Taakanjakovajetta ja lainsäädännöllisiä solmuja

Turvallisuuspolitiikan maailmassa kaikki on mahdollista. Nykyhetkeä piinaa jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta ja nykyhetkessä tehtyjen johtopäätösten pitävyydestä. Näin myös etenkin Suomessa, jossa monien lähes kuriositeettina pitämät EU:n turvatakuut vaikuttivat nousevan lähes yhdessä yössä Suomen turvallisuuspolitiikan kovaksi ydinkysymykseksi, kuten esimerkiksi kokoomuksen Henna Virkkunen tilannetta kuvailee. Kyky vastata välittömällä sotilaallisella tahdonilmauksella vielä hiljattain oliiviöljyavuksikin ristittyyn Lissabonin sopimuksen avunantovelvoitteeseen on näin nostettu ärhäköityneessä ilmapiirissä Suomen turvallisuuspolitiikan uskottavuuden mittariksi. Avunantovelvoitteen EU:n tasolla aktivoineen Ranskan kanssa bilateraalitasolla käydyt neuvottelut eivät edes ehtineet käynnistyä, kun #turpo-vararikko oli jo ehditty julistaa. Hidasta hämäläistä reaktioiden vuolas virta hirvittää, mutta minkäs teet; sellaiseksi maailma on käynyt – aikajänteen tiivistyessä myös reaktiot kärjistyvät.

Suomen turvallisuuspoliittisen tuuliajon tikunnokkaan nostettu asiallinen syy paikannettiin nopeasti puolustusvoimalakiin. Se kun ei mahdollista virka-avusta irrallista, voimankäyttövaltuuksia sisältävän aseellisen avun tarjoamista Suomen rajojen ulkopuolelle (ks. erityisesti pykälä 12). Poikkeuksen tähän muodostavat (pääasiassa YK:n turvallisuusneuvoston mandaatilla toimivat) kriisinhallintaoperaatiot ja rauhanturvaamistehtävät, joista on edelleen säädetty tarkemmin laissa sotilaallisesta kriisinhallinnasta. YK:n peruskirjan 51 artiklassa, mihin myös NATO:n ja EU:n turvatakuukysymykset kansainvälisen oikeuden näkökulmasta palautuvat, sanotaan seuraavaa:

Jos jokin Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.

Ilmeisesti syntynyttä tilannetta ei kuitenkaan tulkita itsepuolustusoikeutta koskevana kysymyksenä. Tähän mennessä käyty keskustelu ja Suomen reaktiot viittaavat pikemminkin solidaarisuuteen rinnastettaviin avunantovelvoitteisiin. Tätä vasten on kuitenkin huomionarvoista, että presidentti Hollande viittasi Pariisin iskuhin nimenomaan sotilaallisina iskuina ja sodankäyntinä. Olisiko Suomella siis mahdollista tulkita tilannetta tässä vaiheessa puhtaasti YK:n peruskirjan 51 artiklan määrittelemänä itsepuolustusoikeutta koskevana kysymyksenä? Tehty tulkinta ei siis vaikuttaisi viittaavan sotatoimiin ja puolustukseen, vaan puolustusvoimalaissa kirjattuun ”avun antamiseen toiselle valtiolle terrori-iskun, luonnononnettomuuden, suuronnettomuuden tai niihin rinnastettavan tapahtuman johdosta”, minkä yhteydessä ”ei saa käyttää voimakeinoja.” Tilanne kieltämättä hämmentää amatööriä. Voimankäyttöä säätelevän lain uudistamiselta sopii toivoa selkeytymistä (ja taiten harkittua, myös tulevaisuuden muutoksien mahdollisuudet huomioivaa muotoilua).

***

Oli miten oli, lainsäädäntöprosessin muutoksen vitkuttelusta aiheutuneiden esteiden katsotiin kriittisissä puheenvuoroissa muodostavan Suomelle eräänlaisen EU:n sisäisen taakanjakovajeen. Tämän seuraukset Suomen tulevien, joskin keskustelussa toistaiseksi erittelemättä jääneiden, avuntarpeiden osalta esitettiin potentiaalisesti turmiolliseksi. EU:n turvatakuiden puolustuksellemme tuottaman pidäkkeen kurssi vaikutti näin nousseen yhdessä yössä melkoisesti.

