Huomioita Kultarannasta II – Karhun kainalosta

Useimmiten Venäjästä keskustellessamme käsittelemme vähintään yhtä paljon itseämme. Näin oli tilanne myös Kultarannan avauskeskustelussa, jonka ohjaava kysymys kuulusteli sekä heränneen karhun suuntaa että Suomen reaktioita. Valtaosa tilaisuudesta todella keskittyi Venäjän muutokseen ja sen valtaeliitin sielunmaailman tarkasteluun – odotettavissa ollut Nato-debatti tiivistyi paikoin varsin reipashenkisestikin edenneen mielipiteidenvaihdon lomaan, etenkin loppupuolelle. Varsinaista keskustelua Venäjä-teeman avoin osuus ei tarjonnut. Vuorovaikutteisuuden sijasta Kultarannan juhlateltan ilmaa viilsi koko joukko teräviä sloganeita, julistuksenomaisia diagnooseja sekä kovakalloisen kansan valistamista. Asia oli kuitenkin valtaosaltaan painavaa. Toivottavasti kameroiden sulkeutuessa myös ilmapiiri muuttui keskustelevammaksi.

Paneeliin osallistuivat Esko Aho, Hiski Haukkala, Paula Lehtomäki, Sofi Oksanen, Charly Salonius-Pasternak sekä Heikki Talvitie (tarkemmat tittelit löytyvät täältä). Kommenttipuheenvuoron esittivät Osmo Apunen, Jaakko Iloniemi sekä Markku Kivinen. Panelistit ja kommentoijat edustivat varsin laajaa perspektiiviä Venäjä-tuntemukseen. Twitterissä ihmeteltiin paikoin, miksi Sofi Oksanen osallistui ulko- ja turvallisuuspoliittiseen paneeliin. Tavallaan Oksasen valinta lavensi ulko- ja turvallisuuspoliittisen asiantuntijuuden kynnystä. Kenties hänen kärjekkääksi tunnettua näkökulmaansa olisi voinut tasoittaa kutsumalla vaikkapa yhdeksi kommenttipuheenvuoron esittäjäksi hieman maltillisempaa kantaa edustavan kulttuurivaikuttajan. Esimerkiksi kutsuvieraana ollut Jari Tervo ei juuri Oksasen näkökulmaa laventanut.

Panelistien taustoja enemmän itseäni mietitytti se ikävä piirre, että sekä panelistien, kommentoijien että yleisön joukossa oli niin vähän naisia. Onko turvallisuuspoliittinen keskustelu lipsumassa julistetun voimapolitiikan paluun myötä äijäkerhon yksinoikeudeksi? Jälleen yksi ikävä piirre kylmän sodan vuosilta, joka olisi syytä korjata. Kuten me 1990- ja 2000-luvulla koulutetut hyvin tiedämme – turvallisuus ei ole millään tavalla sukupuolineutraali määre.

Olen valikoinut seuraavaan muutamia poimintoja varsin monisyisestä keskustelusta. Tässä kohdin lienee jälleen syytä varoittaa lukijoita siitä, että käytän keskustelijoiden puheenvuoroja myös oman pohdintani alustoina. Tämä tarkoittaa sitä, että saatan tietyn puheenvuoron ydinsanoman tiivistämisen jälkeen siirtyä suoraan jalostamaan ajatusta edelleen omista näkökulmistani. Tämä ei välttämättä tee oikeutta keskustelijoiden näkemyksille. Pyrin kuitenkin mahdollisimman selkeästi tekemään eron oman pohdintani suhteen. Alkuperäinen keskustelu löytyy tallenteena Yle Areenasta.

Venäjän ymmärtämisen rajat

Eräällä tavalla Esko Aho kiteytti jo aloituspuheenvuorossaan Venäjän luoman haasteen Suomen ulkopolitiikalle. Ahon mukaan lännen tulee muistuttaa Venäjää selväsanaisesti siitä, että Euroopan turvallisuusarkitehtuuria tulee jatkossakin rakentaa asianmukaisilla foorumeilla sovittuja sääntöjä noudattaen. Samalla Suomen tulisi Ahon mukaan kuitenkin pyrkiä ymmärtämään Venäjän näkökulma nykytilanteeseen.

Venäjän ’ymmärtäminen’ on kuitenkin osoittautumassa kaksiteräiseksi miekaksi. Olen törmännyt näkemyksiin, joissa pyrkimykset ymmärtää Venäjää tuomitaan rähmällään olon, suomettumisen tai muiden inhottavina koettujen uusvanhojen leimakirveiden heiluessa. Ulkopolitiikan arkipäivässä jännite nostaa panoksia: kohtaamiset, tapaamiset ja puheyhteydet alistetaan helposti myöntyväisyyslinjan pelosta nousevalle epäluulon kierteelle. Tämä pelko on hyvä pitää mielessä – siihen kätkeytyy viisauttakin – yksipuolisesti tunnustettuna se ei kuitenkaan lisää ketteryyttämme.

Sofi Oksanen teki hyvin selväksi, ettei häneltä heltiä minkäänlaista ymmärrystä viime vuosituhannen puolelle jämähtänyttä hyökkäävää suurvaltapolitiikkaa kohtaan. Oksanen kritisoi samaan hengenvetoon sitä tapaa, jolla Venäjän käytöstä luonnollistetaan, yksilöimättä kritiikkinsä kohdetta ja substanssia sen tarkemmin. Ymmärtämiselle ei siis ilmeisesti heltynyt ymmärrystä. Oksasen mukaan Venäjä pyrkii anti-länsimaiseen ilmapiiriin ollen tällä hetkellä tosiasiallisesti Neuvostoliiton jatke – tämä käy selväksi esimerkiksi Venäjän käyttämästä propagandamyllystä, joka muistuttaa vahvasti kylmän sodan ikäviä piirteitä.

Oksanen lienee oikeassa siinä mielessä, ettei nykytilanteessa omalla tavallaan ole mitään uutta. Itse tutkin muun muassa Suomen aseidenriisuntapolitiikan ja ulkopolitiikan historiaa kylmän sodan loppupuolella. Seuraava ote silloisen Moskovan suurlähettiläs Aarno Karhilon Merikasarmille lähettämästä muistiosta ’Euro-ohjukset – tihentyvää’ vie meidät takaisin vuoden 1983 syksyyn, kenties kylmän sodan kaikkein kylmimmän puolivuotisen ytimeen. Katkelma, jossa käsitellään Neuvostoliiton sisäistä viestintä- ja propagandapolitiikkaa, voisi aivan hyvin sisältyä alkukeväästä 2014 laadittuun lähetystöraporttiin:

”Neljäntenä toiminnan muotona euro-ohjusasiassa on pidettävä valtion tiedotusvälineiden laajamittaista ja jatkuvaa tulitusta. Aiheelle omistetaan voimakassanaista tekstiä, joka korostaa Yhdysvaltain johdon politiikan vastuuttomuutta, mielettömiä väitteitä ja toimien vaarallisuutta. Samalla television uutisohjelmat ovat viime päivinä käsitelleet huomattavalla sijalla ydinaseiden vastaisia mielenosoituksia läntisissä kaupungeissa. Arvostelun päämaali on USA ja vaikutus- sekä taivuttelutoiminnan keskeinen kohde on Länsi-Saksan yleinen mielipide”.

Vaikka ymmärtämättömyydellämme on hintansa, vaikuttaisi se olevan tällä hetkellä lähes välttämätön hyve. Mutta sitten taas ja toisaalta; eikö meidän tule ymmärtämättömyyden houkutuksista huolimatta jatkossakin – olivat horisontissa häämöttävät turvallisuuspoliittiset perusratkaisumme minkä sorttisia tahansa – pyrkiä käsittämään ja tulkitsemaan Venäjän tarpeita ja intentioita mahdollisimman viileästi? Edesauttaako kyyninen kintaalla viittaaminen omia intressejämme? Jos emme halua sortua samalle, mielipiteiden suuntaa totalisoivalle tasolle, tulisi meidän ensinnäkin hyväksyä seuraava lähtökohta: käsittäminen ja ymmärtäminen eivät tarkoita hyväksymistä – tämän pitäisi olla ennakkoehto keskustelulle. Niin Venäjästä kuin Suomesta pitää pystyä puhumaan avoimesti, ilman pelkoa leimautumisesta.

Oksanen luonnehti keskustelun myöhemmässä vaiheessa Venäjän toimia ’postmoderniksi imperialismiksi’, siis ilmeisesti politiikaksi, jossa informaatiosota ja propaganda ovat nostettu keskeisiksi välineiksi laajentumishaluisen agendan toteuttamiseksi – eräänlaista mielten ja tiedon hallinnan imperialismia, siis. Oksasen käsiteapparaatin analyyttinen arvo jäi ainakin allekirjoittaneelle hieman hämäräksi (onko tällainen termi jossain yleisemmässäkin käytössä?). Propagandan ja informaatio-operaatioiden olemassaolo tuskin lienee riittävä, saati edes välttämätön ehto imperialismille.

Toisekseen, ja kuten edellä osoitin, ilmiössä ei ole sinänsä mitään uutta tai leimallisesti ’jälkimodernia’. Pikemminkin päinvastoin; Venäjän keinot ovat hyvin tuttuja modernin yhteiskuntamme historiasta. Lisäksi ajatuskoe ei ehkä sittenkään tee oikeutta niille mittasuhteille, joiden kuvailemiseksi imperialismin käsite – olennaisilta osiltaan modernisaation synkän puolen tuotoksia sekin – on varattu. Samaan hengenvetoon on todettava, ettei tämä tee itse diagnoosista yhtään sen huojentavampaa. Oksasen ajatuskoe joka tapauksessa naulaa olennaisia ja tärkeitä huomioita, jotka liittyvät, aivan oikein, Venäjän identiteetin ja suunnan ymmärtämiseen.

Venäjän talouskehityksen ja identiteetin suunta

Keskusteluun kommenttipuheenvuorolla osallistunut Markku Kivinen käsitti Venäjän muutoksen vievän maata kohti identiteettiä, joka on samalla moderni, esimerkiksi talouskehityksen osalta, mutta kuitenkin länsimaisittain katsottuna vieras. Venäjän käännettä itään suitsivat täysin rationaalisesti rakennetut tarpeet, Kivinen lisäsi, ei mikään puhdasoppinen konservativismi.

Myöhemmin keskustelun edetessä näkemys Venäjän talouspolitiikan kestävyydestä (myös rationaalisuudesta puhuttiin hieman harhaanjohtavasti) kuitenkin haastettiin. Esimerkiksi Hiski Haukkala totesi, ettei Venäjän raaka-ainemarkkinoille ja kankeisiin rakenteisiin perustuva talouspolitiikan linja makaa kestävällä pohjalla. Lyhyellä tähtäimellä se tuottaa, mutta pitkällä aikajänteellä tuoton alta paljastuvan perusrakenteen vinoumat saattavat sysätä valtion sisäiseenkin kriisiin.

Toisaalta, kuten Charly Salonius-Pasternak oivallisesti lisäsi, Putin käyttää taitavana judokana länsimaiden keskinäisriippuvaisuutta myös näitä vastaan. Venäjä siis pyrkii hajottamaan länsimaiden välejä sisältä päin. Talouspolitiikan keinot iskevät varsin syvälle nykyisen länsimaisen riskiyhteiskunnan arvoihin ja toimintaan. Tavallaan henkinen riippuvaisuutemme talouskasvusta, yksilölähtöisestä markkinakapitalismista ja hedonistisesta kulutuskulttuurista heikentävät yhteiskunnallisen sitkomme ulkokehän iskunkestävyyttä. Toisin sanoen: kun yhteiskunta atomisoituu ja hajautuu sisältä käsin jo oman itsensä toteuttaman talouslogiikan mukaisesti, on siihen entistä helpompi iskeä kiilaa myös ulkoa päin.

Suomen ulkopolitiikan jakolinjat ja turvallisuuden ydinkysymys

Heikki Talvitie puolestaan laittoi kapuloita rattaisiin korostamalla, että Venäjä hakee venäläistä identiteettiä, jossa antieurooppalaisuus tai itään liikkuminen eivät ole mitään perustavia tavoitteita. Venäläisyyden idean hakua sävyttää juuri nyt reaalipoliittinen kokemus maan ajautumisesta kansainvälisen politiikan objektiksi Neuvostoliiton hajoamisen myötä.

