Päiväkirjamerkintä Yhdysvaltain 2016 presidentinvaalien tuloksesta

Seuraavassa päiväkirjamerkinnän omaisia huomioita ja ensireaktioita Trumpin presidentinvaalien voitosta ja sen seurauksista. Varoitus: kirjoituksen analyyttisyyden aste ei välttämättä ole terävin mahdollinen.

Maailmalla kohisee. Donald Trumpista on tulossa Yhdsyvaltain seuraava presidentti. Niin mielipidemittaukset kuin tutkijatkaan eivät osanneet ennustaa Trumpin liukuvan voittoon Hillary Clintonista. Gallupit eivät ajattele, mutta tutkijat ja asiantuntijat – varsinkin näin Euroopasta käsin – ovat sortuneet toiveajatteluun hyvin monimutkaisen, likaisen ja ennustamattoman vaalikamppailun tiimellyksessä. Itse en luultavasti ole tästä poikkeus. UPI:n Mika Aaltolan jo esivaalikaudella tekemät huomiot vaalikamppailun performatiivisuudesta, spektaakkelinomaisuudesta ja ennustamattomuudesta kävivät täysin toteen. Kuten kollegani Maija Mattila totesi facebookissa, tällaista politiikka on – se kiertää mekaanisimmat käsityksemme siitä mikä on rationaalista ja todennäköistä; sen sijaan politiikka on tunteita, sattuman hallintaa, inhimillisiä vietteitä ja syvää ideologisuutta, mikä väistämättä vaikuttaa alkeellisimpienkin reaktioiden ja vaikutuspyrkimysten taustalla.

Trumpin vaalivoittoa ja sen mukanaan tuomia seurauksia on ensireaktioiden perusteella tulkittu miltei mullistaviksi. Sosiaalisessa mediassa puhutaan jo maailmanpalon syttymisestä. Tällaiset reaktiot sortuvat dramaattisuuteen. Niissä korostetaan Yhdysvaltain kohtalonyhteyttä maailmanpolitiikan syvävirtauksien ohjaajana ja ehdottomana liikkeellepanijana. Samalla yksittäisen presidentin mahdollisuutta muuttaa politiikan suuntaa silmänräpäyksessä paisutellaan. Kolmannekseen on huomattava, kuinka kernaasti otamme Trumpin vaaliretoriikan sellaisenaan; historia osoittaa, että presidenttien poliittinen linja voi muuttua olosuhteiden pakosta ja muista oikuista melkoisestikin presidenttikausien kuluessa, jos sitä vertaa vaalikamppailun aikaiseen retoriikkaan sekä painotuksiin (Carter, Reagan, Bush nuorempi…). Jo Trumpin voitonpuheen (valmiiksi kirjoitetun sellaisen) lämmin ja kansakunnan yhdistävää dialogia henkinyt sävy pääsi tuoreeltaan yllättämään monet. Tämä vain korostaa tunnetta siitä, että mitä tahansa voi olla tulossa, ja tunnelmat saattavat muuttua nopeastikin.

Arvaamattomuus ja ennustamattomuus lienevätkin osuvimpia kuvauksia Donald Trumpin presidenttiyden maailmanpoliittista painoa ja mahdollisia seurauksia arvioitaessa. Ne kansainvälisen politiikan toimijat, jotka kykenevät elämään arvaamattomuuden kanssa, tulevat menestymään uudessa tilanteessa parhaiten. Ulkopolitiikassa tulee korostumaan ketteryys, kansainvälisten kytkösten moninaisuus ja yhteistyöverkostojen päällekkäisyydet. Yksien korttien varaan ei ulkopolitiikkaa voi enää rakentaa. Trumpin voitto – hänen ulkopolitiikastaan emme vielä tiedä mitään varmaa – antaa meille vihjeen siitä, että pysyväksikin uskotut kansainvälisen liittosuhdepolitiikan ankkurit ovat alttiita lipsumiselle. Suomelle Yhdysvallat on tärkeä, mutta ei ainoa kumppani. Suomen ja Yhdysvaltojen yhteistyö esimerkiksi puolustuspolitiikan saralla on ottanut käytännön askelia juuri ennen presidentinvaaleja – epävarmuuden ennakoivaa hallintaa sekin.

