Korona ja resilienssipolitiikka

Muutama haja-ajatus koronasta ja yhteiskunnallisesta resilienssistä Suomen kontekstissa (kirjoitettu viime viikolla etäältä Marrakechista, missä korona ei näkynyt lentokenttää lukuun ottamatta juuri mitenkään).

Vaikuttaa siltä, että Suomen valtionhallinnon vastauksessa koronavirukseen korostui epidemia-aallon kynnyksellä yhteiskunnan omaehtoinen resilienssi: kansalaisyhteiskunnan ja yksityisten toimijoiden etäältä vastuuttaminen, mikä tarkoittaa kriisin syttymisen hetkillä torjuntaa korostavien kovien toimien sijasta epidemian leviämistä lieventävien toimien ja ohjeistuksien korostamista (mitigaatio). Perustavien vapauksien rajoituksia on pyritty välttäminen lähes viimeiseen saakka (ml. liikkumisen ja kokoontumisen vapaus).

Kuten olemme Ari-Elmeri Hyvösen, Sirpa Virran ja kumppaneiden kanssa esittäneet, resilienssi on kolmivaiheinen prosessi: 1) valmistumiseen perustuva torjunta ja lujatekoisuus; 2) varautumiseen perustuva kriisiaikainen kriittisten toimintojen ylläpitämisen kyky; 3) yhteiskunnan ja yhteisöjen yleisiin ominaisuuksiin perustuva palautumis- ja oppimiskyky.

Kuten niin monen muunkin ei-sotilaallisen kriisiskenaarion kohdalla, Suomen resilienssipolitiikassa vaikuttaa korona-keississäkin korostuvan edellisen prosessin keskimmäinen vaihe (kriisiaikaisen jatkuvuuden takaaminen). Vaikuttaa siltä, että varautuminen kriisin vaikutusten torjumiseen vapautta rajoittavilla kovillakin viranomaistoimilla on jäänyt kolmivaiheisessa resilienssiprosessissa Suomessa vähemmälle. On kuitenkin muistettava, että tällainen reaktio on tyypillinen vahvasti markkinatalousorientoituneille demokratioille (vrt. Kiina, Hong Kong, Singapore).

Monet ovat kuitenkin vaatineet Suomessakin spartalaista henkeä valmiuslakien käyttöönottoineen jo varhaisessa vaiheessa. Paradoksaalisesti nämä äänenpainot tulevat monesti sieltä, missä normaaliolosuhteissa viranomaisten sääntelyvaltaa sekä -toimia tavataan kritisoida populistisilla esimerkeillä. Tulisi kuitenkin pohtia sitä, missä määrin vertikaaliseen luottamukseen perustuvat vahvat normaaliolosuhteiden instituutiot sekä valtiovalta ovat edellytys tehokkaalle ja päämäärätietoiselle kriisiaikaisellle toiminnalle ja päätöksenteolle – myös siitä näkökulmasta, miten kansalaisyhteiskunta on valmis siirtymään henkisesti oman kohtalonsa subjekteista entistä selvemmin hallintatoimenpiteiden objekteiksi.

Paradoksi on myös se, että yhtä lailla vastuuttamiseen ja lieventämiseen perustuva sopeuttamisstrategia kuin kova torjuntastrategiakin olisivat todennäköisesti yhtä kovia kolauksia talouselämän toimeliaisuudelle. Markkinatalousyhteiskunta perustuu pelkistetysti siihen, että ihmiset lähtevät kotoaan ulos ja liikkuvat vapaasti. Toisin kuin terrori-isku, pandemia jää vaanimaan kaduille, pinnoille ja ihmisten elimistöihin, eikä yhteisöllistä toimeliaisuutta ja aktiivisuutta pikemminkin lisäävää ”emme antaudu pelolle” -reaktioita pääse syntymään. Palautumisen näkökulmasta vaikuttaa siltä, että keskuspankkitasolla sekä valtion johdossa ollaan jo varhain ymmärtämässä, että kuukauden tai parinkin poikkeusjakso vaatii rankkoja elinkeino- ja kulttuurielämän tukitoimia.

Todella ikävä ilmiö, mutta jälleen kerran tutkimuksellisesti erittäin mielenkiintoinen sellainen. Mieluummin jättäisin silti tämänkin aineiston hypoteettisten skenaariomallien pöytälaatikkopapereihin.