustelussa liikuttaisiin kohti yhteiskunnallista ja kulttuurista tasoa, on se nähdäkseni kiinnittynyt vanhahtaviin, instituutiolähtöisen vastavaikuttamisen sekä valtiokeskeisen strategisen viestinnän kaltaisiin teemoihin.

Konfliktin ja turvallisuuden ilmiöt tulisi yleisestikin liittää kiinteästi osaksi laajempaa yhteiskunnallista kehitystä. Hierarkisesti ohjatun valtion instituutioihin kiinnitetyn strategisen kommunikaation sijasta tulisi keskittyä elementteihin, jotka rakentavat informaatiovapauden edellytyksiä yhteiskunnallisen koheesion, luottamuksen ja kulttuurisen kiinnittymisen vahvistamisen kautta. Informaatiosotaan ei siis tule vastata vastahyökkäyksellä, jossa informaatiovaikuttamiseen reagoidaan ylhäältä johdettujen, totalisoivien sekä näiden kautta kulttuuripiirejä toisistaan arkkityyppeinä erottelevien diskurssien varassa.

Staattisesta informaatiodominanssin ja strategisen kommunikaatiovirran ajatuksista tuleekin siirtyä kohti yhteiskunnan ruohonjuuritasolta avautuvia vahvuuksia arvostavaa informaatioresilienssiä. Keskitettyyn diskurssiin johtavien totuustalkoiden ja informaatiohallinnan sijasta katse tulisi suunnata niihin yhteiskunnallisiin prosesseihin, jotka vahvistavat yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, tasavertaisuutta, itsereflektiokykyä sekä laajemmin yhteiskunnallista luottamusta ja koheesiota. Samalla yhteiskunnan jäsenten itsensä ilmaisemisen ja toteuttamisen mahdollisuuksia tulisi edistää oikeudenmukaisuuden ja luottamuksen vahvistumisen ehdoilla. Informaation sisällön sijasta tulisi keskittyä yhteiskunnan omaehtoisen mukautumis- ja kehittymiskyvyn vahvistamiseen. Valtion ja viranomaisten keskeisin tehtävä olisi edelleen kansalaisten tasavertaisista kehittymismahdollisuuksista, hyvinvoinnin perustasta sekä oikeusvaltion toteutumisesta huolehtiminen.

Pitkälle kehittyneen ja vapaan yhteiskunnan vastaus epäsymmetrisyydestä voimansa saavaan informaatiohallinnan ja propagandan haasteeseen tulisi näin ollen olla yhtä lailla epäsymmetrinen. Symmetrinen, ylhäältä johdettuun informaatiodominanssiin sekä tähän varattaviin hämäriin keinoihin perustuva vastaus ei enää kohtaa yhteiskuntamme ja kulttuurimme perustavia pohjavireitä 2020-lukua lähestyttäessä.

Yhteiskunnallemme tärkeiden arvojen vahvistamisen sijasta informaatiodominanssiin pyrkivä lähestymistapa lisäisi yhteiskunnan polarisaatiota ja kansalaisten välistä epäluottamusta ruokkivia vireitä. Omaehtoisen muutos- ja mukautumisherkkyyden sijasta informaation totuusympäristö jähmettyisi joutuen tukeutumaan orgaanisen tason ulkopuolelta tulevien viestien ja ”totuuksien” varaan. Pahimmillaan tuottaisimme arkipäivämme kannalta tärkeiden informaatiokanavien sekä ilmaisunvapauden kaltaisten yhteiskunnallisten arvojen vaiheittaista militarisoitumista sekä luottamusyhteiskunnan kannalta keskeisten instituutioiden katvealueissa eläviä, päivänvaloa kestämättömiä käytäntöjä. Kaikenkarvaisten vastatotuustoimistojen, informaatiohallintakeskusten sekä lailliselta ja parlamentaariselta valvonnalta etääntyvien tiedustelu- ja valvontavaltuuksien perustaminen olisi tässä suhteessa askel reaktiiviseen, vanhoilliseen ja keskusjohtoiseen suuntaan. Luopuisimme etuoikeutetusta yhteiskunnallisesta asemastamme omien pelisääntöjemme määrittelijänä.