Mikään ei ole pysyvää. Toisaalta maailmanpolitiikan koneisto ja toimintatavat ovat niin syvälle paalutettuja, että nopeat muutokset ovat hyvin harvinaisia. Sovinnaissäännöt tuottavat jähmeyttä ja kitkaa arvopoliittisille heilahduksille alttiiden pintajännitteiden alla. Jatkuvuus on politiikassa lähtökohta, sillä irtiototkin joutuvat aina muodostamaan vastauksensa jotakin jo olevaksi ja pysyväksi oletettua vasten. Suomen ja etenkin monen itäisemmän Euroopan NATO-jäsenen näkökulmasta Trump asettaa eteemme seuraavan kysymyksen: olemmeko me olleet maailmankuvissamme kiinnostuneempia transatlanttisen yhteistyön pysyvyydestä, ennustettavuudesta ja merkityksestä kuin mitä transatlanttinen yhteistyö on luontaisesti ollut kiinnostunut meistä? Puhumme kuitenkin vasta varsin nuoresta historiallisesta ilmiöstä, joka sai nykyisen muotonsa tuskallisesti 1940-luvun alusta eteenpäin.

Trumpin voitto vaikuttaa ensireaktioiden perusteella olevan kova pala sellaisille transatlantikoille, jotka vannovat NATO:n Euroopalle tarjoamien turvatakuiden ja Yhdysvaltojen johtoroolin nimeen. Nämä ihmiset luultavasti siivilöivät parhaillaan kuumeisesti signaaleja ja selitysmalleja, jotka viestisivät mullistuksen keskellä lohdullista säveltä: continuity will prevail! Maailmankuvamme ohjaavat paitsi havaintojamme, myös tulkintojamme. Välillä vaikuttaa siltä, että suomalaiskansallinen turvallisuuspoliittinen keskustelu peilaa maailmansa lähes yksinomaan kolmen linssin läpi: Venäjän, NATO:n ja Yhdysvaltojen. EU:sta ja sen jäsenmaista puhutaan näihin nähden yllättävän vähän, ainakin mitä ”kovaan” turvallisuuspoliittiseen puheeseen tulee. NATO:sta on toisinaan vaarassa muodostua ”puhdasta potentiaalia”, abstraktio tai äärimmilleen venytetty ideaalityyppi, mikä raivaa tieltään koko joukon relevantteja nyansseja turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Tämä taisi olla tasavallan presidentti Sauli Niinistön viesti maanpuolustuskurssin avajaispuheessa pari päivää takaperin.

Yhdysvallat ja Venäjä ovat ehkä hivenen NATO:a konkreettisemmin turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme käsiteltäviä toimijoita, vaikka niidenkin ympärille on lastattu melkoinen historian painolasti. Toisinaan suomalaista mediavälitteistä turvallisuuspoliittista keskustelua seuraamalla vaikuttaa siltä, että maailmanpolitiikan suunta määrittyy edelleen kylmän sodan ajanjaksoa muistuttavasta kaksinapaisesta vuorovaikutussuhteesta käsin. Käsityksemme Yhdysvaltain roolista liberaalin kansainvälisen järjestyksen takuupelurina vaikuttaa kaikessa koherenttiudessaan ja uskollisuudessaan järkähtämättömältä.

***

Kongressi menee myös kokonaisuudessaan näissä vaaleissa republikaaneille. Normaalisti tämä tarkoittaisi meidän eurooppalaisten vinkkelistä Yhdysvaltoja, joka on ulkopoliittisesti entistä dynaamisempi ja aikaansaavampi. Nyt tästäkään ei voi olla varmuutta. Trumpin vaalilupauksien suurin terä on kohdistunut sisäpolitiikkaan (esimerkiksi terveydenhoitoreformien jäädyttäminen ja maahanmuuttopolitiikka). Sinne suuntautunee ainakin alkuvaiheissa uuden presidentin kovin tarmo.

