Tapaus Di Canio ja jalkapallon poliittisuus

Kuva: Vittorio La Verde / Rex Features

Kuva: Vittorio La Verde / Rex Features

Se toinen Miliband, David, tekee parhaillaan näyttävää lähtöä pikkuveljensä Edin poliittisen uran sekä työväenpuolueen johtoa koskevien spekulaatioiden tieltä

Vanhempi Miliband, entinen Gordon Brownin hallituksen ulkoministeri, on viimeiset viikot putsannut pöytäänsä puoluepolitiikasta ja luottamustehtävistään. Edessä on harppaus rapakon taakse Yhdysvalloista käsin toimivan International Rescue Committee -avustusjärjestön johtajaksi.

Viikonloppuna Milibandille aukesi kuin tarjottimella tilaisuus puhdistaa pöydältä myös velvoitteensa valioliigaseura Sunderlandin johtokunnassa. Sytykkeen irtautumiselle antoi putoamista vastaan kamppailevan kriisiseuran päävalmentajan vaihto. Martin O’Neillin managerina korvannut Paolo Di Canio on paitsi ennalta-arvaamaton ja tulisieluinen valmentaja, myös tunnettu varsin avoimista fasismisympatioistaan, jotka kirvoittivat myös Milibandin esiintulon asian tiimoilta.

Di Canio kulki etenkin peliurallaan skandaalista toiseen: tarinaan sisältyvät oikeistosympatioista tunnettujen Lazion kannattajien vietteleminen natsitervehdyksin, tuomarin töniminen valioliigassa sekä sokerina pohjalla Benito Mussolinin sympatisoiminen ”väärinymmärrettynä ja syvästi eettisenä johtajana”. Di Canio on todistanut oman alkeellisuutensa ja kyvyttömyytensä nähdä ideologioiden ja niistä seuraavien käytäntöjen eettistä yhteyttä kumoamalla syytökset yksipuolisesti; ”olen fasisti, en rasisti”.

Di Canio on kenties olosuhteiden pakosta rauhoitellut poliittisia ulostulojaan siirryttyään pari vuotta takaperin valmentajan uralle. Tulisieluisuus on kanavoitunut käsittämättömien natsitervehdysten sijasta brittifutiksenkin kontekstissa hyvin määrätietoiseen managerointiin – niin määrätietoiseen, että Di Canio ajoi itsensä verraten lyhyessä ajassa törmäyskurssille ennen Sunderlandia valmentamansa Swindonin johdon kanssa. Erimielisyydet eivät kaiketi kohdistuneet poliittisiin näkemyksiin, vaan toista perättäistä nousua kohti porskuttaneen joukkueen rakentamisen ja kehittämisen suuntaan.

Joka tapauksessa keskustelu Di Canion värikkäistä tempauksista että hänen fasisimisympatioistaan jatkuu kiivaana. Football Against Racism -liikeen Euroopan haaran johtana Piara Powar on esimerkiksi tuominnut Di Canion nousun maailman seuratuimman futissarjan managereiden joukkoon. Powarin näkökulmasta Di Canion menneisyyden, hänen nykyisen asemansa sekä toisaalta eurooppalaisten äärioikeistolaisten liikkeiden nousun yhteyttä tulisi tarkastella vakavasti jalkapallon kaltaisessa kansoja koskettavassa ja vaikutusvaltaisessa instituutiossa.

Tässä Powar on oikeassa. Di Canion mahdolliselle rasistiselle käytökselle tulee olla jatkossa täydellinen nollatoleranssi, johon valioliigalla ja englannin jalkapalloliitolla tulee olla mahdollisimman kovat keinot käytettävissä.

Jalkapallon ja politiikan yhteys on lähtemätön, joskaan ei kaikenkattava. Poliittisia kömmähdyksiä ja eettisiä hairahduksia ei voi jättää huomioimatta urheilullisten tulosten varjolla (kaikessa rehellisyydessä on myös huomioitava, että Di Canion ansiot managerina tyhjentyvät käytännössä yhteen onnistuneeseen nousukampanjaan Englannin alasarjoissa). David Milibandin eroilmoitus Sunderlandin johtotehtävistä oli hänen oman urakehityksensä huomioon ottaen varsin teatraalinen, mutta poliittis-eettisesti erittäin paikallaan. Omalla esimerkillään Miliband nosti Di Canion siihen valokeilaan, jossa häntä tulee jatkossa tarkkailla.