Kansainvälisestikin vertaillen ihailtavan vapaa neljäs valtiomahtimme kyllä hoitaa paljastustehtävät ja totuustalkoot kunnialla, kuten olemme esimerkiksi Suomessa saaneet varsin ilahduttavasti viimeisen vuoden kuluessa huomata, jos yllä mainitut perusrakenteet säilyvät kunnossa. Tässäkin suhteessa valtiojohtoiset kampanjat olisivat askel väärään suuntaan. Totuuden vastahallintaan pyrkivien monokulttuurien ja suurten diskurssien sijasta informaatioresilienssiä vahvistetaan itseorganisoituvilla ja monimuotoista yhteiskunnallista osallistumista vahvistavilla prosesseilla. Ihmisillä tulee olla myös todellista, omassa elinympäristössä muutoksen mahdollisuuden takaavaa valtaa (osallistaminen ilman vastuuta ja valtaa vain lisää informaatioepävarmuutta ruokkivaa apatiaa). Paljastamisen ja kontrollin eetoksen sijasta keskustelukulttuurimme perimmäisen hengen tulisi rakentua kuuntelemiselle ja kysymiselle. Paradoksaalista kyllä, informaatiosodasta parhaillaan käytävän valtavirtakeskustelun näkökulmasta tällaisen lähestymistavan omaksuminen saattaa tuntua intuitiivisesti kaikkein vähiten houkuttelevimmalta. Tämä hyppy meidän on nähdäkseni kuitenkin otettava.

MM 2014

On olemassa vain yhden urheilulajin turnaus tai kilpailu, johon voi viitata yllä olevan otsikon mukaisesti. Kaikki muut vastaavat tapahtumat kaipaavat lisämääreitä, jotka paljastavat kysymyksessä olevan lajin (poikkeuksena tietysti MM-95, mutta se onkin sitten kokonaan toinen juttu…). Tänään se siis käynnistyy: intensiivinen, reilu kuukauden pyrähdys kuningaspelin kaikkein pyhimmän tapahtuman parissa.

Peli, jonka kauneudesta lienee sanottu jo kaikki tarpeellinen, on kuitenkin hyvä erotella lajista. Itse asiassa lajikulttuuri on viime aikoina alkanut ottaa otetta itse pelistä. Poliittisen suhmuroinnin, rahanvallan ja korruptoituneelta haiskahtavan hallintakulttuurin siivittämänä FIFA, lajin ylin kattojärjestö, on viimeisten vuosien aikana kunnostautunut enemmän lajikulttuurin rapauttamisessa kuin tämän taustalta löytyvän pelin eetoksen levittämisessä. Qatariin myönnetyt vuoden 2022 MM-kisat korruptiosyytöksineen ja järjestelyongelmineen sekä nyt Brasilian kisojen alla FIFA:n ja kansallisen hallinnon vispiläkaupasta kehittynyt kohu pistävät puistattamaan. Eikä tilanne tietysti näin yksinkertainen ole, mutta huolestuttava joka tapauksessa. Tämä John Oliverin amerikkalaiselle yleisölle tarjoama pätkä FIFA:n ongelmista tiivistää lajikulttuurin ja pelin eetoksen jännitteen hienolla tavalla.

Suosikit

Entä sitten itse peli ja ne kisat. Turnauksen ennakkosuosikit löytyvät seuraavasta nelikosta: Brasilia, Argentiina, Espanja ja Saksa. Jos jokainen mainituista joukkueista dominoi odotetusti alkulohkoaan, tarjoaa turnauskaavio selvän väylän välieräpareihin Saksa-Brasilia ja Argentiina-Espanja (eikös se näin mennyt?). Suurimman haasteen edessä omassa alkulohkossaan lienee Espanja, jonka päänahkaa vuoden 2010 finalistipari Hollanti tähyää heti avausottelussa (toivottavasti Hollannin nuorennusleikkauksen kuilulla tasapainoileva kokenut joukkue pistää tällä kertaa kampoihin ilman 2010 finaalissa nähtyä sikaa), eikä kisojen top 5 mustien hevosten joukkoon laskettava, ylhäältä kovaa prässäävä Chilekään ole mikään varsinainen suupala Espanjalle.

Itse olen kannattanut Espanjaa aina pikkupojasta asti, joten laitetaan tälläkin kertaa pesot kiinni tähän suuntaan. Argentiinalle suon myös mestaruuden, eikä Saksakaan enää vaikuta yhtä luotaantyöntävän mekaaniselta jyrältä kuin joskus takavuosina. On tosin edelleen selvää, ettei esimerkiksi Argentiinan puolustus, maalivahtiosasto mukaan lukien, tule olemaan lähelläkään sitä organisoitumisen tasoa, mihin Saksa yltää – ei siitäkään huolimatta, että maailman aliarvostetuimpiin laitapakkeihin lukeutuva Pablo Zabaleta laittaa nurmikkoa rullalle Argentiinan oikealla kaistalla. Zabaletaa tärkeämpi pelaaja Argentiinalle kuitenkin on, ei niinkään Messi tai Aguero, vaan Angel Di Maria, jonka uskomaton yhdistelmä taitoa, nopeutta, älykkyyttä ja keuhkoja oli suurin yksittäinen syy sille, miksi Real Madrid lopulta pieksi Atletin mestareiden liigan finaalissa.

Kaikkein vaikeinta on itse asiassa arvioida Brasilian mahdollisuuksia – siitäkin huolimatta, että Scolari on mitä ilmeisimmin koulinut Brasiliasta omine profiilipelaajineen (Fred, L. Gustavo, Hulk) hyvin yhteen hitsautuneen poppoon. Kuten Zonal Markingin aina yhtä vakuuttava analyysimylly antoi myös ymmärtää, pelannevat brassit kenties eurooppalaisempaa ja strukturoidumpaa futista kuin koskaan. Joukkueen keskustan kuusikko on hyvin säntillinen ja organisoitunut tasapainottaen Neymarin ja Marcelon kaltaisten artistien arvaamattomuutta. Suurimmat kysymysmerkit – aivan kuten Argentiinankin kohdalla – löytynevät maalin suulta.

Espanjan peli on muuttunut vain muutamia piiruja historiallisen kolmen arvokisavoiton putken aikana. 2012 finaalissa Italiaa vastaan Espanja kyllä osoitti, ennen kaikkea tuolloin koko kisat liekeissä olleen Jordi Alban johdolla, että siltä löytyy eväät suoraviivaiseenkin peliin. Toisaalta viime kesän finaaliromahdus Confederations Cupin finaalissa antoi jo viitteitä, että jengin runko on vanhenemassa. Yhtä lailla kysymyksiä herättää, miten Xavin, Iniestan ja suuren inhokkini Busquetsin totuttua haaleampi kausi näkyy otteissa ja tunnelmissa Brasiliassa – voihan olla, että vaisu kausi Euroopassa vain nostaa kokeneemman kaartin nälkää arvokisapystiä kohtaan. Jos homma ei ala pelittää heti Hollantia vastaan, on mielenkiintoista nähdä, uskaltaako Del Bosque koskea Barcan pyhään kolmikkoon nostamalla esimerkiksi huippukauden pelanneen Koken keskikentälle. Ja yksi suuri puute Espanjalla on jo pelkkien pelaajavalintojen kautta: oikeana pakkina ei jostain syystä (en ole perehtynyt tarkemmin taustoihin) nähdä selvästi Raul Albiolia tai Juanfrania modernimpaa Dani Carvajalia. Tämä huippukauden loistavaan mestareiden liigan finaaliesitykseen päättänyt laitapakki olisi tuonut Espanjalle sen kovasti kaipaamaa suoraviivaisuutta ja leveyttä, jota Espanjan oikealle laidalle ei tänä vuonna tuo edes luottovaihtomiehenä takavuosilta tunnettu Juan Navas tämän ollessa loukkaantunut.

Ylättäjät?

Belgian harteille on aseteltu jo parin vuoden ajan sellaisella pieteetillä yllätyssuosikin viittaa, että joukkue matkusti lopulta Brasiliaan käytännössä viidentenä ennakkosuosikkina. Belgian nuori joukkue kuitenkin kärsii selvistä puutteista ja ongelmista, joista suurimpana mainittakoon jälleen Zonal Markingia myötäillen modernien laitapakkien puuttumisen (ja tämän myötä monipuolisen laitapelaamisen) sekä tiettyjen tähtipelaajien, kuten Hazardin, mahdollinen sopimattomuus joukkueen pelityyliin.

Itse nostaisin Sveitsin jopa Belgian yläpuolelle. Sveitsillä ei ole De Bruynen, Hazardin, Courtois’n tai Kompanyn kaltaisia supertähtiä. Kenties juuri tästä syystä Sveitsin nuori ja täten yhtä lailla Belgian kanssa nälkäinen joukkue vaikuttaa hyvin tasapainoiselta. Keskikentän keskustan ”Napoli-mafia” (Inler, Dzemaili, Behrami) löytävät varmasti yhteisen sävelen. Sama lienee tilanne hyökkäyspuolella, josta löytyy paljon Baselin kultaisen sukupolven taitoa (Stocker, Xhaka, Shaqiri). Ja kun laidoilta löytyy Lichtsteinerin ja Rodriguezin keuhkot ja jalat, on paketti itse asiassa monipuolisemman oloinen kuin Belgialla. Toisaalta Belgian penkki on hieman tasokkaampi, mistä on etua turnauksen edetessä.

Sekä Belgialla (vastassa Algeria, Venäjä ja Etelä-Korea)  että Sveitsillä (vastassa Ecuador, Honduras ja Ranska) on täysin realistiset mahdollisuudet jatkoon omasta lohkostaan. Jos Belgialla lähtee homma rullaamaan, saattaa Lukakun ja Hazardin kaltaiset nimet hyvin löytyä maalitilaston kärkisijoilta alkulohkovaiheen jälkeen. Belgian lohkosta maalipörssin yllättäjäksi on tyrkyllä myös Venäjän monipuolinen Aleksandr Kokorin – muutoin en usko Venäjän etenevän kovin pitkälle, korkeintaan toiselle kierrokselle. Mitä joukkueisiin tulee, kolmas mahdollinen yllättäjä saattaisi olla Norsunluurannikko, jolle siunattiin vihdoin inhimillinen alkulohko kahden edellisen turnauksen ns. kuolemanlohkojen jälkeen. Ja onhan elefanteilla joukoissaan ehkä maailman monipuolisin ja vaikeimmin keskikentän keskustassa pallollisena pysäytettävä keskikenttäpelaaja, jäätävät 20 häkkiä valioliigassa jyrännyt Yaya Toure.

Niin. Onhan meillä sitten Portugalia, Ranskaa ja Italiaakin. Englanti tulee olemaan vaikeuksissa, ei vain nuorennusleikkauksen kuilun jo ylittänyttä Uruguayta vastaan, vaan myös pirteää Costa Ricaa vastaan. Toisaalta Englanti voi lähteä kisoihin ilman suurempia paineita lukeutuen selvemmin yllättäjäkandidaattien kuin kestomenestyjien seuraan. Ja kait se Hollantikin, jonka tärkein peli taitaa sittenkin olla alkulohkossa Chileä vastaan, pitää laskea kuvioihin mukaan. Edellisistä kestosuosikeista itse toivoisin Italian menestyvän mahdollisimman pitkälle, sillä olen itse suuntaamassa Italiaan semifinaalivaiheen alla. Olisi hieno kokea se tunnelma, joka Italiassa vallitsisi Azzurrin hätyytellessä mitalipelejä. Italia selvittäneekin tiensä niukasti oman alkulohkonsa ykköseksi; Ranska tehnee samoin, joskin illuusio helposta lohkosta saattaa sekoittaa, kuten viime turnauksista hyvin muistamme, yllättävänkin ylimieliseen asennoitumiseen taipuvaisen joukkueen. Mahtaako Deschamps vetää tiukempaa linjaa Ranskan peräsimessä edellisiin turnauksiin verrattuna? Ainakin Samir Nasrin tiputtaminen ryhmästä viestii sisäisen koheesion asettamisesta yksilötaidon edelle. Ranskan nuorehkosta joukkueesta on etukäteen nostettu esiin Paul Pogba, joka edustaa sellaista keskikenttäpelaajan tyyppiä, jolle ei oikein ainakaan minun repertuaaristani löydy sopivaa roolikuvausta. Ehkä jonkinlainen moderni versio box-to-box midfielderistä – vähän kuin Yaya Youre, mutta ei sitten kuitenkaan…

Ja mainitaan vielä lopulta Balkanin lippua korkealla pitävät Kroatia ja Bosnia-Herzegovina. Odotan molempien jatkavan alkulohkosta, joskin jälkimmäisen kohdalla turnauskaavio saattaa sittenkin olla vielä jatkopelien kannalta suosiollisempi – toisella kierroksella bosnialaisia vastaan asettuu joko Ranska tai Sveitsi, kun taas kroaatit kohdannee Espanjan.

