Etyj ja kriisin neljä kehää

Ei viikkoa, jos ei kohta päivääkään, kun ulkopoliittinen keskustelumme ja ympäröivä maailmamme kuplivat. Saisi jo hiljalleen rauhoittua, saattaisi hidas hämäläinenkin toivoa, mutta tietäähän tämä sen, ettei toivon varassa ole pidemmän päälle hyvä elää. Tohina tuskin on rauhoittumaan päin. Päinvastoin. Asetelmat niin ”konfliktien kaarella” kuin lännen ja Venäjän välillä ovat jähmettymässä. Kylmää ei ehkä aivan kaikkialla vielä ole, mutta toisaalta käsissämme onkin tässä ajassa ja paikassa hahmottuva alkuaine, jonka jähmettymispiste saattaa kylmän sodan jälkeisen optimismimme kyllästämänä löytyä selvästi menneitä aikoja korkeammista lukemista.

Maailmalla jylisee ja natisee. Meikäläinen katse vaikuttaa kuitenkin kohtaavan lähinnä omaan napaan suoraan kohdistuvat kipinät. Näin maailmamme onkin alkanut viimeisten vuosien vahvistama näyttämään entistä puristuneemmalta. Mitäpä sillä kehitysavullakaan sitten tekee, jos kerran katse harittaa viimeistään Marmaranmeren ja Gibraltarin kohdalla. Hajataittoakin on. Atlantin yli tähyävä silmä vaikuttaa kuitenkin toisinaan korjaavaan näitä vääristymiä tehokkaastikin.

Myöhemmällä iällä heikentyvä kaukonäkö on melko harvinainen ilmiö. Kun ei ole optikolla käynti veressä, saattaa sitä helposti tyytyä tilanteeseen, siirtää huomionsa ilmiöihin, joita nähdäkseen ei tarvitse tihrustamalla pinnistää. Maailmanpoliittinen hajataitto on tuonut eteemme näkymän, jossa Euroopan ongelmiin tiivistyvä kriisitietoisuus pelkistää maailmanpolitiikan melskeiden seuraukset neljälle toisiinsa limittyvälle kehälle.

Näkökentän kriittisen massan ja ytimen muodostaa Ukraina. Siinä määrin katseemme kuitenkin vielä vanhastaan vaeltelee, ettei Ukrainan 1990-luvun alkuun ulottuvan sisäpoliittisen kujanjuoksun seurauksiin ja sen asettamiin mahdollisuuksien maailmoihin ole tohdittu enää toviin keskittyä.

Seuraavalta kehältä kun sattuu löytymään jotain paljon puhuttelevampaa, nimittäin Venäjän ja Ukrainan välinen suhde. Suomalaisesta näkökulmasta tässä suhteessa korostuu erityisesti Venäjän toiminta ja tätä toimintaa ohjaavien laajempien motiivien arvuuttelu. Kolmannelta kehältä, jonka katse vielä tarraa vaivatta kiinni, löytyvät sitten Venäjän ja lännen – ensin korostetusti EU:n, sittemmin entistä laveammaksi muodostuneen ”läntisen yhteisön” – väliset suhteet.

Maailma siellä jossain?

Jos oikein pinnistämme, löytyy keskusteluamme kehystävästä maailmankuvasta vielä neljäskin, jonkinlaisena kaatoluokkana toimiva ulkokehä, joka ilmentää Euroopan suhteellisen aseman (Venäjä mukaan lukien) muutosta maailmanjärjestyksen myllerryksen ja ylitsemme vyöryvän tapahtumien vuon keskellä. Tänne maailmanpolitiikan yläkehälle katse yltää yhä harvemmin, ja tällöinkin usein muodossa, jossa yhteys ”muuhun maailmaan” pilkistää kuin vahingossa kolmannella kehällä yhä keskeisemmäksi katsotun transatlanttisen linkin muodostamasta peilistä.

Otetaan esimerkki. Kun Kultarannassa piti arvovaltaisten kansainvälisten vieraiden saattelemana puhua maailman epäjärjestyksestä, kääntyi keskustelu nopeasti kohti sisäkehiä ja Euroopan turvallisuustilannetta. Avauspuheenvuorossaan Münchenin turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja ja pitkän linjan diplomaatti Wolfgang Ischinger kyllä korosti, että kansainvälisen politiikan suurimmat ongelmat löytyvät tällä hetkellä kansallisvaltioiden kokemasta legitimiteettikriisistä sekä tähän läheisesti liittyvästä kyvyttömyydestä järjestää läpinäkyvää ja tehokasta globaalihallintaa. Kiina mainittiin pariin kertaan sivulauseissa sekä paneelin jälkeisessä yhteisessä keskustelussa.

Vaikutti kuitenkin siltä, että globaalin tason mekanismien, hallinnan, normien ja oikeudenmukaisuuden varmistamisen tavoitetta kartoitettiin keskustelussa nimenomaan Euroopan näkökulmasta ja mantereellamme kytevien kriisien hallinnan välineinä. Asetelmasta ei kuitenkaan kannata keskustelijoita soimata – olihan paneelin asetelma selvästi Venäjän ja lännen välisten suhteiden tarkastelulle kallistettu – mutta jotain keskustelun painotuksista voi ottaa onkeen.

Kovin ovat siis näkymät kaventuneet. Maailmanpolitiikan tulkinta tapahtuukin tällä hetkellä korostuneesti Ukrainan kriisin implikaatioita tarkastelevalla toisella kehällä sekä toisaalta Euroopan turvallisuustilanteen Venäjän ja lännen väliseksi määrittelykampailuksi kokoavalla kolmannella kehällä. Keskeinen kysymys vaikuttaa olevan, miten Suomi pyrkii omat palikkansa tällä kolmannella kehällä asettamaan (EU, NATO, Yhdysvallat, ”länsi” < – > Venäjä). Tästä sisäkkäisten kehien katvealueesta löytyy myös Suomea koskevien tulkintojen kannalta keskeiset muuttujat: ensimmäinen on tulkinta Venäjän intentioista, toinen käsityksemme omasta paikastamme sekä toiminnanvapautemme ulottuvuuksista. Suomen Etyj-päätös antaa omalta osaltaan mahdollisuuden tarkastella jälkimmäistä kysymystä (ensiksi mainittuun palaan kenties joskus myöhemmin).

Suomen asema ja Etyj-päätös

Miten siis käsitämme oman paikkamme kriisin kolmannella kehällä? Mikä on näkemyksemme Venäjän ja lännen kriisin luonteesta, arvio sen ratkaisumahdollisuuksista sekä panoksemme ratkaisuun?  Vastaukset antavat edelleen vihjeitä siitä, miten tarkastelemme asemaamme läntisessä yhteisössä.

Vastausta voi hakea ulkopolitiikan oppirakennelmaa hahmottavista julkisista puheenvuoroista. Kuten olen aikaisemmin blogissani käsitellyt, ulkopoliittisen johdon linjapuheissa ulkopolitiikkaa hahmotetaan pikemminkin potentiaalisena liikkeenä kuin sijaintimme tai kehityksemme ankkuroimisen välineenä historian liikkeistä vapaana kuljettavalla janalla. Ulkopolitiikan työkalupakin tulee tässä katsannossa taipua kompleksisen aikamme vaateisiin. Aktiivista vakauspolitiikkaa ja sen rakenteen muodostavaa neljän pilarin mallia määrittelee toisin sanoen lähtökohtainen valmius elastisuuteen, mitä perustellaan maailmanpolitiikan muuttuvalla luonteella. Pilarirakennelma on kuitenkin esteettinen lähtökohta, jonka kestävyys punnitaan käytännössä.

On selvää, että ulkopolitiikan käytänteet ja johtopäätökset paljastavat asemastamme enemmän, kuin keskeisiä kytköksiämme ja niihin kytkeytyvää potentiaalia hahmottava oppirakennelma. Miltä esimerkiksi viime päivinä paljon keskustelua herättänyt Etyj-päätös vaikuttaa pilarirakennelman ulkosuhteita ilmentävien osien suhteen? Näitähän olivat: 1) kumppanuusrakenteet lännessä (eli EU, NATO ja Ruotsi/Pohjoismaat); 2) suhteet Venäjään ja 3) YK ja kansainvälinen järjestys/laki.

Suomi ajautui – tai ehkä pikemminkin asetettiin – hankalaan paikkaan Venäjän Etyj-kokouksen edustajien osallistumisoikeuden eväämisestä päättäessään. Suomen ulkopolitiikan ja diplomatian pitkän linjan tuntijoista ainakin Pertti Torstila ja Jaakko Iloniemi (en löytänyt linkkiä hänen esiintymisestään tähän hätään) ovat viime päivinä ihmetelleet ääneen, miksi Venäjä tietoisesti valitsi delegaatioonsa EU:n pakotelistoilla olevia henkilöitä. Valinnan varaa 450 hengen parlamentissa olisi tietysti ollut. Venäjän siis katsottiin lähettäneen koepallon sekä Suomen että laajemmin EU:n suuntaan.

Toisaalta esimerkiksi Risto Volanen on hämmästellyt, vierittäessään samalla palloa edellisen hallituksen ja virkamiesten suuntaan, miten EU:n pakotepolitiikan linjauksiin päästettiin Suomen toimesta syntymään tällainen, omaan jalkaan kopsahtava ansa. Ajatus perustuu siihen, että Etyjin parlamentaarisen yleiskokouksen vuosikokouksen järjestysvastuu on ollut Suomella tiedossa jo hyvissä ajoin ennen Ukrainan kriisin eskaloitumista ja pakotepoliittisia linjauksia.

Presidentti Niinistö on YLE:n haastattelun mukaan sittemmin jo myöntänytkin, ettei pakotepolitiikan pakkopaidan aivan jokaista nappia osattu ennalta nähdä: ”Mehän olemme nyt selvittäneet vastaisen varalle, että sanktiot ja niiden poikkeusmahdollisuudet perataan, jotta vältytään samantapaisilta tilanteilta.”

Suomen mahdolliset valinnat

Jos unohdamme hetkeksi ajatuksen tilanteen syntymisen tarkoituksenmukaisuudesta, voimme spekuloida Suomen potentiaalisilla vaihtoehdoilla. Tarkoitus ei ole niinkään viritellä syyllistävää sormea kuin pyrkiä hahmottamaan kysymystä Suomen asemoitumisesta kriisin kolmannella kehällä. Taustoituksena on vielä korostettava, että aivan mikä tahansa kysymys Etyj ei Suomen kannalta ole. Esimerkiksi taannoisella Venäjän vierailullaan Niinistö korosti Suomen tukevan Etyjin toimintaa ja että Suomen panostus siihen on ollut kenties kaikista jäsenmaista voimakkainta. Tämä nostettiin esiin myös presidentin kanslian sivuilla olleessa lyhyessä tiedonannossa Putinin tapaamisen sisällöstä. Aivan kuin kyseessä olisi ollut ennaltaehkäisevä, tulevien tapahtumain kulun ennakoinut ”pehmentävä” viesti.

