After Brexit – päiväkirjamerkintöjä, 27.6.2016

Ansiokkaita Brexit-analyysejä pukkaa nyt siihen tahtiin, että heikompaa hirvittää [1]. Päävire medioissa esitetyissä kommentaareissa on kuitenkin varsin ”tekninen”. Pika-analyyseissä vaikutetaan keskittyvän siihen, miten Brexit-prosessi etenee neuvoa-antavan kansanäänestyksen tulosten saattelemana tästä eteenpäin. EU:n tulevaisuutta käsittelevä ”filosofisempi” ja normatiivinen tulokulma on ainakin suomalaisissa analyyseissä jäänyt vähemmälle. Keskustelu on edennyt varsin pragmaattisella tasolla, pysytellen mahdollisen Brexitin välittömien seurausten varovaisissa arvioissa, ikään kuin eräänlaista Brexit-alarmismia purkavissa merkeissä (esimerkiksi 1, 2). Suorasanaisen normatiiviset näkökulmat ovat olleet harvinaisempia, ja tällöinkin vahvasti markkinalähtöisten argumenttien varaan rakentuvia.

Prosessi etenee nyt eräänlaisessa välitilassa, jossa punnitaan varmasti jo kabineteissa pitkälle suunniteltujen skenaarioiden sisältämien askelmerkkien tarkempia paikkoja. Mantereen puolelta on lähtenyt kanaalin yli melko selvä viesti eroanomuksen mahdollisimman pikaisesta jättämisestä. Virallisesti tätä perustellaan kaikenlaisten spekulaatioiden minimoimisella (lue: markkinoiden rauhoittaminen). Brysselin ja mantereen puolelle jäävien suurten jäsenmaiden lähettämistä viesteistä ei kuitenkaan voi olla lukematta turhautumista Iso-Britannian erityisasemaa ja sen tuottamaa eurokankeutta kohtaan. Federaatiokehityksen nimiin vannoville Brexit voi katastrofin sijasta hyvinkin näyttäytyä opportunistiselta ikkunalta, jonka kautta avautuva näkymä muistuttaa entistä dynaamisemman ja poliittisesti tiiviimmän unionin kultaisesta lupauksesta.

Puhtaasti institutionaaliselta kannalta tilanne näyttäytyy Brysselin ja Lontoon sekä toisaalta Brexit ja Bremain -leirien väliseltä jänishousupeliltä (kiitokset linkistä ja ideasta Aki Luodolle), jossa kansanäänestys on vain yksi välivaihe, ei pelin lopputulema. ”Markkinoiden” lisäksi tämän monitahoisen jänishousupelin yhdellä sivustalla kiihdyttelee yhtä lailla arvaamattomaksi leimattu ”kansalaismielipide”. EU:n (sisäkuusikon?) osalta tämä tarkoittanee tasapainoilua tiukemman linjan ja myöntyväisyyslinjan välillä; Brysselin liian selvä lipeäminen kumpaan tahansa suuntaan eittämättä pelaisi EU-jäsenvaltioiden kansallismielisten populistien pussiin. Tiukka linja toisin sanoen antaisi sytykettä äänenpainoille, joissa niin kernaasti tukeudutaan kuvastoon EU:sta harvainvaltaisena eliitin projektina, jossa ”tavallisen” kansan murheita ei juuri vaivauduta kuuntelemaan. Toisaalta myös odottava – Brittien vaateita myötäilevä – ja tällä tavalla Cameronin virittämän vipuvarren toimivuuden paljastava linja puolestaan osoittaisi, että kansallisen tason poliittinen opportunismi Brysseliä vastaan on varsin kevyesti masinoitavissa oleva luonnonvara.

Mutta tämäkin asetelma – Bryssel vastaan Lontoo – pelkistää tilanteen taustalta avautuvat keskipakoisvoimat varsin tekniselle tasolle. Ehkä Brexit/Bremain -spekulaatioiden sijasta meidän pitäisi kysyä, mitä käsillä oleva tilanne ylipäätään tarkoittaa EU:ksi kutsumamme projektin tulevaisuudelle? Mitä todella tarkoittaisi se, jos edellä esitetty monitahoinen jänishousupeli olisi joidenkin brittien poliittisen eliitin yksittäisten jäsenten hallittavissa? Ja lopulta: mitä tämä kaikki tarkoittaa politiikan nykytilan ja sen perimmäisen luonteen näkökulmasta?