Yhdysvaltain maailmanpoliisin rooli laskenee edelleen tasosta, millä se on Obaman kauden päättyessä operoinut. Itä-Aasia voi kaikesta sanotusta huolimatta muodostaa edelleen tästä poikkeuksen. Siellä Trumpilla on runsaasti poliittisen arvovallan pelimerkkejä kasattuna, etenkin jo julistetussa taistelussa, jossa vastakkain ovat Yhdysvaltain (valkoihoinen) duunari/keskiluokka sekä toisaalta Kiinan hahmoon ujutettu maailmanpoliittinen salajuoni Yhdysvaltoja ja tämän markkina-asemaa vastaan. Käänteinen Kiina-kortti vaatii Trumpilta presidenttikauden alkuun joitain näkyviä liikkeitä, jotta hän välttyy syytöksiltä ulkopolitiikan täydellisestä laiminlyömisestä. Etelä-Kiinan meren kireähkön tilanteen ja esimerkiksi Filippiinien viimeaikaisten Yhdysvalloista tekemien irtiottojen ilmapiirissä tilanne on ainakin jossain määrin räjähdysherkkä.

Suurstrategisesti Yhdysvaltain huomion kohdistuminen Aasiaan korostaa pikemminkin jatkuvuutta kuin muutosta. Uutta tällaisessa skenaariossa saattavat edustaa keinot, joiden osalta useat asiantuntijat ovat uumoilleet Trumpin pyrkivän lämmittämään kahdenkeskiset suhteet Venäjän kanssa. Tätä Trump tarvitsee asiantuntijoiden mukaan, jotta hän pääsee lyömään kiilaa nimenomaan Kiinan ja Venäjän väliin. Minulle on jäänyt epäselväksi, miksi ihmeessä suostuisi tällaiseen itsensä välineellistämiseen, varsinkin tilanteessa, jossa se on jo saavuttanut kokoonsa ja vaikutusvaltaansa verrattuna melko merkittäviäkin strategisia voittoja Ukrainassa ja Syyriassa (voi Syyriaa – on vaikea nähdä, miten Trumpin voitto voisi edesauttaa syyrialaisia).

Edes taidokkaan hallinnon tukemana Trumpilla tuskin riittää sisäpolitiikan tuottamilta kiireiltään eväitä ryhtyä luonnostelemaan uutta Eurooppalaista turvallisuusjärjestystä, jossa Ukraina ja entiset neuvostotasavallat tuosta noin vain ”luovutettaisiin” Jalta 2.0 tyyliin Venäjän vaikutuspiiriin. Lisäksi on huomattava, että Putinilla tuskin on yhtään sen parempia syitä luottaa Trumpin ulkopoliittiseen johdonmukaisuuteen kuin kenelläkään muulla. Venäjän toiminta suhteessa Yhdysvaltojen vaaleihin on vaikuttanut siltä, että he ovat pikemminkin uskoneet Clintonin voittoon. Lisäksi on huomattava, että Trump antoi vaalikampanjassaan myös tukea lännen päättäväiselle pakoterintamalle Venäjää vastaan Ukrainan kriisin yhteydessä.

Voi hyvin olla mahdollista, että Yhdysvaltain eurooppalaisten liittolaisten eteen aukeaa aikakausi, jossa näiden tulee ottaa entistä enemmän jaettua yhteisvastuuta turvallisuudestaan. Tämä ei ole Suomelle välttämättä huono asia, jos Yhdysvallat samalla välttää suurempia symbolisia vetäytymisliikkeitä Euroopasta. En pidä Yhdysvaltojen varsinaista ”vetäytymistä” kovin todennäköisenä, sillä Yhdysvaltain sitoutuminen esimerkiksi Baltian alueen turvallisuuden vahvistamiseen Krimin jälkeisessä ajassa on ollut varsin harkittua, monella tavalla symbolista ja tietoisesti eskalaatiokierrettä välttämään pyrkivää jo nyt. Samaa voi sanoa ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamisesta, vaikka Venäjän reaktiot siihen olisikin hyvä ottaa huomioon ainakin poliittisen psykologian vinkkelistä.

