Nuorison radikaalit ideat, kuten maapallon pelastaminen
18 kesäkuun, 2021 Jätä kommentti
Hesarin pääkirjoituksessa (HS 16.6.2021) ruoditaan vihreiden kuntavaalitulosta Helsingissä. Puolue on pääkirjoituksen mukaan liikkunut kohti ”laitaa ja marginaalia”, mikä selittää sen kuntavaalitappion. Ei minulla tästä suhteellisen laiskasta analyysistä sinänsä ole mitään sanottavaa, mutta siinä sivussa pääkirjoituksen laatijalta tai laatijoilta lipsahtelee luonnehdintoja, jotka kertovat paljon kirjoittaja/iensa konservativismista ja vääristyneestä historiankuvasta.
Ilmastokriisi on radikalisoinut nuoria samalla tavalla kuin ydinvoima ja ydinaseet 1980-luvulla. Se on vihreille mahdollisuus mutta myös uhka: politiikka tuntuu toimivan liian hitaasti.
Ensinnäkin ydinaseiden vastainen liikehdintä 1980-luvulla ei ollut mitään ”nuorten radikalismia”, tai edes ”nuoria radikalisoivaa”, vaan laajalti eri ihmisryhmiä, puolueita ja ikäpolvia yhdistänyt ylikansallinen liike, jonka mobilisoivana voimana toimi kokeneita rauhanjärjestöjen ”veteraaneja” Länsi-Euroopassa (Wittner 2009, 129-136). Esimerkiksi Suomessa syksyllä 1983, euro-ohjuskriisin kuumimpana vuotena, ydinaseita vastaan järjestettyihin rauhanomaisiin mielenosoituksiin osallistui eri puolilla maata joidenkin arvioiden mukaan n. 5% koko aikuisväestöstä – demografisesti hyvin laajalla skaalalla (ks. Juntunen 2021).
Toisekseen nykyisen ilmastokriisin vastaisen rauhanomaisen liikehdinnän (paikoin myös kansalaistottelemattomuuden) käsittäminen ”radikalisoitumisena” viittaa siihen, että kirjoittajan näkökulmasta ilmastokriisi pitäisi ratkaista ns. business as usual menetelmillä; kenties viilaamalla maltillisesti päästöhaittojen markkinaehtoisuutta ja korostamalla yksilöiden kulutusvalintojen ohjaavaa vaikutusta, jolla ei kuitenkaan oltaisi valmiita vaarantamaan nykyistä fossiilimarkkinakapitalismiin perustuvaa järjestelmää.
Efektiivistä ilmastodenialismia
Vaikkakin tällainen irtikytkentää korostava business as usual -asenne on sinänsä ihan legitiimi, joskin kyseenalaistettavissa oleva poliittinen kanta, vesittyy se helposti efektiiviseksi ilmastodenialismiksi (Olli Herrasen virittämä termi ja tutkima ilmiö; ks. linkin twitter-häsärin takaa lisää). Yksi efektiivisen ilmastodenialismin piirre on nähdäkseni niiden tahojen leimaaminen ja vähättely, jotka vaativat perustavampaa, systeemisellä tasolla vaikuttavaa poliittista ohjausta ilmastokriisin ratkaisemiseksi.
Nuorten omaa tulevaisuutta varjelevan rauhanomaisen aktivismin kutsuminen ”radikalisoitumiseksi” on juuri tällaista vähättelyä ja mitätöintiä. (Nuorten) ilmastoaktivismiin on liittynyt myös avointa kansalaistottelemattomuutta, vaikka sitten elokapinan kaltaiset liikkeet lienevätkin vain jäävuoren huippu aktivismin kokonaisuudesta. Mutta edes elokapinan avointa ja rauhanomaista kansalaistottelemattomuutta ei ole mielekästä kuvailla ”radikalisoituneeksi” toiminnaksi, kuten Tommi Kotonen twitterissä ansiokkaasti avaa: siinä hyväksytään tietoisesti lain rikkomuksista tapahtuvat seuraukset eikä sen tavoitteet ole yksiselitteisesti yleisen edun vastaisia tai välitön toiminta yleistä järjestystä uhkaavaa.
Lisäksi Helsingin sanomien pääkirjoituksen luonnehdinnassa vähätellään niitä vanhempia ikäluokkia, jotka jakavat nuorten huolen. Lopulta jutussa todetaankin, että yhdenvertaisuudesta, ilmastokriisistä ja lajikadosta huolehtivat vihreät ovat näillä teemoilla ajaneet itsensä Suomessa poliittisen kentän ”äärilaitaa” kohti. Jos nämä teemat implikoivat Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimitukselle politiikan ”äärilaitaa”, kertoo se paljon siitä ideologisesta voimasta, mikä pöhöttyneellä sentrismillä on poliittisessa keskustelukulttuurissamme.
Establishment ja keskiluokan kaikkivoipaisuus
Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juha Romakkaniemi esittelee twiitissään (alla) ja sitä edeltävässä Helsingin sanomien mielipidekirjoituksessaan paraatiesimerkin ideologisesta sentrismistä. Se perustuu opportunistiseen olettamaan, että ”havahtumisen hetken” jälkeen (alati laajeneva?) keskiluokka oppii vapaaehtoisesti rationaaliseen ja tehokkaaseen fossiilikapitalismista irtaantumista tavoittelevaan kollektiiviseen tietoisuuteen ja toimintaan – korkeintaan pehmeän ylhäältä annetun sysäävän ohjauksen saattelemana.
Samalla saatetaan tunnistaa, että todelliset ratkaisijat ovatkin isojen kehittyvien kansantalouksien tulevat keskiluokat tuolla jossain, mutta yhtä lailla sama rationaalisuusolettama projisoidaan heidän suuntaan – muutenhan oman toiminnan oikeutukselta katoaisi ainakin osittain sen moraalinen perusta (on muuten hieman yllättävää, että sikäli jos ratkaisun avainten katsotaan sijaitsevan Kiinassa, Intiassa jne., ovat tätä korostavat tahot kuitenkin kovin huolestuneita ilmastoaktivistien moraalisista heijastevaikutuksista juuri täällä marginaalissa sijaitsevassa Pohjolassa).
Tuntien vaikkapa kokeellisen taloustieteen tutkimustuloksia ihmisen rationaalisuuden rajallisuudesta – puhumattakaan kollektiiviseen toimintaan liittyvistä vinoumista – pidän tällaista sentrististä opportunismia melkoisena uskon hyppynä. Myös vuosikymmeniä erinäisistä ”havahtumisen hetkistä” huolimatta edelleen kasvava ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kertoo karua kieltään sentristisen optimismin katteettomuudesta. Tai no, riippuu toki mihin maalitolpat asetetaan, mutta se on jo toisen keskustelun paikka. En kuitenkaan ole ihan vakuuttunut siitä, voiko ilmastokriisin ja lajikadon torjunnan kaltaisia pirullisen kompleksisia kuvioita rinnastaa otsonikatoa tuottavien haitallisten yhdisteiden kieltämiseen (jotka olivat kaiketi suhteellisen näppärästi korvattavissa ilman tarvetta systeemisiin muutoksiin), kuten Romakkaniemi mielipidekirjoituksessaan tekee.
Toivoisin toki olevani väärässä. Ehkä suurvaltojen ja ennenkaikkea monien suuryritysten ja kaupunkien herääminen edessä siintävän katastrofin mittasuhteisiin viimeisen 5-10 vuoden aikana todella merkitsee käännettä johonkin parempaan, mitä emme vielä tunnista ja josta ei ole paluuta. Toivossa ei kuitenkaan ole aina hyvä elää. Se, että suuri enemmistö tunnistaa jonkin ongelman, ei vielä tarkoita sitä, että näiden kaikkien yhteiskunnallinen toiminta vastaa järjestelmällisesti tunnistettuun ongelmaan. Käytös saattaa olla hyvistä aikeista huolimatta jopa dysfunktionaalista. En itsekään toimi elämässäni koko ajan, tai edes suurinta osaa ajasta, ”ilmastorationaaliselta” pohjalta. Hedonismi viettelee liikaa!
Onko keskiluokan sielu todella niin herkkä?
Taustalla vaikuttaa virheellinen premissi, jossa oletetaan, että ”suuri enemmistö” tunnistaisi perustavan ongelman samalla tavalla, vaikka siitä nimellisesti puhuisikin samoilla ylätason käsitteillä. Hienoa toki, että elinkeinoelämä tunnista ongelman jo varsin laajalti. Itse asiassa uskon jopa niin, että (suur)yritysten tilannetietoisuus ja praksis suhteessa ilmastokriisin torjumiseen voi hyvin olla jopa ”suurta enemmistöä” valistuneempaa ja johdonmukaisempaa. Muutos lähtee isosta bisneksestä, jos on lähteäkseen.
Joka tapauksessa vallitsevaa elämäntyyliä ja kulutustasoa haastavan ilmastoaktivismin leimaaminen siten, että se tekee itse asian ”suurelle enemmistölle vastenmieliseksi”, kertoo hyvin paljon siitä, kuinka epärationaalinen ”toimija” keskiluokka lopulta onkaan – niinhän tässä Romakkaniemi tahtoo kaiketi sanoa: siis että elokapinan kaltaiset liikkeet menevät keskiluokalla siinä määrin tunteisiin, että tämän johdosta keskiluokka ei sitten enää jaksakaan fiilistellä ilmastonmuutoksen torjuntaan pyrkivää päätöksentekoa tai halua toimia aikaisemmin rationaaliselta pohjalta tunnistamansa ongelman selättämiseksi henkilökohtaisella tasolla. Tämä vaikuttaa minusta itseään vastaan kääntyvältä argumentaatiolta.
Valtaa edustavalta taholta tällainen kommentti vaikuttaa lisäksi paternalisoivalta. Siinä nuorempien ikäluokkien aktivismi ikään kuin latistetaan vihjailemalla siitä, kuinka keskiluokalla menee sen johdosta fiilikset. Tämä on suoraan sanoen aika ankea kela. Siinä ei myöskään tunnisteta aktivistien merkitystä normipaineen luojina ja agendan asettajina. Kontrafaktuaalin muodossa esitettynä: olisiko suurvaltojen, suuryritysten tai keskiluokan havahtumista koskaan tapahtunut ilman systeemisen tason muutosta vaativaa tutkijoiden ja kansalaisaktiivien sinnikästä työtä? Pysyisikö ”suuren enemmistön” ote ilmastokriisin kaltaisen ilmiön torjunnassa herpaantumattoman keskittyneesti kaidalla polulla ilman tätä normipainetta ja poliittista aktivismia?
Jokainen voi tahoillaan pohtia näitä kysymyksiä, kun passiivista vastarintaa harjoittavien aktivistien teltat levittäytyvät Helsingin Mannerheimintielle.
Kirjallisuuslähteet (tekstiin upotettujen linkkien lisäksi)
Lawrence S. Wittner, Confronting the Bomb: A Short History of the Nuclear Disarmament Movement, Stanford / CA 2009.
Tapio Juntunen, ”We Just Got to Keep Harping On About It”: Anti-Nuclearism and the Role of Sub-Regional Arms Control Initiatives in the Nordic Countries During the Second Cold War”, teoksessa Gassert, P., Geiger, T. & Wentker, H. (toim.), The INF Treaty of 1987: A Reappraisal. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht 2021.
Tweakling 