Osmo Apunen esitti omassa kommenttipuheenvuorossaan, että Venäjän osalta viimeiset 20 vuotta muodostavat Suomen ulkoasiainhoidon historiassa todellisen anomalian. Apusen mukaan Ukrainan kriisi on selkiyttänyt suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun jakolinjoja. Yhtäällä ovat ’suomettarelaiset pragmatistit’, jotka etenevät liittolaissuhteissaan harkiten askel askeleelta, päätös päätökseltä ja pyrkivät samalla idänsuhteissa keskusteluyhteyksien vaalimiseen sekä mahdollisen sopimuspohjaisen sovinnon oven auki pitämiseen. Toisaalla ovat ’ulkopoliittiset aktivistit’, Venäjän nykyjohdon ja putinismin näkyvät kriitikot, jotka tähtäävät asevaraisen turvallisuuspolitiikan siirtämiseen idänsuhteiden etulinjaan – sillanrakennukseen perehdytään vasta, kun pelote on kunnossa, kuuluu tämän ryhmän johtava premissi. Kolmannessa pöydässä majailee uutuutena Apusen ’provokaattoreiksi’ nimittämä joukko, joka kärjistää ulkopoliittisen keskustelun näkökulmaeroja tuomalla kansainvälisemmästä keskustelusta kumpuavan agitaation pelinappulat osaksi kansallista keskusteluamme.

Olen itse hivenen huolissani ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelumme polarisoitumisesta. Tämä voi tosin olla myös luonnollinen oire keskustelun vilkastumisesta noin yleisesti. Konsensus ei ole lopputuloksena mikään itseisarvo, mutta pienen valtion ulkopoliittisen ketteryyden kannalta laajasti jaettu tavoitteiden asettelu olisi erinomaisen tärkeää. Maailman muuttuessa kompleksisemmaksi (ja resurssien niukentuessa) tarvitsemme jokaisen kynnelle kykenevän ja osaavan pelurin, jottei alati laajeneva pelilauta karkaa otteestamme. Omaehtoisesti toteutettu jakautuminen susiin ja lampaisiin palvelee yksinomaan muiden intressejä. Tätä kontekstia vasten ymmärrän myös presidentin hiljattain ehdottaman (neuvoa-antavan) Nato-kansanäänestyksen potentiaalisen arvon. Äänestyksen merkitys hahmottuu suhteessa kansaa (ideaalitilanteessa) kokoavaan deliberatiiviseen prosessiin.

Neuvoa-antava äänestys ei välttämättä tarkoita vastuun pakoilua. Vastuu on viime kädessä päättäjillä – äänestystuloksesta riippumatta. Mutta pyrkimys pienen kansan sitomiseen turvallisuuspolitiikan muutoksen taakse on mitä vastuullisin ajatus. Samalla on myönnettävä, että nykyisten jakolinjojen yhdistäminen vaikuttaa päivä päivältä haastavammalta työsaralta, semmitenkin jos ulkopoliittisen eliitin ja kansan syvien rivien näkökulmat turvallisuuspolitiikasta ovat erkanemassa. Tämän toisen merkittävän jakolinjan ylittäminen on ensisijaisen tärkeää politiikan oikeutukselle – populismiin sortumatta –, jonka varaan myös vastuullinen johtajuus rakentuu.

***

Apusen mukaan Suomen turvallisuuspolitiikan ydinkysymys käsittelee sitä, miten yleinen YK:n peruskirjan määrittelemä itsepuolustusoikeus sovitetaan yhteen suurvaltojen etumaastojen sotilaalliseen hallintaan tähtäävän politiikan kanssa. Ja ydinhaaste puolestaan siinä, ”kuinka ketterästi onnistumme järjestämään liittolaistemme sotilaallisen läsnäolon [Suomen] alueella, jota Venäjä on perinteisesti pitänyt puolustuksellisena etumaastonaan.”

Keskustelun edetessä Haukkala ja Salonius-Pasternak haastoivat Apusen pesunkestävään realismiin tukeutuvaa näkökulmaa esittämällä, etteivät Venäjän intressit ja täten Suomen ja Venäjän suhteet palaudu puhtaaseen sotilaspoliittiseen etupiiripolitiikkaan. Haukkala ihmetteli myös Venäjää koskevan keskustelun palautumista vanhoihin puhetapoihin, joissa nähdään pelkkiä sotilaallisia vastakkainasetteluja. Haukkalan mukaan Natoa ja EU:ta ei tulisi ymmärtää sotilaspoliittisina uhkina Venäjälle. Sen sijaan asetelma kytkeytyy laajempaan (nykytermein kenties geoekonomiseen) vaikutusvaltapiiriajatteluun, jonka poliittista perustaa eittämättä läntiset järjestelmät talous- ja vaikutusvaltaulottuvuuksineen Venäjän silmissä nakertaa.

Sotilaspolitiikalla on kuitenkin edelleen painoarvonsa. Tämä näkyy esimerkiksi ydinasepolitiikassa (teemaa ei käsitelty Kultarannan avauskeskustelun avoimessa osiossa), jossa Venäjä tarkastelee länttä, Natoa ja etenkin Yhdysvaltoja edelleen puhtaan sotilaspoliittisesti ja strategisesti. Ja sama toiseen suuntaan – Venäjän flirttailu taktisten ydinaseiden sijoittamisesta Kaliningradiin sekä viimeaikainen spekulaatio mahdollisesta keskikantaman risteilyohjuksen testaamisesta seurauksineen osoittavat, ettei kyse valitettavasti ole vain puhetavoista, vaan reaalipoliittisesta jännitteestä, joka kätkee sisäänsä myös kovan tason asevarustelukierteen siemeniä. Oli tämä katsanto kuinka vanhahtava tahansa, on Itämeren ja arktisen alueen turvallisuusympäristöihin sidotun Suomen ymmärrettävä tarkoin, mitä tämän siemenen mahdollinen itäminen meidän turvallisuusratkaisujemme suhteen käytännössä tarkoittaa.

Sanktiopolitiikan kahdet kasvot ja Nato-kysymys

Keskustelun loppua kohti pohdittiin myös lännen sanktiopolitiikan vaikutusta. Haukkala oli perustellusti sitä mieltä, että sanktiopolitiikalla tuskin on käänteentekevää vaikutusta Venäjän lyhyen tähtäimen käytökseen. Todelliset sanktiot välittyvät vasta normaaleiden markkinamekanismien kautta ja näkyvät reaalitalouden rattaita kuluttavana paineena. Sen sijaan sanktioiden merkitystä on tarkasteltava, Haukkala jatkoi, kansainvälisen politiikan järjestyksen näkökulmasta eräänlaisena signaalina, jolla viestitään pelisääntöjen olemassaolosta ja vaatimuksesta kunnioittaa niitä.

Vielä keskustelun loppupuolella palattiin Naton äärelle. Haukkala esimerkiksi pohti muuttuvan sodankuvan ja konfliktien harmaiden alueiden kasvamisen asettamia haasteita kollektiivisen puolustusajattelun ytimessä oleville turvatakuille. Pohdinta liittynee sodankäynnin ja konfliktien muutoksen lisäksi kehitykseen, jossa turvallisuuskäsityksemme on muuttunut entistä liukuvammaksi; kun kansalliset intressit ovat entistä enemmän sidottuja taloudellisen toimeliaisuuden takaavan valtioalustan häiriöttömyyteen sekä yhteiskunnalliseen luottamukseen, on myös turvallisuuskäsityksemme entistä herkempi. Samalla kollektiivisen puolustuksen paikat ja kohteet hajautuvat, eikä niitä kyetä enää välttämättä hahmottamaan territoriaalisesti puolustuskäsityksen perinteisessä merkityksessä. Ketteryys on hyve myös alati kriisinhallinnan suuntaan liikkuvan sotilaspolitiikan saralla. Toisaalta kollektiivisen puolustusvelvoitteen laventuminen saattaa vain antaa sytykkeen entistä syvemmälle integraatiolle, josta esimerkiksi Naton ilmeisen vahva pyrkimys kyberkyvykkyyksien luomisessa käynee esimerkkinä.

Natosta käydyn keskustelun kohdalla puolustusministeri Haglund valisti kuulijakuntaansa siitä, ettei Suomella ole Nato-optiota missään sellaisessa merkityksessä, että se tarjoaisi kultaisen vip-kortin jonon ohi. Haglundin sanomaa toistettiin myös illan pääuutislähetyksissä. Itse olen tosin käsittänyt optio-analogian lähinnä siitä yksinkertaisesta vinkkelistä, että Suomi on pitkään säilyttänyt mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä (tosin ei muistaakseni nykyisen hallitusohjelman kohdalla) – yksityiskohtaisten jäsenyysneuvottelujen mahdollisen keston sekä Nato-maiden konsensuksen vaateen myöntävälle päätökselle hyvin tiedostaen.

Päivän suurimmat Nato-otsikot repi kuitenkin pitkän linjan ulkopolitiikan vaikuttaja Jaakko Iloniemi, joka totesi Venäjän pitävän Suomea jo de facto Naton liitännäisenä – Suomi siis jakaa Naton velvollisuudet ilman, että sillä on sopimusjärjestön antamia takeita turvallisuudesta. Viime vuoden Kultarannasta jäi päällimmäisenä käteen (puolue)rajat ylittävä konsensus oman puolustuksen ylläpitämisestä ja vahvistamisesta, riippumatta muista linjaavista turvallisuuspoliittisista päätöksistä. Jää nähtäväksi tarjoavatko Iloniemen huomion taustalta avautuvat johtopäätökset eväitä vuoden 2014 Kultarannan hengelle.

Lopuksi

Lopetetaan pohdinta vielä kahteen Haukkalan inspiroimaan huomioon, joita tulkitsen tässä blogistin antamien vapauksien pohjalta (kuten aikaisempiakin esittämiäni kommentteja). Ensinnäkin Suomessa on jatkossakin tarvetta tulkita Venäjän poliittisen eliitin ja turvallisuuspoliittisen liikehdinnän taustalla vaikuttavia intentioita. Se, ovatko ne hyökkäyksellisiä vai puolustuksellisia, on ensisijaisen keskeistä suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kannalta. Toisekseen meidän ei ole syytä tuudittautua helppoihin institutionaalisiin ratkaisuihin ja turvallisuuspoliittisiin sloganeihin – esimerkiksi Nato ei tarjoa mitään kaikkivoipaa reseptiä maailmassa, jota määrittelee kompleksisuus ja kasvava, yksilötasolle jatkuvasti enemmän valuva haavoittuvaisuuden kokemus.

Niinistön ulkopolitiikka: toiminnanvapautta ja mahdollisuuksia valita?

Suomen ulkopoliittinen johto ja suurlähettiläät ovat jälleen koolla Helsingissä perinteisillä suurlähettiläspäivillä. En osaa kokemukseltani arvioida tapahtuman viimekätistä merkitystä Suomen ulkopolitiikalle, mutta jotain voi päätellä osallistujien muodostamasta kattauksesta, joka sulkee sisäänsä Suomen ulkopoliittisen johdon – käsitteen laajassa merkityksessä – sekä ulkopolitiikan käytännön kenttätyöntekijät. Tapahtuman merkitys saattaa hyvin olla myös niissä lukuisissa epävirallisissa keskusteluissa, joissa ulkopolitiikan tekijöiden kokemuksista varisevat muruset vaivataan jälleen kerran yhtenäiseksi pullataikinaksi. Sillä pitäisi taas pärjätä talven tyrskyjen yli.

Merkityksensä on myös ulkopoliittisilla puheilla. Esimerkiksi viime vuonna suurlähettiläspäivillä viriteltiin sittemmin ulkoasiainvaliokunnan selontekokantaan sekä edelleen ulkoministeri Tuomiojan Kultarannassa pitämään puheeseen sisältyneen keskinäisriippuvuuden käsitteen lanseeraamista [ks. 1, 2] – nimenomaan käsitteen ulkopoliittisessa merkityksessä. Tämän vuoden suurlähettiläspäivien suurin huomio vaikuttaa kohdistuvan tasavallan presidentti Sauli Niinistöön, ehkä osittain siksi, ettei hän viime vuonna käsittääkseni puhunut suurlähettiläspäivillä*.

Niinistöltä odotettiin ulkopoliittista linjapuhetta, joka kenties kiteyttäisi kesän kuluessa virinneen ’kultarannan hengen’. Osittain näin tapahtuikin: Suomen itsenäisen puolustuksen tärkeys on  asia, joka yhdistää turvallisuuspoliittisen eliitin enemmistöä, riippumatta muista valinnoista. Nähtäväksi jää, miten tämä henki ’operationalisoidaan’ nykyisessä taloustilanteessa.

Ulkopolitiikkaa valtasuhteiden, liittolaisryhmittymien ja instituutiokytköksien kautta hahmottavat joutuivat sen sijaan pettymään. Niinistö ei tarjonnut järisyttäviä suunnanmuutoksia näillä rintamilla, mitä nyt vaatimus esimerkiksi EU:n integraation poliittisen syvenemisen fundeeraustauosta voidaan sellaiseksi lukea. Sen sijaan Niinistö keskittyi turvallisuuspolitiikan laajempaan kuvaan ja merkityksiin. Tällaiselle filosofisesti hieman hairahtuneelle ulkopolitiikan seuraajalle tämä oli ilahduttava yllätys. Tällä kuvalla tarkoitan niitä syvälle ulottuvia käsityksiä siitä, mikä on Suomen  ulko- ja puolustuspolitiikan yhteen niputtava turvallisuuspoliittinen eetos ja miten tämä maailman hahmottamisen tapa on yhteydessä käytäntöihin.