Voiko tämän jänishousupelin ja siihen liittyvien epävarmuuksien hallitsemattomuuden jälkeen käydä niin, että Cameron pitelisi kansanäänestyksen jälkeenkin pelin ratkaisevia lankoja käsissään (hänen oma poliittinen uransa taitaa joka tapauksessa olla nyt paketoitu, vai…)? Vaikka en prosessin kaikkia juridisia ja poliittisia yksityiskohtia tunnekaan (seuraavaksi on joka tapauksessa edessä Briteissä parlamentin käsittely, näin olen ymmärtänyt), kuulostaisi tällainen tilanne melkoisen ongelmalliselta juuri EU:n näkökulmasta. Yksi jäsenmaa, yksi puolue, ja lopulta yksi pääministeri kykenisi laittamaan EU:n perinteisesti eteenpäin katsovan projektin käymistilaan, ellei suoranaiseen solmuun, ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Toisaalta eihän EU aikaisemminkaan mikään ongelmattoman lineaarista kehityskäyrää pitkin edennyt poliittinen projekti ole ollut. Lisäksi on huomattava, että ajatus jänishousupelin jatkumisesta perustuisi suoranaiselle kansalaismielipiteen arvon halventamiselle (neuvoa-antavan kansanäänestyksen puhdas välineellistäminen sen ulkopuolisten pyyteiden ajamiseen).

***

Jossain kaiketi kulkee sen poliittisen hinnan raja, joka Bremainista on järkevä maksaa. Voisi kenties hieman provosoivasti esittää, että Bremain/Brexit latistuu lähinnä tekniseksi kysymykseksi, jos sen taustalla väijyviä ”rakenteellisia” kysymyksiä ei samalla pyritä ottamaan vakavasti niin Lontoossa, Brysselissä kuin laajemminkin Euroopassa. Ilman näihin seikkoihin puuttumista brexit/bremain ei ole ratkaisu, vaan lähinnä oire laajemmista ongelmista, jota koitetaan väliaikaisesti padota.

Britit ovat nyt saaneet osoittaa turhautumistaan masokistisiakin piirteitä ilmentävillä tavoilla. Ikäviä piirteitä riittää: on ymmärtämättömyyttä, globalisaation voittajien kelkasta kituliaasti tippuvien eristäytymistä, puhtaasti ennakkoluuloihin perustuvaa muukalaisvihaa; on turhautumista hahmottomiin eliitteihin, joiden näpäyttämisestä tulee poliittisen osallistumisen itseisarvo, saaden näin poliittisen äänestämisen näyttäytymään keskenkasvuisten teinien ovien paiskomista muistuttavalta kapinoinnilta; on kultakehyksin reunustettua kaipuuta yhtenäiskulttuuriin ja sen kivijalkana toimineen teollisuusyhteiskunnan paluuseen; ja ennen kaikkea on eriarvoisuutta sekä tästä aiheutuvaa kasvavaa hyvinvointivajetta – sekä tunteena että tosiasiallisena tuloerojen kasvuna mitattuna –, mikä paitsi alentaa Brexitin äänestämisen kynnystä, tekee siitä myös omalla tavallaan varsin perusteltua.

Näiden tuntojen taustalla vaikuttaviin ”rakenteellisiin” ongelmiin ja niiden ratkaisemiseen nähden – olivat ne kuinka monisyisiä ja vaikeasti määritettäviä tahansa – brexit/remain on lähinnä tekninen ”haaste”. Kenties nyt olisi oikea aika palata ”perustavien kysymysten” äärelle, keskusteluun Euroopan laajuisesta poliittisesta rauhan- ja turvallisuuden projektista. Teknokraattisen koneiston päälle siirretty normatiivinen projekti voi kuitenkin kaatua myös teknisiin ongelmiin. Tämä olisi päättäjien hyvä muistaa peliensä tiimellyksessä.

[1] Tässä joitain uutisvirrasta poimimiani ajatuksia herättäviä analyysejä: Mikko Poutanen, Timothy Garton Ash, Laurie Penny, Alan Travis/Guardian, Will Davies, Mari K. Niemi.

Selkoa selontekoon – Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmät kysymykset?

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko julkaistaan aivan näillä sekunneilla. Helsingin sanomissa ehdittiin jo ennakoimaan, ettei vajaan tunnin päästä päivänvalon näkevässä selonteossa tulla esittelemään suurempia yllätyksiä tai uusia avauksia Suomen ulkopolitiikan suuntaviivojen suhteen. Yllätysten puutteessa ei itsessään olisi mitään yllättävää – poliittisen tahdonilmaisun välineenä selonteossa tyydyttäneen aikaisempien hallituskausien tapaan lähinnä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ja poliittisten päättäjien puheista poimittavissa olevien strategisten suuntaviivojen astetta kirkkaampaan artikuloimiseen.