Vaatimus liittolaisten taakanjaon vahvistamisesta on puolestaan ollut esillä jo Obaman kaudella. Tässä suhteessa muutos ei myöskään välttämättä ole mullistava. Voi se sitä toki ollakin, mutta epätodennäköisempää on, että näin käy, jos ennusteeni siitä, että Trumpin hallinnon huomio kohdistuu ensisijaisesti muualle, pitää paikkaansa. Tämä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että poliittiset jännitteet tuskin lähtevät yhdessä yössä lientymäänkään. Varsinkin Itä-Euroopassa ja Baltiassa (ja jatkuvasti enemmän myös Suomessa ja Ruotsissa) on sen verran hermostuneisuutta Venäjää kohtaan, että jonkinlaisia lyhyen aikajänteen ennakoivia eurooppalaisia reaktioita saattaa olla tiedossa ilman Yhdysvaltojen näkyvää liikettä suuntaan tai toiseen.

Yhdysvaltain liittolaissuhteiden on ounasteltu Trumpin kaudella olevan koetuksella myös Lähi-idässä ja Itä-Aasiassa. Jälkimmäisen kohdalla on vaikea ymmärtää, miten Trumpin julistama taistelu Kiinan vaikutusvaltaa vastaan olisi mahdollista toteuttaa ilman nykyisen aasialaisen liittolaissuhdeverkoston ylläpitämistä ja siihen nojaamista (miten muutoin Kiinan vaikutusvaltaa on mahdollista padota?). Itse ennustaisin edellistä logiikkaa vasten, että Japani, Taiwan ja Etelä-Korea eivät jää oman onnensa nojaan, eikä Yhdysvallat usuta näitä hankkimaan itsenäistä ydinasepelotetta Pohjois-Koreaa ja vähemmissä määrin Kiinaa (joka ei ainakaan vielä tukeudu ensi-iskun mahdollistavaan ydinasedoktriiniin) vastaan. Lähi-idässä tilanne voi olla ongelmallisempi, ja siellä Yhdysvaltain siirtyminen entistä selvempään offshore-balancer -rooliin voi olla todennäköisempää. Trumpin mahdollista suhdetta Israeliin ja Iraniin en osaa arvioida ja ennustaa, mutta jo näistä koko Lähi-idän dynamiikkaa koskevista yhtälön merkeistä voi tietyin ehdoin seurata esimerkiksi sellaista, että Saudi-Arabia alkaisi havittelemaan itsenäistä ydinasepelotetta molempia edellä mainittuja valtioita vastaan.

Trumpin kohdalla on yleisesti ennustettu, että tällä olisi halua hoitaa suhteensa Venäjään ja Kiinaan aikaisempaa selvemmin suoraan omien liittosuhteidensa yli. Tämä vierittäisi Yhdysvaltojen liittolaisille painetta olla yhtenäisempiä omissa vaatimuksissaan niin liittosuhteen sisällä kuin kolmansiakin maita kohtaan. Mihinkään puhdasoppiseen täyskäännökseen isolationismia ja sitä tukevaa taulouspoliittista protektionismia kohti on kuitenkin vaikea nähdä Yhdysvaltojen kulkevan, varsinkin jos tällainen voidaan nähdä ainakin osittain ristiriidassa Trumpin itselleen asettamien ulko- ja talouspoliittisten tavoitteiden kanssa.

***

Maailmankaupan rakenteet jäänevät käymistilaan. Trumpin kritiikki NAFTA:a ja TPP:tä kohtaan on ollut siinä määrin kärjekästä, että tästäkin kritiikistä on pakko valua jotain käytännön ulkopoliittiseksi ohjelmaksi. Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa ohjaava mielenmaisema ajautunee myös uuteen vaiheeseen, varsinkin silloin, kun ja jos laaja valkoihoisten duunarien, globalisaation häviäjien ja keskiluokan joukko joutuu pettymään heille nyt annettuun lupaukseen. Protesti ei kuitenkaan todennäköisesti kohdistu Trumpiin, joka on jo tavallaan ennaltaehkäisevästi peilannut turhautumisen niin Yhdysvaltojen sisällä kuin sen ulkopuolellakin lymyäviin ”rehellisen” yhteiskuntajärjestyksen vihollisiin. Arvopoliittisesti Trump pyrkii repimään enemmän kuin säilyttämään, sillä tämä takaa hänelle tarpeellista revanssihenkeä (saa nähdä, jääkö tätä vasten anomalialta vaikuttanut voitonpuheen henki yksittäiseksi hetkeksi). Rasismilla, muukalaisvihalla ja sovinismilla kuorrutetusta poliittisesti kielestä on tulossa uusi poliittisen korrektiuden muoto – tai ainakin tällainen vaara leijuu Yhdysvaltain sisäistä järjestystä ja koheesiota ajatellessa ilmassa.