Niinistön puheen tärkein kohta, omasta näkökulmastani, limittyi pintapuolisesti Suomen Nato-suhteita käsittelevään osaan, vaikkei homman pihvi enää Natoon elimellisesti liittynytkään. Oman tulkintani mukaan seuraava johtopäätös ilmentää Niinistön pragmatistista ulkopoliittista linjaa:

Minusta taas aidan päällä on aika hyvä olla [viittaus Suomen asemaan Länsi-Euroopan turvallisuusarkitehtuurissa, jossa Suomelle on ominaista tiivis yhteistyö Naton kanssa ilman tarvetta jäsenyyteen]. Nykyinen asemamme palvelee etujamme tässä ajassa hyvin, kun niitä kokonaisvaltaisesti punnitsee. Meillä on toimintavapautta, valinnanmahdollisuuksia sekä tilaa nähdä ja toimia eri suuntiin. Ei ole automatiikkaa mihinkään suuntaan. Ja kuten eräs arvoisista edeltäjistäni varoitti, mitään ei pidä tehdä ”ajattomalla ajalla” – abstraktiona, ilman tilanteen ja ajankohdan tajua. Suomi päättää paikkansa ja suuntansa, niin kuin sille hyväksi on, siinä asetelmassa, jonka historia kulloinkin ympärillemme asettaa.

Toiminnanvapautta, mahdollisuuksia kokemusperäiseen käytännölliseen päättelyyn ja valintoihin; ei vapaaehtoisesti rakennettuja kytköksiä automatiikkaan, johtimiin, jotka asettaisivat Suomen omaehtoisen politiikan tekemisen edellytykset kyseenalaiseksi. Niinistön ajatusmaailma heijastelee perinteistä valtioviisauden ideaalia, prudentiaa, jossa teoriakirjoista johdetut opinkappaleet, ideologiat sekä esteettisistä syistä kaivatut poliittiset liitot asetetaan käytännöllisen viisauden ja tilannekohtaisen harkinnan taakse toisarvoiseen asemaan.

Tulkintani on väistämättä eräänlainen pelkistys. Niinistö kyllä haarukoi ulkopolitiikan kannalta keskeisten viiteryhmien kautta avautuvia näkymiäkin. Toisaalta hänen lähestymistapaansa ei vaikuta leimaavan politiikan käytäntöjä edeltävien kärkihankkeiden korostaminen – kenties talouskysymyksien korostamista lukuun ottamatta. Katse on laajemmassa kuvassa, mikä voidaan toisaalta tulkita myös ylenpalttiseksi varovaisuudeksi – jopa vetäytymiseksi -, mitä tulee ulkopolitiikan yksityiskohtiin. Toisaalta kiinnittyminen laajempaan kuvaan luo edelleen liikkuma- ja hengitystilaa muille ulkopolitiikan käytännön toimijoille. Sikäli kun keskinäisriippuvaisuuden, monenkeskisyyden ja alituisen muutoksen teesit otetaan vakavissaan, tämä on looginen suunta; pragmatistisen ulkopolitiikan tärkeys korostuu entisestään. Pragmaattista siitä tulee siinä vaiheessa, kun käytännön johtopäätökset osoittautuvat toimiviksi. Toimivuutta ei kuitenkaan voida pelkistää kylmään seurauksien ja hyötyjen punnitsemiseen. Kysymys on suhtautumistavasta; esteettisistä syistä tai teoriakirjojen pelkistysten varassa toteutetut politiikkavalinnat eivät sellaisenaan tyydytä pragmatistin kaipuuta toimivuuteen.

Ulkopolitiikan historiasta kiinnostuneille Niinistö tarjosi mielenkiintoisen ristiviittauksen. Käsitettä ”ajattomalla ajalla” käytti muuan Urho Kaleva Kekkonen vuonna 1972 viitatessaan Suomen aktiiviseen politiikkaan Saksojen välisen valtiosopimuksen sekä valtioiden diplomaattisen tunnistamisen yhteydessä. Kyseessä oli aikansa merkittävimpiä kansainvälispoliittisia kysymyksiä, jonka kaiut luonnollisesti jylisivät myös Suomen sisäpolitiikassa. Aika tunnistamiselle oli tuolloin kypsä – sitä ei tehty ”ajattomasta ajasta” käsin -, vaikkei sitä sellaiseksi tahdottu tunnistaakaan, järkeilee Kekkonen. Tästä tilannesidonnaisesta herkkyydestä voi toki vetää Suomen nykypolitiikan suhteen moneen suuntaan lähteviä johtopäätöksiä. Parhaita ovat yleensä sellaiset, jotka rakentuvat ajan saatossa toimiviksi osoittautuneiden ratkaisujen päälle, niitä kuitenkaan sokeasti toistamatta. Tulevaisuuden eksistentialistisen epävarmuuden tunteen lietsojia riittänee jatkossakin. Se, mitä voimme tietää, on kuitenkin siellä, mikä on jo ollut ja toimivaksi osoittautunut.

Suurlähettiläspäivillä puhuivat myös muut ulkopoliittiset johtohenkilömme aina Pertti Torstilasta (joka muuten piti toistaiseksi viimeisen avajaispuheensa UM:n valtiosihteerin roolissaan) Erkki Tuomiojan ja Alexander Stubbin kautta Heidi Hautalaan. Näkemyksiä siis riittää ruodittavaksi, mutta jääköön se toiseen kertaan ja muille. Joka tapauksessa Niinistön orastava pragmatismi viitannee siihen, että Suomen ulkopolitiikassa on mahdollisuuksia edetä ketterästi ja laajalla rintamalla, kunkin ministeriösektorin omia vahvuuksia korostaen (ottamatta kantaa mahdollisiin ministeriöiden sisäisiin rutiineihin ja niiden ohjausvaikutuksiin). Tällaista notkeampaa ilmapiiriä ilmentävät myös Suomen ulkopolitiikkaa viime aikoina linjanneet lukuisat strategiat (sikäli kun strategiat nyt ylipäätään voivat olla notkeita). Tätä ketteryyden intuitiota voi koetella esimerkiksi siten, että vertaa Heidi Hautalan ja Niinistön puheissaan esittämiä käsityksiä ihmisoikeuspolitiikan merkityksestä Suomen ulkopolitiikassa. Eivät nämä kannat välttämättä niin yhteismitattomat olekaan.

Palaan vielä lopuksi Niinistön ohimennen siteeraamaan Kekkosen puheeseen, ’Näkökohtia Suomen ulkopolitiikasta’, vuodelta 1972, erityisesti sen alusta löytyvään luonnehdintaan kansainvälisen politiikan luonteesta:

Niiden monien muutosten joukossa, jotka maailmassamme ovat uusimman ajan auettua tapahtuneet, on yksi merkittävämpiä ollut kansainvälisen yhteistyön kasvaminen ja monipuolistuminen. Kansainvälisen ajattelutavan sekä kansainvälisen toiminnan tarve ja arvo ovat ennenaavistamattomalla tavalla lisääntyneet. Kuta vilkkaampi ja laajempi kansojen välinen vuorovaikutus ja yhteistyö ovat, sitä suurempi merkitys on valtioiden ulkopolitiikalla.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin jokin valtakunta saattoi harjoittaa muista maista täysin riippumatonta ulkopolitiikkaa. Nyt on asianlaita se, että jokaisen maan, suurimmankin, ulkopolitiikka on tavalla tai toisella sidoksissa kansainväliseen politiikkaan. Sen perusteella on voitu sanoa, että yksityisen maan kansallinen ulkopolitiikka on kansainvälistä politiikkaa tämän valtion omasta näkökulmasta katsottuna.

Nykyhetkemme on eräänlainen historiallisten tapahtumien ja niistä tehtyjen tulkintojen kompressoitu sulauma. Filosofi Hans-Georg Gadamer puhuu tässä yhteydessä vaikutushistoriasta, joka on läpitunkevampaa kuin kirjoitettu historia sellaisenaan. Jotain on aina unohdettu ja hylätty, mutta mitään täysin uuttakaan ei voida maailmassa tuottaa. Tämä on meidän historiallisten olentojen kohtalo. Ei ole olemassa ajasta vapaata tyhjiötä, josta historiasta irrotetut ideat olisivat noukittavissa.

Suomen ulkopolitiikan historiaa voi lähestyä monesta vinkkelistä. Yksi tapa on pelkistää se anakronistiseen luentaan kylmän sodan ajan puolueettomuuspolitiikan lähtökohdista, jotka tekevät sen yhteismitattomaksi oman aikamme olosuhteiden kanssa. Toinen tapa on hahmottaa historiaa päätöksinä ja valintoina sekä näiden taustalla vaikuttavina mielikuvina kansainvälisen politiikan luonteesta. Mitä ulkopolitiikkamme johtajiin tulee, jälkimmäinen näkemys tukee valtioviisaudeksikin kutsuttua herkkyyttä, ensiksi mainittu jotain muuta.

–  –  –  –  –  –  –  –  –  –  –

* Päivitys ja korjaus 29.8.2013: Toisin kuin teksissäni esitin, Niinistö piti puheen myös vuoden 2012 suurlähettiläspäivillä. Tavallaan edellisvuoden puhe, joka oli tämän vuoden puhetta pidempi ja polveilevampi, alusti niitä näkymiä, joista hieman kirkkaampana nyt hahmottuva pragmatistinen johtopäätös on johdettavissa. Ja mitä historiaan tulee, Niinistön viime vuoden viittaus osui Kekkosen sijasta Paasikiveen. Ehkä ensi vuonna on Koiviston aika… Vuoden 2012 puheen voi lukea täältä.

Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun jakolinjoista osa 3/3: keskustelua keskustelusta, ketterää turvallisuutta ja kultarannan humua

Jyrki Katainen kiinnitti muutama viikko takaperin pääministerin haastattelutunnilla (26.5.2013) huomion Suomen puolustuspoliittiseen keskusteluun. Pääministeri puhui turvallisuuspolitiikasta, mutta hänen huomionsa terävin kärki kiinnittyi nimenomaan puolustuspolitiikkaan. Katainen toivoi maanläheisempää, kiihkotonta ja avoimempaa keskustelua Natosta – ja tätä kautta siis epäsuorasti Suomen puolustusratkaisusta (ei siis turvallisuudesta ja sen politiikasta, vaan juuri Natosta; erottelusta lisää myöhemmin).

Miten vaatimusta tulisi tulkita? Kataisen rauhallisen ja keskustelevan linjan tuntien hänen viestinsä on suunnattu mahdollisimman laajalle kuulijakunnalle; hän todella toivoo rehellisesti kiihkotonta ja dogmeista vapaata keskustelua, joka kiinnittyisi ideologisten jakolinjojen sijaan politiikan käytännön johtopäätöksiin. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö Kataisella itsellään olisi vahva arvoperustainen näkemys puolustuspolitiikasta. Tämä ei kuitenkaan ollut käsittääkseni homman pihvi.

Toisaalta Kataisen näkemykset voidaan nähdä myös viestinä hänen omalle poliittiselle viiteryhmälleen. Kataisen omilla joukouilla viittaan ns. transatlantisteihin, joiden turvallisuuspoliittinen horisontti ei välttämättä tyhjennyt Nato-oven kautta avautuviin, lähinnä sotilaalliseen turvallisuuden ulottuvuuteen kiinnittyviin näkymiin, vaikka sotilasliitto eittämättä onkin monen transatlantistin pitkäikäisiä kärkihankkeita. Joka tapauksessa Kataisen vaatimus kohdistunee tämän laajan ryhmän argumentoinnin terävöittämiseen, mikä voisi sittemmin herätellä myös kansalaisten kiinnostusta turvallisuuspolitiikkaa, siis puolustus- ja ulkopolitiikan muodostamaa kokonaisuutta kohtaan.

Terävöitymiseen on eittämättä tarvetta. Esimerkiksi Suomen julkisessa Nato-keskustelussa kuullaan edelleen turhan kitsaasti politiikan käytännön seurauksiin kiinnittyviä puheenvuoroja. Tämä riippumatta siitä, oliko keskustelija puolesta, vastaan, siltä väliltä tai ohi aiheen. Valitettavan usein mediakynnyksen ylittävät puheenvuorot keskittyvät hedelmättömään vastapuolen argumenttien piikittelyyn sekä historialliseen demonisointiin. Tällaisessa eetoksessa vaatimukset analyyttisyydesta, keskustelun pelisääntöjen puhdistamisesta sekä kansalaisvalistuksen tarpeesta vaikuttavat kestämättömän kaksinaismoralistisilta. Siis ensin naulataan teesit kirkon oveen, joita vasten keskustelun tasoa sitten arvostellaan. En osaa sanoa onko syy siinä, mitkä viestit valikoituvat julkiseen keskusteluun, kuka ne valikoi, miten nämä viestit muotoillaan vai viime kädessä itse mielipiteiden laadussa.