Kysymyksen voi tietysti kääntää toisinkin päin: mitä jos pyyntö tulisikin Suomen lähialueilta ja terrorismin vastaisia operaatioita astetta ”konventionaalisempien” turvallisuusongelmien kontekstissa? Suomi on linkittynyt eurooppalaiseen turvallisuusjärjestelmään EU:n kautta lähtemättömästi. Esimerkiksi Tomas Wallenius ja Matti Pesu ovat kirjoittaneet aiheesta ansiokasta pohdintaa ulkopolitist-blogiin. Uusi tilanne tuo kuitenkin eteemme enemmän kysymyksiä kuin vastauksia: mitä avunantovelvoitteet tarkoittavat sodankäynnin muotojen sekä uhkakuvien jatkuvan muutoksen keskellä? Mitä Rankan selvästi kahdenvälisiin neuvotteluihin tähdännyt ja EU:n tason päätöksenteon ohittamiseen liittyvä valinta (vetoaminen avunantolausekkeeseen yhteisvastuulausekkeen sijaan) merkitsee? Entä mitä tilanne tarkoittaa operationaalisella tasolla, jonka suhteen NATO:n valmiudet jäsenmaiden resursseista koostuvan puolustus- ja iskukyvyn organisoimiseen kriisitilanteissa tunnustetaan yleisesti olevan rutkasti Euroopan unionin valmiuksia edellä? Voiko nimenomaan terrorismin ja väkivaltaisen ekstremismin vastaisiin operaatioihin tähtäävää avunpyyntöä toimintamalleineen yleistää kaikkiin mahdollisiin uhkaskenaarioihin – kuinka pitkälle meneviä yleistyksiä toisin sanoen Ranskan pyyntöön esitettävistä vastauksista ja ennakkopäätöksistä voidaan johtaa?

Yksi asia ainakin lienee selvä: kysymys EU:n puolustusulottuvuudesta sekä Suomen sitoutumisesta siihen nousee laajan keskustelun kohteeksi tulevan ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmisteluprosessin yhteydessä. Ei kysymys Euroopan unionin puolustusulottuvuuden merkityksestä tietysti täysin tyhjästä tullut. Siihen kohdistuneet viittaukset ovat pikemminkin tasaisesti lisääntyneet niin määrältään kuin painoltaan. Ranskan eurooppalaista ratkaisua painottava, ja täten NATO:n sisällä itsenäistä linjaa jälleen tapaileva suuntaus ei ole mikään yllätys, jos päätöstä tarkastelee jälkiviisaasti Ranskan pidempää strategisen kulttuurin historiaa vasten.

Edellisiä kysymyksiä vasten käy myös ilmeiseksi, kuinka merkityksellistä Suomen kannalta on seurata myös muissa pienissä- ja keskisuurissa EU-maissa aiheen ympäriltä virinnyttä keskustelua sekä näiden aikanaan Ranskalle antamia vastauksia. Näin ulkoministeriössä ja Suomen lähetystöissä tällä hetkellä jo tehtäneenkin. Tällä hetkellä suomalainen keskustelu kuitenkin vaikuttaa kääntyvän vahvasti kohti omaa napaa. Vastauksessa Ranskan avunpyyntöön – hieman karrikoiden ja käydyn keskustelun piirteitä yleistäen – vaikuttaa olevan ensisijaisesti kysymys siitä, mitä vastauksemme ja sen rajoitukset aiheuttavat itsellemme; ikään kuin koko Euroopan huomio olisi juuri Suomen valinnoissa. Presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan tiistaina muotoilema vastaus Ranskan auttamisesta ”kaikilla mahdollisilla tavoilla” ei riittänyt vakuuttamaan niitä, joiden silmissä ”uudella aikakaudella” osoitettava kansojen välinen solidaarisuus mitataan viime kädessä rajojen yli kiikutettavina ”rautalähetyksinä”.

***

EU:n turvatakuukysymykseen on näin ehditty muutamassa päivässä liittää melko monta konditionaalia. Näiden ”mutta” ja ”entä jos” -lauseiden hallinnastahan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on pitkälti kyse. Ranskalle annettavan avun muodosta (mukaan lukien kysymys sotilaallisen vastauksen tarkoituksenmukaisuudesta) käyty keskustelu on sen sijaan jäänyt vähemmälle huomiolle, hukkuen jonnekin spekulatiivisen taakanjakovajeen sekä juridisten umpisolmujen päivittelyn varjoon. Ehkä Ranskan konkreettinen pyyntö ja kahdenkeskiset neuvottelut palauttavat julkisen keskustelun myös näille, hieman konkreettisemmille urille.