Selonteko jatkaa suomalaisen turvallisuuspolitiikan linjatalkoiden vilkasta vuotta. Se seuraa hiljattain julkaistua sisäisen turvallisuuden strategiaa sekä erillistä NATO-selvitystä. Samalla Suomessa parin viimeisen vuoden aikana virinnyt uhkakuvapoliittinen keskustelu, etenkin Suomen lähialueiden ja niin sanottujen hybridiuhkien osalta, on edennyt ainakin asiaa läheltä seuraavan näkökulmasta varsin vilkkaana. Ylihuomenna turvallisuuspoliittisten askelmerkkien asettamisen talkoot jatkuvat Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittisen yhteistyön ympärille viritettyjen Kultaranta-keskustelujen merkeissä. Heinäkuussa Porin Suomi-areenalla vilkkaan kevään anti summattaneen yhteen useammassakin paneelissa ja keskustelutilaisuudessa.

Mihin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa kannattaa sitten kiinnittää huomiota?

Ensimmäinen huomion arvoinen seikka kätkeytyy jo raportin otsikkoon. Kyseessä lienee vuoden 1995 jälkeen ensimmäinen selonteko, joka ei selkeästi jakaudu Suomen turvallisuusympäristöä ja institutionaalisia kytköksiä kuvailevaan sekä toisaalta puolustuspolitiikan kehittämistä koskevaan osioon. Kyseessä on korostuneesti ulkopoliittinen asiakirja, mikä näkyy myös sen historiallisesti vertaillen varsin kompaktina rakenteena (ennakkotietojen mukaan noin 30 sivun mittaiseksi tiivistynyttä strategiapaperia voi verrata vaikkapa vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon, jolle kertyi mittaa liitteineen 170 sivua).

Aikaisempia turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja onkin vaivannut eräänlainen maailmankuvallinen jännite. Ensimmäisen osan kokonaisvaltaiseen turvallisuuskäsitykseen pohjautuvat ulkopoliittiset suuntaviivat ovat tahtoneet jäädä varsin ulkokohtaiseksi jälkimmäisen osan puolustuspoliittisista katsannoista. Ja sama toisin päin. Nyt tilannetta on ilmeisesti pyritty korjaamaan erottelemalla selontekomenettely aikaisempaa selvemmin kunkin hallinnonalan vastuualueiden mukaisiksi osiksi. Yhteiskunnan turvallisuusstrategia puolestaan näyttäytyy hallinnonalojen erityisiä lähtökohtia yhteen nivomaan pyrkivänä kokonaisstrategiana.

Hajauttamista voisi kutsua muotitermein myös siiloutumiseksi. Kansalaisten näkökulmasta selontekojen ja selvitysten sarja voi vaikuttaa sekavalta ja uuvuttavalta. Toisille hajauttaminen sen sijaan näyttäytyy selkeytenä, turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden osasten selvärajaisempana erotteluna. Kenties selontekomenettelyn hajauttaminen lisää myös strategista ketteryyttä, kun turvallisuuspoliittista viestintää päästään harjoittamaan neljän vuoden syklejä nopeammassa tahdissa ja hallinnonalojen näkökulmasta yksityiskohtaisemman muotoilun sallivassa formaatissa.

Selontekomenettelyn hajauttamisen taustalla vaikuttanevat myös käytännön tarpeet: turvallisuusympäristössä sekä Suomen viiteryhmäpolitiikassa ja institutionaalisissa kytköksissä tapahtuvat muutokset esiteltäneen nyt ulkopoliittisessa selonteossa eräänlaisena kivijalkana, jonka varaan puolustuspoliittinen selonteko saattaa myös rakentua. Puolustusselonteon itsenäistä asemaa puolestaan perusteltaneen ainakin Suomen puolustuksen lähitulevaisuuteen sijoittuvilla mittavilla materiaalihankinnoilla. Tähän liittyvät sotilaspoliittisen sekä toisaalta myös Suomen viiteryhmäpolitiikan kannalta tehtävät arviot vaativat aikaa ja tilaa. Tästä näkökulmasta järjestys ulkopolitiikasta kohti puolustuspolitiikkaa vaikuttaa luontevalta.

Samalla on kuitenkin muistettava, että selontekojen tehtävä poliittisena tahdonilmauksena ja kompromissivalmiutta esittelevänä puheaktina on myös pyrkiä myös ohjaamaan julkista keskustelua. Selonteko on mitä suurimmissa määrin viestinnän väline, hallituksen strategian yleisiä suuntaviivoja kertaava asiakirja niin Suomen sisälle kuin ulkopuolellekin. Tähän liittyen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta voi halutessaan bongailla ainakin seuraavia ulkopoliittisen substanssin kannalta merkittäviä vivahteita.

Miten selonteon toimintaympäristöä sekä Suomen viiteryhmäkytköksiä kuvailevassa osiossa painotetaan Naton sekä toisaalta Yhdysvaltain rooleja Suomen ulkopolitiikan näkökulmasta?

Painotus asettunee Yhdysvaltojen kanssa harjoitettuihin kahdenvälisiin suhteisiin. Tämä seurannee ulkopoliittisen johdon tasolta useampaankin kertaan esitettyä näkemystä Yhdysvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen varmistamisen tärkeydestä Itämeren alueella myös Suomen turvallisuuden näkökulmasta. Yhdysvaltain ja transatlanttisen linkin ympärille rakentuva kahdenvälinen ulkopoliittinen raide on asettumassa epävarmuuksilla maalatun aktiivisen Nato-jäsenyyttä tavoittelevan raiteen edelle. Jälkiviisaasti voi todeta, että suunta lienee hahmottunut jo ainakin Islannin ilmavalvontakysymystä koskevasta keskustelusta eteenpäin. Nato-kumppanuutta, joka sekin esitellään selonteossa keskeisenä elementtinä Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden kannalta, kuvattaneen edelleen varsin käytännönläheisin termein, ehkä arvo- ja viiteryhmäpoliittisin vivahtein kuorrutettuna.

Miten Suomen turvallisuuspolitiikan viralliseksi otsakkeeksi muotoillun aktiivisen vakauspolitiikan aktiivinen elementti näkyy selonteossa?

Aktiivisuus voidaan tulkita monella eri tavalla. Se liittynee myös haluun edistää Yhdysvaltain sotilaspoliittista sitoutumista, mikä nähdään edelleen keskeisenä Suomen lähialueiden turvallisuuspoliittisten epävarmuuksien hillitsemiseksi, erityisesti Baltian alueella. Ajatusta voidaan pitää historiallisena Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pidempää perinnettä vasten tarkasteltuna – tulkinta suurvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen (engagement) alueellista vakautta tuottavasta vaikutuksesta eroaa sellaisesta pienvaltiorealismin muodosta, jossa suositaan kernaammin suurvaltaintressien alueellista etäännyttämistä (disengagement) edistäviä prosesseja, joita voidaan viritellä esimerkiksi ulkopolitiikan keinoin.

Suurvaltapoliittisen sitoutumisen ohella Suomen vakauspolitiikan aktiivinen elementti voi kuitenkin sisältää myös muita pienvaltiolle tyypillisiä ulkopoliittisia työkaluja. Arktisen alueen ympärille rakennetut neuvotteluprosessit ja funktionaalisia kysymyksiä ilmentävien ongelmien äärellä kokoontuminen edustanee vakauspolitiikan aktiivista osastoa ulkopoliittisen työkalupakin osalta. On mielenkiinoista nähdä, sisältääkö selonteko vastaavanlaisten avausten elementtejä – tai edes vihjeitä – Itämeren aluetta koskevan turvallisuuspoliittisen dialogin osalta. Suomen yksipuolista avausta ei liene kuitenkaan syytä odottaa –unilateraalit Itämeren liennytyspoliittiset avaukset loisivat skitsofrenisen vaikutelman, jossa Suomi pyrkisi samalla asettumaan jännitteiden yläpuolelle olemalla kuitenkin samalla osa jännitteiden lähdettä EU:n pakoterintamaan sitoutuneena läntisen liittokunnan jäsenmaana.

Huokuuko Ruotsi-yhteistyön kuvauksista piileviä epävarmuuksia?