Brexitin ja Trumpin taustalla vaikuttavat samat juurisyyt. Uusliberaali talousjärjestys ja sitä kannatteleva kulutuskapitalismi eivät ole kyenneet tarjoamaan maailman enemmistölle vakuuttavaa kuvaa turvallisesta, oikeudenmukaisesta ja hyvinvoivasta tulevaisuudesta nykytasoon verrattuna, vaikka lieneekin kiistaton fakta, että globaalilla tasolla ihmisten hyvinvointi ja toimeentulo jatkavat tasaista kehitystään. Edellisiin megatrendeihin läheisesti liittyvä yksilökeskeisyyden kasvu sekä kulttuurinen homogenisaatio lisäävät ahdistuksen lähteitä. Valitettavasti en ole paikantanut Trumpilta näihin vitsauksiin mitään todellisia keinoja, saati vaihtoehtoisia visioita (Sandersilla olisi kenties saattanut olla jälkimmäisiä, mutta tuskin keinoja visioiden toteuttamiseen) – pikemminkin näiden prosessien tuottama turhautuminen näyttäytynee Trumpille liekiltä, jonka paloa hän saattoi hyödyttää ensisijaisesti valtaan pääsemisen välineenä.

Välitöntä maailmanpaloa ei siis ole syytä odottaa, pikemminkin hiljattaista liukumaa kohti aikaisempaa ennustamattomampia aikoja. Epävarmuus kasvaa näitä aikoja odotellessa, osin siitäkin syystä, että niin paljon läntisen yhteisön ja järjestelmän jatkuvuutta on sidottu kohtalonomaisesti Yhdysvaltain maailmanpoliittisen johtajuuden ennustettavuuden varaan. Trump on luonnollisesti poliittisesti täysin kokematon ulkopolitiikan johtaja, joten hänen hallintoon nousevilla avainpelureilla tulee olemaan normaaliakin enemmän vaikutusvaltaa tällä politiikkasektorilla.

Maailmanpoliittisesti on huomattava, että Yhdysvaltain interventionismin ja yksinapaisen maailmanjärjestyksen leimaama aikakausi on ollut jäätymään päin jo Obaman presidenttikausien aikana. Alueelliset toimijat joutuvat – tai pääsevät – ottamaan jatkossakin entistä enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan ja alueellisen järjestyksen ylläpitämisestä. Toiveikas saattaisi ajatella, että tämä voisi johtaa myös arvopoliittisesti tasapuolisempaa ja monenkeskisempää maailmaa kohti. Tätä matkaa leimaavat kuitenkin lukuisat arvaamattomuudet.

Ja aivan lopulta: kaikkein dramaattisimmat skenaariot kietoutuvat globaalin ilmastopolitiikan ja -hallinnan sekä toisaalta joukkotuhoaseiden riisunnan tulevaisuuden ympärille. Näiden kysymysten ympärillä tulevaisuus näyttää suorastaan lohduttomalta, jos tilannetta tarkastelee Trumpin vaaliretoriikkaa vasten. Toisaalta voi olla, että (muun) maailman on jo aikakin ottaa näissä kysymyksissä niiden vaatima johtajuus, Yhdysvalloista riippumatta.

Edit 9.11.2016, klo 13:47: muutamia lisäyksiä ja täydennyksiä tehty, nyt kun vaalitulos on kutakuinkin selvillä.