Suomi olisi voinut esimerkiksi sallia Venäjän edustajat ilman sen suurempia EU-tason notifikaatioita ja ennakkoilmoituksia. Tällöin Suomi olisi kenties vedonnut Etyjn historiallisen merkitykseen sekä ajankohtaiseen työhön Ukrainassa. Samalla olisi myös korostettu Etyjin ratkaisevaa asemaa Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin tulevaisuudelle. Tällainen unilateraali liike olisi tietysti johtanut EU:n neuvoston pakotepäätöksen rikkomiseen, siitä aiheutuviin seuraamuksiin sekä jonkinasteiseen kansainväliseen arvovaltatappioon – kaikkinensa siis mahdoton ratkaisu, varsinkin turvallisuuspolitiikan läntisten yhteistyöverkostojen pilarin kannalta.

Toisesta äärilaidasta löytyvä vaihtoehto olisi ollut jyrkkä, yhtä lailla mielenosoitusdiplomatian kategoriaan istuva päätös, jossa ei olisi edes pyritty käyttämään nyt toteutettua harkintavaihetta diplomaattisine notifikaatioineen EU:n suuntaan sekä presidenttitason vierailuine Venäjälle. Venäjä-pilariakaan ei aivan suin päin lähdetty sahaamaan alta. Menettely saa päätöksen näyttämään vähemmän jyrkältä ja kohdistaa huomion tietoisesti EU:n yhtenäiseen pakoterintamaan (sekä mahdollisesti sen portinvartijoihin, joita tiedossamme ei siis vielä tällä hetkellä käsittääkseni ole), ei niinkään Etyjiin tai sen henkeen.

Nyt ikään kuin yritettiin sanoa, että periaatteessa olemme kyllä aina veräjän avaamisen kannalla, mutta nyt tilanne on niin liikkuva ja keskeneräinen, ettei meiltä voi edes olettaa löytyvän rauhanmuskelia näin raskaan oven sulkemisiin tai avaamisiin omin päin. Päätöksentekoprosessin muodossa oli siis puolisen hyppysellistä ajopuuna ajelehtimisen kaikua (olosuhteiden pakosta Suomi on ollut selvästi ottavana osapuolena pakotepolitiikan aikana), mutta itse päätös alleviivasi liittosuhteiden vaalimisen vastuun ja päätökseen johtaneiden arvojen sisäistä jännitettä. Näin kansainvälistä järjestystäkin korostava pilari jäi pystyyn, vaikka sitten huojuen (ja olihan Suomi siis valtiojohdon suulla korostanut Etyjin merkitystä nimenomaan Ukrainan kriisin kohdalla).

Venäjän koepallo ja Suomen menettelyn tulkinta

Muitakin vaihtoehtoja Suomella olisi kenties ollut, joskin ei enää täysin omissa käsissä olevia. Järjestelyjen askelmerkkejä ja vieraslistaa olisi kenties voinut pyrkiä sovittamaan venäläisten kanssa hyvissä ajoin kulisseissa siten, ettei jännitettä olisi päässyt syntymään. Tällainen toimintatapa ei toisaalta olisi istunut ongelmattomasti periaatteisiin, joiden mukaan suhteita itäiseen naapuriin vaalitaan mahdollisimman välittömissä ja avoimissa puitteissa.

Lisäksi Venäjän kanssa koordinoitu järjestely olisi väistämättä ollut vastakauppojen ja myönnytysten leimaama kompromissi, jolla olisi voinut olla negatiivisia heijastevaikutuksia myöhemmin. Venäjä tuskin olisi suostunut, rivien välistäkään, myöntymään lännen pakoterintamalle. Pystypainissa kun ei yleensä omaehtoisia mattokomennuksia hankita. Itse asiassa jo pelkkä järjestelyn ehdottaminen olisi sisältänyt riskinsä – etenkin aikana, joka on liikkunut pitkän matkaa Hruštševin ja Kekkosen välittömien suhteiden leimaamasta henkilödiplomatian kultaisesta 60-luvusta. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että Venäjä osasi odottaa nykyisen kaltaista päätöstä, mikä tietysti saattaa kertoa siitä arvosta, joka Venäjällä Etyjille tällä hetkellä annetaan? (Vilkaiskaapa vaikka tämän Etyjin ”korkean tason panelistien” hiljattain julkaistun, Ukrainan kriisistä tehtyjä johtopäätöksiä esittelevän raportin alaviitteitä.)

Koepallon tarkoituksena oli punnita, totta kai, Suomen herkkyyttä. Sitä kautta testatuksi tulivat myös ulkopolitiikan pilarirakenteiden kallistumat, vaikka sitten pallo pääsikin epäonnisesti ”tipahtamaan Suomen syliin”. Toisaalta punninta taisi kohdistua myös siihen, miten EU tulkitsee lännen ja Venäjän välisen kriisin tilaa ja suuntaa.

EU:n tasolle mentäessä tulkinta paljastui hyvin jähmeäksi, vaikka meillä ei kaiketi vielä yksittäisten EU-maiden kannanottoja tiedossamme olekaan. Pakoterintaman jämäkkyyden arvo joka tapauksessa ylitti EU-tasolla yleiseurooppalaisemman kriisinhallintamekanismin ja dialogin horisontin – ainakin tämän yksittäisen päätöksen kohdalla. Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumista huolimatta Euroopassa on edelleen tarvetta prosessille, joka perustuu YK:n peruskirjan periaatteisiin, itsemääräämisoikeuden ja rajojen kunnioittamiseen, ihmisten ja aatteiden vapaaseen liikkumisen sekä ennen kaikkea työskentelytapaan, jossa kaikki dialogin vaikutusten piirissä olevat valtiot pääsevät siihen myös tasavertaisina osallistumaan. Tähän kiinnitti kirjoituksessaan huomiota myös Osmo Apunen.

Parlamentaarikkojen yleiskokous ei ole ehkä Etyjin keskeisin foorumi, mutta symbolisesti merkittävä osa kokonaisuutta siinä missä hallitustusten väliset kokouksetkin. Suomen viime hetkillä herkistynyt luovinta ratkaisun löytämiseksi osoittaa, että symboliikan merkitys tunnistettiin, vaikka päätöksenteon tasolla Helsingin juhlakokoukselta ei suuria voitu olettaakaan. Samalla tulisi välttää Suomen päätöksen dramatisoimista sen yli, mikä Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin tilanne jo ennen päätöstä oli. Etyj-prosessin korkean tason dialogin ylläpitämisen edellytykset lienevät monella taholla katsotun romuttuneeksi Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumien sekä vuoden 1994 Budapestin muistion rikkomusten jälkeen (varoitus: linkin blogautus on jo yli vuoden takaa).

Vaihtoehdot vähissä – ja pienet sivussa

Vaihtoehdottomuuden ja mielikuvituksettomuuden vallitessa olemme tilanteessa, jossa kriisinhallinnan puitteet ovat entistäkin korostuneemmin nihkeästi etenevän Minskin prosessin sekä sen rinnalle ilmeisesti viriteltävän Yhdysvaltain ja Venäjän kahdenkeskisen raiteen varassa. Suomi tukee myös ilmeisesti jälkimmäisen suurvaltaraiteen aktivoimista. Herää kysymys, tuetaanko näin myös välillisesti lähestymistapaa, jossa pienillä valtioilla ei ainakaan saman pöydän ääreen kokoontuessa ole mahdollisuutta esittää näkemyksiään? Vaikuttaminen tapahtuu korkeintaan sivuhuoneiden valmistelevissa pöydissä ja niiden välisillä käytävillä. Toivottavasti ei jää luu käteen, kuten Etyj-päätöksen kohdalla.

Voidaan kai kyynisesti olettaa, että Helsingin hengeltä on nyt ilmat pihalla, eikä se happi kovin raikasta ollut ennen Suomen päätöstäkään. Etyj-prosessin historiallisen painoarvon tuntien on kuitenkin perusteltua ihmetellä, miksi Suomi asetti tai päästi itsensä moiseen pakkorakoon? Kaikkien mielestä tilanteessa ei kuitenkaan mitään ongelmaa ole. Kovapintaisesti Venäjään suhtautuvat ovat päätöksen jälkeen kiitelleet Suomen (läntistä) päättäväisyyttä ja ehkä näpäytystäkin Venäjän suuntaan.

Tällainen asenne kallistuu helposti julistukselliseksi mielenosoitus- ja ulkonäködiplomatiaksi, näin Max Jakobsonin käyttämää termistöä lainatakseni. Politiikan käytännön hyödyt ja seuraukset ovat vaarassa jäädä toissijaiseen asemaan ylevään periaatteellisuuteen nähden. Pakoterintamassa pysymisellä toki on myös käytännön seurauksensa (ja arvonsa), mutta vain, jos tämä palvelee laajempia strategisia tavoitteita tai kansallisia intressejä. Pakotepolitiikassa Suomi on kuitenkin ollut ottavana osapuolena. Tämä perinne sai nyt jatkoa.

Mistä itsetunto ja ylpeys sitten kumpusivat; historiallisten traumojen ylittämisestäkö? Kekkosen haamun uudelleenhautaamisesta? Kriisi jatkuu, eikä osoita lientymisen merkkejä. Ukraina on sysätty, vaikkakin ennen kaikkea Venäjän toimesta, poliittiseen limboon, jonka seuraukset tuntuvat sen kansalaisten jo valmiiksi arpeutuneissa nahoissa vielä pitkään. Voi myös olla, että Suomen konsultaatio- ja notifikaatiokierros EU-maiden kesken tulkitaan yhtä lailla heikkouden osoitukseksi. Itse en asiaa näin näkisi, mutta joku muu saattaa sen niin tehdä – tämä siis vain ajatuksen tasolla harkittavaksi. Ei myöskään tarvitse katsoa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituspalstaa pidemmälle huomatakseen, että päätökseen johtanutta prosessia tulkitaan kansa syvissä riveissä myös kansallisena ryhdittömyytenä; vaikka päätöksen sisältöä pidettäisiinkin oikean suuntaisena, voi itse päätöksentekoprosessin selittelevä luonne nostaa esiin muistoja ajopuuna ajelehtimisesta sekä ehdollistumisesta korkeammalla taholla määritetyn politiikan ei-toivotuille sivuvaikutuksille.

Maailmankuvamme on siis kohdistunut Ukrainan kriisin kolmannelle kehälle, ja tälläkin kehällä näkymä on jähmettynyt oletukseksi lännen ja Venäjän välisen hankauksen jatkumisesta. Varmistetaan nyt vielä, että en tietysti esitä, että tämä hankaus olisi Suomen katseesta tai poliittisen liittosuhteemme dynamiikasta kiinni. Hankauksen juuret ulottuvat syvemmälle 2000-luvun taitteeseen, jähmettyminen Venäjän toimiin Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Kapea tuo katseemme silti on. Etyj-tapauksen osalta se luultavasti sentään avartuu lähipäivien kuluessa.

***

Edit 6.7.2015: Lisätty muutama linkki sekä pohdintaa Etyjin parlamentaarisen kokouksen merkityksestä suhteessa Etyjin kokonaisuuteen. Aiheesta kirjoitti myös Jussi Niemeläinen 6.7.2015 Helsingin Sanomissa. Myös Etyjin kokous käynnistyi tänään. Avauspuheenvuorossaan presidentti Niinistö nosti esiin mm. ”liennytyksen perinteen vaalimisen” arvon sekä toisti käsityksensä siitä, että EU:n piirissä olisi syytä arvioida uudelleen pakotepolitiikan vaikutuksia Etyjin kokousten järjestelyihin. Niinistön puhe kokonaisuudessaan englanniksi löytyy täältä. Etyj-kokouksen etenemistä voi seurata järjestön sivuilta ja Yle Areenasta.

Huomioita Kultarannasta II – Karhun kainalosta

Useimmiten Venäjästä keskustellessamme käsittelemme vähintään yhtä paljon itseämme. Näin oli tilanne myös Kultarannan avauskeskustelussa, jonka ohjaava kysymys kuulusteli sekä heränneen karhun suuntaa että Suomen reaktioita. Valtaosa tilaisuudesta todella keskittyi Venäjän muutokseen ja sen valtaeliitin sielunmaailman tarkasteluun – odotettavissa ollut Nato-debatti tiivistyi paikoin varsin reipashenkisestikin edenneen mielipiteidenvaihdon lomaan, etenkin loppupuolelle. Varsinaista keskustelua Venäjä-teeman avoin osuus ei tarjonnut. Vuorovaikutteisuuden sijasta Kultarannan juhlateltan ilmaa viilsi koko joukko teräviä sloganeita, julistuksenomaisia diagnooseja sekä kovakalloisen kansan valistamista. Asia oli kuitenkin valtaosaltaan painavaa. Toivottavasti kameroiden sulkeutuessa myös ilmapiiri muuttui keskustelevammaksi.

Paneeliin osallistuivat Esko Aho, Hiski Haukkala, Paula Lehtomäki, Sofi Oksanen, Charly Salonius-Pasternak sekä Heikki Talvitie (tarkemmat tittelit löytyvät täältä). Kommenttipuheenvuoron esittivät Osmo Apunen, Jaakko Iloniemi sekä Markku Kivinen. Panelistit ja kommentoijat edustivat varsin laajaa perspektiiviä Venäjä-tuntemukseen. Twitterissä ihmeteltiin paikoin, miksi Sofi Oksanen osallistui ulko- ja turvallisuuspoliittiseen paneeliin. Tavallaan Oksasen valinta lavensi ulko- ja turvallisuuspoliittisen asiantuntijuuden kynnystä. Kenties hänen kärjekkääksi tunnettua näkökulmaansa olisi voinut tasoittaa kutsumalla vaikkapa yhdeksi kommenttipuheenvuoron esittäjäksi hieman maltillisempaa kantaa edustavan kulttuurivaikuttajan. Esimerkiksi kutsuvieraana ollut Jari Tervo ei juuri Oksasen näkökulmaa laventanut.

Panelistien taustoja enemmän itseäni mietitytti se ikävä piirre, että sekä panelistien, kommentoijien että yleisön joukossa oli niin vähän naisia. Onko turvallisuuspoliittinen keskustelu lipsumassa julistetun voimapolitiikan paluun myötä äijäkerhon yksinoikeudeksi? Jälleen yksi ikävä piirre kylmän sodan vuosilta, joka olisi syytä korjata. Kuten me 1990- ja 2000-luvulla koulutetut hyvin tiedämme – turvallisuus ei ole millään tavalla sukupuolineutraali määre.

Olen valikoinut seuraavaan muutamia poimintoja varsin monisyisestä keskustelusta. Tässä kohdin lienee jälleen syytä varoittaa lukijoita siitä, että käytän keskustelijoiden puheenvuoroja myös oman pohdintani alustoina. Tämä tarkoittaa sitä, että saatan tietyn puheenvuoron ydinsanoman tiivistämisen jälkeen siirtyä suoraan jalostamaan ajatusta edelleen omista näkökulmistani. Tämä ei välttämättä tee oikeutta keskustelijoiden näkemyksille. Pyrin kuitenkin mahdollisimman selkeästi tekemään eron oman pohdintani suhteen. Alkuperäinen keskustelu löytyy tallenteena Yle Areenasta.

Venäjän ymmärtämisen rajat

Eräällä tavalla Esko Aho kiteytti jo aloituspuheenvuorossaan Venäjän luoman haasteen Suomen ulkopolitiikalle. Ahon mukaan lännen tulee muistuttaa Venäjää selväsanaisesti siitä, että Euroopan turvallisuusarkitehtuuria tulee jatkossakin rakentaa asianmukaisilla foorumeilla sovittuja sääntöjä noudattaen. Samalla Suomen tulisi Ahon mukaan kuitenkin pyrkiä ymmärtämään Venäjän näkökulma nykytilanteeseen.

Venäjän ’ymmärtäminen’ on kuitenkin osoittautumassa kaksiteräiseksi miekaksi. Olen törmännyt näkemyksiin, joissa pyrkimykset ymmärtää Venäjää tuomitaan rähmällään olon, suomettumisen tai muiden inhottavina koettujen uusvanhojen leimakirveiden heiluessa. Ulkopolitiikan arkipäivässä jännite nostaa panoksia: kohtaamiset, tapaamiset ja puheyhteydet alistetaan helposti myöntyväisyyslinjan pelosta nousevalle epäluulon kierteelle. Tämä pelko on hyvä pitää mielessä – siihen kätkeytyy viisauttakin – yksipuolisesti tunnustettuna se ei kuitenkaan lisää ketteryyttämme.

Sofi Oksanen teki hyvin selväksi, ettei häneltä heltiä minkäänlaista ymmärrystä viime vuosituhannen puolelle jämähtänyttä hyökkäävää suurvaltapolitiikkaa kohtaan. Oksanen kritisoi samaan hengenvetoon sitä tapaa, jolla Venäjän käytöstä luonnollistetaan, yksilöimättä kritiikkinsä kohdetta ja substanssia sen tarkemmin. Ymmärtämiselle ei siis ilmeisesti heltynyt ymmärrystä. Oksasen mukaan Venäjä pyrkii anti-länsimaiseen ilmapiiriin ollen tällä hetkellä tosiasiallisesti Neuvostoliiton jatke – tämä käy selväksi esimerkiksi Venäjän käyttämästä propagandamyllystä, joka muistuttaa vahvasti kylmän sodan ikäviä piirteitä.

Oksanen lienee oikeassa siinä mielessä, ettei nykytilanteessa omalla tavallaan ole mitään uutta. Itse tutkin muun muassa Suomen aseidenriisuntapolitiikan ja ulkopolitiikan historiaa kylmän sodan loppupuolella. Seuraava ote silloisen Moskovan suurlähettiläs Aarno Karhilon Merikasarmille lähettämästä muistiosta ’Euro-ohjukset – tihentyvää’ vie meidät takaisin vuoden 1983 syksyyn, kenties kylmän sodan kaikkein kylmimmän puolivuotisen ytimeen. Katkelma, jossa käsitellään Neuvostoliiton sisäistä viestintä- ja propagandapolitiikkaa, voisi aivan hyvin sisältyä alkukeväästä 2014 laadittuun lähetystöraporttiin:

”Neljäntenä toiminnan muotona euro-ohjusasiassa on pidettävä valtion tiedotusvälineiden laajamittaista ja jatkuvaa tulitusta. Aiheelle omistetaan voimakassanaista tekstiä, joka korostaa Yhdysvaltain johdon politiikan vastuuttomuutta, mielettömiä väitteitä ja toimien vaarallisuutta. Samalla television uutisohjelmat ovat viime päivinä käsitelleet huomattavalla sijalla ydinaseiden vastaisia mielenosoituksia läntisissä kaupungeissa. Arvostelun päämaali on USA ja vaikutus- sekä taivuttelutoiminnan keskeinen kohde on Länsi-Saksan yleinen mielipide”.

Vaikka ymmärtämättömyydellämme on hintansa, vaikuttaisi se olevan tällä hetkellä lähes välttämätön hyve. Mutta sitten taas ja toisaalta; eikö meidän tule ymmärtämättömyyden houkutuksista huolimatta jatkossakin – olivat horisontissa häämöttävät turvallisuuspoliittiset perusratkaisumme minkä sorttisia tahansa – pyrkiä käsittämään ja tulkitsemaan Venäjän tarpeita ja intentioita mahdollisimman viileästi? Edesauttaako kyyninen kintaalla viittaaminen omia intressejämme? Jos emme halua sortua samalle, mielipiteiden suuntaa totalisoivalle tasolle, tulisi meidän ensinnäkin hyväksyä seuraava lähtökohta: käsittäminen ja ymmärtäminen eivät tarkoita hyväksymistä – tämän pitäisi olla ennakkoehto keskustelulle. Niin Venäjästä kuin Suomesta pitää pystyä puhumaan avoimesti, ilman pelkoa leimautumisesta.

Oksanen luonnehti keskustelun myöhemmässä vaiheessa Venäjän toimia ’postmoderniksi imperialismiksi’, siis ilmeisesti politiikaksi, jossa informaatiosota ja propaganda ovat nostettu keskeisiksi välineiksi laajentumishaluisen agendan toteuttamiseksi – eräänlaista mielten ja tiedon hallinnan imperialismia, siis. Oksasen käsiteapparaatin analyyttinen arvo jäi ainakin allekirjoittaneelle hieman hämäräksi (onko tällainen termi jossain yleisemmässäkin käytössä?). Propagandan ja informaatio-operaatioiden olemassaolo tuskin lienee riittävä, saati edes välttämätön ehto imperialismille.

Toisekseen, ja kuten edellä osoitin, ilmiössä ei ole sinänsä mitään uutta tai leimallisesti ’jälkimodernia’. Pikemminkin päinvastoin; Venäjän keinot ovat hyvin tuttuja modernin yhteiskuntamme historiasta. Lisäksi ajatuskoe ei ehkä sittenkään tee oikeutta niille mittasuhteille, joiden kuvailemiseksi imperialismin käsite – olennaisilta osiltaan modernisaation synkän puolen tuotoksia sekin – on varattu. Samaan hengenvetoon on todettava, ettei tämä tee itse diagnoosista yhtään sen huojentavampaa. Oksasen ajatuskoe joka tapauksessa naulaa olennaisia ja tärkeitä huomioita, jotka liittyvät, aivan oikein, Venäjän identiteetin ja suunnan ymmärtämiseen.

Venäjän talouskehityksen ja identiteetin suunta

Keskusteluun kommenttipuheenvuorolla osallistunut Markku Kivinen käsitti Venäjän muutoksen vievän maata kohti identiteettiä, joka on samalla moderni, esimerkiksi talouskehityksen osalta, mutta kuitenkin länsimaisittain katsottuna vieras. Venäjän käännettä itään suitsivat täysin rationaalisesti rakennetut tarpeet, Kivinen lisäsi, ei mikään puhdasoppinen konservativismi.

Myöhemmin keskustelun edetessä näkemys Venäjän talouspolitiikan kestävyydestä (myös rationaalisuudesta puhuttiin hieman harhaanjohtavasti) kuitenkin haastettiin. Esimerkiksi Hiski Haukkala totesi, ettei Venäjän raaka-ainemarkkinoille ja kankeisiin rakenteisiin perustuva talouspolitiikan linja makaa kestävällä pohjalla. Lyhyellä tähtäimellä se tuottaa, mutta pitkällä aikajänteellä tuoton alta paljastuvan perusrakenteen vinoumat saattavat sysätä valtion sisäiseenkin kriisiin.

Toisaalta, kuten Charly Salonius-Pasternak oivallisesti lisäsi, Putin käyttää taitavana judokana länsimaiden keskinäisriippuvaisuutta myös näitä vastaan. Venäjä siis pyrkii hajottamaan länsimaiden välejä sisältä päin. Talouspolitiikan keinot iskevät varsin syvälle nykyisen länsimaisen riskiyhteiskunnan arvoihin ja toimintaan. Tavallaan henkinen riippuvaisuutemme talouskasvusta, yksilölähtöisestä markkinakapitalismista ja hedonistisesta kulutuskulttuurista heikentävät yhteiskunnallisen sitkomme ulkokehän iskunkestävyyttä. Toisin sanoen: kun yhteiskunta atomisoituu ja hajautuu sisältä käsin jo oman itsensä toteuttaman talouslogiikan mukaisesti, on siihen entistä helpompi iskeä kiilaa myös ulkoa päin.

Suomen ulkopolitiikan jakolinjat ja turvallisuuden ydinkysymys

Heikki Talvitie puolestaan laittoi kapuloita rattaisiin korostamalla, että Venäjä hakee venäläistä identiteettiä, jossa antieurooppalaisuus tai itään liikkuminen eivät ole mitään perustavia tavoitteita. Venäläisyyden idean hakua sävyttää juuri nyt reaalipoliittinen kokemus maan ajautumisesta kansainvälisen politiikan objektiksi Neuvostoliiton hajoamisen myötä.

Osmo Apunen esitti omassa kommenttipuheenvuorossaan, että Venäjän osalta viimeiset 20 vuotta muodostavat Suomen ulkoasiainhoidon historiassa todellisen anomalian. Apusen mukaan Ukrainan kriisi on selkiyttänyt suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun jakolinjoja. Yhtäällä ovat ’suomettarelaiset pragmatistit’, jotka etenevät liittolaissuhteissaan harkiten askel askeleelta, päätös päätökseltä ja pyrkivät samalla idänsuhteissa keskusteluyhteyksien vaalimiseen sekä mahdollisen sopimuspohjaisen sovinnon oven auki pitämiseen. Toisaalla ovat ’ulkopoliittiset aktivistit’, Venäjän nykyjohdon ja putinismin näkyvät kriitikot, jotka tähtäävät asevaraisen turvallisuuspolitiikan siirtämiseen idänsuhteiden etulinjaan – sillanrakennukseen perehdytään vasta, kun pelote on kunnossa, kuuluu tämän ryhmän johtava premissi. Kolmannessa pöydässä majailee uutuutena Apusen ’provokaattoreiksi’ nimittämä joukko, joka kärjistää ulkopoliittisen keskustelun näkökulmaeroja tuomalla kansainvälisemmästä keskustelusta kumpuavan agitaation pelinappulat osaksi kansallista keskusteluamme.

Olen itse hivenen huolissani ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelumme polarisoitumisesta. Tämä voi tosin olla myös luonnollinen oire keskustelun vilkastumisesta noin yleisesti. Konsensus ei ole lopputuloksena mikään itseisarvo, mutta pienen valtion ulkopoliittisen ketteryyden kannalta laajasti jaettu tavoitteiden asettelu olisi erinomaisen tärkeää. Maailman muuttuessa kompleksisemmaksi (ja resurssien niukentuessa) tarvitsemme jokaisen kynnelle kykenevän ja osaavan pelurin, jottei alati laajeneva pelilauta karkaa otteestamme. Omaehtoisesti toteutettu jakautuminen susiin ja lampaisiin palvelee yksinomaan muiden intressejä. Tätä kontekstia vasten ymmärrän myös presidentin hiljattain ehdottaman (neuvoa-antavan) Nato-kansanäänestyksen potentiaalisen arvon. Äänestyksen merkitys hahmottuu suhteessa kansaa (ideaalitilanteessa) kokoavaan deliberatiiviseen prosessiin.

Neuvoa-antava äänestys ei välttämättä tarkoita vastuun pakoilua. Vastuu on viime kädessä päättäjillä – äänestystuloksesta riippumatta. Mutta pyrkimys pienen kansan sitomiseen turvallisuuspolitiikan muutoksen taakse on mitä vastuullisin ajatus. Samalla on myönnettävä, että nykyisten jakolinjojen yhdistäminen vaikuttaa päivä päivältä haastavammalta työsaralta, semmitenkin jos ulkopoliittisen eliitin ja kansan syvien rivien näkökulmat turvallisuuspolitiikasta ovat erkanemassa. Tämän toisen merkittävän jakolinjan ylittäminen on ensisijaisen tärkeää politiikan oikeutukselle – populismiin sortumatta –, jonka varaan myös vastuullinen johtajuus rakentuu.

***

Apusen mukaan Suomen turvallisuuspolitiikan ydinkysymys käsittelee sitä, miten yleinen YK:n peruskirjan määrittelemä itsepuolustusoikeus sovitetaan yhteen suurvaltojen etumaastojen sotilaalliseen hallintaan tähtäävän politiikan kanssa. Ja ydinhaaste puolestaan siinä, ”kuinka ketterästi onnistumme järjestämään liittolaistemme sotilaallisen läsnäolon [Suomen] alueella, jota Venäjä on perinteisesti pitänyt puolustuksellisena etumaastonaan.”

Keskustelun edetessä Haukkala ja Salonius-Pasternak haastoivat Apusen pesunkestävään realismiin tukeutuvaa näkökulmaa esittämällä, etteivät Venäjän intressit ja täten Suomen ja Venäjän suhteet palaudu puhtaaseen sotilaspoliittiseen etupiiripolitiikkaan. Haukkala ihmetteli myös Venäjää koskevan keskustelun palautumista vanhoihin puhetapoihin, joissa nähdään pelkkiä sotilaallisia vastakkainasetteluja. Haukkalan mukaan Natoa ja EU:ta ei tulisi ymmärtää sotilaspoliittisina uhkina Venäjälle. Sen sijaan asetelma kytkeytyy laajempaan (nykytermein kenties geoekonomiseen) vaikutusvaltapiiriajatteluun, jonka poliittista perustaa eittämättä läntiset järjestelmät talous- ja vaikutusvaltaulottuvuuksineen Venäjän silmissä nakertaa.

Sotilaspolitiikalla on kuitenkin edelleen painoarvonsa. Tämä näkyy esimerkiksi ydinasepolitiikassa (teemaa ei käsitelty Kultarannan avauskeskustelun avoimessa osiossa), jossa Venäjä tarkastelee länttä, Natoa ja etenkin Yhdysvaltoja edelleen puhtaan sotilaspoliittisesti ja strategisesti. Ja sama toiseen suuntaan – Venäjän flirttailu taktisten ydinaseiden sijoittamisesta Kaliningradiin sekä viimeaikainen spekulaatio mahdollisesta keskikantaman risteilyohjuksen testaamisesta seurauksineen osoittavat, ettei kyse valitettavasti ole vain puhetavoista, vaan reaalipoliittisesta jännitteestä, joka kätkee sisäänsä myös kovan tason asevarustelukierteen siemeniä. Oli tämä katsanto kuinka vanhahtava tahansa, on Itämeren ja arktisen alueen turvallisuusympäristöihin sidotun Suomen ymmärrettävä tarkoin, mitä tämän siemenen mahdollinen itäminen meidän turvallisuusratkaisujemme suhteen käytännössä tarkoittaa.

Sanktiopolitiikan kahdet kasvot ja Nato-kysymys

Keskustelun loppua kohti pohdittiin myös lännen sanktiopolitiikan vaikutusta. Haukkala oli perustellusti sitä mieltä, että sanktiopolitiikalla tuskin on käänteentekevää vaikutusta Venäjän lyhyen tähtäimen käytökseen. Todelliset sanktiot välittyvät vasta normaaleiden markkinamekanismien kautta ja näkyvät reaalitalouden rattaita kuluttavana paineena. Sen sijaan sanktioiden merkitystä on tarkasteltava, Haukkala jatkoi, kansainvälisen politiikan järjestyksen näkökulmasta eräänlaisena signaalina, jolla viestitään pelisääntöjen olemassaolosta ja vaatimuksesta kunnioittaa niitä.

Vielä keskustelun loppupuolella palattiin Naton äärelle. Haukkala esimerkiksi pohti muuttuvan sodankuvan ja konfliktien harmaiden alueiden kasvamisen asettamia haasteita kollektiivisen puolustusajattelun ytimessä oleville turvatakuille. Pohdinta liittynee sodankäynnin ja konfliktien muutoksen lisäksi kehitykseen, jossa turvallisuuskäsityksemme on muuttunut entistä liukuvammaksi; kun kansalliset intressit ovat entistä enemmän sidottuja taloudellisen toimeliaisuuden takaavan valtioalustan häiriöttömyyteen sekä yhteiskunnalliseen luottamukseen, on myös turvallisuuskäsityksemme entistä herkempi. Samalla kollektiivisen puolustuksen paikat ja kohteet hajautuvat, eikä niitä kyetä enää välttämättä hahmottamaan territoriaalisesti puolustuskäsityksen perinteisessä merkityksessä. Ketteryys on hyve myös alati kriisinhallinnan suuntaan liikkuvan sotilaspolitiikan saralla. Toisaalta kollektiivisen puolustusvelvoitteen laventuminen saattaa vain antaa sytykkeen entistä syvemmälle integraatiolle, josta esimerkiksi Naton ilmeisen vahva pyrkimys kyberkyvykkyyksien luomisessa käynee esimerkkinä.