Miten Suomi siis voisi  Ranskalle vastata ja mitä Ranska todennäköisesti kysyy Suomelta? Euroopan unionin jäsenvaltioiden vahvuudet sekä toisaalta Suomen tilanteen tuntien ei olisi suuri yllätys, jos Suomen ja Ranskan väliset neuvottelut painottuisivat siviiliviranomaisten tasolla tapahtuvan poliisiyhteistyön sekä tiedustelutietojen vahvistamisen kaltaisiin teemoihin. Myös panostukset tehokkamman sekä tätä kautta hätää kokevien pakolaisten kannalta oikeudenmukaisemmin toimivaan Euroopan unionin rajavalvontaan saattavat nousta esiin, kuten myös kysymys Suomen jo nyt Irakin pohjoisosissa kurdeille antaman koulutuksen edelleenkehittämisestä. Suomen huomio lainsäädäntöprosessin etenemisestä sekä tähän liittyvä tarve pitää yllä aktiivista keskusteluyhteyttä mahdollisen operaation kestäessä noussee myös esiin. Tähän liittyen on myös mainittava, että Ranskan puolustusministerin esille tuomiin ”middle-power overstretch” -ongelmiin sekä tätä kautta muodostettavaan kytkyyn Syyrian tilanteen ja Ranskan muiden kriisinhallintaoperaatioiden välillä kannattaa suhtautua jonkinlaisella varauksella. Tämä lähinnä edellä esitettyä ennakkotapauksen muodostumista silmällä pitäen, vaikka Le Drianin viesti luultavasti lähtikin lähinnä isoimpien EU-maiden suuntaan.

Mitä Suomeen itseensä tulee, kääntynee jo vireillä oleva puolustusvoimalain uudistusprosessi nyt käydyn keskustelun perusteella sellaisiin uomiin, että on vaikea nähdä mittavia esteitä sen läpimenolle eduskunnassa, kunhan esitys sinne saakka aikanaan pääsee. Poliitikkojen koventuvaa, lähes kypärälinjalle taittuvaa retoriikkaa kannattaa suodattaa myös tarkoituksenmukaisena herättelynä ja pyrkimyksenä lainsäädäntöprosessin nopeuttamiseen – tai siis tässä vaiheessa vielä sen valmisteluun.

Kärkevä, ja tässä muodossa mielestäni perusteeton, ajatus Suomen turvallisuuspolitiikan henkisestä vararikosta, liittyy myös Suomen NATO-keskusteluun sekä Suomen ja Ruotsin väliseen puolustusyhteistyöhön. NATO:n kohdalla ajatus saatta olla sen suuntainen, että jos Suomi nyt EU:n turvatakuukysymyksen muodostaman ”testin” kohdalla jarruttelee, tekee tämä hallaa myös Suomen NATO-jäsenyyden näkymille. Koska päätös uusista jäsenistä perustuu Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä muodolliselle konsensukselle – näin ajatus jatkunee – ei Suomen mallioppilasmaisesta solidaarisuudesta voimapoliittisine sitoumuksineen Ranskan pyynnön edessä olisi haittaakaan ollut. Näin siis jos halutaan väistämättä arvuutella Suomen kollektiiviselle puolustukselle yleisesti antaman arvon ja siihen liitetyn mielikuvapolitiikan merkitystä nykyisten NATO-jäsenten näkökulmasta.

Mitä taas suomalaisen keskustelun katveisiin tulee, on niistä tässä kohdin mainittava ennen kaikkea Syyrian rauhanneuvottelut sekä laajempi Lähi-idän poliittinen tilanne. Esimerkiksi Martti Ahtisaari nosti tuoreeltaan Syyrian rauhanneuvottelut ja niihin panostamisen terrorismin vastaisessa politiikassa Isisin vastaisten sotatoimien edelle. Myös alueen poliittis-taloudellista jälleenrakennusta korostavat näkökulmat sekä alueelle annettavan välittömän humanitaarisen avun vaatimukset ovat jääneet hieman vähemmälle huomiolle, joskin kyllä presidentti Niinistö tähänkin puoleen puuttui tiistaina TP-UTVA:n jälkeen antamassa vastauksessaan. Ja onhan Suomi kaiken tämän tohinan keskellä ilmoittanut lisäävänsä Syyria-apuaankin. Mutta laajempaa keskusteluilmapiiriä vasten näistä kestävän rauhan sekä terrorismin olosuhdetekijöiden kannalta keskeisistä seikoista ei ole ainakaan omaan tutkaani hirveän paljoa esimerkkejä kantautunut.