Vastapuolen argumenttien kunnioittaminen ja näistä avautuvien näköalojen suopea ymmärtäminen on asiallisen ja argumentatiivisen keskustelun ennakkoehto. Tällä hetkellä julkisessa keskustelussa ja sosiaalisessa mediassa on jonkin verran vallalla asennetta, jossa vastustajan argumentteja lähinnä viipaloidaan argumentaatiovirheitä kyttäämällä.

Turvallisuuspolitiikan ennustettavuudesta ja keskustelun avoimuudesta

En tiedä onko käytöksen taustalla jonkinlaiset siirtymät keskustelijoiden koulutuksellisessa taustassa. Vai onko syynä tilanne, jossa Suomeen on päässyt syntymään omissa liemissään muhivien ja keskenään yhteismitattomiksi kasvavien turvallisuuspoliittisten maailmankuvien ’keskustelu’tilanne? Viimeistä tulkintaa saattaisi puoltaa Suomen ulkopolittisesta historiasta avautuvien merkitysten heijastevaikutus. Ulkopolitiikkaa on tavattu vetää suurella ja raskaalla linjurilla – on tavattu puhua PK-linjasta, K-linjasta ja viimeksi HT-linjasta – joka heijastuu sittemmin kankeutena ja turhautumisena välitöntä asiantuntijajoukkoa laajempaan keskusteluilmapiiriin. Toisaalta kankeus tuottaa ennustettavuutta, jolle on historiallisesti tarjottu Suomen kaltaisen pienen valtion ulkopolittisessa työkalupakissa keskeistä roolia, eikä aivan syyttä, siinä määrin toimivaksi Suomen ulkopolitiikkavetoinen turvallisuuspolitiikka kylmän sodan aikana osoittautui – tai no, tulkinta riippuu kaiketi siitä, miten sisäisiin asioihin puuttumattomuuden ja suvereniteetin suhde määritellään. Anakronistinen historiantulkinta eittämättä kohtaa houkutuksia asettaa aika tylyjäkin vastauksia edelliselle kysymykselle.

Ennustettavuus ruokkii hyviä käytäntöjä. Ensinnäkin se luo yhteisen kielen sisäiseen keskusteluun, kuten Suomen Keskustan puheenjohtaja, klassiseksi pragmaatikoksi osoittautuva Juha Sipilä, näyttää ennustettavuuden arvon ymmärtävän. Yhteinen kieli takaa ainakin teoriassa avaimet yhteisiin arvoihin, joista turvallisuuden politiikan sidosaine viime kädessä muovataan. Toisaalta ennustettavuus näyttäytyy ulospäin turvallisuusdilemmaherkkyytenä. Sanahirviön taustalla on käsitys valtioiden (ja muiden laajojen ihmisryhmien) välisiä suhteita piinaavasta eksistentialistisesta epävarmuudesta, joka synnyttää turvallisuusdilemman (ei tule sekoittaa turvallisuusparadoksiin, eli varustelukierteeseen).

Palataan kuitenkin akateemisesta diskurssista takaisin Kataisen toiveeseen. Yleistetään se pyynnöksi ”avoimesta ja laadukkaasta” (karsastan akateemisen keskustelun ulkopuolella termiä ’analyyttinen’ keskustelu, koska se vaikuttaa käsitelähtöisenä varsin kankealta ja elitistiseltä, ei niinkään ratkaisu- tai käytäntökeskeiseltä) turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Laadukkaaseen keskusteluun kuuluu suopeus ja avoimuus. Keskustelun avoimuuteen sisältyy myös se vaihtoehto, että keskustelu kiinnittyy ajan saatossa johonkin muuhun, keskustelun edetessä merkityksellisemmäksi muodostuvaan teemaan, kuin mitä omat lähtökohtaiset ennakkokäsitykset pitävät tärkeänä. Kolikon kääntöpuolella on keskustelun mahdollinen rehevöittyminen. Välillä on vaikea ymmärtää, miten iteraatio – tai kuten asiaa tavataan kutsua ilkeämmin; liturgiua – voisi tukea avoimuutta ja laadukkuutta. Toiston merkityksen saattaa ymmärtää, ainakin osittain, kun sen kytkee takaisin ajatukseen sisäisestä ja ulkoisesta ennustettavuudesta.

Modernin, kiivastahtisen ja nopeasti muuttuvan yhteiskunnan poliittista keskustelua leimaa julkisen ja asiantuntijoiden kesken käytävän keskustelun laadulliset erot. Näin on myös turvallisuuspolitiikasta käytävän keskustelun kohdalla. Julkista keskustelua vedellään monasti lavealla pensselillä, joskaan ei niin lavealla, että keskustelu ulottuisi turvallisuuspolitiikan päämääriä ja arvoja luotaavaan asialliseen pohdintaan. Ei ihme, ettei kansa näe muutoksille tarvetta, kun aika ajoin ryöpsähtävät pikkunäppärät kolumnit, sisäänpäinkääntyneet piikittelyt, ironisoivat pääkirjoitukset ja dogmaattinen mustamaalaaminen jättävät keskusteluun pahanhajuisen sivumaun. Julkinen mediavälitteinen keskustelu ei ole kyennyt tarjoamaan korvaajaa kansan toimivaksi katsomalle turvallisuuspoliittiselle perinteelle, mitä tämä jälkimmäinen sitten ikinä tarkoittaakaan. Toimivia käytäntöjä ja niiden taustalla olevien arvoja muutettaessa todistamisen taakka on uudistajilla – näin kansa luultavasti tilanteeseen suhtautuu.

Turvallisuuden asiantuntijalohkot

Asiantuntijoiden kesken käytävä keskustelu on lisäksi jo jonkin aikaa jakautunut temaattisesti tarkempiin lohkoihin: kyberturvallisuus ja kansainvälinen tietoturvapolitiikka, sotilaallinen- ja siviilikriisinhallinta, arktinen alue, luonnonvara- ja enrgiaturvallisuus, kansainvälinen rikollisuus ja rajaturvallisuus, ympäristöpolitiikka… esimerkkejä turvallisuuskeskustelun asiantuntijalohkoista riittää. Nämä keskustelut ovat asiantuntijavetoisuudesta sekä käytännöllisyydestä johtuen olleet hedelmällisempiä kuin Nato-limboon lukittu laajempi turvallisuuskeskustelu. Olisikin toivottavaa, että kansalaistasolle laajasti ulottuva turvallisuuskeskustelu lähtisi liikkeelle kokonaisturvallisuuden ja viimeksi ulkoasiainvaliokunnan toimesta esiin nostetun keskinäisriippuvuuden hengessä edellisistä lohkoista, jotka kiinnitettäisiin ajan saatossa arvokeskusteluun ja miksei turvallisuuskäsitysten syvärakenteisiinkin (turvallisuuden syvärakenteissa olevista poliittisesti johdannaisista merkityksistä lisää bloggauksen lopussa).

Nyt tarvitaan toisaalta käytäntöjen tason, toisaalta arvojen tason läpi käytävää keskustelua, joka purkaisi liittoutumiskysymykseen jumiutuneen teknisen välitason keskustelun lukkoja. Edellisten väliin jäävää sotilaallisen turvallisuuden perusratkaisuja hahmottavaa puolustuskeskustelua ei voi kuitenkaan laittaa tyystin jäähylle. Puolustuskeskustelun taustalla vaikuttaa eräänlainen hiljainen konsensus siitä, että joitain ratkaisuja – tai Ratkaisu – on seuraavan viiden vuoden sisällä tehtävä (tällaista henkeä on kyllä ollut aikaisemminkin selontekoprosessin aikakaudella, ellei se sitten jopa endeemistä sille). Ratkaisumahdollisuudet eivät tyhjenny Nato-jäsenyyden ja itsenäisen puolustuksen resurssivajeen täyttämisen väliseen dikotomiaan. Puolustusratkaisun osalta on esitetty muitakin vaihtoehtoja, kuten eurooppalaisen ja pohjoismaisen puolustusyhteistyön ja resurssijaon (pooling and sharing) vahvistamista.

Tulevaisuuden puolustuskuviot tulee mitä todennäköisemmin rakentaa useamman rinnakkaisen ratkaisun ja politiikan varaan. Tämä vaikuttaisi luontevalta vastaukselta keskinäisriippuvuuden asettamaan haasteeseen. Vielä selvemmin tarvitsemme pragmatistista politiikkaa ja monipuolista keinovalikoimaa puolustuspolitiikkaa laajempaan turvallisuuspoliittiseen kehykseen, jossa aktiivinen ulkopoliittinen ote on tae sille, että myös tulevaisuudessa voimme vakavissamme vaatia maltillista, kiihkotonta ja omaehtoista keskustelua puolustusratkaisuistamme. Ja kun jokin linjakollaasi on otettu käyttöön, tulee modernissa politiikassa olla valmis nopeisiin päivitysliikkeisiin ilman, että yhteinen arvopohja – käyttöjärjestelmä – sulaa alta. Nyt vaarana on se, että pitkään hekumoidun ryyppyputken päälle iskevä krapula veltostuttaa liiaksi. Kuten UPI:n tutkija Hanna Ojanen asian ilmaisi, ”Nato-jäsenyys ei ole ihmelääke”. Samaa voidaan sanoa Suomen puolustusbudjettiin kohdistuvista satsauksista ja asevelvollisuuden tehostamisesta.

Kohti ketterää turvallisuuspolitiikkaa?

Edellinen ajatussikermä on ruokkinut Janne Riiheläisen ja Osmo Apusen Twitter-keskusteluissa oivaltavan käsitteen: ketterä turvallisuuspolitiikka. Itse olen aikaisemmissa kirjoituksissani [1, 2] esittänyt vastaavanlaisia, joskin vielä varsin jäsentymättömiä ajatuksia pragmatistisen (mikä on historiallisen- ja arvoulottuvuutensa johdosta eri asia kuin pragmaattinen ongelmanratkaisupolitiikka) turvallisuuspolitiikan suuntaan. Ja tähän väliin toimituksellinen huomio: en toki väitä olevani ainoa, joka korostaa käytännöllisyyttä, toimivuutta ja monenkeskistä yhteistyötä Suomen turvallisuuspolitiikan kantavaksi käytännön polttoaineeksi. Yritän vain jäsentää tätä suuntausta omista lähtökohdistani käsin.

Ketteryys niputtaa käsitteenä edellä esittämiäni mietteitäni hieman toisenlaiseen muotoon. Kannattaa ehdottomasti tutustua näihin ajatuksiin Riiheläisen blogissa. Haluan kuitenkin nostaa esiin muutaman huomion: ensinnäkin ketterä turvallisuuspolitiikka näyttäytyy turvallisuushallinnon näkökulmasta eräänlaisena kokonaisturvallisuuden siirtämisenä kohti käytäntöä. Kokonaisturvallisuus on käytännössä – tai ideaalitapauksessa – joustavaa hallinnonalojen yhteistyöhön perustuvaa toimintalähtöistä turvallisuuspolitiikkaa.

Toisekseen ketterän turvallisuuspolitiikan toimintatavat tulee pitää joustavina, mutta niin selkeinä, että ne ovat poliittisesti johdettavissa (konsensuspohjalta hahmotettavista) turvallisuuspoliittisista tavoitteista ja niitä heijastavista arvoista. En ole aivan varma, mutta tässä kohdin saatan hieman erota Riiheläisen pohdinnasta. Toimintatapojen ja käytännön ratkaisujen joustavuus on tärkeää edellä esittämästäni turvallisuuden politiikan lohkoutumisestakin johtuen. Toisaalta toimintatapojen tulee tästä huolimatta oltava riittävän jähmeitä, sillä politiikan toimivuutta ja toimivia tilannesidonnaisia johtopäätksiä ei voida hahmottaa kovin kirkkaasti poukkoilevasta politiikasta käsin. Tällöin ei pääse muodostumaan perustaa, jota vasten arvioida omia valintoja.

Kolmannekseen Suomen tulee pyrkiä viestimään omaa turvallisuuspoliittista sitoutumistaan maltillisesti ulkoiseen turvallisuusympäristöön. Suurieleiset retoriset ulostulot saattavat johtaa virhetulkintoihin. Sanokaa konservatiiviseksi, mutta mielestäni ketteryyteen kuuluu tiettyyn pisteeseen asti mahdollisimman avoin kulissien takainen kontakti maailmanpoliittisesti ja alueellisesti merkittävien toimijoiden kanssa. Suurieleisimmilläänkin viestin tulee antaa kuvaa politiikan historiallisesta jatkuvuudesta ja ennustettavuudesta, erot kannattaa sitten tuoda esiin käytännön ratkaisuina turvallisuuden eri lohkojen operationaalisempaa puolta edustavissa keskusteluissa ja foorumeissa.

Kultarannan keskustelut

Nyt olemme päässeet jo uuvuttavan pitkälle tässä blogitekstissä. Blogini draftipinon määrä aiheen ympäriltä oli viimeisen parin kuukauden aikana kasvanut huolestuttavasti. Näppäimistölle on ehkä tästäkin johtuen purkautunut valtava määrä päässäni Suomen turvallisuuspolitiikan ja sitä luotaavan keskustelun suhteen kyteneitä ajatuksia. En ole kuitenkaan vielä valmis lopettamaan. Haluan vielä kiinnittää näkemykseni tulevana viikonloppuna käytäviin Kultaranta-keskusteluihin.

Aktiivinen turvallisuuspoliittinen vaikuttaja ja keskustelija, sotatieteiden tohtori sekä kyberasiantuntija Jarno Limnéll kiteytti Iltalehden blogikirjoituksessaan keskustelulle asetettuja odotusarvoja muun muassa seuraavasti: ”Tapaamisten yksi tärkeimpiä tavoitteita tulisikin olla keskustelun herättäminen juuri niiden suomalaisten keskuuteen, jotka eivät yleensä tähän keskusteluun osallistu.”

Noin sadan asiantuntijan ja turvallisuuspoliittisen aktiivin kokoontumiselle asetetut odotukset ovat kieltämättä varsin korkealla. Kenties liiankin korkealla? Niinistö itse puhuu hieman maltillisemmin ”fundeerauksesta”, mikä on ihan hyvä siinä mielessä, että tilaisuuteen osallistuneet keskustelijat eivät lähde sinne a) mesoamaan ylikuntoon sparrattuina sekä b) toisaalta riittävän rentoina tilaisuuden odotusarvojen suhteen. Noh, tilaisuuden eräs hieno piirre vaikuttaisi ainakin tapahtuman alustajalistan perusteella olevan osallistujien edustamien turvallisuuskäsitysten kirjossa. Odotan erityisen innolla proffani Hiski Haukkalan kontribuutioita. Uskon tämän kirjon avaavan aktiivisempienkin keskustelijoiden näkemyksiä ja maailmankuvia, kunhan keskustelututkat ovat asetettu riittävän avoimeen ja suopeaan asentoon. Täytyy tunnustaa, että tekisi kyllä kovasti mieli olla näissä keskusteluissa mukana. Ehkä joskus tulevaisuudessa?

Jarno Limnéll, joka ’luonnollisesti’ omalla akateemisella taustallaan ja kyberymmärryksellään lunastanut paikkansa Kultarantaan, kiinnittää tilaisuuden sisällöllisen merkityksen mielestäni ketterän turvallisuuspolitiikankin kannalta keskeiseen ajatukseen: ”Uhkien ja reaalimaailman faktojen pohtimisen ohella ulkopolitiikassa on tärkeää keskittyä mahdollisuuksiin. Miten Suomi kykenee erottautumaan maailmalla edukseen? Mitä mahdollisuuksia nykytilanne Suomelle avaa, ja miten nämä mahdollisuudet käytännössä hyödynnetään?” (Ks. ed. linkki.)

Turvallisuuden monet merkitykset

Keskittyminen käytännön ratkaisuihin korostanee turvallisuuden lohkoajattelua. Tämä puolestaan johtaa kiinnittämään huomion turvallisuuspolitiikan taustalla vaikuttaviin arvoihin. Yksi mielestäni mielenkiintoinen (mutta toisaalta kuivakkaan akateeminen) kysymys on tilaisuuteen osallistuvien keskustelijoiden turvallisuuskäsitysten perkaminen. Turvallisuutta voidaan ajatella ainakin kolmelta kantilta: 1) Voidaan puhua turvallisuusongelmien ja -uhkien spektristä aina kapeasta sotilallisen turvallisuuden merkityksestä laajempaan sosiaaliset ja luonnomukaiset prosessit mukaan ottavaan merkitykseen. 2) Toisaalta voidaan tarkastella sitä, kuka on turvallisuuden asiakas, kokija: globaali kansalaisyhteisö; rajojemme koskemattomuus vai hieman laajemmin Suomen valtion ja yhteiskunnan toimintakyky aina kyberulottuvuutta myöden; vai kenties yksittäinen kansalainen, vieläkin pidemmälle vietynä yksittäinen ihminen, kansalaisuudesta riippumatta.

Jäädään näihin kahteen ensimmäiseen ulottuvuuteen hetkeksi kiinni. Suomen viimaikaisessa keskustelussa on kieltämättä siirrytty vielä 1990- ja 2000-luvulla pinnalla olleesta laajemmasta turvallisuuskäsityksestä kohti kapeampia ja ahtaampia uria. Samalla keskustelun strateginen katse tähyää yhä selvemmin Suomen ja Euroopan lähialeita; Arktinen ulottuvuus, Pohjoismaiden puolustusyhteistyö, eurokriisi, Venäjän tilanne osana laajempaa Itämeren turvallisuusarkkitehtuuria ohjuspuolustusjärjestelmineen… nämä edustavat erilaisia tulokulmia ja painotuksia turvallisuuskysymyksiin, jos niitä verrataan muutama vuosi sitten puhuttaneisiin teemoihin, kuten etäisiin kriisinhallintaoperaatioihin, ilmastonmuutokseen ja kansainvälisen kauppapolitiikan rakenteisiin. Globaalien virtojen ja liikkeidenkin osalta keskustelu on siirtynyt pari askelta muutto- ja kulttuurivirroista kohti kyberulottuvuutta, jota leimaa edelleen vahvasti militaristinen analogia. Osin keskustelun muutosta selittää omat muuttuvat asenteemme ja poliittiset voimasuhteet; osin sitä selittää muutokset ulkoisessa toimintaympäristössämme, esimerkiksi eurokriisin ja arabikevään seurauksena.

3) Sitten siihen kolmanteen ulottuvuuteen, joka tavallaan niputtaa kaksi edellistä yhteen. Lopulta ajattelutavan muutosta selittää turvallisuuden poliittisesti johdannaiset merkitykset; mikä on siis politiikassa, tuossa mahdottoman taiteessa, mahdollista: onko turvallisuus niukka resurssi, vai nähdäänkö se mahdollisuutena? Määritelläänkö turvallisuusratkaisumme reaktiivisesti historiattomaksi katsottua kansainvälistä systeemiä ja sen rakenteellisia säännönmukaisuuksia vasten, vai onko Suomi pikemminkin aktiivinen toimija, joka voi lääkärin ja mekaanikon tavoin vaikuttaa siihen, miltä Suomen lähialueiden ja laajemmin kansainvälisen turvallisuuden tulevat virtaukset tai rakenteet näyttävät? Miten suhtaudumme toisiin: ohjaako toimintaamme luottamus, usko epävarmuuden kääntämisestä yhteisössä rakentuvaksi vuoropuheluksi, vai ohjaako toimintaamme epäluottamus ja varautuminen pahimpaan? Nämä ovat niitä poliittisesti johdannaisia turvallisuuden syvärakenteita koskevia kysymyksiä, joskin tiettyinä äärilaitoina esitettynä, joiden perustalle uskon myös Kultarannan keskusteluiden pohjautuvan.

Toivottavasti keskusteluissa nousee esiin myös näkökulmia, jotka korostavat aktiivista toimijalähtöistä politiikkakäsitystä sekä laajaa turvallisuusymmärrystä, joka löytää maailmasta valtioiden ja valtioliittojen lisäksi myös ihmisiä.

Ulos limbosta – kuka on varastanut Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun sisällön?

Christopher Nolanin ohjaamassa menestyselokuvassa, Inceptionissa, vakoiltiin ihmisten unia ja varastettiin niiden sisältöjä. Menetelmä oli näppärä, sillä uniin tunkeutumalla Leonardo DiCaprion näyttelemä Dominic Cobb sai, paitsi suoraa tiedusteluinformaatiota, myös istutettua työnantajansa toivomia ajatusrakennelmia kohteidensa alitajuntaan. Tehokkaan tiedustelumenetelmän kääntöpuolena oli vaara juuttua syvenevien unikerrosten uumeniin, etenkin kolmannen kerroksen limboon (unet unien sisällä), josta ei käytännössä ollut pääsemistä takaisin tosimaailmaan, jossa vasta unien sisällöillä oli jotain käytännön seurauksia.

Miten tämä sitten liittyy Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, jonka kierrokset ovat käyneet ainakin rajatussa poliittisessa ja akateemisessa keskustelussa verrattain kovilla viimeisten kuukausien aikana?

Viimeksi perjantaina Charly Salonius-Pasternak ja Jarmo Limnéll, kaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeistä nuoremman polven tutkijaa ja vaikuttajaa, kävivät käsiksi Suomen ulkopoliittisen linjan hesarin vieraskynässään (HS 1.2.2013).

Herrasmiehet penäsivät uutta, päivitettyyn tilanneanalyysiin pohjautuvaa ulko- ja turvallisuuspoliittista konsensusta. Kohtuullisen selvä näpäytys hiljattain julkaistua turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa, ehkä selontekoprosessiakin kohtaan. Kirjoitus herätti – ainakin pienissä asiaan vihkiytyneissä piireissä – vireää, mutta (toistaiseksi) valitettavan sisällyksetöntä keskustelua, joka toki jatkunee vielä tovin tämän jälkeenkin.

Suomen ulkopolitiikassa harrastettiin kylmän sodan kahden viimeisen vuosikymmenen aikana (muun muassa) rähmälläänolon ja inhorealismin siivilöimän liturgian suoltamista. Keskustelu oli juuttunut limboon, josta päästiin ulos vasta ulkoa tulleesta herätyksestä (kylmän sodan päättyminen), jollaista myös Inceptionissa tarvitaan operaation kohteena olevien unien keskeyttämiseksi. Politiikassa ajauduttiin dogmaatikon uneen, uneen unessa.

1990-luvun turvallisuuden merkityksiä ravistelleesta hajaannuksesta on 2000-luvun myötä siirrytty uuteen liturgian vaiheeseen. Kuten jo muutama vuosi sitten julkaistussa pro gradussani osoitin, on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu juuttunut keskusteluksi siitä mistä ja miten siitä pitäisi keskustella (sama ilmiö vaivaa myös oireellisesti esimerkiksi maahanmuuttopolitiikkaa). Kysymys kuuluukin: kuka (ja miksi) on ottanut suomalaisen keskustelun haltuunsa ja upottanut sen hedelmättömälle metatasolle, jossa keskustellaan keskustelusta? Tai sitten voitte lopettaa lukemisen tähän ja todeta, että olen selvästi perehtynyt vaan vinksahtaneeseen otokseen tästä keskustelusta, enkä näe sen koko rikkautta (voisitte kenties tällöin ystävällisesti ohjata minut terveemmille urille).

Salonius-Pasternakin ja Limnéllin ehdotuksessa oli toki sisällöllisiäkin pointteja, eikä tarkoituksenani ole syyttä heitä edellä esittämistäni keskustelukulttuurin elementeistä. He esittivät esimerkiksi vaatimuksen Suomen de facto liittoutumisen avoimesta tunnustamisesta. Myös normatiivinen vaade pienvaltiolle tärkeästä (parlamentaarisesta, akateemisesta, strategisesta?) konsensuksesta on omalla historiaan taittuvalla tavallaan varsin virkistävä ehdotus. Tähän liittyy myös, näin haluan tulkita, vaatimus keskustelusta, jossa vastakkaisia näkemyksiä esittäviä debatoijia kunnioitetaan, sillä muutoin politiikalta katoaa demokraattinen pohja. Tästä huolimatta en voi välttyä huomaamasta, että nämäkin sinänsä tärkeät huomiot kohdistuvat vähintään yhtä paljon keskustelun muotoon (onko konsensus väline vai itseisarvo?) kuin sen sisältöön ja tästä tehtäviin politiikan käytännön johtopäätöksiin.

Tietty kaava vaikuttaa siis toistuvan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Tämä on osoitus uudesta liturgiasta. Yksi oire tästä on Suomen syvenevää länsi-integraatiota kannattavien ihmisten keskittyminen todellisten argumenttien sijaan juuri keskustelun muodon ruotimiseen. Nato-jäsenyyttä kannatetaan politiikan ja tutkimuksen eliitissä, varmasti monin eri perustein, joista olisi huomattavasti mielenkiintoisempaa lukea kuin keskustelun muodosta, sen puutteesta ja vinoutumisesta käytävää metakeskustelua. Itse nautin elämästä valveilla, en unessa – puhumattakaan unesta unen sisällä.