Natosta käydyn keskustelun kohdalla puolustusministeri Haglund valisti kuulijakuntaansa siitä, ettei Suomella ole Nato-optiota missään sellaisessa merkityksessä, että se tarjoaisi kultaisen vip-kortin jonon ohi. Haglundin sanomaa toistettiin myös illan pääuutislähetyksissä. Itse olen tosin käsittänyt optio-analogian lähinnä siitä yksinkertaisesta vinkkelistä, että Suomi on pitkään säilyttänyt mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä (tosin ei muistaakseni nykyisen hallitusohjelman kohdalla) – yksityiskohtaisten jäsenyysneuvottelujen mahdollisen keston sekä Nato-maiden konsensuksen vaateen myöntävälle päätökselle hyvin tiedostaen.

Päivän suurimmat Nato-otsikot repi kuitenkin pitkän linjan ulkopolitiikan vaikuttaja Jaakko Iloniemi, joka totesi Venäjän pitävän Suomea jo de facto Naton liitännäisenä – Suomi siis jakaa Naton velvollisuudet ilman, että sillä on sopimusjärjestön antamia takeita turvallisuudesta. Viime vuoden Kultarannasta jäi päällimmäisenä käteen (puolue)rajat ylittävä konsensus oman puolustuksen ylläpitämisestä ja vahvistamisesta, riippumatta muista linjaavista turvallisuuspoliittisista päätöksistä. Jää nähtäväksi tarjoavatko Iloniemen huomion taustalta avautuvat johtopäätökset eväitä vuoden 2014 Kultarannan hengelle.

Lopuksi

Lopetetaan pohdinta vielä kahteen Haukkalan inspiroimaan huomioon, joita tulkitsen tässä blogistin antamien vapauksien pohjalta (kuten aikaisempiakin esittämiäni kommentteja). Ensinnäkin Suomessa on jatkossakin tarvetta tulkita Venäjän poliittisen eliitin ja turvallisuuspoliittisen liikehdinnän taustalla vaikuttavia intentioita. Se, ovatko ne hyökkäyksellisiä vai puolustuksellisia, on ensisijaisen keskeistä suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kannalta. Toisekseen meidän ei ole syytä tuudittautua helppoihin institutionaalisiin ratkaisuihin ja turvallisuuspoliittisiin sloganeihin – esimerkiksi Nato ei tarjoa mitään kaikkivoipaa reseptiä maailmassa, jota määrittelee kompleksisuus ja kasvava, yksilötasolle jatkuvasti enemmän valuva haavoittuvaisuuden kokemus.

Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun jakolinjoista osa 3/3: keskustelua keskustelusta, ketterää turvallisuutta ja kultarannan humua

Jyrki Katainen kiinnitti muutama viikko takaperin pääministerin haastattelutunnilla (26.5.2013) huomion Suomen puolustuspoliittiseen keskusteluun. Pääministeri puhui turvallisuuspolitiikasta, mutta hänen huomionsa terävin kärki kiinnittyi nimenomaan puolustuspolitiikkaan. Katainen toivoi maanläheisempää, kiihkotonta ja avoimempaa keskustelua Natosta – ja tätä kautta siis epäsuorasti Suomen puolustusratkaisusta (ei siis turvallisuudesta ja sen politiikasta, vaan juuri Natosta; erottelusta lisää myöhemmin).

Miten vaatimusta tulisi tulkita? Kataisen rauhallisen ja keskustelevan linjan tuntien hänen viestinsä on suunnattu mahdollisimman laajalle kuulijakunnalle; hän todella toivoo rehellisesti kiihkotonta ja dogmeista vapaata keskustelua, joka kiinnittyisi ideologisten jakolinjojen sijaan politiikan käytännön johtopäätöksiin. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö Kataisella itsellään olisi vahva arvoperustainen näkemys puolustuspolitiikasta. Tämä ei kuitenkaan ollut käsittääkseni homman pihvi.

Toisaalta Kataisen näkemykset voidaan nähdä myös viestinä hänen omalle poliittiselle viiteryhmälleen. Kataisen omilla joukouilla viittaan ns. transatlantisteihin, joiden turvallisuuspoliittinen horisontti ei välttämättä tyhjennyt Nato-oven kautta avautuviin, lähinnä sotilaalliseen turvallisuuden ulottuvuuteen kiinnittyviin näkymiin, vaikka sotilasliitto eittämättä onkin monen transatlantistin pitkäikäisiä kärkihankkeita. Joka tapauksessa Kataisen vaatimus kohdistunee tämän laajan ryhmän argumentoinnin terävöittämiseen, mikä voisi sittemmin herätellä myös kansalaisten kiinnostusta turvallisuuspolitiikkaa, siis puolustus- ja ulkopolitiikan muodostamaa kokonaisuutta kohtaan.

Terävöitymiseen on eittämättä tarvetta. Esimerkiksi Suomen julkisessa Nato-keskustelussa kuullaan edelleen turhan kitsaasti politiikan käytännön seurauksiin kiinnittyviä puheenvuoroja. Tämä riippumatta siitä, oliko keskustelija puolesta, vastaan, siltä väliltä tai ohi aiheen. Valitettavan usein mediakynnyksen ylittävät puheenvuorot keskittyvät hedelmättömään vastapuolen argumenttien piikittelyyn sekä historialliseen demonisointiin. Tällaisessa eetoksessa vaatimukset analyyttisyydesta, keskustelun pelisääntöjen puhdistamisesta sekä kansalaisvalistuksen tarpeesta vaikuttavat kestämättömän kaksinaismoralistisilta. Siis ensin naulataan teesit kirkon oveen, joita vasten keskustelun tasoa sitten arvostellaan. En osaa sanoa onko syy siinä, mitkä viestit valikoituvat julkiseen keskusteluun, kuka ne valikoi, miten nämä viestit muotoillaan vai viime kädessä itse mielipiteiden laadussa.

Vastapuolen argumenttien kunnioittaminen ja näistä avautuvien näköalojen suopea ymmärtäminen on asiallisen ja argumentatiivisen keskustelun ennakkoehto. Tällä hetkellä julkisessa keskustelussa ja sosiaalisessa mediassa on jonkin verran vallalla asennetta, jossa vastustajan argumentteja lähinnä viipaloidaan argumentaatiovirheitä kyttäämällä.

Turvallisuuspolitiikan ennustettavuudesta ja keskustelun avoimuudesta

En tiedä onko käytöksen taustalla jonkinlaiset siirtymät keskustelijoiden koulutuksellisessa taustassa. Vai onko syynä tilanne, jossa Suomeen on päässyt syntymään omissa liemissään muhivien ja keskenään yhteismitattomiksi kasvavien turvallisuuspoliittisten maailmankuvien ’keskustelu’tilanne? Viimeistä tulkintaa saattaisi puoltaa Suomen ulkopolittisesta historiasta avautuvien merkitysten heijastevaikutus. Ulkopolitiikkaa on tavattu vetää suurella ja raskaalla linjurilla – on tavattu puhua PK-linjasta, K-linjasta ja viimeksi HT-linjasta – joka heijastuu sittemmin kankeutena ja turhautumisena välitöntä asiantuntijajoukkoa laajempaan keskusteluilmapiiriin. Toisaalta kankeus tuottaa ennustettavuutta, jolle on historiallisesti tarjottu Suomen kaltaisen pienen valtion ulkopolittisessa työkalupakissa keskeistä roolia, eikä aivan syyttä, siinä määrin toimivaksi Suomen ulkopolitiikkavetoinen turvallisuuspolitiikka kylmän sodan aikana osoittautui – tai no, tulkinta riippuu kaiketi siitä, miten sisäisiin asioihin puuttumattomuuden ja suvereniteetin suhde määritellään. Anakronistinen historiantulkinta eittämättä kohtaa houkutuksia asettaa aika tylyjäkin vastauksia edelliselle kysymykselle.

Ennustettavuus ruokkii hyviä käytäntöjä. Ensinnäkin se luo yhteisen kielen sisäiseen keskusteluun, kuten Suomen Keskustan puheenjohtaja, klassiseksi pragmaatikoksi osoittautuva Juha Sipilä, näyttää ennustettavuuden arvon ymmärtävän. Yhteinen kieli takaa ainakin teoriassa avaimet yhteisiin arvoihin, joista turvallisuuden politiikan sidosaine viime kädessä muovataan. Toisaalta ennustettavuus näyttäytyy ulospäin turvallisuusdilemmaherkkyytenä. Sanahirviön taustalla on käsitys valtioiden (ja muiden laajojen ihmisryhmien) välisiä suhteita piinaavasta eksistentialistisesta epävarmuudesta, joka synnyttää turvallisuusdilemman (ei tule sekoittaa turvallisuusparadoksiin, eli varustelukierteeseen).

Palataan kuitenkin akateemisesta diskurssista takaisin Kataisen toiveeseen. Yleistetään se pyynnöksi ”avoimesta ja laadukkaasta” (karsastan akateemisen keskustelun ulkopuolella termiä ’analyyttinen’ keskustelu, koska se vaikuttaa käsitelähtöisenä varsin kankealta ja elitistiseltä, ei niinkään ratkaisu- tai käytäntökeskeiseltä) turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Laadukkaaseen keskusteluun kuuluu suopeus ja avoimuus. Keskustelun avoimuuteen sisältyy myös se vaihtoehto, että keskustelu kiinnittyy ajan saatossa johonkin muuhun, keskustelun edetessä merkityksellisemmäksi muodostuvaan teemaan, kuin mitä omat lähtökohtaiset ennakkokäsitykset pitävät tärkeänä. Kolikon kääntöpuolella on keskustelun mahdollinen rehevöittyminen. Välillä on vaikea ymmärtää, miten iteraatio – tai kuten asiaa tavataan kutsua ilkeämmin; liturgiua – voisi tukea avoimuutta ja laadukkuutta. Toiston merkityksen saattaa ymmärtää, ainakin osittain, kun sen kytkee takaisin ajatukseen sisäisestä ja ulkoisesta ennustettavuudesta.

Modernin, kiivastahtisen ja nopeasti muuttuvan yhteiskunnan poliittista keskustelua leimaa julkisen ja asiantuntijoiden kesken käytävän keskustelun laadulliset erot. Näin on myös turvallisuuspolitiikasta käytävän keskustelun kohdalla. Julkista keskustelua vedellään monasti lavealla pensselillä, joskaan ei niin lavealla, että keskustelu ulottuisi turvallisuuspolitiikan päämääriä ja arvoja luotaavaan asialliseen pohdintaan. Ei ihme, ettei kansa näe muutoksille tarvetta, kun aika ajoin ryöpsähtävät pikkunäppärät kolumnit, sisäänpäinkääntyneet piikittelyt, ironisoivat pääkirjoitukset ja dogmaattinen mustamaalaaminen jättävät keskusteluun pahanhajuisen sivumaun. Julkinen mediavälitteinen keskustelu ei ole kyennyt tarjoamaan korvaajaa kansan toimivaksi katsomalle turvallisuuspoliittiselle perinteelle, mitä tämä jälkimmäinen sitten ikinä tarkoittaakaan. Toimivia käytäntöjä ja niiden taustalla olevien arvoja muutettaessa todistamisen taakka on uudistajilla – näin kansa luultavasti tilanteeseen suhtautuu.

Turvallisuuden asiantuntijalohkot

Asiantuntijoiden kesken käytävä keskustelu on lisäksi jo jonkin aikaa jakautunut temaattisesti tarkempiin lohkoihin: kyberturvallisuus ja kansainvälinen tietoturvapolitiikka, sotilaallinen- ja siviilikriisinhallinta, arktinen alue, luonnonvara- ja enrgiaturvallisuus, kansainvälinen rikollisuus ja rajaturvallisuus, ympäristöpolitiikka… esimerkkejä turvallisuuskeskustelun asiantuntijalohkoista riittää. Nämä keskustelut ovat asiantuntijavetoisuudesta sekä käytännöllisyydestä johtuen olleet hedelmällisempiä kuin Nato-limboon lukittu laajempi turvallisuuskeskustelu. Olisikin toivottavaa, että kansalaistasolle laajasti ulottuva turvallisuuskeskustelu lähtisi liikkeelle kokonaisturvallisuuden ja viimeksi ulkoasiainvaliokunnan toimesta esiin nostetun keskinäisriippuvuuden hengessä edellisistä lohkoista, jotka kiinnitettäisiin ajan saatossa arvokeskusteluun ja miksei turvallisuuskäsitysten syvärakenteisiinkin (turvallisuuden syvärakenteissa olevista poliittisesti johdannaisista merkityksistä lisää bloggauksen lopussa).

Nyt tarvitaan toisaalta käytäntöjen tason, toisaalta arvojen tason läpi käytävää keskustelua, joka purkaisi liittoutumiskysymykseen jumiutuneen teknisen välitason keskustelun lukkoja. Edellisten väliin jäävää sotilaallisen turvallisuuden perusratkaisuja hahmottavaa puolustuskeskustelua ei voi kuitenkaan laittaa tyystin jäähylle. Puolustuskeskustelun taustalla vaikuttaa eräänlainen hiljainen konsensus siitä, että joitain ratkaisuja – tai Ratkaisu – on seuraavan viiden vuoden sisällä tehtävä (tällaista henkeä on kyllä ollut aikaisemminkin selontekoprosessin aikakaudella, ellei se sitten jopa endeemistä sille). Ratkaisumahdollisuudet eivät tyhjenny Nato-jäsenyyden ja itsenäisen puolustuksen resurssivajeen täyttämisen väliseen dikotomiaan. Puolustusratkaisun osalta on esitetty muitakin vaihtoehtoja, kuten eurooppalaisen ja pohjoismaisen puolustusyhteistyön ja resurssijaon (pooling and sharing) vahvistamista.

Tulevaisuuden puolustuskuviot tulee mitä todennäköisemmin rakentaa useamman rinnakkaisen ratkaisun ja politiikan varaan. Tämä vaikuttaisi luontevalta vastaukselta keskinäisriippuvuuden asettamaan haasteeseen. Vielä selvemmin tarvitsemme pragmatistista politiikkaa ja monipuolista keinovalikoimaa puolustuspolitiikkaa laajempaan turvallisuuspoliittiseen kehykseen, jossa aktiivinen ulkopoliittinen ote on tae sille, että myös tulevaisuudessa voimme vakavissamme vaatia maltillista, kiihkotonta ja omaehtoista keskustelua puolustusratkaisuistamme. Ja kun jokin linjakollaasi on otettu käyttöön, tulee modernissa politiikassa olla valmis nopeisiin päivitysliikkeisiin ilman, että yhteinen arvopohja – käyttöjärjestelmä – sulaa alta. Nyt vaarana on se, että pitkään hekumoidun ryyppyputken päälle iskevä krapula veltostuttaa liiaksi. Kuten UPI:n tutkija Hanna Ojanen asian ilmaisi, ”Nato-jäsenyys ei ole ihmelääke”. Samaa voidaan sanoa Suomen puolustusbudjettiin kohdistuvista satsauksista ja asevelvollisuuden tehostamisesta.

Kohti ketterää turvallisuuspolitiikkaa?

Edellinen ajatussikermä on ruokkinut Janne Riiheläisen ja Osmo Apusen Twitter-keskusteluissa oivaltavan käsitteen: ketterä turvallisuuspolitiikka. Itse olen aikaisemmissa kirjoituksissani [1, 2] esittänyt vastaavanlaisia, joskin vielä varsin jäsentymättömiä ajatuksia pragmatistisen (mikä on historiallisen- ja arvoulottuvuutensa johdosta eri asia kuin pragmaattinen ongelmanratkaisupolitiikka) turvallisuuspolitiikan suuntaan. Ja tähän väliin toimituksellinen huomio: en toki väitä olevani ainoa, joka korostaa käytännöllisyyttä, toimivuutta ja monenkeskistä yhteistyötä Suomen turvallisuuspolitiikan kantavaksi käytännön polttoaineeksi. Yritän vain jäsentää tätä suuntausta omista lähtökohdistani käsin.

Ketteryys niputtaa käsitteenä edellä esittämiäni mietteitäni hieman toisenlaiseen muotoon. Kannattaa ehdottomasti tutustua näihin ajatuksiin Riiheläisen blogissa. Haluan kuitenkin nostaa esiin muutaman huomion: ensinnäkin ketterä turvallisuuspolitiikka näyttäytyy turvallisuushallinnon näkökulmasta eräänlaisena kokonaisturvallisuuden siirtämisenä kohti käytäntöä. Kokonaisturvallisuus on käytännössä – tai ideaalitapauksessa – joustavaa hallinnonalojen yhteistyöhön perustuvaa toimintalähtöistä turvallisuuspolitiikkaa.

Toisekseen ketterän turvallisuuspolitiikan toimintatavat tulee pitää joustavina, mutta niin selkeinä, että ne ovat poliittisesti johdettavissa (konsensuspohjalta hahmotettavista) turvallisuuspoliittisista tavoitteista ja niitä heijastavista arvoista. En ole aivan varma, mutta tässä kohdin saatan hieman erota Riiheläisen pohdinnasta. Toimintatapojen ja käytännön ratkaisujen joustavuus on tärkeää edellä esittämästäni turvallisuuden politiikan lohkoutumisestakin johtuen. Toisaalta toimintatapojen tulee tästä huolimatta oltava riittävän jähmeitä, sillä politiikan toimivuutta ja toimivia tilannesidonnaisia johtopäätksiä ei voida hahmottaa kovin kirkkaasti poukkoilevasta politiikasta käsin. Tällöin ei pääse muodostumaan perustaa, jota vasten arvioida omia valintoja.

Kolmannekseen Suomen tulee pyrkiä viestimään omaa turvallisuuspoliittista sitoutumistaan maltillisesti ulkoiseen turvallisuusympäristöön. Suurieleiset retoriset ulostulot saattavat johtaa virhetulkintoihin. Sanokaa konservatiiviseksi, mutta mielestäni ketteryyteen kuuluu tiettyyn pisteeseen asti mahdollisimman avoin kulissien takainen kontakti maailmanpoliittisesti ja alueellisesti merkittävien toimijoiden kanssa. Suurieleisimmilläänkin viestin tulee antaa kuvaa politiikan historiallisesta jatkuvuudesta ja ennustettavuudesta, erot kannattaa sitten tuoda esiin käytännön ratkaisuina turvallisuuden eri lohkojen operationaalisempaa puolta edustavissa keskusteluissa ja foorumeissa.

Kultarannan keskustelut

Nyt olemme päässeet jo uuvuttavan pitkälle tässä blogitekstissä. Blogini draftipinon määrä aiheen ympäriltä oli viimeisen parin kuukauden aikana kasvanut huolestuttavasti. Näppäimistölle on ehkä tästäkin johtuen purkautunut valtava määrä päässäni Suomen turvallisuuspolitiikan ja sitä luotaavan keskustelun suhteen kyteneitä ajatuksia. En ole kuitenkaan vielä valmis lopettamaan. Haluan vielä kiinnittää näkemykseni tulevana viikonloppuna käytäviin Kultaranta-keskusteluihin.

Aktiivinen turvallisuuspoliittinen vaikuttaja ja keskustelija, sotatieteiden tohtori sekä kyberasiantuntija Jarno Limnéll kiteytti Iltalehden blogikirjoituksessaan keskustelulle asetettuja odotusarvoja muun muassa seuraavasti: ”Tapaamisten yksi tärkeimpiä tavoitteita tulisikin olla keskustelun herättäminen juuri niiden suomalaisten keskuuteen, jotka eivät yleensä tähän keskusteluun osallistu.”

Noin sadan asiantuntijan ja turvallisuuspoliittisen aktiivin kokoontumiselle asetetut odotukset ovat kieltämättä varsin korkealla. Kenties liiankin korkealla? Niinistö itse puhuu hieman maltillisemmin ”fundeerauksesta”, mikä on ihan hyvä siinä mielessä, että tilaisuuteen osallistuneet keskustelijat eivät lähde sinne a) mesoamaan ylikuntoon sparrattuina sekä b) toisaalta riittävän rentoina tilaisuuden odotusarvojen suhteen. Noh, tilaisuuden eräs hieno piirre vaikuttaisi ainakin tapahtuman alustajalistan perusteella olevan osallistujien edustamien turvallisuuskäsitysten kirjossa. Odotan erityisen innolla proffani Hiski Haukkalan kontribuutioita. Uskon tämän kirjon avaavan aktiivisempienkin keskustelijoiden näkemyksiä ja maailmankuvia, kunhan keskustelututkat ovat asetettu riittävän avoimeen ja suopeaan asentoon. Täytyy tunnustaa, että tekisi kyllä kovasti mieli olla näissä keskusteluissa mukana. Ehkä joskus tulevaisuudessa?

Jarno Limnéll, joka ’luonnollisesti’ omalla akateemisella taustallaan ja kyberymmärryksellään lunastanut paikkansa Kultarantaan, kiinnittää tilaisuuden sisällöllisen merkityksen mielestäni ketterän turvallisuuspolitiikankin kannalta keskeiseen ajatukseen: ”Uhkien ja reaalimaailman faktojen pohtimisen ohella ulkopolitiikassa on tärkeää keskittyä mahdollisuuksiin. Miten Suomi kykenee erottautumaan maailmalla edukseen? Mitä mahdollisuuksia nykytilanne Suomelle avaa, ja miten nämä mahdollisuudet käytännössä hyödynnetään?” (Ks. ed. linkki.)

Turvallisuuden monet merkitykset

Keskittyminen käytännön ratkaisuihin korostanee turvallisuuden lohkoajattelua. Tämä puolestaan johtaa kiinnittämään huomion turvallisuuspolitiikan taustalla vaikuttaviin arvoihin. Yksi mielestäni mielenkiintoinen (mutta toisaalta kuivakkaan akateeminen) kysymys on tilaisuuteen osallistuvien keskustelijoiden turvallisuuskäsitysten perkaminen. Turvallisuutta voidaan ajatella ainakin kolmelta kantilta: 1) Voidaan puhua turvallisuusongelmien ja -uhkien spektristä aina kapeasta sotilallisen turvallisuuden merkityksestä laajempaan sosiaaliset ja luonnomukaiset prosessit mukaan ottavaan merkitykseen. 2) Toisaalta voidaan tarkastella sitä, kuka on turvallisuuden asiakas, kokija: globaali kansalaisyhteisö; rajojemme koskemattomuus vai hieman laajemmin Suomen valtion ja yhteiskunnan toimintakyky aina kyberulottuvuutta myöden; vai kenties yksittäinen kansalainen, vieläkin pidemmälle vietynä yksittäinen ihminen, kansalaisuudesta riippumatta.

Jäädään näihin kahteen ensimmäiseen ulottuvuuteen hetkeksi kiinni. Suomen viimaikaisessa keskustelussa on kieltämättä siirrytty vielä 1990- ja 2000-luvulla pinnalla olleesta laajemmasta turvallisuuskäsityksestä kohti kapeampia ja ahtaampia uria. Samalla keskustelun strateginen katse tähyää yhä selvemmin Suomen ja Euroopan lähialeita; Arktinen ulottuvuus, Pohjoismaiden puolustusyhteistyö, eurokriisi, Venäjän tilanne osana laajempaa Itämeren turvallisuusarkkitehtuuria ohjuspuolustusjärjestelmineen… nämä edustavat erilaisia tulokulmia ja painotuksia turvallisuuskysymyksiin, jos niitä verrataan muutama vuosi sitten puhuttaneisiin teemoihin, kuten etäisiin kriisinhallintaoperaatioihin, ilmastonmuutokseen ja kansainvälisen kauppapolitiikan rakenteisiin. Globaalien virtojen ja liikkeidenkin osalta keskustelu on siirtynyt pari askelta muutto- ja kulttuurivirroista kohti kyberulottuvuutta, jota leimaa edelleen vahvasti militaristinen analogia. Osin keskustelun muutosta selittää omat muuttuvat asenteemme ja poliittiset voimasuhteet; osin sitä selittää muutokset ulkoisessa toimintaympäristössämme, esimerkiksi eurokriisin ja arabikevään seurauksena.

3) Sitten siihen kolmanteen ulottuvuuteen, joka tavallaan niputtaa kaksi edellistä yhteen. Lopulta ajattelutavan muutosta selittää turvallisuuden poliittisesti johdannaiset merkitykset; mikä on siis politiikassa, tuossa mahdottoman taiteessa, mahdollista: onko turvallisuus niukka resurssi, vai nähdäänkö se mahdollisuutena? Määritelläänkö turvallisuusratkaisumme reaktiivisesti historiattomaksi katsottua kansainvälistä systeemiä ja sen rakenteellisia säännönmukaisuuksia vasten, vai onko Suomi pikemminkin aktiivinen toimija, joka voi lääkärin ja mekaanikon tavoin vaikuttaa siihen, miltä Suomen lähialueiden ja laajemmin kansainvälisen turvallisuuden tulevat virtaukset tai rakenteet näyttävät? Miten suhtaudumme toisiin: ohjaako toimintaamme luottamus, usko epävarmuuden kääntämisestä yhteisössä rakentuvaksi vuoropuheluksi, vai ohjaako toimintaamme epäluottamus ja varautuminen pahimpaan? Nämä ovat niitä poliittisesti johdannaisia turvallisuuden syvärakenteita koskevia kysymyksiä, joskin tiettyinä äärilaitoina esitettynä, joiden perustalle uskon myös Kultarannan keskusteluiden pohjautuvan.

Toivottavasti keskusteluissa nousee esiin myös näkökulmia, jotka korostavat aktiivista toimijalähtöistä politiikkakäsitystä sekä laajaa turvallisuusymmärrystä, joka löytää maailmasta valtioiden ja valtioliittojen lisäksi myös ihmisiä.

Ja edelleen Islannista, linjasta sekä turvallisuuspolitiikasta – osa 2/2

Ruodin edellisessä blogauksessani Islannin ilmavalvontaoperaatiota, sitä sivunneita keskusteluja sekä kysymyksen laajempia taustoja. Keskeinen pointtini oli seuraava: kaikki turvallisuuspoliittinen keskustelu on sitä hedelmällisempää, mitä enemmän siinä kiinnitetään huomiota politiikan käytännön seurauksiin ja politiikan toimivuuteen. Silloinkin, kun puheenvuorot kiinnittyvät periaatteellisiin linjakysymyksiin, olisi keskusteljoiden tällaisen pragmatistisen maksiimin mukaan tuotava esiin asiayhteyden käytännöllinen ulottuvuus. Eli Islanti-tapauksen yhteydessä kysymysten muodossa näin:

Sen sijaan, että keskustelua aletaan heti kiinnittämään kysymykseen Nato-jäsenyyden avaavasta porttiteoriasta, voisimme ihan rehellisesti kysyä, mitä tästä valvontamanööveristä seuraa Suomelle, Pohjoismaille ja Pohjois-Euroopan turvallisuudelle laajemmin? Edistääkö tämä ratkaisu turvallisuuspoliittisen kokonaisuudemme toimivuutta? Mitä hyötyä siitä on ja miten maailma on tämän jälkeen erilainen?

Tukeuduin sokraattiseen asenteeseen ja käänsin homman kaikenkattavaksi kysymyspatteristoksi. Onneksi asiantuntevat ihmiset hoitivat homman käytännöllisen puolen kotiin.

Esimerkiksi Hiski Haukkala näkee (bloginsa lisäksi myös ainakin Aamulehdessä) Islannin ilmavalvontapäätöksen limittyvän laajempiin Pohjois-Euroopan turvallisuusnäkymiin, ei niinkään Suomen turvallisuuspoliittista linjanmuutosta ennakoivana siirtona (samassa yhteydessä ilmoille sinkosi kutkuttava neologismi, ’salanatotus’). Hyvä näin: käytännön seuraukset on nostettu esiin, vaikka ne varmasti monelle maallikolle näyttävätkin edelleen turhan monimutkaisilta voimatasapainoteoreettisine vivahteineen. Peruspointti oli siis se, että Suomen ei tule ylenkatsoa sitä arvoa ja merkitystä, joka yhteiseen Pohjoiseen turvallisuusulottuvuuteen sitoutumisella on myös Suomen omaan välittömään turvallisuuteen; ilman Yhdysvaltojen (irroitettuna Natosta, jonka rooli suhteessa Yhdysvaltoihin on muuttunut Obaman kaudella, kuten Libyan operaatiosta ja kenties jo Georgian kriisin yhteydessä saimme huomata) sitoutumista Pohjolaan, jota Islannin operaatiolla käänteisesti edistetään, Pohjoiselle pallonpuoliskolle syntyisi eräänlaista turvallisuusimua, joka puolestaan saattaisi kiepsauttaa koko Pohjolan turvallisuusrulettia arvaamattomampiinkin suuntiin. Pohjolan turvallisuustasapainolla teoretisoimisella ja sen mukaisesta turvallisuuspolitiikan tekemisestä Suomessa on vahva perinne, johon kenties palataan turhankin harvoin. Koitan hieman valottaa tässä viestissä tämän ruletin mekaniikkaa.

Samaisesta Haukkalan blogista saimme lukea näkökulman myös Islannin perspektiivistä. Kysymys on siis sitoutumisesta yhteiseen asiaan, turvallisuuteen (osittain turvallisuustyhjiön täyttämiseen, tosin), ei liittoutumisesta toisia vastaan. Tämän tasapainoiluajatuksen taustalla on näkemys Pohjoisen alueen strategisen arvon muutoksesta. Pohjoisen ja arktisen ulottuvuuden toinen tuleminen on 2000-luvun vaihteen ensimmäistä aaltoa kovempaa kaliiberia. Toista aaltoa ei sävytä vain funktionalistinen, vaan myös kovapintainen geopoliittinen ajattelu. Toki Suomessa tähän kokonaisuuteen liitetään edelleen myös kompleksisen maailmamme todellisuutta heijastaen pehmeämmätkin trendit, kuten ympäristöulottuvuus (joka nivoutuu kokemaamme turvallisuuteen ja eksistenssiimme lähtemättömällä tavalla).

Herkistely Pohjolan turvallisuustasapainolla on tärkeä osa-alue Suomen turvallisuuspoliittisessa kokonaisuudessa. Tarve tälle tasapainoilulle tulee toisaalta ulkoisesta turvallisuusympäristöstä, toisaalta Suomen omasta turvallisuuspoliittisesta perinteestä: Suomi turvallisuuspolitikoi Pohjolassa tiettyä historiallista painolastia vasten. Tämä painolasti ja sen rajoitteet on hyvä tiedostaa itse, mutta vieläkin tärkeämpää on lähettää tämä viesti oikeassa muodossa eteenpäin – luottamus, jatkuvuus, ennustettavuus ja johdonmukaisuus ovat arvoja, joiden läpi suodatettuina Suomen turvallisuuspolitiikasta heijastuvia viestejä soisi tulkittavan muualla maailmassa.

Osmo Apunen yhdisti yhtä lailla, tämä on tulkintani, Suomen ulkopolitiikan linjasta käydyn keskustelun laajempiin, suurvaltapoliitiikan strategisiin kehyksiin sekä niiden historiallisiin taustoihin. Itse pidän myös tässä kehyksessä liikkuvasta tarkastelusta, kuten joku on jo ehkä huomannut.

Suomella on edelleen paikkansa Pohjoisen tasapainojärjestelmän osana, mikä olisi terveellistä tunnustaa Suomen turvallisuuspoliittisia tavoitteita ruotiessa. Entä sitten seuraavat termit: liittoutuminen, liittoutumattomuus, sitoutumattomuus, rauhanomaisuus, ja niin edelleen. Näillä ulkopolitiikan linjaa tarkentavilla välineillä (tai niitä ilmentävillä käsitteillä) on käytännön turvallisuuspoliittista arvoa vain niin pitkään, kun ne palvelevat tasapainoista turvallisuuspolitiikkaa. Kylmän sodan aikaan Pohjolan tasapainomallin dynamiikkaan sisältyi ajatus siitä, että muutos yhdenkin Pohjoismaan turvallisuuspoliittisessa linjassa ja kytköksissä tuottaa heti heilurivaikutuksia muidenkin tasapainojärjestelmään kuuluvien maiden tilanteessa. Syntyisi siis toisin sanoen turvallisuuskallistumia itä-länsi -akselilla, pahimmillaan suurvallan väliintuloa provosoivia turvallisuustyhjiöitä. Tästä seuraa se, että myös Suomen turvallisuuspoliittisen linjan jatkuvuus on muiden järjestelmään kuuluvien maiden etu.

Nykyisellään Pohjolan tasapainotila on vähemmän jännittynyt kuin kylmän sodan aikaan. Jos vaaka kuitenkin heiluu, voi se toki edelleen keikahdella idän suuntaan (Islannin ilmapuolustuksen ’tyhjiö’), toisaalta lännen suuntaan (Suomen ja Ruotsin syvenevä kumppanuus Naton kanssa tilanteessa, jossa tämä koetaan Venäjällä provosoivana politiikkana). Nykyisellään se voi heilahdella myös pohjois-etelä-akselilla, jolloin katse kiinnittyy erityisesti arktisen alueen energiavaroihin. Ja kun vaaka keikkuu, on hyvä pyrkiä osoittamaan eri osapuolille, ettei mitään turvallisuustyhjiöitä – tai toisessa ääripäässä turvallisuusdilemmaa, eli vääristyneitä tulkintoja politiikan suunnasta – pääse syntymään. Vuoropuhelu ja viestintä omista aikeista ovat turvallisuuspolitiikkavetoisen ulkopolitiikan keskeisiä elementtejä. Tasapainoiluun meillä on onneksi historiasta nousevia vastausaihioita, joista yksi on juuri sitouttamisen ja vastavuoroisuuden luomisen poliittinen taito. Ei jotain vastaan jostakin käsin, vaan mielummin muiden kanssa (tätä viisautta soisi toisinaan muisteltavan myös Suomen EU-politiikassa, kuten Helena Petäistö peräänkuuluttaa).

***

Kutsukaa vanhakantaiseksi, mutta mielestäni Suomen turvallisuuspoliittista linjaa ruotivassa keskustelussa olisi toisinaan ihan hedelmällistä tehdä kylmän sodan ajoilta tuttu jako toisaalta ulkopolitiikkaan ja toisaalta turvallisuuspolitiikkaan. Keskustelu ulkopoliittisesta linjasta ja sen puutteesta vaikuttaa toisinaan perusteiltaan hieman leväperäiseltä: turvallisuuspolitiikan koko kenttä on mielestäni niin monenkirjava ja toisaalta painokas, etten näe mielekkäänä alistaa sitä käytännöllisesti kysymykseksi ulkopoliittisesta linjavalinnasta ja identiteetistä. Kapea tulkinta tästä TP-UP -jaottelusta asettaa ulkopolitiikan turvallisuuspolitiikan välineeksi tai jatkoksi. Siis aina kun jokin kansainvälispoliittinen ulkopoliittisen linjauksen perään kyselevä tilanne nousee esiin, tulisi meidän ensin kysyä miten tämä limittyy Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaisuuteen ja sitä ohjaaviin päämääriin. Jos yhteys turvallisuuspolitiikkaan on heikko tai sitä ei ole lainkaan, voidaan ulkopolitiikan kentällä toimia vapaammin. Jos yhteys on selvä, tulisi ulkopolitiikka alistaa turvallisuuspolitiikan kokonaisuuteen ja sen tavoitteisiin.

Miten ulko- ja turvallisuuspolitiikka sitten määritellään? Miten ne eroavat toisistaan? Ero tuotetaan viime kädessä vain käytännöissä ja niiden kautta. Käytäntö pohjautuu kuitenkin perinteeseen (ei niinkään teoriaan). Ja tämä perinne asettaa yhtälön jotenkin näin: turvallisuuspolitiikka on se kokonaisuus, johon kuuluvat sekä turvallisuuspolitiikan viimekätiset tavoitteet (esimerkiksi kansalaisten vapaan elämän toimintamahdollisuuksien edistäminen, itsenäisyyden ja oikeusvaltion turvaaminen), puolustuspolitiikka ja ulkopolitiikka. Jossain laajassa merkityksessä tähän yhdistetään myös tietyt sisäisen turvallisuuden kysymykset, jotka liittyvät kansalaisten turvallisten elinolojen takaamiseen (osa näistä kysymyksistä, esimerkiksi kyberturvallisuus, ei kyllä enää näitä sisäisen ja ulkoisen jaotteluita tunnusta). Ulkopolitiikka taas on eksplisiittistä ulospäin suuntautunutta toimintaa, jonka välittömät tavoitteet liittyvät vallankäyttöön ja vaikuttamiseen. Ulkopolitiikka on eräänlainen turvallisuuspoliittisen komppanian agentuuri, tai tiedustelujoukko.

Viime aikoina mediassa, policy-tutkimuksessa ja blogosfäärissä on kyselty paljon Suomen ulkopoliittisen identiteetin perään. Sysäyksen ruoskinnalle antoi Suomen turvaneuvostokampanjan epäonnistuminen. Sittemmin Islannin ilmavalvontakysymys linkitettiin hieman turhankin herkästi edelliseen keskusteluun Suomen ulkopoliittisista kampanjoista, joskin yhteys kenties selittyy Pohjoismaisen yhteistyön näkymien kautta. Joka tapauksessa keskustelu siirtyi Islannin ilmavalvonnan kohdalla pohdiskeluksi siitä viiteryhmästä, johon Suomen tulisi kuulua.

Itse en koe Suomen painiskelevan tavallista suuremmissa identiteettiongelmissa, jotka ovat modernissa maailmassa väistämättä osa politiikkaa. Lusikat ovat tätä nykyä niin monessa keitoksessa, että kysymys johonkin kuulumisesta yksikössä vaikuttaa hyvin kankealta. Itse asiassa koko puhe linjaavasta identiteetistä yksikössä kuulostaa jotenkin vanhahtavalta sosiologialta ja sosiaalipsykologialta, eikä mielestäni vastaa modernin kompleksisen maailman moninaisia haasteita, verkostoja ja tapahtumakenttiä. Monoliittiseen linjaan stabiileine viiteryhmäsiirtymineen perustuvan valtiolähtöisen identiteettipolitiikan aika on enemmän ja vähemmän jo eletty kylmän sodan myötä. Ulkopolitiikka on käytännöllisiä keskusteluja, moniulotteista verkonpudontaa, yhteyksiä, toisten huomioon ottamista, toisinaan YK:n roolin tunnistamista, toisinaan sen haastamista, kahdenvälisiä suhteita, kriisien hallinnan hallitsemista, ja ennen kaikkea talouspolitiikkaa – kaikkea mahdollista ja kaiken mahdollisen kanssa. Rajoina tässä ovat vain perinteen kompressoima mielikuvitus, ulkoinen toimintaympäristö muutoksineen ja kapenevat resurssit.

Turvallisuuspolitiikka on siis kovemman luokan peliä, jossa mennään kieli keskellä suuta. Turvallisuuspolitiikka on konservatiivisempaa, ulkopolitiikka progressiivisempaa ja elävämpää. Turvallisuuspolitiikan askelia tulee mitata pragmatismin mittatikulla (edistääkö teko, linja tai puheenvuoro käytännön toimivuutta, viime kädessä turvallisuutta), ulkopolitiikan harppauksia on helpompi mittailla vaikka blogien palstoilla.

Osmo Apunen viittasi edellä linkitetyssä kommentissaan kompassin ja merikartan avulla purjehtimiseen. Turvallisuuspolitiikka on juuri hiljattain etenevää merikartan lukemista, ulkopolitiikkaa voidaan luodata itsevarmemmin asettamalla kompanssi kaukaiseen satamaan. Turvallisuuspolitiikan horisontti on perinteissä. Muutokset siinä ovat jähmeitä jo senkin vuoksi, että näin haluamme muiden toimijoiden ja valtioiden asian olettavankin. Ulkopolitiikan horisontti voidaan siirtää joustavammin normatiivisiin globaalia rakennetta koskeviin kysymyksiin ja tulevaisuuteen ylipäätään. Ja kun ulkopoliittinen laiva karahtaa karille, ulottuvat sen seuraukset harvoin puolustuspoliittisiin kysymyksiin, toisin kuin turvallisuuspolitiikassa.

Pragmatismi, eli käytännön valintojen toimivuuden tulkitseminen, kiinnittyy historiaan – pragmatismi ei tyhjenny pragmaattiseen ongelmanratkaisuun. Pragmatismi on asennoitumistapa, joka ponnistaa historiasta, siitä minkälaisena me maailman näemme siitä horisontista, joka meille on historiasta käsin annettu, sekä toisaalta siitä, miten muut näkevät meidät – eli miten muut näkevät paitsi meidät sellaisenaan, myös sen, miten he odottavat meidän näkevän itsemme ja edelleen muut. Kyse on poliittisesta mielikuvituksesta, mielikuvituksen rajoista sekä näiden rajojen itsensä viestimisestä – viestit suunnataan sekä itselle että ulospäin. Toisin kuin turvallisuuspolitiikassa, voivat ulkopolitiikassa viestit voivat olla kirjavampia ja opportunistisempia.

Ja mistä historia sitten koostuu: tulkinnasta ja niitä ohjaavista ennakkokäsityksistämme. Näistä emme pääse eroon. Itse asiassa ilman ennakkokäsityksiämme emme voisi tehdä tulkintojammekaan. Keskeistä olisi paneutua niihin ennakkokäsityksiin, jotka edelleen määrittelevät Suomen turvallisuuspoliittiset päämäärät. Historia on tässä suhteessa kankea, mutta sitäkin oivallisempi keskustelukumppani. Sitä ei tule ottaa vastaan sellaisenaan, mutta on hyödyllistä tunnistaa toisinaan painavalta vaikuttava voimattomuutemme historian mahdin edessä.

Ulkopolitiikassa voimme nähtävästi nähdä jos jonkinlaisia näkyjä. Turvallisuuspolitiikassa historian kirjain on jäykempi ja kenties aivan syystä – en kehtaa kuvitella maailma, jossa turvallisuuspolitiikan toimivuutta mitattaisiin jotain turvallisuusneuvoston jäsenäänestyksen tulosta vasten. Tässä suhteessa arrogantti suhtautuminen kylmän sodan aikaisiin oppeihin ja sieltä nousevaan käytännön viisauteen turvallisuuspolitiikan saralla on yhtä hedelmällistä, kuin minkä tahansa kanssakäymisen tai yhteistyömuodon kategorinen kieltäminen ulkopolitiikan saralla tässä hetkessä. Eli ei lainkaan hedelmällistä. Erottelu ulkopolitiikan ja turvallisuuspolitiikan välillä on hyvin suomalaiskansallinen piirre, jota angloamerikkalaisen foreign policy -koulutuksen saaneet varmasti jollain tavalla vieroksuvat. Kyse ei kuitenkaan ole semantiikasta, vaan politiikan käytännön johtopäätöksistä ja politiikan toimivuudesta. Ja toimivaa politiikkaahan me varmasti kaipaamme, oli se sitten linjassa tai ei?