Di Canion viime päivien vastaukset [1, 2] osoittavat selvästi, ettei italialainen ole omaksunut sitä vastuuta, joka hänen tulisi kantaa aikaisemmasta käytöksestään sekä kommenteistaan. Se, että hän kertoo kyllä kaveeraavansa mustien jäbien kanssa tai että hänen valmennusideologiaansa ei kuulu politiikka, ovat todella heikkotasoisia ja alkuperäisen ongelman sivuavia argumentteja. Vieläkin pöyristyttävämpää on se tapa, millä Di Canion puolustuspuheenvuorot menevän läpi sekä lehdistölle että Sunderlandin faneille. Jopa brittiläisen anti-fasistisen futisjärjestö Kick It Outin puheenjohtaja, Lordi Ouseley, on antanut Di Caniolle synninpäästön. Ouseley vetoaa Di Canion sananvapauteen – Di Canio ei nähtävästi ole ainoa, joka ansaitsisi luennon vapauden ja vastuun suhteista, esimerkiksi hyve-etiikan näkökulmasta.

Toisaalta Di Canio on syyttänyt (ks. edellä olevat linkit) mediaa ajojahdista, vanhoihin asioihin tarttumisesta sekä kommenttien asiayhteyksien vääristelystä. Di Canio varmasti itsekin tietää, että katumuksen ja avoimen pahoittelun kautta hän saisi tämän kierteen katkaistua. Omien virheiden myöntäminen ei kuitenkaan vaikuta olevan Di Canion to do -listan kärjessä, mikä tekee hänen vasta-argumenteistaan vähintäänkin kaksinaismoralistisia.

En haluaisi toivoa Sunderlandin kaltaiselle perinteikkäälle seuralle epäonnea. Yksi asia on kuitenkin selvä: Di Canion pesti Sunderlandissa nostaa jälleen valioliigan kiinnostavuutta ja markkina-arvoa. Ei paljoa, mutta piirun verran kuitenkin.

Valioliigakierros #10 – Arsenalin ongelmat lähtevät Wengeristä

Man Utd – Arsenal 2-1

Nostetaan tällä kertaa esiin kierroksen ennalta hypetetty kärkitaisto.

ManU kontrolloi matsia Arsenalia vastaan selvästi. Arsenal sai leijonanosan pallonhallinnasta, mutta jäi silti ottelussa altavastaajaksi. Itse asiassa lukemat jopa mairittelivat Wengerin miehistöä, joka sortui viime kaudella Old Traffordilla historialliseen 8-2 tappioon.

Arsenal lähti otteluun hermostuneesti. Ennakkoasetelma oli selvä: tappio tästä ja ero sarjakärkeen saattaisi kierroksen jälkeen venyä 10 pisteeseen (Chelsea taipui Liberty Stadiumilla lopulta tasapeliin, joten sarjakärkeen siirtyi juuri ManU yhdeksän pisteen kaulalla).

Vermaelen hermoilikin pallon RvP:lle heti ottelun alkajaisiksi: taululla 1-0 ja pelin kontrolli ManUlle.

Arsenal saa syyttää häviöstä itseään. Wengerin taktisia valintoja on vaikea käsittää. Arsenal laittoi kentälle käytännössä neljä pelintekijää (Ramsey, Arteta, Wilshere, Cazorla). UTällä ratkaisulla Arsu sai kenties haluamaansa pallonhallintaa, mutta kadotti tarkoituksen, jota se palvelisi. Pelistä puuttui leveyttä ja nopeutta. Viikolla hyvään vireeseen äitynyt Walcott olisi ehdottomasti pitänyt laittaa avaukseen sille paikalle, josta pirteästi pelannut Gervinho puuttui nimkkavammansa vuoksi.

Ferguson löysi helpolla aseet Arsenalia vastaan. ManU vetäytyi tietoisesti päästäen Arsenalin pallonhallintoineen ja lyhytsyöttöineen omalle 40 metrin rajalle. Ilman keskikentän tukimiestä pelannut Arsenal joutui tämän seurauksena nostamaan linjaansa. Tämä jätti puolustuslinjan taakse runsaasti tilaa, jota RvP ja Young, ei niinkään Santosin pihdeissä pysynyt Valencia, käyttivät hyväkseen – vastahyökkäyspeli sopi Fergusonille 1-0 tilanteessa vallan mainiosti.

Vastaavasti tilaa syntyi myös puolustuslinjan eteen, jossa Rooney sai lorvia suhteellisen rauhassa. Arsenal todella kaipasi Songin tai Diabyn kaltaista ankkuria keskikentälleen. Ilmeisesti terveenä olleesta Coquelinista ei siihen Wengerin mielestä ollut.

Tämä oli toinen amatöörimäinen taktinen virhe Wengeriltä. Kolmas virhe viimeistään ratkaisi matsin. Jostain syystä Wenger otti lopulta kentälle päässeen Walcottin tieltä pois Ramseyn (en itse huomannut mitään loukkaantumiseen viittaavaa), eikä ylikierroksilla, keltaisen kortin kanssa pelannutta ja viimeisen huomautuksen saanutta Wilshereä. Oli vain ajan kysymys, kun hän katselisi punaista. Näin kävikin muutamassa minuutissa. Amatöörimäinen virhe, johon Ferguson ei sortunut ottaessaan vastaavassa tilanteessa hyvin pelanneen Cleverleyn vaihtoon.

ManU pelasi läpi ottelun varsin flegmaattisesti. Vaikka sillä oli paikat useampaankin maaliin, Rooneyn missattu pilkku etunenässä, teki Arsenal ja Wenger homman sille luvattoman helpoksi. Sen, minkä Arsenal voitti energisyydessä, hävisi se samalla tuplasti kyvyttömän managerinsa heikoista taktisista vedoista johtuen. Itse veikkaan aika rankoistakin identiteettiongelmista kärsivälle Arsenalille vaikeaa loppukautta. En olisi yllättynyt, jos se tipahtaisi pois europaikoiltakin. Tämän välttääkseen Wengerin on ryhdistäydyttävä myös kärkiseuroja vastaan.

Pyhimykset nosteeseen?

Olen aina pitänyt näistä etelärannikon pyhimyksistä. Mieleeni ovat piirtyneet varsinkin piskuiset 15 000 henkeä vetäneen The Dellin ajat. Valioliiga ilman Southamptonia tuntui aina jollain tavalla torsolta, olkoonkin ettei uudessa St. Marysissä ole Dellin vanhaa hehkua. Mutta jotain hyvin tuttuakin löytyy. Adam Lallana on kuin ilmetty, moderni versio Matthew Le Tissieristä – velmuja etelän poikia molemmat…

Eilen Southampton otti vähintäänkin ansaitun 4-1 kotivoiton vaisusta Aston Villasta. Saintsien kauden avauspisteet olivat ansaitut myös joukkueen alkukauden esityksiä vasten tarkasteltuna – todella vaikean alkukauden otteluohjelman tuloksena olisi hyvin voinut olla jo parikin irtopistettä, niin hyvin Southampton taisteli esimerkiksi molempia Manchesterin jättejä vastaan.

Siinä missä esimerkiksi toisen nousijajoukkue Readingin peli on ihan oikeasti ollut silkkaa kuraa, on Southampton kyennyt paikoin varsin näyttäväänkin peliin. Neljällä tappiolla kauden aloittanutta Nigel Adkinsin Southamptonia voi hyvin verrata viime kauden pirteään yllättäjään, ironisesti nyttemmin juuri Aston Villassa otteensa täysin menettäneen Paul Lambertin Norwichiin, jonka hyökkäävästä futiksesta viime kaudella kieli liigan seitsemmänneksi korkein maalimäärä (Norwich sijoittui lopulta mukavasti keskikastiin kahdenneksitoista).

Adkinsille ja Southamptonille riitti eilen aivan hyvin yksi täysitehoisesti jauhettu 45 minuuttinen. Ensimmäisellä jaksolla molemmat joukkueet olivat unessa, Villa taitaa olla unessa vielä pitkään eilisen jälkeenkin.

Adkins huokui selässä painavista neljästä tappiosta huolimatta rauhallisuutta. Tämän olemuksen kruunasi oivallinen taktinen veto, jossa hän siirsi puoliajalla yleensä oikeata laitaa kyntävän laitapakki Nathaniel Clynen vasemmalle. Clynen, Lallanan ja klassisella kymppipaikalla vaeltaneen Gaston Ramirezin yhteistyö oli tuhoisaa ja tuotti muun muassa upean Clynen iskemän voittomaalin. Toisella laidalla puoliajalta kentälle tulleen Frazer Richardsonin ei tarvinnut tukea hyökkäystä samalla intensiteetillä, kiitos Jason Puncheonin vahvasta pelistä.

Kaikkinensa eilinen Saints oli todella yhtenäisen oloinen joukkue. Manageri selvästi tuntee pelaajiensa ominaisuudet ja saa tätä kautta pienilläkin roolituksen muutoksilla pienestä ja edelleen valioliigatasolla suhteellisen vaatimattomasta pelaajamateriaalistaan huomattavasti kokonaisuuden osia isomman tuloksen irti (on hyvä muistaa, että Puncheonin ja jo neljä maalia valioliigassa iskeneen Paul Lambertin kaltaiset jätkät nähtiin vielä pari kautta sitten korkeintaan kelvollisina league 1 tason pelaajina).

Kaikkinensa Southamptonilta voi kenties sittenkin odottaa liigapaikan säilyttämistä, parhaimmillaan nousua sarjataulukon keskivaiheille, etenkin jos keskeiset pelaajat (Fonte, Schneiderlin, Davis, Lallana, Lambert, Ramirez jne.) säilyvät terveinä. Joukkuettansa ihailtavan maltillisesti rakentavalle, back-to-back nousut voittaneelle Adkinsille (analogiaa viime kauden Norwichiin tukee tämäkin samankaltaisuus) tämän todellakin suo – ja tällä menolla Saints voisi kenties lunastaa paikkansa pysyvästi keskikastin joukkueena. Eilisen perusteella siellä saatta pian olla yksi paikka vapaana, nimittäin Aston Villan paikka.

Sumusarjat käyntiin

Suomalaisten futismaanikkojen valtaosa sai viikonloppuna pitkään odotettua mannaa, kun sumusaarten liigajärjestelmä pyörähti käyntiin.

Valioliigassa avauskierros tarjoili kenties odotettua kutkuttavampaa purtavaa. Useita yllätyksiä nousee esiin:

Swansean nöyryyttävä 0-5 vierasvoitto Loftus Roadilla; Evertonin vakuuttava keskikentän dominointi ManUa vastaan; Hazardin onnistuminen; Agüeron loukkaantuminen matsissa, jonka Saints oli kääntää itselleen pirteällä vastahyökkäyspelillä (kenelle tuli mieleen muistelot eräästä toukokuisesta liigapelistä samaisella Ethihadilla?); samaisessa pelissä onnistuneen Rickie Lambertin urakehityksen käsittämätön kulminoituminen valioliigaosumaan lähes ensimmäisellä kosketuksella; ja sokerina pohjalla suomalaisille jostain syystä niin rakkaan Liverpoolin pupelluksen jatkuminen…

Lista voisi jatkua pitkään. Otetaan kuitenkin kiinni Liverpoolista. Maikkarilta tullut peli osoitti karua kieltään brittiläisen futisperinteen ja siihen viime vuosina päälleliimatun lyhytsyöttöpelin ideaalin välisestä kuilusta. Kuten Pasi Rautiainen Canal + -studiossa oivallisesti kiteytti, ei Downing ja kumppanit kertakaikkiaan ole tehty sexyfutista pelaamaan. Miehet ovat koulutettu juoksemaan laitaa – joko pallon kanssa tai ilman – hevoslaput silmillä. Ja nämä laput ovat liimattu niin kivenkovaan, ettei niitä irroitella Brendan Rodgersin kaltaisten fiilismanagerienkaan toimesta ihan hevillä. Vastaavasti se, mitä WBA teki, oli ortodoksista brittifutista – riittävästi miehiä pallon alla, myös pallollisena; repiviä pystyjuoksuja pallon kanssa ja ilman; kovaan fyysiseen työmoraaliin perustuvaa prässiä, joka tuotti myös toisen joukkueen pilkuista; varmaotteinen ’industrious midfielder’ pelin tasapainottajana (Mulumbu vei pisteet Allenia, Gerrardia ja Lucasia vastaan 100-0).

Mielenkiintoista kyllä, olin eilen havaitsevinani samaa myös Evertonin ja ManUn välisessä, eittämättä edellistä kovemmassa väännössä. Osman, Pienaar ja kumppanit jollain tavalla voittivat keskikentän kamppailun. Kagawa ja varsinkin Cleverley vaikuttivat välillä siltä, että eivät oikein tiedä mitä ovat tekemässä. Tämä on harvinaista Fergusonin kaltaisen tiukkalinjaisen managerin alaisuudessa. Yhtä lailla Fellainin loistava rooli vanhaoppisena targettina veti viikonlopun pistepottia entisestään suoraviivaisen brittifutiksen perinteen suuntaan.

***

Alemmilla tasoilla huomio kiinnittyi erityisesti Portsmouthin selviytymiskamppailuun. 1-1 tasuri kauden tilanteessa, jossa vielä pari päivää ennen matsia joukkueen viralliseen rinkiin oli ehditty kiinnittää vasta kolme (?) pelaajaa, ei ollu lainkaan hassumpi saavutus. Tähän päälle vielä uutiset siitä, että joukkueella saattaisi olla mahdollisuudet välttää selvitystilaan joutumisesta aiheutuvat 10 miinuspistettä. Mielenkiintoista muuten huomata etelärannikon arkkivihollisten, Pompeyn ja Saintsin välinen dynamiikka. Kun toisella menee huonosti kentällä ja sen ulkopuolella, alkaa toisella vastaavasti menemään paremmin…

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff