Optiologiasta käytäntöihin

Kollegani Matti Pesu julkaisi juuri ansiokkaan ja ajatuksia herättävän tekstin NATO-optiosta ja siihen liittyvistä ongelmista. Itse asiassa kannattaa lukea myös tähän samaan tematiikkaan suoraan liittyvä Pesun aikaisempi kirjoitus ”Liitossa vai ei?”, jonka kohdalla olin jo lähellä julkaista osan alla esittämistäni ajatuksista.

Olen samoilla linjoilla Pesun perustavien argumenttien kanssa: NATO-optiosta käydyssä keskustelussa on paljon draamansekaista kuorrutusta ja jopa virhetulkintojen mahdollisuuksia. Haluan kuitenkin vääntää turpo-peistä kahdesta asiasta. Ensimmäinen koskee sitä, miten määrittelemme liikkumavaran sekä miten tämä käsite tulisi suhteuttaa sille rinnakkaisiin ajatuksiin, kuten toiminnanvapauteen, sekä miten liikkumavara toteutuu Suomen kaltaisen valtion ulkopolitiikassa. Toisekseen haluaisin edelleen jatkaa – tai paremminkin käynnistää – hieman teoreettisempaa pohdiskelua sopimusvaraisen sekä toisaalta käytäntöperustaisten turvallisuuspoliittisen toimintamallin suhteista.

Lähdetään liikkeelle liikkumavaran (tai liikkumatilan) käsitteestä. Saatan ottaa käsitteeseen hieman epäortodoksisen kannan, sillä yleensä pienvaltioiden liikkumavaraa tavataan käsitellä alistuvaksi ulkoisen turvallisuusympäristön muutoksiin, tai parhaimmillaankin reaktiivisena suhteessa näihin muutoksiin. Esimerkiksi Pesu pohtii kirjoituksessaan ”optiologistien” motiiveja, joissa NATO-optio vaikutetaan suoraan rinnastettavan liikkumavaran kasvattamisen välineeksi. Pesu pohtii erityisesti sitä, perustuuko tällainen optio-ajattelu implisiittisesti ajatukselle, jossa ulkoinen liikkumatilamme olisikin vaarassa kaventua, jolloin myös ”optiologian” vaikutus kääntyisikin sen alkuperäistä tavoitetta vastaan:

Mutta miksi ilmoitusta [mahdollisuutta hakea NATO-jäsenyyttä] tarvitaan? Kyseessä on nimittäin itsestäänselvyyden ilmaisu, koska oikeus valita liittolaisensa on eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän kiinteä osa. Historiallista taustaa vasten option liikkumavaratulkinta on ymmärrettävissä, mutta vuonna 2015 moinen ilmaisu vaikuttaa pahasti anakronistiselta. Liittyykö Suomen kykyyn tehdä itsenäisiä päätöksiä, jossain ilmansuunnalla tai maan sisällä epävarmuutta? Vai viittaako liikkumavaran painottaminen sitä, että jossain määrin ongelmia itsenäisen päätöksenteon suhteen on? Moisen painotuksen voisi ymmärtää, mikäli Euroopassa pienten valtioiden valintamahdollisuudet olisivat kapenemassa, mitä ei itse asiassa ole nähtävissä.

Ja edelleen yhteenvetona:

Liikkumavarailmaisun ongelma on siis kiteyttäen se, että siltä näyttäisi puuttuvan perimmäinen syy, rationaali.

Pesun huomio on korostuneesti optio-ajatukseen liitetyn – tai liitettävissä olevan – liikkumavaratulkinnan käsittelyssä. Pidän kuitenkin tärkeänä, ettei itse käsitettä huuhdota pesuveden (!) mukana pois. Ensinnäkin on nähdäkseni tärkeää huomata, että liikkumavaran ilmentämä potentiaali konkretisoituu toiminnan vapauden asteena tilannekohtaisesti. Toiminnan vapaus puolestaan ei määrity ainoastaan reaktiivisena suhteena ulkoisen toimintaympäristön muutoksiin, vaan on kiinni myös pienen valtion ulkopoliittisesta toimeliaisuudesta, tämän kautta rakennettavista käytännön yhteyksistä sekä näiden laadusta. Liikkumavaraa siis myös rakennetaan, sitä ei vain todisteta ulkopuolisia tapahtumia vasten.

Otetaan esimerkiksi Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi. Olisi outoa väittää, että 1990-luvun alussa Suomen liikkumavara – tai sen niukkuus – rakentui yksinomaan mahdollisuudesta hakea jäsenyyttä ja tämän mahdollisuuden taustalla vaikuttavasta Euroopan murroksesta. Tällainen näkökulma jättää huomioimatta Suomen oman toiminnan, jonka kautta liikkumavaran käytännöllistä perustaa rakennettiin hiljalleen jo kylmän sodan loppupuolelta eteenpäin läntisiin yhteistyö- ja talousverkostoihin kiinnittymällä, olletikin että jälkiviisaasti tarkasteltuna linkittymistä voidaan pitää 1990-luvun alun käänteisiin asti varsin kituliaana, konservatiivisia voimia (ja idänkaupan herkullisesta asetelmasta johtuvaa opportunismia) vastaan kampeamisena.

Ylipäätään liikkumavara-ajatuksen yhdistäminen NATO-option kaltaisiin liittosuhdekysymyksiin tai sopimusperustaisiin järjestelyihin pelkistää turvallisuuspoliittista mielikuvitusta ja todellisuuskuvaa. Olen kyllä pääpiirteittäin samaa mieltä siitä, että kaikessa yksinkertaisuudessaan ”optiologian” taustalla vaikuttaa pyrkimys vakuuttaa – ennen kaikkea itselle ja suomalaiselle yleisölle –, ettei Suomella ole ulkosuhteiden olosuhdetekijöiden osalta sellaisia rakenteellisia tai poliittisia esteitä, jotka estäisivät potentiaalisesti mahdollisuuden käynnistää jäsenyysneuvotteluprosessi. Tämä ei välttämättä tyhjennä ”optiologian” 1990-luvulle paikannettavaa alkuperäistä logiikkaa, mutta tätä keskustelu ”mahdollisuudesta hakea jäsenyyttä” kaikessa banaaliudessaan käsittääkseni tarkoittaa.

”Optiolla”, joka todella on edelliseen tarkoitukseen nähden hieman epälooginen metafora jo itsessään, ei siis niinkään viitata Suomen sisäiseen poliittiseen tilanteeseen – viittaahan ”mahdollisuus” tässä yhteydessä luonnollisesti vain jäsenyysprosessin käynnistämiseen (kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole), jonka perusteella vasta voitaisiin tosiasiassa tulkita kansalaismielipide aiheeseen liittyen. Sen sijaan ajatus viittaa tulkintaan Suomen kansainvälisen aseman positiivisista piirteistä. Näin järkeilyprosessi NATO-option kaltaisen trivialiteetin taustalla ilmeisesti kulkee.

Toisekseen on kenties hyvä muistaa, että liikkumavaran ylläpitäminen – jos ei niinkään sen alituinen julistaminen – on pienelle valtiolle lähes itseisarvoisessa asemassa. Tämän viisauden ei tarvitse – eikä itse asiassa ideaalitilanteessa tulisikaan – kiinnittyä ulkoisen turvallisuusympäristön kautta toimintaan pakottavasti heijastuviin olosuhteisiin, jotka akuutilla tavalla olisivat rajoittamassa potentiaalista toiminnanvapautta. Päinvastoin, liikkumavaran painotuksella korostetaan valintamahdollisuuksien olemassaoloa, jotka rakentuvat toteutettujen käytäntöjen päälle.

Rohkenisin tätä taustaa vasten esittää, ettei ole mikään sattuma, että presidentti Niinistö ei nimenomaan ole omien havaintojeni perusteella viitannut kirjaimellisesti ”liikkumavaraan” tai ”-tilaan”. Sen sijaan hän on korostanut ”toimintavapautta, valinnanmahdollisuuksia sekä tilaa nähdä ja toimia eri suuntiin.” Kuten presidentti itsekin linjapuheessaan syksyllä 2013 hieman fundeeraten kiertoteitse esitti, aita-metaforan tarkoitus oli nimenomaan korostaa sitä, että mitään istumaharjoituksia ei ole syytä harrastaa.

Ehkä hieman suorempi puheenparsi olisi kuitenkin ollut Niinistön linjapuheessa paikallaan. Aidan päällä istuminen on sittemmin tulkittu itseään toistavassa ja vahvistavassa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa yksioikoisena, kaksiulotteisesti hahmottuvan itä-länsi -liukuman kohtalonyhteyden muodostamana mekaniikkana. Oma tulkintani siitä, mitä hyveitä metafora voisi (ainakin ideaalitilanteessa) paljastaa, liittyy katseen kirkkauteen, näköalaan ja näitä arvoja toiminnanvapauden kautta vahvistavaan turvallisuus- ja ulkopolitiikkaan. Neljän pilarin varaan rakentuvan turvallisuusajattelun käytäntöyhteydet paljastavat, ettei kyse ole istumisesta. Toisaalta staattisuuttahan voi hyvin edistää myös sopimusvaraiset ratkaisut, jotka hahmotetaan ”yksipilarisina” – mitään automaattisia takeita toimivuudestahan yhdenkään sopimusjärjestelyn ulkokohtaiset takuut eivät anna, varsinkaan jos liikkumavara-ajattelu alistetaan reaktiiviseksi ulkoisen toimintaympäristön muutoksille.

Aktiivisen vakauspolitiikan ensimmäinen, toiminnallisuuteen viittaava elementti, rakentuu näin ollen käytäntöperustaisen turvallisuuspolitiikan varaan, joka koostuu sekä vanhoista monenkeskisen yhteistyön muodoista että uusista, yhteistyöulottuvuutta syventävistä ja ketteryyttä avaavista elementeistä. Tämän suuntaisesti on tulkinnut myös Mika Aaltola omassa, kieltämättä paikoin varsin lennokkaasti etenevässä analyysissään.

Vakauspolitiikan ”aktiivista” elementtiä voidaan hyvin pitää 1990-luvulta asti hallitusohjelmissa ja selonteoissa puhutun yhteistyövaraisen turvallisuuden kehitysasteena, jonka on väistämättä jatkuttava myös mahdollisten uusien, sopimusvaraisten ratkaisujen jälkeenkin. Aktiivisuuden ja vakauden yhdistäminen saattaa kuitenkin herättää ajatuksia sisäisesti ristiriitaisesta käsiteapparaatista. Lieneekö tämä vain kylmän sodan ajalta periytynyt harha, joka pakottaa kuin automaattisesti hahmottamaan vakautta kaksinapaisen järjestelmän keskustasapainon perspektiivistä. Kylmän sodan maailmaan ei kuitenkaan enää ole paluuta, vaikka tällainen asetelma selkeine aihioineen tiettyä kaihoa tuntuu toisinaan herättävänkin.

Nykytilanteessa on tosin myös omat karikkonsa, joissa luoviminen ei avain syyttä näyttäydy ulkopoliittiselta akrobatialta. Mutta sellainen se maailma on, syheröinen ja muuttuva – jos pienvaltion turvallisuuspolitiikkaa voisi harrastaa sentimentaalisen reseptipolitiikan muodossa, olisi pysyvät ratkaisut varmasti jo juntattu peruskallioon kiinni.

Paradoksaalista kyllä, ongelmaksi saattaa muodostua itse liike ja sen luonne – aktiivisuus. Liikettä pitäisi nimittäin kyetä mukauttamaan kulloinkin muodostuvien vakaustarpeiden mukana. Pilareita, monikossa, siis tarvitaan. Liian laajalle levitetty yhteistyövaraisuus saattaa kuitenkin ruokkia sellaisten käytäntöyhteyksien korostumista, jotka ovat intensiteetiltään liian matalia (tai korkeita, joskin juuri nyt tämä vaikuttaa epätodennäköisemmältä) kohtaamaan ulkoisen toimintaympäristön muutoksia. Yksinkertaisimmillaan kysymys on resurssien sekä inhimillisen pääomamme venymisestä.

Usealla pilarilla ratsastavat yhteistyömuodot sisältävät myös varsin suuren byrokraattisen kitkan lähteen, kun useita projekteja ja näihin liittyviä intressiryhmien piileviä hankauksia pyritään sovittamaan yhteen. Toimiessaan tällainen lähestymistapa kuitenkin vahvistaa tilannesidonnaisesti ketterän toiminnan mahdollisuuksia. Mahdollisuus käynnistää sopimusvaraisiin ratkaisuihin tähtääviä poliittisia prosesseja on vain yksi elementti tässä kokonaisuudessa.

Toinen näkökulma, josta käsin Pesu kritisoi nykyistä ”optiologiaamme”, on optio-ajatuksen yhdistäminen pelotteeksi. Yhdyn täysin ajatukseen siitä, ettei sopimusvaraisen turvallisuuspolitiikan horisontteja tule alistaa itseään vastaan potentiaalisesti kääntyvän pelotepolitiikan armoille. Takaovia ja karsinoita kun on nimittäin turha alkaa sulkemaan ennen aikojaan – varsinkaan omaehtoisesti. Peloteaspektin sisältävä ajatus kohtalonyhteydestä ei staattisuutensa lisäksi vaikuta kovin fiksulta vedolta neuvottelutaktisessa mielessä. Jos ja kun jäsenyysneuvotteluja käynnistettäisiin tällaisen mielenmaiseman pohjalta, olisi itse asiassa liikkumavaramme varsin minimissä. Se mikä annettaisiin, olisi myös tällöin otettava. Vai miten kävisi, jos ”pelotekortti” haihtuisi tuhkana ilmaan prosessin epäonnistuttua?

Tähän liittyy kai ajatus siitä, että ulkokohtaisesti selkeässäkin asemassa voidaan maata epäedullisin ehdoin ja suhtein. Tämän jos minkä luulisi EU-jäsenyysprosessista opitun – ei sillä, että siinä prosessissa olisi lopulta hirmuisen huonosti käynyt, mutta tiettyä varovaisuusharkinnan kollektiivista opetteluahan se ilmeisesti vaati, jos tällainen muotoilu ilman historian mukanaan tuomaa jälkiviisauden etuoikeutta sallitaan.

Liikkumavapautta ja liikkumavaraa on siis syytä korostaa, mutta käytännön toiminnan kautta, ei itseään vastaan käyvään mekaniikkaan tukeutuvien ilmoitusten varassa.

Huomioita Kultarannasta II – Karhun kainalosta

Useimmiten Venäjästä keskustellessamme käsittelemme vähintään yhtä paljon itseämme. Näin oli tilanne myös Kultarannan avauskeskustelussa, jonka ohjaava kysymys kuulusteli sekä heränneen karhun suuntaa että Suomen reaktioita. Valtaosa tilaisuudesta todella keskittyi Venäjän muutokseen ja sen valtaeliitin sielunmaailman tarkasteluun – odotettavissa ollut Nato-debatti tiivistyi paikoin varsin reipashenkisestikin edenneen mielipiteidenvaihdon lomaan, etenkin loppupuolelle. Varsinaista keskustelua Venäjä-teeman avoin osuus ei tarjonnut. Vuorovaikutteisuuden sijasta Kultarannan juhlateltan ilmaa viilsi koko joukko teräviä sloganeita, julistuksenomaisia diagnooseja sekä kovakalloisen kansan valistamista. Asia oli kuitenkin valtaosaltaan painavaa. Toivottavasti kameroiden sulkeutuessa myös ilmapiiri muuttui keskustelevammaksi.

Paneeliin osallistuivat Esko Aho, Hiski Haukkala, Paula Lehtomäki, Sofi Oksanen, Charly Salonius-Pasternak sekä Heikki Talvitie (tarkemmat tittelit löytyvät täältä). Kommenttipuheenvuoron esittivät Osmo Apunen, Jaakko Iloniemi sekä Markku Kivinen. Panelistit ja kommentoijat edustivat varsin laajaa perspektiiviä Venäjä-tuntemukseen. Twitterissä ihmeteltiin paikoin, miksi Sofi Oksanen osallistui ulko- ja turvallisuuspoliittiseen paneeliin. Tavallaan Oksasen valinta lavensi ulko- ja turvallisuuspoliittisen asiantuntijuuden kynnystä. Kenties hänen kärjekkääksi tunnettua näkökulmaansa olisi voinut tasoittaa kutsumalla vaikkapa yhdeksi kommenttipuheenvuoron esittäjäksi hieman maltillisempaa kantaa edustavan kulttuurivaikuttajan. Esimerkiksi kutsuvieraana ollut Jari Tervo ei juuri Oksasen näkökulmaa laventanut.

Panelistien taustoja enemmän itseäni mietitytti se ikävä piirre, että sekä panelistien, kommentoijien että yleisön joukossa oli niin vähän naisia. Onko turvallisuuspoliittinen keskustelu lipsumassa julistetun voimapolitiikan paluun myötä äijäkerhon yksinoikeudeksi? Jälleen yksi ikävä piirre kylmän sodan vuosilta, joka olisi syytä korjata. Kuten me 1990- ja 2000-luvulla koulutetut hyvin tiedämme – turvallisuus ei ole millään tavalla sukupuolineutraali määre.

Olen valikoinut seuraavaan muutamia poimintoja varsin monisyisestä keskustelusta. Tässä kohdin lienee jälleen syytä varoittaa lukijoita siitä, että käytän keskustelijoiden puheenvuoroja myös oman pohdintani alustoina. Tämä tarkoittaa sitä, että saatan tietyn puheenvuoron ydinsanoman tiivistämisen jälkeen siirtyä suoraan jalostamaan ajatusta edelleen omista näkökulmistani. Tämä ei välttämättä tee oikeutta keskustelijoiden näkemyksille. Pyrin kuitenkin mahdollisimman selkeästi tekemään eron oman pohdintani suhteen. Alkuperäinen keskustelu löytyy tallenteena Yle Areenasta.

Venäjän ymmärtämisen rajat

Eräällä tavalla Esko Aho kiteytti jo aloituspuheenvuorossaan Venäjän luoman haasteen Suomen ulkopolitiikalle. Ahon mukaan lännen tulee muistuttaa Venäjää selväsanaisesti siitä, että Euroopan turvallisuusarkitehtuuria tulee jatkossakin rakentaa asianmukaisilla foorumeilla sovittuja sääntöjä noudattaen. Samalla Suomen tulisi Ahon mukaan kuitenkin pyrkiä ymmärtämään Venäjän näkökulma nykytilanteeseen.

Venäjän ’ymmärtäminen’ on kuitenkin osoittautumassa kaksiteräiseksi miekaksi. Olen törmännyt näkemyksiin, joissa pyrkimykset ymmärtää Venäjää tuomitaan rähmällään olon, suomettumisen tai muiden inhottavina koettujen uusvanhojen leimakirveiden heiluessa. Ulkopolitiikan arkipäivässä jännite nostaa panoksia: kohtaamiset, tapaamiset ja puheyhteydet alistetaan helposti myöntyväisyyslinjan pelosta nousevalle epäluulon kierteelle. Tämä pelko on hyvä pitää mielessä – siihen kätkeytyy viisauttakin – yksipuolisesti tunnustettuna se ei kuitenkaan lisää ketteryyttämme.

Sofi Oksanen teki hyvin selväksi, ettei häneltä heltiä minkäänlaista ymmärrystä viime vuosituhannen puolelle jämähtänyttä hyökkäävää suurvaltapolitiikkaa kohtaan. Oksanen kritisoi samaan hengenvetoon sitä tapaa, jolla Venäjän käytöstä luonnollistetaan, yksilöimättä kritiikkinsä kohdetta ja substanssia sen tarkemmin. Ymmärtämiselle ei siis ilmeisesti heltynyt ymmärrystä. Oksasen mukaan Venäjä pyrkii anti-länsimaiseen ilmapiiriin ollen tällä hetkellä tosiasiallisesti Neuvostoliiton jatke – tämä käy selväksi esimerkiksi Venäjän käyttämästä propagandamyllystä, joka muistuttaa vahvasti kylmän sodan ikäviä piirteitä.

Oksanen lienee oikeassa siinä mielessä, ettei nykytilanteessa omalla tavallaan ole mitään uutta. Itse tutkin muun muassa Suomen aseidenriisuntapolitiikan ja ulkopolitiikan historiaa kylmän sodan loppupuolella. Seuraava ote silloisen Moskovan suurlähettiläs Aarno Karhilon Merikasarmille lähettämästä muistiosta ’Euro-ohjukset – tihentyvää’ vie meidät takaisin vuoden 1983 syksyyn, kenties kylmän sodan kaikkein kylmimmän puolivuotisen ytimeen. Katkelma, jossa käsitellään Neuvostoliiton sisäistä viestintä- ja propagandapolitiikkaa, voisi aivan hyvin sisältyä alkukeväästä 2014 laadittuun lähetystöraporttiin:

”Neljäntenä toiminnan muotona euro-ohjusasiassa on pidettävä valtion tiedotusvälineiden laajamittaista ja jatkuvaa tulitusta. Aiheelle omistetaan voimakassanaista tekstiä, joka korostaa Yhdysvaltain johdon politiikan vastuuttomuutta, mielettömiä väitteitä ja toimien vaarallisuutta. Samalla television uutisohjelmat ovat viime päivinä käsitelleet huomattavalla sijalla ydinaseiden vastaisia mielenosoituksia läntisissä kaupungeissa. Arvostelun päämaali on USA ja vaikutus- sekä taivuttelutoiminnan keskeinen kohde on Länsi-Saksan yleinen mielipide”.

Vaikka ymmärtämättömyydellämme on hintansa, vaikuttaisi se olevan tällä hetkellä lähes välttämätön hyve. Mutta sitten taas ja toisaalta; eikö meidän tule ymmärtämättömyyden houkutuksista huolimatta jatkossakin – olivat horisontissa häämöttävät turvallisuuspoliittiset perusratkaisumme minkä sorttisia tahansa – pyrkiä käsittämään ja tulkitsemaan Venäjän tarpeita ja intentioita mahdollisimman viileästi? Edesauttaako kyyninen kintaalla viittaaminen omia intressejämme? Jos emme halua sortua samalle, mielipiteiden suuntaa totalisoivalle tasolle, tulisi meidän ensinnäkin hyväksyä seuraava lähtökohta: käsittäminen ja ymmärtäminen eivät tarkoita hyväksymistä – tämän pitäisi olla ennakkoehto keskustelulle. Niin Venäjästä kuin Suomesta pitää pystyä puhumaan avoimesti, ilman pelkoa leimautumisesta.

Oksanen luonnehti keskustelun myöhemmässä vaiheessa Venäjän toimia ’postmoderniksi imperialismiksi’, siis ilmeisesti politiikaksi, jossa informaatiosota ja propaganda ovat nostettu keskeisiksi välineiksi laajentumishaluisen agendan toteuttamiseksi – eräänlaista mielten ja tiedon hallinnan imperialismia, siis. Oksasen käsiteapparaatin analyyttinen arvo jäi ainakin allekirjoittaneelle hieman hämäräksi (onko tällainen termi jossain yleisemmässäkin käytössä?). Propagandan ja informaatio-operaatioiden olemassaolo tuskin lienee riittävä, saati edes välttämätön ehto imperialismille.

Toisekseen, ja kuten edellä osoitin, ilmiössä ei ole sinänsä mitään uutta tai leimallisesti ’jälkimodernia’. Pikemminkin päinvastoin; Venäjän keinot ovat hyvin tuttuja modernin yhteiskuntamme historiasta. Lisäksi ajatuskoe ei ehkä sittenkään tee oikeutta niille mittasuhteille, joiden kuvailemiseksi imperialismin käsite – olennaisilta osiltaan modernisaation synkän puolen tuotoksia sekin – on varattu. Samaan hengenvetoon on todettava, ettei tämä tee itse diagnoosista yhtään sen huojentavampaa. Oksasen ajatuskoe joka tapauksessa naulaa olennaisia ja tärkeitä huomioita, jotka liittyvät, aivan oikein, Venäjän identiteetin ja suunnan ymmärtämiseen.

Venäjän talouskehityksen ja identiteetin suunta

Keskusteluun kommenttipuheenvuorolla osallistunut Markku Kivinen käsitti Venäjän muutoksen vievän maata kohti identiteettiä, joka on samalla moderni, esimerkiksi talouskehityksen osalta, mutta kuitenkin länsimaisittain katsottuna vieras. Venäjän käännettä itään suitsivat täysin rationaalisesti rakennetut tarpeet, Kivinen lisäsi, ei mikään puhdasoppinen konservativismi.

Myöhemmin keskustelun edetessä näkemys Venäjän talouspolitiikan kestävyydestä (myös rationaalisuudesta puhuttiin hieman harhaanjohtavasti) kuitenkin haastettiin. Esimerkiksi Hiski Haukkala totesi, ettei Venäjän raaka-ainemarkkinoille ja kankeisiin rakenteisiin perustuva talouspolitiikan linja makaa kestävällä pohjalla. Lyhyellä tähtäimellä se tuottaa, mutta pitkällä aikajänteellä tuoton alta paljastuvan perusrakenteen vinoumat saattavat sysätä valtion sisäiseenkin kriisiin.

Toisaalta, kuten Charly Salonius-Pasternak oivallisesti lisäsi, Putin käyttää taitavana judokana länsimaiden keskinäisriippuvaisuutta myös näitä vastaan. Venäjä siis pyrkii hajottamaan länsimaiden välejä sisältä päin. Talouspolitiikan keinot iskevät varsin syvälle nykyisen länsimaisen riskiyhteiskunnan arvoihin ja toimintaan. Tavallaan henkinen riippuvaisuutemme talouskasvusta, yksilölähtöisestä markkinakapitalismista ja hedonistisesta kulutuskulttuurista heikentävät yhteiskunnallisen sitkomme ulkokehän iskunkestävyyttä. Toisin sanoen: kun yhteiskunta atomisoituu ja hajautuu sisältä käsin jo oman itsensä toteuttaman talouslogiikan mukaisesti, on siihen entistä helpompi iskeä kiilaa myös ulkoa päin.

Suomen ulkopolitiikan jakolinjat ja turvallisuuden ydinkysymys

Heikki Talvitie puolestaan laittoi kapuloita rattaisiin korostamalla, että Venäjä hakee venäläistä identiteettiä, jossa antieurooppalaisuus tai itään liikkuminen eivät ole mitään perustavia tavoitteita. Venäläisyyden idean hakua sävyttää juuri nyt reaalipoliittinen kokemus maan ajautumisesta kansainvälisen politiikan objektiksi Neuvostoliiton hajoamisen myötä.

Osmo Apunen esitti omassa kommenttipuheenvuorossaan, että Venäjän osalta viimeiset 20 vuotta muodostavat Suomen ulkoasiainhoidon historiassa todellisen anomalian. Apusen mukaan Ukrainan kriisi on selkiyttänyt suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun jakolinjoja. Yhtäällä ovat ’suomettarelaiset pragmatistit’, jotka etenevät liittolaissuhteissaan harkiten askel askeleelta, päätös päätökseltä ja pyrkivät samalla idänsuhteissa keskusteluyhteyksien vaalimiseen sekä mahdollisen sopimuspohjaisen sovinnon oven auki pitämiseen. Toisaalla ovat ’ulkopoliittiset aktivistit’, Venäjän nykyjohdon ja putinismin näkyvät kriitikot, jotka tähtäävät asevaraisen turvallisuuspolitiikan siirtämiseen idänsuhteiden etulinjaan – sillanrakennukseen perehdytään vasta, kun pelote on kunnossa, kuuluu tämän ryhmän johtava premissi. Kolmannessa pöydässä majailee uutuutena Apusen ’provokaattoreiksi’ nimittämä joukko, joka kärjistää ulkopoliittisen keskustelun näkökulmaeroja tuomalla kansainvälisemmästä keskustelusta kumpuavan agitaation pelinappulat osaksi kansallista keskusteluamme.

Olen itse hivenen huolissani ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelumme polarisoitumisesta. Tämä voi tosin olla myös luonnollinen oire keskustelun vilkastumisesta noin yleisesti. Konsensus ei ole lopputuloksena mikään itseisarvo, mutta pienen valtion ulkopoliittisen ketteryyden kannalta laajasti jaettu tavoitteiden asettelu olisi erinomaisen tärkeää. Maailman muuttuessa kompleksisemmaksi (ja resurssien niukentuessa) tarvitsemme jokaisen kynnelle kykenevän ja osaavan pelurin, jottei alati laajeneva pelilauta karkaa otteestamme. Omaehtoisesti toteutettu jakautuminen susiin ja lampaisiin palvelee yksinomaan muiden intressejä. Tätä kontekstia vasten ymmärrän myös presidentin hiljattain ehdottaman (neuvoa-antavan) Nato-kansanäänestyksen potentiaalisen arvon. Äänestyksen merkitys hahmottuu suhteessa kansaa (ideaalitilanteessa) kokoavaan deliberatiiviseen prosessiin.

Neuvoa-antava äänestys ei välttämättä tarkoita vastuun pakoilua. Vastuu on viime kädessä päättäjillä – äänestystuloksesta riippumatta. Mutta pyrkimys pienen kansan sitomiseen turvallisuuspolitiikan muutoksen taakse on mitä vastuullisin ajatus. Samalla on myönnettävä, että nykyisten jakolinjojen yhdistäminen vaikuttaa päivä päivältä haastavammalta työsaralta, semmitenkin jos ulkopoliittisen eliitin ja kansan syvien rivien näkökulmat turvallisuuspolitiikasta ovat erkanemassa. Tämän toisen merkittävän jakolinjan ylittäminen on ensisijaisen tärkeää politiikan oikeutukselle – populismiin sortumatta –, jonka varaan myös vastuullinen johtajuus rakentuu.

***

Apusen mukaan Suomen turvallisuuspolitiikan ydinkysymys käsittelee sitä, miten yleinen YK:n peruskirjan määrittelemä itsepuolustusoikeus sovitetaan yhteen suurvaltojen etumaastojen sotilaalliseen hallintaan tähtäävän politiikan kanssa. Ja ydinhaaste puolestaan siinä, ”kuinka ketterästi onnistumme järjestämään liittolaistemme sotilaallisen läsnäolon [Suomen] alueella, jota Venäjä on perinteisesti pitänyt puolustuksellisena etumaastonaan.”

Keskustelun edetessä Haukkala ja Salonius-Pasternak haastoivat Apusen pesunkestävään realismiin tukeutuvaa näkökulmaa esittämällä, etteivät Venäjän intressit ja täten Suomen ja Venäjän suhteet palaudu puhtaaseen sotilaspoliittiseen etupiiripolitiikkaan. Haukkala ihmetteli myös Venäjää koskevan keskustelun palautumista vanhoihin puhetapoihin, joissa nähdään pelkkiä sotilaallisia vastakkainasetteluja. Haukkalan mukaan Natoa ja EU:ta ei tulisi ymmärtää sotilaspoliittisina uhkina Venäjälle. Sen sijaan asetelma kytkeytyy laajempaan (nykytermein kenties geoekonomiseen) vaikutusvaltapiiriajatteluun, jonka poliittista perustaa eittämättä läntiset järjestelmät talous- ja vaikutusvaltaulottuvuuksineen Venäjän silmissä nakertaa.

Sotilaspolitiikalla on kuitenkin edelleen painoarvonsa. Tämä näkyy esimerkiksi ydinasepolitiikassa (teemaa ei käsitelty Kultarannan avauskeskustelun avoimessa osiossa), jossa Venäjä tarkastelee länttä, Natoa ja etenkin Yhdysvaltoja edelleen puhtaan sotilaspoliittisesti ja strategisesti. Ja sama toiseen suuntaan – Venäjän flirttailu taktisten ydinaseiden sijoittamisesta Kaliningradiin sekä viimeaikainen spekulaatio mahdollisesta keskikantaman risteilyohjuksen testaamisesta seurauksineen osoittavat, ettei kyse valitettavasti ole vain puhetavoista, vaan reaalipoliittisesta jännitteestä, joka kätkee sisäänsä myös kovan tason asevarustelukierteen siemeniä. Oli tämä katsanto kuinka vanhahtava tahansa, on Itämeren ja arktisen alueen turvallisuusympäristöihin sidotun Suomen ymmärrettävä tarkoin, mitä tämän siemenen mahdollinen itäminen meidän turvallisuusratkaisujemme suhteen käytännössä tarkoittaa.

Sanktiopolitiikan kahdet kasvot ja Nato-kysymys

Keskustelun loppua kohti pohdittiin myös lännen sanktiopolitiikan vaikutusta. Haukkala oli perustellusti sitä mieltä, että sanktiopolitiikalla tuskin on käänteentekevää vaikutusta Venäjän lyhyen tähtäimen käytökseen. Todelliset sanktiot välittyvät vasta normaaleiden markkinamekanismien kautta ja näkyvät reaalitalouden rattaita kuluttavana paineena. Sen sijaan sanktioiden merkitystä on tarkasteltava, Haukkala jatkoi, kansainvälisen politiikan järjestyksen näkökulmasta eräänlaisena signaalina, jolla viestitään pelisääntöjen olemassaolosta ja vaatimuksesta kunnioittaa niitä.

Vielä keskustelun loppupuolella palattiin Naton äärelle. Haukkala esimerkiksi pohti muuttuvan sodankuvan ja konfliktien harmaiden alueiden kasvamisen asettamia haasteita kollektiivisen puolustusajattelun ytimessä oleville turvatakuille. Pohdinta liittynee sodankäynnin ja konfliktien muutoksen lisäksi kehitykseen, jossa turvallisuuskäsityksemme on muuttunut entistä liukuvammaksi; kun kansalliset intressit ovat entistä enemmän sidottuja taloudellisen toimeliaisuuden takaavan valtioalustan häiriöttömyyteen sekä yhteiskunnalliseen luottamukseen, on myös turvallisuuskäsityksemme entistä herkempi. Samalla kollektiivisen puolustuksen paikat ja kohteet hajautuvat, eikä niitä kyetä enää välttämättä hahmottamaan territoriaalisesti puolustuskäsityksen perinteisessä merkityksessä. Ketteryys on hyve myös alati kriisinhallinnan suuntaan liikkuvan sotilaspolitiikan saralla. Toisaalta kollektiivisen puolustusvelvoitteen laventuminen saattaa vain antaa sytykkeen entistä syvemmälle integraatiolle, josta esimerkiksi Naton ilmeisen vahva pyrkimys kyberkyvykkyyksien luomisessa käynee esimerkkinä.

Natosta käydyn keskustelun kohdalla puolustusministeri Haglund valisti kuulijakuntaansa siitä, ettei Suomella ole Nato-optiota missään sellaisessa merkityksessä, että se tarjoaisi kultaisen vip-kortin jonon ohi. Haglundin sanomaa toistettiin myös illan pääuutislähetyksissä. Itse olen tosin käsittänyt optio-analogian lähinnä siitä yksinkertaisesta vinkkelistä, että Suomi on pitkään säilyttänyt mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä (tosin ei muistaakseni nykyisen hallitusohjelman kohdalla) – yksityiskohtaisten jäsenyysneuvottelujen mahdollisen keston sekä Nato-maiden konsensuksen vaateen myöntävälle päätökselle hyvin tiedostaen.

Päivän suurimmat Nato-otsikot repi kuitenkin pitkän linjan ulkopolitiikan vaikuttaja Jaakko Iloniemi, joka totesi Venäjän pitävän Suomea jo de facto Naton liitännäisenä – Suomi siis jakaa Naton velvollisuudet ilman, että sillä on sopimusjärjestön antamia takeita turvallisuudesta. Viime vuoden Kultarannasta jäi päällimmäisenä käteen (puolue)rajat ylittävä konsensus oman puolustuksen ylläpitämisestä ja vahvistamisesta, riippumatta muista linjaavista turvallisuuspoliittisista päätöksistä. Jää nähtäväksi tarjoavatko Iloniemen huomion taustalta avautuvat johtopäätökset eväitä vuoden 2014 Kultarannan hengelle.

Lopuksi

Lopetetaan pohdinta vielä kahteen Haukkalan inspiroimaan huomioon, joita tulkitsen tässä blogistin antamien vapauksien pohjalta (kuten aikaisempiakin esittämiäni kommentteja). Ensinnäkin Suomessa on jatkossakin tarvetta tulkita Venäjän poliittisen eliitin ja turvallisuuspoliittisen liikehdinnän taustalla vaikuttavia intentioita. Se, ovatko ne hyökkäyksellisiä vai puolustuksellisia, on ensisijaisen keskeistä suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kannalta. Toisekseen meidän ei ole syytä tuudittautua helppoihin institutionaalisiin ratkaisuihin ja turvallisuuspoliittisiin sloganeihin – esimerkiksi Nato ei tarjoa mitään kaikkivoipaa reseptiä maailmassa, jota määrittelee kompleksisuus ja kasvava, yksilötasolle jatkuvasti enemmän valuva haavoittuvaisuuden kokemus.

Niinistön ulkopolitiikka: toiminnanvapautta ja mahdollisuuksia valita?

Suomen ulkopoliittinen johto ja suurlähettiläät ovat jälleen koolla Helsingissä perinteisillä suurlähettiläspäivillä. En osaa kokemukseltani arvioida tapahtuman viimekätistä merkitystä Suomen ulkopolitiikalle, mutta jotain voi päätellä osallistujien muodostamasta kattauksesta, joka sulkee sisäänsä Suomen ulkopoliittisen johdon – käsitteen laajassa merkityksessä – sekä ulkopolitiikan käytännön kenttätyöntekijät. Tapahtuman merkitys saattaa hyvin olla myös niissä lukuisissa epävirallisissa keskusteluissa, joissa ulkopolitiikan tekijöiden kokemuksista varisevat muruset vaivataan jälleen kerran yhtenäiseksi pullataikinaksi. Sillä pitäisi taas pärjätä talven tyrskyjen yli.

Merkityksensä on myös ulkopoliittisilla puheilla. Esimerkiksi viime vuonna suurlähettiläspäivillä viriteltiin sittemmin ulkoasiainvaliokunnan selontekokantaan sekä edelleen ulkoministeri Tuomiojan Kultarannassa pitämään puheeseen sisältyneen keskinäisriippuvuuden käsitteen lanseeraamista [ks. 1, 2] – nimenomaan käsitteen ulkopoliittisessa merkityksessä. Tämän vuoden suurlähettiläspäivien suurin huomio vaikuttaa kohdistuvan tasavallan presidentti Sauli Niinistöön, ehkä osittain siksi, ettei hän viime vuonna käsittääkseni puhunut suurlähettiläspäivillä*.

Niinistöltä odotettiin ulkopoliittista linjapuhetta, joka kenties kiteyttäisi kesän kuluessa virinneen ’kultarannan hengen’. Osittain näin tapahtuikin: Suomen itsenäisen puolustuksen tärkeys on  asia, joka yhdistää turvallisuuspoliittisen eliitin enemmistöä, riippumatta muista valinnoista. Nähtäväksi jää, miten tämä henki ’operationalisoidaan’ nykyisessä taloustilanteessa.

Ulkopolitiikkaa valtasuhteiden, liittolaisryhmittymien ja instituutiokytköksien kautta hahmottavat joutuivat sen sijaan pettymään. Niinistö ei tarjonnut järisyttäviä suunnanmuutoksia näillä rintamilla, mitä nyt vaatimus esimerkiksi EU:n integraation poliittisen syvenemisen fundeeraustauosta voidaan sellaiseksi lukea. Sen sijaan Niinistö keskittyi turvallisuuspolitiikan laajempaan kuvaan ja merkityksiin. Tällaiselle filosofisesti hieman hairahtuneelle ulkopolitiikan seuraajalle tämä oli ilahduttava yllätys. Tällä kuvalla tarkoitan niitä syvälle ulottuvia käsityksiä siitä, mikä on Suomen  ulko- ja puolustuspolitiikan yhteen niputtava turvallisuuspoliittinen eetos ja miten tämä maailman hahmottamisen tapa on yhteydessä käytäntöihin.