Mutta tämä tästä tällä erää. Nyt kohti kisoja. Avauspotkuun enää seitsemisen tuntia. Sitä ennen pädille valmiiksi Ylen mainiolta vaikuttava kisapalvelu taktiikkafeedeineen.

Confederations Cup – mainettaan parempi turnaus

Aikoinaan turhakkeena pidetty Conferations Cup on selvästi lunastanut paikkansa kansainvälisessä futiksessa. Fifan päätös muuttaa turnaus kerran neljässä vuodessa pelattavaksi mm-esiturnaukseksi on ollut mainio. Turnaus tarjoaa isäntämaalle mahdollisuuden herkistellä tulevien mm-kisojen – maailman suurimman yksittäisen turnauksen – järjestelyjä. Turnausisäntä Brasilialla kieltämättä riittääkin herkisteltävää; stadionien kunnostustyöt ovat olleet myöhässä ja työn laatua ollaan kyseenalaistettu. Tähän päälle sitten koko joukko sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia ongelmia.

Parhaillaan pelattava Confederations Cup on tarjonnut myös kilpailullisesti viihdyttävää futista, kenties turnauksen kummajaista, Tahitia lukuun ottamatta. Esimerkiksi kotijoukkue Brasilia on maailmanmestarivalmentajansa Luiz Felipe Scolarin johdolla pyrkinyt systemaattisesti koulimaan tulevaa maailmanmestarikokoonpanoa. Brasilian peli on Scolarin taktisesta tinkimättömyydestä huolimatta edelleen liian passiivista ja yllätyksetöntä tulevan maailmanmestarin titteliä ajatellen.

Scolari pelata upporikasta ja rutiköyhää: Brasilian peliin elinvoimaa tuova luovuus on tällä hetkellä täysin kahden kovissa liemissä keittämättömän nimen varassa. Neymaria ja Oscaria ei olla vielä testattu kovissa paikoissa. Vielä epävarmempi kortti löytyy Brasilian maalin suulta. Julio Cesar tuskin mahtuisi edes Espanjan tai Italian maajoukkueiden penkille.

Italia on myös ollut mielenkiintoinen joukkue. Cesare Prandelli on saanut hitsata joukkueensa yhteispeliä hartaudella. Työ näkyy maajoukkueelle epätavanomaisena taktisena ketteryytenä, ainakin mitä ryhmityksiin tulee. Italia on pelannut 4-1-2-2-1 systeemillä (eräänlainen joulukuusi, jossa Pirlolla on keskikentän pohjalla vapaa rooli), joka kuitenkin taittuu joustavasti Italian sarjoissa viime vuosina nousussa olevaksi 3-5-1-1 systeemiksi.

Tyyliltään Italia on kuitenkin hitusen passiivinen, eikä sen prässipeli ole toiminut. Keskikentän kolmikko – Montolivio-Pirlo-De Rossi – on hidas. Italia ei tästä syystä kykene nopeaan vastahyökkäyspeliin. Aquilani, Giovinco, Giaccherini sekä huikeassa iskussa oleva Balotelli kyllä kykenevät hyökkäyspäässä nopeisiin kuvioihin, mutta välillä pallon saaminen maalipaikkoihin vaikuttaa tuskaiselta ja hyökkäyskuviot rakentuvat ja kaatuvat sen mukaan, millä pelipäällä edelleen kypsyvä Balotelli kulloinkin on. Lisäksi Italian puolustus vaikuttaa maan futiskulttuurin historian tuntien (Herreran catenaccio ja Sacchin koko kentän alueprässi…) yllättävän haavoittuvaiselta. Nämä elementit ovat toisaalta tuottaneet erittäin viihdyttäviä matseja. Italian ja Japanin välinen alkusarjapeli, jonka Italia voitti vaivoin 4-3, on vahva ehdokas vuoden viihdyttävimmäksi jalkapallo-otteluksi. Ei todellakaan kuulosta tyypilliseltä Italian jalkapallomaajoukkueen koitokselta.