Selkoa selontekoon – Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmät kysymykset?

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko julkaistaan aivan näillä sekunneilla. Helsingin sanomissa ehdittiin jo ennakoimaan, ettei vajaan tunnin päästä päivänvalon näkevässä selonteossa tulla esittelemään suurempia yllätyksiä tai uusia avauksia Suomen ulkopolitiikan suuntaviivojen suhteen. Yllätysten puutteessa ei itsessään olisi mitään yllättävää – poliittisen tahdonilmaisun välineenä selonteossa tyydyttäneen aikaisempien hallituskausien tapaan lähinnä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ja poliittisten päättäjien puheista poimittavissa olevien strategisten suuntaviivojen astetta kirkkaampaan artikuloimiseen.

Selonteko jatkaa suomalaisen turvallisuuspolitiikan linjatalkoiden vilkasta vuotta. Se seuraa hiljattain julkaistua sisäisen turvallisuuden strategiaa sekä erillistä NATO-selvitystä. Samalla Suomessa parin viimeisen vuoden aikana virinnyt uhkakuvapoliittinen keskustelu, etenkin Suomen lähialueiden ja niin sanottujen hybridiuhkien osalta, on edennyt ainakin asiaa läheltä seuraavan näkökulmasta varsin vilkkaana. Ylihuomenna turvallisuuspoliittisten askelmerkkien asettamisen talkoot jatkuvat Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittisen yhteistyön ympärille viritettyjen Kultaranta-keskustelujen merkeissä. Heinäkuussa Porin Suomi-areenalla vilkkaan kevään anti summattaneen yhteen useammassakin paneelissa ja keskustelutilaisuudessa.

Mihin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa kannattaa sitten kiinnittää huomiota?

Ensimmäinen huomion arvoinen seikka kätkeytyy jo raportin otsikkoon. Kyseessä lienee vuoden 1995 jälkeen ensimmäinen selonteko, joka ei selkeästi jakaudu Suomen turvallisuusympäristöä ja institutionaalisia kytköksiä kuvailevaan sekä toisaalta puolustuspolitiikan kehittämistä koskevaan osioon. Kyseessä on korostuneesti ulkopoliittinen asiakirja, mikä näkyy myös sen historiallisesti vertaillen varsin kompaktina rakenteena (ennakkotietojen mukaan noin 30 sivun mittaiseksi tiivistynyttä strategiapaperia voi verrata vaikkapa vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon, jolle kertyi mittaa liitteineen 170 sivua).

Aikaisempia turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja onkin vaivannut eräänlainen maailmankuvallinen jännite. Ensimmäisen osan kokonaisvaltaiseen turvallisuuskäsitykseen pohjautuvat ulkopoliittiset suuntaviivat ovat tahtoneet jäädä varsin ulkokohtaiseksi jälkimmäisen osan puolustuspoliittisista katsannoista. Ja sama toisin päin. Nyt tilannetta on ilmeisesti pyritty korjaamaan erottelemalla selontekomenettely aikaisempaa selvemmin kunkin hallinnonalan vastuualueiden mukaisiksi osiksi. Yhteiskunnan turvallisuusstrategia puolestaan näyttäytyy hallinnonalojen erityisiä lähtökohtia yhteen nivomaan pyrkivänä kokonaisstrategiana.

Hajauttamista voisi kutsua muotitermein myös siiloutumiseksi. Kansalaisten näkökulmasta selontekojen ja selvitysten sarja voi vaikuttaa sekavalta ja uuvuttavalta. Toisille hajauttaminen sen sijaan näyttäytyy selkeytenä, turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden osasten selvärajaisempana erotteluna. Kenties selontekomenettelyn hajauttaminen lisää myös strategista ketteryyttä, kun turvallisuuspoliittista viestintää päästään harjoittamaan neljän vuoden syklejä nopeammassa tahdissa ja hallinnonalojen näkökulmasta yksityiskohtaisemman muotoilun sallivassa formaatissa.

Selontekomenettelyn hajauttamisen taustalla vaikuttanevat myös käytännön tarpeet: turvallisuusympäristössä sekä Suomen viiteryhmäpolitiikassa ja institutionaalisissa kytköksissä tapahtuvat muutokset esiteltäneen nyt ulkopoliittisessa selonteossa eräänlaisena kivijalkana, jonka varaan puolustuspoliittinen selonteko saattaa myös rakentua. Puolustusselonteon itsenäistä asemaa puolestaan perusteltaneen ainakin Suomen puolustuksen lähitulevaisuuteen sijoittuvilla mittavilla materiaalihankinnoilla. Tähän liittyvät sotilaspoliittisen sekä toisaalta myös Suomen viiteryhmäpolitiikan kannalta tehtävät arviot vaativat aikaa ja tilaa. Tästä näkökulmasta järjestys ulkopolitiikasta kohti puolustuspolitiikkaa vaikuttaa luontevalta.

Samalla on kuitenkin muistettava, että selontekojen tehtävä poliittisena tahdonilmauksena ja kompromissivalmiutta esittelevänä puheaktina on myös pyrkiä myös ohjaamaan julkista keskustelua. Selonteko on mitä suurimmissa määrin viestinnän väline, hallituksen strategian yleisiä suuntaviivoja kertaava asiakirja niin Suomen sisälle kuin ulkopuolellekin. Tähän liittyen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta voi halutessaan bongailla ainakin seuraavia ulkopoliittisen substanssin kannalta merkittäviä vivahteita.

Miten selonteon toimintaympäristöä sekä Suomen viiteryhmäkytköksiä kuvailevassa osiossa painotetaan Naton sekä toisaalta Yhdysvaltain rooleja Suomen ulkopolitiikan näkökulmasta?

Painotus asettunee Yhdysvaltojen kanssa harjoitettuihin kahdenvälisiin suhteisiin. Tämä seurannee ulkopoliittisen johdon tasolta useampaankin kertaan esitettyä näkemystä Yhdysvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen varmistamisen tärkeydestä Itämeren alueella myös Suomen turvallisuuden näkökulmasta. Yhdysvaltain ja transatlanttisen linkin ympärille rakentuva kahdenvälinen ulkopoliittinen raide on asettumassa epävarmuuksilla maalatun aktiivisen Nato-jäsenyyttä tavoittelevan raiteen edelle. Jälkiviisaasti voi todeta, että suunta lienee hahmottunut jo ainakin Islannin ilmavalvontakysymystä koskevasta keskustelusta eteenpäin. Nato-kumppanuutta, joka sekin esitellään selonteossa keskeisenä elementtinä Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden kannalta, kuvattaneen edelleen varsin käytännönläheisin termein, ehkä arvo- ja viiteryhmäpoliittisin vivahtein kuorrutettuna.

Miten Suomen turvallisuuspolitiikan viralliseksi otsakkeeksi muotoillun aktiivisen vakauspolitiikan aktiivinen elementti näkyy selonteossa?

Aktiivisuus voidaan tulkita monella eri tavalla. Se liittynee myös haluun edistää Yhdysvaltain sotilaspoliittista sitoutumista, mikä nähdään edelleen keskeisenä Suomen lähialueiden turvallisuuspoliittisten epävarmuuksien hillitsemiseksi, erityisesti Baltian alueella. Ajatusta voidaan pitää historiallisena Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pidempää perinnettä vasten tarkasteltuna – tulkinta suurvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen (engagement) alueellista vakautta tuottavasta vaikutuksesta eroaa sellaisesta pienvaltiorealismin muodosta, jossa suositaan kernaammin suurvaltaintressien alueellista etäännyttämistä (disengagement) edistäviä prosesseja, joita voidaan viritellä esimerkiksi ulkopolitiikan keinoin.

Suurvaltapoliittisen sitoutumisen ohella Suomen vakauspolitiikan aktiivinen elementti voi kuitenkin sisältää myös muita pienvaltiolle tyypillisiä ulkopoliittisia työkaluja. Arktisen alueen ympärille rakennetut neuvotteluprosessit ja funktionaalisia kysymyksiä ilmentävien ongelmien äärellä kokoontuminen edustanee vakauspolitiikan aktiivista osastoa ulkopoliittisen työkalupakin osalta. On mielenkiinoista nähdä, sisältääkö selonteko vastaavanlaisten avausten elementtejä – tai edes vihjeitä – Itämeren aluetta koskevan turvallisuuspoliittisen dialogin osalta. Suomen yksipuolista avausta ei liene kuitenkaan syytä odottaa –unilateraalit Itämeren liennytyspoliittiset avaukset loisivat skitsofrenisen vaikutelman, jossa Suomi pyrkisi samalla asettumaan jännitteiden yläpuolelle olemalla kuitenkin samalla osa jännitteiden lähdettä EU:n pakoterintamaan sitoutuneena läntisen liittokunnan jäsenmaana.

Huokuuko Ruotsi-yhteistyön kuvauksista piileviä epävarmuuksia?

Suomen ja Ruotsin käytännönläheinen turvallisuuspoliittinen yhteistyö on toistaiseksi edennyt varsin myönteisissä merkeissä. Samalla poliittisella tasolla niin Suomen kuin Ruotsinkin johtajat ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa nämä joutuvat tavan takaa vakuuttelemaan maiden valitsemien askelmerkkien samantahtisuudesta. Vakuuttelut siitä, että päätöksiä tehdään toisia ennalta informoiden, ja että maiden välistä turvallisuuspoliittista keskinäisriippuvuutta ei voida päätöksiä tehdessä sivuuttaa, viestivät kierolla tavalla siitä, että luottamuksen aste maiden välillä voisi olla vieläkin vahvempi. Epävarmuutta ei kuitenkaan voi täysin valtioiden välisissä suhteissa ylittää – edes Suomen ja Ruotsin välisissä suhteissa. Ulkopolitiikka on demokratioiden kohdalla aina vähintään jollain tasolla sisäpoliittisten vietteiden vanki. Onkin mielenkiintoista lukea, millä sanankäänteillä Suomen ja Ruotsin yhteistyönäkymiä ja eritoten maiden välistä luottamuksellista suhdetta kuvataan selonteossa.

Venäjä, Venäjä, Venäjä?

Korostuuko Venäjän kehityksen kuvauksessa sen sisäinen tilanne taloushaasteineen vai keskitytäänkö kuvauksessa Venäjän sotilaspolitiikan tuottamien uhkien arviointiin? Molemmat elementit selonteosta löytynevät, mutta millä painotuksilla?

Miten disinformaatioon ja hybridiuhkiin vastaaminen esitetään selonteossa?

Kysymys noussee melko varmasti jo selontekotalkoiden ulkopoliittisessa osassa esiin. Tässä kohdin onkin jälleen mielenkiintoista seurata, millä sävyillä hybridiuhkista, informaatioresilienssistä ja yhteiskunnan kokonaisuuden tasolla arvioitavasta kriisinsietokyvystä puhutaan? Lipsahtaako selonteko alarmismin puolelle vai maltetaanko siinä luottaa Suomen yhteiskunnan luontaisiin vahvuuksiin? Entä miten informaation hallinta esitetään julkisen vallan vastuiden ja valmiuksien näkökulmasta?

Pakolaisongelma, konfliktien syihin pureutuminen ja EU:n lähialue- ja naapurustopolitiikan tulevaisuus?

Intuitiivisesti tarkastellen kysymyksessä esitetyt ilmiöt limittyvät toisiinsa varsin selkeästi. Tyydytäänkö selonteossa niputtamaan nämä yhteydet lähinnä yleiseksi maininnaksi keskinäisriippuvuuden kasvusta, vai esitetäänkö selonteossa konkreettisia tavoitteita vaikkapa globaalin tason vitsaukseksi nousseen pakolaisongelman ratkaisemiseksi? Miten esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia käsitellään konfliktien synnyn ja pakolaisongelman yhteydessä? Tällaisten ihmiskunnan tulevaisuuden ja jaetun turvallisuuden kannalta aivan elintärkeiden elementtien puute selonteosta eittämättä herättäisi kysymyksen: mihin suuntaan suomalaiskansallista turvallisuuspoliittista ajattelua ohjaava poliittinen mielenmaisema on kehittymässä? Alueellisesti tarkastellenhan turvallisuuskeskustelumme ulottuvuus on viimeisen parin vuoden kuluessa – lähialueemme tapahtumat tuntien aivan luontevista syistä – jatkuvasti kaventunut. Globaalihallinnan, ihmisoikeusnäkökulman, kokonaisvaltaisen ilmastopolitiikan, konfliktiratkaisun sekä kestävän talous- ja sosiaalipolitiikan kaltaisten kysymysten painoarvon soisi tästä huolimatta edelleen nousevan selonteosta kirkkaana esiin.

Brexit?

Lopetetaan tämä listaus kenties kaikkein akuuteimpaan ja ajankohtaisimpaan teemaan. Kysymyksen merkityksestä nimenomaan Suomen turvallisuuden ja ulkopolitiikan näkökulmasta ei liene yksimielisyyttä, mikä tietysti tekee asiasta selonteossa esitetyistä muotoiluista sitäkin mielenkiintoisempaa luettavaa. Brittien EU-kansanäänestys sinänsä on yksi epävarmuustekijä kansainvälisessä politiikassa muiden joukossa. Selontekojen ja strategian tehtävä on pyrkiä luomaan kestävä perusta näiden epävarmuuksien hallinnalle ja niihin reagoimiselle. Brexitin tai muiden sen kaltaisten epävarmuutekijöiden vangiksi toimintalinjan määrittämistä ei kuitenkaan liene viisasta asettaa.

Etyj ja kriisin neljä kehää

Ei viikkoa, jos ei kohta päivääkään, kun ulkopoliittinen keskustelumme ja ympäröivä maailmamme kuplivat. Saisi jo hiljalleen rauhoittua, saattaisi hidas hämäläinenkin toivoa, mutta tietäähän tämä sen, ettei toivon varassa ole pidemmän päälle hyvä elää. Tohina tuskin on rauhoittumaan päin. Päinvastoin. Asetelmat niin ”konfliktien kaarella” kuin lännen ja Venäjän välillä ovat jähmettymässä. Kylmää ei ehkä aivan kaikkialla vielä ole, mutta toisaalta käsissämme onkin tässä ajassa ja paikassa hahmottuva alkuaine, jonka jähmettymispiste saattaa kylmän sodan jälkeisen optimismimme kyllästämänä löytyä selvästi menneitä aikoja korkeammista lukemista.

Maailmalla jylisee ja natisee. Meikäläinen katse vaikuttaa kuitenkin kohtaavan lähinnä omaan napaan suoraan kohdistuvat kipinät. Näin maailmamme onkin alkanut viimeisten vuosien vahvistama näyttämään entistä puristuneemmalta. Mitäpä sillä kehitysavullakaan sitten tekee, jos kerran katse harittaa viimeistään Marmaranmeren ja Gibraltarin kohdalla. Hajataittoakin on. Atlantin yli tähyävä silmä vaikuttaa kuitenkin toisinaan korjaavaan näitä vääristymiä tehokkaastikin.

Myöhemmällä iällä heikentyvä kaukonäkö on melko harvinainen ilmiö. Kun ei ole optikolla käynti veressä, saattaa sitä helposti tyytyä tilanteeseen, siirtää huomionsa ilmiöihin, joita nähdäkseen ei tarvitse tihrustamalla pinnistää. Maailmanpoliittinen hajataitto on tuonut eteemme näkymän, jossa Euroopan ongelmiin tiivistyvä kriisitietoisuus pelkistää maailmanpolitiikan melskeiden seuraukset neljälle toisiinsa limittyvälle kehälle.

Näkökentän kriittisen massan ja ytimen muodostaa Ukraina. Siinä määrin katseemme kuitenkin vielä vanhastaan vaeltelee, ettei Ukrainan 1990-luvun alkuun ulottuvan sisäpoliittisen kujanjuoksun seurauksiin ja sen asettamiin mahdollisuuksien maailmoihin ole tohdittu enää toviin keskittyä.

Seuraavalta kehältä kun sattuu löytymään jotain paljon puhuttelevampaa, nimittäin Venäjän ja Ukrainan välinen suhde. Suomalaisesta näkökulmasta tässä suhteessa korostuu erityisesti Venäjän toiminta ja tätä toimintaa ohjaavien laajempien motiivien arvuuttelu. Kolmannelta kehältä, jonka katse vielä tarraa vaivatta kiinni, löytyvät sitten Venäjän ja lännen – ensin korostetusti EU:n, sittemmin entistä laveammaksi muodostuneen ”läntisen yhteisön” – väliset suhteet.

Maailma siellä jossain?

Jos oikein pinnistämme, löytyy keskusteluamme kehystävästä maailmankuvasta vielä neljäskin, jonkinlaisena kaatoluokkana toimiva ulkokehä, joka ilmentää Euroopan suhteellisen aseman (Venäjä mukaan lukien) muutosta maailmanjärjestyksen myllerryksen ja ylitsemme vyöryvän tapahtumien vuon keskellä. Tänne maailmanpolitiikan yläkehälle katse yltää yhä harvemmin, ja tällöinkin usein muodossa, jossa yhteys ”muuhun maailmaan” pilkistää kuin vahingossa kolmannella kehällä yhä keskeisemmäksi katsotun transatlanttisen linkin muodostamasta peilistä.

Otetaan esimerkki. Kun Kultarannassa piti arvovaltaisten kansainvälisten vieraiden saattelemana puhua maailman epäjärjestyksestä, kääntyi keskustelu nopeasti kohti sisäkehiä ja Euroopan turvallisuustilannetta. Avauspuheenvuorossaan Münchenin turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja ja pitkän linjan diplomaatti Wolfgang Ischinger kyllä korosti, että kansainvälisen politiikan suurimmat ongelmat löytyvät tällä hetkellä kansallisvaltioiden kokemasta legitimiteettikriisistä sekä tähän läheisesti liittyvästä kyvyttömyydestä järjestää läpinäkyvää ja tehokasta globaalihallintaa. Kiina mainittiin pariin kertaan sivulauseissa sekä paneelin jälkeisessä yhteisessä keskustelussa.

Vaikutti kuitenkin siltä, että globaalin tason mekanismien, hallinnan, normien ja oikeudenmukaisuuden varmistamisen tavoitetta kartoitettiin keskustelussa nimenomaan Euroopan näkökulmasta ja mantereellamme kytevien kriisien hallinnan välineinä. Asetelmasta ei kuitenkaan kannata keskustelijoita soimata – olihan paneelin asetelma selvästi Venäjän ja lännen välisten suhteiden tarkastelulle kallistettu – mutta jotain keskustelun painotuksista voi ottaa onkeen.

Kovin ovat siis näkymät kaventuneet. Maailmanpolitiikan tulkinta tapahtuukin tällä hetkellä korostuneesti Ukrainan kriisin implikaatioita tarkastelevalla toisella kehällä sekä toisaalta Euroopan turvallisuustilanteen Venäjän ja lännen väliseksi määrittelykampailuksi kokoavalla kolmannella kehällä. Keskeinen kysymys vaikuttaa olevan, miten Suomi pyrkii omat palikkansa tällä kolmannella kehällä asettamaan (EU, NATO, Yhdysvallat, ”länsi” < – > Venäjä). Tästä sisäkkäisten kehien katvealueesta löytyy myös Suomea koskevien tulkintojen kannalta keskeiset muuttujat: ensimmäinen on tulkinta Venäjän intentioista, toinen käsityksemme omasta paikastamme sekä toiminnanvapautemme ulottuvuuksista. Suomen Etyj-päätös antaa omalta osaltaan mahdollisuuden tarkastella jälkimmäistä kysymystä (ensiksi mainittuun palaan kenties joskus myöhemmin).

Suomen asema ja Etyj-päätös

Miten siis käsitämme oman paikkamme kriisin kolmannella kehällä? Mikä on näkemyksemme Venäjän ja lännen kriisin luonteesta, arvio sen ratkaisumahdollisuuksista sekä panoksemme ratkaisuun?  Vastaukset antavat edelleen vihjeitä siitä, miten tarkastelemme asemaamme läntisessä yhteisössä.

Vastausta voi hakea ulkopolitiikan oppirakennelmaa hahmottavista julkisista puheenvuoroista. Kuten olen aikaisemmin blogissani käsitellyt, ulkopoliittisen johdon linjapuheissa ulkopolitiikkaa hahmotetaan pikemminkin potentiaalisena liikkeenä kuin sijaintimme tai kehityksemme ankkuroimisen välineenä historian liikkeistä vapaana kuljettavalla janalla. Ulkopolitiikan työkalupakin tulee tässä katsannossa taipua kompleksisen aikamme vaateisiin. Aktiivista vakauspolitiikkaa ja sen rakenteen muodostavaa neljän pilarin mallia määrittelee toisin sanoen lähtökohtainen valmius elastisuuteen, mitä perustellaan maailmanpolitiikan muuttuvalla luonteella. Pilarirakennelma on kuitenkin esteettinen lähtökohta, jonka kestävyys punnitaan käytännössä.

On selvää, että ulkopolitiikan käytänteet ja johtopäätökset paljastavat asemastamme enemmän, kuin keskeisiä kytköksiämme ja niihin kytkeytyvää potentiaalia hahmottava oppirakennelma. Miltä esimerkiksi viime päivinä paljon keskustelua herättänyt Etyj-päätös vaikuttaa pilarirakennelman ulkosuhteita ilmentävien osien suhteen? Näitähän olivat: 1) kumppanuusrakenteet lännessä (eli EU, NATO ja Ruotsi/Pohjoismaat); 2) suhteet Venäjään ja 3) YK ja kansainvälinen järjestys/laki.

Suomi ajautui – tai ehkä pikemminkin asetettiin – hankalaan paikkaan Venäjän Etyj-kokouksen edustajien osallistumisoikeuden eväämisestä päättäessään. Suomen ulkopolitiikan ja diplomatian pitkän linjan tuntijoista ainakin Pertti Torstila ja Jaakko Iloniemi (en löytänyt linkkiä hänen esiintymisestään tähän hätään) ovat viime päivinä ihmetelleet ääneen, miksi Venäjä tietoisesti valitsi delegaatioonsa EU:n pakotelistoilla olevia henkilöitä. Valinnan varaa 450 hengen parlamentissa olisi tietysti ollut. Venäjän siis katsottiin lähettäneen koepallon sekä Suomen että laajemmin EU:n suuntaan.

Toisaalta esimerkiksi Risto Volanen on hämmästellyt, vierittäessään samalla palloa edellisen hallituksen ja virkamiesten suuntaan, miten EU:n pakotepolitiikan linjauksiin päästettiin Suomen toimesta syntymään tällainen, omaan jalkaan kopsahtava ansa. Ajatus perustuu siihen, että Etyjin parlamentaarisen yleiskokouksen vuosikokouksen järjestysvastuu on ollut Suomella tiedossa jo hyvissä ajoin ennen Ukrainan kriisin eskaloitumista ja pakotepoliittisia linjauksia.

Presidentti Niinistö on YLE:n haastattelun mukaan sittemmin jo myöntänytkin, ettei pakotepolitiikan pakkopaidan aivan jokaista nappia osattu ennalta nähdä: ”Mehän olemme nyt selvittäneet vastaisen varalle, että sanktiot ja niiden poikkeusmahdollisuudet perataan, jotta vältytään samantapaisilta tilanteilta.”

Suomen mahdolliset valinnat

Jos unohdamme hetkeksi ajatuksen tilanteen syntymisen tarkoituksenmukaisuudesta, voimme spekuloida Suomen potentiaalisilla vaihtoehdoilla. Tarkoitus ei ole niinkään viritellä syyllistävää sormea kuin pyrkiä hahmottamaan kysymystä Suomen asemoitumisesta kriisin kolmannella kehällä. Taustoituksena on vielä korostettava, että aivan mikä tahansa kysymys Etyj ei Suomen kannalta ole. Esimerkiksi taannoisella Venäjän vierailullaan Niinistö korosti Suomen tukevan Etyjin toimintaa ja että Suomen panostus siihen on ollut kenties kaikista jäsenmaista voimakkainta. Tämä nostettiin esiin myös presidentin kanslian sivuilla olleessa lyhyessä tiedonannossa Putinin tapaamisen sisällöstä. Aivan kuin kyseessä olisi ollut ennaltaehkäisevä, tulevien tapahtumain kulun ennakoinut ”pehmentävä” viesti.

Suomi olisi voinut esimerkiksi sallia Venäjän edustajat ilman sen suurempia EU-tason notifikaatioita ja ennakkoilmoituksia. Tällöin Suomi olisi kenties vedonnut Etyjn historiallisen merkitykseen sekä ajankohtaiseen työhön Ukrainassa. Samalla olisi myös korostettu Etyjin ratkaisevaa asemaa Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin tulevaisuudelle. Tällainen unilateraali liike olisi tietysti johtanut EU:n neuvoston pakotepäätöksen rikkomiseen, siitä aiheutuviin seuraamuksiin sekä jonkinasteiseen kansainväliseen arvovaltatappioon – kaikkinensa siis mahdoton ratkaisu, varsinkin turvallisuuspolitiikan läntisten yhteistyöverkostojen pilarin kannalta.

Toisesta äärilaidasta löytyvä vaihtoehto olisi ollut jyrkkä, yhtä lailla mielenosoitusdiplomatian kategoriaan istuva päätös, jossa ei olisi edes pyritty käyttämään nyt toteutettua harkintavaihetta diplomaattisine notifikaatioineen EU:n suuntaan sekä presidenttitason vierailuine Venäjälle. Venäjä-pilariakaan ei aivan suin päin lähdetty sahaamaan alta. Menettely saa päätöksen näyttämään vähemmän jyrkältä ja kohdistaa huomion tietoisesti EU:n yhtenäiseen pakoterintamaan (sekä mahdollisesti sen portinvartijoihin, joita tiedossamme ei siis vielä tällä hetkellä käsittääkseni ole), ei niinkään Etyjiin tai sen henkeen.

Nyt ikään kuin yritettiin sanoa, että periaatteessa olemme kyllä aina veräjän avaamisen kannalla, mutta nyt tilanne on niin liikkuva ja keskeneräinen, ettei meiltä voi edes olettaa löytyvän rauhanmuskelia näin raskaan oven sulkemisiin tai avaamisiin omin päin. Päätöksentekoprosessin muodossa oli siis puolisen hyppysellistä ajopuuna ajelehtimisen kaikua (olosuhteiden pakosta Suomi on ollut selvästi ottavana osapuolena pakotepolitiikan aikana), mutta itse päätös alleviivasi liittosuhteiden vaalimisen vastuun ja päätökseen johtaneiden arvojen sisäistä jännitettä. Näin kansainvälistä järjestystäkin korostava pilari jäi pystyyn, vaikka sitten huojuen (ja olihan Suomi siis valtiojohdon suulla korostanut Etyjin merkitystä nimenomaan Ukrainan kriisin kohdalla).

Venäjän koepallo ja Suomen menettelyn tulkinta

Muitakin vaihtoehtoja Suomella olisi kenties ollut, joskin ei enää täysin omissa käsissä olevia. Järjestelyjen askelmerkkejä ja vieraslistaa olisi kenties voinut pyrkiä sovittamaan venäläisten kanssa hyvissä ajoin kulisseissa siten, ettei jännitettä olisi päässyt syntymään. Tällainen toimintatapa ei toisaalta olisi istunut ongelmattomasti periaatteisiin, joiden mukaan suhteita itäiseen naapuriin vaalitaan mahdollisimman välittömissä ja avoimissa puitteissa.

Lisäksi Venäjän kanssa koordinoitu järjestely olisi väistämättä ollut vastakauppojen ja myönnytysten leimaama kompromissi, jolla olisi voinut olla negatiivisia heijastevaikutuksia myöhemmin. Venäjä tuskin olisi suostunut, rivien välistäkään, myöntymään lännen pakoterintamalle. Pystypainissa kun ei yleensä omaehtoisia mattokomennuksia hankita. Itse asiassa jo pelkkä järjestelyn ehdottaminen olisi sisältänyt riskinsä – etenkin aikana, joka on liikkunut pitkän matkaa Hruštševin ja Kekkosen välittömien suhteiden leimaamasta henkilödiplomatian kultaisesta 60-luvusta. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että Venäjä osasi odottaa nykyisen kaltaista päätöstä, mikä tietysti saattaa kertoa siitä arvosta, joka Venäjällä Etyjille tällä hetkellä annetaan? (Vilkaiskaapa vaikka tämän Etyjin ”korkean tason panelistien” hiljattain julkaistun, Ukrainan kriisistä tehtyjä johtopäätöksiä esittelevän raportin alaviitteitä.)

Koepallon tarkoituksena oli punnita, totta kai, Suomen herkkyyttä. Sitä kautta testatuksi tulivat myös ulkopolitiikan pilarirakenteiden kallistumat, vaikka sitten pallo pääsikin epäonnisesti ”tipahtamaan Suomen syliin”. Toisaalta punninta taisi kohdistua myös siihen, miten EU tulkitsee lännen ja Venäjän välisen kriisin tilaa ja suuntaa.

EU:n tasolle mentäessä tulkinta paljastui hyvin jähmeäksi, vaikka meillä ei kaiketi vielä yksittäisten EU-maiden kannanottoja tiedossamme olekaan. Pakoterintaman jämäkkyyden arvo joka tapauksessa ylitti EU-tasolla yleiseurooppalaisemman kriisinhallintamekanismin ja dialogin horisontin – ainakin tämän yksittäisen päätöksen kohdalla. Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumista huolimatta Euroopassa on edelleen tarvetta prosessille, joka perustuu YK:n peruskirjan periaatteisiin, itsemääräämisoikeuden ja rajojen kunnioittamiseen, ihmisten ja aatteiden vapaaseen liikkumisen sekä ennen kaikkea työskentelytapaan, jossa kaikki dialogin vaikutusten piirissä olevat valtiot pääsevät siihen myös tasavertaisina osallistumaan. Tähän kiinnitti kirjoituksessaan huomiota myös Osmo Apunen.

Parlamentaarikkojen yleiskokous ei ole ehkä Etyjin keskeisin foorumi, mutta symbolisesti merkittävä osa kokonaisuutta siinä missä hallitustusten väliset kokouksetkin. Suomen viime hetkillä herkistynyt luovinta ratkaisun löytämiseksi osoittaa, että symboliikan merkitys tunnistettiin, vaikka päätöksenteon tasolla Helsingin juhlakokoukselta ei suuria voitu olettaakaan. Samalla tulisi välttää Suomen päätöksen dramatisoimista sen yli, mikä Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin tilanne jo ennen päätöstä oli. Etyj-prosessin korkean tason dialogin ylläpitämisen edellytykset lienevät monella taholla katsotun romuttuneeksi Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumien sekä vuoden 1994 Budapestin muistion rikkomusten jälkeen (varoitus: linkin blogautus on jo yli vuoden takaa).

Vaihtoehdot vähissä – ja pienet sivussa

Vaihtoehdottomuuden ja mielikuvituksettomuuden vallitessa olemme tilanteessa, jossa kriisinhallinnan puitteet ovat entistäkin korostuneemmin nihkeästi etenevän Minskin prosessin sekä sen rinnalle ilmeisesti viriteltävän Yhdysvaltain ja Venäjän kahdenkeskisen raiteen varassa. Suomi tukee myös ilmeisesti jälkimmäisen suurvaltaraiteen aktivoimista. Herää kysymys, tuetaanko näin myös välillisesti lähestymistapaa, jossa pienillä valtioilla ei ainakaan saman pöydän ääreen kokoontuessa ole mahdollisuutta esittää näkemyksiään? Vaikuttaminen tapahtuu korkeintaan sivuhuoneiden valmistelevissa pöydissä ja niiden välisillä käytävillä. Toivottavasti ei jää luu käteen, kuten Etyj-päätöksen kohdalla.

Voidaan kai kyynisesti olettaa, että Helsingin hengeltä on nyt ilmat pihalla, eikä se happi kovin raikasta ollut ennen Suomen päätöstäkään. Etyj-prosessin historiallisen painoarvon tuntien on kuitenkin perusteltua ihmetellä, miksi Suomi asetti tai päästi itsensä moiseen pakkorakoon? Kaikkien mielestä tilanteessa ei kuitenkaan mitään ongelmaa ole. Kovapintaisesti Venäjään suhtautuvat ovat päätöksen jälkeen kiitelleet Suomen (läntistä) päättäväisyyttä ja ehkä näpäytystäkin Venäjän suuntaan.

Tällainen asenne kallistuu helposti julistukselliseksi mielenosoitus- ja ulkonäködiplomatiaksi, näin Max Jakobsonin käyttämää termistöä lainatakseni. Politiikan käytännön hyödyt ja seuraukset ovat vaarassa jäädä toissijaiseen asemaan ylevään periaatteellisuuteen nähden. Pakoterintamassa pysymisellä toki on myös käytännön seurauksensa (ja arvonsa), mutta vain, jos tämä palvelee laajempia strategisia tavoitteita tai kansallisia intressejä. Pakotepolitiikassa Suomi on kuitenkin ollut ottavana osapuolena. Tämä perinne sai nyt jatkoa.

Mistä itsetunto ja ylpeys sitten kumpusivat; historiallisten traumojen ylittämisestäkö? Kekkosen haamun uudelleenhautaamisesta? Kriisi jatkuu, eikä osoita lientymisen merkkejä. Ukraina on sysätty, vaikkakin ennen kaikkea Venäjän toimesta, poliittiseen limboon, jonka seuraukset tuntuvat sen kansalaisten jo valmiiksi arpeutuneissa nahoissa vielä pitkään. Voi myös olla, että Suomen konsultaatio- ja notifikaatiokierros EU-maiden kesken tulkitaan yhtä lailla heikkouden osoitukseksi. Itse en asiaa näin näkisi, mutta joku muu saattaa sen niin tehdä – tämä siis vain ajatuksen tasolla harkittavaksi. Ei myöskään tarvitse katsoa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituspalstaa pidemmälle huomatakseen, että päätökseen johtanutta prosessia tulkitaan kansa syvissä riveissä myös kansallisena ryhdittömyytenä; vaikka päätöksen sisältöä pidettäisiinkin oikean suuntaisena, voi itse päätöksentekoprosessin selittelevä luonne nostaa esiin muistoja ajopuuna ajelehtimisesta sekä ehdollistumisesta korkeammalla taholla määritetyn politiikan ei-toivotuille sivuvaikutuksille.

Maailmankuvamme on siis kohdistunut Ukrainan kriisin kolmannelle kehälle, ja tälläkin kehällä näkymä on jähmettynyt oletukseksi lännen ja Venäjän välisen hankauksen jatkumisesta. Varmistetaan nyt vielä, että en tietysti esitä, että tämä hankaus olisi Suomen katseesta tai poliittisen liittosuhteemme dynamiikasta kiinni. Hankauksen juuret ulottuvat syvemmälle 2000-luvun taitteeseen, jähmettyminen Venäjän toimiin Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Kapea tuo katseemme silti on. Etyj-tapauksen osalta se luultavasti sentään avartuu lähipäivien kuluessa.

***

Edit 6.7.2015: Lisätty muutama linkki sekä pohdintaa Etyjin parlamentaarisen kokouksen merkityksestä suhteessa Etyjin kokonaisuuteen. Aiheesta kirjoitti myös Jussi Niemeläinen 6.7.2015 Helsingin Sanomissa. Myös Etyjin kokous käynnistyi tänään. Avauspuheenvuorossaan presidentti Niinistö nosti esiin mm. ”liennytyksen perinteen vaalimisen” arvon sekä toisti käsityksensä siitä, että EU:n piirissä olisi syytä arvioida uudelleen pakotepolitiikan vaikutuksia Etyjin kokousten järjestelyihin. Niinistön puhe kokonaisuudessaan englanniksi löytyy täältä. Etyj-kokouksen etenemistä voi seurata järjestön sivuilta ja Yle Areenasta.

Huomioita Pohjoismaiden puolustusministerien kannanotosta

Suomen ulko- ja puolustuspoliittinen keskustelu on kokenut useita sykäyksiä kuluvan kevättalven aikana. Viimeisin ja kenties intensiivisin sykäys koettiin viikonloppuna, kun Pohjoismaiden puolustusministerit julkaisivat kannanoton Pohjoismaiden puolustusyhteistyöstä ja kun Venäjän ulkoministeriö kirjaili oman vastauksensa tähän. Esittelen seuraavassa kolme huomiota puolustusministerien kannanotosta. Huomioita on syytä tulkita varsin perustavaa kysymystä vasten: mihin suuntaan Suomen ulko- ja puolustuspolitiikka on kehittymässä?

Ensimmäinen merkittävä nosto puolustusministerien kannanotosta koskee luonnehdintaa Venäjän sotilaallisesta uhkasta. Aivan suoraan asiaa ei vieläkään sanota, mutta kiertoilmauksia käyttämällä ei suoran uhkan toteamista lähemmäksi luultavasti päässe. Suomen turvallisuuspoliittisten linjausten osalta kyseessä olisi merkittävästä erosta. Perinteenähän on ollut kiinnittää sotilaalliset uhkakuvat laajempien alueellisten selkkausten heijastevaikutuksiin, ei suoriin uhkiin. Nyt puolustusministerit viittaavat, sen tarkemmin uhkakuvansa intensiteettiä tai luonnetta tarkentamatta, entistä selvemmin suoraan sotilaalliseen uhkaan, joka voi kohdentua (ja kohdentuu jo) myös Pohjolaan ja sen lähialueille ilman laajamittaista aseellista konfliktia Euroopassa.

Toinen Suomen turvallisuuspolitiikan perinteen kannalta merkittävä seikka liittyy ulko- ja puolustuspolitiikan suhteeseen. Suomessa on vannottu aina 1960-luvulta saakka periytyvään malliin, jossa ulko- ja puolustuspolitiikka limittyvät saumattomaksi turvallisuuspolitiikan kokonaisuudeksi. Tässä kokonaisuudessa puolustuspolitiikan on katsottu luovan staattisemmin toimivan perusrakenteen, jonka varassa ulkopolitiikan toiminnanvapautta ja tilannesidonnaista harkintaa saatetaan toteuttaa. Vaikka tähän kokonaisuuteen on sittemmin kokonaisturvallisuusajattelun suosion kasvaessa kiinnittynyt runsaasti myös sisäisen turvallisuuden tekijöitä ja muita nyansseja, on edellinen perusasetelma säilynyt, mikä näkyy konkreettisesti esimerkiksi Suomen puolustus- ja turvallisuuspoliittisen selontekojen jaossa ulko- ja puolustuspoliittiseen osaan.

Pohjoismaiden puolustusministerien tekstiin ulkopolitiikan keinovalikoima ei ole kuitenkaan nyt mahtunut, siitäkin huolimatta, että teksti on nimenomaan voimakkaasti ulkopoliittinen ulostulo uhkuvapoliittisine kirjauksineen. Tekstin turvallisuuspoliittista tilannekuvaa hahmotetaan sotilaspolitiikan kautta. Puolustusministereiltä tällaista painotusta saattaa toki odottaakin, mutta samalla on huomattava, kuinka Pohjolan ja Itämeren alueen vakauspolitiikasta puhuttaessa teksti on keinovalikoimaltaan ainakin suomalaista turvallisuuspoliittista perinnettä vasten tarkasteltuna niukka, perustuen yksinomaan puolustusyhteistyön kautta lähetettävien defensiivisten signaalien sekä edelleen näiden kautta vahvistettavien sotilaallisten pidäkkeiden tuottamien vakausolettamuksien varaan.

Käsitys Itämeren alueen sotilaspoliittisista, diplomatiaa haastavista jännitteistä ”uutena normaalitilana” tukee tätä tulkintaa. Perinteiselle ulkopoliittiselle toimeliaisuudelle ja aktiivisuudelle, joka saattaisi lieventää vastavuoroisen epäluulon ja tätä kautta syntyvän epävarmuuden negatiivista kierrettä, vaikuttaa olevan hyvin niukasti tilaa. Jännityksen ja epävarmuuden kierteen lieventymisen henkireikään, sekä tähän liittyen diplomatian toimintatilaan, ei kirjoituksessa viitata.

Ulkopoliittinen vaikuttaminen turvallisuuspolitiikan keinovalikoiman osana on joko jätetty kompromissina tekstistä pois tai sitä ei enää pidetä uskottavana keinona. Venäjän suurstrategisilla intentioilla sekä näihin liittyen Venäjän käsityksillä alueen turvallisuusongelmista (ja mahdollisista ratkaisuista), joihin ulkopoliittinen vaikuttaminen voisi kohdentua, tekstissä ei myöskään spekuloida. Myös ”kovemmat” ulkopolitiikan keinot jäävät mainitsematta (esimerkiksi EU:n yhteiseen pakoterintamaan ei tekstissä viitata, kenties Norjan ja Islannin mukanaolosta johtuen).

Puolustuspolitiikan ratkaisut nousevat näin ulkopolitiikan sijasta turvallisuuspolitiikan eturintamaan. Tässä suhteessa puolustusministerien teksti heijastelee maailmankuvaa, jossa vastapuolen toimintaan voidaan vastata korkeintaan kehittämällä puolustuksellisia signaaleja ja sekä ainakin lyhyellä tähtäimellä turvallisuustilannetta tasapainottaviksi tarkoitettuja pidäkkeitä.

Myös offensiivisemman logiikan mukaiset tulkinnat kirjoituksesta ovat mahdollisia. Tällaisessa mielenmaisemassa vastakkainasettelu ja sen taustalla vaikuttava epävarmuus katsotaan ylittämättömiksi. Tulevaisuudesta tehtävien tulkintojen tulee pohjautua pahimman mahdollisen olettamuksen varaan sekä käsitykseen turvallisuuden suhteellisuudesta ja jakamattomuudesta. Puolustusministerien kannanoton tilannearvio sisältää hyppysellisen kovapintaista, lähes fatalististakin realismia, mutta toistaiseksi tämä näyttää olevan toissijainen viesti – mainitaanhan kirjoituksessa Itämeren vakauden säilyttäminen (ei muuttaminen) nykyisen asetelman pohjalta keskeiseksi tavoitteeksi. Vakauden tavoite, ainakin itseisarvona, sopisi kankeasti fatalistiseen mielenmaisemaan.

Onko ulkopolitiikan ”unohtamisessa” sitten kyse ainoastaan kirjoittajien omaan hallinnonalaan keskittymisestä? Eikö Pohjoismailla ole tarjota yhtenäistä ulkopoliittista toimintalinjaa, jonka varaan puolustusministerit olisivat voineet edes sivumennen puolustuspoliittisten perusteidensa linjauksissa tukeutua? Vai onko kyseessä puhtaasti diagnoosista – onko ulkopolitiikan, vuoropuhelun ja monenkeskisen diplomatian tie todella kulutettu Itämeren alueen vakauspolitiikan osalta loppuun? Vai luenko kannanottoa kuin piru raamaattua sortuen ylitulkintaan?

Käsitys ulkopoliittisen tien ja vuoropuhelun loppuun kulkemisesta – oli kyse sitten monenkeskisestä diplomatiasta, matalan tason poliittisten yhteyksien vaalimisesta tai korkeamman tason bilateraalisuhteiden ja keskusteluyhteyksien ylläpitämisestä – asettaisi haasteen tasavallan presidentti Sauli Niinistön viimeisen vuoden kuluessa varsin voimakastahtoisesti linjaaman aktiivisen vakauspolitiikan Venäjä-pilarille. Toisaalta pilarimallin tarkoituksena lieneekin metaforisesti ilmentää sitä, ettei turvallisuuspolitiikan kokonaisuus kaadu yhden pilarin mukana, vaan kokonaisuuden kombinaatiot tuottavat politiikkaan joustavan elementin, joka myös vahvistaa tilannesidonnaisen harkinnan mahdollisuuksia.

Kolmas mielenkiintoinen tekijä, joka leimaa puolustusministerien kirjoitusta, on viime aikoina paljon huomiota herättäneiden hybridiuhkien melko vähäinen rooli tekstissä. Myös Hiski Haukkalan sunnuntaisessa Helsingin Sanomien haastattelussa mainitsemat yhteiskunnallisen vakauden ja sisäisen turvallisuuden matalamman intensiteetin piirteet eivät ole puolustusministerien kannanottoon nimesikään mahtuneet. Kannanotossa kyllä mainitaan yhteiset (läntiset) arvot sekä viitataan sivumennen informaatiovaikuttamiseen, mutta pääpiirteiltään teksti huokuu jälkimodernien uhkakuvastojen sijasta hyvin perinteistä henkeä: ilma-, meri- ja maavoimien suorituskykyä parantavat harjoitukset, huoltovarmuusvalmiuksien edistäminen puolustusteollisuussopimuksen kautta sekä pyrkimys yhtenäisempään sotilaalliseen tilannekuvaan luovat keinovalikoimana varsin konservatiivisen kuvan Pohjoismaisen puolustusyhteistyön käytännöistä – sekä turvallisuuden luonteesta.

***

Puolustusministerien kannanoton välikappaleet, joissa mainitaan Lähi-idän ongelmat, YK:n rauhanturvaoperaatiot sekä ilmastonmuutoksen tuottamat riskikuvastot, vaikuttavat tekstin kokonaisuutta leimaavaan sotilaalliseen alarmismiin nähden varsin rutiininomaiselta, lähes päälle liimatulta litanialta (varsinkaan kun tekstissä mainitut yhteistyötoimet sisältävät näihin nähden, kenties YK:n operaatioita lukuun ottamatta, melko vähän yhtymäkohtia).

Sotilaallisen painotuksen ja uhkakuvastonsa osalta Puolustusministerien kirjailemaa tekstiä voi sen sijaan pitää merkittävänä puhetapahtumana. Samalla on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että kyseessä on medialevitykseen tuotettu, sisäpoliittisen kohdeyleisönsäkin sisältävä paperi, jota tulee lukea myös kompromissien sävyttämänä tuotoksena. Toisaalta juuri tätä ajatusta vasten on hieman yllättävää huomata, kuinka merkittäviä muutoksen siemeniä tekstiin kytkeytyy. Suomen NATO-suhteen osalta teksti on nähdäkseni paljon yllätyksettömämpi kuin mihin esimerkiksi Venäjän ulkoministeriön kautta välittynyt reaktio voisi antaa viitata. Tämä ei tietysti tarkoita, etteikö Venäjä olisi taiten reaktiotaan asettanut, mutta reaktio ei tällöin välttämättä kohdistu tähän kyseiseen tekstiin, vaan laajemmin Pohjoismaiden mahdolliseen orientaatioon. Myös Suomessa ja Tanskassa häämöttävät vaaliasetelmat saattavat liittyä kuvaan, mutta tällainen spekulaatio vie helposti ohi itse asiasta.

On mielenkiintoista nähdä, miten kannanoton henki tulee näkymään tulevan hallituskauden ulko- ja turvallisuuspoliittisissa linjauksissa (hallitusohjelma, tuleva kokonaisturvallisuusselvitys, mahdollinen NATO-selvitys sekä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko). Ja minkälaisen roolin puolueiden toisistaan jatkuvasti erottumassa olevat ulko- ja puolustuspoliittiset kannat saavat hallitusneuvotteluissa. Yhteiset, konsensukseen johtavat nimittäjät vaikuttavat harventuvan tasaisesti vaalien lähestyessä. Paradoksaalista kyllä, suurimpia yhteisiä nimittäjiä tarjoaa juuri Pohjoismainen puolustusyhteistyö, jolla vaikuttaa olevan melko vankkumaton tuki niin puolueiden kuin kansankin piirissä. Tämäkin yhteistyö voi, kuten kenties nyt saatamme hahmottaa, perustua usealle eri tilannekuvalle, tavoitteelle ja intensiteetille.

Toinen keskeinen kysymys koskee sitä, kuinka laajasti tällainen tulkinta on jaettu ja koordinoitu Suomen ulkopoliittisen johdon kesken. Erityisen polttavaksi kysymys nousee, kun otetaan huomioon puolustusministerien kirjoituksesta huokuva eetos, jossa perinteisesti Suomessa vahvoina pidetyt ulkopoliittiset keinot vakauspolitiikan työkalupakissa vaikuttavat jäävän järeämpien ratkaisujen katveeseen. Erityisesti tätä kannattaa tarkastella tasavallan presidentti Sauli Niinistönkin peräänkuuluttaman neljän pilarin mallia sekä sen painotuksia vasten. Aina loppuvuoteen 2014 saakka Suomen turvallisuuspolitiikka vaikutti varsin yhtenäiseltä, korkeasti koordinoidulta ja jämäkältä (oli sen suunnasta sitten mitä mieltä tahansa). Nyt, Suomen eduskuntavaalien edellä, turvallisuuspolitiikka on liikkeessä ja elossa, tai ainakin se vaikuttaa hivenen vähemmän koordinoidulta. Ainakin se on käynyt selväksi, ettei presidentti Niinistön toivomaa vaalirauhaa turvallisuuspoliittisten kysymysten osalta saavutettu. Perimmäinen syy tähän taitaa tosin sittenkin piillä Suomen rajojen ulkopuolella.

Puolustusyhteistyö ja ulkopolitiikan liike

Lyhyehkön mediakatsauksen perusteella Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyöselvityksestä laadittu loppuraportti (tai sen julkiseen jakeluun annettu tiivistelmä) otettiin sisältönsä osalta Suomessa varsin kuuliaisesti vastaan. Yhteistyöselvityksen julkinen osa ei näemmä tuottanut suurempia yllätyksiä. Puolustushallintojen toimesta laadittu raportti keskittyikin käytäntöihin sekä operatiivisen tason yhteistyömahdollisuuksien laajentamisen haarukoimiseen. Puolustusyhteistyön poliittisen tason syventämistä koskevat suositukset jätettiin, nähdäkseni aivan oikein, raportista pois. Käytännöllisen ulottuvuutensa lisäksi raportti esittelikin viestin mahdollisuuksien maailmasta sekä potentiaalisesta turvallisuuspolitiikan liikkeestä. Tämä viesti esitettiin jännitteisessä ajassa, jonka tulkitaan helposti valtioiden toiminnallisen vapauden tilaa kaventavaksi. Selvityksen julkistaminen siis huokui eräänlaista voluntaristisen teleologian henkeä, mutta ilman pakottavaa teleonomiaa.

Selvityksen funktionalistinen ja maltillinen henki siis istui ilmeisen hyvin siihen laajaan poliittisen tuen mielenmaisemaan, jota puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa osana laajempaa pohjoismaista ja eurooppalaista kokonaisuutta Suomessa vaikuttaisi nauttivan. Kriittinen keskustelu selvityksen niukahkon julkisen annin osalta vaikuttaa pikemminkin kohdistuneen sotilasteknisiin kysymyksiin. Raportin poliittinen viesti on otettu pitkälti sellaisenaan vastaan.

Mahtaako olla niin, että tasavallan presidentin syksyn ja talven mittaan jo lähes doktrinaaliselta kalskahtava muotoilu neljän pilarin varassa toimivasta aktiivisesta vakauspolitiikasta toimii myös vaalien ylimenokauden mittaisena sisäisenä vakauttajana? Jatkuvuuden välineellinen arvo kun on eittämättä ollut eräs presidentti Niinistön ajattelua ohjaavista lähtökohdista: ”Ulkopolitiikassa jatkuvuudella on sijansa. Se tuo ennustettavuuden myötä vakautta ympäristöömmekin”, totesi presidentti virkaanastujaispuheessaan kolmisen vuotta takaperin. Jatkuvuus ei kuitenkaan ole paikallaan pysymistä: ”Maailman muutoksessa on kuitenkin tärkeä pitää katse tulevaisuuteen”, jatkoi Niinistö puheessaan. Mahdollisuus liikkeeseen, kuten myös toiminnanvapauden ylläpitämiseen vaadittava aktiivisuus, vaikuttaa kirjaillun Suomen ulkopolitiikan olemukseen – tai ainakin näin uskottelemme ja pyrimme viestittelemään. Oma usko on jo hyvä lähtökohta, mutta mahtavatko muut uskoa samoin?

Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyön laajentamisen mahdollisuus liittyy verkottuneen puolustuksen kumppanuusrakenteista koostuvaan yhteistyövaraisen turvallisuuspolitiikan pilariin. Kuulostaa kankealta, mutta näin puolustusyhteistyön roolia ulko- ja turvallisuuspolitiikan kokonaisuudessa nyt ilmeisesti hahmotetaan. Puolustuskumppanuuksien muodostaman pilarin yhteyttä kansainväliseen yhteisöön ja sen normeihin hahmotettiin puolestaan hiljattain Ulkoasiainministeriön julkaisemassa turvallisuuspoliittisen yhteistyön katsauksessa. Katsausten ja raporttien julkaisuajankohdat sekä sisällöt vaikuttavat vähintäänkin saumattomaksi koordinoidulta kokonaisuudelta.

Kansallisen puolustuksen pilarin vahvistamiseen tähtäävää konsensushenkisyyttä on puolestaan viritelty jo kesän 2013 Kultaranta-keskusteluista saakka. Paine puolustusmäärärahojen korottamiselle on kasvanut, eikä tämä selity yksinomaan Ukrainan sodalla ja Venäjän toiminnalla. Aivan kaikenkattavasta konsensuksesta ei tässä kohdin tosin voi puhua, mutta parlamentaarisen enemmistön tämän pilarin vahvistaminen melko varmasti tulee taakseen saamaan – ainakin ajatuksen tasolla; toteutus kun ei pääse elämään taloudellisista realiteeteista – turvallisuusaspektin kun sisältävät nämäkin – vapaassa tyhjiössä.

Mennen syksyn kasakkapuheet niputtivat talouden ja puolustuksen – laajasti ymmärrettynä – nähdäkseni saman kokonaisuuden alla. Seuraavaksi ilmeisesti selvitetään, miten kansalaisten henkisen mielenmaisema kiinnittyminen tähän kokonaisuuteen varmistetaan osana yhteiskunnan turvallisuusstrategiaa.  On myös vihjailtu, ettei ratkaisu näin jälkimodernien hybridiuhkien ja riskiyhteiskunnan aikakaudella enää löydy kylmän sodan aikaisesta henkisen maanpuolustuksen suureellisesta, mutta pidättäytyvästä eetoksesta. Kuuleman mukaan tarvitaan ketterämpiä, dynaamisempia ja jopa vastustajan etumaastoon tähtääviä henkisiä kykyjä asianmukaisine informaationhallinta- ja kyberkapasiteetteineen. Puolustuksen tilaulottuvuus hämärtyy hiljalleen muodottomaksi etääntyen sieltä, missä turvallisuuden vaikutusten tulisi tuntua. Se on vaikea yhtälö. Saa nähdä miten tämä paletti pysyy lapasessa ilman, että toiminnan logiikka kääntyy alkuperäisiä tavoitteitaan, eli kansalaisten turvallisuuden vahvistamisen ja vakaan oikeusvaltion suojelemisen vaateita vastaan.

Ja sitten tulee NATO. Kaikkein reipashenkisimmät irtiotot ovat nyt ilmeisesti laitettu sivuun ”hyvässä yhteisymmärryksessä” yllättäen varsin mutkikkaaksi äityneen vaaliasetelman edeltä. Vielä vuosi sitten, muutama kuukausi ennen kokoomuksen kevään 2014 puheenjohtajavaaleja, oli vaikea edes kuvitella mahdollisuutta, jossa tuleva hallituskokoonpano voitaisiin muodostaa ilman ainuttakaan selvästi NATO-myönteistä puoluetta (joita meillä kaiketi on kaksi). Ei tämä mahdollisuus edelleenkään kaikkein todennäköisin välttämättä ole, mutta mahdollisuuksien rajoissa kuitenkin. NATO-jäsenyysneuvotteluiden käynnistämisen kategorisesti (siis puhtaasti maailmankuvallisista lähtökohdista ilman tilannesidonnaisesti elävän harkinnan mahdollisuutta) kieltävät puolueet ovat toki yhtä vähissä. Aikanaan vaaliasetelmien hämärästä hahmottuvien hallitusneuvotteluiden valutalkoot saavat näin ollen turvallisuuspolitiikan kohdalla Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyöstä tarvittavaa pohjustetta. Viimeksi kun ei kuulemma mennyt valu ihan vaateriin…

Syventyvä NATO-kumppanuus omine mahdollisuuksien maailmoineen esitetään virallisessa ulkopoliittisessa puheessa osana samaa länteen osoittavaa vektoria, jonka luomaa toiminnanvapautta Ruotsin ja Suomen yhteistyön katsotaan nyt erityisesti edistävän. Vektorien voimamomentit vaikuttaisivatkin tarjoavan näppärän metaforan pilarirakennelman sisäisen dynamiikan hahmottamiseen. Toisin kuin mekaniikan laeissa, tässä kokonaisuudessa vektorien liike ei kuitenkaan hahmotu nollasummapelinä suhteessa kappaleen ytimestä löytyvään tasapainotilaan.

Politiikalla nimittäin voidaan joko estää tai luoda uutta tilaa ja momenttia liikkeelle. Vai muistatteko vielä kun silloinen Venäjän asevoimien komentaja Nikolai Makarov herätti keväällä 2012 Helsingissä kohua tuomitsemalla Suomen NATO-yhteyksien lisäksi myös Pohjoismaisen puolustusyhteistyön näkymät Venäjän intressien vastaisena. Makarov otettiin seuraavana päivänä hiljattain virkaan valitun presidentti Niinistön toimesta pienimuotoiseen nuhteeseen, eikä ainakaan vastaavan tason julkisia avauksia ole käsittääkseni sittemmin kuultu. Kaikkinensa merkittävä tapahtuma ja kokemus, myös jos sitä heijastelee Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyön kautta nyt hahmotettavaan horisonttiin sekä sen avaamiin liikkeen ja suunnan mahdollisuuksiin. Tätäkin taustaa vasten on tärkeää, että lupaus liikkeestä tulee myös käytännössä lunastetuksi. Voiko siis neljän pilarin mallissa harrastaa liikettä valituilla vektoreilla ilman, että tämä on pois kokonaisuuden vakaudesta. Luottamus vastauksen myönteisyyteen vaikuttaa tällä hetkellä jokseenkin ilmeiseltä.

Optiologiasta käytäntöihin

Kollegani Matti Pesu julkaisi juuri ansiokkaan ja ajatuksia herättävän tekstin NATO-optiosta ja siihen liittyvistä ongelmista. Itse asiassa kannattaa lukea myös tähän samaan tematiikkaan suoraan liittyvä Pesun aikaisempi kirjoitus ”Liitossa vai ei?”, jonka kohdalla olin jo lähellä julkaista osan alla esittämistäni ajatuksista.

Olen samoilla linjoilla Pesun perustavien argumenttien kanssa: NATO-optiosta käydyssä keskustelussa on paljon draamansekaista kuorrutusta ja jopa virhetulkintojen mahdollisuuksia. Haluan kuitenkin vääntää turpo-peistä kahdesta asiasta. Ensimmäinen koskee sitä, miten määrittelemme liikkumavaran sekä miten tämä käsite tulisi suhteuttaa sille rinnakkaisiin ajatuksiin, kuten toiminnanvapauteen, sekä miten liikkumavara toteutuu Suomen kaltaisen valtion ulkopolitiikassa. Toisekseen haluaisin edelleen jatkaa – tai paremminkin käynnistää – hieman teoreettisempaa pohdiskelua sopimusvaraisen sekä toisaalta käytäntöperustaisten turvallisuuspoliittisen toimintamallin suhteista.

Lähdetään liikkeelle liikkumavaran (tai liikkumatilan) käsitteestä. Saatan ottaa käsitteeseen hieman epäortodoksisen kannan, sillä yleensä pienvaltioiden liikkumavaraa tavataan käsitellä alistuvaksi ulkoisen turvallisuusympäristön muutoksiin, tai parhaimmillaankin reaktiivisena suhteessa näihin muutoksiin. Esimerkiksi Pesu pohtii kirjoituksessaan ”optiologistien” motiiveja, joissa NATO-optio vaikutetaan suoraan rinnastettavan liikkumavaran kasvattamisen välineeksi. Pesu pohtii erityisesti sitä, perustuuko tällainen optio-ajattelu implisiittisesti ajatukselle, jossa ulkoinen liikkumatilamme olisikin vaarassa kaventua, jolloin myös ”optiologian” vaikutus kääntyisikin sen alkuperäistä tavoitetta vastaan:

Mutta miksi ilmoitusta [mahdollisuutta hakea NATO-jäsenyyttä] tarvitaan? Kyseessä on nimittäin itsestäänselvyyden ilmaisu, koska oikeus valita liittolaisensa on eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän kiinteä osa. Historiallista taustaa vasten option liikkumavaratulkinta on ymmärrettävissä, mutta vuonna 2015 moinen ilmaisu vaikuttaa pahasti anakronistiselta. Liittyykö Suomen kykyyn tehdä itsenäisiä päätöksiä, jossain ilmansuunnalla tai maan sisällä epävarmuutta? Vai viittaako liikkumavaran painottaminen sitä, että jossain määrin ongelmia itsenäisen päätöksenteon suhteen on? Moisen painotuksen voisi ymmärtää, mikäli Euroopassa pienten valtioiden valintamahdollisuudet olisivat kapenemassa, mitä ei itse asiassa ole nähtävissä.

Ja edelleen yhteenvetona:

Liikkumavarailmaisun ongelma on siis kiteyttäen se, että siltä näyttäisi puuttuvan perimmäinen syy, rationaali.

Pesun huomio on korostuneesti optio-ajatukseen liitetyn – tai liitettävissä olevan – liikkumavaratulkinnan käsittelyssä. Pidän kuitenkin tärkeänä, ettei itse käsitettä huuhdota pesuveden (!) mukana pois. Ensinnäkin on nähdäkseni tärkeää huomata, että liikkumavaran ilmentämä potentiaali konkretisoituu toiminnan vapauden asteena tilannekohtaisesti. Toiminnan vapaus puolestaan ei määrity ainoastaan reaktiivisena suhteena ulkoisen toimintaympäristön muutoksiin, vaan on kiinni myös pienen valtion ulkopoliittisesta toimeliaisuudesta, tämän kautta rakennettavista käytännön yhteyksistä sekä näiden laadusta. Liikkumavaraa siis myös rakennetaan, sitä ei vain todisteta ulkopuolisia tapahtumia vasten.

Otetaan esimerkiksi Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi. Olisi outoa väittää, että 1990-luvun alussa Suomen liikkumavara – tai sen niukkuus – rakentui yksinomaan mahdollisuudesta hakea jäsenyyttä ja tämän mahdollisuuden taustalla vaikuttavasta Euroopan murroksesta. Tällainen näkökulma jättää huomioimatta Suomen oman toiminnan, jonka kautta liikkumavaran käytännöllistä perustaa rakennettiin hiljalleen jo kylmän sodan loppupuolelta eteenpäin läntisiin yhteistyö- ja talousverkostoihin kiinnittymällä, olletikin että jälkiviisaasti tarkasteltuna linkittymistä voidaan pitää 1990-luvun alun käänteisiin asti varsin kituliaana, konservatiivisia voimia (ja idänkaupan herkullisesta asetelmasta johtuvaa opportunismia) vastaan kampeamisena.

Ylipäätään liikkumavara-ajatuksen yhdistäminen NATO-option kaltaisiin liittosuhdekysymyksiin tai sopimusperustaisiin järjestelyihin pelkistää turvallisuuspoliittista mielikuvitusta ja todellisuuskuvaa. Olen kyllä pääpiirteittäin samaa mieltä siitä, että kaikessa yksinkertaisuudessaan ”optiologian” taustalla vaikuttaa pyrkimys vakuuttaa – ennen kaikkea itselle ja suomalaiselle yleisölle –, ettei Suomella ole ulkosuhteiden olosuhdetekijöiden osalta sellaisia rakenteellisia tai poliittisia esteitä, jotka estäisivät potentiaalisesti mahdollisuuden käynnistää jäsenyysneuvotteluprosessi. Tämä ei välttämättä tyhjennä ”optiologian” 1990-luvulle paikannettavaa alkuperäistä logiikkaa, mutta tätä keskustelu ”mahdollisuudesta hakea jäsenyyttä” kaikessa banaaliudessaan käsittääkseni tarkoittaa.

”Optiolla”, joka todella on edelliseen tarkoitukseen nähden hieman epälooginen metafora jo itsessään, ei siis niinkään viitata Suomen sisäiseen poliittiseen tilanteeseen – viittaahan ”mahdollisuus” tässä yhteydessä luonnollisesti vain jäsenyysprosessin käynnistämiseen (kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole), jonka perusteella vasta voitaisiin tosiasiassa tulkita kansalaismielipide aiheeseen liittyen. Sen sijaan ajatus viittaa tulkintaan Suomen kansainvälisen aseman positiivisista piirteistä. Näin järkeilyprosessi NATO-option kaltaisen trivialiteetin taustalla ilmeisesti kulkee.

Toisekseen on kenties hyvä muistaa, että liikkumavaran ylläpitäminen – jos ei niinkään sen alituinen julistaminen – on pienelle valtiolle lähes itseisarvoisessa asemassa. Tämän viisauden ei tarvitse – eikä itse asiassa ideaalitilanteessa tulisikaan – kiinnittyä ulkoisen turvallisuusympäristön kautta toimintaan pakottavasti heijastuviin olosuhteisiin, jotka akuutilla tavalla olisivat rajoittamassa potentiaalista toiminnanvapautta. Päinvastoin, liikkumavaran painotuksella korostetaan valintamahdollisuuksien olemassaoloa, jotka rakentuvat toteutettujen käytäntöjen päälle.

Rohkenisin tätä taustaa vasten esittää, ettei ole mikään sattuma, että presidentti Niinistö ei nimenomaan ole omien havaintojeni perusteella viitannut kirjaimellisesti ”liikkumavaraan” tai ”-tilaan”. Sen sijaan hän on korostanut ”toimintavapautta, valinnanmahdollisuuksia sekä tilaa nähdä ja toimia eri suuntiin.” Kuten presidentti itsekin linjapuheessaan syksyllä 2013 hieman fundeeraten kiertoteitse esitti, aita-metaforan tarkoitus oli nimenomaan korostaa sitä, että mitään istumaharjoituksia ei ole syytä harrastaa.

Ehkä hieman suorempi puheenparsi olisi kuitenkin ollut Niinistön linjapuheessa paikallaan. Aidan päällä istuminen on sittemmin tulkittu itseään toistavassa ja vahvistavassa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa yksioikoisena, kaksiulotteisesti hahmottuvan itä-länsi -liukuman kohtalonyhteyden muodostamana mekaniikkana. Oma tulkintani siitä, mitä hyveitä metafora voisi (ainakin ideaalitilanteessa) paljastaa, liittyy katseen kirkkauteen, näköalaan ja näitä arvoja toiminnanvapauden kautta vahvistavaan turvallisuus- ja ulkopolitiikkaan. Neljän pilarin varaan rakentuvan turvallisuusajattelun käytäntöyhteydet paljastavat, ettei kyse ole istumisesta. Toisaalta staattisuuttahan voi hyvin edistää myös sopimusvaraiset ratkaisut, jotka hahmotetaan ”yksipilarisina” – mitään automaattisia takeita toimivuudestahan yhdenkään sopimusjärjestelyn ulkokohtaiset takuut eivät anna, varsinkaan jos liikkumavara-ajattelu alistetaan reaktiiviseksi ulkoisen toimintaympäristön muutoksille.

Aktiivisen vakauspolitiikan ensimmäinen, toiminnallisuuteen viittaava elementti, rakentuu näin ollen käytäntöperustaisen turvallisuuspolitiikan varaan, joka koostuu sekä vanhoista monenkeskisen yhteistyön muodoista että uusista, yhteistyöulottuvuutta syventävistä ja ketteryyttä avaavista elementeistä. Tämän suuntaisesti on tulkinnut myös Mika Aaltola omassa, kieltämättä paikoin varsin lennokkaasti etenevässä analyysissään.

Vakauspolitiikan ”aktiivista” elementtiä voidaan hyvin pitää 1990-luvulta asti hallitusohjelmissa ja selonteoissa puhutun yhteistyövaraisen turvallisuuden kehitysasteena, jonka on väistämättä jatkuttava myös mahdollisten uusien, sopimusvaraisten ratkaisujen jälkeenkin. Aktiivisuuden ja vakauden yhdistäminen saattaa kuitenkin herättää ajatuksia sisäisesti ristiriitaisesta käsiteapparaatista. Lieneekö tämä vain kylmän sodan ajalta periytynyt harha, joka pakottaa kuin automaattisesti hahmottamaan vakautta kaksinapaisen järjestelmän keskustasapainon perspektiivistä. Kylmän sodan maailmaan ei kuitenkaan enää ole paluuta, vaikka tällainen asetelma selkeine aihioineen tiettyä kaihoa tuntuu toisinaan herättävänkin.

Nykytilanteessa on tosin myös omat karikkonsa, joissa luoviminen ei avain syyttä näyttäydy ulkopoliittiselta akrobatialta. Mutta sellainen se maailma on, syheröinen ja muuttuva – jos pienvaltion turvallisuuspolitiikkaa voisi harrastaa sentimentaalisen reseptipolitiikan muodossa, olisi pysyvät ratkaisut varmasti jo juntattu peruskallioon kiinni.

Paradoksaalista kyllä, ongelmaksi saattaa muodostua itse liike ja sen luonne – aktiivisuus. Liikettä pitäisi nimittäin kyetä mukauttamaan kulloinkin muodostuvien vakaustarpeiden mukana. Pilareita, monikossa, siis tarvitaan. Liian laajalle levitetty yhteistyövaraisuus saattaa kuitenkin ruokkia sellaisten käytäntöyhteyksien korostumista, jotka ovat intensiteetiltään liian matalia (tai korkeita, joskin juuri nyt tämä vaikuttaa epätodennäköisemmältä) kohtaamaan ulkoisen toimintaympäristön muutoksia. Yksinkertaisimmillaan kysymys on resurssien sekä inhimillisen pääomamme venymisestä.

Usealla pilarilla ratsastavat yhteistyömuodot sisältävät myös varsin suuren byrokraattisen kitkan lähteen, kun useita projekteja ja näihin liittyviä intressiryhmien piileviä hankauksia pyritään sovittamaan yhteen. Toimiessaan tällainen lähestymistapa kuitenkin vahvistaa tilannesidonnaisesti ketterän toiminnan mahdollisuuksia. Mahdollisuus käynnistää sopimusvaraisiin ratkaisuihin tähtääviä poliittisia prosesseja on vain yksi elementti tässä kokonaisuudessa.

Toinen näkökulma, josta käsin Pesu kritisoi nykyistä ”optiologiaamme”, on optio-ajatuksen yhdistäminen pelotteeksi. Yhdyn täysin ajatukseen siitä, ettei sopimusvaraisen turvallisuuspolitiikan horisontteja tule alistaa itseään vastaan potentiaalisesti kääntyvän pelotepolitiikan armoille. Takaovia ja karsinoita kun on nimittäin turha alkaa sulkemaan ennen aikojaan – varsinkaan omaehtoisesti. Peloteaspektin sisältävä ajatus kohtalonyhteydestä ei staattisuutensa lisäksi vaikuta kovin fiksulta vedolta neuvottelutaktisessa mielessä. Jos ja kun jäsenyysneuvotteluja käynnistettäisiin tällaisen mielenmaiseman pohjalta, olisi itse asiassa liikkumavaramme varsin minimissä. Se mikä annettaisiin, olisi myös tällöin otettava. Vai miten kävisi, jos ”pelotekortti” haihtuisi tuhkana ilmaan prosessin epäonnistuttua?

Tähän liittyy kai ajatus siitä, että ulkokohtaisesti selkeässäkin asemassa voidaan maata epäedullisin ehdoin ja suhtein. Tämän jos minkä luulisi EU-jäsenyysprosessista opitun – ei sillä, että siinä prosessissa olisi lopulta hirmuisen huonosti käynyt, mutta tiettyä varovaisuusharkinnan kollektiivista opetteluahan se ilmeisesti vaati, jos tällainen muotoilu ilman historian mukanaan tuomaa jälkiviisauden etuoikeutta sallitaan.

Liikkumavapautta ja liikkumavaraa on siis syytä korostaa, mutta käytännön toiminnan kautta, ei itseään vastaan käyvään mekaniikkaan tukeutuvien ilmoitusten varassa.