Suomen ja Ruotsin käytännönläheinen turvallisuuspoliittinen yhteistyö on toistaiseksi edennyt varsin myönteisissä merkeissä. Samalla poliittisella tasolla niin Suomen kuin Ruotsinkin johtajat ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa nämä joutuvat tavan takaa vakuuttelemaan maiden valitsemien askelmerkkien samantahtisuudesta. Vakuuttelut siitä, että päätöksiä tehdään toisia ennalta informoiden, ja että maiden välistä turvallisuuspoliittista keskinäisriippuvuutta ei voida päätöksiä tehdessä sivuuttaa, viestivät kierolla tavalla siitä, että luottamuksen aste maiden välillä voisi olla vieläkin vahvempi. Epävarmuutta ei kuitenkaan voi täysin valtioiden välisissä suhteissa ylittää – edes Suomen ja Ruotsin välisissä suhteissa. Ulkopolitiikka on demokratioiden kohdalla aina vähintään jollain tasolla sisäpoliittisten vietteiden vanki. Onkin mielenkiintoista lukea, millä sanankäänteillä Suomen ja Ruotsin yhteistyönäkymiä ja eritoten maiden välistä luottamuksellista suhdetta kuvataan selonteossa.

Venäjä, Venäjä, Venäjä?

Korostuuko Venäjän kehityksen kuvauksessa sen sisäinen tilanne taloushaasteineen vai keskitytäänkö kuvauksessa Venäjän sotilaspolitiikan tuottamien uhkien arviointiin? Molemmat elementit selonteosta löytynevät, mutta millä painotuksilla?

Miten disinformaatioon ja hybridiuhkiin vastaaminen esitetään selonteossa?

Kysymys noussee melko varmasti jo selontekotalkoiden ulkopoliittisessa osassa esiin. Tässä kohdin onkin jälleen mielenkiintoista seurata, millä sävyillä hybridiuhkista, informaatioresilienssistä ja yhteiskunnan kokonaisuuden tasolla arvioitavasta kriisinsietokyvystä puhutaan? Lipsahtaako selonteko alarmismin puolelle vai maltetaanko siinä luottaa Suomen yhteiskunnan luontaisiin vahvuuksiin? Entä miten informaation hallinta esitetään julkisen vallan vastuiden ja valmiuksien näkökulmasta?

Pakolaisongelma, konfliktien syihin pureutuminen ja EU:n lähialue- ja naapurustopolitiikan tulevaisuus?

Intuitiivisesti tarkastellen kysymyksessä esitetyt ilmiöt limittyvät toisiinsa varsin selkeästi. Tyydytäänkö selonteossa niputtamaan nämä yhteydet lähinnä yleiseksi maininnaksi keskinäisriippuvuuden kasvusta, vai esitetäänkö selonteossa konkreettisia tavoitteita vaikkapa globaalin tason vitsaukseksi nousseen pakolaisongelman ratkaisemiseksi? Miten esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia käsitellään konfliktien synnyn ja pakolaisongelman yhteydessä? Tällaisten ihmiskunnan tulevaisuuden ja jaetun turvallisuuden kannalta aivan elintärkeiden elementtien puute selonteosta eittämättä herättäisi kysymyksen: mihin suuntaan suomalaiskansallista turvallisuuspoliittista ajattelua ohjaava poliittinen mielenmaisema on kehittymässä? Alueellisesti tarkastellenhan turvallisuuskeskustelumme ulottuvuus on viimeisen parin vuoden kuluessa – lähialueemme tapahtumat tuntien aivan luontevista syistä – jatkuvasti kaventunut. Globaalihallinnan, ihmisoikeusnäkökulman, kokonaisvaltaisen ilmastopolitiikan, konfliktiratkaisun sekä kestävän talous- ja sosiaalipolitiikan kaltaisten kysymysten painoarvon soisi tästä huolimatta edelleen nousevan selonteosta kirkkaana esiin.

Brexit?

Lopetetaan tämä listaus kenties kaikkein akuuteimpaan ja ajankohtaisimpaan teemaan. Kysymyksen merkityksestä nimenomaan Suomen turvallisuuden ja ulkopolitiikan näkökulmasta ei liene yksimielisyyttä, mikä tietysti tekee asiasta selonteossa esitetyistä muotoiluista sitäkin mielenkiintoisempaa luettavaa. Brittien EU-kansanäänestys sinänsä on yksi epävarmuustekijä kansainvälisessä politiikassa muiden joukossa. Selontekojen ja strategian tehtävä on pyrkiä luomaan kestävä perusta näiden epävarmuuksien hallinnalle ja niihin reagoimiselle. Brexitin tai muiden sen kaltaisten epävarmuutekijöiden vangiksi toimintalinjan määrittämistä ei kuitenkaan liene viisasta asettaa.