Syyrian kujanjuoksu

Kofi Annanin mitta tuli täyteen. Entinen YK:n pääsihteeri ilmoitti jättävänsä hänelle YK:n toimesta annetun mandaatin Syyrian kriisin rauhanvälittäjänä. Ja Ahtisaaren nimi mainittu! Toki jätämme tämän maininnan omaan arvoonsa – näin kyntämätöntä peltoa Ahtisaarella ei ole ollut tapana viljellä…

Annanin päätös tuskin yllättää. Turvallisuusneuvosto on umpisolmussa, eikä Annan ole saanut tältä käytännössä juurikaan tukea. Arabiliiton ja YK:n tuki vaikuttanee vain suolalta haavoissa. Venäjä pullistelee arvovaltapolitiikallaan, Yhdysvallat heiluttavat yhtä tiuhaan näennäissolidaristin lippua, jota on helppo heiluttaa, kun omat suurvaltapoliittiset sekä näistä juontuvat strategiset intressit ovat turvattuja. Tyypillistä yhdysvaltalaista pragmatismia, jota kansainvälisen politiikan kirjallisuudessa monesti tulkitaan käytännölliseksi realismiksi (solidaarisuuskortithan sinänsä istuvat heikohkosti yleiseen uusrealistiseen viitekehykseen, mutta solidaarisuudestahan tässä ei ole kyse). Ja sitten on Kiina, joka vaikuttaa kolmesta suuresta toimivan kaikkein kategorisesti pitävimmällä linjalla.

Joka tapauksessa Syyrian tilanne täysin umpisolmussa. Turkki on sille – ja Venäjälle – piikki lihassa. Idästä päin katsoen Turkin ja Syyrian kautta avautuva Lähi-itä vaikuttaa myös entistä merkittävämmältä. Lännestä päin tilannetta katsotaan itseriittoisen savuverhon läpi, mikä on käsittämätöntä kun otetaan huomioon jo reilusti yli vuosikymmenen kestänyt ”China is rising” -päivittely.

Mutta suurvaltastrategioiden taustalta avautuu jälleen ruohonjuuritason karu inhimillinen kärsimysnäytelmä. Tilanne on kuitenkin se, ettei Syyrian tie rauhaan voi kulkea kuin kahta mahdollista, toisiinsa välittömästi kytkeytymätöntä reittiä: joko tilanne ratkeaa Syyrian sisältä, kuten esimerkiksi Egyptissä. Jo tosiasialliseen sisällissotaan liukuneessa, Bashar al-Assadin regiimin läpitunkevan vaikutusvallan peittämässä yhteiskunnassa ollaan luultavasti ylitetty jo liian monta väliaikapistettä, jotta massoihin perustuva kansannousu olisi mahdollista.

Toinen vaihtoehto, joskin edelleen yhtä epätodennäköinen sellainen, lienee täyskäännös turvallisuusneuvostossa. Tapahtuakseen tämä vaatisi suurvaltapolitiikan huomion siirtymisen pois Lähi-idästä (ei tulle tapahtumaan ihan toviin tietyt vaalit muistaen?) SEKÄ vähintään Kiinan tai Venäjän lipsumisen veto-politiikastaan. Ja Kiinan kategorisen kannan muistaen katseet kannattaa tässä kohdin kohdistaa lähinnä Venäjään.

Niin ja onhan toki kolmaskin vaihtoehto, jota tuskin kukaan haluaa ja jota tuskin voidaan rauhaksi kutsua edes käsitteen suppeassa ja negatiivisessa merkityksessä.

Joka tapauksessa Syyrian tilanne osoittaa jälleen, paitsi kansainvälisen politiikan moninapaistumisen todeksi, myös samaisen yhteisön kyvyttömyyden toteuttaa suojeluvastuun periaatetta käytännössä. Ei sillä, että tästä periaatteesta olisi edes olemassa konsensusta, mutta kuitenkin – siviilien suojelemista on helppo vaatia, myös välillä solidaristin kaapuun pukeutuvan Yhdysvaltain toimesta, mutta kun tositilanne tulee, iskee pluralistit näpeille; vastuuta suojelusta ei olla valmiita ottamaan kollektiivisesti (minkä varaan Yhdysvallatkin varmasti ennakkoon laskivat). Irakin opetuksien, YK:n poliittisen arvovallan laskun ja suurvaltapoliittisen shakkipelin nappulansiirtojen yhdistetty vaikutus ei tosin selityksenä paljoa syyrialaisia lohduttane.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist