Kulutuksen banaliteetti

Jos katse voisi tappaa, kiristeltäisiin YK:n yleiskokouksessa kohtapuoliin hampaita Tampereen yliopiston Pinni A:n kahvilassa tapahtuneen kansanmurhan johdosta.

Toisin sanoen: nyt (taas) kilahti!

Olin kiirehtimässä syömään juuri ennen parturiaikaa, joten tein välilaskun yliopiston iltapäivisin rauhallisimpaan kuppilaan. Tälläkin kertaa ruokalinjastolla oli vain yksi ihminen pähkimässä ennen minua. Miten kävikään? Olin lastaamassa lautaselleni seitiherkkua, kun aulasta syöksyi konferenssikonkkaronkka – ja ei kun koko parinkymmenen hengen lössi tylysti etuilemaan jonossa (annettakoon se porukalle anteeksi, että kyseisessä kuppilassa on sellainen U-mallinen linjasto, mikä antaa tiettyä insentiiviä moiselle käytökselle). Kyllä en pahoittanut mieltäni edes ihan vähää!

Mutta oma tuskani ei ole tällä kertaa homman pihvi. Kyseisen linjaston alkupäästä, jonka olin tapahtuman sattuessa jo ohittanut, löytyi kahvikupit kaikkien muiden astioiden joukosta. Suurin osa konferenssi- tai seminaarivieraista (en tosiaan tiedä mitä jengiä olivat) kuitenkin tähysi suoraan linjaston loppupäähän, kohti kofeiinin suurta lupausta. Mulkoilin pahansuovasti taka-alalta: en huomannut yhdenkään asiakkaan käsien haparoivan – missä kahvikupit ovat? – vaan kaikki tyytyivät suvereenisti kaatamaan kahveensa sellaiseen kalliiseen ympäristönraiskaustötsään, suomeksi takeaway-kuppiin. Ja kyllä, kun lopulta minuuttien jonotuksen jälkeen pääsin seitiherkkuuni (sic!) käsiksi, saatoin vain todistaa, että siinä kahvilassa ne sumpit sitten tietty ryystettiin. Ei ollut takeawayta.

Olette oikeassa siinä, mitä juuri ajattelette; maailmassa on paljon pahempiakin asioita – tyranneja, suoraa väkivaltaa, salanatotusta ja whatnot… Lisäksi henkilökohtaisesti kokemani epäoikeudenmukaisuus jonokäyttäytymisineen saattoi sumentaa arviointikykyäni.

Tästä huolimatta haluan heittää ilmoille käsitteen: kulutuksen banaliteetti. Mediat ovat pullollaan yksilötason kulutusvalintoihin pureutuvaa, ympäristöä säilyttämään pyrkivää ja kestävää kehitystä tukevaa valistusta. Eittämättä nämä kuvailemani yliopistolaisetkin ovat saaneet osansa tästä saarnasta. Mutta niin vain ei syntynyt mitään moraalisia dilemmoja, kun kahvikupiksi päätyi massadissonanssin ohjaamana se ympäristön kannalta huonoin vaihtoehto (kahvinjuonti posliinikupistakaan ei tosin sekään ole mikään varsinainen ympäristöteko).

Aiheessa ansioituneet tutkijat toki katselevat otsat kurtussa tekemääni Arendt-analogiaa (Ari-Elmeri?). Otan kuitenkin riskin. Arendt näki Eichmannissa syvälle piirtyneen ristiriidan; miten kutakuinkin perusjampasta saattoi kouliintua olosuhteiden myötävaikutuksella järjestelmällistä pahaa edustava joukkomurhaaja? Sama meidän arkipäivässämme: miten meistä järkevistä ja valistuneista ihmisistä kuin huomaamatta kouliintuu ympäristökaaosta lietsovia kuluttajia? Analogia on toki tietyllä tavalla hutera; vastaako kahvittelijoiden joukkodissonanssi (siis edelleen: miksei kukaan koko porukasta hakeutunut varsinaisten kahvikuppien äärelle, vaikka ne olivat selvästi saatavilla) Arendtin teorian taustalla olevaa normalisaatiota ja sen välttämättömyyttä pahuuden arkipäiväistymiselle?

Kulutus on toki jo tietoisenakin tekona mitä arkipäiväisintä puuhastelua; jotain irvokasta siitä kehkeytyy silloin, kun ihmiset eivät enää edes ymmärrä kuluttavansa, saati tiedosta kulutuksensa seurauksia, vaikka varmasti tiedostavat kriittisen kulutuskäyttäytymisen (tai vieläkin kriittisemmin kuluttamatta jättämisen) välttämättömyyden maapallon tulevaisuudelle.

Nyt lähden keittelemään kahvia, joka minulla jäi juomatta seminaariporukan etuilun vuoksi ennen parturia…