***

Vielä loppuun kolme keskeistä, joskaan ei välttämättä tilanteen syheröisyyttä tyhjentävää pointtia Euroopan, sen lähialueiden ja Suomen vinkkelistä:

1) Euroopan yhtenäisyys ja solidaarisuuden laajuus. Reaktiot Pariisin iskuihin niitä seuranneine turvatakuukeskusteluineen voivat muodostaa merkittävän jakolinjan Euroopan henkisen yhtenäisyyden ja solidaarisuuden näkokulmasta. Eurokriisin sekä pienemmissä määrin myös Ukrainan sodan hajaannuttavat voimat ovat jo tovin nakertaneet Euroopan yhtenäisyyttä. (Venäjän ja Ranskan – sekä laajemmin lännen – suhde terrorismin vastaisessa politiikassa on tietysti vielä jokseenkin liikkuva muuttuja tässä yhtälössä.) Näkemykseni mukaan solidaarisuus ei kuitenkaan voi rakentua pelkälle raudalle. On hyvä muistaa eurooppalaisen jälleenrakennusprojektin, integraatioaatteen sekä nobelillakin palkitun rauhanprojektin funktionalistisempi perinne. Terrorismin vastaisessa toiminnassa on keskeistä myös kysymys siitä, miten kansojen välille rakentuva solidaarisuus saadaan valumaan valtioiden sisälle. Talouskuripolitiikan tai ihmisten vaikutusmahdollisuuksia vähentävien poliittisten käytäntöjen vaikutukset sosiaalisen eriarvoistumisen ja osattomuuden tunteiden vahvistumiselle sekä yleiselle segregaatiolle tulee ottaa myös vakavana kysymyksenä EU:n sisällä. Kysymys on täten laajempi kuin vain Molenbeekin kaltaisten ”etäpesäkkeiden” kitkemisestä.

2) Euroopan integraation tulevaisuus. Jäsenmaiden päätösten kokonaisuutena muodostuva vastaus Pariisin iskuihin ja Ranskan pyyntöön on merkittävä ennakkotapaus. Euroopan integraation laajenemisen näkökulmasta tilanne on mielenkiintoinen. Mitä turvatakuulausekkeen aktivoiminen tarkoittaa Euroopan unionin laajenemispolitiikalle Ukrainan, Georgian, Turkin ja muiden vastaavien valtioiden näkökulmasta? Vaikka Euroopan unionin laajeneminen onkin viimeisten vuosien kriisien johdosta ollut tosiasiallisesti jäissä, lisännee turvatakuupolitiikan aktivoituminen varovaisuutta entisestään. Integraation yleinen henki kohdistuneekin nyt entisestään sen poliittisen luonteen syventämiseen ja nykyisten rakenteiden vahvistamiseen.

3) Vältetään lintukotoajattelun lisäksi kapeakatseista itseruoskintaa. Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola arvioi maanantaina tuoreeltaan viikonlopun iskujen vaikutuksia Suomelle: ”Pariisin tapahtumien jälkeen emme ole enää sivullisia.” Lintukotoajattelu ja eristäytymisstrategia ei todella ole jaettuihin eurooppalaisiin arvoihin sitoutuneen Suomen kannalta kestävä ratkaisu. Itse laajentaisin ajatusta myös niin, että herkistyisimme maailman menolle tavalla, joka ei automaattisesti saisi meitä peilaamaan jokaista mahdollista kansainvälispoliittista tapahtumaa puhtaasti omaan napaamme. Tämä ei tietenkään välttämättä tarkoita mitään maailmaa syleilevään idealismiin heittäytymistä tai kansallisten intressien huomioimatta jättämistä. Pikemminkin kyse on siitä, miten näitä intressejä toteutetaan pitkällä aikajänteellä. Pariisin iskuihin vastaaminen laaja-alaiselta ja harkitsevalta pohjalta, mutta kuitenkin kansainvälinen solidaarisuus vahvasti mielessä, on myös Suomen intressien mukaista. Sotilaalliseen vaikuttamiseen Suomen rajojen ulkopuolella tulee suhtautua vakavana kysymyksenä, joka heijastelee kansainvälisten suhteiden sääntöperäisen (sovinnaisen) järjestyksen perustavia lähtökohtia. Tällaisen tavoitteen omaksumisesta ei olisi mitään syytä potea omaan napaan katsettamme kohdistavaa alemmuuskompleksia.

 

Lehmänkauppa, ei kriisi

Hahmottoman sote-lehmänkaupan saavuttamisen vaivattomuuteen nähden mediassa vallalla oleva käsitys hallituskriisistä vaikuttaa ylimitoitetulta. Sote-soppaa on kriisin sijasta leimannut pääministerin johdolla veistelty, varsin tietoiselta vaikuttava draama, mikä kohdistaa huomion päätöksentekokykyyn, ei niinkään päätöksen sisältöön. 

Pääministerin ja koko nykyisen kolmen S:n hallituksen toiminnan punaisena lankana on ollut päätöksentekokyvyn korostaminen lähes hinnalla millä hyvänsä. Kontrasti edellisen hallituksen toimintakulttuurin ja nykyhallituksen välillä on haluttu tehdä selväksi. (Sama vaikuttaa leimaavan myös nykyisen hallituksen suhdetta esimerkiksi työmarkkinajärjestökenttään.) Edellisen hallituksen ylidelibaratiivinen habitus onkin nykyisen hallituksen, erityisesti Sipilän, merkityksellinen toinen, jonka kautta omaa maailmassa olemisen sosiaalista merkitystä peilataan.

Päätöksien aikaansaamisen pakottavuus on noussut muutamassa vuodessa Suomen sisäpolitiikan johtavaksi käytännön viisaudeksi. Syntyy kuva hallittavissa olevasta, joskaan ei hallitusta, yheiskunnallisesta toimintaympäristöstä, jonka edessä politiikka kamppailee entistä reaktiivisemmassa asemassa. Tällaista dramaattista (puolue)politiikan selviytymiskamppailua oirehtivat myös paatokselliset puheet ”Suomen pelastamisesta”. Myös huomiot päätösten vuosikymmenien aikajänteellä tulkittavista positiivisista vaikutuksista ilman, että jälkimmäisiä kyettäisiin konkretisoimaan abstrakteja periaatteita tarkemmin, oirehtivat siirtymää politiikan sisällöistä sen teon muotoihin. Ykistyiskohtainen tieto löytyy ”lausunnoista ja asiantuntijoilta”.

Samalla toimintaympäristöä luonnehditaan kompleksiseksi ja ennustamattomaksi. Päätöksien sisällön sijasta tärkeimmältä vaikuttaa, että niitä tehdään. Vuosikaupalla rakennetun rakenteellisen kriisitietoisuuden siivittämä päätöksenteon pakottavuus paljastaa myös varsin karkealla tavalla päätöksiin piirtyneet puolueideologiset prioriteetit. Sote-lehmänkaupan pääpiirteet, kuten media lainsäädäntöprosessin lähtökohdat nyt meille välittää, vaikuttavat tyhjentyvän kahteen viivan alle jäävään tavoitteeseen: maakuntavallan lisääminen ja palveluiden yksityistäminen. 

Ensimmäinen tavoite nousi varsin selvästi esiin Keskustan lähtökohdista, joissa Sote-kysymys sidottiin aluehallinnon järjestämiseen. Palveluiden yksityistäminen – kuluttajalähtöisen valinnanvapauden ja markkinaohjauksen mekanismien vaikutuksen lisäämisen kautta – puolestaan oli Kokoomuksen käteen jäävä jakojäännös, ehkä jopa punainen viiva, josta ei saatettu tinkiä. Lopputulemana syntyi maallikon silmiin melkoisena kummajaisena näyttävä ratkaisu, jossa yhdistyy kerroksellinen hallinto- ja byrokratiamalli sekä terveyden toteutumisen takaavan palvelurakenteen käsittäminen kulutuspäätöksinä ja markkinasignaalein ohjautuvina valintoina. 

Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen käytännössä, kansalaisten näkökulmasta, jäi ”hallituskriisiä” leimanneen dramaturgian jalkoihin. Perussuomalaisten tavoitteet jäivät draaman kaaren katveisiin: se on ja jatkaa hallituksessa. Se ei varmaan yllätä ketään, että media nielaisi draamantäyteisen syötin kokonaisena. Draaman tuntu – jota nyt jatketaan spekulaatiolla hallituskoplan välejä hiertävien säröjen luonteesta ja säröjen täyttöön tarvittavasta valumassasta – vahvistaa käsitystä päättäväisyydestä ja johtajakeskeisen hallinnan kaipuusta. Samalla hallituspuolueet – ja puolueinstituutiot laajemminkin- saattavat onnitella itseään kompleksisista voimista ja päätöksentekokulttuuriin pesiytyneestä inertiasta ottamastaan niskalenkistä. Puoluepolitiikan selviytymiskamppailu siis jatkuu – stay tuned!

P.S. Tämän kirjoittaja on täydellinen sote-amatööri