Voinen tässä paljastaa, että suhtaudun varauksellisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusteita ravisutteleviin avauksiin. Jopa ulkopolitiikan ongelmaton nostaminen itsenäiseksi ja ongelmattomaksi politiikan alaksi laajemman turvallisuuspolitiikan rinnalle nostaa hieman niskavillojani pystyyn. Minulle ulkopolitiikka on aina näyttäytynyt myös turvallisuuspolitiikan välineenä.

Kun puhutaan turvallisuuspolitiikasta, ei kyse ole mistä tahansa hallinnollisesta tai toimintapoliittisesta näpertelystä. Perinteen painolastia tulee kunnioittaa sekä sisäisistä että strategisista syistä. Jälkimmäiseen liittyy myös ajatus siitä, että kaikenlainen linjan- ja konsensuksen muutos tulee pystyä viestimään mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti ulkoiseen toimintaympäristöön. Ja tämä viestintä vaatii keskusteluja sellaistenkin osapuolten, kuten venäläisten kanssa, joiden mielipiteiden kuuntelemiselle (ja kriittiselle arvioinnille toki samalla) toivoisi olevan perusteita jatkossakin ilman, että saa taistolaisen tai uusrähmettyneen leiman otsaansa.

Mutta mikään perinne ei ole niin vahva tai tärkeä, että se olisi immuuni nykyisyyden ja tulevaisuuden horisonteille. Perinne tarjoaa keskusteluyhteyden toimintaa ohjaaviin arvoihin. Nämä arvot taas tulevat määrittelemään pohjimmiltaan sen mikä on toimivaa politiikkaa nykyisyyden ja tulevaisuuden horisontteja vasten. Tämän päälle sitten nousevat poliittiset linjaukset politiikan tekoina ja välineinä. Ja valitut välineet ovat niitä, jotka ovat kaikkein toimivimpia edellisiä arvoja vasten. Tätä voisi kutsua pragmatistisesti perustelluksi politiikanteoksi, joka on syvemmälle menevä lähtökohta kuin siihen läheisesti liittyvä pragmaattinen ongelmanratkaisupolitiikka, millä saralla Suomessa on hyvät perinteet, ainakin aivan viime vuosiin saakka.

***

Palaan vielä hetkeksi metakeskusteluun. Miten suomalaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen pahanlaatuisen kehän, limboon juuttumisen, voisi rikkoa? Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä käydyssä keskustelussa tätä on jo osittain tehtykin pohtimalla poliittisten johtopäätösten ja käytäntöjen tosiasiallisia seurauksia. Tämä tulisi tehdä myös liittoutumiskeskustelun todellisen kohteen, eli Nato-jäsenyyden suhteen. Mitä Nato-jäsenyydestä seuraisi Suomelle?

On jotenkin oireellista, että keskustelussa joudutaan käyttämään Nato-jäsenyyden kannattamiselle kiertoilmauksia – uutta käänteisliturgiaa – kuten ’ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on revittävä auki’, ’keskustelu on kriisissä’, ’quo vadis Suomen ulkopoliittinen linja?’, ’rationaalisesti perusteltu keskustelu puuttuu’ (olisin kiinnostunut kuulemaan mikä se epärationaalinen elementti tässä keskustelussa on, jos ei juuri se, että keskustelija itse keskustelee siitä, miten keskustella?). Tässä on jotain kafkamaista; Suomessa vallitsee sananvapaus, mutta sitä ei tohdita tai osata käyttää? Ehkä perinne on tässä näyttänyt ruman puolensa: keskustelua ei kyetä käymään pragmatistisista lähtökohdista, vaan se kiinnittyy vanhoihin ideologisiin haamuihin ennen kuin on ehtinyt alkaakaan; 1990-luvun verraten liberaalissa ilmapiirissä koulunsa käyneelle tämä vaikuttaa sanalla sanoen kummalliselta ilmiöltä.

Mutta koska Nato-jäsenyys on eräs keskustelun todellisista kiintopisteistä, jota ei jostain syystä haluta, osata tai uskalleta ottaa julkilausutuksi kiintopisteeksi, voisi olla virkistävää vaikka kuulla näkemyksiä tästä metakeskustelun sijaan. Ohjureiksi voisi ottaa  muun muassa seuraavia kysymyksiä:

– Miten Naton ja Venäjän välinen dialogi ja yhteys toimii? Mitkä sisäpoliittiset tekijät vaikuttavat tämän dialogin kehitykseen niin Natomaiden kuin Venäjänkin osalta? Mitä tämä tarkoittaisi Suomelle, jos Suomesta tulisi Naton jäsen? Voisiko Suomella olla tässä jotain roolia Naton sisällä sekä toisaalta voisiko Suomi vaatia Natolta ryhdistäytymistä tai kehittymistä tällä saralla?

– Miten Natojäsenyys vaikuttaisi Lissabonin sopimukseen kirjoitettuihin solidaarisuuslausekkeisiin? Eli kuinka paljon jäsenyys tehostaisi näiden lausekkeiden painoarvoa?

– Miten Suomen laaja alueellinen puolustus hoidetaan Naton alla, vai onko tällaiseen enää edes tarvetta kyberturvallisuuden aikakaudella? Ja jos tähän ei ole tarvetta, niin mikä on jatkossa Suomen puolustusdoktriini (onko se enää edes alueellinen)?

– Mitä muita liittoutumisen pragmaattisia yhdistelmiä on olemassa? Onko monenkeskisessä ja jatkuvasti muuttuvassa maailmassa enää perusteltua rakentaa linjaa yhden doktriinin ja liiton varaan, jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kielteinen?

– Millä tavalla jäsenyys Natossa toisi Suomelle vaikutusvaltaa (tämä vaikutusvalta-argumentti lienee edelleen institutionalistien ja liberaalien kannattajien joukossa strategisia, puolustuksellisia ja vielä enemmän hyökkäyksellisiä argumentteja suositumpi)? Onko tarjolla vain seremoniallisia illallisia vai pääsisikö Suomi osallistumaan Naton arvoista ja praksiksesta käytävään keskusteluun, joko kokonaisuudessaan tai jollain turvallisuuden sektorilla?

– Mitä jäsenyys tekisi pohjoismaiselle puolustus- ja turvallisuusyhteistyölle?

– Mitä puolustushallinnolle tapahtuu?

– Voidaanko jäsenyyden rinnalla rakentaa nykyisen kokonaisturvallisuuden ja riskiyhteiskuntamme vaatimia turvallisuusvalmiuksia, kuten esimerkiksi siviilipalveluksen kehittämistä kansallisen turvallisuuden kannalta tärkeiden kansalaistaitojen suuntaan?

– Miten Nato-Suomi tulisi linjaamaan YK-politiikkaansa; tulisiko Suomen ihmisoikeuskysymyksiä, globaalia ulottuvuutta ja rakenteellisiin ongelmiin kiinnittyvää politiikkaa linjata tällöin uudelleen Naton sisäisistä syistä?

Mielestäni keskustelun tasosta kiinnostuneet analyytikot voisivat käyttää sananvapauttaan ja esittää näkemyksiään näistä asioista. Ja jos nämä argumentit ovat jo esitetty, voisi ne vaikka kerätä yhteen paikkaan ja kääntää selokielelle. 1) Jos näitä argumentteja ei kyetä  tai osata esittää, osoittautuu uusi liturgia ideologiseksi ja hedelmättömäksi peitseämiseksi, jolloin on turha itkeä omia visiota vastaisesta kansalaismielipiteestä. 2) Tai sitten syynä voi olla pelko argumentoinnin Suomen ulkopuolella herättämästä poliittisesta levottomuudesta, mikä riittänee vastaukseksi myös kysymykseen Nato-jäsenyyden aiheuttamista reaktioista (vaikka kyse voi olla vain argumentoijan omista näkemyksistä tilanteesta). 3) Jos argumentteja ei sen sijaan edes haluta tai uskalleta sisäpoliittiseen paitsioon joutumisen pelossa esittää, osoittaa tämä historiasta tai muualta edelleen keskuuteemme kiinnittyviä ongelmia keskustelukulttuurissamme. Niin tai näin, limbosta on päästävä ulos.

Ja vielä yksi ajatus. Ehkä liittoutumiskysymyksen ympärillä linjasta käytävän keskustelun tuleekin juuttua limboon? Ehkä linjakeskustelu tällä tasolla on vain yksinkertaisesti perusteiltaan hedelmätöntä monenkeskisessä, kompleksisessa ja alituiseen muuttuvassa nykymaailmassa? Ehkä linjat määritellään arvojen, ei niinkään poliittis-sotilaallisten liittoutumien kautta? Iiittoumat edustaisivat pragmatistille ideaalitilanteessa toimivien ratkaisujen alustoja, ei niinkään linjoja itseisarvoina. Valitettavasti nämä alustat suhtautuisivat tällaiseen toimintaan luultavasti samaan tapaan kuin EU:n enemmistö Cameronin linjapuheeseen: keitä te olette poimimaan rusinoita pullastamme?

Ja edelleen Islannista, linjasta sekä turvallisuuspolitiikasta – osa 2/2

Ruodin edellisessä blogauksessani Islannin ilmavalvontaoperaatiota, sitä sivunneita keskusteluja sekä kysymyksen laajempia taustoja. Keskeinen pointtini oli seuraava: kaikki turvallisuuspoliittinen keskustelu on sitä hedelmällisempää, mitä enemmän siinä kiinnitetään huomiota politiikan käytännön seurauksiin ja politiikan toimivuuteen. Silloinkin, kun puheenvuorot kiinnittyvät periaatteellisiin linjakysymyksiin, olisi keskusteljoiden tällaisen pragmatistisen maksiimin mukaan tuotava esiin asiayhteyden käytännöllinen ulottuvuus. Eli Islanti-tapauksen yhteydessä kysymysten muodossa näin:

Sen sijaan, että keskustelua aletaan heti kiinnittämään kysymykseen Nato-jäsenyyden avaavasta porttiteoriasta, voisimme ihan rehellisesti kysyä, mitä tästä valvontamanööveristä seuraa Suomelle, Pohjoismaille ja Pohjois-Euroopan turvallisuudelle laajemmin? Edistääkö tämä ratkaisu turvallisuuspoliittisen kokonaisuudemme toimivuutta? Mitä hyötyä siitä on ja miten maailma on tämän jälkeen erilainen?

Tukeuduin sokraattiseen asenteeseen ja käänsin homman kaikenkattavaksi kysymyspatteristoksi. Onneksi asiantuntevat ihmiset hoitivat homman käytännöllisen puolen kotiin.

Esimerkiksi Hiski Haukkala näkee (bloginsa lisäksi myös ainakin Aamulehdessä) Islannin ilmavalvontapäätöksen limittyvän laajempiin Pohjois-Euroopan turvallisuusnäkymiin, ei niinkään Suomen turvallisuuspoliittista linjanmuutosta ennakoivana siirtona (samassa yhteydessä ilmoille sinkosi kutkuttava neologismi, ’salanatotus’). Hyvä näin: käytännön seuraukset on nostettu esiin, vaikka ne varmasti monelle maallikolle näyttävätkin edelleen turhan monimutkaisilta voimatasapainoteoreettisine vivahteineen. Peruspointti oli siis se, että Suomen ei tule ylenkatsoa sitä arvoa ja merkitystä, joka yhteiseen Pohjoiseen turvallisuusulottuvuuteen sitoutumisella on myös Suomen omaan välittömään turvallisuuteen; ilman Yhdysvaltojen (irroitettuna Natosta, jonka rooli suhteessa Yhdysvaltoihin on muuttunut Obaman kaudella, kuten Libyan operaatiosta ja kenties jo Georgian kriisin yhteydessä saimme huomata) sitoutumista Pohjolaan, jota Islannin operaatiolla käänteisesti edistetään, Pohjoiselle pallonpuoliskolle syntyisi eräänlaista turvallisuusimua, joka puolestaan saattaisi kiepsauttaa koko Pohjolan turvallisuusrulettia arvaamattomampiinkin suuntiin. Pohjolan turvallisuustasapainolla teoretisoimisella ja sen mukaisesta turvallisuuspolitiikan tekemisestä Suomessa on vahva perinne, johon kenties palataan turhankin harvoin. Koitan hieman valottaa tässä viestissä tämän ruletin mekaniikkaa.

Samaisesta Haukkalan blogista saimme lukea näkökulman myös Islannin perspektiivistä. Kysymys on siis sitoutumisesta yhteiseen asiaan, turvallisuuteen (osittain turvallisuustyhjiön täyttämiseen, tosin), ei liittoutumisesta toisia vastaan. Tämän tasapainoiluajatuksen taustalla on näkemys Pohjoisen alueen strategisen arvon muutoksesta. Pohjoisen ja arktisen ulottuvuuden toinen tuleminen on 2000-luvun vaihteen ensimmäistä aaltoa kovempaa kaliiberia. Toista aaltoa ei sävytä vain funktionalistinen, vaan myös kovapintainen geopoliittinen ajattelu. Toki Suomessa tähän kokonaisuuteen liitetään edelleen myös kompleksisen maailmamme todellisuutta heijastaen pehmeämmätkin trendit, kuten ympäristöulottuvuus (joka nivoutuu kokemaamme turvallisuuteen ja eksistenssiimme lähtemättömällä tavalla).

Herkistely Pohjolan turvallisuustasapainolla on tärkeä osa-alue Suomen turvallisuuspoliittisessa kokonaisuudessa. Tarve tälle tasapainoilulle tulee toisaalta ulkoisesta turvallisuusympäristöstä, toisaalta Suomen omasta turvallisuuspoliittisesta perinteestä: Suomi turvallisuuspolitikoi Pohjolassa tiettyä historiallista painolastia vasten. Tämä painolasti ja sen rajoitteet on hyvä tiedostaa itse, mutta vieläkin tärkeämpää on lähettää tämä viesti oikeassa muodossa eteenpäin – luottamus, jatkuvuus, ennustettavuus ja johdonmukaisuus ovat arvoja, joiden läpi suodatettuina Suomen turvallisuuspolitiikasta heijastuvia viestejä soisi tulkittavan muualla maailmassa.

Osmo Apunen yhdisti yhtä lailla, tämä on tulkintani, Suomen ulkopolitiikan linjasta käydyn keskustelun laajempiin, suurvaltapoliitiikan strategisiin kehyksiin sekä niiden historiallisiin taustoihin. Itse pidän myös tässä kehyksessä liikkuvasta tarkastelusta, kuten joku on jo ehkä huomannut.

Suomella on edelleen paikkansa Pohjoisen tasapainojärjestelmän osana, mikä olisi terveellistä tunnustaa Suomen turvallisuuspoliittisia tavoitteita ruotiessa. Entä sitten seuraavat termit: liittoutuminen, liittoutumattomuus, sitoutumattomuus, rauhanomaisuus, ja niin edelleen. Näillä ulkopolitiikan linjaa tarkentavilla välineillä (tai niitä ilmentävillä käsitteillä) on käytännön turvallisuuspoliittista arvoa vain niin pitkään, kun ne palvelevat tasapainoista turvallisuuspolitiikkaa. Kylmän sodan aikaan Pohjolan tasapainomallin dynamiikkaan sisältyi ajatus siitä, että muutos yhdenkin Pohjoismaan turvallisuuspoliittisessa linjassa ja kytköksissä tuottaa heti heilurivaikutuksia muidenkin tasapainojärjestelmään kuuluvien maiden tilanteessa. Syntyisi siis toisin sanoen turvallisuuskallistumia itä-länsi -akselilla, pahimmillaan suurvallan väliintuloa provosoivia turvallisuustyhjiöitä. Tästä seuraa se, että myös Suomen turvallisuuspoliittisen linjan jatkuvuus on muiden järjestelmään kuuluvien maiden etu.

Nykyisellään Pohjolan tasapainotila on vähemmän jännittynyt kuin kylmän sodan aikaan. Jos vaaka kuitenkin heiluu, voi se toki edelleen keikahdella idän suuntaan (Islannin ilmapuolustuksen ’tyhjiö’), toisaalta lännen suuntaan (Suomen ja Ruotsin syvenevä kumppanuus Naton kanssa tilanteessa, jossa tämä koetaan Venäjällä provosoivana politiikkana). Nykyisellään se voi heilahdella myös pohjois-etelä-akselilla, jolloin katse kiinnittyy erityisesti arktisen alueen energiavaroihin. Ja kun vaaka keikkuu, on hyvä pyrkiä osoittamaan eri osapuolille, ettei mitään turvallisuustyhjiöitä – tai toisessa ääripäässä turvallisuusdilemmaa, eli vääristyneitä tulkintoja politiikan suunnasta – pääse syntymään. Vuoropuhelu ja viestintä omista aikeista ovat turvallisuuspolitiikkavetoisen ulkopolitiikan keskeisiä elementtejä. Tasapainoiluun meillä on onneksi historiasta nousevia vastausaihioita, joista yksi on juuri sitouttamisen ja vastavuoroisuuden luomisen poliittinen taito. Ei jotain vastaan jostakin käsin, vaan mielummin muiden kanssa (tätä viisautta soisi toisinaan muisteltavan myös Suomen EU-politiikassa, kuten Helena Petäistö peräänkuuluttaa).

***

Kutsukaa vanhakantaiseksi, mutta mielestäni Suomen turvallisuuspoliittista linjaa ruotivassa keskustelussa olisi toisinaan ihan hedelmällistä tehdä kylmän sodan ajoilta tuttu jako toisaalta ulkopolitiikkaan ja toisaalta turvallisuuspolitiikkaan. Keskustelu ulkopoliittisesta linjasta ja sen puutteesta vaikuttaa toisinaan perusteiltaan hieman leväperäiseltä: turvallisuuspolitiikan koko kenttä on mielestäni niin monenkirjava ja toisaalta painokas, etten näe mielekkäänä alistaa sitä käytännöllisesti kysymykseksi ulkopoliittisesta linjavalinnasta ja identiteetistä. Kapea tulkinta tästä TP-UP -jaottelusta asettaa ulkopolitiikan turvallisuuspolitiikan välineeksi tai jatkoksi. Siis aina kun jokin kansainvälispoliittinen ulkopoliittisen linjauksen perään kyselevä tilanne nousee esiin, tulisi meidän ensin kysyä miten tämä limittyy Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaisuuteen ja sitä ohjaaviin päämääriin. Jos yhteys turvallisuuspolitiikkaan on heikko tai sitä ei ole lainkaan, voidaan ulkopolitiikan kentällä toimia vapaammin. Jos yhteys on selvä, tulisi ulkopolitiikka alistaa turvallisuuspolitiikan kokonaisuuteen ja sen tavoitteisiin.

Miten ulko- ja turvallisuuspolitiikka sitten määritellään? Miten ne eroavat toisistaan? Ero tuotetaan viime kädessä vain käytännöissä ja niiden kautta. Käytäntö pohjautuu kuitenkin perinteeseen (ei niinkään teoriaan). Ja tämä perinne asettaa yhtälön jotenkin näin: turvallisuuspolitiikka on se kokonaisuus, johon kuuluvat sekä turvallisuuspolitiikan viimekätiset tavoitteet (esimerkiksi kansalaisten vapaan elämän toimintamahdollisuuksien edistäminen, itsenäisyyden ja oikeusvaltion turvaaminen), puolustuspolitiikka ja ulkopolitiikka. Jossain laajassa merkityksessä tähän yhdistetään myös tietyt sisäisen turvallisuuden kysymykset, jotka liittyvät kansalaisten turvallisten elinolojen takaamiseen (osa näistä kysymyksistä, esimerkiksi kyberturvallisuus, ei kyllä enää näitä sisäisen ja ulkoisen jaotteluita tunnusta). Ulkopolitiikka taas on eksplisiittistä ulospäin suuntautunutta toimintaa, jonka välittömät tavoitteet liittyvät vallankäyttöön ja vaikuttamiseen. Ulkopolitiikka on eräänlainen turvallisuuspoliittisen komppanian agentuuri, tai tiedustelujoukko.

Viime aikoina mediassa, policy-tutkimuksessa ja blogosfäärissä on kyselty paljon Suomen ulkopoliittisen identiteetin perään. Sysäyksen ruoskinnalle antoi Suomen turvaneuvostokampanjan epäonnistuminen. Sittemmin Islannin ilmavalvontakysymys linkitettiin hieman turhankin herkästi edelliseen keskusteluun Suomen ulkopoliittisista kampanjoista, joskin yhteys kenties selittyy Pohjoismaisen yhteistyön näkymien kautta. Joka tapauksessa keskustelu siirtyi Islannin ilmavalvonnan kohdalla pohdiskeluksi siitä viiteryhmästä, johon Suomen tulisi kuulua.

Itse en koe Suomen painiskelevan tavallista suuremmissa identiteettiongelmissa, jotka ovat modernissa maailmassa väistämättä osa politiikkaa. Lusikat ovat tätä nykyä niin monessa keitoksessa, että kysymys johonkin kuulumisesta yksikössä vaikuttaa hyvin kankealta. Itse asiassa koko puhe linjaavasta identiteetistä yksikössä kuulostaa jotenkin vanhahtavalta sosiologialta ja sosiaalipsykologialta, eikä mielestäni vastaa modernin kompleksisen maailman moninaisia haasteita, verkostoja ja tapahtumakenttiä. Monoliittiseen linjaan stabiileine viiteryhmäsiirtymineen perustuvan valtiolähtöisen identiteettipolitiikan aika on enemmän ja vähemmän jo eletty kylmän sodan myötä. Ulkopolitiikka on käytännöllisiä keskusteluja, moniulotteista verkonpudontaa, yhteyksiä, toisten huomioon ottamista, toisinaan YK:n roolin tunnistamista, toisinaan sen haastamista, kahdenvälisiä suhteita, kriisien hallinnan hallitsemista, ja ennen kaikkea talouspolitiikkaa – kaikkea mahdollista ja kaiken mahdollisen kanssa. Rajoina tässä ovat vain perinteen kompressoima mielikuvitus, ulkoinen toimintaympäristö muutoksineen ja kapenevat resurssit.

Turvallisuuspolitiikka on siis kovemman luokan peliä, jossa mennään kieli keskellä suuta. Turvallisuuspolitiikka on konservatiivisempaa, ulkopolitiikka progressiivisempaa ja elävämpää. Turvallisuuspolitiikan askelia tulee mitata pragmatismin mittatikulla (edistääkö teko, linja tai puheenvuoro käytännön toimivuutta, viime kädessä turvallisuutta), ulkopolitiikan harppauksia on helpompi mittailla vaikka blogien palstoilla.

Osmo Apunen viittasi edellä linkitetyssä kommentissaan kompassin ja merikartan avulla purjehtimiseen. Turvallisuuspolitiikka on juuri hiljattain etenevää merikartan lukemista, ulkopolitiikkaa voidaan luodata itsevarmemmin asettamalla kompanssi kaukaiseen satamaan. Turvallisuuspolitiikan horisontti on perinteissä. Muutokset siinä ovat jähmeitä jo senkin vuoksi, että näin haluamme muiden toimijoiden ja valtioiden asian olettavankin. Ulkopolitiikan horisontti voidaan siirtää joustavammin normatiivisiin globaalia rakennetta koskeviin kysymyksiin ja tulevaisuuteen ylipäätään. Ja kun ulkopoliittinen laiva karahtaa karille, ulottuvat sen seuraukset harvoin puolustuspoliittisiin kysymyksiin, toisin kuin turvallisuuspolitiikassa.

Pragmatismi, eli käytännön valintojen toimivuuden tulkitseminen, kiinnittyy historiaan – pragmatismi ei tyhjenny pragmaattiseen ongelmanratkaisuun. Pragmatismi on asennoitumistapa, joka ponnistaa historiasta, siitä minkälaisena me maailman näemme siitä horisontista, joka meille on historiasta käsin annettu, sekä toisaalta siitä, miten muut näkevät meidät – eli miten muut näkevät paitsi meidät sellaisenaan, myös sen, miten he odottavat meidän näkevän itsemme ja edelleen muut. Kyse on poliittisesta mielikuvituksesta, mielikuvituksen rajoista sekä näiden rajojen itsensä viestimisestä – viestit suunnataan sekä itselle että ulospäin. Toisin kuin turvallisuuspolitiikassa, voivat ulkopolitiikassa viestit voivat olla kirjavampia ja opportunistisempia.

Ja mistä historia sitten koostuu: tulkinnasta ja niitä ohjaavista ennakkokäsityksistämme. Näistä emme pääse eroon. Itse asiassa ilman ennakkokäsityksiämme emme voisi tehdä tulkintojammekaan. Keskeistä olisi paneutua niihin ennakkokäsityksiin, jotka edelleen määrittelevät Suomen turvallisuuspoliittiset päämäärät. Historia on tässä suhteessa kankea, mutta sitäkin oivallisempi keskustelukumppani. Sitä ei tule ottaa vastaan sellaisenaan, mutta on hyödyllistä tunnistaa toisinaan painavalta vaikuttava voimattomuutemme historian mahdin edessä.

Ulkopolitiikassa voimme nähtävästi nähdä jos jonkinlaisia näkyjä. Turvallisuuspolitiikassa historian kirjain on jäykempi ja kenties aivan syystä – en kehtaa kuvitella maailma, jossa turvallisuuspolitiikan toimivuutta mitattaisiin jotain turvallisuusneuvoston jäsenäänestyksen tulosta vasten. Tässä suhteessa arrogantti suhtautuminen kylmän sodan aikaisiin oppeihin ja sieltä nousevaan käytännön viisauteen turvallisuuspolitiikan saralla on yhtä hedelmällistä, kuin minkä tahansa kanssakäymisen tai yhteistyömuodon kategorinen kieltäminen ulkopolitiikan saralla tässä hetkessä. Eli ei lainkaan hedelmällistä. Erottelu ulkopolitiikan ja turvallisuuspolitiikan välillä on hyvin suomalaiskansallinen piirre, jota angloamerikkalaisen foreign policy -koulutuksen saaneet varmasti jollain tavalla vieroksuvat. Kyse ei kuitenkaan ole semantiikasta, vaan politiikan käytännön johtopäätöksistä ja politiikan toimivuudesta. Ja toimivaa politiikkaahan me varmasti kaipaamme, oli se sitten linjassa tai ei?

Realismista ja sen realistisuudesta

Eräs tapa hahmottaa realistista maailmankuvaa. Tehtävä: etsi sanat ”peace” tai ”cooperation”.

Toisinaan vaikuttaa siltä, että elämme mielenkiintoisia aikoja. Tuntemus iskee puuskittain, monasti jonkin sopivasti kutkuttavan ulkoisen ärsykkeen siivittämänä. Nämä kokemukset avartavat silmiä ja saavat henkilökohtaisella tasolla fakkiutuneita näkemyksiä liikkeelle. Näin on jälleen kerran käynyt.

Viimeisin tällainen peirceläisen kutkutuksen siemen löytyy täältä. Linkki johtaa toiseen blogiin, jossa voitte kohdata innokasta ja taitavasti kirjoitettua, mutta samalla monasti varsin puuduttavan yksitoikkoisella realistin kynällä raapustettua ulkopolitiikan analyysia (silti mielenkiintoista sellaista).

Perusvire on tuttu kansainvälistä politiikka opiskelleille ja harrastaneille:

1) Maailma on paha ja ihminen siinä moraalisesti korruptoitunut – siispä varautukaa aina pahimpaan: toiseen ei voi koskaan luottaa, ja vaikka olisimmekin empiirisesti muka todistamassa ylikansallisen yhteistyön hedelmiä, on kyse vain väliaikaisen hengitystilan saamisesta ennen tulevia yhteenottoja. Myös nämä toiset ajattelevat vastaavalla tavalla meistä, mikä johtaa siihen, että meidän on turha kuvitella kykenevämme viestimään aikomustemme rauhanomaisista ja täysin puolustuksellisista aikeista. Mielemme korruptoinut pessimistinen savuverho kääntää nämä viestit epäilyttäviksi.

2) Todellisuus koostuu joko rakenteellisesti tai historiallisesti valtioiden välisiä suhteita ohjaavasta, valtioiden välittömästä toiminnasta irrallisesta mekanismista. Voimme saada käsityksen tämän mekanismin tuottamista seurauksista ja sen yleisestä dynamiikasta havainnoimalla maailman tosiasiallisia tapahtumia. Näiden havaintojen pohjalta voimme päätellä, että kansainvälisten suhteiden maailma koostuu tietyistä enemmän ja vähemmän vallitsevista säännönmukaisuuksista

3) Käsityksemme siitä, miten maailma makaa, sisältää seka metafyysisesti idealistisia että tieteellisesti realistisia piirteitä: metafyysisesti valtioiden käyttäytymistä ohjaava rakennelma on idealistinen, joskaan ei esimerkiksi hegeliläisittäin (välttämättä?) teleologinen, kuten joissain realismin liberalistisissa vastinpareissa. Joka tapauksessa todellisuus on meistä riippumatonta, mikä tekee teoriasta tieteellisesti jollain tasolla myös realistisen.

4) Tästä huolimatta [vai kenties juuri tästä johtuen?] olemme valmiita venyttämään realistista teoriaamme myös normatiiviseksi politiikkaohjelmaksi suhteessa siihen, miten ulkopolitiikan isot linjakysymykset tulisi järjestää. Yllä olevassa blogissa nämä johtopäätökset ladotaan Suomen osalta pöytään seuraavassa postauksessa, mutta suunta lienee selvä: Suomen tulisi kylmän sodan harha-askelten vihdoin myöntää Suuren Teorian teesit niin todellisina maailmaa ohjaavina tosiasioina ja varautua pahimpaan. Ja tämä varautuminen tapahtuu liittoutumalla vahvimpien kanssa, jottei jääräpäinen puolueettomuus- ja sittemmin liittoutumattomuuspolitiikkamme enää häiritsisi metafyysisesti idealistisen rakenteellisen vallanjaon jakautumista sen omien mekanismien mukaisesti.

Absoluuttiseen valtakäsitykseen nojautuvassa intuitiivisessa peliteoreettisessa asetelmassa valtaa tuottavat resurssit ovat aina niin kovin niukat. Ainoa ongelma on se, että esimerkiksi moraalisesti tasapainottavaa käytöstä, pehmeää vaikuttamista ja sen sellaisia kansainvälisessä politiikassa tosiasiassa vaikuttavia käytäntöjä ei tunnusteta realismissa kovinkaan vakuuttaviksi valtioiden käytössä oleviksi resursseiksi. Tämää tekee realismista hieman hämmentävästi, paitsi todellisuutta suodattavan reduktionistisen teorian, myös varsin idealistisen maailmankuvan.

Realismi on siis hyvin idealistinen katsantokanta maailmasta. Ja nyt en viittaa kv-politiikan idealistiseen perinteeseen, vaan metafyysisiin lähtökohtiin. Tällainen katsomus vaivaa muutoinkin monasti sellaisia yhteiskuntatieteellisiä teorioita ja malleja, jotka perustuvat tietoteoreettiseen fundamentalismiin.

Ja tähän liittyy, näin itseäni tulkitsen, alussa mainitsemani kutkutus. On erittäin mielenkiintoista huomata, että nuorien ja selvästi etevien kansainvälisen politiikan tutkijoiden piirissä realismi saa näinkin kovaa kannatusta tätä nykyä. Ehkä peilaan tämän omaan taustaani kv-politiikan opiskelijana viime vuosikymmenen puolella – muistan opiskeluajoiltani vain muutaman tapauksen, jossa kanssaopiskelijat rakensivat tutkielmansa – ja kenties laajemmin maailmankuvansa – realismin opeille. Nämä tyypit olivat yleensä puolustuskannalla liberalisteihin ja näiden sivustassa toimineisiin englantilaiseen koulukuntaan tukeutuneisiin nähden – puhumattakaan sekavasta joukosta kriittistä teoriaa, jälkistrukturalistista paatosta ja konstruktivismia kannattaneista (itse taisin kuulua tähän jälkimmäiseen, varsin kirjavaan joukkoon – oi niitä aikoja, kaikki oli niin mukavan monisäikeistä ennen asuntolainaa 🙂 ).

Onko ajat jotenkin muuttuneet, vai vedänkö yhdestä blogista hieman liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä?

Yhtä kaikki, on monessa mielessä tervehdyttävää kohdata realistisia argumentteja kansainvälisestä politiikasta. Realistien opeilla on ihan oikeastikin empiiristä selitysvoimaa, mutta tyhjentävänä teoriana siitä, miten kansainvälinen politiikka toimii (ja tästä vedettynä politiikkaohjelmana siitä, miten meidän tulisi toimia) realismi ei ole mielestäni yksistään kyllin sofistikoitunut oppi. Todellisuus on liian monisyinen tullakseen tungetuksi realistien ahtaaseen koloon. Ja ehkä tässä piileekin realismin houkutus – teoriasta valettu kolo saadaan kyllä tehokkaasti täytetyksi, jolloin tutkimuksessa voidaan lennokkaasti edetä paradigmaattisesti autaaseen tilaan.

Käsitykseni mukaan emme kuitenkaan voi olla parhaita mahdollisia arkkitehteja, jos kaikki rakennukset mitä olemme nähneet – ja haluamme tästä syystä jatkossakin ainoastaan nähdä – ovat olleet kerrostaloja. Pystymme eittämättä rakentamaan uuden lähiön, joka koostuu toinen toistaan upeammista kerrostaloista. Mutta todellisuuden tarpeet ovat moninaisemmat – olkoonkin sitten niin, että kerrostalot ovat tärkeä osa vaikkapa modernia kaupunkirakentamisen kokonaisuutta.

Ja juuri tästä luulen suomalaiskansallisessa pienvaltiorealismissakin olevan pohjimmiltaan kyse: ei niinkään realismista jääräpäisenä oppina vaan pikemminkin poliittisesta pragmatismista, jossa realismi saa ansaitsemaansa liikkumatilaa. Pragmatismin etu on sen naturalistinen ote siihen, mitä me olemme, mitä me voimme tehdä ja mihin meidän olemisemme tässä maailmassa kohdistuu (ja tästä juontuva tietoteoreettinen instrumentalismi). Politiikan käytännöissä tämä sukeutuu esiin todellisena valtiomiestaitona, joka ei voi pohjautua tiedeihmisille annettuun etuoikeuteen seisoa jääräpäisesti yhden metafyysisesti idealistiselle pohjalle rakennetun teorian takana (todettakoon, että ehkä jotain John Mearsheimeria lukuun ottamatta johtavat kv-politiikankin realistit ovat käytännön näkemyksissään olleet enemmän ja vähemmän pragmatisteja, näin tulkitsisin omasta kieltämättä vaatimattomasta lukeneisuudestani käsin). Teoriakentän puolella metafyysinen idealismi tulisi korvata naturalistisella ohjelmalla, jossa realismin kaltaiset poliisiteoriat asetetaan vain  yhdeksi osaksi tutkijan monimuotoista työkalupakkia. Tässä mielessä yhteensovittamattomiltakin vaikuttavat teoriat saattavat hyvin kommunikoida keskenään, sikäli kun laajemmat tutkimusprosessit tulevat koordinoiduksi naturalistiselta pohjalta. Tämä taas vaatii kuhnilaisen maailmankuvan hylkäämistä tieteentekemisen taustalta.

Naturalistisesta ja pragmatistisesta teoriaotteesta toki seuraa se ikävä piirre, että tutkimuksen tuotoksien tieteellinen selittävyys saattaa, ainakin lyhyellä tähtäimellä, kärsiä. Pragmatismi ei tule ensiksi pärjäämään idealisoiduille teorioille, joiden meistä riippumatonta todellisuutta näppärästi kuvaileville teorioille on myös varsin helppo rakentaa sutjakkaita käytännön politiikkaohjelmia. Houkutus vetää mutkat suoriksi on varsin suuri, varsinkin kun tiedämme, että ei se raha tutkimuksenkaan puolella kasva puussa. Tämän realismillekin tyypillisen normatiivisen kaulan kuromiseksi naturalistisemmat tutkimusohjelmat vaativat tuekseen entistä laajempia, mutta samalla tehokkaaseen vastavuoroiseen kommunikaatioon perustuvia monitieteellisiä tutkimusohjelmia (älkää kysykö minulta miten tämä toteutetaan, huh). Erityisen keskeiseksi tulee näiden tutkimusohjelmien eri osa-alueiden keskusteluyhteyksien luominen sekä taito jalostaa tutkimustulosten tuotokset myös laajemmalle päättäjäjoukolle helposti operationalisoitavaan muotoon. Tässä realismin kaltaiset opit vetänevät vielä pitkään pidemmän korren naturalistisempiin tutkimusohjelmiin nähden.

***

Vielä lyhyt loppukaneetti.

Modernia versiota pienvaltiorealismista ja tosiasioiden tunnistamisen politiikasta ei käsittääkseni tarvitse etsiä kaukaa. Nykyisen europolitiikan yhteyttä paasikiveläiseen kylmäpäisyyteen ei voine sivuuttaa. Aikamme keskeiset kansainvälispoliittiset kysymykset eivät vain kerta kaikkiaan tyhjenny siihen realistien lukuisia kertoja läpivalaisemaan sotilaspoliittiseen maastoon. Sotilaspoliittisten fiksaatioiden lisäksi olisi myös mielenkiintoista kuulla, mitä realisteilla – joita toki löytyy moneen lähtöön – olisi sanottavanaan Suomen ulkopolitiikan ja kansainvälisen taloustilanteen yhteydestä? Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sotilaspolitiikalla olisi roolinsa maailmassa, mutta että pelkkiä kerrostaloja…?

Ja entä sitten valta? Yllä olevassa Ulkopolitistin postauksessa ei jostain syystä käsitelty sen syvemmin realistisen maailmankuvan keskiössä olevaa vallan käsitettä. Itse toivoisin realismiin perehtyneiltä tutkijoilta viileää naturalistiseen tutkimusohjelmaan perustavaa valta-analyysiä – siis sitä miten valtaa oikeasti käytetään kansainävälisen politiikan moniulotteisilla näyttämöillä, ei niinkään sitä, mitä vallasta on tieteentekijöiden kesken toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettu.