Rintamalinjoja historiasta ja sen hallinnasta

Mielen ja muistin hallintaa

Blogiteksti tiivistettynä Jarno Limnéllin twiittiä lainatakseni:

Informaatiosota sekä sen tavoittelema mielikuvien hallinta on keskeisessä roolissa nykyhetken sodankäynnistä sekä aikamme kriiseistä puhuttaessa. Vaikka sotapropagandaan liittyvä ilmiö on vanha, on sekin muutoksessa, kuten sodankäynnin ja konfliktien luonne laajemminkin. Alituisesta muutoksesta huolimatta voimme kuitenkin käsitellä aihetta historiallisesti, kuin yhdestä ja samasta ilmiöstä puhuen. Muutoksen lomasta on näin löydettävissä jotain psykologisen, poliittisen ja inhimillisen tason perustavia tekijöitä, nykyhetken vinkkelistä hahmottuvia historiallisia vakioita – osa hämärässä, osa valokeilassa, ajan hengestä ja paikasta riippuen.

Konfliktien luonteen epäselvyys sekä sodankäynnin keinojen alituinen hämärtyminen johtavat toisaalta myös käsitteelliseen sekamelskaan: yhdistettäessä yhä laajempaan ilmiöiden ja toiminnan spektriin (ovathan sotametaforat olleet taisteluineen ja torjuntavoittoineen jo pitkään esimerkiksi urheiluslangin olennainen osa), käsite ’sota’ kohtaa inflaation, joka saattaa tehdä meistä hiljalleen immuunimman ja kyynisemmän tapahtumille, joissa todella on kyse massiivisesta suorasta väkivallasta ja ihmishenkien menetyksestä.

Ehkä varsinaisen informaatiosodan sijasta olisi viisaampaa puhua informaation ja historiallisen muistin hallinnasta, jota voidaan hyödyntää sekä matalamman intensiteetin poliittisia tavoitteita että korkeamman intensiteetin sotatoimia potentiaalisesti tukevana välineenä. Vakavasta ilmiöstä on joka tapauksessa kyse, määritelmäkysymyksistä riippumatta.

Kriittisen historian- ja medianlukutaidon merkitys

Yksi leimallinen elementti sodankäynnin muutoksessa on konfliktin eskaloitumisen portaiden hämärtyminen sekä perinteisiä mittareita vasten intensiteetiltään piilevämmät keinot saavuttaa ylemmän tason poliittisia askelmia. Portaiden alapäähän on nyt siis valettu myös informaatiohallinnan askel, joka liittää mielikuvien hallintaan tähtäävän toiminnan väistämättä osaksi organisoidun väkivallan muutoksesta käytävää keskustelua.

Kansainvälisen politiikan kirjallisuudessa on ollut tapana puhua myös erinäisellä kimmoisuus- ja kovuusasteella arvioitavista vallan muodoista. Keskeistä on arvioida itse käytännön ilmiötä ja siihen vastaamiseksi löytyviä keinoja. Ja mitä Suomeen tulee, on viimeistään Ukrainan kriisi havahduttanut meidät siihen, mitä aikaisemmin lähinnä teoriakirjojen sivuilta ja ulkomaanuutisten kainaloista tutut informaatiosodan muodot voivat tarkoittaa käytännössä.

Juuri nyt mieltä ja muistia pyritään hallitsemaan oikein urakalla. On strategista viestintää ja informaatio-operaatioita; on suoraan suoneen iskettävien yksinkertaistuksien varassa vieteltyjä viattomia; ja sitten on informaatiohallinnan eturintamaan, esimerkiksi uutissivustojen komenttiosastoille ja somesfääriin pestattuja trolleja. Tässä melskeessä kansalaisten medianlukutaito joutuu koetukselle. Jo peruskoulusta lähtevä ymmärrys lähdekritiikin, asiallisen argumentointitaidon sekä toisten (kaukaistenkin) perusteltuja mielipiteitä kunnioittavan demokraattisen keskustelukulttuurin merkityksestä nousee rajoiltaan huokoisemmaksi muuttuvassa maailmassa entistäkin tärkeämmäksi.

Koodaajat ja turvallisuusasiantuntijat tarjoavat vähän lohtua, jos kansalaisten medianlukutaito on hataralla pohjalla ja täten auvoisen alttiina paikaltaan repivän informaatiohallinnan vaikutuksille. Pidetään siis huolta siitä, että kansalaisten yleissivistävä koulutus, siellä tarjottava kriittinen medianlukutaito-opetus sekä yleensäkin tasa-arvoisen perustan tarjoava koulujärjestelmä pätevine opettajineen (täydennyskoulutustarpeet huomioiden) on jatkossakin asian vakavuuden vaatimassa kunnossa.

Historiantulkintojen eturintamassa – mitä tarinaa meistä kerrotaan?