Niinistön puheen tärkein kohta, omasta näkökulmastani, limittyi pintapuolisesti Suomen Nato-suhteita käsittelevään osaan, vaikkei homman pihvi enää Natoon elimellisesti liittynytkään. Oman tulkintani mukaan seuraava johtopäätös ilmentää Niinistön pragmatistista ulkopoliittista linjaa:

Minusta taas aidan päällä on aika hyvä olla [viittaus Suomen asemaan Länsi-Euroopan turvallisuusarkitehtuurissa, jossa Suomelle on ominaista tiivis yhteistyö Naton kanssa ilman tarvetta jäsenyyteen]. Nykyinen asemamme palvelee etujamme tässä ajassa hyvin, kun niitä kokonaisvaltaisesti punnitsee. Meillä on toimintavapautta, valinnanmahdollisuuksia sekä tilaa nähdä ja toimia eri suuntiin. Ei ole automatiikkaa mihinkään suuntaan. Ja kuten eräs arvoisista edeltäjistäni varoitti, mitään ei pidä tehdä ”ajattomalla ajalla” – abstraktiona, ilman tilanteen ja ajankohdan tajua. Suomi päättää paikkansa ja suuntansa, niin kuin sille hyväksi on, siinä asetelmassa, jonka historia kulloinkin ympärillemme asettaa.

Toiminnanvapautta, mahdollisuuksia kokemusperäiseen käytännölliseen päättelyyn ja valintoihin; ei vapaaehtoisesti rakennettuja kytköksiä automatiikkaan, johtimiin, jotka asettaisivat Suomen omaehtoisen politiikan tekemisen edellytykset kyseenalaiseksi. Niinistön ajatusmaailma heijastelee perinteistä valtioviisauden ideaalia, prudentiaa, jossa teoriakirjoista johdetut opinkappaleet, ideologiat sekä esteettisistä syistä kaivatut poliittiset liitot asetetaan käytännöllisen viisauden ja tilannekohtaisen harkinnan taakse toisarvoiseen asemaan.

Tulkintani on väistämättä eräänlainen pelkistys. Niinistö kyllä haarukoi ulkopolitiikan kannalta keskeisten viiteryhmien kautta avautuvia näkymiäkin. Toisaalta hänen lähestymistapaansa ei vaikuta leimaavan politiikan käytäntöjä edeltävien kärkihankkeiden korostaminen – kenties talouskysymyksien korostamista lukuun ottamatta. Katse on laajemmassa kuvassa, mikä voidaan toisaalta tulkita myös ylenpalttiseksi varovaisuudeksi – jopa vetäytymiseksi -, mitä tulee ulkopolitiikan yksityiskohtiin. Toisaalta kiinnittyminen laajempaan kuvaan luo edelleen liikkuma- ja hengitystilaa muille ulkopolitiikan käytännön toimijoille. Sikäli kun keskinäisriippuvaisuuden, monenkeskisyyden ja alituisen muutoksen teesit otetaan vakavissaan, tämä on looginen suunta; pragmatistisen ulkopolitiikan tärkeys korostuu entisestään. Pragmaattista siitä tulee siinä vaiheessa, kun käytännön johtopäätökset osoittautuvat toimiviksi. Toimivuutta ei kuitenkaan voida pelkistää kylmään seurauksien ja hyötyjen punnitsemiseen. Kysymys on suhtautumistavasta; esteettisistä syistä tai teoriakirjojen pelkistysten varassa toteutetut politiikkavalinnat eivät sellaisenaan tyydytä pragmatistin kaipuuta toimivuuteen.

Ulkopolitiikan historiasta kiinnostuneille Niinistö tarjosi mielenkiintoisen ristiviittauksen. Käsitettä ”ajattomalla ajalla” käytti muuan Urho Kaleva Kekkonen vuonna 1972 viitatessaan Suomen aktiiviseen politiikkaan Saksojen välisen valtiosopimuksen sekä valtioiden diplomaattisen tunnistamisen yhteydessä. Kyseessä oli aikansa merkittävimpiä kansainvälispoliittisia kysymyksiä, jonka kaiut luonnollisesti jylisivät myös Suomen sisäpolitiikassa. Aika tunnistamiselle oli tuolloin kypsä – sitä ei tehty ”ajattomasta ajasta” käsin -, vaikkei sitä sellaiseksi tahdottu tunnistaakaan, järkeilee Kekkonen. Tästä tilannesidonnaisesta herkkyydestä voi toki vetää Suomen nykypolitiikan suhteen moneen suuntaan lähteviä johtopäätöksiä. Parhaita ovat yleensä sellaiset, jotka rakentuvat ajan saatossa toimiviksi osoittautuneiden ratkaisujen päälle, niitä kuitenkaan sokeasti toistamatta. Tulevaisuuden eksistentialistisen epävarmuuden tunteen lietsojia riittänee jatkossakin. Se, mitä voimme tietää, on kuitenkin siellä, mikä on jo ollut ja toimivaksi osoittautunut.

Suurlähettiläspäivillä puhuivat myös muut ulkopoliittiset johtohenkilömme aina Pertti Torstilasta (joka muuten piti toistaiseksi viimeisen avajaispuheensa UM:n valtiosihteerin roolissaan) Erkki Tuomiojan ja Alexander Stubbin kautta Heidi Hautalaan. Näkemyksiä siis riittää ruodittavaksi, mutta jääköön se toiseen kertaan ja muille. Joka tapauksessa Niinistön orastava pragmatismi viitannee siihen, että Suomen ulkopolitiikassa on mahdollisuuksia edetä ketterästi ja laajalla rintamalla, kunkin ministeriösektorin omia vahvuuksia korostaen (ottamatta kantaa mahdollisiin ministeriöiden sisäisiin rutiineihin ja niiden ohjausvaikutuksiin). Tällaista notkeampaa ilmapiiriä ilmentävät myös Suomen ulkopolitiikkaa viime aikoina linjanneet lukuisat strategiat (sikäli kun strategiat nyt ylipäätään voivat olla notkeita). Tätä ketteryyden intuitiota voi koetella esimerkiksi siten, että vertaa Heidi Hautalan ja Niinistön puheissaan esittämiä käsityksiä ihmisoikeuspolitiikan merkityksestä Suomen ulkopolitiikassa. Eivät nämä kannat välttämättä niin yhteismitattomat olekaan.

Palaan vielä lopuksi Niinistön ohimennen siteeraamaan Kekkosen puheeseen, ’Näkökohtia Suomen ulkopolitiikasta’, vuodelta 1972, erityisesti sen alusta löytyvään luonnehdintaan kansainvälisen politiikan luonteesta:

Niiden monien muutosten joukossa, jotka maailmassamme ovat uusimman ajan auettua tapahtuneet, on yksi merkittävämpiä ollut kansainvälisen yhteistyön kasvaminen ja monipuolistuminen. Kansainvälisen ajattelutavan sekä kansainvälisen toiminnan tarve ja arvo ovat ennenaavistamattomalla tavalla lisääntyneet. Kuta vilkkaampi ja laajempi kansojen välinen vuorovaikutus ja yhteistyö ovat, sitä suurempi merkitys on valtioiden ulkopolitiikalla.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin jokin valtakunta saattoi harjoittaa muista maista täysin riippumatonta ulkopolitiikkaa. Nyt on asianlaita se, että jokaisen maan, suurimmankin, ulkopolitiikka on tavalla tai toisella sidoksissa kansainväliseen politiikkaan. Sen perusteella on voitu sanoa, että yksityisen maan kansallinen ulkopolitiikka on kansainvälistä politiikkaa tämän valtion omasta näkökulmasta katsottuna.

Nykyhetkemme on eräänlainen historiallisten tapahtumien ja niistä tehtyjen tulkintojen kompressoitu sulauma. Filosofi Hans-Georg Gadamer puhuu tässä yhteydessä vaikutushistoriasta, joka on läpitunkevampaa kuin kirjoitettu historia sellaisenaan. Jotain on aina unohdettu ja hylätty, mutta mitään täysin uuttakaan ei voida maailmassa tuottaa. Tämä on meidän historiallisten olentojen kohtalo. Ei ole olemassa ajasta vapaata tyhjiötä, josta historiasta irrotetut ideat olisivat noukittavissa.

Suomen ulkopolitiikan historiaa voi lähestyä monesta vinkkelistä. Yksi tapa on pelkistää se anakronistiseen luentaan kylmän sodan ajan puolueettomuuspolitiikan lähtökohdista, jotka tekevät sen yhteismitattomaksi oman aikamme olosuhteiden kanssa. Toinen tapa on hahmottaa historiaa päätöksinä ja valintoina sekä näiden taustalla vaikuttavina mielikuvina kansainvälisen politiikan luonteesta. Mitä ulkopolitiikkamme johtajiin tulee, jälkimmäinen näkemys tukee valtioviisaudeksikin kutsuttua herkkyyttä, ensiksi mainittu jotain muuta.

–  –  –  –  –  –  –  –  –  –  –

* Päivitys ja korjaus 29.8.2013: Toisin kuin teksissäni esitin, Niinistö piti puheen myös vuoden 2012 suurlähettiläspäivillä. Tavallaan edellisvuoden puhe, joka oli tämän vuoden puhetta pidempi ja polveilevampi, alusti niitä näkymiä, joista hieman kirkkaampana nyt hahmottuva pragmatistinen johtopäätös on johdettavissa. Ja mitä historiaan tulee, Niinistön viime vuoden viittaus osui Kekkosen sijasta Paasikiveen. Ehkä ensi vuonna on Koiviston aika… Vuoden 2012 puheen voi lukea täältä.

Keskinäisriippuvaisten salatut houkutukset

Turvallisuuspolitiikan – ulko- ja puolustuspolitiikan muodostaman kokonaisuuden – yhteydessä on viime aikoina käytetty runsaasti käsitteitä ’keskinäisriippuvuus’ ja ’monenkeskisyys’. Etenkin keskinäisriippuvuuden käsitteen tarkempaa sisältöä ei ole poliittisessa keskustelussa vielä kovin hienosyisesti avattu. Politiikot ovat kyllä puhuneet sen implikaatioista, mutta itse ilmiö on jollain tavalla hämärä – kuin itsestään selvyys, joka tyhjenee analyyttisesti laiskaan käsitykseen suvereniteetin ja omin päin toimimisen mahdollisuuksien heikkenemisestä. Käsitteisiin on sekoittunut lisäksi vieläkin hämärämpi ajatus verkottuneisuudesta, jota voidaan tulkita sekä kapeasti puolustuspolitiikan että laajemmin ulkopolitiikan sisältävän turvallisuuspolitiikan vinkkeleistä. Ensiksi mainitulla saralla verkottuneisuus vaikuttaa lähinnä tulevaisuuden ihanteelta, ulkopolitiikan saralla sen sijaan varsin luontevalta kehityssuunnalta. Kukapa ei haluaisi olla verkottunut?

Keskinäisriippuvuuden ja monenkeskisyyden käsitteet viittaavat intuitioon, jossa turvallisuusympäristön muutos ulottuu globaalille tasolle perinteisten paikallisten ja alueellisten tasojen lisäksi, jopa näiden sijasta. Aika ja paikka menettävät turvallisuuskysymyksissä merkitystään, mikä vaati entistä laveampaa katsetta ja kulttuurista herkkyyttä myös politiikan tekijöiltä. Tulkitsen paluun perinteiseen geopolitiikkaan yhdeksi vastareaktioksi alituista muutosta ja ’paikattomuutta’ korostavalle hybrikselle; postmodernin ja rajattoman maailman hekuma ei tarjoa tarttumapintaa politiikan pysyviin käytäntöihin, jotka puolestaan tarjoaisivat edes hivenen ennustettavuutta. Valitettavasti perinteinen geopolitiikka on turvallisuuspolitiikan kokonaisuudesta katsoen vastareaktiona itsessään riittämätön, joskin kriittisesti tulkittuna tarpeellinen lisä turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Suomen(kin) rajojen sisällä eläviin ihmisiin kohdistuvaan turvattomuuteen todella vaikuttavat niin monimutkaiset dynamiikat ja syy-seuraussuhteet, ettei niiden alkutekijöihin vaikuttaminen tahi niiden ennustaminen onnistu tyystin perinteisen lähialueillemme ulottuvan strategisen kiikarin läpi. Geopolitiikan laiminlyöminen kuin siihen uppoaminenkin olisivat yhtä lailla aikamme impivaaralaisuutta.

Toisaalta perinteisen sotilasvetoisen turvallisuusajattelun merkitys on viime vuosina kasvanut Pohjois-Euroopassa. Tai ainakin näin olen päätellyt, en vähiten suomalaista keskustelua seuraamalla. Tämä on fakta, johon lienee uskominen, vaikkei allekirjoittaisikaan johtopäätöstä Pohjolan sotilaallisesta voimatyhjiöstä Yhdysvaltojen uusien suurstrategisten linjausten jäljiltä. Ohjuspuolustusjärjestelmäpolitiikan uusi virittyminen kevään 2013 kuluessa; Naton ja Venäjän tulevat, verraten laajat sotilasharjoitukset; ilmatilan loukkaukset; arktisen alueen nouseminen resurssipolitiikan näyttämöksi; puheet Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä; Islannin ilmavalvontakeskustelu ja Yhdysvaltojen ’painopistesiirtymä’ … esimerkkejä riittää.

Maantieteen politiikkaankin on siis katsominen, kunhan sitä nyt ei ihan totaalisen sodan aikaisista lähtökohdista kaiveta esiin. Aivan toinen kysymys on sitten se, luoko uhan tunteeseen varautuminen hyökkäyksellisiä elementtejä sisältävällä sotilasyhteistyöllä itsessään turvallisuutta? Vai pelaako liike turvattomuuden kierteen pussiin? Miten muutoksista tulisi viestiä, tai miten niitä tulisi täydentää muilla ratkaisuilla, jottei tulkintaongelmia syntyisi? Kysymykset ovat tähdellisiä, vaikka elämmekin maailmassa, jossa turvattomuuden inhimillinen kokemus kohdistuu entistä vahvemmin mainittuihin rajat ylittäviin uhkiin – tietoverkkojen turvallisuus mainittakoon viimeaikoina huomiota saaneena esimerkkinä.

Miten tämä akateemiselta tyhjäkäynniltä kalskahtava jargoni sitten liittyy kysymykseen sotilaallisesta liittoutumisesta? Ensinnäkin siten, että jos todella otamme väittämän monenkeskisestä ja keskinäisriippuvaisesta maailmasta vakavissamme, voinemme myös järkeillä, että yksinkertaisiin joko-tai -asetelmiin latistuvat turvallisuuspoliittiset ’dilemmat’ tuskin tarjoavat pitkäjänteisiä avaimia aikamme haasteisiin. Kysymys ei ole tällöin edes siitä (mistä olen samaa mieltä aiheesta kirjoittavan Rysky Riiheläisen kanssa), että Nato-jäsenyyden (tai muun sotilaallisen liittoutumisratkaisun) vastustamisen tueksi/rinnalle on tarjottava muita, vaihtoehtoisia ja/tai täydentäviä sivulinjoja ja ratkaisuja; myös sotilaallisen liittoutumisen puolustajien tulee arvioida kriittisesti, mitä haasteita liittoutumisen taustalta aukeaa ja mitä muita painotuksia Suomen tulisi esimerkiksi ulkopolitiikan saralla tässä yhteydessä voimistaa, jotta turvallisuuspolitiikan käytännöt edelleen kohtaisivat keskinäisriippuvuuden ja monenkeskisyyden pöhöttämän maailman. Ja ennen kaikkea: mitä sotilasliiton jäsenenä oleminen käytännössä tarkoittaisi – minkälaista liittoa, tai kumppanuutta, Suomi itse haluaa rakentaa? Nythän keskustelu kohdistuu lähinnä turvallisuustakuiden ympärille, ei niinkään jokapäiväiseen toimintaan.

Ketteryyttä siis tarvitaan. Osittain ketteryyden eväitä tarjoavat hallinnon tuottamat useat ulkopolitiikkaa linjaavat strategiat, joissa ulkopolitiikka eräällä tavalla jaetaan edelleen itsenäisiltä vaikuttaviin lohkoihin (mistä herää kysymys, missä tällöin on keskinäisriippuvuus käytännössä?). Onko Suomi valmis siirtymään suuria poliittisia tarinoita sisällään pitävästä linjuripolitiikasta hallintolähtöisempään strategiapolitiikkaan? Vastaus saattaa jälleen olla tylsä ja ennustettava: tarvitsemme suuria linjoja sekä vieläkin suurempia arvoja, mutta myös käytännön ulkopoliittiselle osaamiselle arvostusta antavaa matalamman kynnyksen toimintaa. Praksikselle on annettava tilaa siten, ettei aivan jokaista verkottuneen ulkopolitiikan tapahtumaa käynnistetä suurieleisellä viittauksella Siihen Linjaan (ja tokkopa näin on viime aikoina tavattu tehdäkään?). Käytännön tekoja voi johtaa linjoista ketterästikin.

Kansainvälisen politiikan luonteesta Pohjolassa piirretty ’verkottuneis-keskinäisriippuvainen’ maailmankuva vaikuttaa hylkivän sisäsyntyisesti jämäkkää, liittoutumisen käsitteen ympärille piirtyvää linjaa (ja muita kahden sanan etikettiratkaisuja). Suomen turvallisuuspolitiikan elävä traditio vaikuttaisi sen sijaan hyvinkin kypsältä linjakkaalle ajattelulle – ainakin harmoniaa ja selkeyttä arvostavien kansalaisten silmissä. Etiketissä lukeva yksinkertaistus kuitenkin hämärtää todellisuuden; ennenkin on osattu olla notkeita ja nopeita. Kysymys kuuluu, osataanko vieläkin?

Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun jakolinjoista osa 3/3: keskustelua keskustelusta, ketterää turvallisuutta ja kultarannan humua

Jyrki Katainen kiinnitti muutama viikko takaperin pääministerin haastattelutunnilla (26.5.2013) huomion Suomen puolustuspoliittiseen keskusteluun. Pääministeri puhui turvallisuuspolitiikasta, mutta hänen huomionsa terävin kärki kiinnittyi nimenomaan puolustuspolitiikkaan. Katainen toivoi maanläheisempää, kiihkotonta ja avoimempaa keskustelua Natosta – ja tätä kautta siis epäsuorasti Suomen puolustusratkaisusta (ei siis turvallisuudesta ja sen politiikasta, vaan juuri Natosta; erottelusta lisää myöhemmin).

Miten vaatimusta tulisi tulkita? Kataisen rauhallisen ja keskustelevan linjan tuntien hänen viestinsä on suunnattu mahdollisimman laajalle kuulijakunnalle; hän todella toivoo rehellisesti kiihkotonta ja dogmeista vapaata keskustelua, joka kiinnittyisi ideologisten jakolinjojen sijaan politiikan käytännön johtopäätöksiin. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö Kataisella itsellään olisi vahva arvoperustainen näkemys puolustuspolitiikasta. Tämä ei kuitenkaan ollut käsittääkseni homman pihvi.

Toisaalta Kataisen näkemykset voidaan nähdä myös viestinä hänen omalle poliittiselle viiteryhmälleen. Kataisen omilla joukouilla viittaan ns. transatlantisteihin, joiden turvallisuuspoliittinen horisontti ei välttämättä tyhjennyt Nato-oven kautta avautuviin, lähinnä sotilaalliseen turvallisuuden ulottuvuuteen kiinnittyviin näkymiin, vaikka sotilasliitto eittämättä onkin monen transatlantistin pitkäikäisiä kärkihankkeita. Joka tapauksessa Kataisen vaatimus kohdistunee tämän laajan ryhmän argumentoinnin terävöittämiseen, mikä voisi sittemmin herätellä myös kansalaisten kiinnostusta turvallisuuspolitiikkaa, siis puolustus- ja ulkopolitiikan muodostamaa kokonaisuutta kohtaan.

Terävöitymiseen on eittämättä tarvetta. Esimerkiksi Suomen julkisessa Nato-keskustelussa kuullaan edelleen turhan kitsaasti politiikan käytännön seurauksiin kiinnittyviä puheenvuoroja. Tämä riippumatta siitä, oliko keskustelija puolesta, vastaan, siltä väliltä tai ohi aiheen. Valitettavan usein mediakynnyksen ylittävät puheenvuorot keskittyvät hedelmättömään vastapuolen argumenttien piikittelyyn sekä historialliseen demonisointiin. Tällaisessa eetoksessa vaatimukset analyyttisyydesta, keskustelun pelisääntöjen puhdistamisesta sekä kansalaisvalistuksen tarpeesta vaikuttavat kestämättömän kaksinaismoralistisilta. Siis ensin naulataan teesit kirkon oveen, joita vasten keskustelun tasoa sitten arvostellaan. En osaa sanoa onko syy siinä, mitkä viestit valikoituvat julkiseen keskusteluun, kuka ne valikoi, miten nämä viestit muotoillaan vai viime kädessä itse mielipiteiden laadussa.

Vastapuolen argumenttien kunnioittaminen ja näistä avautuvien näköalojen suopea ymmärtäminen on asiallisen ja argumentatiivisen keskustelun ennakkoehto. Tällä hetkellä julkisessa keskustelussa ja sosiaalisessa mediassa on jonkin verran vallalla asennetta, jossa vastustajan argumentteja lähinnä viipaloidaan argumentaatiovirheitä kyttäämällä.

Turvallisuuspolitiikan ennustettavuudesta ja keskustelun avoimuudesta

En tiedä onko käytöksen taustalla jonkinlaiset siirtymät keskustelijoiden koulutuksellisessa taustassa. Vai onko syynä tilanne, jossa Suomeen on päässyt syntymään omissa liemissään muhivien ja keskenään yhteismitattomiksi kasvavien turvallisuuspoliittisten maailmankuvien ’keskustelu’tilanne? Viimeistä tulkintaa saattaisi puoltaa Suomen ulkopolittisesta historiasta avautuvien merkitysten heijastevaikutus. Ulkopolitiikkaa on tavattu vetää suurella ja raskaalla linjurilla – on tavattu puhua PK-linjasta, K-linjasta ja viimeksi HT-linjasta – joka heijastuu sittemmin kankeutena ja turhautumisena välitöntä asiantuntijajoukkoa laajempaan keskusteluilmapiiriin. Toisaalta kankeus tuottaa ennustettavuutta, jolle on historiallisesti tarjottu Suomen kaltaisen pienen valtion ulkopolittisessa työkalupakissa keskeistä roolia, eikä aivan syyttä, siinä määrin toimivaksi Suomen ulkopolitiikkavetoinen turvallisuuspolitiikka kylmän sodan aikana osoittautui – tai no, tulkinta riippuu kaiketi siitä, miten sisäisiin asioihin puuttumattomuuden ja suvereniteetin suhde määritellään. Anakronistinen historiantulkinta eittämättä kohtaa houkutuksia asettaa aika tylyjäkin vastauksia edelliselle kysymykselle.

Ennustettavuus ruokkii hyviä käytäntöjä. Ensinnäkin se luo yhteisen kielen sisäiseen keskusteluun, kuten Suomen Keskustan puheenjohtaja, klassiseksi pragmaatikoksi osoittautuva Juha Sipilä, näyttää ennustettavuuden arvon ymmärtävän. Yhteinen kieli takaa ainakin teoriassa avaimet yhteisiin arvoihin, joista turvallisuuden politiikan sidosaine viime kädessä muovataan. Toisaalta ennustettavuus näyttäytyy ulospäin turvallisuusdilemmaherkkyytenä. Sanahirviön taustalla on käsitys valtioiden (ja muiden laajojen ihmisryhmien) välisiä suhteita piinaavasta eksistentialistisesta epävarmuudesta, joka synnyttää turvallisuusdilemman (ei tule sekoittaa turvallisuusparadoksiin, eli varustelukierteeseen).

Palataan kuitenkin akateemisesta diskurssista takaisin Kataisen toiveeseen. Yleistetään se pyynnöksi ”avoimesta ja laadukkaasta” (karsastan akateemisen keskustelun ulkopuolella termiä ’analyyttinen’ keskustelu, koska se vaikuttaa käsitelähtöisenä varsin kankealta ja elitistiseltä, ei niinkään ratkaisu- tai käytäntökeskeiseltä) turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Laadukkaaseen keskusteluun kuuluu suopeus ja avoimuus. Keskustelun avoimuuteen sisältyy myös se vaihtoehto, että keskustelu kiinnittyy ajan saatossa johonkin muuhun, keskustelun edetessä merkityksellisemmäksi muodostuvaan teemaan, kuin mitä omat lähtökohtaiset ennakkokäsitykset pitävät tärkeänä. Kolikon kääntöpuolella on keskustelun mahdollinen rehevöittyminen. Välillä on vaikea ymmärtää, miten iteraatio – tai kuten asiaa tavataan kutsua ilkeämmin; liturgiua – voisi tukea avoimuutta ja laadukkuutta. Toiston merkityksen saattaa ymmärtää, ainakin osittain, kun sen kytkee takaisin ajatukseen sisäisestä ja ulkoisesta ennustettavuudesta.

Modernin, kiivastahtisen ja nopeasti muuttuvan yhteiskunnan poliittista keskustelua leimaa julkisen ja asiantuntijoiden kesken käytävän keskustelun laadulliset erot. Näin on myös turvallisuuspolitiikasta käytävän keskustelun kohdalla. Julkista keskustelua vedellään monasti lavealla pensselillä, joskaan ei niin lavealla, että keskustelu ulottuisi turvallisuuspolitiikan päämääriä ja arvoja luotaavaan asialliseen pohdintaan. Ei ihme, ettei kansa näe muutoksille tarvetta, kun aika ajoin ryöpsähtävät pikkunäppärät kolumnit, sisäänpäinkääntyneet piikittelyt, ironisoivat pääkirjoitukset ja dogmaattinen mustamaalaaminen jättävät keskusteluun pahanhajuisen sivumaun. Julkinen mediavälitteinen keskustelu ei ole kyennyt tarjoamaan korvaajaa kansan toimivaksi katsomalle turvallisuuspoliittiselle perinteelle, mitä tämä jälkimmäinen sitten ikinä tarkoittaakaan. Toimivia käytäntöjä ja niiden taustalla olevien arvoja muutettaessa todistamisen taakka on uudistajilla – näin kansa luultavasti tilanteeseen suhtautuu.

Turvallisuuden asiantuntijalohkot

Asiantuntijoiden kesken käytävä keskustelu on lisäksi jo jonkin aikaa jakautunut temaattisesti tarkempiin lohkoihin: kyberturvallisuus ja kansainvälinen tietoturvapolitiikka, sotilaallinen- ja siviilikriisinhallinta, arktinen alue, luonnonvara- ja enrgiaturvallisuus, kansainvälinen rikollisuus ja rajaturvallisuus, ympäristöpolitiikka… esimerkkejä turvallisuuskeskustelun asiantuntijalohkoista riittää. Nämä keskustelut ovat asiantuntijavetoisuudesta sekä käytännöllisyydestä johtuen olleet hedelmällisempiä kuin Nato-limboon lukittu laajempi turvallisuuskeskustelu. Olisikin toivottavaa, että kansalaistasolle laajasti ulottuva turvallisuuskeskustelu lähtisi liikkeelle kokonaisturvallisuuden ja viimeksi ulkoasiainvaliokunnan toimesta esiin nostetun keskinäisriippuvuuden hengessä edellisistä lohkoista, jotka kiinnitettäisiin ajan saatossa arvokeskusteluun ja miksei turvallisuuskäsitysten syvärakenteisiinkin (turvallisuuden syvärakenteissa olevista poliittisesti johdannaisista merkityksistä lisää bloggauksen lopussa).

Nyt tarvitaan toisaalta käytäntöjen tason, toisaalta arvojen tason läpi käytävää keskustelua, joka purkaisi liittoutumiskysymykseen jumiutuneen teknisen välitason keskustelun lukkoja. Edellisten väliin jäävää sotilaallisen turvallisuuden perusratkaisuja hahmottavaa puolustuskeskustelua ei voi kuitenkaan laittaa tyystin jäähylle. Puolustuskeskustelun taustalla vaikuttaa eräänlainen hiljainen konsensus siitä, että joitain ratkaisuja – tai Ratkaisu – on seuraavan viiden vuoden sisällä tehtävä (tällaista henkeä on kyllä ollut aikaisemminkin selontekoprosessin aikakaudella, ellei se sitten jopa endeemistä sille). Ratkaisumahdollisuudet eivät tyhjenny Nato-jäsenyyden ja itsenäisen puolustuksen resurssivajeen täyttämisen väliseen dikotomiaan. Puolustusratkaisun osalta on esitetty muitakin vaihtoehtoja, kuten eurooppalaisen ja pohjoismaisen puolustusyhteistyön ja resurssijaon (pooling and sharing) vahvistamista.

Tulevaisuuden puolustuskuviot tulee mitä todennäköisemmin rakentaa useamman rinnakkaisen ratkaisun ja politiikan varaan. Tämä vaikuttaisi luontevalta vastaukselta keskinäisriippuvuuden asettamaan haasteeseen. Vielä selvemmin tarvitsemme pragmatistista politiikkaa ja monipuolista keinovalikoimaa puolustuspolitiikkaa laajempaan turvallisuuspoliittiseen kehykseen, jossa aktiivinen ulkopoliittinen ote on tae sille, että myös tulevaisuudessa voimme vakavissamme vaatia maltillista, kiihkotonta ja omaehtoista keskustelua puolustusratkaisuistamme. Ja kun jokin linjakollaasi on otettu käyttöön, tulee modernissa politiikassa olla valmis nopeisiin päivitysliikkeisiin ilman, että yhteinen arvopohja – käyttöjärjestelmä – sulaa alta. Nyt vaarana on se, että pitkään hekumoidun ryyppyputken päälle iskevä krapula veltostuttaa liiaksi. Kuten UPI:n tutkija Hanna Ojanen asian ilmaisi, ”Nato-jäsenyys ei ole ihmelääke”. Samaa voidaan sanoa Suomen puolustusbudjettiin kohdistuvista satsauksista ja asevelvollisuuden tehostamisesta.

Kohti ketterää turvallisuuspolitiikkaa?

Edellinen ajatussikermä on ruokkinut Janne Riiheläisen ja Osmo Apusen Twitter-keskusteluissa oivaltavan käsitteen: ketterä turvallisuuspolitiikka. Itse olen aikaisemmissa kirjoituksissani [1, 2] esittänyt vastaavanlaisia, joskin vielä varsin jäsentymättömiä ajatuksia pragmatistisen (mikä on historiallisen- ja arvoulottuvuutensa johdosta eri asia kuin pragmaattinen ongelmanratkaisupolitiikka) turvallisuuspolitiikan suuntaan. Ja tähän väliin toimituksellinen huomio: en toki väitä olevani ainoa, joka korostaa käytännöllisyyttä, toimivuutta ja monenkeskistä yhteistyötä Suomen turvallisuuspolitiikan kantavaksi käytännön polttoaineeksi. Yritän vain jäsentää tätä suuntausta omista lähtökohdistani käsin.

Ketteryys niputtaa käsitteenä edellä esittämiäni mietteitäni hieman toisenlaiseen muotoon. Kannattaa ehdottomasti tutustua näihin ajatuksiin Riiheläisen blogissa. Haluan kuitenkin nostaa esiin muutaman huomion: ensinnäkin ketterä turvallisuuspolitiikka näyttäytyy turvallisuushallinnon näkökulmasta eräänlaisena kokonaisturvallisuuden siirtämisenä kohti käytäntöä. Kokonaisturvallisuus on käytännössä – tai ideaalitapauksessa – joustavaa hallinnonalojen yhteistyöhön perustuvaa toimintalähtöistä turvallisuuspolitiikkaa.

Toisekseen ketterän turvallisuuspolitiikan toimintatavat tulee pitää joustavina, mutta niin selkeinä, että ne ovat poliittisesti johdettavissa (konsensuspohjalta hahmotettavista) turvallisuuspoliittisista tavoitteista ja niitä heijastavista arvoista. En ole aivan varma, mutta tässä kohdin saatan hieman erota Riiheläisen pohdinnasta. Toimintatapojen ja käytännön ratkaisujen joustavuus on tärkeää edellä esittämästäni turvallisuuden politiikan lohkoutumisestakin johtuen. Toisaalta toimintatapojen tulee tästä huolimatta oltava riittävän jähmeitä, sillä politiikan toimivuutta ja toimivia tilannesidonnaisia johtopäätksiä ei voida hahmottaa kovin kirkkaasti poukkoilevasta politiikasta käsin. Tällöin ei pääse muodostumaan perustaa, jota vasten arvioida omia valintoja.

Kolmannekseen Suomen tulee pyrkiä viestimään omaa turvallisuuspoliittista sitoutumistaan maltillisesti ulkoiseen turvallisuusympäristöön. Suurieleiset retoriset ulostulot saattavat johtaa virhetulkintoihin. Sanokaa konservatiiviseksi, mutta mielestäni ketteryyteen kuuluu tiettyyn pisteeseen asti mahdollisimman avoin kulissien takainen kontakti maailmanpoliittisesti ja alueellisesti merkittävien toimijoiden kanssa. Suurieleisimmilläänkin viestin tulee antaa kuvaa politiikan historiallisesta jatkuvuudesta ja ennustettavuudesta, erot kannattaa sitten tuoda esiin käytännön ratkaisuina turvallisuuden eri lohkojen operationaalisempaa puolta edustavissa keskusteluissa ja foorumeissa.

Kultarannan keskustelut

Nyt olemme päässeet jo uuvuttavan pitkälle tässä blogitekstissä. Blogini draftipinon määrä aiheen ympäriltä oli viimeisen parin kuukauden aikana kasvanut huolestuttavasti. Näppäimistölle on ehkä tästäkin johtuen purkautunut valtava määrä päässäni Suomen turvallisuuspolitiikan ja sitä luotaavan keskustelun suhteen kyteneitä ajatuksia. En ole kuitenkaan vielä valmis lopettamaan. Haluan vielä kiinnittää näkemykseni tulevana viikonloppuna käytäviin Kultaranta-keskusteluihin.

Aktiivinen turvallisuuspoliittinen vaikuttaja ja keskustelija, sotatieteiden tohtori sekä kyberasiantuntija Jarno Limnéll kiteytti Iltalehden blogikirjoituksessaan keskustelulle asetettuja odotusarvoja muun muassa seuraavasti: ”Tapaamisten yksi tärkeimpiä tavoitteita tulisikin olla keskustelun herättäminen juuri niiden suomalaisten keskuuteen, jotka eivät yleensä tähän keskusteluun osallistu.”

Noin sadan asiantuntijan ja turvallisuuspoliittisen aktiivin kokoontumiselle asetetut odotukset ovat kieltämättä varsin korkealla. Kenties liiankin korkealla? Niinistö itse puhuu hieman maltillisemmin ”fundeerauksesta”, mikä on ihan hyvä siinä mielessä, että tilaisuuteen osallistuneet keskustelijat eivät lähde sinne a) mesoamaan ylikuntoon sparrattuina sekä b) toisaalta riittävän rentoina tilaisuuden odotusarvojen suhteen. Noh, tilaisuuden eräs hieno piirre vaikuttaisi ainakin tapahtuman alustajalistan perusteella olevan osallistujien edustamien turvallisuuskäsitysten kirjossa. Odotan erityisen innolla proffani Hiski Haukkalan kontribuutioita. Uskon tämän kirjon avaavan aktiivisempienkin keskustelijoiden näkemyksiä ja maailmankuvia, kunhan keskustelututkat ovat asetettu riittävän avoimeen ja suopeaan asentoon. Täytyy tunnustaa, että tekisi kyllä kovasti mieli olla näissä keskusteluissa mukana. Ehkä joskus tulevaisuudessa?

Jarno Limnéll, joka ’luonnollisesti’ omalla akateemisella taustallaan ja kyberymmärryksellään lunastanut paikkansa Kultarantaan, kiinnittää tilaisuuden sisällöllisen merkityksen mielestäni ketterän turvallisuuspolitiikankin kannalta keskeiseen ajatukseen: ”Uhkien ja reaalimaailman faktojen pohtimisen ohella ulkopolitiikassa on tärkeää keskittyä mahdollisuuksiin. Miten Suomi kykenee erottautumaan maailmalla edukseen? Mitä mahdollisuuksia nykytilanne Suomelle avaa, ja miten nämä mahdollisuudet käytännössä hyödynnetään?” (Ks. ed. linkki.)

Turvallisuuden monet merkitykset

Keskittyminen käytännön ratkaisuihin korostanee turvallisuuden lohkoajattelua. Tämä puolestaan johtaa kiinnittämään huomion turvallisuuspolitiikan taustalla vaikuttaviin arvoihin. Yksi mielestäni mielenkiintoinen (mutta toisaalta kuivakkaan akateeminen) kysymys on tilaisuuteen osallistuvien keskustelijoiden turvallisuuskäsitysten perkaminen. Turvallisuutta voidaan ajatella ainakin kolmelta kantilta: 1) Voidaan puhua turvallisuusongelmien ja -uhkien spektristä aina kapeasta sotilallisen turvallisuuden merkityksestä laajempaan sosiaaliset ja luonnomukaiset prosessit mukaan ottavaan merkitykseen. 2) Toisaalta voidaan tarkastella sitä, kuka on turvallisuuden asiakas, kokija: globaali kansalaisyhteisö; rajojemme koskemattomuus vai hieman laajemmin Suomen valtion ja yhteiskunnan toimintakyky aina kyberulottuvuutta myöden; vai kenties yksittäinen kansalainen, vieläkin pidemmälle vietynä yksittäinen ihminen, kansalaisuudesta riippumatta.

Jäädään näihin kahteen ensimmäiseen ulottuvuuteen hetkeksi kiinni. Suomen viimaikaisessa keskustelussa on kieltämättä siirrytty vielä 1990- ja 2000-luvulla pinnalla olleesta laajemmasta turvallisuuskäsityksestä kohti kapeampia ja ahtaampia uria. Samalla keskustelun strateginen katse tähyää yhä selvemmin Suomen ja Euroopan lähialeita; Arktinen ulottuvuus, Pohjoismaiden puolustusyhteistyö, eurokriisi, Venäjän tilanne osana laajempaa Itämeren turvallisuusarkkitehtuuria ohjuspuolustusjärjestelmineen… nämä edustavat erilaisia tulokulmia ja painotuksia turvallisuuskysymyksiin, jos niitä verrataan muutama vuosi sitten puhuttaneisiin teemoihin, kuten etäisiin kriisinhallintaoperaatioihin, ilmastonmuutokseen ja kansainvälisen kauppapolitiikan rakenteisiin. Globaalien virtojen ja liikkeidenkin osalta keskustelu on siirtynyt pari askelta muutto- ja kulttuurivirroista kohti kyberulottuvuutta, jota leimaa edelleen vahvasti militaristinen analogia. Osin keskustelun muutosta selittää omat muuttuvat asenteemme ja poliittiset voimasuhteet; osin sitä selittää muutokset ulkoisessa toimintaympäristössämme, esimerkiksi eurokriisin ja arabikevään seurauksena.

3) Sitten siihen kolmanteen ulottuvuuteen, joka tavallaan niputtaa kaksi edellistä yhteen. Lopulta ajattelutavan muutosta selittää turvallisuuden poliittisesti johdannaiset merkitykset; mikä on siis politiikassa, tuossa mahdottoman taiteessa, mahdollista: onko turvallisuus niukka resurssi, vai nähdäänkö se mahdollisuutena? Määritelläänkö turvallisuusratkaisumme reaktiivisesti historiattomaksi katsottua kansainvälistä systeemiä ja sen rakenteellisia säännönmukaisuuksia vasten, vai onko Suomi pikemminkin aktiivinen toimija, joka voi lääkärin ja mekaanikon tavoin vaikuttaa siihen, miltä Suomen lähialueiden ja laajemmin kansainvälisen turvallisuuden tulevat virtaukset tai rakenteet näyttävät? Miten suhtaudumme toisiin: ohjaako toimintaamme luottamus, usko epävarmuuden kääntämisestä yhteisössä rakentuvaksi vuoropuheluksi, vai ohjaako toimintaamme epäluottamus ja varautuminen pahimpaan? Nämä ovat niitä poliittisesti johdannaisia turvallisuuden syvärakenteita koskevia kysymyksiä, joskin tiettyinä äärilaitoina esitettynä, joiden perustalle uskon myös Kultarannan keskusteluiden pohjautuvan.

Toivottavasti keskusteluissa nousee esiin myös näkökulmia, jotka korostavat aktiivista toimijalähtöistä politiikkakäsitystä sekä laajaa turvallisuusymmärrystä, joka löytää maailmasta valtioiden ja valtioliittojen lisäksi myös ihmisiä.