Ukrainan kriisi on nostanut esiin historian hallinnan merkityksen osana laajempaa informaation hallinnan agendaa. Historian tulkintoja on valjastettu poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi välineiksi, joiden varassa kansojen ja valtioiden ajallista ja tilallista sijoittumista pyritään hallitsemaan. Kyse on sekä suoraan kriisiin liittyvistä kysymyksistä (Krimin historiasta käyty keskustelu ja siihen liittyvät häilyvät vertaukset esimerkiksi Kosovoon) että laajemmmasta vaikutusvallan havittelusta. Jälkimmäisen kohdalla pyritään tyypillisesti vaikuttamaan sekä kotimaiseen että ulkomaiseen poliittiseen mielikuvitukseen. Tärkeintä on määritellä se, kuka kuuluu mihinkin, kuka on sidoksissa kenen kanssa ja mihin suuntaan kunkin kansan tie vaikuttaa kulkevan.

Ukraina on tietysti tämän keskustelun keskiössä, repivän politiikan todellinen objekti, mikä näyttää toisinaan unohtuvan omaan napaan kohdistuvan keskustelun lomassa. Historian hallinnan osalta on syytä nostaa esiin myös Baltian maat, jotka syystäkin tuntevat ahdistusta nykytilanteesta. Tukalaa oloa helpottavat vahvat institutionaaliset kytkennät länteen sekä EU:n että Naton kautta.

Tiiviistä länsikytköksestään huolimatta Ukrainan tilanne – Venäjän käytös erityisesti – aiheuttaa selvää levottomuutta Itämeren itärannalla. Historiallisen muistin panoksista saimme muistutuksen hiljattain, kun Baltian maiden poliittinen johto reagoi varsin voimakkaasti brittilehti Guardianin liitettyä nämä osaksi sivustoaan, joka käsittelee entisiä neuvostotasavaltoja. Esimerkiksi Liettuan Lontoon suurlähettiläs reagoi sivuston historialliseen asetelmaan seuraavasti:

Firstly, the network subtitled ’Inside the post-Soviet World’ greets the reader with a huge map of the former USSR, which then included Lithuania. Secondly, and most importantly, the main idea embedded in your new network presents the former Soviet space as [a] somewhat homogeneous region today. I find both references misleading and unfair to the Lithuanian state.

Sivuston vihjaama historiallisen muistin suunta tulisi liettualaisnäkökulmasta kääntää oikeaan suuntaan:

Lithuania has come a long way since its dark days of communist rule. Lithuania is [a] vibrant civic society, which is strongly committed to western values … the communist era is a bygone chapter in our history and does not correspond to reality any more. (Lähde: Chris Elliott, Guardian, 15.6.2014)

Etelänaapurimme aina yhtä terävä presidentti, jolla on selvästi aikaa toteuttaa symboliseksi karsittua institutionaalista valtaansa aktiivisen twiittailun merkeissä, palautti nokkelan pallon takaisin Guardianille:

Mutta onhan tuossa pointtinsa: historiallisen muistin maaperä on loputon suo, jonka oikeamielisyyttä heijastavista sedimenteistä voi itse kukin kaivella esiin horisontin, joka tyydyttää nykyhetkestä ammentavia poliittisia intressejä. Historian hallinta onkin siinä mielessä kaaottinen rintama, ettei sen valtavaksi venyviä sivustoja kykene paikkaamaan tehokkainkaan infosissien erikoisjoukko, jos perusduuni kansalaistaitojen osalta on laiminlyöty. Juuri tämän vuoksi historian edessä pitäisi olla nöyrä. Itsevarmoihin leiskautuksiin tulisi suhtautua kriittisesti. Guardianin esimerkki osoittanee lisäksi, että verkottuneessa maailmassa rintamalinjat saattavat sijaita viattomaltakin vaikuttavissa paikoissa, ainakin politiikan kohteeksi joutuneen toimijan näkökulmasta.

Kotirintamallakin kajahtaa

Myös Suomi on saanut osansa historiallisen revisionismin nyansseista. Suomen ’luontaista’ asemoitumista luotaavia viestejä ja lipsautuksia on tullut niin omasta takaa, Venäjältä kuin lännenkin mediasta – turvallisuuspolitiikan dinosauruksia unohtamatta: esimerkiksi ’suomettumisen’ uusi tuleminen (ja tähän liittyvä itseruoskinta) on jälleen osoittanut, kuinka kansainvälisen politiikan mielikuvaharjoitukset sisältävät edelleen (kenties pysyvästi) anakronismeja, aivan kuten Anni Kangas artikkelissaan muistuttaa.

Toisaalta Suomen paikkaa on hahmotettu milloin aidan päällä, milloin sillanrakennustalkoissa, karhun kainalossa, milloin lännen arvoyhteisön jäsenenä – kaikki tämä tyylillä, johon sisältyy väistämättä vähintään rivien välistä löytyvä ajatus oikeasta liikkeen suunnasta, historian asettumisesta nykyhetken valintoja ohjaaviksi tulkinnoiksi. Tarpeemme eheään tarinaan sekä historialliseen sijoittumiseen ovat inhimillisiä piirteitä. Valitettavasti ne toimivat myös polttoaineena saman ilmiön ikävämmille ulottuvuuksille.

Edellä kuvattuun flirttailuun on yhtynyt kiertoteitse myös etelänaapurimme presidentti. Toukokuisen Suomen-vierailunsa alla Ilves siteerasi twitterissä Washington Postissa julkaistun Masha Gessenin kirjoituksen huolimatonta loppukaneettia: ”After all, who says Finland has a right to exist?”. Ilves itse jatkoi tästä kysyen perään ”After carving up Ukraine, where will Putin turn next?”, viitaten Gessenin artikkelin punaisena lankana toimeneeseen spekulaatioon Venäjän johdon todellisista intentioista.

Ilveksen rento ja kosmopoliitti olemus saattaa jättää edellisiinkin kommentteihin anekdoottimaisen ja leppoisan leiman. Kyseessä on kuitenkin vakavasta asiasta. Mistä siis johtuu, että tunnemme olomme haavoittuvaiseksi, että epäilemme alitajuisesti oman tarinamme vetovoimaisuutta? Nämä kysymykset ohjaavat katseen kotirintamalle, jossa historiallisen muistin hallinnalla on keskeinen rooli. Tähän ilmiöönhän myös Sofi Oksanen viittasi Kultaranta-keskusteluissa – meidän on tärkeä seurata myös Venäjällä rakennettavaa historiallista muistia ja sen suuntaa.

Historian virtaa ja informaatioajan aseidenriisuntapolitiikkaa?

Mielikuvien ja historian hallinta kytkeytyy nykymaailmassa myös valtioiden välisiin keskinäisriippuvaisuuksiin. Kyse on siitä, mihin suuntaan esimerkiksi talouden vaikutusvirtojen kulkusuunta kallistetaan. Kulkevatko riippuvuudet datakaapeleita ja rahaliikennettä pitkin,vai määrittyvätkö riippuvuussuhteet sittenkin kaasuputkien menoliikenteen ja kauppapoliittisten kytkösten mukaisesti? Ja etenkin: mihin suuntaan? Nämä ovat kysymyksiä, joiden pelkkä esiintyminen ajankohtaisessa keskustelussa ruokkii tarvetta informaation ja historian hallinnalle. Näin ollen agendan asettajalla sekä kysymyksien sisällön ohjaajalla on jo automaattisesti etulyöntiasema mielikuvien määrittelykamppailussa.

Historiallista muistia hallitsemalla ohjataan ihmisten katseet ja mielet tiettyjen virtojen ja tarinoiden äärelle. Kiilojen lyöminen yhteiset poliittiset päämäärät ja arvot jakavien toimijoiden välille tuottaa myös potentiaalisen jännitteen lähteen näiden poliittisten mielikuvitusten välille. Samalla katseet kuin huomaamatta alkavat poimia erilaisia virtojen solmukohtia keskenään kilpailevilla painotuksilla. Myös virtojen suunnat alkavat näyttää hämäriltä, mikä saattaa edelleen ruokkia epävarmuuden kyllästämää varovaisuutta. Tämä on juuri nyt sitä, mitä Euroopassa tapahtuu.

Epävarmuus toisten aikeista kylvää myös varustelukilvan siemenen. Onkin mielenkiintoista pohtia, mitä varustelukilpailu tarkoittaa informaation hallinnan, jopa informaatiosodan kohdalla? Voiko informaatio- ja kyberympäristössä harjoittaa asevalvontapolitiikkaa? Entä miten informaationokittelusta päästäisiin eskalaation kierteen katkaiseviin luottamusta lisääviin toimiin? Onko tämä edes mahdollista aikana, jolloin keskeiset viestimet ja informaatiovirrat eivät ole enää välttämättä kenenkään tiukassa kontrollissa. Mielikuviin kohdistuvan hallinnan sekä historiankirjoituksen oikeellisuuden vastavuoroiseen valvontaan nähden ydinaseiden laukaisualustojen ja ydinkärkien määrää koskevat valvontakysymykset vaikuttavat suhteellisen suoraviivaisilta.

Ja kuten sanottua, kyseessä ei ole sinänsä mikään uusi ilmiö – propagandavyörytys oli voimissaan jo kylmän sodan aikana ja tätä ennen. Uutuutena on ilmiön läpitunkevuus sekä keskeinen rooli konfliktin rajojen hahmottomuuden kasvamisessa.

Ulkoministeriön verkkovakoilu – kohti ulkopoliittisia johtopäätöksiä?

Ulkoministeriöön kohdistuneen pitkäkestoisen verkkovakoilun paljastuminen on herättänyt Suomessa voimakkaita reaktioita. Tapaus herättää kiivasta keskustelua monesta syystä. Yksi näistä on verkkotiedustelun ajankohtaisuus ja paljastuneen ilmiön linkittyminen kansainvälisellä tasolla käytävään polemiikkiin verkkotiedustelun säännöistä, seurauksista ja tulevaisuudesta.

Tapauksesta vedettyjä johtopäätöksiä on esitetty nopealla tahdilla kautta rantain. Tämä osoittaa, että varmistimia on tämän aihepiirin kohdalla vapautettu jo tovi ennen kyseisen vyyhdin paljastumista. Iso liuta johtopäätöksistä on ollut jo valmiina pöydällä, jolloin tarkastelun kohteena oleva yksittäistapaus linkittyy automaattisesti laajempiin asiakokonaisuuksiin ja intresseihin. Samalla suuri yleisö luultavasti kohauttelee yhtä paljon olkapäitään kuin perehtyy aiheeseen.

Ja miksei kohauttelisi – vakoilun asteesta, merkityksestä ja painarvosta on kun tuotu julkiseen keskusteluun vielä hyvin vähän tarkkaa tietoa. Tästä huolimatta tapauksesta on monin paikoin valmiita vetämään hyvin pitkälle meneviä johtopäätöksiä – eli tapauksella kehystetään jokin valmiina selkärangassa oleva johtopäätös. Eikä lonkalta vetely ole ainoastaan intressiryhmien, median ja nopealiikkeisten tutkijoiden yksinoikeutta. Esimerkiksi puolustusministeri Carl Haglund reagoi tapaukseen nopeasti vaatimalla viranomaisille lisävaltuuksia. Johtopäätös voi toki olla oikea, mutta toimiiko nyt paljastunut, vielä yksityiskohdiltaan hämärä tapaus premissinä, on jo täysin toinen asia. Tai ehkä puolustusministeri – ja poliittinen johto laajemmin – tietää tilanteesta enemmän kuin antavat ymmärtää. Tai sitten vain ovat varmoja johtopäätöksistään. Hyvät poliitikot varmasti ovat.

Itse olen tutkijana taipuvainen tarkastelemaan tapahtuman reaktioita tietyn kriittisen etäisyyden päästä. Pyrin malttamaan mieleni ja kiinnittää huomioni ilmiön taustalla vaikuttaviin poliittisesti johdannaisiin syvävirtoihin. Tutkijoita syytetään monesti hitaudesta. Tähän vaikuttavat toki monet tekijät, kuten akateemisen kulttuurin sisäisetkin koukerot julkaisukulttuureineen. Toisaalta hitauteen on akateemisen tiedonintressin erityisluonteesta nousevia syitä: asioiden taustalta avautuvat syvämerkitykset, monimutkaiset syy-seuraussuhteet sekä puhtaasti historialliset ja kontekstisidonnaiset muuttujat vaativat tarkastelijalta malttia ja etäisyyttä.

***

Kotomainen kybermaailmaa ja ulkoministeriön vakoilua koskeva keskustelumme on kulkenut nähdäkseni ainakin kolmella rinnakkaisella uralla: teknisellä, muodollisella ja sisällöllisellä.

Teknisellä uralla hahmotetaan kybertodellisuuden ja turvallisuuden tuottamisen suhdetta. Tällöin huomio kohdistuu kybermaailman ja kineettisen maailman (ilma, vesi, maa ja avaruus) väliseen analogiaan: muodostaako kybermaailma oma maailmansa, jonka toiminnallisen logiikan ymmärtäminen vaatii omat lähtökohtansa? Onko kybermaailma edes oma sfäärinsä? Todellisuuden luonnetta hahmottavien kysymysten päältä löytyy joukko konkreettisempia kysymyksiä: miten kybermaailman haavoittuvaisuuteen, etenkin tiedusteluun ja tietoturvan parantamiseen tulisi suhtautua? Miten suljetut verkot ja avoimet verkot ovat revittävissä irti toisistaan? Mikä on inhimillisen toiminnan ja tietoturvan teknisen puolen suhde kokonaisuuden haavoittuvaisuuden näkökulmasta? Kuka saa resurssit ja mihin – eli panostetaanko varautumiseen puolustuksen vai hyökkäyskapasiteetin näkökulmasta? Miten toteuttaa kokonaisturvallisuuden hengessä viranomaisten, kansalaisten ja elinkeinoelämän kolmiyhteyden mahdollisimman saumaton yhteistyö? Ulkoministeriön tapauksen kohdalla on tietysti myös aikanaan saatava selvyys siihen, kuinka merkittävään informaatioon tietomurto on päässyt käsiksi?

Seuraava taso on poliittisen päätöksenteon muodollinen taso. Ulkoministeriöön kohdistuvan vakoilutapauksen kohdalla ovat nousseet piinaavan selvästi esiin ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksentekokulttuurimme perinteiset kysymykset; mihin saakka parlamentaarinen päätöksenteko ulottuu turvallisuuspolitiikassa (siis de facto)? Mitä johtopäätöksiä on vedettävä siitä, etteivät eduskunta ja ulkoasiainvaliokunta olleet tietoisia jo noin vuosi sitten paljastuneista, ja nykytiedon valossa selvästi pidempään jatkuneista tietomurroista? Johtuuko pimittäminen asiakysymyksistä vai sektori- ja puoluekohtaisesta valtapelistä (mikä itsessään käy helposti kansallisen intressin vastaiseksi)? Lisäksi tähän muodolliseen ulottuvuuteen liittyvät myös kysymykset ”kuka, miksi ja miksi juuri nyt”? Onko taustalla (sisä)poliittisista motiiveista johdettu, 2000-luvun oma Zavidovo-vuoto, vai onko kyse pelkästä virkamiesmäisestä levottomuudesta aiheutuneesta närkästyksestä? Jos kyseessä on ensimmäinen diagnoosi, rakentuu tästä silta kolmannelle, sisällölliselle tasolle. Jos kyse on jälkimmäisestä, jäävät vuodosta tehtävät johtopäätökset pääosin teknisen ja muodollisen tarkastelun piiriin.

Kolmas, tietomurron poliittinen ja sisällöllinen taso, on toistaiseksi – ja valitettavasti – jäänyt keskustelussa taustalle. Tämä on toki ymmärrettävää mediakulttuurissamme (sekä valitettavasti enenevissä määrin myös politiikka-analyysikulttuurissamme), joka arvostaa nopeasti vetäviä revolverisankareita syväluotaavien, hitaasti kypsyvien patojensa äärellä kokkailevien analyytikoiden sijasta.

Sisällölliset kysymykset ovat kuitenkin tärkeimpiä: mitä tapaus merkitsee Suomen ulkopolitiikalle – nyt ja tulevaisuudessa? Eli tarkoittaako tämä monenkeskisen toimintakulttuurin hengitystilan kiristämistä valtiolähtöisemmän intressipolitiikan paineessa? Onko Suomen toimintaympäristö kybermaailman muutosten välityksellä muuttumassa nurkkakuntaisemmaksi, jolloin käsitys turvallisuudesta niukkana resurssina vahvistuu yhteisöllisen ja jaetun turvallisuusajattelun sijaan? Onko kyseinen tietomurto suurten kybervaltioiden rutiinitoimintaa, vai onko Suomeen kohdistunut mielenkiinto todella ulkopoliittisesti merkittävää? Koskeeko mielenkiinto Suomea vai toimiiko Suomi siltana a) mielenkiintoisempien toimijoiden tekemisten ja näkemysten ronkkimiseen tai b) Suomea laajempiin kysymyksiin ja prosesseihin, joihin Suomi kytkeytyy vain välillisesti? Jos mielenkiinto Suomea kohtaan nousee johtimen lailla muiden valtioiden, liittojen tai järjestöjen toiminnasta ja selkkauksista, on mielenkiintoista seurata, mitä vaatimuksia tämä nostaa esiin Suomessa – tässä on siis käytännön paikka hahmottaa, mitä se paljon puhuttu keskinäisriippuvuus ja sen taustalta löytyvät konkreettisemmat valtioiden väliset kytkökset tarkoittavat Suomen kannalta, oli kyse sitten EU:sta tai läntisestä sotilasliitosta. Ovatko poliittiset liitot samalla sekä ratkaisuja että ongelmia?

***

Verkkotiedustelun tekniset koukerot eivät ole missään nimessä merkityksettömiä. Massiivisen datan kerääminen ja sen palasiksi suodattavat algoritmit (joita luulisi olevan maallikon silmin helppo harhauttaa suodattamalla tiedostotolkulla sopivia asiasanoja sisältävää potaskaa tärkeisiin kohteisiimme) ovat kuitenkin merkityksellisiä vain suhteessa siihen poliittiseen todellisuuteen, jonka päätökset tekevät viime kädessä inhimilliseen vajavaisuuteen, hätiköityihin johtopäätöksiin ja toimintakulttuurista johdettuihin tavanomaisuuksiin taipuvaiset poliitikot, byrokraatit ja heidän neuvonantajansa.

Ihmisten maailmaa piinaa vajavaisuuden lisäksi epävarmuus. Epävarmuus on läsnä niin pitkään, kun meillä ei ole suoraa pääsyä naapurimme päässä itsestämme muhiviin ajatuksiin. Mutta epävarmuuden pahanlaatuinen kierre on ylitettävissä, jos ei täysin poistettavissa. Kylmän sodan oloissa tätä kierrettä jouduttiin kääntämään äärimmäisissä olosuhteissa, pahimmillaan 1960- ja 1980-luvun alkupuolilla ydinsodan partaalta. Tässä suhteessa kybermaailma on vielä pikkutarkkaa näpertelyä, vaikkakin sillä toki on yhteytensä myös esimerkiksi yhteiskunnan kriittiseen infrastruktuuriin – sekä tietty ulkopolitiikan kautta laajempaan konfliktipotentiaaliin.

Epävarmuuden kierteen ylittäminen vaatii rohkeutta tehdä ensin hieman pienempi harppaus: ylittää hetkellisesti painetta poistava (ja juuri tästä syystä houkutteleva) puhtaan varautumisen kulttuuri. Puhdas varautuminen, joka voidaan epävarmuuden ja epäluulon maailmassa tulkita myös hyökkäykselliseksi intentioksi pitkällä aikajänteellä, ei vaadi niinkään rohkeutta (mutta luultavasti sitäkin enemmän resursseja). Esimerkiksi Jarno Limnell korosti perjantain (1.11.2013) A-studion tietomurtoa käsitelleessä erikoislähetyksessä ansiokkaasti kansainvälisen normiston ja keskustelun tärkeyttä, ei vähiten pienen Suomen kaltaisen valtion näkökulmasta. Hieman huolestuttavaa oli se, ettei tätä ulottuvuutta keskusteluun tarjoilleet oma-aloitteisesti esimerkiksi Pertti Salolainen tai Pertti Torstila – herrat, jotka kuitenkin edustivat keskustelussa poliittista päätöksentekoa ja toimeenpanoa. Heidän keskustelunsa juuttui lähinnä edellä mainitulle muodolliselle tasolle (joskin esimerkiksi Salolaisen tuohtumiselle ja muotoon keskittymiselle vaikuttaa olevan todella syytä).

Kysymys ei ole siitä, onko täydellisen normiston ja valvonnan saaminen tahi toteuttaminen edes teoriassa mahdollista, vaan siitä, että epävarmuuden kierteen väistämättä rikkovaa valtioiden välistä keskustelua ylipäätään edistetään. Tällöin valtiot luovat tilaa, jossa teknisten ja muodollisten kysymysten linkittymistä asiallisiin kysymyksiin, joita ulkopolitiikka kaiketi ensisijaisesti käsittelee, päästään hahmottamaan. Näin syntyy oikoteitä toisten ajatuksiin, vaikka aivan perille ei päästäisikään.

Molempia kuitenkin tarvitaan – sekä omaehtoista varautumista että epävarmuuden kierrettä haastavaa kansainvälistä aktivoitumista, neuvotteluja ja dialogia. Pienen valtion tulevaisuus on kirkkaampi sellaisessa kansainvälisessä kulttuurissa, jossa pyritään lieventämään epävarmuutta sen kasvattamisen sijaan, sortumatta kuitenkaan raadollisuudelle selkää kääntävään opportunismiin. Samalla on ymmärrettävä, että myös oman turvallisuuskulttuurin integriteetin vahvistaminen antaa parhaimmillaan oivallista taustatukea arvokkaalle ja liennyttävälle ulkopolitiikalle, myös kyberturvallisuuden maailmassa.

Venäjämme

Pertti Joenniemi pureutui lauantain Hesarin vieraskynässään siihen, miten Suomen poliittisessa keskustelussa puhutaan Venäjästä. Joenniemen argumentti on varsin selkeä: turvallisuuspoliittisesta vinkkelistä suomalainen tulkinta Venäjästä on usein kallellaan pessimismiin, jos ei suorastaan fatalismiin; Venäjä on arveluttava ja pysyvä uhkatekijä, josta tulee päästä mahdollisimman kauas.

Talouspoliittisen perspektiivin läpi suodattunut käsitys Venäjästä avaa sen sijaan toiveikkaampia näkymiä. Tällöin Venäjä näyttäytyy hedelmällisenä maaperänä, jota kohti on syytä avautua ja kurkottaa – aina urheilumarkkinoita myöten, kuten olemme viime aikoina todistaneet. Joenniemi päättää artikkelinsa esittämällä, että turvallisuuspuheen muodostama pessimistisempi Venäjä-tulkinta vaikuttaa juuri nyt olevan ahtaammalla.

On vaikea käsittää Suomea ilman Venäjää. Tälle on toki historialliset, Suomen suuriruhtinaskunnan perustamiseen saakka johdettavat taustansa. Toisaalta Suomea on vaikea kuvitella Venäjättä siksi, että suomalaisuuden rajanveto muihin mahdollisiin identiteetteihin (eurooppalaisuus, länsimaalaisuus) ja kulttuuris-poliittisiin mielikuviin (oikeusvaltio, edustuksellinen demokratia, hyvinvointivaltio) ovat kaikki hyvin läheisessä kytköksessä Venäjän muodostamaan, historiallisesti pitkään toiseuden kokemukseen.

Ei ole kuitenkaan enää olemassa yhtä Venäjää – kuten ei ole Joenniemeä seuraten yhtä Suomeakaan. On luontevaa ajatella, että Suomen poliittis-kulttuurisessa habituksessa elää useita rinnakkaisia kokemuksia Venäjän muodostamasta toiseudesta. Yhtenäiskulttuurin rapautumisen, individualisoitumisen, postmodernismin ja globalisaation kaltaiset käsitteet kaiketi kuvailevat niitä monimutkaisia perinteisen sosialisaation vastakarvaan käyviä prosesseja, jotka tekevät absurdiksi saalistaa yhtenäisen kansallisen kokemuksen ja identiteetin sisältöä.

Kansallisvaltion rajoilla itsensä eristävän yhtenäiskulttuurin mahdottomuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että identiteetin tarpeen ja toiseuden kokemuksen merkitys olisi huuhdeltavissa samaisen pesuveden mukana. Yhtenäisen toiseuden kokemuksen tai identiteetin mahdottomuus tarkoittaa lähinnä sitä, että venäjämme on altis erilaisille merkityksille. Joenniemen lisäksi esimerkiksi Janne Riiheläinen on puhunut blogissaan valtion ja ihmisten Venäjästä, jotka ovat yhtä lailla ja rinnakkain todellisia Suomelle saaden hieman erilaisia painotuksia riippuen siitä, mistä päin Suomea asiaa tarkastellaan.

Voimme samaistua korruption tai talouskasvun Venäjään; alueiden tai Kremlin Venäjään; homofobiseen tai ulospäin avautuvaan Venäjään. Media välittää meille kuvaa: puolen miljoonan kalingradilaisen jätevedet valuvat edelleen Itämereen. Ovat väsänneet kakkavatkaamoaan – osin meidän rahoilla – vaivaiset 40 vuotta; kohta puoli vuosisataa! Samalla suomalainen aktivisti näyttäytyy nopeasti mediakuvastossa sankarilta, kun Venäjällä hänen täysin oikeutettu ja vaaraton mielenosoitus – täysin käsittämättömästi – verhotaan 15 vuoden kakun kera tarjoiltavalla syytteellä merirosvoudesta. Kovin paljoa etäämmälle emme tällaisesta todellisuudesta voisi päästä, eikö niin?

Tapahtuu sitä toki muuallakin: Berlusconin Italia; mustavalkoiseen ja arkielämästä vieraantuneeseen valtataisteluun jämähtänyt Amerikka; Brysselin yhtä lailla elämästä vieraantuneet byrokraatit (joihin verrattuna kotoiset byrokraattimme ovat lähinnä vekkuleita tapauksia); Lähi-idän ja Itä-Afrikan ruutitynnyrit… suomalaisen on helppo periaatteessa helppo rakentaa tervehdyttävää omakuvaa. Tässä on vaaransa – liiallinen omakuvan pönkittäminen toisten hölmöilyillä tekee itsestämme immuuneja omille virheillemme.

Eurooppalaista ja suomalaista identiteettipolitiikkaa tutkittiin vielä 2000-luvun taitteessa runsaasti (esimerkiksi alussa siteeraamani Joenniemen toimesta). Tätä nykyä politiikan tutkimuksessa ole muodikasta neppailla sosiaalipsykologiasta ja sosiologiasta lainatuilla käsitteistöillä: identiteetit, viholliskuvat ja kansalliset narratiivit alkoivat tutkimusteemoina hiipua viime vuosikymmenen puolivälistä eteenpäin. Muistan esimerkiksi itse tehneeni vuonna 2007 kandidaatin tutkielmani Suomen Venäjää koskevasta identiteettipoliittisesta keskustelusta erilaisten viholliskuvateorioiden valossa. Maisterivaiheessa vuosituhannen loppupuolella tällaiselle tarkastelulle ei enää tuntunut olevan tuoretta teoreettista kirjallisuutta tarjolla.

Takavuosina asiat olivat siis toisin. Esimerkiksi Christopher Browning kirjoitti vuonna 2002 varsin yleisesti suomalaisessa tutkimuksessa siteeratun artikkelin, jonka mukaan Suomessa on kylmän sodan jälkeen syntynyt tarve kirjoittaa revisionistista historiantulkintaa Suomen ja Venäjän (Neuvostoliiton) kylmän sodan aikaisista suhteista. Historiallisella uudelleentulkinnalla pönkitettiin Browningin mukaan Suomen länteen tähyävää identiteettiprojektia, jolla toki oli jo tuolloin varsin kouriintuntuvia poliittisiakin seurauksia (Euroopan unionin jäsenyys etunenässä). Iver B. Neumann puolestaan käsitteli syvällisesti Venäjän merkitystä Euroopan merkityksellisenä toisena (significant other). Suomessa Neumannin kirjoitukset kohtasivat ymmärrettävästi varsin hedelmällisen maaperän.

Suomessa suurimman haloon taisivat kuitenkin laukaista Vilho Harle ja Sami Moisio teoksellaan Missä on Suomi? (2001). Heidän kriittisen geopolitiikan kautta suodatettu tulkinta Suomen identiteettipolitiikasta (suhteessa ei-toivottuun Venäjään ja toivottuun Länteen) sai, lievästi ilmaistuna, monet Venäjään nurjasti vilkuilevat asiantuntijat repimään pelihousunsa. Yksi opetus aiheesta liittynee siihen, että omakuvasta, identiteetistä sekä tarkemmin Suomen Venäjä-kokemuksesta kirjoittaminen on varsin delikaattia puuhaa.

Miksi kansallisen tason identiteettitutkimus on sitten hiipunut Suomessa? Syitä tähän voi olla monia: ehkä kansainvälisen politiikan (ja vielä laveammin politiikan tutkimuksen) piirissä vain kerta kaikkiaan siirrytty uusien virtauksien vietäväksi (tai ehkä seuraan vääriä foorumeita); ehkä identiteettipoliittinen tarkastelu jäi liian etäiseksi käytännön politiikan kokemusmaailmasta; kenties sosiaalipsykologiasta ja yhteiskuntatieteiden kielellisestä käänteestä ammentanut teoreettinen vinkkeli oli liian latautunut suomalaisen kokemusmaailman tarkkakatseisempaan empiiriseen tutkimukseen.

Tai ehkä Joenniemi on oikeassa ja selitys löytyy suomalaisen kokemusmaailman muutoksista: Suomen Venäjä-ymmärrys on normalisoitumassa sikäli, että optimistisempi ja funktionaalisempi tulkinta Venäjästä on ottamassa niskalenkin Suomen uhmakkaammasta Venäjä-kokemuksesta. Pessimistisempi, Venäjän arvaamattomuutta ja laajentumishaluisuutta korostava katsanto on alakynnessä. Identiteettiteorioita vasten tarkasteltuna tämä olisi tervehdyttävää kehitystä, sillä se poistaisi suomalaisesta keskustelusta kaikkein väkinäisimpiä lännettymispainotuksia (kontra Browning).

Mielestäni Suomella ei ole oman asemansa suhteen todisteltavaa. Tällaiselle 1980-luvun vesalle Suomi on kulttuurisesti niin lännessä – mitä ikinä tämä länsi sitten tarkoittaakaan – kuin vain voi olla. Maailmankuvani on suodattunut läpeensä länsimaisen pop-kulttuurin kuvastolla. Ulko- ja turvallisuuspoliittisesti tilanne saattaa olla monisyisempi, sikäli kun Suomelle on luontevaa ottaa huomioon paikkansa pohjoiseurooppalaisena valtiona ja suuren Venäjän naapurina. Joillekin tämä Suomen ulkopoliittinen asennoituminen ilmeisesti vaikuttaa ylenpalttiselta varovaisuudelta. Minulle tämä herkkyys näyttäytyy tervehdyttävänä minäkuvana ja jämäkkyytenä.

Suomen kulttuuris-poliittisen habituksen perään kysyvää ahdistusta tapaa kuitenkin tämän tästä. Ehkä Joenniemi on turhan toiveikas tulkinnassaan. Toisinaan Suomesta maantieteellisesti länteen ja lounaaseen tapahtuva kansainvälinen yhteistyö, johon Suomi ei paraatipaikalta pääse osallistumaan, näyttäytyy potentiaalisen kansallisen itseruoskinnan ja kriisin sytykkeenä. Esimerkiksi erään sotilas- ja puolustusliiton jäsenyyttä koskevan keskustelun kohdalla ei ole lainkaan tavatonta törmätä argumenttiin, jonka mukaan on sietämätöntä, ettei Suomi tässäkin suhteessa ottaisi sitä viimeistä ratkaisevaa askelta, kun kerran muilla politiikan sektoreilla on näihin harppauksiin kyetty. Tämä käänteisesti toimiva kaltevan pinnan argumentti vaatisi kuitenkin tuekseen selkeämpiä premissejä siitä, miks, millä tavalla ja suhteessa mihin juuri tämä harppaus on ratkaiseva.

Otetaan esimerkki. Jarno Limnéll ja Tommi Sikanen tarkastelivat hiljan Hesarin vieraskynässä Ruotsin ja Yhdysvaltojen tiedusteluyhteistyön merkitystä Suomen vinkkelistä. Tarkastelu siirtyi nopeasti tiedusteluyhteistyöstä Nato-jäsenyyteen päättyen lopussa johtopäätökseen: ”Kun muut Poh­jois­maat jo kuu­lu­vat Na­to-klu­biin, Ruot­sil­la on vip-kort­ti klu­bin ti­lai­suuk­siin. Suo­mi uh­kaa jää­dä si­vus­ta­kat­so­jak­si.” Sivustakatsojaksi tipahtamisen pelko on jostain syystä juuri nyt ajankohtainen, vaikka en oikein hahmota tiedustelukuvion ja diagnoosin yhteyttä (eikö Suomi ole tällä hetkellä historiallisen tiiviisti tekemisissä Naton kanssa?). Diagnoosi saattaa tosin linkittyä hyvin konkreettiseen ajatukseen turvatakuista – takuista, joita ei ole käytetty (Naton viidettä artiklaa on kaiketi käytetty ainoastaan 9/11-iskujen yhteydessä) –, mutta ennen kaikkea se liittyy pelkoon, jonka mukaan Yhdysvaltojen – länsivallan par exellence – mielenkiinto Pohjolaa kohtaan rapautuisi.

Tilanne, jossa länsimaiden ja maailman kirkkain johtotähti (näin varmasti ajatellaan) ei olisi meistä poliittisesti kiinnostunut, aiheuttanee huolestusta juuri Venäjän tuomaa toiseuden ja uhan kokemusta vasten. Suomen identiteettiprojekti ei tavallaan liiku tällä hetkellä riittävästi, jotta siihen päästäisiin käsiksi, jotta se olisi näkyvä. Ehkä tämä on se ahdistuksen lähde?

Identiteettiprojekti saa sanansa mukaisesti merkityksensä siitä, että se on projekti – se ei tyhjenny poliittisiin ratkaisuihin, sillä sen tehtävä on pitää itsemme määrittely jatkuvassa liikkeessä. Tähän Venäjämme ovat antaneet historian saatossa selkeitä kiinnepisteitä. Nyt nämä kiinnepisteet ovat hajautumassa kilpaileviksikin tulkinnoiksi, mutta itse Venäjä on ja pysyy – niin hyvässä (taloudessa) kuin pahassa (epävarmuudessa, turvattomuudessa). Ehkä meidän tulisi hieman virittää lännessä olemisen tapaamme siten, ettei meidän tarvitsisi samalla piilotella historiallista yhteyttämme Venäjään, riippumatta siitä, kuinka isoja harppauksia näemme jatkossa tarpeen ottaa? Asiallinen ja hieman edellistä sukupolvea vähemmän latautunut identiteettipoliittinen tutkimus voisi kenties pyrkiä valaisemaan näitä kansallisen itsetuntomme syviä tuntoja uudessa valossa. Ehkä sieltä syvien syövereiden uumenista voisi löytyä jotain uutta (ja vanhaa!), mikä ei tyhjenisi maailman menoa pelkistävään länsi-itä -jaotteluun. Kenties.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff